Turkulaisten kustantamojen lyhyttä historiaa

Pidin Turun kirjamessuilla pari viikkoa sitten parinkymmenen minuutin esitelmän turkulaisten kustantamojen historiasta. Aihe oli vain heitto Lounais-Suomen kirjailijoiden kokouksessa, jossa puhuttiin messuohjelmasta, mutta niin vain se meni messuorganisaatiossa läpi. Aiheesta ei ole nähdäkseni minkäänlaista tietoteosta, mutta käytin hyväkseni esimerkiksi Jouko Grönholmin  Turun Sanomiin kirjoittamaa juttusarjaa, josta varsinkin Auran kohdalla napsin suoranaisia sitaatteja. En ole niitä tässä versiossa kirjoittanut uusiksi omaksi tekstikseni, vaan olen merkinnyt kohdat, joissa siteeraan Grönholmia. Muutenkaan mistään syväluotauksesta ei kannata puhua eikä teksti jäsenny ihan kokonaiseksi artikkeliksikaan, mutta blogikontekstissa se ehkä puolustaa paikkaansa. Minun piti alun perin aloittaa jo 1700- ja 1800-luvuilta, mutta aikapulassa päätin, että aloitan suoraan 1900-luvulta, jolloin voi ehkä muutenkin varsinaisesti puhua modernista kustannustoiminnasta tai ainakin pienkustantamoista, joista tässä kaiken aikaa käytännössä on kyse, ehkä Sammakkoa lukuun ottamatta. Tekstistä varmasti puuttuu myös monia kustantamoita (ainakin yliopiston Kirja-Aurora tulee nyt tätä postausta tehdessä mieleen), mutta kuten sanottu, tarkoitus ei ollut pyrkiä kattavuuteen. Esitelmää pitäessäni myös hyppäsin joidenkin esimerkkien yli. Kuuntelemassa ollut Kari J. Kettula sanoi, että tästä pitäisi ehdottomasti tehdä jotain laajempaa. Saapa nähdä, ainakin jonkin apurahan tällaiseen varmasti saisi. 

Varsinaiset kirjankustantamot 1900-luvulla

1900-luvun alussa ei Turussa toiminut kustantamoja, vaikka pieniä kustantamoita muuten oli pitkin Suomea, yksi isoimmista eli Karistokin toimi Hämeenlinnassa ja Otto Andersinin kustantamo Porissa. Tampereella, Turun iänikuisella kilpakumppanilla, on myös ollut omia kustantamojaan, ja huokean viihteen alalla toimi esimerkiksi Isak Julin, jota voi verrata Porin Andersiniin. Myöhemmin Tampereen ehkä tärkeimpänä kustantamona on humanistis-yhteiskunnallinen tiedekustantamo Vastapaino, mutta myös muita. Lähimmäs yleiskustantamoa Tampere on päässyt Semicillä, tämä kun julkaisi paljon sarjakuvia 1980-2000-luvuilla. Tampereesta on tullut myös merkittävä spefikustantamo Vaskikirjojen ja osittain kirjailijoiden oman osuuskunnan Osuuskumman myötä.  

Aura

Ensimmäisenä varsinaisena kirjankustantamona Turussa voidaan pitää vuonna 1942 perustettua Auraa, joka toimi Yliopistonkatu 25:n hienossa uusrenessanssitalossa. 

Aura on "perustettu ja toimii Turussa "Suomen kirjallisen kulttuurin, kirjapainotaidon ja kustannustoiminnan vanhalla ja perinteistä rikkaalla syntymäseudulla". Nostalgisena väikkyvän liikemerkin A-kirjain tarkoittaa kustannusosakeyhtiö Auraa, joka toimi Turussa kahdeksisen vuotta 1940-luvulla (Jouko Grönholm).

Asiaa oli ilmeisesti pohdittu jo 1920-luvulla, mutta vasta 20 vuotta myöhemmin asia eteni niin pitkälle, että vuonna 1942 kustannusliike todella perustettiin. 

"Auran taustavoimiin kuului sekä akateemisia vaikuttajia - esimerkiksi professori Einar W. Juva - että kirja-alan ammattilaisia, varsinkin Yrjö Korte. Kirjailija Harri Raitis sanoo eräässä artikkelissaan (Suomen Turun numerossa 3/2000), että alkuvaiheessaan Auralla oli mitä kiintein yhteys Turun yliopistoon, sillä osakeyhtiön perustivat samat henkilöt, jotka muodostivat yliopiston talousvaliokunnan. Kustantamon keskeisin voimatekijä oli kauppaneuvos Aapo Laurén." "Yhtiön ensimmäinen toimitusjohtaja Arvo Viljanti oli myös Varsinais-Suomen maakuntaliiton perustaja ja sihteeri." (sitaatit Jouko Grönholm)

Aura julkaisi elinaikanaan peräti 300 kirjaa eikä sitä voi pitää minään pienkustantamona, ja sen kustannusohjelma oli kunnianhimoinen. Lisäksi kustantamolla oli ohjelmassaan hittejä, kuten ruotsalaisen Vilhelm Mobergin romaanin Ratsasta tänä yönä!, jota oli sota-aikana tarjottu Otavalle, mutta siellä romaania ei katsottu syystä tai toisesta hyvällä, joten kustannusoikeudet menivät Auralle. (Otava kyllä otti kirjasta myöhemmin uusintapainoksia, 

Aura myös julkaisi ensimmäisen kirjamittaisen Franz Kafka -suomennoksen, nimittäin Oikeusjutun vuonna 1945, suomentaja Aukusti Simojoki. Jos Kafkan raskas proosa heikottaa, kannattaa ehkä kääntyä Simojoen suomennoksen puoleen, sitä on tyylillisesti helpotettu huomattavasti. Auran Oikeusjuttu edelsi novellikokoelmaa Nälkätaiteilija melkein 15 vuodella! (Tästä käännöksestä on otettu useita painoksia, vaikka se ei nähdäkseni ole uskollinen Kafkan tyylille, viimeisin vuonna 2024. Käännöksen oikeudet ovat jossain vaiheessa menneet WSOY:lle, en tiedä millä diilillä.)

Lisäksi Aura julkaisi Eeva-Liisa Mannerin esikoiskokoelman Mustaa ja punaista vuonna 1944. Se on toki hyvin erilainen kuin Mannerin myöhemmät runokokoelmat, mutta ei voi tietää, vaikka runoilijan ura olisi katkennut ilman ensimmäistä kustantajaansa. Samalla siinä Manner käsittelee samanlaisia teemoja kuin runoudessaan myöhemminkin, kuten lapsuutta Viipurissa. Lisäksi siinä ilmestyi Mannerin suomennoksia esimerkiksi Hermann Hessen runoista.

Aura oli merkittävä myös siinä mielessä, että tuleva Yleisradion pääjohtaja Eino S. Repo työskenteli Aurassa kustannustoimittajana vuoden verran alle kolmikymppisenä. 

Auran tarina päättyi 1950-luvun alkuun taloudellisista syistä. 

Armo Hormia. (Lähde: Wikipedia.)

Tajo

Tajon perusti Armo Hormia, legendaarinen kulttuurihahmo, joka oli pappissuvusta ja jonka veli Osmo Hormia oli kirjallisuudentutkija. Armo Hormia oli psykiatri, ja Turun yliopiston hermo- ja mielitautien klinikan apulaisylilääkärinä 1956-61 ja vuodesta 1961 Turun vankimielisairaalan ylilääkärinä. Hän toimi myös Turun Mielenterveysseuran puheenjohtajana, mistä syntyi uuden kustantamon ensimmäinen kirja. 

Tajon perustamisesta on sanottu, että 1960-luvulle tultaessa kaupungin kulttuuripiirejä oli alkanut harmittaa, että kaupungissa ei ole kustantamoita, niin kuin Helsingissä ja Tampereella. Mielestäni tämä liittyy siihen, että turkulaiset eivät ole muutenkaan kovin hanakoita toimimaan yhdessä. Turkulaiset ovat koti-ihmisiä, niin kuin Otro Kontturi sanoi 60-luvun alussa dokumenttielokuvassa Kolmen kaupungin kasvot. 

On sanottu, että Tajon toimitilat Uudenmaankadulla olivat 1960-luvun alkupuoliskolla merkittävä kohtaamispaikka. Kustantamon kirjallisena johtajana  oli Turun Ylioppilaslehden kriitikkona tunnettu Pekka Kapari. Armo Hormia julkaisi tai julkaisutti Tajolla myös omia kirjojaan, kuten seuraavat:

Ihmisen ongelmia Turun mielenterveysseuran julkaisuja 2. Omakustanne, Turku 1962

Tunnetko itsesi? Turun mielenterveysseuran julkaisuja 3. Tajo, Turku 1963

Älä pelkää. Turun mielenterveysseuran julkaisuja 4. Tajo, Turku 1963

Suomen Turku = Åbo. Valokuvat, suunnittelu ja taitto Matti Uusi-Honko. Kuvatekstit Armo Hormia. Tajo, Turku 1964

Uusi omatunto. Tajo, Turku 1964. 

Kustantamon toiminta painottui hyvään kaunokirjallisuuteen, mm. Allen Ginsbergin runoista koottu kokoelma Kuolema van Goghin korvalle, Ilja Ehrenburgin Julio Jurenito ja eteläamerikkalaisen runouden antologia Näin ihminen vastaa. Tajo oivalsi kustannusohjelmassaan jo silloin, että ranskalainen J. M. G. Le Clézio tultaisiin kruunaamaan Nobelin kirjallisuuspalkinnolla syksyllä 2008, koska julkaisi vuonna 1965 romaanin Raportti Aatamista Olli-Matti Ronimuksen suomennoksena. Yllättävä veto oli myös kauhukirjailija Ray Bradburyn Paha saapuu portin taa, joka tuli samassa Nykyromaaneja-sarjassa vuonna 1964. Ilmeisesti nykykirjallisuus ei kuitenkaan lukijoita niin kiinnostanut, koska sarja jäi kolmeen teokseen. Samanlaiset ongelmat ovat kohdanneet kulttuuritietoisia pienkustantamoita sittemminkin. 

Ginsbergin runo "Huuto", joka luettiin Yleisradiossa, nostatti eduskuntakeskustelun, ja Tajo julkaisi "Huudosta" myös pienen vihkopainoksen jaettavaksi kansanedustajille ja kriitikoille, mutta sitä ei päästetty kirjakauppamyyntiin. Julkaisuohjelmassa oli niin turkulaisia murrepakinoita kuin poliittista historiaakin. Edellistä edusti esimerkiksi Allan Aarnion Seissi ja karjufläski, jossa on nuoren Ismo Kajanderin tekemä kansi, jälkimmäistä puolestaan Keijo Korhonen mm. kirjalla Linjoja puoleltatoista vuosisadalta. Rahaa Tajo sai julkaisemalla pieninä sievinä lahjakirjoina amerikkalaisen Joan Walsh Anglundin pikkuruisia lastenkirjoja, joissa on toivoa ja rauhallisuutta korostavia pieniä mietelauseita ja söpöjä kuvituksia. Näitä suomensi Armo Hormia itse salanimellä Lahja Kömi. 

Tajon ja Hormian glooriaa heikentää huomattavasti se, että vuosikymmeniä myöhemmin Hormian puoliso Aiju von Schöneman kirjoitti muistelmissaan Hormian pahoinpidelleen häntä useita kertoja avioliiton aikana. Murroskausina muutosta ajavat ihmiset ovat usein itse hulluja ja syypäitä moneen. Tuula-Liina Varis kirjoitti muistelmissaan Hormiasta näin: 

Armo ei pidä minusta enkä minä hänestä. Tai minä pelkään häntä. Hän tuntuu arvaamattomalta kuin villieläin tai mielipuoli; kuin voisi yhtäkkiä tehdä ihan mitä tahansa. Armo esiintyy meille koppavasti kuin Pentti olisi elänyt suuren osan elämäänsä hänen kustannuksellaan. Juovuksissa hän riehuu kuin hunni. Junassa kotimatkalla ihmettelen ääneen, miten Pentti voi pitää koko ajan vinoilevaa, röyhkeää ja kännissä täysin tolkutonta Hormiaa ystävänään. Olen herännyt yöllä siihen, että Armo istuu sänkyni päässä ja puristelee molemmin käsin rintojani. Rupean kiljumaan ja repimään Penttiä hereille. Pentti käskee Armon painua helvettiin. Pentti sanoo, että Armo on poikkeuksellisen älykäs. Se kompensoi kaikki ne hölmöilyt ja jopa ne osin kyseenalaiset keinot, joilla hän hankki rahansa.

Tajon viimeiset kirjat ilmestyivät vuonna 1970, ne olivat laajat kokoelmat Parantava nauru ja Venäläinen nauru. Jälkimmäistä kirjaa ei varmaan moni tällä hetkellä kuvittelisi lukevansa. 

Cultura

Tajon jälkeen kesti pitkään ennen kuin alalle tuli säännöllisemmin toimivia kustantamoita, toisin sanoen turkulaisten koti-ihmismäisyys jälleen kerran lisääntyi. Täällä kyllä nähtiin sellaisia marginaalisia ilmiöitä kuin naantalilais-turkulaisen uusnatsin ja mystikon Pekka Siitoimen melko laajakin kustannustoiminta sekä Cocktail-nimellä ilmestynyt seksilehti ja sen kylkiäisenä julkaistu seksipokkarisarja, jonka melkein kaikki kirjat olivat käännöskirjoja, joko englannista tai tanskasta suomennettuja. Sarjassa ilmestyi myös turkulaisen Harri Kumpulaisen - joka kuoli melko vastikään melkein 80-vuotiaana - kirjoittama Ryhmäseksiä, jonka hän oli tehnyt omien sanojensa mukaan viikonlopun aikana ja myynyt kustantamolle, joka julkaisi sen väärällä nimellä ja amerikkalaisen kirjailijan salanimellä. 

Kesti 1980-luvun loppuun ennen kuin kaupungissa alkoi taas tapahtua. Ensimmäinen kustantamo, joka julkaisi useampia kuin yhden tai muutaman kirjan, oli käytännössä vasta vuonna 1990 Turussa perustettu ja täällä jonkin aikaa toiminut Cultura, jonka perustivat nuortenkirjailija ja kirjastonhoitaja Kari Vaijärvi ja Turun kirjamessujen legendaarinen perustaja ja pitkäikäinen toiminnanjohtaja Kari J. Kettula. Vaijärven omien kirjojen lisäksi Cultura julkaisi mm. Kettulan esseitä nimellä Katsoja kiipeää näyttämölle. Cultura julkaisi kirjastoalan pamfletteja ja tutkimuksia sekä useita lasten- ja nuortenkirjoja, sekä esimerkiksi Mirva Saukkolan väitöskirjan nuortenkirjallisuudesta. Kiinnostavimpia Culturan kirjoista voivat olla J. K. Ihalaisen varhaiset teokset, kuten Jättiläisten maa: vendien ja vandaalien muinaishistoria, joka ilmestyi vuonna 1995. Sittemmin Cultura on muuttanut Espooseen ja elänyt hiljaiselämää viimeiset 10-15 vuotta.

1990-luvulla alkoi muutenkin tapahtua. Tommi Parkko ja Markus Jääskeläinen perustivat runousyhdistys Nihil Interitin vuonna 1993, ja se alkoi seuraavana vuonna julkaista edelleen ilmestyvää runolehteä Tuli & Savua. Nihil Interit julkaisi myös varsinkin alkuvuosinaan useita runokirjoja, kuten Seppo Lahtisen Hampaan. Yhdistyksen ja lehden tekijät ovat kuin suomalaisen runouden kuka kukin on: 

Markus Jääskeläinen 1993-1996

Ilkka Koponen 1996-1997

Tuomo Karhu 1998-2000

Johanna Venho 2000

Rita Dahl ja Janna Kantola 2001-2002

Leevi Lehto 2002-2003

Miia Toivio 2003-2006

Teemu Manninen 2006-2007

Harry Salmenniemi 2007-2008

Henriikka Tavi ja Mikael Brygger 2008-2010

Kristian Blomberg ja Mikael Brygger 2010-2013

Pauli Tapio, Tiina Lehikoinen ja Jouni Teittinen 2013-2014

Tiina Lehikoinen ja Jouni Teittinen 2014-2015

Anna Tomi ja Vesa Rantama 2016-2017

Juha-Pekka Kilpiö 2018-

Sammakko

Culturaa isompi ja tärkeämpi on Sammakko, joka perustettiin vuonna 1996. Sammakosta on sittemmin tullut yksi Suomen tärkeimpiä kustantamoita, joka julkaisee laatukirjallisuutta monella alalla, niin tieto- kuin kaunokirjojakin. Sen oma kauppa Humalistonkadun ja Yliopistonkadun kulmassa on tärkeä turkulainen kohtaamispaikka. 

Aika näyttää, mitä kaupalle tarkoittaa rautatieaseman lopullinen siirtyminen Logomon kohdalle, koska asema tarkoitti taajaa jalankulkua Humalistonkatua pitkin, mikä taas on pitänyt sen virkeänä kauppakatuna. Sehän on nyt jo osittain tyhjentynyt liikennejärjestelyjen ansiosta.  

Joka tapauksessa Sammakon ensimmäiset kirjat ilmestyivät vuonna 1996. Kustantaja, aiemmin yhden runokokoelman Hammas julkaissut Seppo Lahtinen on kertonut, että hän ei ensimmäistä kirjaa tehdessään tiennyt edes, että kirjoissa pitää olla ISBN-tunnus. Kustantamon ensimmäinen kirja oli Lahtisen vanhan suosikin, amerikkalaisen runoilijan Charles Bukowskin käännösvalikoima Rakkaus on koira helvetistä, ja sen ensipainoksesta näkee, että maasta pienikin ponnistaa.

 

(Tämä ei mielestäni ole ensipainos, joka on ankeamman näköinen.)

Sammakko on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä tärkeimmistä yleiskustantamoista Suomessa, joka julkaisee paljon kauno- ja tietokirjallisuutta. Sammakko on myös päässyt eroon ensimmäisten kirjojen amatöörimäisestä ulkoasusta, ja kirjojen ilmettä on kehitetty tarkasti. Kustantamon katalogista on vaikea ja turhaakin nostaa esille joitain tiettyjä kirjoja, mutta mainitaan esimerkiksi Panu Savolaisen ja Aleks Talven hieno opus Arkkitehtuurimme vuosituhannet, joka sai viime vuonna vuoden historiateos -palkinnon. Kustantamo on tehnyt erityistä työtä amerikkalaisen beat-kirjallisuuden saattamisessa suomeksi, ja esimerkiksi Jack Kerouacin ja William S. Burroughsin ilmeisesti kaikki proosateokset ovat olleet koko ajan saatavilla Sammakon kautta. 

Enostone, Faros, Savukeidas

Sammakko veti perässään myös muita kustantamoja, ja aika oli muutenkin otollinen pienkustantamoille. Kirjallisuus näytti kiinnostavan, ja tämä oli myös niin sanotun Turun runoliikkeen aikaa, jolloin nimenomaan täältä näytti nousevan kiinnostavia runoilijoita, kuten Tapani Kinnunen, Juha Kulmala ja Kari Aartoma. Naisrunoilijoita olivat mm. Pauliina Haasjoki, Jenni Haukio ja Reetta Niemelä. Toisaalta samaan aikaan esim. Nihil Interitin toiminta alkoi siirtyä Helsinkiin. 

Myös painaminen tuli halvemmaksi. Kustantamot rupesivat painattamaan kirjoja ulkomailla, eniten ehkä Baltian maissa, joissa kustannukset ovat halpoja ja kirjojen toimitus myös edullista. Halvan painattamisen perässä mentiin välillä jopa niin kauas kuin Intiaan, ja kustantaja sai pelätä, kaappaavatko Adeninlahden somalialaiset merirosvot konttialuksen, joka kirjoja Suomeen kuljetti. 

Yksi ensimmäisiä Sammakon perässä tulleita kustantamoja oli Enostone, jonka Vesa Niinikangas ja Matti Juhani Särkkä perustivat vuonna 1999. Enostone julkaisi runoutta ja paljon paikallisia kirjailijoita, kuten Särkän omia teoksia. Myös Juhani Branderin ensimmäiset teokset ilmestyivät Enostonelta. Enostone siirtyi vuonna 2015 Vesan pojalle Kallelle, joka on luotsannut kustantamoa vaikeina aikoina ja julkaissut mm. nobelistirunoilija Louise Glückiä. Enostone tosin joutui julkisuuteen, kun kävi ilmi, ettei se ollut pystynyt maksamaan tekijöille rojalteja teosten myynnistä. Kallen aikana Enostone on tosin siirtynyt pääkaupunkiseudulle eikä sikäli enää kuulu tähän esitykseen.

Turkulaisen kustantamisen suurimpia menestystarinoita monessakin mielessä on ollut Savukeidas, jonka nuori runoilija Ville Hytönen perusti kaverinsa Erno Selänteen kanssa vuonna 2001. Se aloitti tietenkin runoilla, mutta laajensi nopeasti esseistiikkaan, klassikkokäännöksiin ja vastaaviin kulttuuritekoihin. Kustantamo tuli tunnetuksi siitä, että kirjoja myytiin halvalla kirjamessuilla ja muissa tapahtumissa, ja kahden, viiden ja kymmenen euron kirjat tekivätkin kauppansa. Myyntipaikat olivat vilkkaita, ja monet kirjailijat ja muut alan toimijat hengailivat paikalla, koska Hytösestä ja Selänteeltä saattoi saada viinilasillisen tai maustettua vodkaa. Itse olen kokenut yhden elämäni pahimmista migreeneistä, kun erehdyin juomaan juuri tällaista maustettua vodkaa, jota Ville Hytönen oli tuonut jostain entisestä Neuvostoliiton tasavallasta. 

Savukeitaan toiminnassa oli mielestäni paljon kritisoitavaa. Kirjat olivat halvan näköisiä ja niitä oli hankala lukea, kun ne saattoivat ratketa liimauksistaan, jos ne avasi niin että näki kaiken tekstin. Kustantamo ei myöskään maksanut tekijöille kovin paljon, käytännössä kaikki palkkiot olivat alle alalla totuttujen. Esimerkiksi esseisti Antti Nylén, joka on varmasti yksi tärkeimpiä 2000-luvulla debytoineita suomalaisia kirjailijoita, on kirjoittanut saaneensa parhaimmillaan tuhansia kappaleita myyneistä esseekokoelmistaan "ropoja". Savukeitaan aloittamat toimintatavat ovat joka tapauksessa nousseet alalla uudeksi standardiksi. 

Joka tapauksessa Savukeidas sai ennakkoluulottomasta, rohkeasta ja laadukkaasta kustannustoiminnasta Nuori Voima -palkinnon vuonna 2006. Ja onhan Savukeitaan lista komea: Nylénin lisäksi he julkaisivat muun muassa Virginia Woolfia, James Joycea, Stephané Mallarmea, Cesar Vallejoa, suomalaisen kokeellisen runouden kummisetää Leevi Lehtoa, englantilaista kauhuromantiikkaa, ja niin edelleen. He olivat myös nyttemmin muusta tunnetun Jenni Haukion ensimmäinen (ja hänen omien runojensa suhteen ainoa) kustantaja. Kirjoja tuli nähdäkseni yhteensä reilu 300. Savukeitaan merkitys 2000-luvun alun Suomen mentaaliseen maisemaan on ollut valtava, myös huonossa mielessä, koska Savukeitaan esseisteihin kuului aluksi esimerkiksi Timo Hännikäinen, joka näin sai näkyvän kanavan kansallis-konservatiivisille näkemyksilleen, jotka sittemmin kovenivat suoranaiseksi fasismiksi. 

Savukeidas lopetti toimintansa vuonna 2018. Lopettaminen alkoi varaston tyhjentämisellä, ja kustantamon kerrotaan myyneen viikossa 20 000 kirjaa. Itseltäni jäi saamatta toimittamaani satukirjaa Vuoripeikkoja yksi laatikollinen, koska sitä ei saatu kaivettua joissa muiden kirjojen alta. Hytönen sanoi julkisuudessa, etteivät koskaan maksaneet palkkaa itselleen. 

Muita kustantamoita

Muita 2000-luvun alussa perustettuja turkulaisia kustantamoita ovat olleet kulttuurihistorian tutkijan Hannu Salmen perustama Faros-kustannus (2002), historian, arkeologian ja kulttuurialan tietokirjoja julkaiseva Sigillum (2006) ja Turun sarjakuvakauppaan kytkeytyvä Zum Teufel, joka on julkaissut eniten sarjakuvaa, mutta jonkin verran myös muuta, kuten toimittamani kokoelman Susikoira Roi -vitsejä. Zum Teufel on perustettu vuonna 2005, ja se on varmasti yksi tärkeimmistä suomalaisista sarjakuvakustantajista nykyään. Zum Teufelin alamerkki oli Lempo Kustannus, jonka kautta tuli mm. Petri Hiltusen Kalkkaro-lännensarjakuvaa.

 

Toimittaja-kirjailija Harri Kumpulainen perusti vuonna 2007 Turbatorin, jolle itse tein parikymmentä kirjoja vajaan kymmenen vuoden aikana. Toimitin Harrille antologioita, joissa oli joko uusia tai vanhoja novelleja jossain tietyssä lajityypissä eli dekkareita, kauhua, länkkäreitä, erätarinoita, joulunovelleja ja niin edelleen. Oudoin ja muistettavin kirja lienee ollut On Suurten muinaisten aika, jossa oli Paavo Väyrys -aiheisia kauhunovelleja. Enemmän Turbator tietenkin julkaisi muita kirjoja, esim. Kumpulaisen omia scifinovellikokoelmia ja Boris Hurtan kauhunovelleja ja muuta, myös Turkuun ja Turun historiaan liittyvää kirjallisuutta. (Tätä ei lukenut tässä alun perin, mutta vaikka työskentelin Turbatorille, niin olen ensimmäisenä sanomassa, että kustantamon toiminnassa oli paljon kritisoitavaa niin kirjojen ulkoasun kuin palkkioidenkin suhteen.) 

Kaikenlaista toimintaa on ollut sittemmin jatkuvasti. Fabriikki Kustannus vaikuttaa toimineen vain muutaman vuoden 2010-luvun lopulla, vaikka se julkaisi kiinnostavia käännöskirjoja kielialueilta, joita ei muuten täällä juuri huomattaisi. Samalla se julkaisi ensimmäisen ja edelleen ainoan Shirley Jackson -suomennoksen Me olemme aina asuneet linnassa. Fabriikkia veti suomentaja Laura Vesanto, joka samalla käänsi suuren osan kustantamon kirjoista. Runoilija Tommi Parkko perusti vuonna 2019 Kustantamo Parkon, joka julkaisee käännösrunouden klassikoita, kuten Dylan Thomasia ja Apollinairea. 

Tarke julkaisi mm. Anton Montin esikoisteoksen,
joka käsitteli kiinnostavasti Italian sodanjälkeistä fasismia.
Monti on sittemmin julkaissut useita teoksia samantyyppisistä aiheista. 

Pienempiä projektiluontoisia kustantamoita ovat viime vuosina olleet mm. Kaarna Kustannus ja Kustantamo Kita. Itse olin kymmenisen vuotta sitten perustamassa lyhytikäiseksi jäänyttä Kustantamo Tarketta, jonka piti julkaista tietokirjoja, mutta se lopetettiin, kun huomattiin, ettei toiminnasta pysty tosiaan maksamaan kenellekään palkkaa eikä kenelläkään ollut myöskään aikaa ja kiinnostusta kiertää maata erilaisissa tapahtumissa Savukeitaan tapaan. 

Timo Ronkaisen kansikuva ammatillisiin muistelmiini, 
jotka julkaisin Helmivyön kautta. 

Vuonna 2016 perustin Helmivyö-nimisen kustantamon, joka julkaisee pelkästään niin sanottuja tarvepainatteita, toisin sanoen kirjoja painetaan vain kun niitä tilataan. Näin toiminnan kulut ovat mahdollisimman pienet, kun ei tarvitse painaa kirjoja esim. kolmeasataa tai tuhatta kappaletta, joista saa myytyä vain pienen osan. Olen Helmivyön kautta julkaissut omia projektejani, kuten edelleen kaikenlaisia novelliantologioita, tai vanhojen loppuunmyytyjen kirjojeni uusintapainoksia, usein korjattuna tai täydennettynä, sekä itseäni kiinnostavia tietokirjoja, kuten Lauri Piispan erinomaisen elokuvaohjaaja Sergei Eisensteiniä käsittelevän teoksen. Elokuvakirjoja on muutenkin lähiaikoina tulossa, kuten Jari Mäkilän teos Turun elokuvateatterien historiasta. Mutta näkyvyys ja myynti ovat vähäisiä, niin kuin suurimmalla osalla kirjoja nykyään muutenkin. 

Lopuksi

Onko Turussa ollut laajaa yleiskustantamoa vai ovatko turkulaiset kustantamot olleet aina marginaalisia kulttuurikustantamoita? Aura pyrki laaja-alaiseksi taloksi 1940-luvulla, ja Sammakko on sellaiseksi tullut, tosin vahvalla kulttuuripainotuksella. Savukeitaan kirjoista suurin osa oli loppujen lopuksi aika marginaalisia, ja kirjojen ulkoasu sai ne osittain pysymäänkin marginaalin puolella. Turussa ei ole myöskään ollut sellaisia viihteeseen keskittyviä kustantamoja kuin Hämeenlinnassa 1940- ja 1950-luvuilla toiminut Nide.  

En tiedä, mistä tämä johtuu, vaikka tietysti kaiken elämän keskittyminen Helsinkiin on yksi syy. Tampereellakaan ei ole Otavaa tai WSOY:ta vastaavaa kustantamoa ollut. Arvelen, että kyse on ainakin osittain normaalista turkulaisesta pidättyväisyydestä ja siitä, että täällä ei ole kuitenkaan uskallettu haastaa muuta maata paitsi puheiden tasolla. Samahan näkyy edelleen esim. rautatieasemaa ja matkakeskusta koskevassa keskustelussa ja toiminnassa. Onneksi täältä on kuitenkin löytynyt Ville Hytösen, Harri Kumpulaisen, Hannu Salmen ja Seppo Lahtisen kaltaisia rohkeita edelläkävijöitä. 

PS. Loppuun vielä listaus aiempien vuosisatojen kustantamoista, joista en kuitenkaan puhunut, mutta joista keräsin pientä listaa, mukana myös lähdeteoksia ja yksi linkkikin: 

- Johan Winter

- Merckell, Henric Christopher (kirjapaino, Turku, 1706-1730) 

Johannes Gezelius vanhemman perustama kirjapaino. Gezeliusten kirjapaino. Suomen kuninkaallinen kirjapaino virallisesti vuodesta 1680.

- Frenckellin kirjapaino: https://www.ts.fi/puheenvuorot/1074335534

- J. W. Lillja  (29. elokuuta 1817 Dragsfjärd – 18. helmikuuta 1878 Turku): J. W. Lillja 1817-1878 : kirjamiehestä poliittiseksi taistelijaksi

- Gustaf Vilhelm Wilén (26. heinäkuuta 1835 Turku – 3. tammikuuta 1919 Turku)

EDIT: korjattu Kari J. Kettula Culturan toiseksi perustajaksi, ja lisäksi korjattu kohtaa Savukeitaan Hytöselle ja Selänteelle maksamista palkoista.

Ei natseja Turkuun / ei natseja minnekään!

Elämme huolestuttavia, pelottavia aikoja: äärioikeistolaisuus, fasismi, kansallissosialismi, natsismi ovat kaikki hyväksyttäviä, todesta otettavia poliittisia vaihtoehtoja, joihin osa väestöstä suhtautuu positiivisesti. Natsit marssivat kaduilla ja tekevät natsitervehdyksiä ja kommentipalstoilla vain valitetaan, että anarkistit marssivat myös, siihen olisi pitänyt ehdottomasti puuttua. Kansanedustajat osallistuvat natsien järjestämiin tilaisuuksiin eikä heidän tarvitse sanoa kuin etteivät tienneet, mistä oli kyse, ja puolueensa puheenjohtaja reagoi asiaan vähättelemällä, käytännössä hyväksymällä toiminnan, koska se naamioituu terrorismin vastustamiseksi ja terrorististen tekojen muistohetkiksi (politiikassa kyse on aina vallan saamisesta, ei mistään muistamisista). Kuopiossa poliisi taas suhtautuu ymmärtäväisesti natsien järjestämään musiikkitapahtumaan - auta armias, jos samassa paikassa olisi anarkistien festari, kyllä silloin olisi menty mellakkavarusteissa paikalle.

Monet sanovat, että natseja on vain vähän, ei heihin tarvitse kiinnittää huomiota. Heidän määränsä ja näkyvyytensä on kuitenkin noussut räjähdysmäisesti viime vuosina, samoin heidän toiminnalleen saamansa hyväksyntä. Ihan kuin ihmiset sanoisivat, että hyvä vain että tännekin saadaan jotain järjestystä. Samat ihmiset unohtavat, mihin natsismi Saksassa johti. Tai pikemminkin pitäisi sanoa, että väkivaltainen diktatuuri on jo lähtökohtaisesti osa natsismia.

Minua pyydettiin kaksi viikkoa sitten puhumaan Turussa järjestettyyn Ei natseja Turkuun -tapahtumaan. Epäröin ensiksi, koska en heti keksinyt, mitä sellaista puhuisin, millä olisi todellista vaikutusta. Ja jos suoraan sanon, niin pelotti myös ajatus, että natsit alkavat vainota (vaikka tiedän, että minua suojaa se, etten ole nainen). Sitten huomasin, että turkulainen tuttuni, joka oli monen muun kanssa yksi tapahtuman järjestäjä, oli alkanut saada tappouhkauksia tapahtumaa vastustavilta tahoilta. Tästä sisuuntuneena ilmoitin, että tulen puhumaan, koin sen suorastaan velvollisuudekseni. Koin velvollisuudekseni osallistua myös tapahtumaa edeltävään marssiin, jonka iskuhuutoihin kuului otsikon rytmikäs "Ei natseja Turkuun / ei natseja minnekään!" (EDIT 21.10.2025: korjasin tästä yhden lauseen, jonka merkitys oli päinvastainen kuin mitä siinä sanotiin.) 

Alla puheeni, joka on lyhyt, annettu aika oli noin viisi minuuttia. En voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että monet muut esiintyjät - jotka siis pitivät hienoja, koskettavia puheita - puhuivat abstrakteista yleisinihmillisistä arvoista. En kuitenkaan itse usko, että niillä voidaan natseja vastustaa. Natsit tekevät politiikkaa, heitä pitää vastustaa politiikalla. Natsien suosio johtuu eriarvoistavasta ja vähävaraisten ihmisten elämää kurjistavasta talous- ja muusta politiikasta. Valtaan päästäkseen jotkut demagogit taas käyttävät ihmisten hätää hyväkseen ja puhuvat esimerkiksi maahanmuutosta, jonka vähävaraisille ihmisille aiheuttamat ongelmat eivät todellakaan ole samaa luokkaa kuin nykyisen hallituksen politiikan, puhumattakaan esimerkiksi Donald Trumpin ajamasta politiikasta. Kannattaa muistaa, että Halla-aho ajaa erittäin tiukkaa austerity-tyyppistä talouspolitiikkaa, jossa ei köyhiä juuri ajatella. Timo Soinin aikoinaan eduskuntaan nostaman Tony Halmeen talouspoliittisiin ideoihin kuului esimerkiksi ajatus tasaverosta, joka kohtelee köyhiä erittäin epätasa-arvoisesti.

Keille natsit ovat hyödyllisiä 

Olemme kokoontuneet tänään tänne Puolalanpuistoon vastustamaan natseja, osoittamaan, että kaupunki ei kuulu heille, että Suomi ei kuulu heille.
Natsit tai fasistit tai äärioikeistolaiset tai nationalistit esittävät itsensä mielellään ainoina ihmisinä, jotka pitävät aitojen suomalaisten puolta. He haluavat pelastaa Suomen ja suomalaiset - tai näin he itse ainakin väittävät.
Natsit eivät kuitenkaan koskaan ole olleet tavallisen ihmisen puolella, paitsi korkeintaan puheissaan. Katsotaanpa.
Natsi-Saksassa käytettiin monissa tehtaissa ilmaista orjatyövoimaa. Orjia saatiin passittamalla keskitys- ja työleireihin tavallisia ihmisiä, juutalaisia, intellektuelleja, homoja, vammaisia. Lisää orjia saatiin toisen maailmansodan aikana natsien miehittämistä maista.
Saksassa industrialistit ja pankkiirit rahoittivat Hitleriä, jotta tämä pääsisi valtaan ja laittaisi työväestön oikeuksia ajavat vasemmistolaiset liikkeet kuriin ja lopulta antaisi heille juuri sitä mitä he eniten halusivat: ilmaista työvoimaa. Osa Hitleriä tukevista isoista firmoista oli yhdysvaltalaisia, osa kansainvälisiä.
Pääoma on aina liikkunut natsien liepeillä.
Suomi ei ole mikään poikkeus.
Nuoressa itsenäisessä Suomessa suuret yhtymät, kuten paperitehtaat Kymi ja Serlachius, perustivat järjestön, joka hajoitti lakkoja, tarvittaessa väkivaltaisestikin. Järjestöä veti rotuhygieniaa ankarasti kannattanut Martti Pihkala, urheilulegenda Tahko Pihkalan veli. Kummatkin osallistuivat sisällissotaan, Tahko Pihkalan epäilleen olleen mukana teloittamassa Tampereen läheisen sairaalan kaikki potilaat sekä naispuoliset sairaanhoitajat.
Sellaisia tavallisten ihmisten puolustajia.
Nykyiset natsimme eivät ihan vastaaviin tekoihin ole päässeet, vaikka ovatkin olleet osallisia esimerkiksi kirjastossa tapahtuneessa puukotuksessa, kaasuttaneet Pride-kulkuetta, potkaisseet ihmistä niin että hän kaatui maahan ja iskun seurauksena todennäköisesti kuoli.
Mutta hyötyykö heistä joku? Hitlerin natseista hyötyivät saksalaiset tehtaat ja kansainväliset pankit. Martti Pihkalan järjestöstä hyötyivät Kymi ja Serlachius. Hyötyykö nykyään joku suomalaista natseista?
Meillä on hallitus, jonka haaveena on ilmainen työvoima. Työllisyystilastoja siivotaan väittämällä kaiken maailman työkokeiluja ja kuntouttavia työtoimintoja oikeaksi työksi. Siitä vain ei makseta palkkaa.
Ja juuri tässä natsit ovat hallitukselle hyödyllisiä. He väittävät, että tavallisten vähävaraisten suomalaisten ongelmat johtuvat maahanmuutosta, pakolaisuudesta, turvapaikanhakijoista, että pakolaiset ovat se syy, miksi on työttömyyttä, miksi on asunnottomuutta, miksi vanhustenhoito on retuperällä.
Samalla he kiinnittävät juuri näiden tavallisten suomalaisten huomion muualle, pois hallituksen toiminnasta.
Ja hallitus voi jatkaa toimintaansa ilmaisen työvoiman puolesta.
Kiitos.

PS. Puheeni voi kuulemma nähdä Junes Lokan YouTube-tilillä. En kehota ketään menemään sinne, koska Lokka saa siitä mainostuloja. Joku uusnatsi oli sen kuitenkin katsonut ja innostunut lähettämään sähköpostia, jossa kertoi, että toistelen mantran tavoin vasemmistolaisia valeita natsi-Saksan tuhoamisleireistä. Kiitos vain viestistä ja ennen kaikkea siitä, että se ei sisältänyt tappo- tai muitakaan uhkauksia. 

PPS. Tätä kirjoitusta ei voi kommentoida.

Varhaiskasvatuksen yksityistämisen ongelmia

 Turussa on noussut keskustelua Varissuolla sijaitsevan Touhula-päiväkodin toiminnasta, jossa hoidettavia lapsia on liikaa muutenkin ahtaissa tiloissa, henkilökuntaa on liian vähän ja henkilökunta on joutunut tekemään siivoojan töitä sillä seurauksella, että esimerkiksi vessaa ei ole siivottu viikkoon. Netin keskustelupalstoilla Touhulan ongelmat on tiedetty jo pitkän aikaa, ja monet ovat keskusteluissa ilmoittaneet, etteivät laita omia lapsiaan Touhulaan eivätkä suosittele sitä kenellekään.
Vasemmistoliiton valtuutettu Johannes Yrttiaho on tehnyt selvityspyynnön, joka koskee nimenomaan Touhulan toimintaa sekä sitä, miten on mahdollista, että Turun kaupunki on myöntänyt palveluseteleitä ylipaikoille.
Touhula ei ole mikään mitätön toimija eikä yksittäinen tapaus, sillä se on yksi suurimpia päiväkotiketjuja Suomessa. Sillä on Suomessa yli 130 päiväkotia, joissa on yli 8 000 lasta. Turussa sillä on neljä päiväkotia ja viidettä ollaan perustamassa.
Tämä on linjassa Turun kaupungin muun toiminnan kanssa. Kunnallisia päiväkoteja on lakkautettu tai yksityistetty, varsinkin itäisessä Turussa, jossa sosiaalisia ongelmia on usein enemmän kuin lähempänä keskustaa sijaitsevilla alueilla. Turku tähtää siihen, että 30 prosenttia varhaiskasvatuksesta hoidetaan yksityisten päiväkotien voimin.
Tämä asettaa lapsia eriarvoiseen asemaan, sillä yksityiset päiväkodit ovat voittoa tavoittelevia yrityksiä (ja ne ovat usein ulkomaisessa omistuksessa, kuten Touhula, jonka pääomistaja on pohjoismainen pääomasijoitusyhtiö EQT) ja ne voivat valita asiakkaansa.
Yksityisten päiväkotien voitontavoittelu johtaa esimerkiksi siihen, etteivät ne hanki avustajia lapsille, jotka niitä tarvitsisivat. Myös muut tukitoimet kuten niin sanottu kahdenpaikkalaisuus ovat vaikeasti saatavilla.
Vaikka yksityisen päiväkodin valinneen perheen lapsi olisi kunnan ostopalvelupaikalla, perhe ei ole oikeutettu saamaan tarvitsemiaan palveluita juuri tässä päiväkodissa. Jos lapsen kehityksen haasteet huomataan vasta päiväkodin alettua, edessä on hoitopaikan vaihto, joka aiheuttaa sekä lapselle että koko perheelle suurta stressiä. Pahimmillaan voi käydä niin, että hoitopaikan pakkovaihto pudotetaan pommina perheen eteen juuri kesäloman kynnyksellä.
Päivähoitopaikkaa hakevalle perheelle yksityisen ja julkisen päiväkodin eroista ei puhuta, tai puhutaan vain liikunta- tai taidepainotuksista ja muusta ekstrasta.
Jos varhaiskasvatuksen yksityistäminen jatkuu eikä yksityiselle hoidolle aseteta samoja velvoitteita kuin kunnalliselle, ongelmatapaukset siivotaan jatkossakin yksityisistä päiväkodeista kunnalliseen päivähoitoon, jonka resursseja samaan aikaan vähennetään. Kehä vain pahenee, kun kunnalliset päiväkodit aletaan tuntea siitä, että niissä on ongelmatapauksia.
Tässä piilee yksi varhaiskasvatuksen yksityistämisen suurista ongelmista. Siksi on pidettävä huoli siitä, että yksityistämisvimma ei enää jatku. Kunnallisen varhaiskasvatuksen resursseista on pidettävä entistä parempaa huolta!

PS. Lisää luettavaa Elina Sandelinin blogista!

Elävän kuvan museo Turkuun

Tänään sunnuntaina julkaistiin mielipidekirjoitukseni Turun Sanomissa. Kuulin sittemmin, että asiasta on puhuttu kulissien takana jo aiemmin, mutta toivottavasti tällainen kirjoitus antaa hankkeeseen puhtia. Halusin tehdä tällaisen avauksen nimenomaan kuntavaaliehdokkaana osoittaakseni, että vasemmistossa ei pelkästään jarruteta kaupungin kehittämistä, vaikka niin usein näkee väitettävän. Lisäksi vasemmistossa ajatellaan myös kaupunkien vetovoimaisuutta.

Blogia varten korjasin hiukan kohtaa, jossa puhun elokuvakomissiosta ja Elokuvapäivästä, lisäksi lisäsin maininnan Varsinais-Suomen elokuvakeskuksesta. Ulkopuolisen mielestä ne tekevät varmasti samaa duunia. 

Turussa on virinnyt keskustelu historiallisen museon perustamisesta kaupunkiin. Hanke on kannatettava, sillä Turku ei saa jäädä syrjään maailmalla villitsevästä museobuumista. Suuri ja vetovoimainen museo olisi tärkeä hanke Turun kaltaiselle kaupungille, joka elää vahvasti myös turismista. 

Turkuun olisi kuitenkin mahdollista saada vetovoimainen museo pienemmälläkin mittakaavalla ja panostuksella. Ehdotankin, että Turussa perustetaan hanke, jonka tarkoituksena on saada kaupunkiin Elävän kuvan museo. Sellainen Suomessa periaatteessa jo on, sillä KAVI eli Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (entinen Suomen elokuva-arkisto) hallinnoi yli 16 000 esineen kokoelmaa, johon kuuluu elokuvien tekemisessä ja esittämisessä käytettyjä laitteita, puvustuksia, lavastuksia ja muuta rekvisiittaa sekä elokuvateattereiden kalustuksia.

Kokoelma ei vain ole missään kootusti esillä. Viimeksi Elävän kuvan museo on ollut auki vuonna 2015 Helsingin Kalasatamassa, minkä jälkeen museon kokoelmista on ollut osia esillä Helsingissä KAVI:n tiloissa Sörnäisissä. Turkuun avautuu huhtikuun alussa Tähtien tekijät -näyttely, jossa on esillä näytteitä Elävän kuvan museon kokoelmista. 

Näyttely on Logomossa, joka toimisi muutenkin erinomaisesti uuden museon kotipaikkana. Elävän kuvan museo olisi piristysruiske Logomolle, varsinkin jos sen ohessa olisi myös viihtyisä museokahvila. Logomossa järjestettävät elokuvaesitykset toimisivat hyvänä taustana elokuva-aiheiselle museolle.

Turku olisi erinomainen kaupunki elävän kuvan museolle, sillä täällä tehtiin esimerkiksi ensimmäinen suomalainen äänielokuva (Sano se suomeksi, 1931). Turun yliopistossa on tutkittu ja opetettu elokuvaa, televisiota ja muuta mediaa 1980-luvulta lähtien, ja Taideakatemiasta on valmistunut monta hyvää elokuvantekijää. Turussa on myös järjestetty yli 20 vuoden ajan Suomalaisen elokuvan festivaalia, jossa näytetään vanhaa ja uutta elokuvaa. Festivaalin takana on Varsinais-Suomen elokuvakeskus.

Turku on profiloitunut elokuvakaupungiksi tuotantopuolellakin, mistä on pitänyt huolen Länsi-Suomen elokuvakomissio. Turussa toimivassa Scene-yhdistyksessä on kehitetty myös jatkuvasti laajeneva Elokuvapäivä-konsepti.

Elävän kuvan museo toisi kaivattua piristystä niin Logomoon kuin Turkuunkin yleisemmin. Museon perustaminen toisi varmasti siihen laitetut investoinnit nopeasti takaisin. 

Juri Nummelin
kirjailija, Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokas Turussa

Juri Nummelin puolustaa kirjastoja ja vanhoja rakennuksia

Itä-Turun Vasemmisto, joka on oma jäsenjärjestöni Vasemmistoliitossa, on julkaissut nettisivuillaan vaaliehdokkaiden blogikirjoituksia, jotka on hiukan leikkimielisesti tehty lehtijutun muotoon. Tässä omani - olen sen siis itse kirjoittanut, mikä ei läpäisisi journalistisen etiikan vaatimuksia, mutta riittänee, kun sanon sen itse. 

Turun keskustassa jo vuosia asunut Juri Nummelin on lähtenyt ehdolle kuntavaaleihin, koska haluaa antaa kortensa kekoon taistelussa eriarvoistumista ja kovenevia arvoja vastaan. Vasemmistolaisessa perheessä kasvaneelle Nummelinille solidaarisuus ja tasa-arvo ovat äidinmaidossa omaksuttuja arvoja.
Nummelin tunnetaan yhtenä Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista - hän on julkaissut yli sata kirjaa erilaisista aiheista. "Ideointi ja ideoiden heittely on minusta mahtavaa", hän sanoo. "Toivottavasti saan samanlaista draivia myös politiikantekoon."

Kirja- ja filmihullulle Nummelinille kulttuuri on luonteva politiikan tekemisen konteksti. Turussa on hänelle muutama muita tärkeämpi asia.
"Turussa on hieno kaupunginkirjasto, mutta sen rakennuttaminen merkitsi samalla Martin ja Mikaelin sivukirjastojen lakkauttamista. Itsekään en aina jaksaisi lähteä raahautumaan keskustan toiselle puolelle, vaan mieluummin kävisin vaikka Mikaelin sivukirjastossa. Olisi mukava nauttia pienen sivukirjaston uneliaasta rauhasta", Nummelin fiilistelee.
Asia on vakava: "Kirjastolaitosta ei saa heikentää, vaalikoneiden heitot kirjastojen maksullisuudesta ovat vastuuttomia. Samalla ei saisi luoda mielikuvaa, että kirjastoista lainataan nykyään vain sähköporia, kuten yksi vaalikoneen väite antoi ymmärtää."
Myös elokuvakulttuuri on Turussa heikossa jamassa. "Länsi-Suomen elokuvakomissio tekee varmasti hienoa työtä, mutta Turussa ei ole vuosiin ollut säännöllistä ohjelmaa esittävää art house -teatteria, jossa näkisi uutta ja vanhaa taide-elokuvaa tai harvinaisia kulttiklassikoita. Logomo ei sijainnistaan johtuen täytä tällaista paikkaa."
Yökerhon Dynamon kanta-asiakkaisiin vuosia kuulunut Nummelin on huolissaan myös vanhan rakennuskannan kohtalosta. Turussa on viime vuosina purettu paljon vanhoja taloja ja yhtä paljon on annettu purkulupia. Keskustan laita-alueilta on kadonnut tai katoamassa paljon viimeisiä puutaloja, vaikka tonteille ei oltaisi vielä rakentamassakaan mitään, kuten on käynyt Itäisellä Rantakadulla. Purkutahti on kohta sama kuin 1960- ja 1970-luvuilla.
Kohta 20 vuotta täyttävä Dynamo taas on herkällä Österbladin tontilla, jonka taloista vanhimmat ovat melkein 150 vuotta vanhoja. Vuosien ajan purku-uhan alla olleiden talojen tilalle on alettu suunnitella hotellirakennusta.
"Hotellejako Turku vielä tarvitsee? Österbladin tontin talojen käyttöaste taitaa olla sata prosenttia tällä hetkellä, ja viereinen, uusrenessanssityylinen Dynamo on viikonloppuisin aina täynnä", Nummelin ihmettelee.
Talojen takana on valtava parkkialue. "Jos tontille haaveilee hotellia, parkkialueen voisi varmasti hyödyntää. Puutalot pitäisi mahdollisuuksien mukaan kunnostaa ja säilyttää basaari- ja ravintolakäytössä. Se pitäisi Turun ydinkeskustaa inhimillisenä ja kiinnostavana paremmin kuin kalsea hotelli, jonka alakerrassa olisi ketjuravintola."

Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 3

Rauno Lahtisen hieno kirjasarja Turun puretuista taloista eteni tänä syksynä kolmanteen osaansa ja tuttuun tapaan arvioin sen kustantajani Harri Kumpulaisen (siis mies Turbatorin takana) julkaisemaan Rakennussanomat-lehteen. Lehti on laajassa ilmaisjakelussa, silti luulen ettei moni niitä juttuja lue, joten julkaisen arvioni täälläkin. Samalla käytän tilaisuuden korjatakseni painettuun juttuun valitettavasti pesiytyneen virheen: Sairashuoneenkatu 6:n tuplatalon on suunnitellut Abel Sandelin, ei Veijo Kahra, kuten Rakennussanomissa väitän. Sinänsä se, mitä sanon talosta ja sen suunnittelijasta, pätee. 

Tässä muuten arvioni kirjasarjan ekasta osasta, tässä tokasta. Samoja juttuja kaikissa pyöritellään.

Rauno Lahtisen hieno kirjasarja jatkuu
Esoteerisen purkutieteen kronikka

Kaikki tietävät Phoenix-hotellin, vanhan postitalon ja Börsin. Kaikki osaavat valittaa, kuinka hienoja ja upeita taloja purettiin 1960- ja 1970-luvuilla rumien uusien talojen tieltä.
Upeiden kivitalojen purkaminen viime vuosikymmeninä ei ole kuitenkaan koko totuus. Ympäri Turkua on lähes kaikkina aikoina purettu vanhoja taloja pois uudempien tieltä ja suurin osa hävinneistä taloista on tyystin unohdettuja.
Rauno Lahtisen kirjasarja Turun puretuista taloista on edennyt kolmanteen osaansa; kustantajaksi on vaihtunut Sammakko, mutta formaatti on pysynyt samana. Sarjan ensimmäinen osa keskittyi ydinkeskustan tunnetuimpiin tapauksiin, toinen osa jo levitti katsauksen laajemmalle ja paljasti esimerkiksi linja-autoaseman kadonneen inhimillisen ympäristön, jonka tilalla on nyt bussien ankeita parkkipaikkoja.
Kolmas osa on vielä kiinnostavampi. Se on melkein esoteerinen esitellessään satama-alueen kadonneita taloja, jokirannan hotelleja (kai tiesitte, että klassistisen Boren alta on purettu talo 1920-luvulla?) ja kaavasta kadonneita katuja (Räävelinkatu). Jännittäviä yksityiskohtia ovat esimerkiksi Välikadun puutalot tai jokirannasta Linnankatuun ulottuneen sairaalan puutarha, jota Käsityöläismuseon johtaja Irja Sahlberg yritti turhaan pelastaa 1950-luvulla.
Kiinnostavia ovat myös Rautatieläisten talo ja Turun munan tehdas Koulukatu 22:sta, jotka purettiin vuonna 1976. Erityisen surumielinen on kuva vuonna 1971 puretun Beetlehem-kirkon kirkontornista yksinään ja murjottuna.
Juseliuksen paitatehdas Rauhankadun varrelta on vähintään erikoinen – se olisi nyt taatusti himoittu asuinpaikka, jos olisi saanut olla paikallaan. Pekka Pitkäsen Meritalokin (1966) Käsityöläiskadulla näyttäisi paremmalta, jos sen vieressä ollut jugendtalo (Adrian Thomander, 1913) olisi saanut jäädä paikalleen. Olisiko Sininen talo saanut jäädä, jos sen edestä ei olisi purettu kahta puutaloa?
Lista on loputon. Lahtisen kirja on niin kiehtovaa kuin surullistakin luettavaa.
Jostain syystä 1950-luvulla tehdyistä purkamisista ei ole niin vihainen kuin myöhemmistä. Mitä lähempänä purkamiset ovat omaa aikaa, sitä typerämmiltä ne tuntuvat ja sitä enemmän ne synnyttävät raivoa. Yksi esimerkki – ja vähän tunnettu sellainen – on Wiklundin kouluna tunnettu jykevä, päätykolmiolla varustettu uusrenessanssitalo, joka purettiin vuonna 1981. Sen tilalla on nyt poliisilaitoksen mälsä keltatiilinen mitättömyys.
Johtuuko tunne siitä, että 1950-luvulla ja vielä 1960-luvun alussa rakennettiin miellyttävää arkkitehtuuria? Jopa Sairashuoneenkatu 6:ssa oleva vuonna 1955 rakennettu seitsen- ja yksitoistakerroksisista rakennuksista koostuva talopari ei tunnu ollenkaan niin pahalta kuin monet 80–90-lukujen nolot rykäisyt. Sairashuoneenkadun talon arkkitehti Abel Sandelin olikin yksi Erik Bryggmanin perillisiä Turussa, kodikkaiden kerrostalojen suunnittelija.
Toinen piirre, jonka tajuaa Lahtisen kirjaa selaillessa, on se, että jugendtyylisiä puutaloja on Turussa säilynyt oikeastaan aika paljon. Niitä enemmän kirjassa herättävätkin kiinnostusta ja ihailua monet 1800-luvun puolivälissä rakennetut empiretyyliset puutalot. Niitä on Turun keskustassa enää hyvin vähän ja osa niistä on edelleen ollut vaarassa tulla puretuksi, kuten Kaskenkatu 15:ssä. Jugendin levottomuuden ja orgaanisuuden jälkeen empiren rauhallinen tasapainoisuus tuntuu Lahtisen kirjan upeissa kuvissa yhtäkkiä jännittävän raikkaalta.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 3. 240 s. Sammakko 2013.

Teollisuusarkkitehtuuria Itäharjulta

Halisten Myllyn talo (K. A. Kilpi, 1943)

Olen joskus leikilläni miettinyt, että voisi tehdä kirjan "Teollisuusalueittemme arkkitehtuuria". Siinä olisi taiteellisesti korkeatasoisia kuvia tehdashalleista, huoltoasemista, autonkorjauspajoista, peltihalleista, kuplahalleista ja muista, joita Suomesta löytyy joka kaupungista, yleensä jostain kaupungin laitamilta. Mitä vanhempia rakennukset ovat, sen parempi.

Turussa yksi tällainen alue on Itäharju itäisen keskustan takana. Se on vanhastaan ollut teollisuusaluetta, mistä näkyy huomattavia jälkiä edelleenkin: Tunturin vanha polkupyörätehdas on hienosti remontoituna korjattu ammattikorkeakoulun käyttöön, ja radan toisella puolella kohoaa vaikuttavana monumenttina Turun posliinitehdas (Frithiof Strandell, 1920). Alueella Kalevantien toisella puolella on paljon muitakin vanhoja teollisuusrakennuksia, joista löytyikin näppärästi Turun ammattikorkean piirissä tehty inventaario. (Valitettavasti se ei ole ihan niin selkeästi tehty kuin voisi toivoa.) Inventaario osoittaa, että alueella ei ole yhtään sotaa edeltävää taloa, vaan kaikki ovat suurimmaksi osaksi 1950-1960-luvuilta, osa on tosin 1940-luvulta ja sotavuosilta. Osa rakennuksista näyttää kuitenkin huomattavasti vanhemmilta, mikä kai todistaa siitä, että teollisuusarkkitehtuuriin ei ole panostettu niin paljon kuin muuhun. Materiaalit ja suunnittelu ovat kakkosluokkaa, jolloin usein on turvauduttu helppoihin ratkaisuihin. Rakennuksia ei ole tehty kestämään, mutta ehkä juuri siksi ne näyttävät paljaasti omalta ajaltaan - tai paradoksaalisesti itseään vanhemmilta.

Kuten teollisuusalueisiin aina kuuluu, rakennuksia on muuteltu huomattavasti, niihin on tehty lisäosia välittämättä siitä, miten ne sopivat alkuperäiseen rakennukseen, ja rakennuksille on tehty rajujakin julkisivumuutoksia, niitä on esimerkiksi päällystetty pellillä. Alueet olisivat toki tyylikkäämpiä alkuperäisessä asussa (sikäli kuin ne sitä ovat koskaan olleetkaan), mutta toisaalta rivo ja epäsuhtainen muuntelu antaa alueille kiinnostavaa särmää.

Tämännäköistä teollisuusarkkitehtuuria on Suomi täynnä.
Ilmarisenkadun ja Rautakadun kulmasta,
Puolimatkalle rakennettuja taloja
(vas. E. Flemming, 1953-1954, oik. August Karlsson 1947-1948)

Kiertelin Itäharjulla pyöräilemässä muutama viikko sitten ja sain päähäni napsia kännykällä kuvia. Oli jo alkuilta, joten kuvista ei tullut kovin hyviä, mutta tässä niitä kuitenkin. Kaikkea Itäharjulta en ole ottanut tähän postaukseen mukaan, ja esimerkiksi Turun kaupungin käytössä olevat rakennukset Kalevantien varrella ovat jääneet pois.

Mitään tässä olevista rakennuksista ei mainita Mikko Laaksosen ja minun Turun seudun arkkitehtuurioppaassa - miksi mainittaisiinkaan? Kyse on kuitenkin katoavasta kulttuuriperinnöstä, paria hyvin hoidettua ja järkevässä käytössä olevaa taloa lukuun ottamatta. Kiinnostavasti osa alueen arkkitehdeistä esiintyy myös arkkitehtuurioppaassa, näin esimerkiksi August Karlsson, melko maineettomaksi jäänyt 1920-1950-luvuilla vaikuttanut suunnittelija. Jos tekstissä on virheitä, pyydän huomauttamaan niistä kommenteissa (tai Facebookissa, jonne tämän kohta jaan).

Ylimpänä oleva vihreä kerrostalo, Halisten Myllyn talo, on sikäli kiinnostava, että melko vakavasti harkitsimme kymmenisen vuotta muuttavamme siihen, kun siinä oli myytävänä suhteellisen halvalla loft-henkinen asunto. Nyt talossa näyttää olevan vain toimistoja.

Sympaattinen tasakattoinen vaakalinjolla koristeltu sähköasema
Ilmarisenkadun ja Karjakadun kulmasta,
vieressä on romukaupan mainoksena laivan tähystystorni tai vastaava;
samanlaisia sähköasemia on esimerkiksi Porissa 1930-luvulta,
mutta tämä on uudempi, todennäköisesti 1950-luvulta;
en muista, onko Turussa muualla samanlaisia

Ilmeisesti vanhinta kerrostumaa Karjakadulta,
veikkaisin että kaltoin kohdellut rakennukset ovat 1940-luvulta
(näistä ei löytynyt inventaariosta tietoa)

Ilmarisenkadulta ryhdikäs pitkän lautarakennuksen konttoriosa,
inventaariosta tämän suunnittelija ei oikein kunnolla selviä,
vaikka eri vaihtoehtoja löytyykin, rakennusaika on kuitenkin nähdäkseni 1950-luvun alku

Edellisen kuvan rakennus päädystä;
ovi on jäänyt vähän hassusti ilman portaita

Uudempaa kerrostumaa Ilmarisenkadulta,
kahdessa eri osassa valmistunut pesula (Veijo Laine, 1962-1963, Tapio Nurmi, 1977)

ilmeisesti Veljekset Hasanille rakennettu neulomo- ja kutomorakennus (Simo K. Lehto, 1954);
rakennuksessa ilmeisesti asutaan kuvassa oikeassa olevassa päädyssä!

Ilmarisenkadun ja Rautakadun kulmauksesta
pitkän varastorakennuksen pääty, rakennusvuosi 1954
(suunnittelija ilmeisesti ei tiedossa)

Itäharjun taloista yksi hienoimpia, 1920-luvun klassismiin viittaava komea rakennus,
joka on pantu hyvään kuntoon, rakennuksessa näyttäisi majailevan mainostoimisto KMG;
kirjoitin aiemmin, että tämän arkkitehdin haluaisin tietää: se on August Karlsson ja suunnitteluvuosi on 1942

Jukka Hakasen tekemä upea seinämaalaus
Veljekset Suomisen Konepajalle 1960-1970-luvuilla rakennetun levyhallin seinässä pysäyttää  

Hakasen maalauksen kanssa samaisessa pihapiirissä on ylösalaisin käännetty rullavaunu,
hallien välissä kulkee kiskojakin, suurelta osin asfaltin peittäminä 

Teollisuuskadun ja Teräskadun kulmauksessa piileksivä
ilmeisesti Axel D. Fritzenin suunnittelema Tuottajain Myyntikonttorin varastorakennus
(1940-1950-luvulta arvatenkin)

Edellisen kuvan vieressä oleva ryhdikäs harjakattoinen
tehdas- ja varastorakennus Teollisuuskadulta,
suunnittelija E. A. Liuha, suunnitteluvuosi 1951,
tehty Puukovera Oy:lle

Teollisuuskadun varrelta pelleillä melko kamalaksi tehty pieni paja,
joka kuitenkin piippunsa ansiosta paljastuu vanhaksi,
ilmeisesti 1950-luvulla valmistunut puutavarasuoja

Tulossa: Turun seudun arkkitehtuuriopas

Vedoksista nimiöstä otettu kuvakaappaus. Kirjan pitäisi ilmestyä vielä ennen kesää tai kesän alussa. (Kustantaja Laaksonen ei ole sukua Mikko Laaksoselle.)

Kirjassa esitellään Turun keskustan ja eri kaupunginosien merkittävimmät arkkitehtuurikohteet sekä lähikuntien tärkeimmät kohteet. Teos on luonteeltaan hakuteos ja sopii pidettäväksi mukana ja siinä on kartat suunnistusta helpottamaan.

Olen tässä jo monta kertaa kirjoittanut kirjoista, joita on tehty kuin Iisakin kirkkoa. Tämä on yksi niistä - sain tähän taiteen keskustoimikunnan rakennustaiteen osastolta ison apurahan jo vuonna 2010, ja alun perin puhuttiin että kirja ilmestyisi kulttuuripääkaupunkivuonna 2011. No, homma sitten viivästyi, mutta lopulta sain oman osuuteni teksteistä valmiiksi noin vuosi sitten. Kirjoitustyö oli yllättävän vaativa - eikä yksistään sen takia, että arkkitehtuuri on ollut kaiken aikaa minulle vain harrastus, ei missään nimessä työ missään kirjoittamismielessä. Onneksi oli hyviä lähteitä käytössä ja Mikko on ollut erinomainen virheiden bongaaja.

Mitä itse aiheeseen tulee, niin uskallan sanoa, että ylpeinä pidämme myös uuden arkkitehtuurin puolta. Esimerkiksi Meritalo Käsityöläiskadulla ja Gadolinia Piispankadulla ovat hienoja betonirakennuksia. Arvaan, että nämä kannat herättävät monissa vastustusta.