Synttärikirja, osa 1: Muutamia sanoja Porista

Synttäkirjan kannen teki J.T. Lindroos
Kulttuurivihkoissa olleen kuvan perusteella. 

Kuten olen blogissa moneen kertaan kertonut, täytin keväällä 50. Perheen perinteisiin kuuluvat juhlakirjat: olen tehnyt itselleni ja vaimolleni useita, ja lisäksi teimme ystävällemme Lotta Sonniselle hääkirjan noin 15 vuotta sitten. Lisäksi vaimoni on aiemmin tehnyt minulle ainakin 30-vuotiskirjan. Tämä vuosi ei ollut poikkeus: tein itselleni pienen synttärikirjan, ja lisäksi sain vaimoni toimittaman juhlakirjan, jossa on useita hienoja tekstejä ja kuvia sekä yksi sanaristikko, jossa on minuun liittyviä sanoja. 

Itselleni tekemä synttärikirja on nimeltään Muutamia sanoja Porista, ja siinä on kolme vanhaa tekstiä, joissa kuvaan kotikaupunkiani. Kaksi teksteistä on enemmän esseistisiä, ja yksi on tietopuolinen, Satakunnan Työhön tehty juttu Porin funkisarkkitehtuurista. Ensimmäinen teksti "Pellavapää vesibussissa" taas on sarja impressioita, joissa muistelen lapsuuttani Pormestarinluodon lähiössä, ja toinen syntyi Kulttuurivihkoihin 90-luvun lopussa, kun päätoimittaja Tuomas Kilpi suunnitteli pikkukaupunkinumeroa. Näistä teksteistä "Pellavapää vesibussissa" löytyy aiemmin julkaistuna blogista täältä ja Porin funkistaloja käsittelevä juttu taas täältä. Kulttuurivihkojen juttua en ole blogissa julkaissut, koska minulle ei ole jäänyt siitä talteen sähköistä kopiota; kirjaa varten etsin sen yliopiston kirjaston kokoelmista. Muutin tekstiä hiukan, koska se tuntui osittain vieraalta. Toisaalta se on 25 vuotta vanha, olisi outoa, jos se ei tuntuisi edes jonkin verran vieraalta. Koska kirjaan oli jäädä yksi tyhjä sivu, kokosin loppuun listan aiemmista juhlakirjoista. Tämä on huumoria, joka ei varmaankaan kovin monelle aukea. 

Tässä ensiksi kirjasen esipuhe, sen jälkeen seuraa Kulttuurivihkoissa ilmestynyt juttu. Osittain esipuhe toistaa tässä jo sanottua. Juhlakirjaluettelo tulee vielä lopuksi perässä. 

Lukijalle

Kuten monet tietävät, olen kotoisin Porista. Se ei ole aivan sataprosenttisesti totta, sillä olen syntynyt Raumalla, mutta en siellä juuri ehtinyt asua, kun muutimme saman tien isompaan Poriin. Sen jälkeen olen asunut Tampereella ja Turussa (ja lisäksi viettänyt pitkiä aikoja Mikkelin kupeessa sekä kuukauden Vaasassa). 

Kuten kaikilla porilaisilla, suhteeni kotikaupunkiini on vähintäänkin traumaattinen. On ollut aikoja, jolloin en ole siellä halunnut käydä ja visiitit kaupunkiin ovat olleet tylsiä tai jopa raskaita. Porilainen kaupunkikulttuuri on viime vuosina myös muuttunut tylsemmäksi, kun sieltä ovat kadonneet divarit ja kirpparit (isoja hyllykirppiksiä lukuun ottamatta, mutta ne eivät ole kaupunkikulttuuria). Toisaalta Pori on yliopisto-opiskelijoiden myötä muuttunut kulttuuriystävällisemmäksi ja vapaammaksi (mistä esimerkkinä hieno Pori Film Festival). Pori on myös kaunis kaupunki, ja perheen kanssa siellä lomaillessa tajusin, että se on erinomainen pyöräilykaupunki. 

Kun aloin suunnitella 50-vuotispäiviäni, tajusin, että olen kirjoittanut Porista tekstejä pienen synttärikirjan verran. Kirjasen avaavan tekstin tein asuinlähiöni Pormestarinluodon asukaslehteen Porkkanan Raasteisiin, mutta äitini oli sitä mieltä, että se on liian surullinen siinä julkaistavaksi. Joka tapauksessa kävin Porissa taittamassa lehteä pientä palkkiota vastaan parin vuoden ajan 1990-luvun lopulla. 

"Kolme haikeaa ristiriitaa" taas ilmestyi, kun Vihkojen päätoimittaja Tuomas Kilpi yritti tehdä pikkukaupunkiaiheista teemanumeroa, mutta muistaakseni tuo oli ainoa kokonaisuuteen tehty juttu, joka sitten näyttäytyi lehdessä varmasti aika orpona. Teksti edustaa myös tuolloin vielä päällä ollutta kevyttä bartheslaista vaihetta, jossa pyrittiin fragmentaarisuuteen ja henkevään esseistisyyteen - en tietenkään tiedä, kuinka henkevältä 25-vuotiaan teksti enää vaikuttaa. Olen tekstiä tähän muuttanut, kun en kaikkea kirjoittamaani enää voinut allekirjoittaa. Olin esimerkiksi käyttänyt Pori-suhteestani sanaa "viha", joka nyt tuntuu täysin ylimitoitetulta. Kirjasen viimeinen teksti on ilmestynyt Satakunnan Työssä ja liittyy aikaan, jolloin kirjoitin jonkin verran muutenkin arkkitehtuurista. 

Tästä puuttuu arvostelu Porin arkkitehtuurikartasta, joka julkaistiin parisenkymmentä vuotta sitten. Satakunnan Työhön tekemäni jutun oheen tein pienen kyselyn tutuille heidän suosikkirakennuksistaan. Juttua en omista arkistoistani kuitenkaan enää löytynyt. Olen pitkään suunnitellut Porin arkkitehtuuriopasta, mutta hanke lienee lopullisesti kuopattu. 

Omistan kirjasen äidilleni Raija Yliselle, joka kuoli 27.12.2021 pitkälle edenneeseen rintasyöpään. 

***

Kolme haikeaa ristiriitaa eli pikkukaupunkimuistelmia

Kun muutin pois Porista ja lähdin opiskelemaan Tampereelle, sain jatkuvasti kuulla puhuvani Porin murretta. Puuttui loppuhenkonen: en sanonut ‘hernekkeitto’, vaan ‘hernekeitto’. Tämä oli toistuva vitsinvaihe: “Tervetuloa syömään hernekeittoa lääketieteelliseen tiedekuntaan sadetaki päällä!” En aluksi ymmärtänyt, mistä oli kyse, sittemmin, kun olin jo asunut monta vuotta pois kotikaupungistani, ymmärsin eron porilaisten ja muiden suomalaisten puheessa. “Ahaa! he sanovat tosiaan ‘hernekeitto’ ja se kuulostaa totta vie oudolta”, mietin itsekseni. 

En ole syntynyt Porissa, vaan Raumalla, jossa tosin ehdin asua vain muutaman kuukauden, kun jo muutimme Poriin vuonna 1972. Esiinnyn pienenä, erittäin söpönä pellava- ja pyöreäpäisenä ja hymyilevänä vauvana kaitafilmeissä, joita kuvattiin rakenteilla olleessa Pormestarinluodon lähiössä. Kammottava paikka, vaikkakin se tietysti synnyttää nostalgisia tunteita aina kun siellä käyn (tämä on pikkukaupungissa asuneiden ensimmäinen ristiriita: asua paikassa, joka on typerä ja ahdistava, mutta joka on silti koti). Asuin Pormestarinluodossa 18 vuotta. 

Porin ja Rauman voi näin asettaa kätevästi rinnakkain. Pori on kolme kertaa suurempi kuin Rauma (Porissa on n. 77 000 asukasta, Raumalla n. 25 000 [huom. vuonna 1997]), mutta Rauma vaikuttaa silti enemmän kaupungilta. Syy on mittakaavan: Pori on kahden, ellei yhden kadun varaan rakennettu, Rauman keskusta leviää laajemmalle ja käsittää Vanhan Rauman puutaloalueen. Tietysti on niin, että Porissa on enemmän kaikkea. Siellä on parempi tarjonta niin elokuvien kuin teatterin (jopa Turkat ovat kirjoittaneet Poriin näytelmiä), niin museoelämän kuin divaritarjonnankin alalla. Porissa on myös enemmän kauppoja ja sinne pääsee junalla (Tampere-Rauma-henkilöliikenne lopetettiin samaan aikaan kuin lättähatutkin eli 1988). Olisinko raumalaisena kuitenkin onnellisempi? 

Jossain matkailuesitteessä selitettiin pari vuotta sitten, että Helsingissä, Turussa ja Imatrallakin voi tuntea olevansa ulkomailla, mutta Tampereella ei. Tampereella en olekaan koskaan saanut sellaista tunnelmaa (kävin siellä sentään montakin kertaa ennen kuin muutin sinne), jollaisen olen saanut kerran Raumalla: outouden, vierauden, muukalaisuuden tunteen, johon sekoittuu löytämisen tunnetta (kohdallani tämä liittyy usein siihen, mitä kirjoja löydän paikallisista divareista). Helsinki on tähän liian iso, koska sen hahmottaminen vaatii enemmän kuin yhden päivän vierailun. Tunteen saa paremmin pienemmissä kaupungissa ja olen ollut iloinen kokiessani sen Forssassa, Mikkelissä, Kankaanpäässä, Vammalassa (jossa tunne tosin katoaa nopeasti), Joensuussa, Oulussa, Kemissä, Lahdessa, Raahessa ja — niin, Raumalla. Porissa — luonnollisestikaan — en voi saada tällaista tunnetta ja siksi minun on vaikea sitä rakastaa.  

Poria kohtaan tuntemani tunne on enemmänkin ihmetyksen ja kaunan sekoitus. Se on myös ruumiillinen tunne: tunnen kotikaupunkini ruumiissani. Osaisin kulkea siellä silmät kiinni, antaen jalkojen viedä. Olen lukenut Arthur Rimbaudin suomennosvalikoiman Liekehtiviä kuvia ja Kausi helvetissä Porin kadulla kävellen: Rimbaud on muuttunut osaksi ruumistani. Porin mittakaava on muuttunut mielessäni makrokosmokseksi, jota ruumiini heijastaa mikrokosmoksena. Siksi olin niin häkeltynyt ja itkun partaalla, kun pääsin kesällä 1996 vierailemaan yhdellä Porin korkeimmista paikoista eli vesitornin huipulla: Pori, jonka sieltä näin, olikin erilainen kuin minkä ruumiini oli hahmottanut. Tunteessa sekoittuivat niin suuttumus sitä kohtaan, etten ollut tajunnut, millainen kotikaupunkini todella on, kuin nostalgia sitä kohtaan, etten asu siellä enää enkä voi hahmottaa sitä enää toisella tavalla. 

Pori ei enää vaikuttanut pikkukaupungilta vesitornin huipulta katsottuna. Monien mielestä se kuitenkin on sitä. Kun kerron, että siellä on liki 80 000 asukasta, ihmiset näyttävät äimistyneiltä. Monet sanovat: “Luulin että ennemminkin 25 000.” Pori näyttää siis Rauman kokoiselta kaupungilta. Sen keskusta on liian ahtaalle keskittynyt ja liian matalasti rakennettu — kukaan ei tiedä, millaisia suunnattomia lähiöitä leviää Porin laitamilla. Mainitussa Pormestarinluodossa asuu yksistään yli 5000 ihmistä. 

Henkisesti Pori on edelleen pikkukaupunki: ahdasmielinen, sisäänpäinkääntynyt, perässäkulkeva. Kaupungin traditiot ovat käsittämättömiä ulkopuolisille (ja minullekin ne ovat jo muuttuneet sellaisiksi). Monien on vaikea käsittää, miksi Porista pitäisi edes sanoa mitään (on sellaisiakin, jotka eivät tiedä, missä se on, näin esimerkiksi taannoinen parturini, joka luuli että kyseessä on jokin pikkupaikka). Porin kulttuuri on Suomen väkivaltaisinta: jääkiekko on runnovaa, painonnosto ja nyrkkeily ovat suosittuja, elokuvaohjelmisto on koko maan kovinta (eniten K18-elokuvia, paitsi ei paradoksaalisesti Reservoir Dogsia). 

Mietin toisinaan, olisiko Pori erilainen kaupunki, jos olisin jäänyt sinne asumaan. (Miten kaupungin ilmapiiri muuttuu, kun joku — yksi — ihminen muuttaa sieltä pois?) Olisin melko varmasti puuhastellut siellä paljon kaikenlaisen kulttuurin — elokuvan, musiikin, kirjallisuuden — parissa: millaisia jälkiä olisin jättänyt Porin elämään? Millaisia jälkiä en jättänyt Porin elämään, kun muutin sieltä pois? Tämä on pikkukaupungissa asuneiden toinen ristiriita: samanaikaiset huono omatunto ja hyvä mieli siitä, että muutti pois. Voisinko muuttaa takaisin? (Jokin aika sitten huomasin, että melkein 90 neliön jugendasunnon Porin kauniista Etelärannasta olisi saanut 500 000 markalla, kun vastaava jossain Turussa maksaisi ainakin miljoonan.) Ei tule mitään: kerran poissa, aina poissa. 

Pikkukaupungin ajatukseen ja mytologiaan kuuluu se, että sen pettää. Ihminen muuttaa pois ja jättää taakseen ystävänsä (jotka alkavat näyttäytyä häviäjiksi), sukulaisensa ja tutut paikat. Porin kohdalla tämä mytologia sai joltisensakin koomisia muotoja Veturimiehet heiluttaa -elokuvassa: Pori oli henkisen pysähtyneisyyden ja häviämisen representaatio (mitä se tietysti on myös todellisuuden tasolla). Elokuvan kaupunki olisi tietysti voinut olla mikä tahansa Rovaniemestä Tammisaareen, mutta mytologian kannalta oli erityisen merkityksellistä, että kaupunki oli Pori: kaupunki, jonka olemassaoloa parturini ei tiennyt, kaupunki, jonka tunnetuin kesäjuhla väittää olevansa jazzfestivaali mutta ei sitä ole, kaupunki, jonka asukasmäärää ihmiset luulevat kahdella kolmanneksella pienemmäksi, kaupunki, jonne menevät rautatieyhteydet halutaan lakkauttaa. Suomen suurin kaupunki, jossa ei ole yliopistoa (jos Espoo ja Vantaa luetaan Helsinkiin), kaupunki, jossa on muualla tuntematon oikealta tulevan päälleajo-oikeus. Listaa voisi jatkaa loputtomiin: Pori on kielteisten kuvausten kertymä. Näistä kuvauksista muihin kaupunkeihin muuttaneet porilaiset ovat ylpeitä. Tämä on pikkukaupunkiuden kolmas ja tärkein ristiriita: viha ei koskaan peitä alleen ylpeyttä kotikaupungistaan. 

(Kulttuurivihkot 1/1997.)

10 vuotta sitten tehdyssä synttärikirjassa oli 40 minuun liittyvää asiaa tai kuvaa.
Kansikuvan olin piirtänyt itse lasta viihdyttääkseni. 

Aiempia juhlakirjoja

30 – mies kuin unelma. Toim. Elina Teerijoki. 2002. 

Elina ja Juri 60 vuotta. 2004.

Nummeliniana: Juri Nummelinin alustava bibliografia. 2011. Huom! Tehty 10-vuotistaiteilijajuhliin. 

Juri: 40 asiaa. 2012.

Juri ja Elina 80 vuotta. 2013.

Keski-ikäinen androgyyni. 45 asukuvaa. 2017. 

Muista myös: 

Elina Teerijoki: Hulluimmat päivät. Kolumneja Vihreästä Langasta vuosilta 1997–2004. Toim. Juri Nummelin. 2004. 

40 – nainen kuin unelma. Toim. Juri Nummelin. 2014.

Apurahapäätökset ja niiden avoimuus

Sain taiteen edistämiskeskukselta postia. Kysyn sen johdosta seuraavaa: "Oliko kyse siitä, että hakemus oli huono? Vai siitä, että nyt katsottiin, että suunniteltu teos ei ole riittävän hyvä? Vai siitä, että ajateltiin tekijän olevan niin vakiintunut, ettei tarvitse apurahoja? Vai siitä, että tekijän uskotaan saavan apurahaa hankkeeseensa jostain muualta? Vai siitä, että tekijän parhaiden luomisvuosien katsotaan olevan jo takana? Vai siitä, että tekijä sai samasta paikasta toissa vuonna ja kirjastoapurahoja viime vuonna? Vai siitä, että apurahoista päättävät tekevät päätöksiä arvalla eivätkä pysty perustelemaan niitä rehellisesti ja avoimesti?"

Perusteluina näissä päätöksissä on samat sanat kaikille: "otettiin huomioon määrärahan käyttötarkoitus [no shit, Sherlock] ja suuruus, hakuohjeissa todetut kriteerit sekä avustuksen tarpeellisuus"; "kiinnitettiin huomiota hakijan taiteellisen toiminnan laatuun, hankkeen laatuun, laajuuteen ja vaikuttavuuteen sekä hankkeen talousarvioon ja toteutuksen organisointiin". Ota tästä nyt sitten selvä. Miten apurahanhakija voi tämmöisten päätösten jälkeen tietää, mihin seuraavaksi tulee kiinnittää huomiota? Pitääkö hanke hylätä vai pitääkö tehdä uudenlainen hakemus vai pitääkö hakea päivätyötä?

En ole koskaan kuullut kunnollista selitystä sille, miksi apurahapäätösten perustelut eivät ole julkisia. Eivät jaksa selitellä kaikille? Olen tainnut tämän ennenkin sanoa, mutta muistan varmaan ikuisesti sen, millä tavalla joitain apurahapäätöksiä tehtiin Varsinais-Suomen läänin taidetoimikunnassa (jossa olin jäsenenä kymmenisen vuotta sitten): "ei vakuuta" oli aika yleinen lause. Ei sellaista tietenkään voi apurahanhakijalle sanoa. (Vaikka rehellisyyden nimissä on sanottava, että suuri osa hakemuksista oli juuri luokkaa "ei vakuuta". Jokin ammatillinen kunnia saa minut ajattelemaan, että oma hakemukseni ei tätä luokkaa ollut.)

Aika usein mietin, että apurahatahot eivät aina oikein ole selvillä, millaisilla palkkioilla teoksia tehdään. Se, että on julkaissut vuoden aikana vaikkapa kolme kirjaa, ei tarkoita jatkuvaa rahavuota, vaan minun tapauksessani vaikkapa 2300 euron tuloja (kertakorvauksina, ei rojalteja). (Joku saattaisi sanoa, että pitäisi vaatia parempia sopimuksia. Sopii koettaa.) Osittain siksi kirjoitin aiemmin pitkän postauksen Misantropian historia -teoksen valmistumisesta. En tiedä, kuinka edustava tapaus on, mutta itselleni kirjan kanssa tuskailu oli arkipäivää neljän vuoden ajan, ja korvaukseksi sain 500 euroa. Apurahojen välttämättömyyttä ei voi siis kyllin korostaa.

En ole toisaalta varma, haluanko todella apurahapäätösten perusteille enempää julkisuutta, koska se saattaisi tarkoittaa, että hankkeiden valmistumista syynätään entistä tarkemmin. Paljonkohan tässä maassa on keskeneräisiä kirjoja, joihin on saatu apurahoja..? Toisaalta mainitussa eilisessä postauksessa selväksi käy, että kirja valmistui kuin valmistuikin! Toivon vain, että toimitettu artikkelikokoelma näyttäytyy apurahanmyöntäjille luovan työn tuloksena eikä muun työn ohessa vasemmalla kädellä koottuna työvoittotyyppisenä ratkaisuna.

Tänä keväänä - toivottavasti! - ilmestyy vielä toinen kirja, johon olen saanut apurahan jo kaksi vuotta sitten ja jonka tekstiosuuden olen tehnyt jo vuosi sitten eli Turun arkkitehtuuriopas.

Edit: Otso Kantokorven tämänpäiväinen bloggaus aiheesta kulttuurijournalismi ja raha (tai kapitalismi) jotenkin tuntuisi liittyvän tähän samaan aihepiiriin. Minusta tuntuu aina välillä, että kulttuuritoimijoiden puolella ei ole oikein kukaan, kun samansuuruisia olemattomia rahasummia jakelevat niin menestyvät media-alan toimijat ja pienet ns. kulttuurintahtoiset kustantajat.

Leikkihaastattelu kymmenen vuoden takaa

Levyhyllyssä tuli vastaan cd-rom, jossa luki "Juri". Levyllä paljastui olevan tiedostoja siltä ajalta, kun olin vielä Turun ylioppilaslehdessä eli Tylkkärissä töissä yli kymmenen vuotta sitten. Levyllä oli myös kutsu 30-vuotisbileisiini, jotka järjestettiin 2002 Cosmic Comic Cafessa. Kutsu oli toteutettu ikään kuin lehtihaastatteluna. Vaimoni tekemä juttu alla. En nyt tiedä, onko tämä kovin kiinnostava, mutta onhan tässä kuitenkin henkilöhistoriaa. Hiukan harmittaa, että sanon ylioppilaskunnasta noin, mutta fiilikset olivat aika pinnalla vaikean kevään 2002 jäljiltä. Nyt toimisin päätoimittajana aivan eri tavalla kuin tuolloin, vaikka sinänsä en mitään tehtyä kadukaan. 

Monia puuhastellut skribentti täyttää vuosia

Harmittoman narsismin mestari

Turkulaisen toimittaja-kirjailija Juri Nummelinin ensimmäinen julkaistu juttu käsitteli autoja.

- Pikkupoikana autot kiinnostivat vielä. Kirjoitin Tekniikan Maailmassa olleen neuvostoliittolaista autoteollisuutta käsitelleen jutun pohjalta samasta aiheesta Satakunnan Työhön. En muista, oliko siinä edes nimeä alla.

Julkaisuaikoihin Nummelin oli 12-vuotias. Pari vuotta myöhemmin hänestä tuli saman lehden elokuva-arvostelija nimimerkkinään Umberto D. Alaikäinen kriitikko kävi ensi töikseen katsomassa Alex Coxin K-18 -luokitellun elokuvan Sid & Nancy.

- Isä toki muokkasi jutustani ylinokkeluudet pois. Kritiikin teko oli hyvä koulu, tekstiä oppi heti tuottamaan nopeasti.

Lukion jälkeen Nummelin päätyi Tampereelle opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä.

- Pari kaveria opiskeli sitä ja se kuulosti hyvältä. Kävin myös englantilaisen filologian pääsykokeissa, mutta eihän siitä mitään tullut.

Yliopistossa Nummelin opiskeli, mutta ennen kaikkea puuhasi muuta.

- Kirjoitin Aviisiin ja Hämeen Yhteistyöhön, olin ainejärjestön varapuheenjohtaja ja lehden päätoimittaja sekä johdin kuusi vuotta elokuvakerho Monroeta, Nummelin luettelee.

Monroen aikoja hän muistelee lämmöllä. Kerho löysi hänen kaudellaan uusia yleisöä kiinnostaneita toimintamuotoja kuten yönäytökset, joita jopa ylibuukattiin.

Oma runolehti Blinkity Blank oli kunnianhimoinen projekti, joka ilmestyi lähes kymmenen vuoden ajan.

- Vuonna 1997 ilmestyminen loppui, kun alkoi tuntua, ettei minusta tulekaan runoilijaa.

Miehestä tulikin toimittaja, ainakin toistaiseksi. Viimeiset kaksi vuotta Nummelin on johtanut Turun Ylioppilaslehteä, mikä on tuonut paitsi hurjan ammattitaidon lisän, myös kuraa naamalle.

- Ylioppilaslehdet taitavat olla ainoita journalistisia työpaikkoja, joissa kustantaja tuputtaa päätoimittajalle omia naiiveja mielipiteitään, Nummelin toteaa kuivasti.

Juri Nummelinia on kutsuttu harmittoman narsismin mestariksi. Lausunnon antoi psykoanalyysiin perehtynyt opiskelukaveri Erkki Kylmänen, jota nauratti synttärijuhlintaan jo opiskeluvuosinaan perehtyneen Nummelinin jurikeskeinen bilekutsu.

Kolmenkympin täyttyminenkään ei aiheuta Nummelinille suuria puistatuksia.

- Olen pitkään odottanut, koska alan näyttää ikäiseltäni. Minua on aina luultu vanhemmaksi kuin olen - huolimatta epätoivoisesta teinivaatteiden käytöstäni.

Samoihin aikoihin 30-vuotispäivän kanssa Nummelin saavuttaa toisenkin aikuisuuden merkkipaalun: hän menee naimisiin.

- Tuleva vaimoni on kaunis ja älykäs nainen, jonka kanssa tulee hyvin toimeen – kuulostaapa tyhmältä tuo ”tulee toimeen”.

Nummelinin 30-vuotisjuhlat ovat ansaitusti suuret kekkerit. Hyvä juhla syntyy sankarin mielestä vieraista.

- Ihmiset tekevät juhlan. Vähän ohjelmaakin on hyvä olla. Juhlissani esiintyy nouseva turkulainen kyky Jolie. Muistoihinkin on kiva palata. Luvassa on ainakin runoesitys ja mahdollisesti pätkiä teini-iällä tekemistäni leffoista ja lapsuuden kaitafilmeistä.

Energiansa kaikkeen touhuun päivänsankari saa toiminnasta itsestään.

- Puuhastelu ruokkii itseään. Mieli pysyy vireänä, kun on tekemistä. Välillä pitää tietysti muistaa olla vain, siinä tietyssä hetkessä, esimerkiksi perheen parissa, sanoo pian kolmevuotiaan Ottilia-tytön isä.

Elina Teerijoki

Rihmaston esittely

Olen kuukauden kirjailijavieraana Rihmastossa. Mukavaa, että tietokirjailijakin otetaan sellaiseksi. Alla kirjoittamani esittely, joka äityi niin pitkäksi, että pätkäisivät aimo osan. Ehkä parempi niin.

Olen ollut jossain määrin kyllästynyt sanan "sekatyöläinen" ylenpalttiseen viljelyyn viime aikoina, mutta olen silti sanonut vaimolle, että termi "kirjoittamisen sekatyöläinen" on kehitelty minua varten. Olen kirjoittanut itse noin 15 tietokirjaa ja toimittanut viisi tai kuusi. Lisäksi olen vuodesta 1986 alkaen kirjoittanut satoja, ellen tuhansia lehtijuttuja sekä kolumneja eri lehtiin ja nettiin. Olen ideoinut suomalaiselle kustantajalle ensi keväänä alkavan dekkaripokkarisarjan ja lisäksi olen koonnut turkulaiselle pienkustantamolle vanhoja kotimaisia lukemistonovelleja. Harry Etelän kauhunovellien kokoelma Kauhujen salakammio (2007) jäi rikollisen vähälle huomiolle.

Esikoisteokseni syntyi myrskyisästi pitkän avoliiton viimeisissä vaiheissa jouluaatonaattona vuonna 2000. Pulpografia esittelee yli 300 amerikkalaista kioskikirjailijaa, ja minut opittiinkin tuntemaan Herra Pulpina. Sittemmin olen jahkaantunut tutkimaan myös länkkäreitä ja silkkaa pornoakin. Huono kirjallisuus on parhaimmillaan kiinnostavampaa kuin hyvä kirjallisuus keskinkertaisimmillaan. Huono porno taas on kiinnostavinta kirjallisuutta mitä on - alkusyksyllä 2008 ilmestyy yhdessä kahden muun tekijän kanssa kirjoittamani Erotica: 69 kiihottavaa kirjaklassikkoa, jossa käsittelen muun muassa suomalaisten pornolehtien lukijakirjeitä.

Päähenkilöitäni ovatkin yleensä kriitikoiden ja kirjallisuushistorioiden kaltoin kohtelemat kirjailijat, ja olen kotimaisia esimerkkejä käsitellyt muun muassa teosparissa Unohdetut kirjailijat. Se saa jatkoa Suomen yliarvostetuinta kirjailijaa, Mika Waltaria, käsittelevästä teoksesta, joka ilmestyy vuoden 2008 syksyllä.

Vähemmän unohdettuja ilmiöitä käsittelin teoksessani Valkoinen hehku (2005), jonka piti olla laajojen kansanjoukkojen seikkaperäinen johdatus elokuvan historiaan, mutta ei oikein tärpännyt. Vuoden 2009 alussa ilmestyy vielä työnimellä "Lyhyt kirja elokuvan historiasta" esiintyvä teos, joka toivottavasti tavoittaa ainakin 12-16-vuotiaat filmihullujen alut.

Marginaalia ovat kirjoissani edustaneet myös harvinaiset etunimet sekä talkkuna.

Palkintoja en valitettavasti ole saanut. Olen syntynyt Raumalla vuonna 1972, asunut Porissa vuoteen 1990 asti, opiskellut Tampereen yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja suorittanut kansalaisvelvollisuuteni siviilipalveluksessa Turussa, jossa edelleen asun. Työhuoneeni lattialla on legoja hujanhajan - se on myös lastenhuone.

Pidän muutamaakin blogia, joista tärkeimmät ovat: Pulpetti (http://pulpetti.blogspot.com), Julkaisemattomia (http://jurinummelin.blogspot.com) ja kiireessä hölmösti nimetty Jurin tekstit (http://jurintekstit.blogspot.com).