Breivikin juoksulenkki

En missään nimessä kuulu niihin, joiden mielestä Anders Behring Breivik olisi ansainnut kovemman tuomion. 21 vuotta vankilassa on tolkuttoman pitkä aika (pääsisin nyt ulos, jos minut olisi 19-vuotiaana pantu linnaan, ja kaikki mitä olen tehnyt olisi jäänyt tekemättä, muutamia teini-iän runoja ja elokuvia lukuun ottamatta), ja lisäksi on varmasti selvää, että Breivik ei vapaaksi pääse. Eikä kuulukaan päästä, ellei hän merkittävästi osoita katumusta, mitä hän ei tule tekemään. Poliittisesti motivoitunut terroristi katuu tekojaan hyvin harvoin, jos koskaan.

Sattumaa tai ei, mutta luin tänään pdf:nä Markus Leikolan runokirjan Juoksen kierrän saaren. Sen on julkaissut hieno kustantamo, book-on-demand -periaatteella toimiva ntamo (jolla olen itsekin julkaissut yhden hassun niteen), mutta toivoisin, että Leikolan kirja saisi laajemmankin yleisön kuin tällainen väkisinkin pienellä näkyvyydellä tehty kirja saa. (Leikolan kirja on tosin saanut kohtuullisen hyvin ja hyviäkin arvosteluita, mutta nehän eivät kai enää juuri näy kirjakauppojen kassoilla.) Juoksen kierrän saaren on tiivis parinkymmenen sivun yksittäinen runo, jonka nimetön minäkertoja juoksee saarta ympäri ja kuvailee tuntemuksiaan siitä, miten paljon hän vihaa merkityksetöntä ja banaalia maailmaa, jonka yläpuolelle hän tekojensa ansiosta nousee. Tekoja itseään ei mainita millään tavalla, eikä tekstiä välttämättä tarvitse Breivikiin kytkeäkään. Muu tulkinta on kuitenkin mahdotonta, mutta monitulkintaisuus tuntuu tekevän Jokelan pienestä runokirjasta yleispätevämmän. Se ei siis kerro vain Breivikistä, vaan ylipäätään sellaisen ihmisvihan mekanismeista, joissa toisten ihmisten elämä ja erillisyys lakataan näkemästä olennaisina asioina. Runon minäkertojan mukaan meidän elämämme on niin mitätöntä, että se ansaitsee tulla tuhotuksi - me vain emme tiedä sitä.

Ja näinhän ihmisvihaaja ajattelee. Hän on ainoa, joka voi johdattaa ihmiskunnan parempaan elämään. Mutta koska ihmisvihaaja ei voi uskoa, että ihminen tulee paremmaksi, hänen on pakko käydä ihmiskunnan kimppuun ja yrittää tuhota se.

(Luin - samaa tulevaa lehtijuttua varten - myös Teemu Helteen Mustat lehdet, joka on ilmestynyt samaiselta ntamolta. Sekin oli kiinnostava teos, hieno osoitus siitä, miten kovaksikeitetyn dekkarin kliseet voidaan ottaa osaksi uskottavaa runoilmaisua.)