Marginaalin puolella marginaalia vastaan

Minulle sanottiin tänään Mannerheimin seikkailuja -kirjan julkkareissa, että puuhailen aina niin marginaalisten asioiden kanssa. Hetkeä aikaisemmin olin ehdottanut - täysin leikilläni! - että turkulaisen elokuvakriitikon, paikallisen legendan Tapani Maskulan 60-luvulla tekemät harrastelijaelokuvat olisi voinut julkaista dvd:nä. Ja sitä ennen olimme pohtineet toisen turkulaisen legendan, Harry Etelän kauhunovellien kokoelmasta (ja sivunneet täysin tuntemattomaksi jääneen "Klaus Marnon" 1940-luvulla kirjoittamia kauhunovelleja - auttaako, jos sanon, että Marno oli ilmeisesti oikealta nimeltään Turo Ahvo?). Nautin joka hetkestä.

Olen puuhaillut marginaalisten asioiden kanssa aina, nyt työkseni jo kymmenen vuotta. Vielä olen elossa. Perhekin on elossa. Asumme ihan mukavasti hienohkossa kämpässä Turun keskustassa. Jotenkin tällä on tultu toimeen.

Toinen mieleen tuleva sitaatti on runoilija ja toimittaja Karri Kokon lausahdus jostain puuhailustani: "Mitä tahansa, kunhan se kohdistuu valtavirtaa vastaan." No mikä ettei. Tunnistan tuosta jotain itsestäni.

Luin eilen Jarkko Tontin kirjoituksen kirjastoista ja ilmaisuuden kirouksesta. Tontti (vai pitäisikö sanoa Jarkko, kun kuitenkin tunnemme?) valittaa (tosin tuttavansa suulla), että "helmikaulakoruiset" naiset eivät osta kirjoja, vaikka heillä olisi siihen varaakin, vaan odottavat, että saavat ne kirjastosta. Tämä taas näkyy tekijöiden pieninä tuloina ja kustantajien vähenevänä halukkuutena julkaista kotimaisia tekijöitä. Ihmisten tulisi ostaa kirjoja eikä tyytyä "ilmaisiin" kirjastoihin. (Lainausmerkeissä, koska eiväthän ne ole ilmaisia.)

Kirjastojen kautta tulevat korvaukset ovat toden totta pieniä ja niitä pitäisi korottaa rutkasti, mutta en silti ihan tajua, mitä Tontti sanoo. Hän tosin taitaa paljastaa lopullisen tarkoitusperänsä sanomalla kommentissa näin: "Yksi mahdollisuus olisi se, että kirjastot muuttavat hankintapolitiikkaansa. Vähentävät reippaasti hirvisaarien, remeksien ja rowlingien hankintaa ja ostavat sen sijaan enemmän vähälevikkistä kirjallisuutta."

Tämä tarkoittaisi kai sitä, että esimerkiksi Mannerheimin seikkailuja menisi kirjastoihin enemmän kuin se noin 30 kappaletta, joita Turbatorille tekemiäni novelliantologioita on yleensä mennyt. (Jos siis suostutaan ajatukseen, että kirjan edustama neo-pulp [ei ihan bartheslainen neologismi, mutta lähellä] on vaihtoehtokirjallisuutta. Siinähän vain matkitaan vanhoja viihdekirjallisuuden kaavoja.) Olen ihan samaa mieltä yhdessä asiassa: Mannerheimin seikkailuja ansaitsee Dan Brownia paremmin paikkansa kirjaston hyllyissä, koska se on genressään parempi kuin yksikään Dan Brownin kirjoista. (Jos sallitte liioittelun. Pidän kyllä oikeastikin Da Vinci -koodia maailman huonoimpana kirjana suhteessa siihen, kuinka paljon siitä on puhuttu ja kirjoitettu.)

Mutta silti sanoisin, että kirjastojen hankintapolitiikkaa ei pitäisi muuttaa yhtään mihinkään. Eihän niissä sitten kävisi enää kukaan. Kuinka moni kävisi kirjastossa, jossa on Mannerheimin seikkailuja, ntamon julkaisemia runokirjoja ja Jarkko Tontin esseekokoelma? Kyllä siellä edelleen tarvitaan ne hirvisaaret ja remekset. Muutenhan kirjastot nääntyisivät ennen pitkää ja kohta ne lakkautettaisiin. Niitähän lakkautetaan nytkin - perhepiirissä on pienen pirkanmaalaisen kaupungin kirjastonjohtaja, joka muutama kuukausi sitten lakkautti, särkynein sydämin, toisen kaupungin sivukirjastoista. (Tai eihän se päätös tietenkään hänen ollut, vaan poliitikkojen.)

Kirjastoilla onkin nykyään aivan liian vähän rahaa käytettävissään ja jostain syystä kirjastojen tilapolitiikka määrää sen, että uusiakin kirjoja poistetaan aika sumeilematta ja pannaan myyntihyllyyn. Olen lyhyen ajan sisällä bongannut sekä Joonas Konstigin että Armas Alvarin kehutut esikoiset Turun kaupunginkirjaston poistohyllystä. Olen joskus soimannut itseäni, kun olen ostanut jonkin teoksen poistokirjana enkä uutena tukeakseni kustantajaa tai tekijää.

Mutta ongelma kohdallani on se, että kotimainen kirjallisuus ei kauhean usein kiinnosta. Suosikkikirjallisuuttani on klassinen amerikkalainen kovaksikeitetty kioskidekkari ja ostan ihan mielelläni näiden uusintajulkaisuja, joita tekevät lähinnä pienkustantamot, kuten Stark House Press tai Hard Case Crime. Sama pätee uuteen särmikkääseen noir-dekkariin (Dave Zeltserman, Jason Starr, Massimo Carlotto jne.), jota ei suomeksi juuri ilmesty. Eikö yleensä ajatella, että pitää käyttää elämänsä siihen, minkä kokee itselleen läheiseksi? Itse rakastan marginaalisten asioiden tekemistä, mutta ymmärrän sen logiikan, että menestykset mahdollistavat marginalian. Turbatorin Harri Kumpulainen ei olisi julkaissut yhtään toimittamaani antologiaa tai novellikokoelmaa, jos hänen varsinaiset kustannusbisneksensä messulehtien parissa eivät toisi rahaa taloon. Olen vain saanut olla niin onnekas, että olen pystynyt työskentelemään Kumpulaisen kaltaisen hienon miehen kanssa. Olen saanut kaikista niistä hyvin vähän rahaa, mutta olenpa pysynyt onnellisena, kun olen saanut niitä tehdä. Jos se onkin merkinnyt matalaa elintasoa, niin sitten on.

Mutta yhtä asiaa vielä ihmettelen. Mitkä ihmeen "helmikaulakoruiset" naiset? Stereotypiat stereotypiana, mutta ainakin kaukaa - ja miksei lähempääkin - oikean näköisiä helmikaulakoruja saa nykyään halvalla lähes joka kaupasta. Vanhoja vintage-koruja saa myös ja ne näyttävät minusta naisilla usein hyviltä. En valittaisi, vaikka tämän näköinen nainen tulisi minulle sanomaan, ettei osta kirjaani, vaan lainaa sen kirjastosta. (Okei, fuskaan, kyse on vaimostani eivätkä korut hänen kaulassaan ole aidot helmet.)

Lukeminen, ruumis, aika

Tässä varsinaista herkkua: parodinen essee, joka ilmestyi Tampereen yliopiston taideaineiden laitosjulkaisussa Uutelossa keväällä -97. Se herätti hämmennystä - näin varsinkin tekstin alku, jonka johdosta minua nimiteltiin "Porno-Nummeliniksi". Laitoksen kanslistikin luki tekstin ja sanoi, ettei se oikein ollut minun arvolleni sopiva. Mikko Lehtonen - joka lempinimenkin taisi keksiä - uhkasi käyttää kohtuullisen villisti pomppivaa tekstiä tieteellisen argumentoinnin kurssillaan, ilmeisesti esimerkkinä siitä, miten ei argumentoida. Mutta kyse on joka tapauksessa parodiasta - ennen kaikkea itseni. Iva kohdistui niihin teksteihin, joita voi lukea omakustanteisesta pikkuniteestä, Banalologioista, ja joista suurin osa ilmestyi alun perin Aviisissa.

Tämä lukeminen, tämä ruumis, tämä aika

Kun olin vielä neitsyt ja odottelin, että pääsisin niin sanotusti pukille, ajattelin, että samalla kun olen täydessä toimessa lausun ekstaattisia runoja. Ennustukseni ei toteutunut - ehkä kaikeksi onneksi -, mutta pystyn tekemään tästä tärkeän johtopäätöksen itsestäni: Jos oletin, että lausuisin runoja rakastellessani, oletin samalla, että elämäni on omistettu sanoille, oikeastaan siis kirjallisuudelle. En tiedä, mitä runoja olisin lausunut, olisinko improvisoinut, olisinko lausunut muistista omia runojani vai kenties siteerannut eroottisen kirjallisuuden klassikkoja. Ajatus kuitenkin on tärkeä: olisin ottanut ruumiillisen haltuun kirjallisen kautta ja lisännyt itseni ja kumppanini ekstaasia sanojen ekstaasilla.

Tärkeintä on kuitenkin huomata, että en olisi halunnut antaa edes rakastelun ajaksi periksi intohimolleni lukea. Se on minua kalvava sairaus: pakko lukea. Aamun sanomalehdestä asti minulla on tuskallinen olo päästä lukemaan ja jatkaa lukemista, jos se jostain syystä keskeytyy. Minulla on kirja WC:ssä koko ajan odottamassa lukemista (kirjoittamishetkellä Thomas J. Wertenbaker: The Golden Age of Colonial Culture, 1959), tyttöystäväni teki minua varten mökin ulkohuoneeseen pienen kirjahyllyn ja lueskelinkin usein Alkoholi- ja raittiusasiain sanakirjaa sekä Kalevalan lyhennettyä laitosta. Minulla on usein kirja myös kaupunkilinja-autossa (pitkään päällystakkini taskussa oli valmiina Karl Marxin Gründrissen johdanto, jonka Kansankulttuuri julkaisi 1970-luvulla, sittemmin olen paikoin joutunut paniikin valtaan valitessani seuraavaa kirjaa kullekin bussimatkalle).

Syödessäni luen aina. Surullinen näky on ihminen, joka syö yksin eikä lue edes sanomalehteä. On ollut hetkiä, jolloin minun on täytynyt lykätä syömistä niin kauan, kunnes sarjakuvista on monen minuutin penkomisen jälkeen löytynyt sellainen, jota ei ole lukenut pitkään aikaan ja joka tuntuu juuri sillä hetkellä oikealta. Junassa, jota olosuhteiden pakosta käytän paljon, luen aina ja jatkuvasti. Otan kirjan mukaan ravintolavaunuun, joskus myös WC:hen (juttu on tosi: kirja oli Faulknerin Absalom, Absalom).

Lukeminen rikkoo toisin sanoen yksityisen ja julkisen välisen rajan. Luen syödessäni ja ulostaessani, luen - tai ainakin kuvittelin lukevani - rakastellessani. Luen junassa ja linja-autossa ja monasti olen lukenut myös elokuvissa ennen kuin valot ovat pimentyneet. Rimbaudin Liekehtiviä kuvia ja Kausi helvetissä -käännösvalikoiman luin kävellessäni nuorukaisena Porin keskustassa. Yliopistolla, jos en löydä seuraa, luen ruokapöydässä (tenttikirjat vain valitettavasti rikkovat lukemisen ruumiillisen nautinnon). Luen heti herättyäni sanomalehden, ja kun menen nukkumaan, luen jotain romaania ja runon tai kaksi. Lukeminen on siis läsnä kaikissa arkipäivän toimissani.

Iso Paha Susi kehitteli Aku Ankka -lehdessä systeemin, jolla hän saattoi luntata opettajan näkemättä: hänellä oli lippalakin lipassa pieni peili, josta hän näki ulkona pihalla olevan kirjan, jonka sivuja hän käänteli vetelemällä kädessään olevasta narusta. Haluaisin juuri tällaisen vempeleen voidakseni lukea tiskatessani ja silittäessäni vaatteita (paitsi että peilikirjoitusta on hankala lukea). Olen joskus suunnitellut lukevani kasetille joitain kirjoja, joita voisin sitten kuunnella arkiaskareiden parissa - mutta eihän tässä olisi mitään järkeä, koska silloin lukisin periaatteessa tekstin kahteen kertaan!

Siinä ei olisi järkeä, koska epätoivoinen tavoitteeni on lukea niin paljon kuin mahdollista: lukeminen on taistelua aikaa vastaan eikä siinä voi lukea jotain tekstiä kahteen kertaan. Siksi olisin lausunut runoja sängyssäkin: ei ole aikaa keskeyttää lukemista. Tämän on pakko olla syy siihen, miksi koen kustannus- ja antikvaarien huutokauppaluettelot niin vastustamattomiksi: lukemalla teosten nimiä ja painoksia luen samalla nuo teokset, jotka muuttuvat nimien aavistelemiksi kuvitteellisiksi teksteiksi. Tähän pystyvät varsinkin esittelevät kustannusluettelot. Sama koskee selailua, joskus varsin päämäärätöntä: minkä tahansa kirjan avaaminen merkitsee sen haltuunottoa. Puhumattakaan tietysti kirjan ostamisesta ja sen omistamisesta.

Mitä sitten on aika? Ruumiin kulkua kohti vääjäämätöntä tuhoa ja maatumista. W. Somerset Maughamin hienossa vakoiluromaanissa Ashenden eli Salainen asiamies on lause, jota usein toistelen itselleni (sitaatti on muistinvarainen ja siksi tähän sopiva): "Ashenden menee Wienissä kirjakauppaan ja katselee kirjoja, jotka olisi syytä lukea, jos elämä olisi miljoona vuotta pitkä." Lukeminen on lopulta turhaa, koska emme kuitenkaan ehdi lukea kaikkea, mitä pitäisi, minkä koemme velvollisuudeksemme, minkä koemme tärkeäksi, sivistäväksi, viihdyttäväksi, huvittavaksi, ylösnostavaksi. Miljoonakaan vuotta ei riittäisi, koska kiinnostavan tiedon ja taidon määrä näyttää lisääntyvän melkein eksponentiaalisesti. Tunsin kerran erään Jehovan todistajan, jonka ikuisen elämän perusteluista koskettavin oli tämä: hän oli erityisen kiinnostunut muinaisista intiaanikulttuureista eikä lähetystyön vuoksi ehtinyt niihin tutustua, ja siksi hän tulisi kuolemansa jälkeen elämään ikuisesti, jotta hän ehtisi lukea kaiken, mitä niistä on kirjoitettu.

Aika on myös syy siihen, miksi niin rakastan klassista kerrontaa. Jean-Luc Godardin kerrotaan lukeneen kirjoista ainoastaan alun ja lopun. Tämä on selvää: alussa esitellään ongelma, jonka ratkaisun lykkäämistä on koko kirja, kunnes tullaan loppuun, jossa ongelma ratkaistaan (ja tämä pätee sekä "proosaan" että "tieteeseen"). Jos kirjassa ei ole tätä kuviota, se ei ole lukemisen arvoinen. Lukemiseen käytetyn ajan täytyy kulua toisten ihmisten ajan kulumiseen.

Klassinen kerronta on myös ainoa, joka sopii matkalla lukemiseen: päätyessään johonkin fyysisesti päätyy johonkin myös henkisesti (en lukisi Claude Simonia junassa kirveellä uhatenkaan). Tämä on vielä metodisesti hataralla pohjalla, mutta voin vedota André Bretoniin: taideteos ei ole minkään arvoinen, jos se ei viittaa tulevaisuuteen. Minulle riittää taideteoksen sisäinen tulevaisuus, lupaus siitä, että lykätty ongelma tullaan ratkaisemaan.

Tästä pääsemme vielä yhteen tärkeään asiaan: junalla ja linja-autolla matkustamisen eroihin. Juna päätyy selkeästi johonkin - rautatieasemalle, joka on keinotekoinen tapa päättää matka - ja on siis suoraan verrannollinen klassiseen kerrontaan. Linja-auto (ja nyt puhun kaupunkien välisestä linja-autoliikenteestä) taas saattaa pysähtyä ihan missä tahansa: riittää, että johonkin on pystytetty parin metrin korkuinen metallipylväs. Linja-auto on keskellä ihmisten elämää ja linja-autosta voi astua keskelle ihmisten elämää (rautatieaseman ja ihmisten elämän välillä on liikaa tyhjiä hetkiä) ja siksi linja-autossa voi lukea melkein mitä tahansa (tai ei mitään, jos niikseen käy), jopa Claude Simonia.

Tähän liittyy läheisesti se, että matkustaja näkee linja-autokuskin ja saattaa jopa tuntea tämän. Junan kuljettajaa ei taas koskaan näe: 'toiset ihmiset' on junassa matkustamiselle vieras käsite ja matkustaja voi omistautua kokonaan lukemiselle. Ei ihme, että lättähatut lakkasivat vetoamasta ihmisiin: ne olivat harmillisesti jotain junan ja linja-auton väliltä.