Vuosien 1994-1995 päiväkirja jatkuu.
25.12.
Joulu on melkein jo ohitse. Enimmät ruoat on syöty ja lahjat jaettu. Sain kirjoja, bodyn (joka on minun makuuni liian löysä) [siis alusasun], villasukat (joulu on siis perinteinen), rahaa (isältäni!), The Demars -kasetin (minäkin soitan mukana, urkuja, mutta tätä kasetin hihanuotit eivät mainitse), kravattihenkarin, leluja, saksankielisen lastenkirjan (en osaa lukea sitä!) ja teetä. On noloa luetella, mitä on saanut.
Söin liikaa kinkkua eilen. Kun kävelin illalla kahdentoista aikaan kotiin isäni luota, oloni oli paksu kuin syöttöporsaan. Olin tosin juonut viiniäkin aika paljon, joten osaksi olo johtui siitä. A. ilahtui suunnattomasti viinipullostamme ja minulle tulikin hiukan huono omatunto, kun se avattiin melkein pelkästään minun vuokseni. Olisi pitänyt kieltäytyä. (Mutta tuntui, että jos tuomaani pulloa ei avata, minkäänlaisia viinaksia ei tarjoilla. Irish Creamia kylläkin. Se on hyvää!)
Luin yöllä Golemin loppuun. Se on ilmeisen kabbalistinen kirja. En nimittäin ymmärtänyt siitä paljon paskaakaan. On noloa myöntää tällaista. Vielä nolompaa on myöntää, että en ymmärtänyt paljoakaan tänään lukemistani Doctorown novelleista. Minä en selvästikään ole mikään kirjallisuudentutkija.
Eilen suljin kuoreen Filmihulluun menevän kirjoituksen. Se on nyt sitten saletti. Jotkin korjaukset veivät siitä poleemisuutta pois, mutta niin käynee aina. Toivottavasti se toimii silti.
Olen taas kirjoittanut Jumalten tuhoa. Sen pitäisi koko ajan olla loppumassa, mutta sitten se vain jatkuu ja jatkuu. Se on pian pienoisromaani. Mahtaako [Toni] Jerrman [Tähtivaeltajan päätoimittaja] hyväksyä sitä pituutensa vuoksi? En ole edes varma, onko siinä tarpeeksi vauhtia pitämään yllä kaikkia jo viittäkymmentä sivua.
Tajusin isäni kielenkäytöstä jotain eilen. Hän selitti jotain juttua ja sanoi lopuksi: "Ymmärrätkö?" Tajusin, että en voi vastata. Jos sanoisin "ymmärrän", tunnustaisin olevani älyllisesti isästäni riippuvainen, jos taas sanoisin, etten ymmärrä, tunnustaisin olevani älyllisesti vajavainen eli tyhmä. Epäreilua kielenkäyttöä enkä ole aina kyennyt vastustamaan sitä. Nyt voin sen tehdä: olen kyennyt nimeämään viholliseni. (Aivan kuin vihaisin isääni. Ehkä vihaan hänen voittoista järkeään ja rationaalisuuttaan.)
Nyt suihkuun. Tänään tulee Tri Zivago. Scorsesen suosikkikoosteessa oli hienoja kohtauksia, Tappajan jäljistä, Force of Evilista (mikä se on suomeksi? en muista), Byron Haskinin Lain ulkopuolella -elokuvasta ja Irving Lernerin Murder by Contractista. Ja mistä muusta? Ihana ohjelma! Itkin viimeinkin nähdessäni kohtauksen Etsijöistä, jossa John Wayne nostaa Natalie Woodin käsivarsilleen. Olen nähnyt sen ainakin kolme kertaa, mutta nyt vasta se iski minuun. On mahdotonta olla rakastamatta ja niin edelleen, kuten Godard sanoi.
lauantaina, joulukuuta 20, 2008
torstaina, joulukuuta 11, 2008
Häikäilemättömät
Hesarin Timo Peltonen väitti tänään, että Joseph H. Lewisin Häikäilemättömät/The Big Combo (1955) olisi B-elokuva, minkä kuulemma huomaa siitä, että siinä ei ole tähtinäyttelijöitä. Häh? Harvassa noir-elokuvassa on yhtä vaikuttava kaarti: Brian Donlevy, Jean Wallace, Cornel Wilde, Richard Conte. Kaikki aikansa tähtiä - eivät tietenkään samassa luokassa kuin joku Marilyn tai Charlton Heston. Ehkä he ovat vähäisempiä näyttelijöitä, koska arvostelija ei heitä muista?
Lisäksi elokuvan kesto on puolitoista tuntia - oikean B-elokuvanhan, siis sellaisen joka esitetään ennen illan varsinaista "pitkää" elokuvaa, kesto on jossain 55 ja 75 minuutin välillä. Lisäksi Häikäilemättömät on todella laadukkaasti kuvattu. Se ei siis ole B-elokuva, niin kuin ei ole myöskään saman ohjaajan Rikosten pyörteissä/Gun Crazy (1949). Gun Crazy näyttää halvemmalta elokuvalta, mitä se varmasti olikin, mutta The Big Combo on hiottu ja laadukas tuotanto, eikä mikään B-pätkä.
Lisäksi elokuvan kesto on puolitoista tuntia - oikean B-elokuvanhan, siis sellaisen joka esitetään ennen illan varsinaista "pitkää" elokuvaa, kesto on jossain 55 ja 75 minuutin välillä. Lisäksi Häikäilemättömät on todella laadukkaasti kuvattu. Se ei siis ole B-elokuva, niin kuin ei ole myöskään saman ohjaajan Rikosten pyörteissä/Gun Crazy (1949). Gun Crazy näyttää halvemmalta elokuvalta, mitä se varmasti olikin, mutta The Big Combo on hiottu ja laadukas tuotanto, eikä mikään B-pätkä.
sunnuntaina, joulukuuta 07, 2008
Itsehäpäisyn alkeet
Jos haluaa nähdä (ja kuulla!), miten esiinnyin toukokuussa akustisen lelukitaran kanssa, katsoo tämän. Selitykset mukana, mutta englanniksi.
torstaina, joulukuuta 04, 2008
Asentojen toinen arvio
Irja Lähteenmäki arvioi Asentoja-kirjan Kirjavinkeissä. Sitaatti: "Kokoelma kaikkinensa on osittain suorastaan hihityttävän hauska, nauroin välillä ääneen." Näin itsekin ajattelin. Kirjoitettu pornografia on usein hauskempaa kuin muut pornografian lajit.
keskiviikkona, joulukuuta 03, 2008
Ahti Karjalaisen novelli
Minulla on ollut vuosia kirja, jossa on entisen ulkoministerin ja Neuvostoliiton presidenttisuosikin Ahti Karjalaisen novelli. "Hän uskoi -" on alun perin ilmestynyt Nuori Voima -lehdessä vuonna 1939 ja se päätyi myös Nuoren Voiman Liiton juhlakirjaan Tulen ja veden kasvot, joka on ilmestynyt joskus 1980-luvun alussa (kirjassa ei ole painovuotta eikä vuotta ole merkitty edes esipuheen loppuun).
Ohessa novelli skannattuna. Kirjoittaja on ollut vuonna 1939 16-vuotias!
Tässä piilee henkilökohtainenkin vitsi. Kun aloin vuonna 2002 tehdä omakustanteista Pulp-fanzinea, lupasin jossain numerossa, että lehdessä käsitellään myöhemmin "Suomen tunnetuimman pulp-senttarin", Urho Kaleva Kekkosen novelleja. (Niitähän on, ja niitä löytyy Ari Uinon toimittamana kirjasta, jonka nimi on, hm, ehkä Nuori Urho. Joukossa on muun muassa yksi scifi-tarina.) Kun sitten täytin 30, Elina toimitti minulle pienen juhlakirjan, johon Kataiston Vesa teki sarjakuvan, jossa hän muunsi Rip Kirbyn kaljuksi. Ruudussa Kirby sanoo palvelijalleen: "Kipaiskaapa hakemassa kioskilta uusi Pulp, siinä on artikkeli Paavo Lipposen novelleista." Kyllä niitäkin vielä löytyy! (Annan pääni pantiksi, että Lipponen on johonkin osakunta- tai ainejärjestölehteen tai edes koulun lehteen kirjoittanut novelleja. Tai ainakin runoja.)
Kirjan kansi
Ja vielä lopuksi kansi kirjaan, jossa Karjalaisen novelli ilmestyi. Taiteilija on Johanna Jokipaltio. Kustantaja on Ikaros-kirjat, painovuotta ei tosiaan mainita. Se on ilmeisesti 1981, vaikka Nuori Voima -lehti oli alkanut ilmestyä jo aiemmin kuin 1921, joka on Liiton perustamisvuosi.
maanantaina, joulukuuta 01, 2008
Kaarlo Uskelan Pillastunut runohepo
Turun kirjamessujen aikaan lokakuussa Savukeitaalta ilmestyi pieni runokirja, Kaarlo Uskelan Pillastunut runohepo, johon olin kirjoittanut esipuheen (jotka oli kirjaa toimitettaessa vaihdettu jälkisanoiksi). En ollut mikään Uskela-tuntija, mutta löysin, lähinnä Raoul Palmgrenin Joukkosydän-kirjasta, riittävästi materiaalia Uskelasta, jotta saatoin tekstin kirjoittaa. Lisäksi tiesin, että eräällä ystävälläni, jolla on mittava runokirjojen kokoelma, on Uskelan alkuperäinen kirja, jota lainasin. Nyt kun olen puhunut kirjasta muutamaan otteeseen julkisissa tilaisuuksissa (lähinnä Helsingin kirjamessuilla, jossa ainakin kaksi eri ihmistä meni ostamaan kirjan saman tien), niin olen joutunut toteamaan, että esipuheeni/jälkisanani ovat aivan riittämättömät.
Hallussani olevassa kirjassa nimittäin on historiallisesti erittäin merkittävä merkintä, joka ansaitsee tulla ikuistetuksi (sikäli kuin blogimerkintää voi pitää ikuisena). Kysyin ystävältäni, mistä hän oli saanut kirjan. Hetken muisteltuaan hän sanoi saaneensa sen eräältä kirjakauppiaalta, joka asuu pohjois-Satakunnassa rannikolla, lähellä Merikarviaa. Kirjan tiet katkennevat siihen. Kustantaja Ville Hytöselle oli turkulainen entinen divarinpitäjä väittänyt, että alkuperäisestä Uskelan kirjasta saisi tuhat euroa. Tuskin kuitenkaan, mutta harvinainen se on - vuonna 1933 nimittäin määrättiin, että kirjan myymättä jäänyt painos tuhotaan. Todennäköisesti tuhottiin myös kirjoja, jotka oli ehditty jo myydä. Kustantaja Ville Hytönen itse hankki kirjan Yhdysvalloista nettidivarista - ilmeisesti valkoista sortovaltaa paenneet siirtolaiset ovat vieneet sitä sinne. (Kirjaa myytiin kuulemma hyllyntäytteeksi jollain nimellisellä hinnalla.)
Hallussani oleva kappale on mahdollisesti se, jonka takia painos tuhottiin. Kahden runon oheen on kirjoitettu lyijykynällä merkintöjä. Runon "Sorrettujen marssi" jälkeen on kirjoitettu:
Hallussani olevassa kirjassa nimittäin on historiallisesti erittäin merkittävä merkintä, joka ansaitsee tulla ikuistetuksi (sikäli kuin blogimerkintää voi pitää ikuisena). Kysyin ystävältäni, mistä hän oli saanut kirjan. Hetken muisteltuaan hän sanoi saaneensa sen eräältä kirjakauppiaalta, joka asuu pohjois-Satakunnassa rannikolla, lähellä Merikarviaa. Kirjan tiet katkennevat siihen. Kustantaja Ville Hytöselle oli turkulainen entinen divarinpitäjä väittänyt, että alkuperäisestä Uskelan kirjasta saisi tuhat euroa. Tuskin kuitenkaan, mutta harvinainen se on - vuonna 1933 nimittäin määrättiin, että kirjan myymättä jäänyt painos tuhotaan. Todennäköisesti tuhottiin myös kirjoja, jotka oli ehditty jo myydä. Kustantaja Ville Hytönen itse hankki kirjan Yhdysvalloista nettidivarista - ilmeisesti valkoista sortovaltaa paenneet siirtolaiset ovat vieneet sitä sinne. (Kirjaa myytiin kuulemma hyllyntäytteeksi jollain nimellisellä hinnalla.)
Hallussani oleva kappale on mahdollisesti se, jonka takia painos tuhottiin. Kahden runon oheen on kirjoitettu lyijykynällä merkintöjä. Runon "Sorrettujen marssi" jälkeen on kirjoitettu:
15 p. tammikuuta 1933 ylläoleva runo lausuttiin Toholammin Ylipään työväentalolla. Nykyisenä lapulaisvallan [sic] aikana runo katsottiin kommunistiseksi kiihoitukseksi ja kihlakunnanoikeus sen perusteella lakkautti edellämainitun sos.dem. työväenyhdistyksen. Runon lausujia tullaan syyttämään valtiopetoksen valmistelusta.
Teuva 26/4 33" [lisäksi on signeeraus, josta en saa selvää]
Upea runo "Ruumishuoneessa" taas on varustettu seuraavalla lyhyellä merkinnällä:
Valtiopetoksellinenko!!??
Katso sivu 31. Sama asia
Kirjan omistaja on merkinnyt nimensä kirjaan: Toivo Saarinen. Hän on saanut kirjan ilmeisesti joululahjaksi (!), koska nimen oheen on merkitty päiväys 24.12.1921 (jona vuonna kirja siis ilmestyi). Jos Toivo Saarisella on jälkeläisiä ja he tähän tekstiin joskus törmäävät, olisin kiitollinen jostain tiedonmurusta. Mitä hänelle tapahtui vuonna 1933? Millainen rangaistus häntä kohtasi?
Pillastunut runohepo on saanut hyvän ja kiinnostuneen vastaanoton ja saattaa poikia lisää kirjoja. Ystäväni Tapani Bagge nimittäin hankki nettidivarista Uskelan novellikokoelman Vainovuosilta, joka oli kirjailijan viimeinen kirja ja ilmestyi postuumisti vuonna 1923 Ville Harisen kustantamana (Harinen lienee ollut Uskelan ystävä, koska mitään muuta hänen julkaisemaansa ei Kansalliskirjaston tietokannoista löytynyt). Hän innostui siitä ja lainasi kirjan minulle. Olen nyt puhunut Turbatorin Harri Kumpulaisen kanssa, että Uskelalta voisi koota novellivalikoiman julkaistavaksi Turbatorin m-sarjassa. Kirja saattaa ilmestyä jo ensi vuonna.
Selasin läpi Turun yliopiston kirjastossa myös Uskelan muuta kirjamuotoista tuotantoa. Tein huomion, että Uskela on ollut eräänlainen oman aikansa Veikko Ennala: rääväsuinen lehtimies ja pilkkaaja, joka on usein kuvannut omaa perhe-elämäänsä tai muita niin sanottuja taviksia ja näiden tyhmyyttä. Eräs vitsi alkoi naurattaa ääneen lukusalin hiljaisuudessa (jossa tosin ekavuotiset opiskelijateinit ravasivat eestaas ja järjestelivät ihmissuhteitaan). Uskela toteaa eräässä esitelmässään, että Jumala-isään uskominen on ihan järkevää, koska kaikilla on kuitenkin isä, mutta vain harvat ovat tätä koskaan nähneet.
Pillastunut runohepo on saanut hyvän ja kiinnostuneen vastaanoton ja saattaa poikia lisää kirjoja. Ystäväni Tapani Bagge nimittäin hankki nettidivarista Uskelan novellikokoelman Vainovuosilta, joka oli kirjailijan viimeinen kirja ja ilmestyi postuumisti vuonna 1923 Ville Harisen kustantamana (Harinen lienee ollut Uskelan ystävä, koska mitään muuta hänen julkaisemaansa ei Kansalliskirjaston tietokannoista löytynyt). Hän innostui siitä ja lainasi kirjan minulle. Olen nyt puhunut Turbatorin Harri Kumpulaisen kanssa, että Uskelalta voisi koota novellivalikoiman julkaistavaksi Turbatorin m-sarjassa. Kirja saattaa ilmestyä jo ensi vuonna.
Selasin läpi Turun yliopiston kirjastossa myös Uskelan muuta kirjamuotoista tuotantoa. Tein huomion, että Uskela on ollut eräänlainen oman aikansa Veikko Ennala: rääväsuinen lehtimies ja pilkkaaja, joka on usein kuvannut omaa perhe-elämäänsä tai muita niin sanottuja taviksia ja näiden tyhmyyttä. Eräs vitsi alkoi naurattaa ääneen lukusalin hiljaisuudessa (jossa tosin ekavuotiset opiskelijateinit ravasivat eestaas ja järjestelivät ihmissuhteitaan). Uskela toteaa eräässä esitelmässään, että Jumala-isään uskominen on ihan järkevää, koska kaikilla on kuitenkin isä, mutta vain harvat ovat tätä koskaan nähneet.
Uskelan omakustanteinen pamfletti Yhteiskunnan varkaat vuodelta 1908 saattaisi sekin ansaita uuden tulemisensa, varsinkin kun siinä näkyvät hyvin Uskelan suomalaiselle työväenliikkeelle harvinaiset anarkistiset periaatteet. Ei siitä olisi apua nykyisen taantuman käsittelyyn, mutta historiallisesti se on erittäin kiinnostava.
Pakko muuten vielä tuoda julki ihailuni Raoul Palmgrenia kohtaan. Hän ei ole Joukkosydän-teosta tehdessään tyytynyt lukemaan läpi Uskelan julkaistut kirjat, vaan hän on myös käynyt läpi Uskelan lehtitekstejä - niistä on Joukkosydämessä ainakin yksi herkullinen sitaatti (jonka poimin myös Pillastuneen runohevon jälkisanoihin). Palmgrenin tutkijan eetos saa meidät muut painamaan päämme häpeästä - no, itseni ainakin.
Sen verran vielä, että Pillastuneen runohevon anarkistisen kannen on tehnyt Ola Fogelberg eli Fogeli, Pekka Puupään luoja.
keskiviikkona, marraskuuta 12, 2008
Asentojen arvio
Löysin guuglatessani blogiarvion Asennoista, porno- ja erotiikka-antologiasta, jonka toimitin ja joka ilmestyi maaliskuussa. Kirja on huomattavasti olennaisempi kuin esimerkiksi Miehen rakkaus, joka ilmestyi pari viikkoa sitten (ja josta saatan kirjoittaa täällä enemmänkin). Siksi esitänkin vetoomuksen, koska tiedän, että pienen kustantamon kirjaa ei ole myyty läheskään niin paljon kuin olisi pitänyt: nyt kaikki hankkimaan Asentoja! Todennäköisesti halvimmalla sitä saa Zum Teufelista.
keskiviikkona, marraskuuta 05, 2008
Kauhu! kauhu!
Kansa ja eliitti ovat kummatkin närkästyneet Helsingissä tehtävistä koululaisten työpajoista, joilla lapset ovat runnelleet vanhoja pehmoleluja ja liittäneet raiskattuihin ja silvottuihin leluihin absurdeja, aikuisten luomasta maailmasta napattuja tarinoita. Ne kuulostivat Helsingin Sanomien äskettäisessä jutussa Quentin Tarantinon elokuvalta - tai ainakin joltain hänen tuottamaltaan.
Närkästynyt on näemmä myös Leena Krohn, joka oli todennut, että tässä lapsia opetetaan psykopatiaan. Hän oli ehdottanut, että kurssitetuille lapsille pitäisi opettaa lelujen korjaamisen taito. Helsingin Sanomien mielipidesivulle oli nostettu myös jonkun kirjoitus, jossa kirjoittaja kysyi, eikö Jokelan ja Kauhajoen tapahtumista ole opettu yhtään mitään. En usko, että Pekka-Eric Auvinen ja Matti Juhani Saari olisivat viihtyneet näillä kursseilla. Jos he olisivat, ehkä kaikki olisi mennyt toisin ja he olisivat saaneet purkaa aggressionsa jotenkin toisin, vähemmän vahingollisella tavalla.
Totuus nimittäin on, että lapset joka tapauksessa tekevät pahoja omille pehmoleluilleen. Kaikki ovat nähneet barbeja, joilta on revitty raajoja irti tai piirretty hakaristi naamaan. Jossain vaiheessa aikuistuva lapsi haluaa hävittää lapsuutensa maailman ja kun käsillä ei ole järkevämpääkään tapaa, hän tuhoaa lelun, joka muistuttaa häntä riippuvuussuhteesta vanhempiinsa. Kurssilla lapset selvästi tuhosivat myös meidän aikuisten luoman maailman, joka on käsittämätön ja pelottava. Voisi kai sanoa, vaikka se kuulostaa pateettiselta, että tuhotut pehmolelut ovat peili, jota lapset pitivät kasvojemme edessä.
Puhun kyllä myös sellaisen ihmisen suulla, joka on kerännyt vaimonsa kanssa noin kahdenkymmenen vanhan pehmolelun kokoelman. Meillä on hassuja 70-luvun vakosamettisia nalleja ja muita eläimiä, oranssi pitkäkarvainen pikkukoira ja kukallinen norsu. En antaisi niitä missään nimessä leikeltäväksi. Osa vanhoista pehmoleluista kuitenkin huutaa tulla tuhottavaksi - mietin esimerkiksi 80- ja 90-luvuilla suosittuja järkyttävän monivärisiä ja skitsofreenisen näköisiä jäniksiä, hiiriä ja koiria. Ne ovat vain ja ainoastaan pelottavia, kuin jonkin huumehoureisen sirkusklovnin luomuksia. Kuvien perusteella taidekurssilla tuhottiin juuri näitä.
Närkästynyt on näemmä myös Leena Krohn, joka oli todennut, että tässä lapsia opetetaan psykopatiaan. Hän oli ehdottanut, että kurssitetuille lapsille pitäisi opettaa lelujen korjaamisen taito. Helsingin Sanomien mielipidesivulle oli nostettu myös jonkun kirjoitus, jossa kirjoittaja kysyi, eikö Jokelan ja Kauhajoen tapahtumista ole opettu yhtään mitään. En usko, että Pekka-Eric Auvinen ja Matti Juhani Saari olisivat viihtyneet näillä kursseilla. Jos he olisivat, ehkä kaikki olisi mennyt toisin ja he olisivat saaneet purkaa aggressionsa jotenkin toisin, vähemmän vahingollisella tavalla.
Totuus nimittäin on, että lapset joka tapauksessa tekevät pahoja omille pehmoleluilleen. Kaikki ovat nähneet barbeja, joilta on revitty raajoja irti tai piirretty hakaristi naamaan. Jossain vaiheessa aikuistuva lapsi haluaa hävittää lapsuutensa maailman ja kun käsillä ei ole järkevämpääkään tapaa, hän tuhoaa lelun, joka muistuttaa häntä riippuvuussuhteesta vanhempiinsa. Kurssilla lapset selvästi tuhosivat myös meidän aikuisten luoman maailman, joka on käsittämätön ja pelottava. Voisi kai sanoa, vaikka se kuulostaa pateettiselta, että tuhotut pehmolelut ovat peili, jota lapset pitivät kasvojemme edessä.
Puhun kyllä myös sellaisen ihmisen suulla, joka on kerännyt vaimonsa kanssa noin kahdenkymmenen vanhan pehmolelun kokoelman. Meillä on hassuja 70-luvun vakosamettisia nalleja ja muita eläimiä, oranssi pitkäkarvainen pikkukoira ja kukallinen norsu. En antaisi niitä missään nimessä leikeltäväksi. Osa vanhoista pehmoleluista kuitenkin huutaa tulla tuhottavaksi - mietin esimerkiksi 80- ja 90-luvuilla suosittuja järkyttävän monivärisiä ja skitsofreenisen näköisiä jäniksiä, hiiriä ja koiria. Ne ovat vain ja ainoastaan pelottavia, kuin jonkin huumehoureisen sirkusklovnin luomuksia. Kuvien perusteella taidekurssilla tuhottiin juuri näitä.
tiistaina, marraskuuta 04, 2008
22.12.1995
Jäänyt kirjoittamatta parin päivän ajan. Onko ihmekään, kun ei ole mitään kirjoitettavaa? Jouluna ei tapahdu mitään.
XXX saa Raamatun lisäksi Jeff Smithin Luupäät (amerikkalainen Muumi). Sami ja Tero aatamin [Aatamin puvussa -artikkelikokoelman], Matias ja Essi musiikkia, Aki Drag ja Frank menopäällä omalla videolla [isoveljeni vanha koulutyönä tehty elokuva, jonka etsin käsiini ja siirrätin videolle]. Matti ja Airi kotiviiniä. En ole pitkään aikaan hankkinut näin paljon joululahjoja. Taidan olla jotenkin huono ihminen. Mitä ei kyllä huomaa saatujen lahjojen määrässä - viime vuonnakin aivan tolkuttomasti.
Tänään katselin John Fordin Apassilinnakkeen televisiosta. Se oli hyvä elokuva, joskin ristiriitainen: John Waynen sanansa pitävä hahmo oli selvästi elokuvan moraalinen ranka ja Henry Fondan everstiluutnanti paheksuttava militarismissaan ja intiaanivihassaan, silti sotaanlähtökohtaukset olivat mukaansatempaavia ja selvästi hyväksyvässä valossa esitettyjä.
Katselimme XXX:n kanssa myös Woody Allenin Annie Hallin, joka sekin oli hyvä elokuva. Petteri, jonka onnistuin tänä aamuna tapaamaan (oli krapulassa ja valitteli, että vatsa oli sekaisin), epäili, että Allenin elämä on ihan sekaisin, sanoin, että kyse on henkilöhahmoista, vaikka hyvinkin voi olla, että elokuvissa olevat henkilöt kuvaavat Allenia itseään, mutta yritin selittää, että selvää vastaavuussuhdetta ei voi tehdä.
Mitähän vielä? Äiti katsoo televisiota vierestä (tulee juttua broilereista), maha on (joulumässäilystä?) kipeä, pitäisi lähteä ulos, mutta ei ilkeä, Samin tapaan huomenna. Siinä kaikki. Ai niin, luin Montalbanin Pepe Carvalhon seikkailuja (nopeasti luettavaa, syötiin liikaa) ja aloitin Meyrinkia. Siinä sitä. Enemmän pitäisi lukea. Tulee melkein huono omatunto. [Miten niin pitäisi lukea enemmän? Enhän minä tämän perusteella tee muuta kuin lue kirjoja?]
Hyvää joulua.
XXX saa Raamatun lisäksi Jeff Smithin Luupäät (amerikkalainen Muumi). Sami ja Tero aatamin [Aatamin puvussa -artikkelikokoelman], Matias ja Essi musiikkia, Aki Drag ja Frank menopäällä omalla videolla [isoveljeni vanha koulutyönä tehty elokuva, jonka etsin käsiini ja siirrätin videolle]. Matti ja Airi kotiviiniä. En ole pitkään aikaan hankkinut näin paljon joululahjoja. Taidan olla jotenkin huono ihminen. Mitä ei kyllä huomaa saatujen lahjojen määrässä - viime vuonnakin aivan tolkuttomasti.
Tänään katselin John Fordin Apassilinnakkeen televisiosta. Se oli hyvä elokuva, joskin ristiriitainen: John Waynen sanansa pitävä hahmo oli selvästi elokuvan moraalinen ranka ja Henry Fondan everstiluutnanti paheksuttava militarismissaan ja intiaanivihassaan, silti sotaanlähtökohtaukset olivat mukaansatempaavia ja selvästi hyväksyvässä valossa esitettyjä.
Katselimme XXX:n kanssa myös Woody Allenin Annie Hallin, joka sekin oli hyvä elokuva. Petteri, jonka onnistuin tänä aamuna tapaamaan (oli krapulassa ja valitteli, että vatsa oli sekaisin), epäili, että Allenin elämä on ihan sekaisin, sanoin, että kyse on henkilöhahmoista, vaikka hyvinkin voi olla, että elokuvissa olevat henkilöt kuvaavat Allenia itseään, mutta yritin selittää, että selvää vastaavuussuhdetta ei voi tehdä.
Mitähän vielä? Äiti katsoo televisiota vierestä (tulee juttua broilereista), maha on (joulumässäilystä?) kipeä, pitäisi lähteä ulos, mutta ei ilkeä, Samin tapaan huomenna. Siinä kaikki. Ai niin, luin Montalbanin Pepe Carvalhon seikkailuja (nopeasti luettavaa, syötiin liikaa) ja aloitin Meyrinkia. Siinä sitä. Enemmän pitäisi lukea. Tulee melkein huono omatunto. [Miten niin pitäisi lukea enemmän? Enhän minä tämän perusteella tee muuta kuin lue kirjoja?]
Hyvää joulua.
sunnuntaina, marraskuuta 02, 2008
Tyylikäsitteen muodostumisesta Veli-lehden valossa
Veli-lehti äänestytti viime numeroon Suomen tyylikkäimmän miehen. Tulos poikkesi jossain määrin aiemmista: Jorma Uotista ei mainittu missään (vaikka minusta hän kuuluisi kyllä ainakin top 20:een: hän on rohkea ja johdonmukainen). Suomen tyylikkäin mies Veli-lehden lukijoiden mukaan on André Wickström. Muita mainittuja olivat Jani Toivola, Alexander Stubb, pokeriammattilainen Ilari Sahamies, Jari Litmanen, muotisuunnittelija Daniel Palillo ja muita, joita en saa päähäni (kirjoitan tätä niin ettei minulla ole lehteä käsillä).
Jokin jäi mietityttämään äänestyksessä ja sen tuloksissa. Ovatko nämä todellakin tyylikkäimmät Suomesta löytyvät miehet? Mitä joukossa tekee esimerkiksi juuri Palillo, joka näyttää kuvassa pultsarilta? (Vaikutelma lienee kylläkin harkittu.) Tai Stubb, joka on kyllä edustavan näköinen - mutta onko se tyyliä? Minulla ei ole mitään André Wickströmiä vastaan - päinvastoin, hän on hauskan näköinen (siis nimenomaan hauskan sanan nimenomaisessa merkityksessä, ja uskon sen olevan harkittua). Mutta onko hän Suomen tyylikkäin?
Mielessä käy väkisinkin, että Veli-lehden äänestyksessä ovat menneet käsitteet osittain sekaisin. Tulosten perusteella tyyli on sitä, että näyttää hyvältä. Se on luksusta ja halua tai jopa taitoa näyttää se, tai sitten se on silkkaa tunnettuutta. Olisiko joku äänestänyt Palilloa, jos tämä ei olisi muotisuunnittelija? Tai Stubbia, jos hän ei olisi ilmiömäisen nopeasti pinnalle noussut ulkoministeri? Olisiko Ilari Sahamies tyylikäs, jos hän ei olisi ansainnut suurta määrtä rahaa pokerilla ja voisi ostaa juuri niin laadukkaita vaatteita kuin hän ostaa?
Entäpä André Wickström? Häntä kehutaan aina, sinänsä oikeutetusti, kapean mustan puvun ja kapean mustan kravatin käytöstä, mutta jos hän todella on Suomen tyylikkäin (siis: kaikkein tyylikkäin suomalainen mies), kai hänen pitäisi pukeutua aina niihin? Vai onko kyse roolista, jonka osaset voidaan vaihtaa heti kun ne vanhentuvat? Näin hänet kerran junassa yllään farkut ja huppari. Mikäs siinä. Saahan sitä olla joskus rentona. Mutta voiko Suomen tyylikkäin mies tehdä niin?
(Paradoksaalisesti on niin, että jos joku yhdistetään yksinomaan tiettyyn vaateparteen, hänen on helpompi luopua siitä kuin jonkun muun. En tiedä, mistä tämä johtuu. Yleensä muutokset johtuvat ikääntymisestä. Joskus myös muodista.)
Mutta jos oletetaan, että tyylitietoisuus on johdonmukaisuutta, niin muutoksia ei tapahdu eikä muodista välitetä tuon taivaallista. Näin ainakin väittää Quentin Crisp, tunnettu englantilainen homo ja dandy. Joka on lukenut Crispin Tyylikirjan, voi hyvin kyseenalaistaa Veli-lehden äänestystulokset. Jos Crispiä on uskominen, tyylikäs suomalainen olisi vaikkapa Andy McCoy, joka on näyttänyt samalta viimeiset 30 vuotta. Se on johdonmukaisuutta. McCoyta ei näe yhtäkkiä aamumetrossa pukeutuneena kivaan villapaitaan ja laadukkaisiin farkkuihin. Sama pätee esimerkiksi Jorma Uotiseen - vaikka hän vaihtelee asukokonaisuuksia usein, hän on silti aina samannäköinen. Velin äänestystuloksista hyväksyn mutinoitta Jani Toivolan, joka ei myöskään velttoile, vaan aina todella pukeutuu. (Ja missä oli Antti Nylén, yksi harvoista tuntemistani ihmisistä, jolla oma aate määrää sen, miltä näyttää? Tuntemani perusteella Antti on myös aina samannäköinen.)
Mitä tulee Wickströmiin, niin hänen tunnusmerkkinsä - kapea puku ja kapea kravatti - olisi naurettu ulos 90-luvulla. Jos hän nyt pukeutuisi 90-luvun pukuun, hän näyttäisi huonolta poliitikolta. 80-luvun puku vaikuttaisi liialta trendihakuisuudelta, 70-luvun puku näyttäisi naurettavalta pelleilyltä. Mutta mitä Wickström tekee kun muoti lakkaa suosimasta kapeita pukuja? Mitä tekisi todellinen tyyliniekka? En itse asiassa tiedä. [Tai tiedänpä. Jatkaisi kapeiden pukujen käyttämistä.]
Nyt tämä kuulostaa siltä kuin suhtautuisin asiaan kuolemanvakavasti - en suhtaudu eikä ollut tarkoitukseni kuulostaa näinkään vakavalta. Minusta on hauskaa, että muotiin ja pukeutumiseen suhtaudutaan nykyään rennosti ja huumorilla. Mutta siinä, että joku äänestetään Suomen tyylikkäimmäksi, astutaan jo vähän ulos huumorista.
Tämä kuulostaa varmasti myös siltä, että pitäisin itseäni hirveän tyylikkäänä. En pidä. Minä velttoilen. Vien lapsen usein tarhaan mitättömissä farkuissa, tavanomaisessa pusakassa ja lenkkareissa. En ole missään nimessä johdonmukainen Crispin edellyttämällä tavalla, vaan minullakin lienee pari kolme tyyliä, joita vaihtelen, joskus jopa satunnaisesti, ilman että sitä edellyttää mikään muu kuin säätila.
Jokin jäi mietityttämään äänestyksessä ja sen tuloksissa. Ovatko nämä todellakin tyylikkäimmät Suomesta löytyvät miehet? Mitä joukossa tekee esimerkiksi juuri Palillo, joka näyttää kuvassa pultsarilta? (Vaikutelma lienee kylläkin harkittu.) Tai Stubb, joka on kyllä edustavan näköinen - mutta onko se tyyliä? Minulla ei ole mitään André Wickströmiä vastaan - päinvastoin, hän on hauskan näköinen (siis nimenomaan hauskan sanan nimenomaisessa merkityksessä, ja uskon sen olevan harkittua). Mutta onko hän Suomen tyylikkäin?
Mielessä käy väkisinkin, että Veli-lehden äänestyksessä ovat menneet käsitteet osittain sekaisin. Tulosten perusteella tyyli on sitä, että näyttää hyvältä. Se on luksusta ja halua tai jopa taitoa näyttää se, tai sitten se on silkkaa tunnettuutta. Olisiko joku äänestänyt Palilloa, jos tämä ei olisi muotisuunnittelija? Tai Stubbia, jos hän ei olisi ilmiömäisen nopeasti pinnalle noussut ulkoministeri? Olisiko Ilari Sahamies tyylikäs, jos hän ei olisi ansainnut suurta määrtä rahaa pokerilla ja voisi ostaa juuri niin laadukkaita vaatteita kuin hän ostaa?
Entäpä André Wickström? Häntä kehutaan aina, sinänsä oikeutetusti, kapean mustan puvun ja kapean mustan kravatin käytöstä, mutta jos hän todella on Suomen tyylikkäin (siis: kaikkein tyylikkäin suomalainen mies), kai hänen pitäisi pukeutua aina niihin? Vai onko kyse roolista, jonka osaset voidaan vaihtaa heti kun ne vanhentuvat? Näin hänet kerran junassa yllään farkut ja huppari. Mikäs siinä. Saahan sitä olla joskus rentona. Mutta voiko Suomen tyylikkäin mies tehdä niin?
(Paradoksaalisesti on niin, että jos joku yhdistetään yksinomaan tiettyyn vaateparteen, hänen on helpompi luopua siitä kuin jonkun muun. En tiedä, mistä tämä johtuu. Yleensä muutokset johtuvat ikääntymisestä. Joskus myös muodista.)
Mutta jos oletetaan, että tyylitietoisuus on johdonmukaisuutta, niin muutoksia ei tapahdu eikä muodista välitetä tuon taivaallista. Näin ainakin väittää Quentin Crisp, tunnettu englantilainen homo ja dandy. Joka on lukenut Crispin Tyylikirjan, voi hyvin kyseenalaistaa Veli-lehden äänestystulokset. Jos Crispiä on uskominen, tyylikäs suomalainen olisi vaikkapa Andy McCoy, joka on näyttänyt samalta viimeiset 30 vuotta. Se on johdonmukaisuutta. McCoyta ei näe yhtäkkiä aamumetrossa pukeutuneena kivaan villapaitaan ja laadukkaisiin farkkuihin. Sama pätee esimerkiksi Jorma Uotiseen - vaikka hän vaihtelee asukokonaisuuksia usein, hän on silti aina samannäköinen. Velin äänestystuloksista hyväksyn mutinoitta Jani Toivolan, joka ei myöskään velttoile, vaan aina todella pukeutuu. (Ja missä oli Antti Nylén, yksi harvoista tuntemistani ihmisistä, jolla oma aate määrää sen, miltä näyttää? Tuntemani perusteella Antti on myös aina samannäköinen.)
Mitä tulee Wickströmiin, niin hänen tunnusmerkkinsä - kapea puku ja kapea kravatti - olisi naurettu ulos 90-luvulla. Jos hän nyt pukeutuisi 90-luvun pukuun, hän näyttäisi huonolta poliitikolta. 80-luvun puku vaikuttaisi liialta trendihakuisuudelta, 70-luvun puku näyttäisi naurettavalta pelleilyltä. Mutta mitä Wickström tekee kun muoti lakkaa suosimasta kapeita pukuja? Mitä tekisi todellinen tyyliniekka? En itse asiassa tiedä. [Tai tiedänpä. Jatkaisi kapeiden pukujen käyttämistä.]
Nyt tämä kuulostaa siltä kuin suhtautuisin asiaan kuolemanvakavasti - en suhtaudu eikä ollut tarkoitukseni kuulostaa näinkään vakavalta. Minusta on hauskaa, että muotiin ja pukeutumiseen suhtaudutaan nykyään rennosti ja huumorilla. Mutta siinä, että joku äänestetään Suomen tyylikkäimmäksi, astutaan jo vähän ulos huumorista.
Tämä kuulostaa varmasti myös siltä, että pitäisin itseäni hirveän tyylikkäänä. En pidä. Minä velttoilen. Vien lapsen usein tarhaan mitättömissä farkuissa, tavanomaisessa pusakassa ja lenkkareissa. En ole missään nimessä johdonmukainen Crispin edellyttämällä tavalla, vaan minullakin lienee pari kolme tyyliä, joita vaihtelen, joskus jopa satunnaisesti, ilman että sitä edellyttää mikään muu kuin säätila.
lauantaina, marraskuuta 01, 2008
Muutoksia blogeissa
Olen pitänyt tätä Julkaisemattomia-blogia vain hätäapublogina, johon olen postittanut kaikenlaista hassua, mitä on löytynyt koneelta tai levykkeiltä, mutta nyt teen siitä selkeästi kakkosblogini ja nostan sen englanninkieliseksi perustetun, mutta käytännössä kaksikielisenä - ja sekavana - eläneen Pulpetin rinnalle. Pulpetista on siis tarkoitus tulla selkeämmin dekkari- ja pulp- ja muu genrekirjallisuus- ja -elokuvablogi (huh, olihan monta väliviivaa!) ja Julkaisemattomista tulee se blogi, johon postitan suomeksi, kun haluan kommentoida jotain tärkeää tai vähemmänkin tärkeää asiaa. Samalla jatkan ainakin satunnaisesti alkuperäisen idean mukaan julkaisemattomien tai vaikeasti saatavilla olevien tekstien postittamista - ne vain alkavat loppua, kun olen kohta käynyt kaikki arkistojeni levykkeet lävitse. Päiväkirjaa vuosilta 1995-1996 on kyllä vielä jäljellä, varmasti kyllästymiseen saakka.
Jos siis olet joskus tilannut tai merkannut suosikkeihisi vain Pulpetin ja haluat lukea enemmänkin nerokkaita luonnehdintojani maailman tilasta (hah!), niin vaihda tähän. Jos taas olet vain Julkaisemattomien lukija, älä tee muutoksia.
Julkaisemattomia pysyy todennäköisesti melko vähäkuvaisena blogina, joten jos sinua kiinnostavat esimerkiksi vanhat suomalaiset kansikuvat, niin lue Pulpettia - postitan ne tästä lähinkin sinne. Kansikuvataide on kansainvälistä, mutta sanat ovat paikalliset - tai jotain muuta tekosyvällistä.
Jos siis olet joskus tilannut tai merkannut suosikkeihisi vain Pulpetin ja haluat lukea enemmänkin nerokkaita luonnehdintojani maailman tilasta (hah!), niin vaihda tähän. Jos taas olet vain Julkaisemattomien lukija, älä tee muutoksia.
Julkaisemattomia pysyy todennäköisesti melko vähäkuvaisena blogina, joten jos sinua kiinnostavat esimerkiksi vanhat suomalaiset kansikuvat, niin lue Pulpettia - postitan ne tästä lähinkin sinne. Kansikuvataide on kansainvälistä, mutta sanat ovat paikalliset - tai jotain muuta tekosyvällistä.
torstaina, lokakuuta 16, 2008
19.12.1995
Porissa. Automatka oli tylsä, mutta onnistuin pitämään pahimman pahoinvoinnin poissa katselemalla koko matkan ulos ikkunasta: en lukenut mitään, vaikka XXX yritti ehdottaa kaikennäköisiä ilta- ja hömppälehtiä. Ei mitään. Niinpä yli kahden tunnin matka olikin tylsä kuin nälkävuosi. Onneksi sain heti kotiin tultuani ruokaa (kaalipataa) - näin, vaikka olin sanonut äidille, ettei ruokaa tarvitse laittaa.
Pian katson pitkästä aikaa Salaisia kansioita. Kivaa sekin on. Tänä yönä ei nukuta yhdessä XXX:n kanssa: hän ei halunnut nukkua lattialla, mikä taitaisikin olla ehtona sille, että olisimme yhdessä. Nyyhkytys!
En osaa kommentoida mitään. Lopetin Glauserin viimeinkin - mielenkiintoinen, joskin hiukan vaikeaselkoinen kirja, oletin, että Matto olisi ollut jokin henkilö, vaan ei - ja aloitin kirjaa englantilaisesta puutarhasuunnittelusta ja kirjallisuudesta (1600-1840). Mikäs sellaista on lukiessa? [Minulla ei ole mitään mielikuvaa, mikä tuo puutarhakirja on. Olen kyllä ollut kiinnostunut puutarhojen historiasta. Glauser on Friedrich Glauser ja kirja on Mielipuolen valtakunta, suositeltava vanha ja omituinen dekkari, joka suomennettiin 1993.]
Olen tainnut unohtaa sanoa, että luin jokin aika sitten myös jyväskyläläisten tutkijoiden kirjan Eroksen aika. Suhteellisen sujuvaa erotologian popularisointia, mutta liian helppoa paikoitellen. Ja miksi aina tällaisissa kirjoissa vedetään enää vain henkilöitä esiin mitä enemmän lähestytään tätä aikaa? 1800-luvun loppu oli Nietzscheineen jo oireellinen, mutta 1900-luku meni ihan silkassa Freudin, Reichin ja kumppaneiden kuvailussa. Loppuluvussa yritettiin synteesiä, mutta boswellimaisine eroottisen pelin (naamiot ja kaikki) kuvauksineen se oli hiukan hutera. (Kaikesta tällaisesta saa tosin uusia virikkeitä: pitääkin lukea Boswellin päiväkirjaa, kun selvitän kaupunki-ihmisen julkista ja yksityistä kuvaa uudella ajalla.) [Haaveeksi jäi.]
No joo. Pitää soittaa vielä Liisalle, kukankastelijalleni, ja avata televisio. Katsoin tänään tyhjänpäiväistä kuvaa yli kaksi tuntia ja sekin jo pelästytti: onko television mahti näin kova? En ymmärrä Mikkoa, joka sanoo, että kulttuurintutkijalla pitää olla televisio, jotta hän osaa asettaa ihmisen identiteetin muodostukset oikeaan intertekstuaaliseen, no: verkostoon. Mutta nyt loppu.
19.12., tulossa 20.12.
Jouluaatto lähestyy. Ja yhtäkkiä se onkin ohi. Nyt-hetkien olemassaolo on edelleen varmistamatta. (Puhunko minä kliseisesti?)
Näin Salaiset kansiot ensimmäistä kertaa väreissä. [Minulla oli opiskeluaikana vain mustavalkoinen matkatelkkari, eikä muistaakseni vuonna -95 enää lainkaan telkkaria.] Dana Scullylla on punaiset hiukset, itse asiassa hyvinkin kauniit, tuuheat, porkkananpunaiset hiukset. Ja pisamia. Hieno tv-sarja, parasta Twin Peaksin jälkeen, mitä tv:sta on tullut. [Mitä helvettiä? Tässä välissä oli kuitenkin jo näytetty esim. Fitzit.] Katsoin Jyrkiäkin, mutta jos minä haluan katsoa MTV:n kaltaista kuvaa ja tavaraa, minä katson MTV:tä. Jolta tuli itse asiassa sieltäkin hyvää tv-viihdettä: Beavis and Butt-head. (Mikä vitsi sisältyy siihen, että jälkimmäisen nimi on tyystin väärin kirjoitettu? Senhän pitäisi olla ihan vain 'butthead', ilman väliviivaa.) Kaverit laittoivat telkkarin kiinni, koska, kuten Butt-head sanoi, sieltä ei tulisi kahteen tuntiin mitään hyvää. Jo minuutin kuluttua heillä oli tylsää. "Mitä tehdään?" "Seisotaan." "Joo. Hyvä idea." Seisovat. "Tämä on siistiä." "Joo. Seisotaan uudestaan." Katsovat itseään ja toisiaan. "Miten?" Vähän ajan kuluttua he katsovat sähkömittaria ja sitä, kuinka numerot vaihtuvat hitaasti. Beavis: "Voisin oksentaa." "Siistiä. Siinä voisi kulua aikaa." Beavis yrittää oksentaa: "En pysty." Butt-head yrittää: sama tulos. Butt-head tiivistää: "Aika on perseestä." ("Time sucks.") Koska viimeksi olen nauranut makeasti katsoessani televisiota? [Tämä juttu on naurattanut minua yli kymmenen vuotta ja siteeraan sitä usein halukkaille ja vähemmänkin halukkaille kuulijoille.]
Kone käy akulla. Viikonloppuna XXX ihmetteli samassa tilanteessa, että tuuletin (tai mikä tahansa) lakkaa käymästä aika ajoin. Ei näytä tekevän sitä nyt.
Sänky on kammottava, mutta minkäs teet, kun halusin katsoa televisiota? Salaiset kansiot on juuri sellaista tv-viihdettä, josta minä pidän: älykästä, hurmoshenkistä, pinnallista. (Tiedän puhuvani paskaa, mutta menköön, kun kello on jo niin paljon.)
Pian katson pitkästä aikaa Salaisia kansioita. Kivaa sekin on. Tänä yönä ei nukuta yhdessä XXX:n kanssa: hän ei halunnut nukkua lattialla, mikä taitaisikin olla ehtona sille, että olisimme yhdessä. Nyyhkytys!
En osaa kommentoida mitään. Lopetin Glauserin viimeinkin - mielenkiintoinen, joskin hiukan vaikeaselkoinen kirja, oletin, että Matto olisi ollut jokin henkilö, vaan ei - ja aloitin kirjaa englantilaisesta puutarhasuunnittelusta ja kirjallisuudesta (1600-1840). Mikäs sellaista on lukiessa? [Minulla ei ole mitään mielikuvaa, mikä tuo puutarhakirja on. Olen kyllä ollut kiinnostunut puutarhojen historiasta. Glauser on Friedrich Glauser ja kirja on Mielipuolen valtakunta, suositeltava vanha ja omituinen dekkari, joka suomennettiin 1993.]
Olen tainnut unohtaa sanoa, että luin jokin aika sitten myös jyväskyläläisten tutkijoiden kirjan Eroksen aika. Suhteellisen sujuvaa erotologian popularisointia, mutta liian helppoa paikoitellen. Ja miksi aina tällaisissa kirjoissa vedetään enää vain henkilöitä esiin mitä enemmän lähestytään tätä aikaa? 1800-luvun loppu oli Nietzscheineen jo oireellinen, mutta 1900-luku meni ihan silkassa Freudin, Reichin ja kumppaneiden kuvailussa. Loppuluvussa yritettiin synteesiä, mutta boswellimaisine eroottisen pelin (naamiot ja kaikki) kuvauksineen se oli hiukan hutera. (Kaikesta tällaisesta saa tosin uusia virikkeitä: pitääkin lukea Boswellin päiväkirjaa, kun selvitän kaupunki-ihmisen julkista ja yksityistä kuvaa uudella ajalla.) [Haaveeksi jäi.]
No joo. Pitää soittaa vielä Liisalle, kukankastelijalleni, ja avata televisio. Katsoin tänään tyhjänpäiväistä kuvaa yli kaksi tuntia ja sekin jo pelästytti: onko television mahti näin kova? En ymmärrä Mikkoa, joka sanoo, että kulttuurintutkijalla pitää olla televisio, jotta hän osaa asettaa ihmisen identiteetin muodostukset oikeaan intertekstuaaliseen, no: verkostoon. Mutta nyt loppu.
19.12., tulossa 20.12.
Jouluaatto lähestyy. Ja yhtäkkiä se onkin ohi. Nyt-hetkien olemassaolo on edelleen varmistamatta. (Puhunko minä kliseisesti?)
Näin Salaiset kansiot ensimmäistä kertaa väreissä. [Minulla oli opiskeluaikana vain mustavalkoinen matkatelkkari, eikä muistaakseni vuonna -95 enää lainkaan telkkaria.] Dana Scullylla on punaiset hiukset, itse asiassa hyvinkin kauniit, tuuheat, porkkananpunaiset hiukset. Ja pisamia. Hieno tv-sarja, parasta Twin Peaksin jälkeen, mitä tv:sta on tullut. [Mitä helvettiä? Tässä välissä oli kuitenkin jo näytetty esim. Fitzit.] Katsoin Jyrkiäkin, mutta jos minä haluan katsoa MTV:n kaltaista kuvaa ja tavaraa, minä katson MTV:tä. Jolta tuli itse asiassa sieltäkin hyvää tv-viihdettä: Beavis and Butt-head. (Mikä vitsi sisältyy siihen, että jälkimmäisen nimi on tyystin väärin kirjoitettu? Senhän pitäisi olla ihan vain 'butthead', ilman väliviivaa.) Kaverit laittoivat telkkarin kiinni, koska, kuten Butt-head sanoi, sieltä ei tulisi kahteen tuntiin mitään hyvää. Jo minuutin kuluttua heillä oli tylsää. "Mitä tehdään?" "Seisotaan." "Joo. Hyvä idea." Seisovat. "Tämä on siistiä." "Joo. Seisotaan uudestaan." Katsovat itseään ja toisiaan. "Miten?" Vähän ajan kuluttua he katsovat sähkömittaria ja sitä, kuinka numerot vaihtuvat hitaasti. Beavis: "Voisin oksentaa." "Siistiä. Siinä voisi kulua aikaa." Beavis yrittää oksentaa: "En pysty." Butt-head yrittää: sama tulos. Butt-head tiivistää: "Aika on perseestä." ("Time sucks.") Koska viimeksi olen nauranut makeasti katsoessani televisiota? [Tämä juttu on naurattanut minua yli kymmenen vuotta ja siteeraan sitä usein halukkaille ja vähemmänkin halukkaille kuulijoille.]
Kone käy akulla. Viikonloppuna XXX ihmetteli samassa tilanteessa, että tuuletin (tai mikä tahansa) lakkaa käymästä aika ajoin. Ei näytä tekevän sitä nyt.
Sänky on kammottava, mutta minkäs teet, kun halusin katsoa televisiota? Salaiset kansiot on juuri sellaista tv-viihdettä, josta minä pidän: älykästä, hurmoshenkistä, pinnallista. (Tiedän puhuvani paskaa, mutta menköön, kun kello on jo niin paljon.)
sunnuntaina, lokakuuta 12, 2008
18.12.1995
Maanantai, vaikka olo on kuin sunnuntaina. Laiskotuttaa, aurinko paistaa ulkona ja pitäisi varmaan tehdä jotain, mutta ei oikein halua.
Tero ja Anu kävivät eilen illalla ja pelasimme Afrikan tähteä ja rommia. On kuin emme osaisi puhua vieraittemme kanssa, vaan ajaudumme aina pelaamaan. Se on outoa. Mutta ehkä siinä vain käy niin, kun kerran emme tunne toisiamme kovin hyvin - Teronkin kanssa juttu sujuu, kun olemme kahdestaan ja kyllähän sen tietää, mistä sitten puhutaan.
Pitäisi lähteä Poriin, mutta ei oikein osaa. XXX:llä on ongelmia verkkoyhteytensä kanssa ja pitää odotella jonkun ihmisen soittoa. Minä olen valmis lähtemään koska tahansa.
Luin tänä aamuna loppuun Samuel Delanyn Novan. Se on kuulemma uuden scifin perusteoksia, oikea klassikko. Olihan siinä jotain mielenkiintoista, mutta kyllä mainostetut myyttiset yhteydet olivat vähän vaikeasti löydettävissä - kaksi repliikkiä Graalista ja taroteista ei tee tällaista yhteyttä kovin käsinkosketeltavaksi. No, puhuttiinhan siinä romaanin olemuksesta ja lopetettiin koko kertomus postmodernisti (hah) kesken. Vanhentunut, sanon minä: koko 60-luvun lopun scifi, lukuun ottamatta tietysti Dickia, on vanhentunut, koska sen pääpointtina oli reagoida vanhempiin, konservatiivisina pidettyihin scifin muotoihin. Sen piti niin kovasti olla korkeakirjallisuutta, että päähän sattui. Dick ei välittänyt tästä, vaan kirjoitti, mitä halusi (tekijän kuolema?). Bester taas kirjoitti vuosikymmen aikaisemmin eikä näin ollen voinut aavistaakaan, että hänen pitäisi välittää tällaisista kysymyksenasetteluista. (Ja siinä ovatkin suosikkini varsinaisen science fictionin kirjoittajista. O'Brien ja Lem menevät vähän sivuun, jo maantieteellistenkin seikkojen vuoksi.) Jonkun Banksin avaruusseikkailut ovat jo loistavia, koska niissä koko vastakkainasettelu on viimeinkin lopetettu ja on huomattu, että ei tarvitse olla tyly lukijaa kohtaan voidakseen kirjoittaa kunnon kirjallisuutta. (Delany ei suomennoksen perusteella ainakaan ole mikään armoton avantgardisti, kuten Ballard ja Moorcock. Joista jälkimmäinen on parempi Elric-tarinoillaan kuin millään muulla.)
18.12. illalla
Luin Norman Spinradin Deus X:n. Huvittava kirja, jonkin verran viihdyttävä, ilkikurinen ja jossain määrin älyllinen: en pane vastaan, jos scifissa on tällaisia ansioita.
Liha oli hiukan pilaantunutta ja punaviinikastike ei ollut kovin hyvää, mutta söi sitä silti. Ja nyt on punaviinistä, jota joimme, pieni hiprakka, joka tosin XXX:llä näkyy väsymyksenä ja haluttomuutena tehdä mitään (pitäisi pakata). [Liha oli hiukan pilaantunutta - ??? Ja silti söimme sitä?]
Tein Monroelle esitteen neuvostoelokuvista - kirjoitin kahdeksasta
elokuvasta innostuneet esittelyt näkemättä kunnolla edes puolta niistä! Minä olen puffimestari!
Nyt XXX pakkaa.
Pitäisi aloittaa Glauserin lukeminen. Haaveilin, että lopettaisin sen ennen iltaa, mutta se lienee turha toive.
Tero ja Anu olivat katselleet kotielokuvani - mahtoi olla kärsimys. En kysynyt sen kummempia vaikutelmia. Oli Anulla varmaan riittävästi viihdykettä, kun katseli poikaystävänsä toilailuja elokuvassa nimeltä Kostajan kuolema.
Huomenna lähdetään klo 12.15.
Tero ja Anu kävivät eilen illalla ja pelasimme Afrikan tähteä ja rommia. On kuin emme osaisi puhua vieraittemme kanssa, vaan ajaudumme aina pelaamaan. Se on outoa. Mutta ehkä siinä vain käy niin, kun kerran emme tunne toisiamme kovin hyvin - Teronkin kanssa juttu sujuu, kun olemme kahdestaan ja kyllähän sen tietää, mistä sitten puhutaan.
Pitäisi lähteä Poriin, mutta ei oikein osaa. XXX:llä on ongelmia verkkoyhteytensä kanssa ja pitää odotella jonkun ihmisen soittoa. Minä olen valmis lähtemään koska tahansa.
Luin tänä aamuna loppuun Samuel Delanyn Novan. Se on kuulemma uuden scifin perusteoksia, oikea klassikko. Olihan siinä jotain mielenkiintoista, mutta kyllä mainostetut myyttiset yhteydet olivat vähän vaikeasti löydettävissä - kaksi repliikkiä Graalista ja taroteista ei tee tällaista yhteyttä kovin käsinkosketeltavaksi. No, puhuttiinhan siinä romaanin olemuksesta ja lopetettiin koko kertomus postmodernisti (hah) kesken. Vanhentunut, sanon minä: koko 60-luvun lopun scifi, lukuun ottamatta tietysti Dickia, on vanhentunut, koska sen pääpointtina oli reagoida vanhempiin, konservatiivisina pidettyihin scifin muotoihin. Sen piti niin kovasti olla korkeakirjallisuutta, että päähän sattui. Dick ei välittänyt tästä, vaan kirjoitti, mitä halusi (tekijän kuolema?). Bester taas kirjoitti vuosikymmen aikaisemmin eikä näin ollen voinut aavistaakaan, että hänen pitäisi välittää tällaisista kysymyksenasetteluista. (Ja siinä ovatkin suosikkini varsinaisen science fictionin kirjoittajista. O'Brien ja Lem menevät vähän sivuun, jo maantieteellistenkin seikkojen vuoksi.) Jonkun Banksin avaruusseikkailut ovat jo loistavia, koska niissä koko vastakkainasettelu on viimeinkin lopetettu ja on huomattu, että ei tarvitse olla tyly lukijaa kohtaan voidakseen kirjoittaa kunnon kirjallisuutta. (Delany ei suomennoksen perusteella ainakaan ole mikään armoton avantgardisti, kuten Ballard ja Moorcock. Joista jälkimmäinen on parempi Elric-tarinoillaan kuin millään muulla.)
18.12. illalla
Luin Norman Spinradin Deus X:n. Huvittava kirja, jonkin verran viihdyttävä, ilkikurinen ja jossain määrin älyllinen: en pane vastaan, jos scifissa on tällaisia ansioita.
Liha oli hiukan pilaantunutta ja punaviinikastike ei ollut kovin hyvää, mutta söi sitä silti. Ja nyt on punaviinistä, jota joimme, pieni hiprakka, joka tosin XXX:llä näkyy väsymyksenä ja haluttomuutena tehdä mitään (pitäisi pakata). [Liha oli hiukan pilaantunutta - ??? Ja silti söimme sitä?]
Tein Monroelle esitteen neuvostoelokuvista - kirjoitin kahdeksasta
elokuvasta innostuneet esittelyt näkemättä kunnolla edes puolta niistä! Minä olen puffimestari!
Nyt XXX pakkaa.
Pitäisi aloittaa Glauserin lukeminen. Haaveilin, että lopettaisin sen ennen iltaa, mutta se lienee turha toive.
Tero ja Anu olivat katselleet kotielokuvani - mahtoi olla kärsimys. En kysynyt sen kummempia vaikutelmia. Oli Anulla varmaan riittävästi viihdykettä, kun katseli poikaystävänsä toilailuja elokuvassa nimeltä Kostajan kuolema.
Huomenna lähdetään klo 12.15.
sunnuntaina, lokakuuta 05, 2008
16.12.1995
Olen Turussa. XXX lukee käskystäni George MacDonaldin Kalastajaa ja kartanon neitoa - olen jonkun kehaisun nähtyäni halunnut lukea MacDonaldia, mutta olen aina peräytynyt viime vaiheessa: kuka minunlaiseni haluaa oikeasti lukea Ristin Voiton julkaisemaa kirjaa, jossa on vielä rumat kannet? Itse luin Jean Gionon puunistutus-kirjan - viehättävä - ja Jenö Rejtön Grand Hotel -seikkailun - vauhdikas, päätön. Aloitan varmaan Samuel R. Delanyn Novaa. Mikäs on eläessä. [Nyttemmin minulla on MacDonaldin Phantastes, mutta milloinkas minä sitä olisin ehtinyt lukea?]
Glögiin sekoitetusta votkasta tuli hienoinen päänsärky. Pitäisikö syödä jotain?
Kirjoitin juuri kommentin Filmihullun keskusteluun. Onnistun olemaan poleeminen ainakin omasta mielestäni - nyt vain kaikki riippuu siitä, onko Filmihullun toimitus samaa mieltä. Pitää vielä Markulta kysyä, haluaako hän nähdä kirjoitukseni (se on hänenkin allekirjoittamansa) ja tehdä siihen muutoksia tai muuten kommentoida. Olen nähdäkseni ottanut huomioon hänen toiveensa ja argumenttinsa. Pitää tosin vielä katsoa, etteivät väitteeni ole ristiriidassa keskenään - ei ole hauska joutua joittenkuitten teräviin kynsiin.
En keksi muuta kirjoitettavaa tältä päivältä. Eilinen on jäänyt kommentoimatta. Kossu-palkinto meni kauniille Niina Revolle, myöhästyimme Teron kanssa (isot laukut mukana) Ilkan multimediaesityksestä, jossa hän istui päätteen kuoret päässä ja puhui yleisölle videon välityksellä. Ollilla oli selässä lappu, jossa luki "Kossu - connecting people".
Glögiin sekoitetusta votkasta tuli hienoinen päänsärky. Pitäisikö syödä jotain?
Kirjoitin juuri kommentin Filmihullun keskusteluun. Onnistun olemaan poleeminen ainakin omasta mielestäni - nyt vain kaikki riippuu siitä, onko Filmihullun toimitus samaa mieltä. Pitää vielä Markulta kysyä, haluaako hän nähdä kirjoitukseni (se on hänenkin allekirjoittamansa) ja tehdä siihen muutoksia tai muuten kommentoida. Olen nähdäkseni ottanut huomioon hänen toiveensa ja argumenttinsa. Pitää tosin vielä katsoa, etteivät väitteeni ole ristiriidassa keskenään - ei ole hauska joutua joittenkuitten teräviin kynsiin.
En keksi muuta kirjoitettavaa tältä päivältä. Eilinen on jäänyt kommentoimatta. Kossu-palkinto meni kauniille Niina Revolle, myöhästyimme Teron kanssa (isot laukut mukana) Ilkan multimediaesityksestä, jossa hän istui päätteen kuoret päässä ja puhui yleisölle videon välityksellä. Ollilla oli selässä lappu, jossa luki "Kossu - connecting people".
tiistaina, syyskuuta 16, 2008
14.12.1995
Kirjoitan sanasen nopeasti. Tero nukkuu lattialla. Pitäisi lähteä, mutta en saa häntä ylös. Tämä on noloa. Ystävistä ei ole kuin haittaa.
Chungking Expressin alkupuoli oli erinomainen, jälkipuoli hiukan venytetty, vaikka sekin kyllä charmikas. Uusi Bond sen sijaan oli silkkaa roskaa. Olisin toivonut, että tekisivät viimeinkin jotain erilaista, mutta ei. Rami sanoi samaa.
Joimme Teron kanssa viiniä aamuviiteen tai puolikuuteen. Tänään hämmästyttävän kepeä olo. Hidas juominen taitaa olla hyvä homma. Jos aina pystyisi siihen. (Pitääkö "aina" juoda?) Höpötimme kaikennäköistä - naisista mayojen kalenteriin ja ennustukseen vuoden 2012 suuresta muutoksesta. En suostunut järjestämään elämääni sen mukaan, mitä muinaiset intiaanit, vaikka kenties olisivatkin olleet viisaita, ovat sanoneet. Käsityksemme siitä, että elämä maapallolla saattaa mennä pahasti pieleen, ei voi tulla mistään muualta kuin siitä, että havainnoimme elämää ympärillämme. Ei muualta!
Huomenna alkaa joululoma. Joululahjat on mahdollisesti jo hankittu, XXX:lle pitää vielä jotain pientä kehitellä. Pitäisikö tehdä suklaakirsikoita? Vai hankkia jotain järkevää? Mitä häneltä puuttuu? Ei mitään: hänellä on rakkautta, asunto ja ravintoa.
Olen skinheadin näköinen. Äiti hermostuu, mutta hermostukoon: tunnen, kuten Jarmo sanoi, olevani lähempänä eläintä itsessäni. Kalju tai sänki on eroottinen: paljastaa peittäessäänkin. Ajatus "kyrvästä" on tässä tietysti banaali, mutta on siinä jotain perääkin. Mitä sitten ovat kaljut naiset? Ovatko he eroottisia?
Chungking Expressin alkupuoli oli erinomainen, jälkipuoli hiukan venytetty, vaikka sekin kyllä charmikas. Uusi Bond sen sijaan oli silkkaa roskaa. Olisin toivonut, että tekisivät viimeinkin jotain erilaista, mutta ei. Rami sanoi samaa.
Joimme Teron kanssa viiniä aamuviiteen tai puolikuuteen. Tänään hämmästyttävän kepeä olo. Hidas juominen taitaa olla hyvä homma. Jos aina pystyisi siihen. (Pitääkö "aina" juoda?) Höpötimme kaikennäköistä - naisista mayojen kalenteriin ja ennustukseen vuoden 2012 suuresta muutoksesta. En suostunut järjestämään elämääni sen mukaan, mitä muinaiset intiaanit, vaikka kenties olisivatkin olleet viisaita, ovat sanoneet. Käsityksemme siitä, että elämä maapallolla saattaa mennä pahasti pieleen, ei voi tulla mistään muualta kuin siitä, että havainnoimme elämää ympärillämme. Ei muualta!
Huomenna alkaa joululoma. Joululahjat on mahdollisesti jo hankittu, XXX:lle pitää vielä jotain pientä kehitellä. Pitäisikö tehdä suklaakirsikoita? Vai hankkia jotain järkevää? Mitä häneltä puuttuu? Ei mitään: hänellä on rakkautta, asunto ja ravintoa.
Olen skinheadin näköinen. Äiti hermostuu, mutta hermostukoon: tunnen, kuten Jarmo sanoi, olevani lähempänä eläintä itsessäni. Kalju tai sänki on eroottinen: paljastaa peittäessäänkin. Ajatus "kyrvästä" on tässä tietysti banaali, mutta on siinä jotain perääkin. Mitä sitten ovat kaljut naiset? Ovatko he eroottisia?
torstaina, syyskuuta 11, 2008
Erotican käyttämättömiä esipuheita
Juuri on ilmestynyt yhdessä Ville Hännisen ja Vesa Sisätön kanssa kirjoittamani teos Erotica: 69 kiihottavaa kirjaklassikkoa (Otava). Siinä on ihan hauska kirjoittamani esipuhe, mutta tässä on käyttämättä jääneitä vähän vakavampia versioita:
Lukijalle
Erotica: 69 kiihottavaa kirjaklassikkoa esittelee nimensä mukaisesti 69 kirjaa (ja muutaman ylimääräisen), jotka kiihottavat lukijaa - tai ainakin tämä on niiden on tarkoitus, sillä lopputulostahan ei voi tietää.
Kirja sisältää niin halpahintaista kioskipornoa kuin länsi- ja itämaisen kirjallisuuden klassikkojakin. Mikään inhimillinen ei ole ollut meille vierasta - eikä toivottavasti lukijallekaan.
Erotiikan ja pornografian ero on tietysti hiuksenhieno, ja on lukijoita, joille Herra Jackin ihmeellinen huone on pahinta mahdollista pornoa. Toiselle se voi olla kiihottavaa erotiikkaa.
Kirjojen itsensä lisäksi teoksessa esitellään myös kirjailijoiden skandaalinkäryistä elämää ja epätoivoisia tekoja saada kirjansa ylipäätään julkaistua. Erotiikka ei ole koskaan ollut merkityksetöntä ja lukuisia kirjailijoita on jopa yritetty saada hengiltä, etteivät he jatkaisi paheellisessa ammatissaan. Teoksista on valittu innostavia sitaatteja todistamaan, että kirjat todella ansaitsevat paikkansa erotiikan pantheonilla.
Kirjan tekeminen on ollut paikoin hyvinkin nousujohteista, ja samoja fiiliksiä toivotamme myös Erotican lukijoille!
Lukijalle
Erotica: 69 kiihottavaa kirjaklassikkoa esittelee nimensä mukaisesti 69 kirjaa (ja muutaman ylimääräisen), jotka kiihottavat lukijaa - tai ainakin niiden on tarkoitus, sillä lopputulostahan ei voi tietää. Kaikki riippuu lukijasta.
Kirja käsittelee aihetta laajasti ja sisältää niin halpahintaista kioskipornoa kuin länsi- ja itämaisen kirjallisuuden klassikkojakin. Mikään inhimillinen ei ole kirjan tekijöille vierasta - eikä toivottavasti lukijallekaan. Joissain Erotican esittelemissä kirjoissa esiintyy sellaisia tabuaiheita kuin pedofilia ja insesti, mutta tällaisten asioiden käsitteleminen kirjoitetussa erotiikassa ja pornografiassa mahtuu nähdäksemme vielä moraalin rajoihin.
Eroottisen kirjallisuuden historia on yhtä pitkä, ellei pidempi, kuin varsinaisen kirjallisuuden historiakin. Ensimmäinen säilynyt kirja, Gilgamesh-eeposkin, alkaa seksikohtauksella ja on vain säällistä olettaa, että sitä ennenkin on nuotioiden ääressä ja hallitsijoiden palatseissa kerrottu rivoja tarinoita. Erotiikka ei koskaan lakkaa olemasta, ja sama koskenee myös pornografiaa.
Ero on tietysti hiuksenhieno, ja on lukijoita, joille Vladimir Nabokovin Lolita on pahinta mahdollista pornoa. Hirvittää kuvitella, mitä sellainen lukija ajattelee esimerkiksi Kadonneen kondomin arvoituksesta.
Helsingissä ja Turussa 6.4.2008
Ville Hänninen
Juri Nummelin
Vesa Sisättö
Lukijalle
Erotica: 69 kiihottavaa kirjaklassikkoa esittelee nimensä mukaisesti 69 kirjaa (ja muutaman ylimääräisen), jotka kiihottavat lukijaa - tai ainakin tämä on niiden on tarkoitus, sillä lopputulostahan ei voi tietää.
Kirja sisältää niin halpahintaista kioskipornoa kuin länsi- ja itämaisen kirjallisuuden klassikkojakin. Mikään inhimillinen ei ole ollut meille vierasta - eikä toivottavasti lukijallekaan.
Erotiikan ja pornografian ero on tietysti hiuksenhieno, ja on lukijoita, joille Herra Jackin ihmeellinen huone on pahinta mahdollista pornoa. Toiselle se voi olla kiihottavaa erotiikkaa.
Kirjojen itsensä lisäksi teoksessa esitellään myös kirjailijoiden skandaalinkäryistä elämää ja epätoivoisia tekoja saada kirjansa ylipäätään julkaistua. Erotiikka ei ole koskaan ollut merkityksetöntä ja lukuisia kirjailijoita on jopa yritetty saada hengiltä, etteivät he jatkaisi paheellisessa ammatissaan. Teoksista on valittu innostavia sitaatteja todistamaan, että kirjat todella ansaitsevat paikkansa erotiikan pantheonilla.
Kirjan tekeminen on ollut paikoin hyvinkin nousujohteista, ja samoja fiiliksiä toivotamme myös Erotican lukijoille!
Lukijalle
Erotica: 69 kiihottavaa kirjaklassikkoa esittelee nimensä mukaisesti 69 kirjaa (ja muutaman ylimääräisen), jotka kiihottavat lukijaa - tai ainakin niiden on tarkoitus, sillä lopputulostahan ei voi tietää. Kaikki riippuu lukijasta.
Kirja käsittelee aihetta laajasti ja sisältää niin halpahintaista kioskipornoa kuin länsi- ja itämaisen kirjallisuuden klassikkojakin. Mikään inhimillinen ei ole kirjan tekijöille vierasta - eikä toivottavasti lukijallekaan. Joissain Erotican esittelemissä kirjoissa esiintyy sellaisia tabuaiheita kuin pedofilia ja insesti, mutta tällaisten asioiden käsitteleminen kirjoitetussa erotiikassa ja pornografiassa mahtuu nähdäksemme vielä moraalin rajoihin.
Eroottisen kirjallisuuden historia on yhtä pitkä, ellei pidempi, kuin varsinaisen kirjallisuuden historiakin. Ensimmäinen säilynyt kirja, Gilgamesh-eeposkin, alkaa seksikohtauksella ja on vain säällistä olettaa, että sitä ennenkin on nuotioiden ääressä ja hallitsijoiden palatseissa kerrottu rivoja tarinoita. Erotiikka ei koskaan lakkaa olemasta, ja sama koskenee myös pornografiaa.
Ero on tietysti hiuksenhieno, ja on lukijoita, joille Vladimir Nabokovin Lolita on pahinta mahdollista pornoa. Hirvittää kuvitella, mitä sellainen lukija ajattelee esimerkiksi Kadonneen kondomin arvoituksesta.
Helsingissä ja Turussa 6.4.2008
Ville Hänninen
Juri Nummelin
Vesa Sisättö
sunnuntaina, syyskuuta 07, 2008
12.12.1995
Edellisessä päiväkirjamerkinnässä puhuin Tiedonantaja-rintamerkistä. Unohdin kommentoida asiaa. Siinähän ovat vierekkäin Marx, Engels ja Lenin, kerälle taitettu Tiedonantaja takanaan. Olen sittemmin sanonut, että käyttäisin edelleenkin jotain rintamerkkiä, jossa olisivat vain Marxin ja Engelsin kuvat. Paras olisi pelkkä Marxin kuva. Pelättiinkö Neuvostoliitossa ja DDR:ssä häntä kuitenkin sen verran, että sellaisia rintamerkkejä ei tehty? Tietääkö joku? En muista ikinä nähneeni sellaista merkkiä. Sen sijaan antiikkimessuilla näin sellaisen, jossa oli mukana myös Stalin (olisiko ollut Engelsin tilalla?). En ostanut, koska minulla ei ole Stalin-nostalgiaa. Leninin kuva sen sijaan herättää edelleen epämääräisiä lapsuuteen liittyviä muistoja, joista en ota selvää.
Piti sen verran vielä muistelemani Tiedonantaja-merkistä, että kun minulla oli sellainen vielä joskus -98 tai -99 pikkutakin rintapielessä (missäs muualla - eikö pikkutakki ole poststalinistisen pikkuälykön tunnusmerkillinen vaate?), niin joku pysäytti minut turkulaisessa Puhakan K-kaupassa ja kysyi: "Onko tämä nyt sitä postmodernia ironiaa?" Hän oli vanha taistolainen, jota hiukan loukkasi, että tällaista muinaisjäännettä joku vielä kantaa. Yritin sanoa, ettei se ole pelkkää ironiaa ja totesin, että haluaisin Leninin siitä pois. Olen ihan tosissani: minulle Marx on loputtoman kiehtova filosofi ja yhteiskunnallinen ajattelija, jonka ajatuksista aukeaa minulle messiaanisen kaltaisia elämyksiä yhteiskunnasta, jossa jokainen voi olla mitä haluaa. Se peittyy täysin reaalisosialismin saavutusten alle.
No, sitten päiväkirjaan:
12.12.
Kännissä. Kirjoitan itse asiassa ensimmäistä kertaa eläissäni kännissä. Tämä on tietysti saavutus.
Olin juuri Aatamin puvussa. Ei, vaan kirjan julkistajaisissa. Olimme siellä keskenämme, kirjan kirjoittajat, ja joimme glögiä ja puhuimme niitä näitä. Niiden näiden puhuminen jatkui Mylläreissä, josta murto-osa jatkoi Dorikseen. Minä tulin kotiin kirjoittamaan päiväkirjaani.
Tero ei tullut tänään. Luin Walter Benn Michaelsin esseen Thoreausta: hienoa hienoa. Lupasin Mikolle Simolle muinoin antamani kirjan vuoden -68 graffiteista. [Löysin tällaisen kirjan tosiaan - raahelaiselta kirppikseltä!] Juttelimme Markun kanssa elokuvakerhovastineesta Filmihulluun: minä sain tehtäväkseni kirjoittaa se.
Mitäs muuta? Hirveästi sähköpostiviestejä tänään. AAA:n sain tietää muuttaneen jo Tampereelle. [Tästä alkaa aikamoinen ihmissuhdesoppa, josta en tiedä, paljonko siitä kannattaa täällä kertoa. Katsotaan nyt.]
Kirjoitan nopeammin kuin sormeni. Ne tulevat perässä monta kirjainta.
Salasana piti tänään vaihtaa järjettömäksi kirjain- ja lukurykelmäksi. Typerää! Miksei "kksuck2" kelvannut? [Say what?]
Mikko oli hirveässä humalassa, mutta meni Dorikseen. Typerys. Olli ironisoi systeemejä ja minua: sanoi minun esiintyvän huonosti älykkäänä, mutta väitti, että itse esiintyy älykkäänä hyvällä menestyksellä. Heikkinen sen sijaan leikkii älykkyydellään. (Heikkinen ei ollut mukana näissä pippaloissa.)
Illan typerin juttu oli se, että en muistanut XXX:n olevan S:n luona ja koetin koko illan soittaa XXX:n kotinumeroon T:kuun, kunnes muistin liian myöhään, että pitäisi soittaa H:linnaan, jota numeroa en tietenkään enää muistanut. Pahus!
Mikko antoi kaikille ylimääräiset Aatamit, joten nyt voin antaa kirjan Samillekin. Hyvä homma.
Mahtaako tämä enää 20 vuoden kuluttua vaikuttaa humalaisen kirjoittamalta? Sääli, että näitä voi korjata mielin määrin. Ei sitten lue liuskassa, että "Sammie yilmäääriset Ataamit." Tai joitan vstaavaa. (Heko heko.) Nyt nukkumaan.
Seuraavana aamuna
Olo: "Ei koskaan enää!" Olen antanut Teron - joka tulee tänään - olettaa, että menemme tanssimaan. Saa nyt nähdä...
Ilta todisti sen, että juhlista pitää lähteä silloin, kun vielä on hauskaa. Jäin ja jäin ja lopulta lainasin rahaa tyystin turhaan viinilasilliseen.
Miksi kirjoitan tätä nyt, kun olisin voinut illallakin (yöllä) kirjoittaa saman?
Krapulaa mystifioidaan, mutta ei siinä ole mitään kunnioitettavaa. Mitä nopeammin siihen saa avun, sen parempi. Minua tänä aamuna suihku, aamiainen ja kaikki pillerit eivät tuntuneet auttavan. Nukuin niin huonosti: yläkerran hullu alkoi kolistella ennen viittä enkä saanut unta enää sen jälkeen. Ja nyt hullu-Elomäki näyttää leffaa Niagarassa ja pitää mennä katsomaan, ettei jää Chungking Express näkemättä. Onhan sitä verrattu Godardiinkin. Mikä ei tietysti lupaa paljon.
Hei hei.
Piti sen verran vielä muistelemani Tiedonantaja-merkistä, että kun minulla oli sellainen vielä joskus -98 tai -99 pikkutakin rintapielessä (missäs muualla - eikö pikkutakki ole poststalinistisen pikkuälykön tunnusmerkillinen vaate?), niin joku pysäytti minut turkulaisessa Puhakan K-kaupassa ja kysyi: "Onko tämä nyt sitä postmodernia ironiaa?" Hän oli vanha taistolainen, jota hiukan loukkasi, että tällaista muinaisjäännettä joku vielä kantaa. Yritin sanoa, ettei se ole pelkkää ironiaa ja totesin, että haluaisin Leninin siitä pois. Olen ihan tosissani: minulle Marx on loputtoman kiehtova filosofi ja yhteiskunnallinen ajattelija, jonka ajatuksista aukeaa minulle messiaanisen kaltaisia elämyksiä yhteiskunnasta, jossa jokainen voi olla mitä haluaa. Se peittyy täysin reaalisosialismin saavutusten alle.
No, sitten päiväkirjaan:
12.12.
Kännissä. Kirjoitan itse asiassa ensimmäistä kertaa eläissäni kännissä. Tämä on tietysti saavutus.
Olin juuri Aatamin puvussa. Ei, vaan kirjan julkistajaisissa. Olimme siellä keskenämme, kirjan kirjoittajat, ja joimme glögiä ja puhuimme niitä näitä. Niiden näiden puhuminen jatkui Mylläreissä, josta murto-osa jatkoi Dorikseen. Minä tulin kotiin kirjoittamaan päiväkirjaani.
Tero ei tullut tänään. Luin Walter Benn Michaelsin esseen Thoreausta: hienoa hienoa. Lupasin Mikolle Simolle muinoin antamani kirjan vuoden -68 graffiteista. [Löysin tällaisen kirjan tosiaan - raahelaiselta kirppikseltä!] Juttelimme Markun kanssa elokuvakerhovastineesta Filmihulluun: minä sain tehtäväkseni kirjoittaa se.
Mitäs muuta? Hirveästi sähköpostiviestejä tänään. AAA:n sain tietää muuttaneen jo Tampereelle. [Tästä alkaa aikamoinen ihmissuhdesoppa, josta en tiedä, paljonko siitä kannattaa täällä kertoa. Katsotaan nyt.]
Kirjoitan nopeammin kuin sormeni. Ne tulevat perässä monta kirjainta.
Salasana piti tänään vaihtaa järjettömäksi kirjain- ja lukurykelmäksi. Typerää! Miksei "kksuck2" kelvannut? [Say what?]
Mikko oli hirveässä humalassa, mutta meni Dorikseen. Typerys. Olli ironisoi systeemejä ja minua: sanoi minun esiintyvän huonosti älykkäänä, mutta väitti, että itse esiintyy älykkäänä hyvällä menestyksellä. Heikkinen sen sijaan leikkii älykkyydellään. (Heikkinen ei ollut mukana näissä pippaloissa.)
Illan typerin juttu oli se, että en muistanut XXX:n olevan S:n luona ja koetin koko illan soittaa XXX:n kotinumeroon T:kuun, kunnes muistin liian myöhään, että pitäisi soittaa H:linnaan, jota numeroa en tietenkään enää muistanut. Pahus!
Mikko antoi kaikille ylimääräiset Aatamit, joten nyt voin antaa kirjan Samillekin. Hyvä homma.
Mahtaako tämä enää 20 vuoden kuluttua vaikuttaa humalaisen kirjoittamalta? Sääli, että näitä voi korjata mielin määrin. Ei sitten lue liuskassa, että "Sammie yilmäääriset Ataamit." Tai joitan vstaavaa. (Heko heko.) Nyt nukkumaan.
Seuraavana aamuna
Olo: "Ei koskaan enää!" Olen antanut Teron - joka tulee tänään - olettaa, että menemme tanssimaan. Saa nyt nähdä...
Ilta todisti sen, että juhlista pitää lähteä silloin, kun vielä on hauskaa. Jäin ja jäin ja lopulta lainasin rahaa tyystin turhaan viinilasilliseen.
Miksi kirjoitan tätä nyt, kun olisin voinut illallakin (yöllä) kirjoittaa saman?
Krapulaa mystifioidaan, mutta ei siinä ole mitään kunnioitettavaa. Mitä nopeammin siihen saa avun, sen parempi. Minua tänä aamuna suihku, aamiainen ja kaikki pillerit eivät tuntuneet auttavan. Nukuin niin huonosti: yläkerran hullu alkoi kolistella ennen viittä enkä saanut unta enää sen jälkeen. Ja nyt hullu-Elomäki näyttää leffaa Niagarassa ja pitää mennä katsomaan, ettei jää Chungking Express näkemättä. Onhan sitä verrattu Godardiinkin. Mikä ei tietysti lupaa paljon.
Hei hei.
maanantaina, syyskuuta 01, 2008
Julkaisematonta Waltaria
No ei vaan - ihan vaan minun julkaisemattomia pätkiä Waltarista. Sain kirjan valmiiksi: Unohdettu Waltari ilmestyy BTJ:ltä tuossa lokakuun lopulla Helsingin kirjamessuilla, jossa siitä sitten bamlataan. Toivottavasti joku vielä muistaa Waltarin tuossakin vaiheessa, vaikka synttäreistä ja Raju Panulan elämäkertateoksesta on kulunut jo yli kuukausi.
Tässä siis pari pätkää, joita en kirjaan laittanut, mutta jotka voivat jotakuta kiinnostaa. En tiedä, voivat olla vähän "outta place".
Teoksen [Luulin ensiksi että tämä on Muukalaislegioonassa, mutta sehän on Valtateistä {johon se ei sovi} ja on julkaistu sata kertaa uudestaan!] tunnetuin teksti "Pyramiidiuni" on Waltarin monia varhaisteoksia, eritoten Kuolleen silmät, mieleen tuova kauhuruno, joka kertoo (ilmeisesti egyptiläisestä) muumiosta, jonka runon minäkertoja löytää. Kertoja rakastuu palavasti muumioon vain huomatakseen, että tämä on vampyyri: "ja valkeat, terävät hampaat / purivat olkapäähäni pistävät haavat / ohuen kankaan lävitse". Runoa on tietysti mahdollista tulkita allegorisesti, esimerkiksi viittaamalla Waltarin epäonnisiin rakkauskokemuksiin (näin on ilmeisesti ajateltu, kun se on Mikan runoja ja muistiinpanoja -teoksessa sijoitettu rakkausrunojen sekaan). Runo kestää kuitenkin myös kirjaimellisen vertailun nuoren kirjailijan samanaikaisiin kauhunovelleihin. Samalla se edustaa vapaassa mitassaan myös modernistista tyyliä.
***
[Tämä käsittelee Sinun ristisi juureen -kokoelmaa.]
Samanlaista masokistista itseruoskintaa näkyy myös runossa "Hedelmätön puu": "Oi Jumala, ma olen vain hedelmätön puu, / mun juureni ja runkoni on madot syöneet."
***
[Päätin, ettei Riimikronikka joulukirjoista kuulu teokseeni, koska se ja eräs toinen tilapäämainosruno on julkaistu sen seitsemänä painoksena Joulutarinoita-kirjassa.]
Waltari taisi myös hauskan tilapäisrunon. Esimerkki tästä on pieni kuusisivuinen vihkonen Riimikronikka joulukirjoista, jota on todennäköisesti jaettu kirjakaupoissa mainoksena. Teksti alkaa: "Tässä on aikomus kertailla, / vähän joulun kirjoja vertailla." Vihko ilmestyi vuonna 1936, mutta itse vihkossa vuotta ei mainita.
Teksti on sujuvaa riimittelyä; erityisen hauska on kohta: "Rakkaampi kuin kaikki muut / lienee meille Hamsun, Knut." Vastaava säepari on: "Kirjoittaa ei kukaan muu / osaa niinkuin Sigrid Boo."
Osa riimipareista vaikuttaa nykyään tahattoman koomisilta, kun historia on muuttanut suhdanteita: "Pilsudski Puolan on uudeksi luonut, / Suomeen on Gummerus hänetkin tuonut."
Waltari ei myöskään häpeä mainostaa itseään, mikä oli tietysti mahdollista, kun vihkossa ei ole kirjoittajan nimeä: "Waltaria taidettiin jo korvillekin vedellä, / mutta taas on poika muista rinnanmitan edellä." Osittain hänen oman teoksensa mainos on myös maininta hänen toimittamastaan Ihmeiden kirjasta: "Nyt on 'Elämän ihmeet' jo pohdittu / ja kirjana julkaistu tohdittu."
Runon viimeinen säkeistö kuuluu:
Ilman kirjaa eipä, eipä
maistu kinkku eikä leipä.
Ilman kirjaa ilon tilalla
olis itku - joulu pilalla.
Siks' on paras pitää hoppua,
jottei kirjat ehdi loppua.
Tässä siis pari pätkää, joita en kirjaan laittanut, mutta jotka voivat jotakuta kiinnostaa. En tiedä, voivat olla vähän "outta place".
Teoksen [Luulin ensiksi että tämä on Muukalaislegioonassa, mutta sehän on Valtateistä {johon se ei sovi} ja on julkaistu sata kertaa uudestaan!] tunnetuin teksti "Pyramiidiuni" on Waltarin monia varhaisteoksia, eritoten Kuolleen silmät, mieleen tuova kauhuruno, joka kertoo (ilmeisesti egyptiläisestä) muumiosta, jonka runon minäkertoja löytää. Kertoja rakastuu palavasti muumioon vain huomatakseen, että tämä on vampyyri: "ja valkeat, terävät hampaat / purivat olkapäähäni pistävät haavat / ohuen kankaan lävitse". Runoa on tietysti mahdollista tulkita allegorisesti, esimerkiksi viittaamalla Waltarin epäonnisiin rakkauskokemuksiin (näin on ilmeisesti ajateltu, kun se on Mikan runoja ja muistiinpanoja -teoksessa sijoitettu rakkausrunojen sekaan). Runo kestää kuitenkin myös kirjaimellisen vertailun nuoren kirjailijan samanaikaisiin kauhunovelleihin. Samalla se edustaa vapaassa mitassaan myös modernistista tyyliä.
***
[Tämä käsittelee Sinun ristisi juureen -kokoelmaa.]
Samanlaista masokistista itseruoskintaa näkyy myös runossa "Hedelmätön puu": "Oi Jumala, ma olen vain hedelmätön puu, / mun juureni ja runkoni on madot syöneet."
***
[Päätin, ettei Riimikronikka joulukirjoista kuulu teokseeni, koska se ja eräs toinen tilapäämainosruno on julkaistu sen seitsemänä painoksena Joulutarinoita-kirjassa.]
Waltari taisi myös hauskan tilapäisrunon. Esimerkki tästä on pieni kuusisivuinen vihkonen Riimikronikka joulukirjoista, jota on todennäköisesti jaettu kirjakaupoissa mainoksena. Teksti alkaa: "Tässä on aikomus kertailla, / vähän joulun kirjoja vertailla." Vihko ilmestyi vuonna 1936, mutta itse vihkossa vuotta ei mainita.
Teksti on sujuvaa riimittelyä; erityisen hauska on kohta: "Rakkaampi kuin kaikki muut / lienee meille Hamsun, Knut." Vastaava säepari on: "Kirjoittaa ei kukaan muu / osaa niinkuin Sigrid Boo."
Osa riimipareista vaikuttaa nykyään tahattoman koomisilta, kun historia on muuttanut suhdanteita: "Pilsudski Puolan on uudeksi luonut, / Suomeen on Gummerus hänetkin tuonut."
Waltari ei myöskään häpeä mainostaa itseään, mikä oli tietysti mahdollista, kun vihkossa ei ole kirjoittajan nimeä: "Waltaria taidettiin jo korvillekin vedellä, / mutta taas on poika muista rinnanmitan edellä." Osittain hänen oman teoksensa mainos on myös maininta hänen toimittamastaan Ihmeiden kirjasta: "Nyt on 'Elämän ihmeet' jo pohdittu / ja kirjana julkaistu tohdittu."
Runon viimeinen säkeistö kuuluu:
Ilman kirjaa eipä, eipä
maistu kinkku eikä leipä.
Ilman kirjaa ilon tilalla
olis itku - joulu pilalla.
Siks' on paras pitää hoppua,
jottei kirjat ehdi loppua.
Rihmaston esittely
Olen kuukauden kirjailijavieraana Rihmastossa. Mukavaa, että tietokirjailijakin otetaan sellaiseksi. Alla kirjoittamani esittely, joka äityi niin pitkäksi, että pätkäisivät aimo osan. Ehkä parempi niin.
Olen ollut jossain määrin kyllästynyt sanan "sekatyöläinen" ylenpalttiseen viljelyyn viime aikoina, mutta olen silti sanonut vaimolle, että termi "kirjoittamisen sekatyöläinen" on kehitelty minua varten. Olen kirjoittanut itse noin 15 tietokirjaa ja toimittanut viisi tai kuusi. Lisäksi olen vuodesta 1986 alkaen kirjoittanut satoja, ellen tuhansia lehtijuttuja sekä kolumneja eri lehtiin ja nettiin. Olen ideoinut suomalaiselle kustantajalle ensi keväänä alkavan dekkaripokkarisarjan ja lisäksi olen koonnut turkulaiselle pienkustantamolle vanhoja kotimaisia lukemistonovelleja. Harry Etelän kauhunovellien kokoelma Kauhujen salakammio (2007) jäi rikollisen vähälle huomiolle.
Esikoisteokseni syntyi myrskyisästi pitkän avoliiton viimeisissä vaiheissa jouluaatonaattona vuonna 2000. Pulpografia esittelee yli 300 amerikkalaista kioskikirjailijaa, ja minut opittiinkin tuntemaan Herra Pulpina. Sittemmin olen jahkaantunut tutkimaan myös länkkäreitä ja silkkaa pornoakin. Huono kirjallisuus on parhaimmillaan kiinnostavampaa kuin hyvä kirjallisuus keskinkertaisimmillaan. Huono porno taas on kiinnostavinta kirjallisuutta mitä on - alkusyksyllä 2008 ilmestyy yhdessä kahden muun tekijän kanssa kirjoittamani Erotica: 69 kiihottavaa kirjaklassikkoa, jossa käsittelen muun muassa suomalaisten pornolehtien lukijakirjeitä.
Päähenkilöitäni ovatkin yleensä kriitikoiden ja kirjallisuushistorioiden kaltoin kohtelemat kirjailijat, ja olen kotimaisia esimerkkejä käsitellyt muun muassa teosparissa Unohdetut kirjailijat. Se saa jatkoa Suomen yliarvostetuinta kirjailijaa, Mika Waltaria, käsittelevästä teoksesta, joka ilmestyy vuoden 2008 syksyllä.
Vähemmän unohdettuja ilmiöitä käsittelin teoksessani Valkoinen hehku (2005), jonka piti olla laajojen kansanjoukkojen seikkaperäinen johdatus elokuvan historiaan, mutta ei oikein tärpännyt. Vuoden 2009 alussa ilmestyy vielä työnimellä "Lyhyt kirja elokuvan historiasta" esiintyvä teos, joka toivottavasti tavoittaa ainakin 12-16-vuotiaat filmihullujen alut.
Marginaalia ovat kirjoissani edustaneet myös harvinaiset etunimet sekä talkkuna.
Palkintoja en valitettavasti ole saanut. Olen syntynyt Raumalla vuonna 1972, asunut Porissa vuoteen 1990 asti, opiskellut Tampereen yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja suorittanut kansalaisvelvollisuuteni siviilipalveluksessa Turussa, jossa edelleen asun. Työhuoneeni lattialla on legoja hujanhajan - se on myös lastenhuone.
Pidän muutamaakin blogia, joista tärkeimmät ovat: Pulpetti (http://pulpetti.blogspot.com), Julkaisemattomia (http://jurinummelin.blogspot.com) ja kiireessä hölmösti nimetty Jurin tekstit (http://jurintekstit.blogspot.com).
Olen ollut jossain määrin kyllästynyt sanan "sekatyöläinen" ylenpalttiseen viljelyyn viime aikoina, mutta olen silti sanonut vaimolle, että termi "kirjoittamisen sekatyöläinen" on kehitelty minua varten. Olen kirjoittanut itse noin 15 tietokirjaa ja toimittanut viisi tai kuusi. Lisäksi olen vuodesta 1986 alkaen kirjoittanut satoja, ellen tuhansia lehtijuttuja sekä kolumneja eri lehtiin ja nettiin. Olen ideoinut suomalaiselle kustantajalle ensi keväänä alkavan dekkaripokkarisarjan ja lisäksi olen koonnut turkulaiselle pienkustantamolle vanhoja kotimaisia lukemistonovelleja. Harry Etelän kauhunovellien kokoelma Kauhujen salakammio (2007) jäi rikollisen vähälle huomiolle.
Esikoisteokseni syntyi myrskyisästi pitkän avoliiton viimeisissä vaiheissa jouluaatonaattona vuonna 2000. Pulpografia esittelee yli 300 amerikkalaista kioskikirjailijaa, ja minut opittiinkin tuntemaan Herra Pulpina. Sittemmin olen jahkaantunut tutkimaan myös länkkäreitä ja silkkaa pornoakin. Huono kirjallisuus on parhaimmillaan kiinnostavampaa kuin hyvä kirjallisuus keskinkertaisimmillaan. Huono porno taas on kiinnostavinta kirjallisuutta mitä on - alkusyksyllä 2008 ilmestyy yhdessä kahden muun tekijän kanssa kirjoittamani Erotica: 69 kiihottavaa kirjaklassikkoa, jossa käsittelen muun muassa suomalaisten pornolehtien lukijakirjeitä.
Päähenkilöitäni ovatkin yleensä kriitikoiden ja kirjallisuushistorioiden kaltoin kohtelemat kirjailijat, ja olen kotimaisia esimerkkejä käsitellyt muun muassa teosparissa Unohdetut kirjailijat. Se saa jatkoa Suomen yliarvostetuinta kirjailijaa, Mika Waltaria, käsittelevästä teoksesta, joka ilmestyy vuoden 2008 syksyllä.
Vähemmän unohdettuja ilmiöitä käsittelin teoksessani Valkoinen hehku (2005), jonka piti olla laajojen kansanjoukkojen seikkaperäinen johdatus elokuvan historiaan, mutta ei oikein tärpännyt. Vuoden 2009 alussa ilmestyy vielä työnimellä "Lyhyt kirja elokuvan historiasta" esiintyvä teos, joka toivottavasti tavoittaa ainakin 12-16-vuotiaat filmihullujen alut.
Marginaalia ovat kirjoissani edustaneet myös harvinaiset etunimet sekä talkkuna.
Palkintoja en valitettavasti ole saanut. Olen syntynyt Raumalla vuonna 1972, asunut Porissa vuoteen 1990 asti, opiskellut Tampereen yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja suorittanut kansalaisvelvollisuuteni siviilipalveluksessa Turussa, jossa edelleen asun. Työhuoneeni lattialla on legoja hujanhajan - se on myös lastenhuone.
Pidän muutamaakin blogia, joista tärkeimmät ovat: Pulpetti (http://pulpetti.blogspot.com), Julkaisemattomia (http://jurinummelin.blogspot.com) ja kiireessä hölmösti nimetty Jurin tekstit (http://jurintekstit.blogspot.com).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)