Juri Nummelin puolustaa kirjastoja ja vanhoja rakennuksia

Itä-Turun Vasemmisto, joka on oma jäsenjärjestöni Vasemmistoliitossa, on julkaissut nettisivuillaan vaaliehdokkaiden blogikirjoituksia, jotka on hiukan leikkimielisesti tehty lehtijutun muotoon. Tässä omani - olen sen siis itse kirjoittanut, mikä ei läpäisisi journalistisen etiikan vaatimuksia, mutta riittänee, kun sanon sen itse. 

Turun keskustassa jo vuosia asunut Juri Nummelin on lähtenyt ehdolle kuntavaaleihin, koska haluaa antaa kortensa kekoon taistelussa eriarvoistumista ja kovenevia arvoja vastaan. Vasemmistolaisessa perheessä kasvaneelle Nummelinille solidaarisuus ja tasa-arvo ovat äidinmaidossa omaksuttuja arvoja.
Nummelin tunnetaan yhtenä Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista - hän on julkaissut yli sata kirjaa erilaisista aiheista. "Ideointi ja ideoiden heittely on minusta mahtavaa", hän sanoo. "Toivottavasti saan samanlaista draivia myös politiikantekoon."

Kirja- ja filmihullulle Nummelinille kulttuuri on luonteva politiikan tekemisen konteksti. Turussa on hänelle muutama muita tärkeämpi asia.
"Turussa on hieno kaupunginkirjasto, mutta sen rakennuttaminen merkitsi samalla Martin ja Mikaelin sivukirjastojen lakkauttamista. Itsekään en aina jaksaisi lähteä raahautumaan keskustan toiselle puolelle, vaan mieluummin kävisin vaikka Mikaelin sivukirjastossa. Olisi mukava nauttia pienen sivukirjaston uneliaasta rauhasta", Nummelin fiilistelee.
Asia on vakava: "Kirjastolaitosta ei saa heikentää, vaalikoneiden heitot kirjastojen maksullisuudesta ovat vastuuttomia. Samalla ei saisi luoda mielikuvaa, että kirjastoista lainataan nykyään vain sähköporia, kuten yksi vaalikoneen väite antoi ymmärtää."
Myös elokuvakulttuuri on Turussa heikossa jamassa. "Länsi-Suomen elokuvakomissio tekee varmasti hienoa työtä, mutta Turussa ei ole vuosiin ollut säännöllistä ohjelmaa esittävää art house -teatteria, jossa näkisi uutta ja vanhaa taide-elokuvaa tai harvinaisia kulttiklassikoita. Logomo ei sijainnistaan johtuen täytä tällaista paikkaa."
Yökerhon Dynamon kanta-asiakkaisiin vuosia kuulunut Nummelin on huolissaan myös vanhan rakennuskannan kohtalosta. Turussa on viime vuosina purettu paljon vanhoja taloja ja yhtä paljon on annettu purkulupia. Keskustan laita-alueilta on kadonnut tai katoamassa paljon viimeisiä puutaloja, vaikka tonteille ei oltaisi vielä rakentamassakaan mitään, kuten on käynyt Itäisellä Rantakadulla. Purkutahti on kohta sama kuin 1960- ja 1970-luvuilla.
Kohta 20 vuotta täyttävä Dynamo taas on herkällä Österbladin tontilla, jonka taloista vanhimmat ovat melkein 150 vuotta vanhoja. Vuosien ajan purku-uhan alla olleiden talojen tilalle on alettu suunnitella hotellirakennusta.
"Hotellejako Turku vielä tarvitsee? Österbladin tontin talojen käyttöaste taitaa olla sata prosenttia tällä hetkellä, ja viereinen, uusrenessanssityylinen Dynamo on viikonloppuisin aina täynnä", Nummelin ihmettelee.
Talojen takana on valtava parkkialue. "Jos tontille haaveilee hotellia, parkkialueen voisi varmasti hyödyntää. Puutalot pitäisi mahdollisuuksien mukaan kunnostaa ja säilyttää basaari- ja ravintolakäytössä. Se pitäisi Turun ydinkeskustaa inhimillisenä ja kiinnostavana paremmin kuin kalsea hotelli, jonka alakerrassa olisi ketjuravintola."

Turun puretut talot, osa 4

Kannessa kuuluisa Nobelin talo,
jonka surullisen kohtalon olisi voinut
jutussakin esitellä.

En tiedä, onko tämä juttu julkaistu, mutta julkaistunakin se olisi kadonnut tyystin, sillä juttu on tehty Rakennusanomat-lehteen, jota kyllä jaetaan ilmaiseksi, mutta jota tuskin moni lukee. On tarkoitus palata täyspäiväisemmin bloggaamisen pariin, kun lomat loppuvat, mutta sitä odotellessa oikea julkaisematon juttu! (Ainakin siis käsittääkseni julkaisematon.)

Itä-Turun kadonnut kauneus

Rauno Lahtisen upea kirjasarja Turun puretuista taloista on ehtinyt neljänteen osaan. Viides ja mahdollisesti kuudeskin osa on suunnitteilla, joten on vaikea uskoa, että sarja ei täydellisesti korvaisi Harri Kalvan vanhaa ja suttuisilla kuvilla painettua sarjaa Muuttuva kaupunki I–IV. 
Yksi valtti Kalvan kirjoilla kuitenkin on: niissä on kuvat uusistakin rakennuksista, jotka ovat tulleet vanhojen tilalle. Vaikka uusien talojen katselu voikin kirvottaa kyyneleitä, kuvat auttaisivat sijoittamaan puretut talot paremmin kartalle.
Rauno Lahtisen uusi kirja toimii toki näinkin. Turun puretut talot kertoo Turun rakennus- ja teollisuushistoriasta ja tallentaa hienosti tietoa jälkipolville, ja samalla kirjat ehkä toimivat varoituksena siitä, että menneeseen rakennusperintöön ei pitäisi kritiikittömästi kajota. Varoitus on juuri nyt ajankohtainen, kun ympäri maata puretaan 1950- ja 1960-luvun taloja melko surutta.
Pari esimerkkiä nousee esiin Lahtisenkin kirjasta: makkaratehtailijan talo Kaivokadulta sekä aptekkaarin talo TYKS:n kulmalta, kummatkin tyylikästä 50-lukua harjakattoineen ja harvinaisuuksia Turun katukuvassa isoina moderneina kaupunkitaloina, joista jälkimmäisen olin itsekin ehtinyt jo unohtaa. Vuonna 1999 puretun talon seinässä ollut Armas Lehtisen maalaus pelastettiin onneksi TYKS:n kappeliin.
Turun puretut talot 4 keskittyykin nimenomaan itäiseen Turkuun, yliopiston läheisyyteen, Uudenmaankadulle ja Kaskentielle sekä Kupittaalle, jonka teollisuushistoria on lähes kokonaan pyyhkäisty pois – ellei tunnistamattomaksi maskeerattua ElectroCityä lasketa, se kun on rakennettu Silon trikootehtaiden hallien päälle. Teollisuushistoriaa hävitettiin myös, kun lähes koko LSO:n rakennuskanta purettiin mitäänsanomattomien ja massiivisuudessaan ahdistavien IT-hallien tieltä.
Itäisen Pitkäkadun ja Kupittaankadun alueet ovat nykyään aika anonyymiä kerrostalo- tai toimistotalorakentamista, mutta Lahtisen kuvista huomaa, että sielläkin oli aiemmin kodikasta pikkukaupunkitunnelmaa pienine kauppoineen ja pajoineen. Yksityinen yritteliäisyys näkyi katukuvassa aivan eri tavalla kuin nykyään, kun kadut on tehty vain läpikulkua varten. Melkein itku pääsee, kun katselee kuvaa Kirkkotiestä.
Toisaalta nostalgian vallassa helposti unohtaa, että puutaloasuminen oli vielä 1970-luvullakin paikoin ankeaa. Portsa antaa laajennettuine asuntoineen liian hyvän kuvan puutaloasumisesta menneinä vuosikymmeninä. Hyvä muistutus tästä on kortteli Kerttulinkadulla, jonka asunnoissa ei ollut helloja vielä 1930-luvullakaan. Silti jotkut olivat asuneet siinä jo yli 60 vuotta!
Rauno Lahtinen ansaitsisi tietokirjapalkinnon Turun puretut talot -sarjastaan. Se on todennäköisesti ainutlaatuinen maailmankin mittakaavassa ja vielä hyvin tehty, Lahtinen tuntee arkistot ja kuvamateriaali on upeaa. Nelososan viimeistely on tosin selvästi jäänyt puolitiehen, tekstissä on lyöntivirheitä ja joissain kohdissa ajatus on ilmaistu epäselvästi. Siitä huolimatta suositeltava hankinta kaikille Turusta ja ylipäätään rakennushistoriasta kiinnostuneille.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 4. 256 s. Sammakko 2016. 

PS. Tässä aiempia Lahtisen kirjasarjan arvioita: osa yksi, osa kaksi, ja tässä osa kolme.

Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 3

Rauno Lahtisen hieno kirjasarja Turun puretuista taloista eteni tänä syksynä kolmanteen osaansa ja tuttuun tapaan arvioin sen kustantajani Harri Kumpulaisen (siis mies Turbatorin takana) julkaisemaan Rakennussanomat-lehteen. Lehti on laajassa ilmaisjakelussa, silti luulen ettei moni niitä juttuja lue, joten julkaisen arvioni täälläkin. Samalla käytän tilaisuuden korjatakseni painettuun juttuun valitettavasti pesiytyneen virheen: Sairashuoneenkatu 6:n tuplatalon on suunnitellut Abel Sandelin, ei Veijo Kahra, kuten Rakennussanomissa väitän. Sinänsä se, mitä sanon talosta ja sen suunnittelijasta, pätee. 

Tässä muuten arvioni kirjasarjan ekasta osasta, tässä tokasta. Samoja juttuja kaikissa pyöritellään.

Rauno Lahtisen hieno kirjasarja jatkuu
Esoteerisen purkutieteen kronikka

Kaikki tietävät Phoenix-hotellin, vanhan postitalon ja Börsin. Kaikki osaavat valittaa, kuinka hienoja ja upeita taloja purettiin 1960- ja 1970-luvuilla rumien uusien talojen tieltä.
Upeiden kivitalojen purkaminen viime vuosikymmeninä ei ole kuitenkaan koko totuus. Ympäri Turkua on lähes kaikkina aikoina purettu vanhoja taloja pois uudempien tieltä ja suurin osa hävinneistä taloista on tyystin unohdettuja.
Rauno Lahtisen kirjasarja Turun puretuista taloista on edennyt kolmanteen osaansa; kustantajaksi on vaihtunut Sammakko, mutta formaatti on pysynyt samana. Sarjan ensimmäinen osa keskittyi ydinkeskustan tunnetuimpiin tapauksiin, toinen osa jo levitti katsauksen laajemmalle ja paljasti esimerkiksi linja-autoaseman kadonneen inhimillisen ympäristön, jonka tilalla on nyt bussien ankeita parkkipaikkoja.
Kolmas osa on vielä kiinnostavampi. Se on melkein esoteerinen esitellessään satama-alueen kadonneita taloja, jokirannan hotelleja (kai tiesitte, että klassistisen Boren alta on purettu talo 1920-luvulla?) ja kaavasta kadonneita katuja (Räävelinkatu). Jännittäviä yksityiskohtia ovat esimerkiksi Välikadun puutalot tai jokirannasta Linnankatuun ulottuneen sairaalan puutarha, jota Käsityöläismuseon johtaja Irja Sahlberg yritti turhaan pelastaa 1950-luvulla.
Kiinnostavia ovat myös Rautatieläisten talo ja Turun munan tehdas Koulukatu 22:sta, jotka purettiin vuonna 1976. Erityisen surumielinen on kuva vuonna 1971 puretun Beetlehem-kirkon kirkontornista yksinään ja murjottuna.
Juseliuksen paitatehdas Rauhankadun varrelta on vähintään erikoinen – se olisi nyt taatusti himoittu asuinpaikka, jos olisi saanut olla paikallaan. Pekka Pitkäsen Meritalokin (1966) Käsityöläiskadulla näyttäisi paremmalta, jos sen vieressä ollut jugendtalo (Adrian Thomander, 1913) olisi saanut jäädä paikalleen. Olisiko Sininen talo saanut jäädä, jos sen edestä ei olisi purettu kahta puutaloa?
Lista on loputon. Lahtisen kirja on niin kiehtovaa kuin surullistakin luettavaa.
Jostain syystä 1950-luvulla tehdyistä purkamisista ei ole niin vihainen kuin myöhemmistä. Mitä lähempänä purkamiset ovat omaa aikaa, sitä typerämmiltä ne tuntuvat ja sitä enemmän ne synnyttävät raivoa. Yksi esimerkki – ja vähän tunnettu sellainen – on Wiklundin kouluna tunnettu jykevä, päätykolmiolla varustettu uusrenessanssitalo, joka purettiin vuonna 1981. Sen tilalla on nyt poliisilaitoksen mälsä keltatiilinen mitättömyys.
Johtuuko tunne siitä, että 1950-luvulla ja vielä 1960-luvun alussa rakennettiin miellyttävää arkkitehtuuria? Jopa Sairashuoneenkatu 6:ssa oleva vuonna 1955 rakennettu seitsen- ja yksitoistakerroksisista rakennuksista koostuva talopari ei tunnu ollenkaan niin pahalta kuin monet 80–90-lukujen nolot rykäisyt. Sairashuoneenkadun talon arkkitehti Abel Sandelin olikin yksi Erik Bryggmanin perillisiä Turussa, kodikkaiden kerrostalojen suunnittelija.
Toinen piirre, jonka tajuaa Lahtisen kirjaa selaillessa, on se, että jugendtyylisiä puutaloja on Turussa säilynyt oikeastaan aika paljon. Niitä enemmän kirjassa herättävätkin kiinnostusta ja ihailua monet 1800-luvun puolivälissä rakennetut empiretyyliset puutalot. Niitä on Turun keskustassa enää hyvin vähän ja osa niistä on edelleen ollut vaarassa tulla puretuksi, kuten Kaskenkatu 15:ssä. Jugendin levottomuuden ja orgaanisuuden jälkeen empiren rauhallinen tasapainoisuus tuntuu Lahtisen kirjan upeissa kuvissa yhtäkkiä jännittävän raikkaalta.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 3. 240 s. Sammakko 2013.

Teollisuusarkkitehtuuria Itäharjulta

Halisten Myllyn talo (K. A. Kilpi, 1943)

Olen joskus leikilläni miettinyt, että voisi tehdä kirjan "Teollisuusalueittemme arkkitehtuuria". Siinä olisi taiteellisesti korkeatasoisia kuvia tehdashalleista, huoltoasemista, autonkorjauspajoista, peltihalleista, kuplahalleista ja muista, joita Suomesta löytyy joka kaupungista, yleensä jostain kaupungin laitamilta. Mitä vanhempia rakennukset ovat, sen parempi.

Turussa yksi tällainen alue on Itäharju itäisen keskustan takana. Se on vanhastaan ollut teollisuusaluetta, mistä näkyy huomattavia jälkiä edelleenkin: Tunturin vanha polkupyörätehdas on hienosti remontoituna korjattu ammattikorkeakoulun käyttöön, ja radan toisella puolella kohoaa vaikuttavana monumenttina Turun posliinitehdas (Frithiof Strandell, 1920). Alueella Kalevantien toisella puolella on paljon muitakin vanhoja teollisuusrakennuksia, joista löytyikin näppärästi Turun ammattikorkean piirissä tehty inventaario. (Valitettavasti se ei ole ihan niin selkeästi tehty kuin voisi toivoa.) Inventaario osoittaa, että alueella ei ole yhtään sotaa edeltävää taloa, vaan kaikki ovat suurimmaksi osaksi 1950-1960-luvuilta, osa on tosin 1940-luvulta ja sotavuosilta. Osa rakennuksista näyttää kuitenkin huomattavasti vanhemmilta, mikä kai todistaa siitä, että teollisuusarkkitehtuuriin ei ole panostettu niin paljon kuin muuhun. Materiaalit ja suunnittelu ovat kakkosluokkaa, jolloin usein on turvauduttu helppoihin ratkaisuihin. Rakennuksia ei ole tehty kestämään, mutta ehkä juuri siksi ne näyttävät paljaasti omalta ajaltaan - tai paradoksaalisesti itseään vanhemmilta.

Kuten teollisuusalueisiin aina kuuluu, rakennuksia on muuteltu huomattavasti, niihin on tehty lisäosia välittämättä siitä, miten ne sopivat alkuperäiseen rakennukseen, ja rakennuksille on tehty rajujakin julkisivumuutoksia, niitä on esimerkiksi päällystetty pellillä. Alueet olisivat toki tyylikkäämpiä alkuperäisessä asussa (sikäli kuin ne sitä ovat koskaan olleetkaan), mutta toisaalta rivo ja epäsuhtainen muuntelu antaa alueille kiinnostavaa särmää.

Tämännäköistä teollisuusarkkitehtuuria on Suomi täynnä.
Ilmarisenkadun ja Rautakadun kulmasta,
Puolimatkalle rakennettuja taloja
(vas. E. Flemming, 1953-1954, oik. August Karlsson 1947-1948)

Kiertelin Itäharjulla pyöräilemässä muutama viikko sitten ja sain päähäni napsia kännykällä kuvia. Oli jo alkuilta, joten kuvista ei tullut kovin hyviä, mutta tässä niitä kuitenkin. Kaikkea Itäharjulta en ole ottanut tähän postaukseen mukaan, ja esimerkiksi Turun kaupungin käytössä olevat rakennukset Kalevantien varrella ovat jääneet pois.

Mitään tässä olevista rakennuksista ei mainita Mikko Laaksosen ja minun Turun seudun arkkitehtuurioppaassa - miksi mainittaisiinkaan? Kyse on kuitenkin katoavasta kulttuuriperinnöstä, paria hyvin hoidettua ja järkevässä käytössä olevaa taloa lukuun ottamatta. Kiinnostavasti osa alueen arkkitehdeistä esiintyy myös arkkitehtuurioppaassa, näin esimerkiksi August Karlsson, melko maineettomaksi jäänyt 1920-1950-luvuilla vaikuttanut suunnittelija. Jos tekstissä on virheitä, pyydän huomauttamaan niistä kommenteissa (tai Facebookissa, jonne tämän kohta jaan).

Ylimpänä oleva vihreä kerrostalo, Halisten Myllyn talo, on sikäli kiinnostava, että melko vakavasti harkitsimme kymmenisen vuotta muuttavamme siihen, kun siinä oli myytävänä suhteellisen halvalla loft-henkinen asunto. Nyt talossa näyttää olevan vain toimistoja.

Sympaattinen tasakattoinen vaakalinjolla koristeltu sähköasema
Ilmarisenkadun ja Karjakadun kulmasta,
vieressä on romukaupan mainoksena laivan tähystystorni tai vastaava;
samanlaisia sähköasemia on esimerkiksi Porissa 1930-luvulta,
mutta tämä on uudempi, todennäköisesti 1950-luvulta;
en muista, onko Turussa muualla samanlaisia

Ilmeisesti vanhinta kerrostumaa Karjakadulta,
veikkaisin että kaltoin kohdellut rakennukset ovat 1940-luvulta
(näistä ei löytynyt inventaariosta tietoa)

Ilmarisenkadulta ryhdikäs pitkän lautarakennuksen konttoriosa,
inventaariosta tämän suunnittelija ei oikein kunnolla selviä,
vaikka eri vaihtoehtoja löytyykin, rakennusaika on kuitenkin nähdäkseni 1950-luvun alku

Edellisen kuvan rakennus päädystä;
ovi on jäänyt vähän hassusti ilman portaita

Uudempaa kerrostumaa Ilmarisenkadulta,
kahdessa eri osassa valmistunut pesula (Veijo Laine, 1962-1963, Tapio Nurmi, 1977)

ilmeisesti Veljekset Hasanille rakennettu neulomo- ja kutomorakennus (Simo K. Lehto, 1954);
rakennuksessa ilmeisesti asutaan kuvassa oikeassa olevassa päädyssä!

Ilmarisenkadun ja Rautakadun kulmauksesta
pitkän varastorakennuksen pääty, rakennusvuosi 1954
(suunnittelija ilmeisesti ei tiedossa)

Itäharjun taloista yksi hienoimpia, 1920-luvun klassismiin viittaava komea rakennus,
joka on pantu hyvään kuntoon, rakennuksessa näyttäisi majailevan mainostoimisto KMG;
kirjoitin aiemmin, että tämän arkkitehdin haluaisin tietää: se on August Karlsson ja suunnitteluvuosi on 1942

Jukka Hakasen tekemä upea seinämaalaus
Veljekset Suomisen Konepajalle 1960-1970-luvuilla rakennetun levyhallin seinässä pysäyttää  

Hakasen maalauksen kanssa samaisessa pihapiirissä on ylösalaisin käännetty rullavaunu,
hallien välissä kulkee kiskojakin, suurelta osin asfaltin peittäminä 

Teollisuuskadun ja Teräskadun kulmauksessa piileksivä
ilmeisesti Axel D. Fritzenin suunnittelema Tuottajain Myyntikonttorin varastorakennus
(1940-1950-luvulta arvatenkin)

Edellisen kuvan vieressä oleva ryhdikäs harjakattoinen
tehdas- ja varastorakennus Teollisuuskadulta,
suunnittelija E. A. Liuha, suunnitteluvuosi 1951,
tehty Puukovera Oy:lle

Teollisuuskadun varrelta pelleillä melko kamalaksi tehty pieni paja,
joka kuitenkin piippunsa ansiosta paljastuu vanhaksi,
ilmeisesti 1950-luvulla valmistunut puutavarasuoja