Voitin kuvan paidan Miettisen Räkärodeon kuulijakilpailussa joskus vuoden 1995 paikkeilla, kun Karkkiautomaatti oli lyömässä itseään läpi. Tykkäsin bändistä välittömästi ja tykkään myös Janskun nykyisestäkin bändistä Liekistä, mutta olen ollut vähän laiska seuraamaan bändin nykyistä uraa. Kovasti tykkäsin seitsemisen vuotta sitten Rajan piirsin taa -levystä. (Paita on samalla ainoa bändipaitani. Vuonna -87 tosin hommasin Radiopuhelimien t-paidan, mutta kun pakettia avatessa näin että siinä kyrpä syöksyy äijän silmästä ulos, totesin että käyttämättä jäi. Myin paidan Dassumin Penalle, vieläköhän hänellä se on...?)
Tämä asia nousi esille, kun huomasin, että faktista kesää on jäljellä reilu tunti. Kaivoin levyhyllystä Karkkiautomaatin kokoelman ja soitin perheelle (miinus poika, joka oli jo mennyt nukkumaan) kauniin ja koskettavan kappaleen "Ja kesä hiipuu hiljaa" (ks. alla).
Kesän loppumiseen liittyy minulla aina myös se haikeus, että tyttäreni, joka asuu ulkomailla äitinsä kanssa, lähtee pois aloittamaan oman koulunsa. Silloin Karkkiautomaatin biisin haikeus - asioille ei voi mitään, vaikka ne kuinka surettaisivat - osuu juuri kohdalleen. Paita alkaa olla jo aika hiutunut ja tahroista osa on ollut jo aika päiviä kestotahroja, mutta joku haikeus tästäkin tulee: asuin tuolloin Tampereella Nekalassa (tai Viinikassa, Nekalan koulun vieressä kuitenkin) omituisessa kivijalkakämpässä ja - no, kyllähän te tiedätte. Sitä on joskus haikeana, vaikkei olisi mitään syytäkään. Elämä on sellaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti