Ääniä ja musiikkia elämäni varrelta, osa 1

Täytin toukokuussa 50. Järjestin synttäribileetkin, jonne tein oman pienen juhlakirjan Muutamia sanoja Porista (siitä myöhemmin lisää) ja lisäksi vaimoni Elina Teerijoki toimitti ystävieni Ville Hännisen ja Vesa Kataiston kanssa minulle juhlakirjan Opus necesse est ("Teos on välttämätön"), josta ehkä myös myöhemmin lisää. Juhlistin tasavuosia myös musiikillisesti tai vähintään äänellisesti, auditiviisesti. Kaivoin nimittäin esille vanhan C-kasetin, jossa oli valikoima musiikkia, jota olin joko itse tehnyt tai johon minulla oli jonkinlainen vaikutussuhde, olin esimerkiksi tehnyt biisiin sanat. Digitoin kasetin ja siirsin näin syntyneet tiedostoon Soundcloudiin, johon olen vuosien varrella ladannut muutaman uudenkin biisin (en tiedä, mitä satunnainen ihminen saa irti tällaisesta antimusiikista, mutta on sitä oudompaakin ITE- tai outsider-musiikkia tehty). Tässä linkki koko Soundcloud-profiiliini. 

Ensiksi muistelmat omaan runolehteeni liittyvästä kasettijulkaisusta, jota en kovin monella usko enää olevan. Tein niitä muistaakseni kymmenen kappaletta kaikenlaisille kirpparien ilmaislaareista löytyneille kaseteille, ja voi olla, että ne ovat vain aikojen saatossa tuhoutuneet tai muuttuneet muuten kuuntelukelvottomiksi. Omakaan kasettini ei aivan parasta laatua ollut, mutta digitoijan mukaan ei myöskään surkeimmasta päästä. Tässä linkki kokonaisuuteen, jonka kesto on vähän alle 18 minuuttia. Osa biiseistä on tiukan tulkinnan mukaan copyrightin alaisia, mutta toivottavasti kukaan ei loukkaannu. 

Soundcloud-profiilini kuva on otettu 
kymmenisen vuotta sitten naapuritalosta, 
jossa oli joku remontti ja suojalevyyn oli piirretty
tuollainen kuva, joka mielestäni muistutti minua. 

Blinkity Blank Sound Supplement 1987-1990

Tein vuosina 1987-1997 runolehteä Blinkity Blankia. Se ilmestyi pääsääntöisesti kaksi kertaa vuodessa painoksen ollessa yleensä noin 50, mutta tein lehdelle myös lisänumeroita, joiden painosmäärä oli mitä tahansa kolmesta kymmeneen tai viiteentoista. Osa lisänumeroista oli usein myös eri formaatissa kuin emolehti. Lisäksi osa niistä oli temaattisia, kuten 1990-luvun alussa tekemäni rock-numero, joka oli muistaakseni 10,5 (eli se ilmestyi vakinumeroiden 10 ja 11 välissä; vuodesta en ole varma). Numeroon olin koonnut joitain tekstejäni, joilla oli jotain tekemistä rockin tai muun musiikin kanssa, siinä oli esimerkiksi kirjoituskoneella tehty jonkinlainen konkreettinen runo, jonka sisältö koostui lähinnä bändien nimistä, sekä jonkinlainen yritys rap-lyriikaksi. Lehden kannessa oli härskisti kopsattu Serge Clercin bändiaiheinen kuva. 

Vielä erityisemmäksi rock-numeron teki se, että sen kanssa sai Blinkity Blank Sound Supplementin. Siihen olin koonnut kaksitoista biisiä, joiden kanssa minulla oli ollut jotain tekemistä. Olin tehnyt omaa musiikkia nimellä Yuri ja nauhoittanut erilaisia biisejä kasetille muutaman vuoden ajan. Osa niistä oli jonkinlaista akustista punkia, jota soitin joltain kaverilta saamallani vähän rikkinäisellä kitaralla. En yleensä hakenut biiseihin sen kummempaa rakennetta, mutta välillä koetin sellaistakin, esimerkiksi "Boppin' Dylan" on sellainen, siinä on kertosäe ja väliosakin. 

Yhden biisin tein niin, että olin nauhoittanut kasetille toiselta mankalta (tai mahdollisesti korvalappustereoiden kuulokkeista, joita pidin lähellä mikrofonia) Evelyn Thomasin diskoklassikon "High Energyn" pitkän rumpubreikin ja toistin sitä samalla menetelmällä niin että minulla oli usean minuutin mittainen biisi. Jostain syystä tämän taustan päälle luin monotonisella äänellä Bob Dylanin "Union Sundownin". Rallienglanniksi menee välillä, mutta ehkä se on osa jonkinlaisen kömpelön rap-biisin mahdollista viehätystä. Minulla vaikuttaa olevan jonkinlainen mania Bob Dylanista, mutta todellisuudessa hänen musiikkinsa on ollut minulle aina vähän yhdentekevää. 

Saatoin jaella joitain harvoja biisejä kavereilleni, lähinnä Matti Laitiselle, mutta myös Junnu Hirvoselle, Pentti Dassumille ja muutamille muille. Dassumin Pena piti ainakin "Aurinkolasifunk"-nimisestä biisistä, joka ei tosin ole mukana tällä koosteella. Lähetin biisejäni myös Rumban demopalstalle, mutta siellä lähinnä naureskeltiin minulle ja kasetin mukana lähettämälleni tekotaiteelliselle saatekirjeelle. Kun rinnakkaisluokan kovat rockjannut näkivät kuvani Rumbassa, he halusivat kuulla biisejä, ja sitten niille naureskeltiin yhdessä kuvistunnilla. Kaverini Tero, joka oli tuolla luokalla, tuntui olevan sitä mieltä, että maineeni on mennyttä. Yuri-nimellä tehtyjä soolobiisejä tällä koosteella on viisi, niistä kaksi viimeistä ovat muutaman sekunnin rykäisyjä.  

Runolehteni rocknumeron kannessa
oli tämä Clercin kuva mustavalkoisena. 

Omien Yuri-nimellä tehtyjen biisien lisäksi meillä oli kahdeksan vuotta nuoremman pikkuveljeni Matiaksen kanssa bändi National Panasonic Boys, joka teki lähinnä lelusoittimilla improvisoituja ja täysin hajoavia biisejä; tässä on niistä kolme, joista "Kova meininki päällä" oli muistaakseni aivan ensimmäinen nauhoittamamme biisi. Ei sitä biisistä tietenkään kuule, mutta siinä on tuolloisen suosikkibändini Screaming Blue Messiahsin vaikutusta. Bändimme nimi tuli siitä, että ensimmäiset biisit nauhoitettiin National Panasonic -nimisellä mankalla. Matias on sittemmin jatkanut muusikon uralla: serkkumme Juhon kanssa perustettu The Demars on kulttiklassikko, ja Matias soittaa nykyään stoner-bändi JetBlackissa. Myös Demarsissa laulanut Juho on tehnyt musiikillista uraa.

Minulla oli joitain muitakin bändiprojetkeja. Yksi oli The Screaming Blue Chekhovs, jossa toisella luokalla ollut Matti Laitinen soitti kitaraa ja minä lauloin. "Mutaiset vedet" Blinkity Blankin koosteella on ainoasta nauhoitussessiostamme; se tuntuu jatkavan oman biisini "Hoochie Koochie Manin" tematiikkaa. (En tosin tiedä, saako kukaan sanoista selvää, itse tietysti muistan mitä niissä lauletaan. Jussi Lehtisalo sanoi, että "Mutaiset vedet" kuulostaa siltä kuin laulaisin "saat multa seppeleen".) EDIT: tässä luki monen vuoden ajan, että biisiä kommentoi Jussi Hakulinen, mutta kyse oli tietenkin Circlen Jussi Lehtisalosta. Yön Hakulista en koskaan tuntenut.) 

Riihikedon lukion kulttuuripäivillä (en ole varma vuodesta, voi olla 1989) taas esiintyi improvisoiva metallibändi, jonka typerä nimi oli Nazi-Petteri and the Lions. Minä soitin rumpuja, Junnu Hirvonen kitaraa ja Petteri Evilampi lauloi - tai enemmänkin kirkui. Välillä kitara katoaa kokonaan, sillä Junnulta irtosi kitaran piuha, ja kun hän sai sen takaisin, Petteri ja minä olimme jo lopettaneet "soittamisen" - ja soolonsa lopuksi Junnu kaatui esiintymislavan lattialle, mikä tietysti yleisöä huvitti. Puolentoista minuutin keikka oli muutenkin mieletön suksee, mutta muut kulttuuripäiville perustamamme bändit, kuten Folkfaarao, eivät varauksetonta suosiota nauttineet. Virityspilliorkesteri Pitchpipe Brothers taisi saada jonkun kunniamaininnan, mutta tämä oli taatusti täysin sooloa soittaneen Matti Laitisen ansiota. Näistä muista bändeistä ei tietääkseni ole olemassa tallenteita.  

Matilla olikin useita eri bändejä, joista tässä esiintyy kaksi. Valitettavasti en muista, mikä oli hänen ja rumpuja soittavan Timo Puttosen projektin nimi, mutta he olivat tehneet "Boppin' Dylanista" mainion slovariversion. Kun Matti perusti Twangsville-nimisen bändin, tein heille älyttömän sanoituksen "Immanuel Kant Blues", jossa kuulu filosofi matkustaa Kuuhun ja tapaa siellä marsilaisen, jolla ei ole jalkoja. Matti teki sanoituksista toimivan funkrockin, joka kuulostaa hiukan Red Hot Chili Peppersiltä, joka tuolloin oli lukion poikien keskuudessa iso hitti. 

Twangsville nauhoitti biisin, kun bändi voitti studioaikaa Porin lukioiden välisessä bändikilpailussa. Samasta kilpailusta muistan parhaiten Dassumin Penan ja Simo Saarisen (ja jonkun kolmannen, ehkä Tatsi Laxströmin) Countryside Mafian, jonka todella kova rockralli keskeytyi äkisti, kun rumpalina ollut Simo lopetti soiton ja huusi: "Auh, kädet maitohapoilla!" Penahan perusti sittemmin omaperäisen taide-hc-bändin Deep Turtlen ja on myöhemmin tehnyt noisea nimellä Umpio. 

Takaisin Twangsvilleen. Saksofonissa oli myöhemmin Black Motorista ja Hot Herosista tuttu Sami Sippola, bassossa kaverimme Kimmo Aho ja rummuissa sittemmin näyttelijänä tunnetuksi tullut Matti Hakulinen. Matti soitti kitaraa ja lauloi. En tiedä, paljonko demoa lähetettiin levy-yhtiöille, mutta veikkaan, että olen ainoa - tai ainakin harvoja - joka on nauhan säilyttänyt. Matin myöhempi bändi 12 Gauge soitti "Immanuel Kant Bluesia" 1990-luvun alussa jossain Kirjurinluodossa järjestetyssä rocktapahtumassa. Matti soitti myös Kolmannessa Konstaapelissa, joka oli osittain Deep Turtlen esimuoto, koska siinä soittivat Tatsi Laxström ja Mikko Saaristo. 

Valitettavasti Blinkity Blank Sound Supplementissa joidenkin biisien äänentaso on aika huono, sillä biisejä on siirretty välillä kasetilta kasetille. Volat täysille! (Huom! Teen tätä päivitystä mökillä, jossa en pääse käsiksi kaikkiin arkistoihini, ja saatan hyvinkin lisätä tähän kuvia, jahka olemme taas Turussa.) 

Seuraavassa postauksessa luvassa Ex Cathedra! 

Blinkity Blank Sound Supplement (koottu 1991-1992)

Yuri: Boppin' Dylan

Yuri: Hoochie Koochie Man

Yuri: Union Sundown (Bob Dylan -cover!)

Yuri: Meat Meat Meat

Yuri: Exaggerate

National Panasonic Boys: Raju meininki päällä

National Panasonic Boys: Rähjäiset pojat suistomaalta

National Panasonic Boys: Taten piikki

Nazi-Petteri and the Lions: keikka Riihikedon lukion kulttuuripäivillä 1989 tai 1990

The Screaming Blue Chekhovs: Mutaiset vedet

Matti Laitinen ja Timo Puttonen (bändin nimi unohtunut): Boppin' Dylan

Twangsville: Immanuel Kant Blues (sanat Juri Nummelin)

Musiikki ja minä

Annoin viime vuoden puolella pienen haastattelun Turun kaupunginkirjaston musiikkiosaston nettisarjaan, jossa turkulaiset kirjalliset vaikuttajat kertoivat omista musiikkimieltymyksistään ja musiikinkuuntelustaan. Ei pitäisi kytätä tällaisia asioita, mutta huomasin, että omaa haastistani oli suositeltu Facebookissa enemmän kuin Tommi Kinnusen vastaavaa!

Tajusin kuitenkin, etten tuossa Musasto-blogin jutussa kerro kauheasti mitään siitä, mitä oikeasti kuuntelen. Haastattelun pohjalta tehtiin musiikkiosastolle pieni näyttelykin - siellä oli pelkästään Suicidea ja jazzia. Oikeasti en kauhean paljon kuuntele jazzia, vaikka sillä nykyään onkin paikka sydämessäni, aiemmin saatoin sitä jopa inhota. Lupasin myös Facebookissa parille tutulleni, että jossain vaiheessa kirjoittaisin aiheesta enemmän blogiin, ja samalla kun tässä keskiviikkoiltana kuuntelen Spotifysta omaa, jutussa mainittua yli 1600 biisin soittolistaani, ajattelin pistää jotain irtokommentteja ylös.

1) En ole koskaan pitänyt valtavirran musiikista (poikkeuksia toki on). Meillä oli tänään pieni kustantamoaiheinen palaveri, jossa keskustelu rönsyili lopulta musiikin puolelle, sanoin etten välittänyt 90-luvulla mainstream-musiikista. Sitten jatkoin, etten välittänyt siitä 80-luvulla enkä 2000- tai 2010-luvullakaan. Toki jotkut hittibiisit alkavat vanhemmiten kuulostaa hyviltä ja olen oppinut pitämään joistain 80-luvun syntikkajutuista, mutta esimerkiksi juhlittu Pet Shop Boys jättää minut melko kylmäksi, joitain iskevimpiä hittejä lukuun ottamatta. Edelleen inhoan 80-luvun tukkametallia tai 90-luvun voimaballadeja enkä usko, että löydän niistä ikinä mitään kuuntelemisen arvoista. Monet omissa piireissäni rakastetut bändit, kuten U2, ovat minusta pelkästään tylsiä.

2) Eniten kuuntelen kovaäänistä rokkia, mutta en ihan mitä tahansa. Suoraviivainen ränttäys jonkin AC/DC:n tyyliin saa minut kolmannen biisin kohdalla vaihtamaan bändiä, vaikka yksittäisinä annoksina ränttätänttä menee. Kovaäänisellä rokilla tarkoitan 50-luvun raaemman linjan rockabillyä, 60-luvun garagea, 70-80-luvun punkia ja varsinkin jenkkipunkia (Dead Kennedys on koska tahansa parempi kuin Sex Pistols), 90-luvun alun grungea (joskin en enää kovin paljon) ja 2000-luvun garage- ja blues-retroilua. Siinä sivussa suomalaiset hardcoresta siinneet bändit, kuten Radiopuhelimet, ovat olleet tärkeitä. Erityinen paikka sydämessäni on joillekin bändeille, jotka rikkovat kaikki genrerajat, kuten The Cramps, Blurt, NoMeansNo tai The Pop Group. (Sen verran pitää sanoa, että nuo kategorisoinnit ovat aika karkeita, esimerkiksi ensimmäinen merkittävä garage-revival oli jo 80-luvulla, jolloin olin vaikutuksille altis nuori poika, ja joitain tuon ajan bändejä kuuntelen edelleen mielelläni, kuten Lime Spidersia tai Stomachmouthsia.)

3) Olen kiinnittänyt viime aikoina huomiota siihen, että musiikilliset mieltymykset voivat hyvinkin olla myötäsyntyisiä. Olen päätellyt - ilman minkäänlaista tieteellistä tai tutkimuksellista aineistoa - että tietynlaiset asiat musiikissa aiheuttavat eri ihmisissä erilaisia vaikutuksia. Itse olen tajunnut pitäväni - suorastaan nauttivani - alenevista bassolinjoista, jotka ovat perusta mustan musiikin rytmille. (Ks. yllä oleva Chicin video, kertosäkeen pianokuvio on nerokas.) Siksi minuun puree myös tavanomaisempi disko, jostain funkista tai 80-90-luvun vaihteen rapista puhumattakaan (Eric B. & Rakimin Follow the Leader saattaisi hyvinkin olla omalla kaikkien aikojen parhaiden levyjen listallani; tässä nimibiisi). Kaipaan musiikkiini rytmiä, backbeatia. Voin kuunnella biisejä, joissa toistetaan samaa kuviota loputtomiin, ja esimerkiksi suuresti rakastamani Suicide kuuluu tähän ryhmään (ks. alla; biisi jonka urkuriffin haluaisin oppia soittamaan), samoin amerikkalaiset no wave -tanssibändit, kuten ESG. Saatan jopa saada todellista mielihyvää kuunnellessani biisiä, jossa vain toistetaan samaa bassokuviota.

Olen huomannut, että melodiat eivät minua kovin helposti puhuttele, vaikka on toki melodioita, jotka saavat minut hyrisemään mielihyvästä (kuten vaikkapa tämä australialainen 60-luvun biisi tai tämä 20 vuotta uudempi uusiseelantilainen kappale). Oudompi ja vaikeammin selitettävä mieltymys on se, että pidän useammin amerikkalaisista bändeistä ja biiseistä kuin englantilaisista - sama kyllä pätee myös kirjoihin ja elokuviinkin. Ehkä amerikkalainen suoruus ja melodramaattisuus ovat kuitenkin sydäntäni lähempänä kuin brittiläinen pidättyväisyys ja ironia. Samalla olen huomannut, että jokin tietty täsmällisyys tai napakkuus, jopa kulmikkuus on minusta viehättävää - en tiedä, ovatko ne oikeita sanoja, mutta esimerkiksi Bob Dylanin musiikin olen aina kokenut pelkästään vellovana.
4) Olen myös miettinyt, että jos tietyistä sointukuvioista pitäminen on myötäsyntyistä ja liittyy aivokemiaan, niin jostain tietystä musiikista pitäminen ei voi olla mitään harkittua erikoisuudentavoittelua, mistä aina välillä kuulee syytettävän, kun ei syty millekään kaikkien tuntemalle tai rakastamalle. Tätä en tietenkään pysty todistamaan, mutta on vaikea kuvitella ihmistä, joka pakottaisi itsensä kuuntelemaan musiikkia, josta ei oikeasti pidä. Tosin olen myös pohtinut, että kaikkia ihmisiä vääränlainen musiikki ei häiritse (ainakin niin kauan kuin se ei ole liian vääränlaista, esimerkiksi free jazzia kaikkine hälyäänineen), mutta itselleni esimerkiksi altistus voimaballadeille voi olla todella tuskallista, ja väitän etten keksi tai liioittele reaktiotani. Työtä tehdessäni kuuntelen musiikkia lähes koko ajan, mutta pelkkää radiota en pysty pitämään päällä. Spotify on erinomainen väline juuri minulle, koska se takaa lähes tauottoman musiikkivirran. (Erityinen kiitos tässä kohtaa vaimolle, joka meillä Spotifyn maksaa!) Edellä olevan tajutessani olen tietysti joutunut myöntämään, että en voi kovin sanoin arvostella oikein mitään musiikkia, koska melkein mikä tahansa musiikki voi jonkun mielestä olla hyvää eli tuottaa oikeanlaisia aivokemiallisia reaktioita.

5) Kuuntelimme joulun aikana Spotifysta automaattisesti generoitua listaa omista suosikkibiiseistäni. En ymmärtänyt kaikkien biisien olemassaoloa listalla (siinä oli esimerkiksi Clashia, josta en ole ikinä saanut minkäänlaista otetta), mutta paljon hienoa musiikkia siinä oli, josta tunnistin pitäneeni vuoden aikana paljon (tässä yksi esimerkki ja tässä toinen). 17-vuotias tytär oli seurassamme ja sanoi jossain vaiheessa, että kaikissa listan biiseissä on jotain samaa. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa, mitä se oli, mutta oli jännää, että hän sen huomasi, koska samalla se kertoi siitä, että olen kuunnellut vuoden aikana suhteellisen johdonmukaisesti itseni näköistä musiikkia. Se tuntuu olennaiselta asialta.

Tässä vielä lopuksi sitä raaempaa rockabillyä (tämäkin biisi oli vuoden 2016 suosikkien listallani):

Kari Peitsamo ja tiiviyden kauneudesta

Kirjoitin joskus aiemmin siitä, miksi romaanien - ja samalla biisien - tulisi mielestäni olla lyhyitä ja napakoita. En tiedä, onnistuinko vakuuttamaan ketään, mutta asia nousi mieleeni äsken, kun kuuntelin tiskatessa vanhaa kasettia, jossa oli Kari Peitsamon ensimmäinen levy Jatsin syvin olemus vuodelta 1977.

Olen aina rakastanut Peitsamon musiikkia, ja olin itse asiassa juuri jutuissa kustantajan kanssa, joka ehdotti, että tekisin Peitsamosta kirjan vuodelle 2017, kun tämä täyttää 60. Suhtaudun hankkeeseen ehkä hiukan epäröiden, paristakin syystä: minun pitäisi haastatella Peitsamoa enkä ole oikein koskaan tullut sinuksi haastattelujen kanssa, lisäksi en ole koskaan kunnolla kirjoittanut musiikista.

Huomasin Jatsin syvintä olemusta kuunnellessani, että toivoisin biisien jatkuvan pidempään, nehän ovat levyllä korkeintaan kaksiminuuttisia. Peitsamo heittelee helpon tuntuisesti hienoja melodioita ja tarttuvia riffejä (esimerkiksi kelpaa "Tuhatkauno", joka kulkee kuin jyrä), jotka puhuttelevat minua, osuvat siihen kohtaan aivoja, jossa näistä asioista nautitaan. Mutta silti ne lopetetaan aina kesken kaiken, nautinnolta viedään pohja. Kuuntelija haluaa väkisinkin lisää ja näin palaa biiseihin, kun biisin loppuessa on tunne, että voisipa tässä nautinnossa olla vielä pitkään. Siinä yhdistyy sekä kunnianosoitus popsäveltämisen vanhoille perinteille (mikään ennen vuotta -66 sävelletty ei juuri ole kahta ja puolta minuuttia pidempi) että jonkinlainen avantgardistinen välinpitämättömyys siitä, mitä kuulija haluaa. Nykyäänhän ennemmin jatketaan tietyn kuvion tai kertosäkeen veivausta - itseäni sellainen kyllästyttää hyvin nopeasti enkä ymmärrä, miksi jotkut haluavat että kertosäettä toistetaan biisin lopussa parin minuutin ajan, kitarasooloista puhumattakaan. (Poikkeuksena tässä on tanssimusiikki: puhdas eläimellinen rytmi saa puolestani jatkua loputtomiin.)

Peitsamon riffit ja melodiat eivät tyhjene kertakuunteluun tai edes toistuviin kuunteluihin, vaikka ne ovat hyvin yksinkertaisia ja helposti laulettavia (Peitsamo on harvoja artisteja, jonka biisejä osaisin laulaa ulkoa tunnistettavasti). Siinä on tietysti niiden kauneus, ja Peitsamo on itsekin haastatteluissa puhunut siitä, miten hän haluaa kiteyttää kaiken mahdollisimman yksinkertaiseksi biisiksi (olenkin päätellyt, että esimerkiksi Skootterin hiukan tylsä boogierock oli pohjimmiltaan jonkinlainen käsitetaiteellinen performanssi - samoin muuten arvelen, että Peitsamon nykyinen hämmentävä twiittailu salaliitoista ja Kristuksesta on osa jotain epäselvää performanssia).

Itsellänikin on lyhyyden ja tiiviyden ihanteissa opettelemista, vaikka aina aiheesta saarnaan: Lovecraft-aiheisessa pienoisromaanissani Haamussa yritin tiivistä ilmaisua, mutta muutamat harvat lukijat ovat sanoneet, että kirja on liian lyhyt. Jumalten tuho on aika lyhyt romaani (reilu 200 sivua), mutta siinäkin on liikaa ja liian pitkiä kohtauksia, sama monissa novelleissani. Mikael X. Messin Varsinais-Suomi -kvartetin kirjoissa on kyllä hyvää pyrkimystä sellaiseen tiiviyteen, josta itse pidän. Mutta aika kaukana nekin ovat siitä, miten helposti ja vaivattomasti Peitsamo pystyy härnäämään kuulijaa ja janoamaan lisää. Sillä juuri siitä kai on kyse: mistä tätä saa lisää, miten pääsen takaisin samaan tilaan? Peitsamo samaan aikaan vieraannuttaa kuulijan nautinnosta että saa tämän haluamaan lisää. Se jos mikä on neroutta.

Ronnie James Dio, koulukiusaajat, sosiaalinen media

Eli muutamista Facebook-sukupolven ongelmista

"Hirveä hinku huutaa: Jesss!"
Suurin piirtein noin kirjoitin Facebookissa, kun tuli tieto heavy-laulaja Ronnie James Dion kuolemasta.
Hävetti melkein saman tien. Hetken ajan olin jo poistaa mokoman postauksen, mutta sitten siihen alkoi tulla kommentteja ja alkoi tuntua raukkamaiselta perääntyä jostain, minkä oli jo sanonut. (Vaikka näin Facebookissa ja muussa sosiaalisessa mediassa tietysti koko ajan tehdään.)
Ymmärrettävästi suositun hevilaulajan hölmö mollaaminen herätti kommentteja ja närää. Olin jo sulkenut tietokoneen, mutta kädet jännityksestä täristen avasin vielä nettiyhteyden kännykässä ja kirjoitin, että pyydän anteeksi, jos olen loukannut jotakuta. Kommentteja oli jo reilusti yli kymmenen.
Samalla annoin selityksen: lähes kaikilla minua yläasteella 1980-luvun lopulla kiusanneilla oli Dio-hihamerkki olkavarressaan, housuntaskussaan, missä tahansa. Dio ei tietysti ollut yksin: näkyi ZZ Topia, AC/DC:tä, W.A.S.P.:ia, Rattia, Mötley Crueta...
Minulla ei ole lämmin suhde mihinkään näistä bändeistä. Nimien näkeminen herättää väistämättä ja aina muistikuvia koulun pihalta tai tunneilta, joilla sai kuulla, nähdä tai haistella mitä milloinkin. Harvassa ovat ne hyvät hetket, jotka pystyn yhdistämään heavy metaliin, varsinkaan sen 80-lukuiseen takatukkaversioon. Se on minusta aina ja kaikkialla koulukiusaajien musiikkia.

Tämä on ongelmallinen asenne. Pidän hip hopista (tosin sen 80-90-luvun taitteen gruuvaavasta versiosta tyyliin De La Soul, Eric B. & Rakim, en nykyisestä junnaavasti rytmikkäästä ja minimalistisesta suuntauksesta), mutta ihan yhtälaillahan se on koulukiusaajien musiikkia, varmasti varsinkin nykyinen suomi-rap. Saatan digata myös rockabillystä ja pidän siihen liittyvästä pukeutumistyylistä - mutta tarvitseeko joku esimerkkejä väkivaltaisista ja rasistisista diinareista?
On tietysti helpompi yhdistää negatiivisia mielikuvia musiikkiin, josta ei muutenkaan pidä. Tämä on banaali yleistys, mutta tosi. Olen koettanut. Olen pitänyt ja pidän edelleen Black Sabbathin kahdesta ensimmäisestä levystä. Muutamat heavy-klassikot (Steppenwolfin "Born To Be Wild", Uriah Heepin "Easy Livin'", Thin Lizzyn "Boys Are Back In Town") ovat ihan kelpo biisejä. Kyse ei myöskään ole siitä, ettenkö pitäisi kovaäänisestä rockista. Jonkun voi olla vaikea nähdä eroa jonkin ruotsalaisen Union Carbide Productionsin ja hevin väilllä (ja minua vaivaa suunnattomasti nähdä Iggy & the Stooges esiintymässä Iron Maidenin, Slayerin ja muiden hevibändien kanssa samalla keikalla), mutta minulle ero on itsestäänselvä.
Tämä tietysti määrittelee fanin: hänelle tyylisuunnan (tai bändin tai artistin tai levyn tai aikakauden) erot muista tyylisuunnista ovat itsestäänselviä, eikä niitä tarvitse selitellä.

Harhailen hiukan. Yritän lähestyä asiaa toiselta kannalta.
Olen elänyt identiteettini kannalta merkittävät vuodet kulttuurissa (tai aikakaudessa), jossa on sallittua sanoa inhoavansa jotakin, ilman perusteluja. Teini-iän ja varhaisen älykköiän (ikävuodet 16-22) ystävilleni ei tuottanut vaikeuksia sanoa, että jokin on naurettavaa, tylsää tai paskaa - perusteluja ei tarvittu. "Lukematta paskaa" on 80-luvun lopulla eläneiden tunnuslause - tai tässä tapauksessa oikeastaan "kuulematta paskaa".
Ja minä olen oppinut sen. Pitäisikö ehkä sanoa: olen imenyt asenteen kuin äidinmaidossa.
Tämä on punkin strategia. On sanottu, että rajojen rikkomisesta uhonnut punk pystytti musiikin tyylisuuntien välille ankarat rajat, joita ei sopinut ylittää. Punkkarit ja diinarit tappelivat pitkin 70- ja 80-lukua ja kyselivät epäselviltä tapauksilta, mitä nämä ovat, ja antoivat turpiin, jos olivat väärää ryhmää. Progen ja samaan syssyyn myös perinteisen, miehisen heavy metalin kuuntelu muuttui kielletyksi ja lopulta hyvin epäcooliksi toiminnaksi. Samaan kulttuuriin kuului myös se, että syntikoilla tehtyä musaa ei saanut diggailla: 80-luvun lopun punkia ja kantria yhteen naittanut kitararockkulttuuri painotti sitä, että ainoastaan kitaroilla ja rummuilla voi tehdä aitoa ja rehellistä musaa, aivan kuin se olisi instrumentista kiinni. (Tämä on tietysti syytä nähdä vastapainona saman ajan postpunkin, futurismin ja goottirockin esillä pitämälle epäaitouden ja feikkaamisen ideologialle, jossa roolit ja narrius olivat tärkeämpiä kuin aitous ja rehellisyys. Ja syntikat tärkeämpiä soittimia kuin kitarat.)
Olen itse päässyt monista näistä vastakkainasetteluista eroon (suostun jopa kuuntelemaan Duran Durania, pieninä annoksina tosin), mutta edelleen heavy metal on aidan toisella puolella, jossain tavoittamattomissa.

Nykyään tällaisia vastakkainasetteluja ei juuri löydä. Ihmiset voivat kuunnella ihan mitä tahansa, vanhoista Amerikan sisällissodan aikaisista lauluista Chemical Brothersiin ja takaisin. Moni voi soittaa omituista musiikkia improvisatorisissa akustisissa yhtyeissä, mutta hyräillä silti Modern Talkingin biisejä. 80-luvulla Dingoa ei yksinkertaisesti tietyissä piireissä kuunneltu, mutta nykyään tapaa useinkin fiksuja ihmisiä, joille Neumann on tärkeimpiä kotimaisia pop-säveltäjiä. (On tietysti totta, että hipster-kulttuurissa on sallitua naureskella esimerkiksi perinteistä, keski- ja alaluokille tarjottua rockfestarikulttuuria, jossa perinteistä rokkia veivaavien bändien säestämänä juodaan kaljaa ja mölytään.)
Tällaisessa ilmapiirissä on ihan turha tulla huutelemaan "jesss!", kun jonkun inhotun yhtyeen laulaja kuolee. Siitä saa vain inhot niskaansa - sekä syytteitä snobismista ja siitä, että halveksuu muita ja näiden makua. Siteeraan erästä Facebook-tuttavaani, joka kommentoi näin: "Vielä toistaiseksi en ole tavannut ihmistä, jolla olisi hyvän maun absoluuttiset kriteerit jumalallisena ilmoituksena hallussa, mutta paljon sinun laillasi harhaisia niin uskovia olen kyllä tavannut."
Tämä oli viiltävä kommentti ja se jäi kaihertamaan minua päiväkausiksi - ehkä se kaihertaa minua lopun ikääni. En tiedä, halusiko kommentoija aiheuttaa juuri tällaisen reaktion, ehkä temppuiluni Facebookissa olivat ärsyttäneet häntä jo äärirajoille ja iloitteluni Dion kuolemasta oli viimeinen pisara. Oli miten oli, vastasin hampaat irvessä, että tiedän, mistä hän puhuu, ja että olen yrittänyt tehdä asialle jotain ja kasvaa ihmisenä, etten pilkkaisi ja ivaisi toisten makua.
Mieleen muistui kerta lähes kymmenen vuoden takaa, kun nykyinen vaimoni, silloin vielä tuore tyttöystävä, kehui Catherine Breillatin Romance-elokuvaa, jota olin inhonnut (sittemmin olen pitänyt Breillatin elokuvista). Haukuin sen pystyyn sillä seurauksella, että tyttöystäväni alkoi itkeä. Varmasti hän poti myös huonoa omatuntoa siitä, ettei osaa katsoa elokuvia oikein.
On turha tällaisen jälkeen selittää, että ei tarkoittanut aiheuttaa tällaista reaktiota, että enemmänkin halusi vain tarjota valistusta, kommentteja, rakennuspuita. Sellaiseen pystyynhaukkuminen ei ole ehkä paras mahdollinen tapa.
Muistin myös toisen, vielä aiemman kerran, jolloin olin iloinnut inhoamani taiteentekijän kuolemaa. Olin ystäväni luona ja televisio oli päällä. Uutistenlukija kertoi, että suosittu jännityskirjailija Alistair MacLean on kuollut. Sanoin "jesss!" (Tai tuskin sanoin, koska tuo fraasi tuli käyttöön vasta 2000-luvulla - mutta hihkuin kuitenkin.)
Tuo hetki tuli mieleeni, kun postitin ilosanomani Dion kuolemasta. Enkö ole muuttunut? Olenko edelleen sama idiootti, joka iloitsee toisen ihmisen kuolemasta? Voinko tehdä vielä samanlaisia typeryyksiä kuin 14-vuotiaana?

Oli miten oli, tuossa hetkessä näkyi se kulttuurinen koodisto, jonka olin vaistomaisesti oppinut. Alistair MacLean oli tylsimysten kirjailija, jonka kirjojen ääreen ei olisi kenenkään tarvinnut vaivautua. Hänen kirjojaan oli 80-luvulla joka puolella ja ne alkoivat olla riesa (tähän väliin pitää sanoa, että myin vanhoja kirjoja Porin torilla kesäisin 80-luvun lopussa ja törmäsin tähän ilmiöön varsin kouriintuntuvasti).
Olin lukenut MacLeaneja aiemmin 11-12-vuotiaana ja ilmeisesti pitänytkin niistä, mutta sitten aloin liikkua Porin suppeissa älykköpiireissä ja alkoi hävettää, että olin lukenut jotain sellaista. Sama kävi monien muidenkin kirjailijoiden suhteen: Agatha Christie piti vaihtaa Raymond Chandleriin (olen edelleen sitä mieltä, että Christien kirjat ovat tylsiä) ja Alistair MacLeania piti dissata. Sellainen voi olla osa jonkun kasvuprosessia eikä sitä tule liian helposti ja nopeasti pitää esimerkkinä opportunistisesta luonteesta. Kasvuprosessiin taas kuuluvat olennaisesti ylilyönnit. (Ehkä prosessi on minulla vielä kesken.)

Paradoksaalista tässä on se, että toimitin vuosia myöhemmin hakuteoksen trillerikirjailijoista ja halusin itse tehdä Alistair MacLeanista hakusanan. Olin jopa hiukan ällistynyt: sellaiset kirjat kuin Loputon yö ja Pelko on aseeni ovat huippujännittäviä, hyvin rakennettuja kirjoja, joiden kirjoittajaa ei olisi tullut dissata. (Paitsi ehkä tasaisesti huonontuneesta tuotannosta.)
Minun pitäisi ehkä tehdä Diolle ja muulle heavy-musiikille samoin.
En vain pysty. Kuuntelin muutamia Dion biisejä Spotifysta Facebook-kohun (sic) jälkeen. Hyvä on: "Holy Diverissa" on ihan menevä kitarariffi ja Dio on hyvä laulaja, mutta en silti lämmennyt. Mahtipontiseksi muuttuessaan musiikki kävi tylsäksi; jaksoin lopulta kolme biisiä.
Ehkä kokeilen joskus taas. Tai sitten en.

Palaan vielä siihen, että kulttuuri on muuttunut ja dissaaminen on tullut halveksittavaksi toiminnaksi.
En totu siihen. Minulle on ollut älyllinen shokki huomata, että joku fiksu ihminen, jota voin arvostaa, kuuntelee heavya. Hyvän ystäväni Niko-Matin 30-vuotissynttäreillä soitettiin Iron Maidenia ja kaikki jorasivat hullun lailla - myös minä. (Siinä vaiheessa irtosin siis ironikon ja snobin kaavustani - vaikka Iron Maidenin soittaminen bileissä, joissa aiemmin oli soitettu Alice Coltranea, on tietysti itsessään ironinen ja snobistinen kommentti. Pakko sanoa, että mieluummin ja taitavammin jorasin Sonicsien "Psychoa" ja sen mielettömiä rumpubreikkejä.) Kaikki käyvät AC/DC:n konsertissa ja rakastavat juuri sitä, että musiikki ja show eivät muutu. (Sanooko joku, että rock voi olla muutoksen voima?)
Mutta ennen kaikkea kaikki surivat Ronnie James Dion kuolemaa.
Kaikki paitsi minä.
Minulle hänen kuolemansa oli loppujen lopuksi ja oikeasti yhdentekevä. Jokin säädyllisyyden puute esti minua jättämästä typerän jesss!-huutoni postittamista Facebookiin, vaikka oikeasti minun olisi vain pitänyt sanoa "jaa" ja jatkaa elämääni. Nyt kirjoitankin sen sijaan tätä tekstiä.
Mutta käsi sydämelle. Jos kuollut olisi ollut Modern Talkingin laulaja, moniko olisi loukkaantunut samalla tavalla, jos olisin huutanut "jesss!"?
Siinä tapauksessa tosin olisin todennut "jaa" ja jatkanut elämääni. Se tietysti osaltaan todistaa heavyn voimaa - jokin ärsyttää niin paljon että siitä ei voi olla jauhamatta. En vain pääse eroon siitä ajatuksesta, että juuri se sama voima sai eräitä ihmisiä käymään minuun fyysisesti käsiksi.

Mutta ei tämä ole vieläkään tällä käsitelty. Jäin miettimään, että koko tämä typerä tapaus kertoo jotain 2000-luvusta, Facebookista ja sosiaalisista medioista ylipäätään.
Dio-huudahdukseni olisi sopinut baari-iltaan (joukko ironisia hipstereitä riemuitsee, kun vanhaa väsynyttä maailmaa edustanut rockkukko kuolee) tai koti-iltaan. Vaimoni olisi ymmärtänyt, jos olisin television ääressä todennut: "Huh, päästiinpä siitäkin." Ehkä hän olisi kysynyt, mitä minulla on Dioa vastaan, ja asia olisi kuitattu sillä, että olisin sanonut, että se oli koulukiusaajien suosikkilaulaja.
Mutta Facebookissa asia sai suurempia merkityksiä. Sosiaalinen media riisuu meiltä kaikki tulkintakehykset ja viestimme näyttäytyvät puhtaina, pelkästään niinä itsenään. Kun huudahdan "Dio kuollut: jesss!" noin 700 ihmisen edessä, se näyttää juuri siltä: kuin olisin oikeasti ollut iloinen Ronnie James Dion kuolemasta. Oikeassa ympäristössä eleessä olisivat näkyneet ensinnäkin se, että Dion logo ja maine ovat osa koulukiusaamistraumaani, ja toiseksi se, että olen kasvanut punkin jälkeisessä väheksymisen ja snobismin kulttuurissa. Facebook-heitto on historiaton, se ei kerro mitään puhujastaan. Se ei kanna historiaansa mukanaan.
Tietysti opimme tuntemaan vähitellen Facebook-frendimme, vaikka he eivät olisikaan fyysisiä tuttavuuksia. Opimme, mistä on kyse, kun he käyttävät ironiaa, ja erotamme ne hetket, jolloin he ovat tosissaan. Tai sitten emme. Monet vanhemmat Facebookin käyttäjät kiroavat statuspäivityksissä esiintyvän ironian alimpaan helvettiin, vaikka Facebook mediana houkuttelee juuri ironiaan, merkitysten ja vastaanottavan yleisön vähättelyyn.
Snobismi ja ironia tietysti kulkevatkin käsi kädessä. Ainoa, joka tuntui ymmärtävän jesss!-huudahdustani, oli ystäväni, jonka suhde elämään on pelkästään ironinen. Hän puolusti huonoa makua ja huonoa huumoria.
Mutta nehän eivät toimi, jos viestin vastaanottaja ei tiedä, mitä odottaa.

Suomen Nuggets

Edellinen teksti oli johdatusta tähän: innostuin joskus 90-luvun lopulla, kun olin saanut käsiini Rhinon julkaiseman upean nelilevyisen boksin Nuggets (jossa siis mukana alkuperäinen Lenny Kayen toimittama Nuggets vuodelta 1974 [?]), laatimaan listaa Suomen vastaavaksi kokoelmaksi. Se on ilmestynyt ystäväni pHinnin nettisivustolla pHinnWebissä, jossa siihen on yhdistetty pHinnin ja jonkun toisenkin listoja - nythän näyttää siltä, että meistä riippumatta Tommi Uschanow on koonnut vastaavan listan ja että se peräti ilmestyisi kahden tai kolmen levyn kokoelmana. Oli miten oli, tässä alkuperäinen memoni.

Finnish Nuggets

Charlies: Taiteen kritiikistä (1969)
Suomen rajuin 60-luvun bändi teki musiikin yhteen maailman huonoimmista elokuvista, Julisteenliimaajiin. Siitä on peräisin puhemies Maota pelottomasti siteeraava ralli Taiteen kritiikistä: studiossa sanat kuulemma luettiin suoraan Maon punaisesta kirjasta. Rokkibiisinä Taiteen kritiikistä on kuitenkin esimerkillisen tarttuva - kappale oikeastaan esittelee Charliesin parhaimmillaan.

Pekka Streng: Pieni perhonen (1972)
Nuorena kuollut ja kulttimaineeseen noussut Streng mielletään proge-esiintyjäksi, mutta tsekkiläiseen lastenlauluun tehty kevyt kantrivaikutteinen pophelmi kelpaa erikoisemmankin kaman sekaan. Ainakaan tässä ei ole tyypillisen progen helmasyntejä: loputtomia kitarasooloja, käsittämättömiä sointukulkuja, korkealta valittavaa laulua.

Incense: Sookie Sookie (1969)
Tällaista Suomi-rock olisi voinut olla! Remun ja Albert Järvisen luotsaama bändi mättää sen verran kovaa punksoulia, että voitaisiin olla jossain Los Angelesissa tai Chicagossa vuonna 1966. Levyttä jääneen bändin biisi löytyy Jee jee jee -levyltä.

Magyar: Saastepilkku (1970)
Progeahan tämä kai on, mutta menköön nyt: raju komppi, hyvä riffi ja torvifillit tekevät kappaleesta rokkaavamman kuin mitä suomalainen rock tuohon aikaan muutoin oli. Varkautelainen Magyar horjutti vähän aikaa Suomi-rockin Helsinki-keskeisyyttä, mutta vain vähän aikaa ja yhtye tekikin vain yhden LP:n.

Ferris: Black Friday (1971)
Dave Lindholmin vanha bändi pistelee lyhyessä (1:37) biisissä rockia poikki ja pinoon: Black Friday on jopa omituinen eikä mitään porvarillista kolmen soinnun bluesia, josta Lindholmin bändit on sittemmin opittu tuntemaan.

Hurriganes: My Only One (1975)
Suomalaisen rockin ainoa täysiverinen klassikkobändi ei enää oikein kuuluisi tähän kokoelmaan, mutta kappalevalinnan takia se on enemmän kuin suositeltavaa: My Only One on Jim and the Beatmakersien vanha hitti. Kaksi vuosikymmentä suomalaista rockia kohtaa toisensa ja tuloksena on helmi. Cisse Häkkinen laulaa yllättävän kauniisti.

Porkkanas Unlimited: Come On (Let the Good Times Roll) (1969)
Bändi ei levyttänyt: mikä harmi! Tämähän on Suomen MC5 - pitelemätöntä punkmeininkiä, jossa kitaraa revitellään niin kuin huomisella ei olisi mitään väliä. Haukiputaalainen bändi voitti popin Suomen mestaruuden Vaasan Kesän yhteydessä 1969. Radiotallenne löytyy levyltä Jee jee jee.

Jim Pembroke & the Beatmakers: I Ain't Got You (1965)
Tyylikästä, joskin hiukan haurasta rhythm & bluesia soittavasta bändistä tuli sittemmin Jormas, mutta se on jo toinen tarina. I Ain't Got You on lyhyt ja iskevä ralli, joka ei häpeä ollenkaan samanaikuisten englantilaisten viritelmien seurassa. Viimeinen iskevyys tuntuu kuitenkin uupuvan. Tv-tallenne löytyy edellisen tapaan Jee jee jee -levyltä.

Jussi & Eero: Mosse (196?)
Teinirockabillya? Lapsigaragea? Mitä hyvänsä tämä esitys onkin, niin taatusti se on suomalainen jytän historiaa: Renegadesien kulttiklassikko Cadillacin melkein sisäistynytkin versio, jossa laulaja - kumpi pojista se on? - kuiskaa sanat kähisten niin seksikkäästi kuin teini-ikäinen suomalainen 60-luvun poika vain voi.

Sparta: On mulla kitara (?) (1975?)
Erittäin huonosti soittava esipunkbändi, jossa kitarat särisevät ja surisevat ja rummut kolisevat ja laulu (asialla Suomen virallinen astrologi Markku Manninen!) on huonosti artikuloitua käninää, mutta meno on kova. Pienellä tuottamisella ja harjoittelulla tästä olisi tullut Suomen ensimmäinen punkyhtye. [Tämä on taatusti harvinaisin nauhoite tässä porukassa: tunnen mainitun Markku Mannisen pikkuveljen ja hän tätä joskus minulle nauhoitti. Ei ehkä ylittäisi julkaisukynnystä sittenkään.]

Suomen Talvisota 1939-1940: Kasvoton kuolema (1968)
Yksi kaikkien aikojen parhaista suomalaisista rockbiiseistä, joka ylittää reippaasti bändin 50- ja 60-luvuista lähtevät vaikutteet, melodiat ja kappalerakenteet (tässä raju genevincentmäinen stop-break -rakenne). Jarkko Laineen sanoitus menee tavanomaisen psykedeelisyyden yli ja ohitse: tässä on tavoitettu kokonaisen sukupolven populaarikulttuuriset ja poliittiset kiintopisteet ja annettu niille pistämätön surrealistinen hahmotus.

Muksut: Kun silmä sumenee (1967)
Pentti Saarikoskea ja muita moderneja suomalaisia runoilijoita esittänyt lauluorkesteri rokkaavimmillaan ja psykedeelisimmillään: kitara- ja rumpubreikit antavat biisille ylimääräistä potkua ja Anselm Hollon sanoitus tavoittaa sfäärejä, joita perinteinen runosanoitus ei välttämättä saavuttaisi. "Silloin miehen nenä kattoon yltää eikä maailma tunnu enää miltään."

Keskeneräinen rock-teksti

Olen rockin suuri ystävä, varsinkin kovaäänisen rockin (MC5, Stooges, Black Keys, Sonics), mutta en ole juuri koskaan kirjoittanut rock-musiikista. En tiedä miksi. Tässä yritelmän alkua - en enää muista, mihin tämän oli tarkoitus tulla. (On kyllä mahdollista, että tästä tuli jonkin sortin artikkeli Turun Ylioppilaslehteen 90-luvun lopulla.)

nuggets ja rock

Rock on 2000-luvun lähestyessä alkanut enenevässä määrin läpäistä koko yhteiskuntaa. Siitä on tullut sen keski-ikäistyessä hyvinkin tavallista, keskinkertaista ja keskiluokkaista kulttuuria. Sen kapinallisuusarvo on nykyisellään hyvin vaatimaton - joku Marilyn Manson kertoo vain siitä, kuinka puritaarinen ja epäseksuaalinen kulttuuri Yhdysvalloissa yhä vallitsee. Missään muualla Manson ei herätä minkäänlaisia intohimoja.

Rock on kuitenkin samalla koko ajan alkanut jakaantua hyvin pieniksi alalajeiksi - vielä 80-luvulla pärjättiin pitkälti vanhalla rockabilly, pop, punk, heavy ja proge -jaottelulla. Lopullisesti asiat sekoitti 90-luku (vaikka prosessi käynnistyi jo 80-luvun lopulla), jolloin syntyivät sellaiset musiikkisuunnat kuin grunge, electronica, acid jazz, big beat, postrock, ambient ja monet muut. (Suurin osa jaotteluista on keinotekoisia eikä ainakaan termi 'postrock' sinänsä tarkoita mitään muuta kuin sitä, että bändi ei välttämättä sovi vanhoihin lokeroihin.) Vanhoja lajityyppejä kierretään uusien välissä - näin ska, 60-lukuinen stemmalaulupop, 70-luvun disko (joka on tullut takaisin jo kaksi kertaa) ja 80-luvun uuden aallon jälkeinen pop (Duran Duran) ovat käyneet levylautasillamme jo moneen otteeseen. Nyt näyttää taas kerran siltä, että trendi kulkee akustiseen ja jopa folkiin suuntaan - Gomez on tästä hyvä esimerkki. Powerpop, joka on hyvin laaja-alainen lajityyppi ja pitää sisällään kamaa 70-luvun alun purkkapopista (1910 Fruitgum Co., Ohio Express) ja punkin jälkeiseen jenkkipopiin (Greg Kihn, Plimsouls), on ilmeisesti seuraava kierrätystrendi, vaikka trendi powerpop ei ole koskaan ollutkaan.

Nykyisessä tilanteessa ei kannata enää puhua jostain rockin alalajista, vaan riittänee, kun puhuu pelkästä rockista. Sanasta on kokonaan jo pudonnut pois jonkinlaista hyvää meininkiä tarkoittava -and-roll -liite pois.

Jaskaa

Tämä lienee ainoa julkaistu levyarvosteluni. Täysin varma en ole. On mahdollista, että olen kirjoittanut jotain satunnaista Aviisiin tai Turun Ylioppilaslehteen. Tämä tuli Rumbassa, kirjoitin kun levyarvioruuhkassa turhautunut kaverini pyysi auttamaan.

Strippausta ikävystyneille

Music To Keep Your Wife Happy. The Exciting History of Yellow Productions 1994-2001.
Tyypillistä lounge-tyylikkyyttä tarjoaa ranskalaisen Yellow Productions -levymerkin historiaan kajoava kokoelma Music To Keep Your Wife Happy. Mukana on strippausohjeet.
Kyllähän näistä monen biisin tahdissa voisi stripatakin. Levy alkaa vauhdikkaasti mukavasti pompottavan pystybasson tukemalla Duncanin Too Deep -biisillä. Muukin kama on usein jatsahtavaa, pienillä tekno- ja elektromausteilla. Esiin nousee eritoten siististi funkahtava ja erittäin tanssittava Yasushi Iden Certain Peace. Brandyn Ritual on sekin siisti ja ennen kaikkea cool jatsi. Jazzanovan Tres bien on nimensä mukainen biisi. Ernest St. Laurentin Butterfly on kiva pop-tekno.
Välillä meno on vähän liiankin siistiä. Soittajilta ei irtoa hiki ja stripparikaan tuskin äityy dramaattisiin taivutuksiin. Monet biisit ovat aika tavanomaista 90-luvun housea ja taiteellisemmat viritykset, kuten Sohan Les enfants du bled, ovat pitkästyttäviä. Onneksi tämäntyyppisistä Silent Poetsin Prisons on hauska perheriidan kuvaus kaksine vokalisteineen.