50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa: Me Rosvolat

Kirjoitin aiemmassa päivityksessä uudesta kirjastani 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa, jonka Avain julkaisi lokakuun alussa, ja postasin perään kirjassa käyttämättä jäänyttä tekstiä Pia Pesosen Urho Kekkonen Strassesta sekä siihen perustuvasta elokuvasta Kekkonen tulee. Facebookissa tuli pari kommenttia, joissa elokuvaa kehuttiin ylitsevuotavasti - ilmeisesti sillä on kaikki mahdollisuudet myöhemmin nousta väärinymmärryksestä kulttiklassikoksi. En pitäisi tätä täysin mahdottomana, sillä elokuva oli minustakin parempi kuin sen kriitikot yleensä antoivat ymmärtää.

Tässä vielä toinen käyttämättä jäänyt teksti, josta totesin viime vaiheessa, että en saa siinä riittävästi irti teoksista, en kirjasta enkä elokuvista, vaikka kummatkin sinänsä ovat positiivisia tapauksia. Siri Kolun kirjassa pidin eritoten tavasta, jolla kerronnasta ei voinut päätellä päähenkilön sukupuolta, elokuvassa tämä oli jollain tavalla hukattu.

Kuten edellisellä kerralla sanoin, käyttämättä jäi myös teksti Simo Penttilän T. J. A. Heikkilä -kirjasta Sierranuevan sulotar ja siihen perustuvasta elokuvasta Herra ja ylhäisyys, mutta teksti oli suurelta osin poimittu teoksestani Wild West Finland, joten mietin vielä, laitanko sen tänne. Toisaalta kirjassa en juurikaan kuvaile nimenomaan tämän romaanin juonta.

Siri Kolu: Me Rosvolat (2010)

Siri Kolu (s. 1972) on uuden polven tärkeimpiä lasten- ja nuortenkirjailijoita, jonka teoksissa on tuoretta ääntä ja ärhäkkää otetta. Kolu on myös tuonut Suomessa anglosaksisen YA-kirjallisuuden vaikutteita kotimaiseen kirjallisuuteen, varsinkin dystopiaromaaneissaan Pelko ihmisessä (2013) ja Ihmisen puolella (2014).
Kolun tuotannosta on hyvänä esimerkkinä hänen toinen romaaninsa Me Rosvolat. Se oli kirjoitettu Otavan ja Kinoproductionin vuonna 2009 järjestämään elokuvakirjoituskilpailuun, jonka Kolu voitti. Romaani onkin hyvin elokuvallinen, tapahtumat ovat nopeita ja kerronta etenee vauhdikkaasti. Me Rosvoloissa on kaikki vanhemman kotimaisen lastenkirjallisuuden opettavaisuuden vaatimukset karistettu tehokkaasti. Aiheesta huolimatta – syrjäytymisestähän kirja kertoo – Me Rosvoloissa ei ole yhteiskunnallista saarnaamista.
Jo alku on tyrmäävä: "Minut varastettiin kesäkuun toisella viikolla. Hyvä että varastettiin." Kertoja on kymmenvuotias Vilja Vainisto, joka kokee elämänsä tavisperheessään niin tylsäksi, että toivottaa minkä tahansa poikkeaman tervetulleeksi. Lisäksi isä tuntuu olevan enemmän kiinnostunut vanhojen rahojen kokoelmastaan kuin muiden perheenjäsenten hyvinvoinnista.
Viljan kaappaa vauhdikkaassa operaatiossa mukaansa Hurja-Kaarlo Rosvolan johtama rosvojoukko, joka ajelee Suomen maantietä tuunatulla pakettiautollaan. Rosvolat ovat kuin suomalaisen lastenkirjallisuuden vastine Mad Maxin ja vastaavien apokalyptisten elokuvien hurjille näyille kaahaavista asfalttipedoista. Lukijan on vain hyväksyttävä idea ja luovuttava uskottavuuden vaatimuksesta, varsinkin puolivälissä, jossa päästään rosvojen vuotuisille kesäjuhlille. Rosvolat eivät kuitenkaan ole mitään kylmäverisiä rikollisia, vaan eniten heitä kiinnostaa ruoka, eritoten karkit. Niitä he ryöstävät enemmän kuin mitään muuta.
Rosvoloiden spontaaniuden ja rähjäisen elämänilon vastapainona Vilja on älykäs ja analyyttinen lapsi, joka tekee mielellään luetteloita. Ne osaltaan toistavat jo tapahtunutta, mutta myös jäsentävät kerrontaa. Samalla ne tuovat esille Viljan sarkastista huumoria:

1) Minua ei ole yritetty saada takaisin. Se on noloa ja raivostuttavaa.
2) Äiti ja isä saavat maksaa siitä, että minut on kaapattu. Vain sitä kautta he käsittävät, että minut on oikeasti viety.
3) Maksun pitää olla makeisina tai ruokana, muuten siitä ei ole Rosvoloille hyötyä.

Viljan luettelot auttavat myös, kun Rosvoloiden kesken syntyy jännitteitä muiden perheenjäsenten halutessa maalata auto uudestaan: "1) Isä Rosvola ei voi komentaa pinkkiä rosvoautoa. 2) Isä Rosvola ei halua, että [perheen tytär] Hele komentaa rosvoautoa, sillä Hele on lapsi, Hurja-Kaarlo taas on aikuinen ja oikea päällikkö." Villeimmässäkään perhemallissa ei olla immuuneja valtasuhteille, tuntuu Kolun romaani sanovan, samalla kun kuka tahansa lukija huomaa, että Viljan ikäinen Hele on kypsempi tekemään päätöksiä kuin sekopäinen Hurja-Kaarlo. Perhemallien kommentti on myös se, että Viljan sukupuolesta ei tehdä kirjassa minkäänlaista numeroa, hän on samanlainen toimija kuin kaikki muutkin eikä hänen sukupuoltaan osaa edes minäkerronnasta hakea.
Me Rosvoloiden lopussa Vilja alkaa ikävöidä kotiin ja palaa kouluun. Romaania on sanottu anarkistiseksi, mutta eikö anarkistisessa loppuratkaisussa Viljan kuuluisi jäädä Rosvoloiden kyytiin ja unohtaa koulunkäynti kokonaan? Ehkä Hurja-Kaarlo Rosvola voisi pitää Viljalle kotikoulua?
Me Rosvolat voitti Finlandia Junior -palkinnon ja sai ensimmäisen jatko-osansa Me Rosvolat ja konnakaraoke jo vuonna 2011. Tämän jälkeen teoksia on ilmestynyt vuoden välein: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku ilmestyi 2012, Me Rosvolat ja vaakunaväijy 2013 ja Me Rosvolat ja ryöväriliitto 2014. Karkkikumous! ilmestyi vuonna 2016. Aikuisia kumartamaton meininki on kirjoissa jatkunut, Konnakaraokessa esimerkiksi Vilja käydään pelastamassa ankealta viululeiriltä.


Marjut Komulainen: Me Rosvolat (2015)

Siri Kolun Me Rosvolat oli suunniteltu elokuvaksi alun perinkin, sillä kirjailija oli voittanut käsikirjoituksella Otavan ja Kinoproductionin yhteisen kilpailun, jossa haettiin elokuvaksi kelpaavia lastenromaaneja. Romaani onkin monella tapaa elokuvallinen, leikkaukset ovat nopeita, dialogia on paljon.
Me Rosvolat ohjasi Marjut Komulainen ja sen käsikirjoitti television komediasarjoja tehnyt Melli Maikkula. Komulainen on työskennellyt alalla jo 1970-luvulta saakka ja erikoistunut lapsille ja nuorille tarkoitettuihin elokuviin ja televisionäytelmiin, joissa näkyy yhteiskunnallinen ja lempeä ote lasten ja nuorten kuvaamisessa. Me Rosvolat on kuitenkin Komulaisen ensimmäinen teatterilevityksen saanut ohjaustyö.
Ammattitaito näkyy elokuvassa, joka kulkee suurimman osan aikaa sujuvasti eteenpäin. Rosvojen kesäjuhlakohtauksissa elokuva tuntuu jäävän paikoilleen, mutta samaa vikaa on myös alkuperäisessä romaanissa. Mikään jäntevä juonielokuva Me Rosvolat ei ole, se muistuttaa alkuperäisteoksensa tavoin enemmänkin pikareskiromaania, jossa juoni ei ole niinkään tärkeä kuin yksittäiset kohtaukset.
Elokuvassa ristiriita sen suhteen, ovatko rosvot oikeasti pelottavia tai eivät, tuntuu jäävän ratkaisematta, Rosvoloiden periviholliset Pärnäset käyttäytyvät välillä uhkaavasti ja riistävät yhdessä kohtauksessa Viljan ja Helen ja lukitsevat heidät vanhaan aittaan. Rosvojen kesäjuhlakohtauksessa korostetaan valoja ja varjoja, rosvojen vaatteiden nahkaa ja niittejä. Vaikutelma on eksoottinen, eleet ovat uhkailevia. Samalla kuvasto yhdistää rosvot sirkukseen ja punk-alakulttuuriin.
Toisaalta monimielisia ja uhkaavia hahmoja on monissakin klassisissa nuortenkirjoissa. Yhdessä kohtauksessa Rosvoloiden esiteini-ikäinen tytär Hele heittelee veistä ja osuu Robert Louis Stevensonin Aarresaaren kanteen – klassikkoromaanin yksi päähenkilöistä, merirosvo Long John Silver on samaan aikaan pelottava ja huolehtivainen, toisin sanoen samanlainen kuin Rosvoloiden perheenpäät Hurja-Kaarlo ja Hilda. Elokuvaa rasittaa aikuisnäyttelijöiden ylinäytteleminen, aivan kuin sellaisen ajateltaisiin olevan lapsikatsojista hauskaa. Varsinkin Kari Väänänen Rosvoloiden epäpätevänä pomona on rasittava. Jussi Vatanen Kulta-Petenä tuntuu kanavoivan Esko Salmisen palkkatappajaa Spede Pasasen ja kumppanien hiekkakuoppalänkkäristä Speedy Gonzales (1970).
Me Rosvolat on uskollinen tulkinta Siri Kolun romaanista, mutta se poikkeaa siitä kuitenkin monin tavoin. Elokuvassa Viljan hahmo on arempi kuin romaanissa, vaikka hän elokuvassakin kasvaa rosvon rooliinsa uskottavasti. Samalla hänen sukupuolensa nousee vahvemmin esille, koska osaan on valittu perinteisellä tavalla tytön näköinen näyttelijä (Sirkku Ullgren). Romaanissahan kertojanäänestä ei voi päätellä henkilön sukupuolta. Veistä heittelevään ja aluksi aggressiivisesti käyttäytyvän Hele Rosvolan roolia esittävä Ilona Huhta taas on selvemmin androgyyninen – aiemmin häntä olisi sanottu poikatytöksi.

50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa: Kekkonen tulee

Tässäpä onkin vierähtänyt tovi edellisestä postauksesta, melkein puoli vuotta! Silloinkin kirjoitin lähinnä koosteen siitä, mitä olin kevään aikana tehnyt - ja siinä olikin kaikenlaista, kunnallispolitiikkaa ja kolmen kirjan tekemistä.

Mainitsemistani kolmesta kirjasta kaksi on nyt ilmestynyt: ensiksi ilmestyi kesällä aikuisten satujen kokoelma Sadan vuoden unet (kirjoitain siitä ehkä myöhemmin) ja syksyn alussa, Turun kirjamessuilla yksin kirjoittamani tietoteos 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa (Avain). Se jatkaa kaksi vuotta sitten ilmestyneen 50 kirjaa - 50 elokuvaa linjoilla, toisin sanoen esittelen siinä 50 proosateosta (tai oikeastaan 49 proosateosta ja yhden näytelmän, mukana on nimittäin Minna Canthin Sylvi) ja niistä tehdyt elokuvat. Mukana on myös 50 muun kirja/elokuva-parin bonuslista sekä lyhyet tekstit suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan historiasta. Ihan kelpo paketti, jos minulta kysytään, ja huomattavasti fokusoidumpi kuin varmaankin aika hajanaiseksi jäänyt aiempi 50 kirjaa - 50 elokuvaa, johon piti valita jotenkin edustavia näytteitä usean kymmenen tuhannen taideteoksen joukosta!

En ole koskaan ollut suuri suomalaisen elokuvan tuntija tai edes ystävä. Olen jo sitä sukupolvea, joka on kokenut vanhan suomalaisen elokuvan vieraaksi. Samoin olen usein kokenut uudemman elokuvan huonosti tehdyksi tai sisällöltään epäjohdonmukaiseksi. Kirjan tekeminen avarsi näkymiäni huomattavasti, ja saman se teki kirjallisuuden kohdallakin. En ole aina kokenut suomalaisia klassikoita kauhean kiinnostaviksi (teosluetteloani selailemalla huomaa nopeasti, että minulle marginaali on aina ollut kiehtovampaa), mutta nyt ymmärrän niitäkin paremmin. Mietin kirjaa tehdessäni, että olisin voinut ryhtyä kuvainraastajaksi ja haukkua esimerkiksi F. E. Sillanpäätä (josta toden sanoakseni en ole ollut kauhean innostunut, vaikka hienoja elokuvia hänen romaaneistaan onkin syntynyt). Siteeraan teoksessa paljon Markku Eskelisen viime vuonna ilmestynyttä suomalaisen kirjallisuuden (osittain) vaihtoehtoista historiaa Raukoilla rajoilla, mutta Eskelinen olisi itse varmasti pettynyt siihen, miten kirjoitan vaikka juuri Sillanpäästä tai jostain Juhani Ahosta.

Toisaalta nostin tähänkin kirjaan unohdettuja tai marginaalisia tekijöitä, kuten Kolmiokirjalle naisten viihdettä kirjoittaneen Tuulikki Kallion tai suomenruotsalaisen moralistin Jarl Hemmerin, jonka sisällissodan jälkeisten vankileirien tilannetta kuvaava Mies ja hänen omatuntonsa on kiinnostava teos ja ansaitsisi uuden tulemisen (suomeksi, ruotsiksi kirjasta on ilmeisesti ollut 2000-luvun puolella uusi laitos). Vanhaa viihdettä edustavat myös Outsider (jota tosin pidän melkein lukukelvottomana, ainakin pidemmissä mitoissa) ja Jussi Kukkonen, jonka romaanista tehty Ratavartijan kaunis Inkeri osoittaa, että huonosta kirjasta voi taiteenlajin omilla keinoilla syntyä hyvä elokuva. (Ei se nyt mitään suurta taidetta ole, mutta toimiva ja kirjaa synkempi melodraama kuitenkin.)

Kirjan teko oli lopulta aikamoista kaaosta, toivottavasti se ei siinä valmiina näy. Jossain vaiheessa pelkäsin, että tekstejä ei tule riittävästi ja tein hädissäni niitä pari liikaa. Jätimme kustannustoimittajan kanssa lopulta kolme valmista tekstiä pois, ja julkaisen ne nyt blogissa, ensiksi yhden, myöhemmin toisen (kolmas oli suurelta osin Wild West Finlandista kopsattua tekstiä Simo Penttilän T. J. A. Heikkilä -kirjoista ja näistä valmistetusta Herra ja ylhäisyys -elokuvasta, ja on vain hyvä, että se jäi pois). Valitettavasti valinta kahdessa tapauksessa kävi naisten tekemille kirjoille ja elokuville, vaikka yritin pitää huolen siitä, että kirjassa on hyvä otos naisten tekemiä teoksia. Koin itse, että juuri näistä kahdesta en osannut sanoa mitään kauhean kiinnostavaa, mutta uskon, että ne toimivat blogissa julkaistuna. Ensimmäisenä Pia Pesosen toisiinsa linkittyvien novellien kokoelma Urho Kekkonen Straße ja siitä tehty, rouhealla kädellä dramatisoitu elokuva, seuraavana Siri Kolun Me Rosvolat ja siitä tehty suosituksi osoittautunut nuortenelokuva.

Pia Pesonen: Urho Kekkonen Straße (2011)

Suomen pitkäaikainen presidentti Urho Kaleva Kekkonen hallitsee suomalaisten mielikuvia edelleen, vaikka hänen vallasta väistymisestään ja kuolemastaan on kulunut melkein puoli vuosisataa. Suomalaisten on ollut vaikeata myöntää, että Kekkonen oli yksi 1900-luvulle tyypillisistä vallasta kaikin tavoin kiinni pitävistä yksinvaltaisista hallitsijoista. Nekin, jotka tämän myöntävät, toteavat sivulauseena, että Kekkosen kaltainen hallitsija oli Suomelle välttämätön kylmän sodan aikana.
Kekkosen vaikutus oli niin suurta, että sen ympärille voi punoa kokonaisen novellikokoelman tai toisiaan risteävien tarinoiden muodostaman pienoisromaanin. Tällainen on Pia Pesosen (s. 1963) Urho Kekkonen Straße (2011), joka oli elokuva-alan roolittajana työskentelevän Pesosen esikoisteos. Se on kokoelma vinksahtaneita tarinoita, jotka sijoittuvat pieneen lappilaiseen kylään. Kylä on henkilöiden tapaan fiktiivinen, mutta Oulussa syntyneen ja Rovaniemellä kasvaneen Pesosen kuvaamana täysin autenttinen. Kriitikko Kaisu Mikkola nimesi Parnassoon kirjoittamassaan arvostelussa Urho Kekkonen Straßen "Kekkoslovakian Amarcordiksi", millä hän viittasi Federico Fellinin yhtä lailla vinksahtaneeseen ja absurdien henkilöiden täyttämään elokuvaan.
Pesosen teoksessa Kekkonen on monen tarinan taustapiru, lähtökohta tai syy. Kirjan avaa vihainen kirje Kekkoselle, jossa kirjoittaja valittaa, että presidentti on ollut hänen elämässään niin vahva johtohahmo, että hän on alkanut väittää vastaantulijoille olevansa Kekkosen avioton poika. Yksi tarinoissa taajaan esiintyvistä henkilöistä on Kekkosen pitkäaikaisen vaimon mukaan nimetty Sylvi Salome, viulun soittoa harjoitteleva (ja sitä syvästi vihaava) teini. Sylvi pakottaa poikaystävänsä leikkaamaan hänen sormensa poikki, jottei hänen tarvitsisi esiintyä maakuntamatkalle tulevalle Kekkoselle.
Toinen monessa tarinassa esiintyvä henkilö on Kaarin-Anne, vinksahtanut vanhahko nainen, joka hokee erilaisia luetteloita. Yksi niistä kuvailee maan presidentin toimintaa: "Kekkonen kuleksii, Kekkonen kuseksii, Kekkonen saunoksii, Kekkonen kapuaa, Kekkonen laskeutuu ja Kekkonen naia naksauttaa." Himo ajaakin Pesosen henkilöitä hyvin vahvasti, Kekkosen syliin haluaisi laskeutua useampikin kirjan henkilöistä. Himo Kekkoseen on samalla halua nousta yhteiskunnallisessa asteikossa, monet Urho Kekkonen Straßen ihmisistä kokevat nimenomaan olevansa yhteiskunnan alinta kastia.
Novellissa "Itsenäisyyspäivä" kuullaan perheenäidin monologi, jonka hän sanelee nauhalle ennen kuin yrittää tehdä itsemurhaa. Perhe on jo tottunut äidin ammuskeluihin, katossa on useita reikiä. Nainen on ensiksi katsonut itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja kommentoinut itsekseen sapekkaasti Sylvi Kekkosen ulkonäköä: "Kekkonen olisi voinut saada edustavammankin vaimon. Oli valitettavaa, että valtakunnan ensimmäinen nainen oli aina väsynyt. Nuttura vinossa ja olemus ihan lysyssä."
"Maaretin muumiossa" taas Lapista kotoisin oleva Maaret toimii Kremlissä oppaana suomalaisille, jotka tulevat katsomaan balsamoitua Leniniä. Maaret on syvästi rakastunut Leniniin ja hän on vihainen Kekkoselle, joka valtiovierailulla suutelee Leninin läpinäkyvää ruumisarkkua - ja tekee sen vieläpä puolivillaisesti, ilman aitoa tunnetta! Novelli päättyy groteskeissa tunnelmissa, kun nainen päättää kokeilla Leninin elintä ja avaa muumion vetoketjun. Niminovellissa kuvataan kolmen suomalaisen elämää – yksi heistä on aikuistuva Sylvi Salome – DDR:n Rostockissa, jonne ollaan juuri avaamassa Urho Kekkosen mukaan nimettyä katua. Tarinassa sävy on enemmänkin absurdin mietteliäs kuin vinksahtanut.
Osa kirjan henkilöistä taas vihaa Kekkosta syvästi. Tarinassa "Hoomo ei ole vielä kuollut" pienessä saaressa asuva erakko mieluummin linnottautuu aittaansa kuin lähtee tekojärven tieltä pois, vaikka Kekkonen on luvannut, että vedenpinta ei nouse. "Maalaisliittoon ei pidä luottaa" kuuluukin yksi kirjan repliikeistä. Novellin nimen Hoomo on miehen kesy pöllö.
Kekkonen näyttäytyy novellikokoelmassa siirtomaaherrana, joka hallitsee Lappia kaukaa ja käy siellä nauttimassa parhaat palat. Lappi on vain kaupankäynnin väline, kuten todistaa "Joulumaan paikka". Siinä ainoastaan jouluaiheisen huvipuiston perustaminen estää Kekkosta vaihtamasta Karjalaa Neuvostoliiton kanssa Lappiin. Kuva maan hallitsijasta on kaiken aikaa kriittinen. Osuvassa lopetuksessa taiteilija tekee Kekkosesta muotokuvaa ja miettii, olisiko noin pieni mies oikeasti pärjännyt muualla maailmassa.
Pesonen on kirjoittanut myös romaanin Maatuska (2015). Sekin liittyy Suomen lähihistoriaan, sillä siinä neuvostoliittolaisen loikkarin tytär selvittelee äitinsä perintöä nyky-Suomessa.

Marja Pyykkö: Kekkonen tulee (2013)

Marja Pyykön esikoiselokuva oli omaan käsikirjoitukseen perustunut Sisko tahtoisin jäädä (2010), joka kuvasi kahden nuoren naisen rajua ystävyyttä. Samalla tavalla naisiin keskittyy myös Pyykön toinen ohjaus Kekkonen tulee! (2013), joka perustuu Pia Pesosen novellikokoelmaan Urho Kekkonen Straße. Elokuvassa miehet jäävät usein sivuosaan, estradi on omituisten, turhautuneiden ja jopa väkivaltaisten naisten. Naisten usein epärealistiset haaveet karussa ympäristössä synnyttävät painajaisia. Pyykölläkin haaveet ja niiden ristiriidat saavat kuitenkin ymmärtävän käsittelyn, mistään seksistisestä naureskelusta ei ole kyse.
Kekkonen tulee! on dramatisoitu niin, että se on ollut helppo tehdä yksittäisten sketsien sarjaksi. Tapahtumia kommentoi sarkastiseen sävyyn nuori Sylvi, joka nähdään usein istumassa maantien poskessa liftaamassa, mutta kukaan ei koskaan aja ohi. Välillä Sylvi nähdään riitelemässä äitinsä kanssa siitä, soittaako Sylvi viululla "Finlandiaa" Kekkosen tullessa vierailulle kylään, välillä hän ei ole tapahtumien todistaja millään lailla. Dramaturgia poikkeaa alkuperäisestä teoksesta vahvasti, sillä siinä ei ole samanlaista tarinoita toisiaan kiinni liimaavaa kertojaa, vaikka Sylvi parissa tarinassa esiintyykin. Samoin monia novellikokoelman henkilöitä on yhdistelty, kuten itsemurhaa suunnitteleva perheenäiti ja Joulumaata suunnitteleva kaupunginjohtaja, jotka on elokuvassa tehty aviopariksi.
Kaikkea Pesosen Urho Kekkonen Straßesta ei tietenkään ole voitu elokuvaan ottaa.  Kirjan röyhkeimmät jutut puuttuvat, kuten Maaret Mokon hahmo, joka haaveilee romanssista Leninin kanssa ja suunnittelee Kekkosen likvidoimista, ovat luonnollisista syistä poissa, koska he eivät kirjassakaan oleile Lapissa, vaan aivan muualla. Myöskin Rostockiin myöhempiin aikoihin sijoittuva niminovelli on poissa, samoin outo tarina "Igor", jossa Kekkosen lahjaksi tarkoitettu jogurtin juuri pilaantuu jääkaapissa. Merkittävin ero lienee siinä, että kirjassa Kekkonen saapuu paikkakunnalle (vaikka häntä ei henkilönä juuri tavatakaan), mutta elokuvassa häntä vain odotellaan kuin Beckettin näytelmän Godotia.
Monet arvostelijat kiinnittivät ensi-illan aikaan huomiota siihen, että ollakseen komedia Kekkonen tulee! naurattaa yllättävän vähän. Huumori jää teoreettiseksi, vaikka tavoitteena lienee ollut fellinimäisen hersyvä outouksien katalogi. Ongelma lienee siinä, että lyhyeen elokuvaan – tunti 22 minuuttia – on tungettu niin paljon tapahtumia ja henkilöitä, että elokuvassa ei ole tilaa henkilöiden kehittelylle. Kukaan hahmoista, ehkä Sylviä lukuun ottamatta, ei tule riittävän tutuksi, että heistä kiinnostuisi. Esimerkiksi kaupunginjohtajan vaimon tempoilut Kekkosen ja alkavan romanssin odotuksessa tuntuvat keinotekoisilta ja epäuskottavilta, ja sama koskee monia muitakin hahmoja.
Kekkonen tulee! tuomittiin ensi-illan aikaan puskafarssimaiseksi rillumarei-perinteen jatkajaksi. Sen voi nähdä jatkavan perinnettä myös hyvällä tavalla: kun alkuperäisissä rillumarei-elokuvissa nostettiin etualalle syrjityt lentojätkät ja muut hampuusit, Kekkonen tulee! -elokuvassa esille nousevat miesten syrjimät vahvat naiset, jotka ilman omaa syytään ovat jääneet elämässä sivuraiteelle. Samalla elokuva uskaltaa kuitenkin nauraa näille samoille naisille.

Mitä olen tehnyt viimeisen kuukauden?

Vaalit ovat olleet ohi jo jonkin aikaa, ja omalla kohdallani vaalitulos oli parempi kuin alun perin olisin uskonut: minut valittiin varavaltuutetuksi 104 äänellä! Olen tosin vasta yhdeksäs varavaltuutettu, joten en välttämättä ikinä joudu valtuuston kokoukseen. Lautakuntapaikoista ei ole vielä päätetty, mutta toki esitin toiveita lautakunnista, joissa voisin työskennellä. Olen ollut vaalien jälkeen vähän uupuneen oloinen, minkä olen valtuustoryhmälle sanonut, mutta itsekseni olen ajatellut, etten voi väistää vastuutani, kun kuitenkin yli sata ihmistä minua äänesti.

Omaa vaalitulosta tärkeämpää on tietysti se, että Vasemmistoliitto sai Turussa kolme lisäpaikkaa valtuustoon, minkä johdosta puolue on pystynyt vaikuttamaan siihen, että kolmen suuren puolueen sopimuspolitiikka Turussa on loppunut (ainakin nimellisesti, selvästi kulissien takana on käyty edelleen kähmintöjä SDP:n ja Kokoomuksen välillä). Toivottavasti tämä linja jatkuu.

Kirjoitan ehkä vaaleista ja vaalikokemuksestani myöhemmin enemmän, nyt riittää lyhyt katsaus siihen, mitä muuta olen vaalien jälkeen tehnyt ja olen tekemässä. Tämä on joillekin kirjoille käytännössä ensimmäinen julkistus.

1) Sadan vuoden unet: novelliantologia, joka koostuu tunnettujen satujen aikuisille tarkoitetuista versioista. Jätin kirjan lähes valmiin käsikirjoituksen käsistäni jo reilu kuukausi sitten ja olin sopinut, että kustannustoimittaja huolehtii sen loppuun. Kirja ilmestyy tulevana syksynä. Hieno kansi on Charlie Bowaterin käsialaa. (Jalava.)

2) 50 suomalaista kirjaa - 50 suomalaista elokuvaa: ensi syksyksi suunniteltu kirja, joka jatkaa toissa vuonna ilmestyneen teokseni linjalla. Aiemmassa kirjassa esiteltiin ulkomaisia elokuvia (sekä kaksi suomalaista), tämä keskittyy kotimaisiin esimerkkeihin. Kirja on ehkä muutenkin paremmin jäsennelty: Minna Canthin Sylviä ja vuoden 1913 elokuvaa lukuun ottamatta siinä ei ole mukana näytelmäfilmatisointeja. Kirja on ollut yllättävän isotöinen, joudun paiskimaan sen kanssa hommia koko kesän. (Kustantaja Avain.)

3) Sisällissodan ääniä:  alun perin melkein läpällä kustantajalle heitetty idea, josta otettiin koppi. Kirja on kooste autenttisia dokumentteja - uutisia, päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä, puheita - ja fiktiivistä materiaalia, joka liittyy sisällissotaan. Suurin osa materiaalista on sisällissodan ajalta tai muutama vuosi sen jälkeen tehtyä, mutta siinä on mahdollisesti myöhempääkin kirjallisuutta (mielessäni on ainakin yksi Paavo Fossin 50-luvun novelli, jossa kuvataan elegisesti punaisten teloitusta). Ilmestyy ensi keväänä. (Art House.)

4) Tapani Maskulan valitut elokuvakritiikit: tätä on veivattu ja suunniteltu ja nyt lopulta tehtykin jo monta vuotta. Nimi kertoo, mistä kirjassa on kyse. Konsepti on vielä vähän epäselvä, mutta luulisin, että kirjassa on 100-200 valittua kritiikkiä vuosien varrelta, toivoakseni jo aivan 60-luvun alusta saakka, jolloin turkulaisen elokuvakirjoittelun klassikko Maskula uransa jo aloitti. Koetan tehdä kirjan niin, että siinä on monenlaista genre- ja klassikkoelokuvaa, unohdettuja ja klassikoita. Tässä mennee ensi kevääseen. (Sammakko.)

Omalta kustantamoltani Helmivyöltä ilmestyi juuri kaksi kirjaa, oma pieni opukseni Roskakirjallisuuden lyhyt historia sekä Kaarlo Bergbomin kootut novellit nimellä Aarnihauta ja muita kertomuksia. Jälkimmäinen on minusta kulttuuriteko, sillä Bergbomin novelleja - joita viimeksi nosti esille Markku Eskelinen kiinnostavassa Raukoilla rajoilla -kirjassaan - ei ole sataan vuoteen julkaistu uudestaan. Kirjoitan kirjasta myöhemmin tarkemmin. Helmivyön sivut/blogi täällä.

Toinen vetämäni kustantamo, Osuuskunta Kirjasimen alla toimiva Tarke, julkaisi myös uuden kirjan, Anton Montin Mustat vuodet, joka on huippukiinnostava tutkimus italialaisesta sodanjälkeisestä fasismista. Kirjassa on muun muassa ehkä paras suomenkielinen johdatus Julius Evolan toimintaan ja ajatteluun - Evolahan vaikuttaa esimerkiksi Sarastus-lehden kirjoittelussa ja Timo Hännikäisen teksteissä.

No niin, onhan tässä tätä. Lisäksi on perhe-elämää, KAVI:n maakuntasarjan hoitoa, Suomalaisen elokuvan festivaali, mökkeilyä... Helmivyö julkaisee muitakin kirjoja, kuten Juha Mäntylän ja Arttu Tuomisen toimittaman novelliantologian Koivulehto. Divarin perustamistakin tässä on suunniteltu. Olen huomannut, että en enää jaksa niin hyvin kuin ennen. 10.5. täytin 45 vuotta, ja vaikka pidän bileet parin viikon kuluttua, olen todennut, että kaiken mieluiten olen kotona ja nukun hyvät yöunet ja jatkan aamulla virkeänä töitä. Lehtien luontaistuotemainokset ovat alkaneet houkutella... Ensi syksynä pidän ainakin viikon verran lomaa, jahka olen saanut osan mainituista kirjoista valmiiksi. Välillä on väsyttänyt, mutta ei ihan niin paljon kuin Tiina Raevaaraa hänen rehellisen ja koskettavan kirjoituksensa perusteella vaikuttaa väsyttäneen.

Muutama sana teoksestani: 50 kirjaa - 50 elokuvaa

Timo Nummisen hieno kansi,
aiheena Orson Wellesin Oikeusjuttu,
kuvassa siis Anthony Perkins ja Romy Schneider.

Lupasin sanoa jotain lokakuussa ilmestyneestä kirjastani 50 kirjaa - 50 elokuvaa, joka on kokonaan itse kirjoittamani, ei toimitettu teos. Kirjassa on lyhyesti sanoen kyse siitä, että vertailen erilaisia romaaneja tai novelleja (sekä kahta näytelmää) ja niistä tehtyjä elokuvia. Sekä kirjasta että elokuvasta on oma 2-5 sivun tekstinsä, sekä tietoa että analyysia. Kyse ei ole arvottavasta tekstistä siinä mielessä, että pyrkisin osoittamaan, että jompikumpi on väistämättä aina parempi, niin kuin usein sanotaan, kun puuskahdetaan, että kirja oli parempi kuin siitä tehty elokuva. Pikemminkin yritän osoittaa, että subjektiivisessa laadullisessa vertailussa ei ole mieltä, joskin on paljon esimerkkejä, joissa kirja on parempi kuin elokuva tai elokuva parempi kuin kirja. Ne eivät kuitenkaan riitä muodostamaan yleistä näkemystä asiasta.

Kirjassa on esseiden tai artikkelien lisäksi myös ylimääräisiä listoja: toisessa on 50 muuta kirjaa, joista on tehty elokuva, toisessa on 50 suomentamatonta kirjaa, joista on tehty Suomessa nähty tai muutoin tunnettu elokuva. Kirjasta on muuten jo yksi arvostelu tehty (en noteeraa Kirjavinkkien vaatimatonta tekstiä tässä nyt), Markku Soikkeli kirjoitti Agricola-verkkoon suhteellisen myönteisen jutun.

En kirjoita kirjasta tämän enempää nyt, mutta käytän hyväkseni pientä haastattelua, jonka annoin Pori Film Festivalin käyttöön. Uusi elokuvafestivaali järjestetään Porissa 25.-29.11. (eli ensi viikolla), ja siihen liittyen puhun kirjastani (tai oikeastaan sen aiheesta) Porin kaupunginkirjastossa perjantaina klo 17. Tervetuloa!

Haastattelun kysymykset teki Antti Setälä. Olen hiukan jatkanut omia alkuperäisiä vastauksiani.

Kysymys: Luennoit ensi viikolla Porin pääkirjastossa luennoit kirjallisuuden ja elokuvan suhteista. Näiden kahden vertailu on hyvin yleistä — tai ainakin sen pohtiminen, kumpi on parempi: kirja vai filmatisointi. Muistatko, milloin itse mietit tällaisia kysymyksiä ensimmäisen kerran? Vieläkö huomaat pohtivasi samaa asiaa?

Vastaus: Kirjahan syntyi tilaustyönä, idea oli kustantajan ja vain sanoin, että ilman muuta teen kirjan, vaikka sen tekeminen osoittautuikin sitten vaikeammaksi kuin alun perin olin ajatellut. Mutta olen kyllä aina ollut kiinnostunut kirjalliseen lähteiden filmatisoinneista ja esimerkiksi käsikirjoittajien työ on aina kiinnostanut, vaikka kirjassani ehkä siihen nähden aika vähän käsitellään käsikirjoittajia. Ajattelin kuitenkin jo etukäteen, että idea olisi tehdä kirja, joka osoittaisi, ettei laadullisessa tai subjektiivisessa vertailussa kirjan ja elokuvan välillä ole mieltä. Ensinnäkin kyse on kahdesta erilaisesta taidelajista. Toiseksi kyse on usein hyvin subjektiivisista asioista, elokuvan katsoja saattaa vaikkapa valittaa, että päähenkilö oli vääränlainen eikä vastannut ollenkaan kirjan synnyttämiä mielikuvia - mutta jollakulla muulla saattaa olla päähenkilöstä aivan erilaiset mielikuvat!

Sikäli pohdin samoja asioita edelleen, että olen sopinut kustantajan kanssa, että tekisin vielä kirjat suomalaisista romaanifilmatisoinneista sekä sarjakuvafilmatisoinneista. Niissä kuitenkin menee vielä tovi, varsinkin kun olen lupautunut tekemään pari muuta kirjaa niitä ennen.

K: Olet juuri julkaissut teoksen ”50 kirjaa — 50 elokuvaa”. Millä perusteilla olet valinnut sen sisällön? Voisitko mainita muutaman esimerkin?

Orson Welles Pahan kosketuksessa

V: Valinta oli monivaiheinen. Ensiksi valitsin kirja/elokuva-pareja, jotka tunsin entuudestaan tai josta minulla oli jopa tekstiä - tällaisia on kirjassa parikymmentä. Toiseksi valitsin tunnettuja esimerkkejä (esim. Tuulen viemää) sekä vähemmän tunnettuja (esim. Orson Wellesin Pahan kosketus, jonka taustalla oleva kioskidekkari on suomennettu 50-luvulla nimellä Teoriat särkyvät, tai Peter Brookin Kärpästen herra, jota ei ole koskaan kunnolla Suomessa esitetty). Kolmanneksi piti lopulta uudestaan valita joitain tuttuja tapauksia, koska uhkasi tulla kiire käsikirjoituksen kanssa... Yleisenä valintakriteerinä oli se, että kirjat on ainakin kertaalleen julkaistu suomeksi.

En ole tällä hetkellä tyytyväinen kaikkiin valintoihin, mukana on kaksi näytelmää (Shakespearen Macbeth ja Tsehovin Isättömyys), joista on sinänsä hyvät tekstit, mutta näytelmäfilmatisointi on kuitenkin eri asia kuin romaanifilmatisointi, mitä en miettinyt alun perin riittävän tarkasti. Lisäksi ainakin David Nichollsin Sinä päivänä -romaanin ja siitä tehdyn elokuvan olisi aika vaatimattomina voinut jättää pois tai ainakin olla kriittisempi teoksia kohtaan. Toisaalta ne toimivat esimerkkinä siitä, miten varsinkin viihdekirjallisuus toimii niin, että kirjat voidaan filmata melko jäännöksettömästi, ne ikään kuin kirjoitetaan suoraan elokuvakäsikirjoitusmaisiksi.

K: Porissa on kuvattu suhteellisen paljon elokuvia, ja myös sinä olet ohjannut siellä asuessasi ainakin yhden teoksen. Millaiseksi kuvailisit Poria elokuvakaupunkina? Onko sinulla mielessä jotain tiettyä teosta sen historiasta, jota haluaisit suositella?

V: Itse asiassa teimme ystäväni Petteri Evilammen kanssa useita elokuvia: länkkäriparodia Ponantsan, sisällissota-aiheisen Julmuuden ehdoilla ja dystooppisen Kohtauksia eräästä kuolemasta. Näistä kaksi jälkimmäistä olivat aivan vakavissaan tehtyjä, Julmuuden ehdoilla jopa ympäri maakuntaa kuvattu epookkielokuva. (Se löytyy nykyään YouTubesta.) Kohtauksia eräästä kuolemasta -elokuvalla osallistuimme Porin kaupungin kulttuuritoimiston järjestämään videoelokuvakilpailuun, mutta jouduimme lyhentämään sitä määrämittaan, saimme silti kunniamaininnan, vaikka olimme mielestämme joutuneet silpomaan työmme! Tämä lyhennetty versio on muuten ainakin ollut lainattavissa Porin kaupunginkirjastosta, mutta en tiedä, onko enää. Tämä oli siis kokoomakasetti, johon oli laitettu kaikki videoelokuvakilpailussa pärjänneet elokuvat - olisihan sellainen mahtava nähdä nyt, vaikkapa osana festivaalia.

Tuolloin 80-luvun lopulla Porissa oli paljon tyyppejä, jotka puuhailivat kaikenlaista, mikä näkyi myös videopajan toiminnassa, siellä oli koko ajan jotain menossa, samoin Annankatu 6:ssa, vaikka sen piiriin en koskaan kunnolla päässyt sisälle. Hyvä esimerkki on tietysti The Killing of Pori, mutta sen tekijöillä oli vähän traaginen kohtalo. Elokuvien lisäksi oli paljon bändejä, ja esimerkiksi Circlen esiasteita, vaikkapa Kolmannen konstaapelin, muistan hyvin. Varmasti tällainen esteetön puuhastelu näkyy kaupungissa edelleen, mutta kun on 25 vuotta siitä, kun olen muuttanut kaupungista pois, niin en tiedä kaikkea, mitä siellä tapahtuu. Rauni Reposaarelaista odotan mielenkiinnolla. Sellaista toivoisin, että joku kuvaisi Kari Levolan käsikirjoituksen Visa Mäkisen Yön saalistajiin uudestaan ja jättäisi siitä Mäkisen rönsyilyt ja kansainvälistä tavoittelevan meiningin pois, lähestyisi sitä ruohonjuuritason pienimuotoisena eksploitaationa.