Joululehtien historiaa

Olen jo pariin kertaan maininnut hiukan epäonnisen kirjani Hauskaa joulua, johon kokosin vanhoja joulunovelleja. Kirja meni vaillinaisena ja paino- ja muita virheitä täynnä painoon - mutta se ei silti ole estänyt sen huikaisevaa menestystä! Painos on lähes loppuunmyyty! (Joskin pitänee korostaa, että painos oli alun perinkin pieni.) Jos kustantaja innostuu, teemme toisen korjatun ja täydennetyn painoksen ensi vuoden joulumarkkinoille. 
Tässä kuitenkin kirjaan sisältyvä pitkähkö johdantoartikkeli joululehtien historiasta - olen lievästi editoinut tekstiä ja korjaillut muutamia virheitä sekä lisäillyt lehtien ilmestymisvuosia. Teksti ei edusta kovin syvällistä historiantutkimusta, mutta ehkä tällaista luettelonomaista artikkelia voi pitää jonkinlaisena ennakoivana arkeologiana (myönnetään, termi on animaation historiasta kirjoittaneen Giannalberto Bendazzin), jonka pohjalle myöhemmät tutkijat voivat rakentaa. (Ainakin näin voi toivoa!) En nimittäin löytänyt mitään kunnollista tekstiä aiheesta, pienessä lähdeluettelossa mainittu Orvo Bogdanoffin kirja on erittäin hienosti kuvitettu, mutta tekstillisesti se on pettymys. Jos joku tietää hyvän tekstin aiheesta, sopii laittaa kommenteihin! 
Hyvää joulua kaikille blogin ja teosteni lukijoille! 

Joululehtien historiaa

Ensimmäinen suomalainen joululehti oli ilmeisesti vuonna 1879 ilmestynyt ruotsinkielinen Betlehems stjärnan eli Betlehemin tähti, jonka julkaisi Helsingin Nuorten naisten kristillinen yhdistys. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi jouluaattona, mitä nykyään pidettäisiin mahdottomuutena. NNKY julkaisi Betlehemen tähteä kymmenen vuoden ajan, mutta aloitti sen uudestaan vuonna 1904. Lehti ilmestyikin aina vuoteen 1957 asti.

kuva: Irene Ylönen

Samana vuonna kuin Betlehems stjärnan lakkautettiin ensimmäisen kerran ilmestyi myös Tilgmannin kirjapainon julkaisema Joulutervehdys, jota toimittivat ajan naisasianaisinakin toimineet Vera Hjelt ja Alli Trygg, joista ensinmainittu oli myös kansanedustaja 1900-luvun alussa. Joulutervehdys oli laadukkaasti tehty lehti, jossa vuorottelivat asiapitoiset tekstit lyhyiden novellien ja satujen kanssa. Lehti panosti myös ulkoasuun käyttämällä ajan merkittäviä taiteilijoita kansikuvittajina, kuten Hanna Frosterus-Segerståhlea. Joulutervehdyksessä esiintyi monia ajan kirjailijoita, kuten Alli Nissinen ja Toini Topelius. Joulutervehdyksen sisältö oli suurimmaksi osaksi hyvin harras ja kristitty. Samantapainen oli WSOY:n Joulusanoma lapsille, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1891. Sen pitkäaikainen päätoimittaja oli kirjailijasukuun kuulunut Aune Krohn.
Maallisempia lehtiä olivat pitkäikäisen ja vaikutusvaltaisen koulu- ja lastenkirjakustantamon Valistuksen Joulupukki sekä tamperelaisen kirjapainon ja kustantajan Isak Julinin perustama Joulu-Ilo. Joulupukki alkoi ilmestyä vuonna 1900 ja jatkui aina vuoteen 1966. Joulu-Iloon teki varhain kuvituksia ja kansikuvia ajan tunnettu taiteilija ja arkkitehti Alex. Federley, ja lehteen kirjoittivat muun muassa kansankuvauksen isänä pidetty Pietari Päivärinta ja eläinhoito-oppaistaan tunnettu, mutta myös satuja kirjoittanut Mikko Ilkka sekä Jalmari Finne, Ruupert Kainulainen, Juho Koskimaa ja U. W. Valakorpi. Erikoinen kertomus Joulu-Ilossa oli kansakoulunopettajana toimineen Anna Kaitilan "Joulutarina", joka sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan. Tarinassa venäläinen sotilaa karkaa jouluksi kotiin ja teloitetaan karkuruudesta tuomittuna. Lehteen kirjoitti myös raumankielisiä tarinoita Hj. Nortamo.

Suomessa julkaistiin näiden lisäksi paljon muitakin joululehtiä 1910-1930-luvuilla, jonka ajanjakson voi katsoa olleen suomalaisten joululehtien kulta-aikaa. Lähes jokaisella isolla kustantamolla oli oma joululehtensä ja lisäksi monet järjestöt julkaisivat omia lehtiään. Monissa lehdissä oli uskonnollinen sisältö, kuten Nuorten todistus -järjestön Jouluaatto-lehdessä, joka alkoi ilmestyä vuonna 1920 ja ilmestyy edelleenkin Suomen vapaakirkon joululehtenä. Taiteellisesti tyylikäs varhainen lehti oli Turussa painettu Sampo, joka ilmestyi vuosina 1908-1916. Sitä kuvittivat monet aikansa tärkeimmät ja parhaat taiteilijat, kuten Akseli Gallén-Kallela, Santeri Salokivi ja Victor Westerholm. Lehdessä oli mukana myös nuori Rudolf Koivu.
Valistuksen Joulupukki-lehden kukoistuskautta voi katsoa olleen 1920-1930-luku, jolloin sillä oli lähes maailmanluokan avustajia, kuten Rudolf Koivu, joka teki lehteen upeita töitä, ja Alexander Paischeff sekä Onni Muusari, jonka töissä oli huomattavia jugendvaikutteita. 1930-luvulla lehteä kuvitti myös myöhemmin televisiosta tunnettu Kylli Koski. Tarinoita ja runoja lehteen kirjoittivat muun muassa Akseli Einola, Tyyne Haapanen-Tallgren, Heikki Jartti, Urho Karhumäki, Aarni Kouta, Veikko Korhonen, Alpo Noponen, Jalmari Sauli, Toivo Tarvas ja Einari Vuorela.
Suuri osa joululehdistä suunnattiin nuorille ja lapsilukijoille, mutta kiinnostavan poikkeuksen muodostaa kirjailija Maila Talvion päätoimittama Kulkuset, joka ilmestyi alaotsikolla "Joululukemista maalaisille". WSOY:n julkaisema lehti ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1913. Lehti suuntautui taiteeseen ja kirjallisuuteen ja sen avustajiin kuuluivat muun muassa presidentin vaimo Ester Ståhlberg sekä Mika Waltari, jonka joulutarinoihin kuuluu vuonna 1930 ilmestynyt "Onnellinen loppu", joka julkaistiin Kulkusissa Martta Wendelinin kuvituksella. Kulkusissa ilmestyi myös erilaisia taideliitteitä, erityisen hieno liite oli (ilmeisesti ruotsalaisen) taiteilija Carin Adelswärdin primitiivisellä tekniikalla kuvittama Aleksis Kiven kertomus "Hiidenkivi". Hauska lisä on yleensä kovin vakavana tunnetun V. A. Koskenniemen kauhuhenkinen runo "Sir Edward". Lehti lakkasi ilmestymästä vuonna 1930.

Muita kustantamojen joululehtiä olivat muun muassa Kariston Pienokaisen joulu ja Joulutunnelma. Edellinen alkoi ilmestyä vuonna 1925 ja luotti enemmän käännöstarinoihin ja ulkomaisiin kuvituksiin kuin kotimaisiin. Otavan joululehti oli Joululahja, joka ilmestyi vuosina 1915-1956. Lehti oli aluksi Helmi Krohnin, Arvid Lydeckenin ja Anni Swanin toimittama, mutta pian Swan jättäytyi toimittajan töistä pois. Joululahjan kannet olivat usein Martta Wendelinin kuvittamia; Wendelin onkin ollut Rudolf Koivun rinnalla yksi tärkeimpiä jouluaiheen kuvittajia Suomessa. Wendelinin työt Joululahjassa ovat herkkiä lapsiaiheita, jotka vetoavat lukijoihin edelleen. Joululahjaan kirjoittivat monet ajan tärkeät ja tuotteliaat lasten- ja satukirjailijat, kuten Tyko Hagman, Joni Rautio ja Annikki Setälä. Hilda Huntuvuori kirjoitti lehteen monia Raamattu-aiheisia tarinoita, ja uskonnollinen sisältö näkyi lehdessä muutenkin melko runsaana. Lehteen tekivät sarjakuvia muun muassa Hjalmar Löfving sekä nimimerkit ESA, Ha-Ve ja K. Vuoristo. Akseli Einolan itsensä kuvittamat sadut lähenivät paikoitellen sarjakuvaa. Upeita kuvituksia tekivät myös Hanna Frosterus-Segerstråhle ja Eeli Jaatinen. Sodan jälkeen lehteen kirjoittivat muun muassa Ester Ahokainen ja Aili Konttinen sekä Annikki Setälän käly Aini Setälä. Uusi kuvittaja oli naivistisia töitä tehnyt Helmiriitta Honkanen.
WSOY:n julkaiseman Sirkka-lastenlehden jouluversio Sirkan joulu ilmestyi sota-aikana Anni Swanin päätoimittamana. Joulunumeroita selvästi myytiin Swanin nimellä, sillä normaaleissa numeroissa hänen nimeään ei ollut kansissa. Joulunumeroihin panostettiin, sillä muutoin mustavalkoisen lehden joulunumerot olivat näyttävästi moniväripainettuja. Kirjoittajina olivat päätoimittaja Swanin lisäksi muun muassa Ester Ahokainen, joka julkaisi lehdessä paljon lastenrunoja, Aino Pälsi, Raul Roine, Annikki Setälä ja Toini Swan sekä eksoottisia aiheita suosinut R(afael). Austio. Akseli Einola teki Joululahja-lehdestä tuttuja kuvitettuja satuja, ja kuvittajista tunnettuja olivat ainakin Rudolf Koivu ja Helga Sjöstedt. Hjalmar Löfving julkaisi Sirkan joulussa sarjakuvaansa Olli Pirteä.

Samoihin aikoihin kahden edellämainitun kanssa julkaistiin myös lastenlehti Pääskysen erillistä Joulukontti-nimistä joululehteä. Sen päätoimittajia olivat 1920-luvulla Helmi Krohn, Arvid Lydecken ja Salme Setälä. Lehdessä oli vielä tuolloin paljon uskonnollista sisältöä, mutta myös satuja hienoin kuvituksin varustettuna, mainittakoon vaikkapa Alexander Paischeffin "Taikaneste", jonka hän oli itse kuvittanut. Muita tärkeitä kuvittajia olivat Martta Wendelin ja Rudolf Koivu. 1930-luvulla Joulukonttiin piirsi Koivun lisäksi muun muassa Arnold Tilgmann ja Olavi Vikainen sekä tuntemattomampi, joulukorttejakin tehnyt Maria Orjala. Kiinnostava erikoisuus on vuoden 1939 numerossa ilmestynyt Aarne Koposen fantasiatarina "Kuningas Robotti".
Helmi Krohn jatkoi lehden päätoimittajana vuoteen 1956, jolloin se lakkautettiin. Helmiriitta Honkanen pistää silmään viimeisten vuosien raikkaana kuvittajana. Martta Wendelinin kannet jatkoivat aina lehden lopettamiseen saakka, samoin uskonnollinen sisältö, joskin se väheni selvästi ajan myötä.
Mainittujen lehtien lisäksi myös kustantajien perustama Koulutarpeiden Keskusliike julkaisi omaa lehteään, Pikkuväen joulua vuosina 1934-1960.

Kiinnostava ja aikuisille suunnattu oli Liikeapulaisten liiton julkaisema Joulutouhu (1932-1958), jossa siinäkin näkyi paljon Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin kansikuvia. Olavi Salmisen päätoimittamassa lehdessä ilmestyi usein kauppa- tai liikeaiheisia novelleja, joita kirjoittivat Erkki Ilmari (eli Erkki Ilmari Lehtonen), M. eli Maija Pajari, Veikko Virmajoki ja saaristolaistarinoistaan tunnettu Emil Elenius. Myös kauhutarinoita kirjoittanut nimimerkki T. Syväkari kirjoitti Joulutouhuun, tosin muissa tyylilajeissa. Lähes joka numerossa julkaistiin Tiituksen eli Ilmari Kivisen pakina. Näyttävän näköisen lehden välissä julkaistiin usein myös irrotettava taidekuva, esimerkiksi Pekka Halosen ja Väinö Hämäläisen töitä.
Joulutouhun kohdalla näkyy erityisen hyvin se, että sota-aika vähensi kirjoittavien ja kuvittavien avustajien määrää ja laatua - sama ilmiö tapahtui tietysti muissakin joululehdissä, mutta lastenlehdissä kato ei ollut niin suuri kuin Joulutouhussa, koska lapsille tarinoita kirjoittivat usein naiset, jotka eivät joutuneet rintamalle. Joni Rautio oli Joulutouhun kohdalla poikkeus, sillä häneltä ilmestyi lehdessä sota-aikanakin useita novelleja. Sodan jälkeen lehteen piirsi hauskoja impressionistisia kansikuvia Eero-Einari eli Forssassa vuonna 1910 syntynyt Eero Einari Nurmela.
Liikeapulaisten liiton lisäksi monet muutkin yhdistykset julkaisivat joululehtiä: Misericordiaa julkaisi vuosina 1941-1964 Suomen sairaanhoitajataryhdistys, Taikasauvaa (1928-1931) julkaisi Koteja kodittomille lapsille, Orvon joulua taas Orpokotiyhdistys Siunauksela vuosina 1924-1987. Lehtien kanssa myytiin usein myös jouluaiheisia postikortteja.
Myös sota-aiheet näkyivät joululehdissä. Anna Kaitilan ensimmäisen maailmansodan myllerryksiin sijoittuva tarina mainittiin jo, Suomen sotiin sijoittuvat runoilijana tunnetun Ilmari Pimiän "Joulukirje rintamalle" (Joulupukki 1941) ja Toini Lehtisen "Joulu tuli sittenkin" (Joulupukki 1940), jossa rintamalle lähtenyt isä palaa huonoista uutisista huolimatta kotiin jouluksi.
Uskonnollinen sisältö ei lehdistä koskaan poistunut, minkä todistavat monet toimittaja Veikko Ennalan ankarana isänä tunnetun Atte Ennalan Raamattu-aiheiset tarinat Joulupukki-lehdessä. Raamattu-tarinoita kirjoittivat joululehtiin myös Hilda Huntuvuori ja Heikki Soisalo.

Myös monet yleisaikakauslehdet, kuten Kotiliesi, Seura ja Apu, julkaisivat erillisiä joulunumeroita, joissa ilmestyi paljon kirjailijoiden tekemiä joulutarinoita sekä jouluaiheisia kuvituksia. Esimerkiksi Mika Waltari kirjoitti paljon Kotilieden Jouluun. Joulunumeroita julkaisivat myös Hakkapeliitta ja Suomen Sotilas sekä erälehdet.
Myöhemmin yhteiskunnan maallistuessa joululehdet ovat palautuneet lähemmäksi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tilannetta, jossa uskonnolliset yhteisöt julkaisevat omia joululehtiään, mutta maalliset tahot ovat niistä luopuneet. Murros tapahtui 1950- ja 1960-luvuilla, jolloin monivärisinä painettujen joululehtien viehätys väheni muidenkin lehtien vähitellen siirtyessä moniväripainatukseen. Lisäksi lehdet saivat radiosta, televisiosta ja elokuvista kilpailijoita. Lopullisen niitin antoivat radikaalit kulttuuripiirit, joille joulunvietto oli merkki yhteiskunnan jämähtämisestä vanhoihin tapoihin. Uskonnollisissa piireissä lehdet ovat edelleen suosittuja. Esimerkiksi Raamattuopiston Joulusanoma ilmestyy edelleen.

Joululehtien viehätys ei ole kuitenkaan lakannut - tämä koskee varsinkin lapsille tarkoitettuja joululehtiä. Kauniit käsityönä tehdyt värikuvat eivät ole vanhentuneet ja joulutarinoiden yksinkertaisuus ja niiden teemat tuntuvat edelleen ajankohtaisilta, vaikka uskonnollisuus ja hartaus eivät sinänsä kiinnostaisikaan. Lehtiin sisältyy suuri määrä suomalaisen kirjallisuuden, lehtikuvituksen ja sarjakuvan historiaa ja olisi sääli, jos se jäisi kokonaan huomiotta.

Kirjallisuutta:

Orvo Bogdanoff: Joutui joulu pohjolaan. Joulukorttien ja joululehtien historiaa. Kansainvälinen kuvakulttuuriyhteisö Säde 2011.

http://www.posti.fi/postimuseo/nayttelyt/teemanayttelyt/2009/joululehdet.html (sit. 6.9.2012)

https://kirjasto.jyu.fi/yleista/nayttelyt/2009/joulun-sanomat-joululehtiae-sata-vuotta-sitten-1

http://sivustot.tuusula.fi/museot/wendelin/tekstisivu.tmpl?numero=85393408

Hauskaa joulua -kirjan sisällysluettelo (joka ei siis löydy kirjasta): 

Juhani Aho: Joulu, teoksesta Lastuja: toinen kokoelma, WSOY 1905
Juhani Aho: Haltian joululahjat, teoksesta Kolme lastua lapsille, WSOY 1899
Eino Leino: Tietäjät itäiseltä maalta, Uusi Suometar 25.12.1900
Pietari Päivärinta: Minun jouluni, Joulu-Ilo 1905
Alta: Joulusaappaat, Joulutervehdys 1889
Anonyymi: Muuan jouluaatto, Joulutervehdys 1889
Joel Lehtonen: Joulu ja juhannus, Joulutunnelma 1927
Karl A. Tavaststjerna: Joulun ja uudenvuoden välillä, Joulutervehdys 1895
Veikko Korhonen: Heidän onnellisin joulunsa, Joulu-Ilo 1919
Juho Koskimaa: Uuteen elämään. Joulukertomus porovarkaasta, Joulu-Ilo 1908
Väinö Kataja: Kaksi joulua vanhanpojan elämässä, Sarastus 1908
Johan Ludvig Runeberg: Joulunaatto luotsin majassa, alun perin nimellä "En julqväll i lotskojan", Helsingfors Morgonblad, 31.12.1832, suomennos julkaistu nimellä Joulun-aatto luotsin majassa. G. W. Edlund 1886
Emil Nervander: Jouluvieraita, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Emil Nervander: Kirjojen jouluyö. Fantasia, teoksesta Jouluvieraita, Otava 1903
Rafael Hertzberg: Joulusatu vanhasta Karjalasta, Joulutervehdys 1895
Viljo Kojo: Joulukertomus, teoksesta Yllätys. Karisto 1925
Larin-Kyösti: Syytinkivaarin joulusahti, teoksesta Katupeilin kuvia, Karisto 1910
Samuli S.: Jouluaamu, teoksesta Novelleja II. WSOY 1885
Alli Trygg: Muuan joululahja, Joulutervehdys 1892
Reino Helismaa: Joulu Villissä lännessä, Seikkailujen Maailma 12/1945 salanimellä Masa Palo

Uusi Ruudinsavu ulkona

Toimittamani Ruudinsavu, Suomen Länkkäriseuran virallinen äänenkannattaja, on jälleen kerran ilmestynyt. Lehdessä on pitkä essee Cormac McCarthysta, joka on ajankohtainen klassikkoromaani Blood Meridianin käännöksen ansiosta, artikkeli Lonesome Dove -tv-sarjoista, teksti Buck O'Rue -sarjakuvasta, jota Disney-mies Paul Murry teki varhain urallaan, sekä pidemmät nekrologit Sergio Bonellista ja Jean Giraudista. Lisäksi lehdessä on monta pikkujuttua sekä arvioita ja laaja nekrologipalsta. 

Lehden kansikuvassa - jonka on tehnyt maanmainio Anssi Rauhala - keekoilee Länkkäriseuran kesäpippaloista tutussa asennossa seuran aktiivijäsen Sami Myllymäki.

Tilattavissa osoitteesta ruudinsavu@gmail.com.

Toinen lakkautettava lehti, eli muistoja City-lehden ajoilta

Kirjoitin eilen Reginan lakkauttamisesta. Mainitsin siinä myös City-lehden, jonka viimeinen numero kohtapuoliin ilmestyy (ellei ole ilmestynyt jo). Voisi kirjoittaa kokonaisia kirjoja siitä, miksi printtilehdet ja varsinkin City-lehti kärsivät 2000-luvulla, mutta se ei minua kiinnosta - enkä ehkä osaisikaan sanoa aiheesta mitään järin kiinnostavaa.

City-lehti kiinnostaa minua vain siinä mielessä, että kauan sitten kirjoitin siihen itse. Lukenut en ole sitä kuin aivan satunnaisesti viimeiseen 15 vuoteen, ehkä jopa 20:een. Olen ollut snobi ja väittänyt käyttäväni aikani jonkin tärkeämmän ja paremman lukemiseen. Mitä se sitten ikinä onkaan ollut - Jules Verneä ja René Descartesia? No, oli miten oli, kun lehti perustettiin 80-luvun puolivälissä, sille perustettiin myös isoja paikkakuntakohtaisia toimituksia ja Poriinkin, jossa silloin asuin, tuli oma toimituksensa. Olin kirjoittanut vuoden parin ajan elokuva-arvosteluja Satakunnan Työhön (jossa isäni oli töissä) ja ajattelin, että kyllä minä yhden City-lehden handlaan. Lehden linjauksista ja toimituspolitiikasta minulla ei ollut mitään käsitystä. Muistan tosin jutelleeni siitä kaverini Antti Huittisen kanssa (nykyään Taideteollisessa valokuvauksen lehtorina - vai onkos se Aalto-yliopisto?) ja sanoneeni oppimani vanhakantaisen vasemmistolaisen ideologian mukaisesti, että City-lehti edustaa uutta pinnallisuutta. Antti sanoi siihen, että hänestä on hienoa, että voi jostain lukea, mitä ihmiset aikovat tehdä.

Kävelin toimitukseen sisään Porin kauppahallin yläkerrassa. Esittäydyin päätoimittajalle ja minulle esiteltiin muut toimituksen jäsenet - jostain syystä päätoimittaja halusi käyttää muista lempinimiä, en esimerkiksi ikinä oppinut tuntemaan lehden jonkinlaista toimitussihteeriä, mukavaa partaheppua muulla nimellä kuin Pelmu-Elmuna. En millään muista edes lehden hyvännäköisen sihteerin nimeä. Päätoimittajankin nimi meni hiukan ohitse, mutta siitä myöhemmin.

Tarjosin lehteen sekalaista kolumnipalstaa, mutta päätoimittaja halusi, että kirjoittaisin elokuvasta, se kun oli erikoisalaani - sikäli kuin 15-vuotiaalla nyt erikoisalaa on. Tein uuden kolumnin ja se jo kelpasi, palstan nimeksi tuli Bagatelleja. Syytä en enää tiedä. Ilkka U. Pesämaa piirsi pyynnöstäni hienon logon palstalle, mutta sitä käytettiin vain pari kolme kertaa. Kävi nimittäin niin, että palsta lakkautettiin hyvin pian. Neljän tai viiden kerran jälkeen kolumni jäi ilmestymättä, syynä oli se että mainokset kiilasivat sen edelle. Näin kävi toisenkin kerran ja muistan, että yritin mennä Cityn toimitukseen. Ovi oli kiinni, mutta toimituksen edessä hengaillut Johnny-Kai Forssell, joka kai myös kirjoitti lehteen, sanoi jotain siitä, että mainoksia oli ollut liikaa jälleen kerran. En muistaakseni palannut kertaakaan lehden toimitukseen. En tiedä, miksi toimin näin, nyt tekisin jotain ihan muuta - soittaisin esimerkiksi tai laittaisin sähköpostia ja kysyisin, mikä mättää. No, toisaalta kukaan ei koskaan kysellyt tekstieni perään. Ja varmaan aika pian City-lehden Porin toimitus lakkautettiin, sen jälkeen asioita rupesivat hoitamaan yksittäiset freelancereina toimivat avustajat.

Jos joku haluaa tietää kolumnieni aiheista jotain, niin muistan ainakin kirjoittaneeni Wim Wendersin Emotion Pictures -kirjasta, joka oli juuri ilmestynyt suomeksi. Jotain muistan kirjoittaneeni myös yleisistä elokuvan katsomisen trendeistä. Asiat sekoittuvat mielessäni helposti, koska pidin samantyyppistä palstaa sittemmin Tampereella Aviisissa. (Siinäkin oli Ilkka Pesämaan piirtämä logo.)

Piti sanoa jotain Porin Cityn päätoimittajasta. Kun kirjailija Asko Sahlberg löi itsensä läpi, hän oli mielestäni kovin tutun näköinen. Vasta kun jossain haastattelussa mainittiin, että hän oli ollut Porissa Cityn päätoimittajana, tunnistin hänet. Hän oli kiinnostava ja silmiinpistäväkin hahmo Porin 80-luvun lopun melko harmaassa katukuvassa, muistan kerran, kun hän tuli vastaan valkoisessa irtotakissa, punaisessa paidassa ja mustassa kravatissa (tai mustassa paidassa ja punaisessa kravatissa) ja muistaakseni kaunis nainen kainalossa. Sellaiseen ei juuri Porissa ollut aiemmin törmätty. Vuosia myöhemmin tapasin Sahlbergin lyhykäisesti ja aikamoisessa kännissä Tampereen Ilves-hotellin aulassa ja hän muisti kyllä minut. Nyt voi ihmetellä, miksi en koskaan pannut hänen - tai muun toimitusten jäsenten - nimeään merkille lehden apinalaatikosta.

Mitä tästä kaikesta opimme? Emme kai mitään. Cityyn kirjoittaminen sen perustamisvuosina vertautuu tietenkin edellisten sukupolvien Vanhan valtaukseen: "Missä olit silloin kun City-lehteä perustettiin?" Jo sen muistelu, se että oli jossain tekemisissä asian kanssa, on itsessään arvokasta. (Sanoo hän ja huomauttaa sarkasmista.)

2000-luvun alussa minulla oli uudestaan pieni kontakti Cityyn. Silloinen tyttöystäväni, nykyinen vaimoni Elina Teerijoki oli lyhyen aikaa Turun Cityn painoksen toimittaja. Työhön kuului julkkisten bongailua Turun baareissa ja tavisten katuhaastatteluja - työ oli ilmeisesti niin typerää että Elina on tarkoituksella jättänyt sen pois työhakemuksistaan. Kohta kukaan ei enää edes tajuaisi, missä ihmeen lehdessä hän on ollut töissä. Olin jo vähällä päästäkin Cityyn, kun Elinan piti tehdä juttu ihmisten katumuodista ja kysyä heiltä kommentteja aiheesta. Elina otti kuvan myös minusta. Minulla oli siihen aikaan aika klassinen tyyli ja sanoin, että pukeutumiseni tärkeimpiä osasia ovat sopusuhtaisuus ja tasapainoisuus. Mainokset jyräsivät kuvan alleen.

Vanhan ajan kaskut

Lainasin kirjastosta Antero Raevuoren toimittaman kirjan Vanhan ajan kaskut: vitsejä 1900-1950-luvuilta (Gummerus), joka ilmestyi viime vuonna. Se on pieni pokkari, johon Raevuori on koonnut vitsejä lähinnä vanhoista vitsilehdistä. Kiinnostuin tästä, koska itse pyörittelin vastaavaa ideaa vuosikausia uskomatta siihen hetkeäkään - ja sitten joku menee ja tekee sen. Raevuori on tietysti ollut jo pitkään kohtuullisen tunnettu urheilukirjoittaja, jolla on varmasti hyvät suhteet kustantajiinsa. Olisi vain itse pitänyt uskoa tähän... Olisin tosin tehnyt kirjan eri tavalla - olisin painottanut vitsien absurdiutta ja huonoutta. (Samanlainen hankehan on Karo Hämäläisen ja Salla Simukan mummovitsikirja, jota en tosin ole lukenut.)

Oli miten oli, tässähän olisi ollut Raevuorella tilaisuus kertoa jotain vitsilehdistä ja niiden tekijöistä ja kuvittajista. Valitettavasti hän vain luettelee osastojen alussa, mistä lehdistä vitsit on napattu - esimerkkinä vuodet 1910-1919: Ampiainen (Viipuri), Kulkuri (Vaasa), Mullikka (Tampere), Tuulispää (Helsinki), Weitikka (Oulu), Velikulta (Helsinki). Tässäkin listassa on minulle tuntemattomia lehtiä, Tuulispäätä lukuun ottamatta.

Raevuori on kirjoittanut parinsadan merkin mittaiset esittelyt kuhunkin osastoon. Tässä saman osaston teksti: "Naurun kohteet lisääntyivät. Nyt nauretaan juutalaisille - heidän ahneudelleen ja puhetavalleen. Vitsien kohteena ovat myös gulashit, keinottelijat, jotka rikastuvat ja lihovat ruokapulan vallitessa. Näyttämölle ilmestyvät myös savolaisukot, jotka murteineen ovat jatkossakin kiitollisia pilalehtien vakiohahmoja. Papeilla, tuomareilla ja opettajilla on paikkansa heilläkin, niin myös näsäviisailla pikkupojilla, mutta lahtareista ja punikeistä ei vitsejä väännetä. Kansalaissota on liian arka ja kipeä aihe." Tietystikään vitsikirjan lukija ei kaipaa tietoa häiritsemään naurunautintoa, mutta nyt tietopuolisempaa kirjaa samasta aiheesta on varmasti vaikeampi saada enää läpi. (Nautinnonkin kanssa on vähän niin ja näin - suuri osa vitseistä on aika huonoja.)

Kirjassa on lisäksi käytetty lehtien kuvituksia mainitsematta kuvittajien nimiä - mietin, olisiko tässä joissain kohdin tehty jopa tekijänoikeusrikoksia. Osa kuvituksista on selvästi ruotsalaisia - jonkun tekijä on "Knut", toisen ehkä "P. Lindroth". Yksi on ehkä "Hilding Nyman" - ahaa, hänestä onkin peräti Wikipedia-hakusana täällä.

Monessa kuvassa näkyy selvästi signeeraus "Y. Yrjölä". Tietääkö kukaan mitään Yrjölästä - joka lienee ollut Yrjö? Yksi on ehkä Vuoristo tai Vuonto tai Vuorto. Mukana lienee yksi Hjalmar Löfving, jos hänen signeerauksensa oli "Hj.L."

Sotanovelliprojekti: Hakkapeliitan Joulu

Hakkapeliitan Joulu oli tietenkin Hakkapeliitan joululehti, värikantinen, paksu julkaisu, jossa julkaistiin muun muassa TK-piirtäjien rintamakuvia värillisinä. Joistain näistä saisi hienoja tauluja, kuten Aarne Nopsasen eräästä melkein impressionistisesta hyökkäyskuvasta, jossa miesten liikkeet muuttuvat pelkiksi muodoiksi ja väreiksi.

Hakkapeliitan Joulua julkaistiin hätäisten muistiinpanojeni mukaan
ensimmäisen kerran jo 1930-luvulla. Niissä tietysti puhutaan paljon
sisällissodasta - tai tietenkin vapaussodasta -, ja kiinnostava on huomata, miten Suomessa todella heräteltiin neuvostovastaista mielialaa jo vaikkapa vuonna 1937. Ryssittely ja rasistinen heittely on huomattavan yleistä, ja vaikka asiasta sinänsä olisi poliittisesti mitä mieltä tahansa, niin aika mautonta oli monien kotimaisten kirjoittajien huumori noina vuosina.

Lehti oli sinänsä ansiokkaasti tehty ja siinä esiintyi monia aikansa
tunnetuimpia kirjailijoita. Monia ei yleensä edes ajattele sotakirjailijoina: Unto Kupiainen, Toivo Pekkanen, A.E. Järvinen... Myös monista nationalistisistä historiallisista romaaneistaan tuttu Artturi Leinonen kirjoitti lukuisia novelleja lehtiin. Muita kirjoittajia olivat mm. Erkki Mutru ja Joel Laikka. Myös myöhemmin kioskipokkarikustantamo Valpas-Mainoksen perustanut Hugo Valpas esiintyi lehdessä monilla TK-reportaasheilla - yhtä näistä saatan käyttää kirjassa, koska Valpas on
kiinnostava hahmo ja olen jutellut hänen poikansa kanssa. Kiinnostavia ja erikoisia
nimiä novellien tekijöiden seassa olivat Väinö Leskinen, jonka oletan olevan Kekkosen ajan monipuolinen ministeri (ja muovikassimies), ja myöhemmin historioitsijana työskennellyt Mauno Jääskeläinen.

Hakkapeliitassa oli 1942 novellikilpailu. Tämä heijastanee
asemasotatilannetta - rintamalla ei tapahtunut paljon mitään ja "pojille" tarvittiin viihdettä. Novelleja ei kuitenkaan tullut riittävästi peruskirjoittajilta ja kilpailun myötä tekstejä saatiin enemmän.

Veli Kajavasta vielä

Kirjoitin muutama viikko sitten Veli Kajavan lentosotanovelleista, jotka ilmestyivät Seikkailujen Maailmassa, Suomen kenties tärkeimmässä (ja ainoassa varsinaisessa) pulp-lehdessä. Epäilin, että kyse voisi olla Viljo Kajavasta ja että salanimi oli vain nopeasti väännetty mukaelma kirjoittajan nimestä.

Tänään törmäsin lähteeseen, joka saa minut epäilemään, että kyse ei ollut runoilijana parhaiten tunnetusta Viljo Kajavasta, vaan Ester Kallbergista. Kalevi Haiko kirjoitti Ruumiin kulttuurissa 3/1988 Eeva-Liisa Mannerista ja muutamasta muusta naisesta, jotka kirjoittivat 1940-1950-luvuilla jännitysnovelleja lukemistolehtiin. Ester Kallberg oli yksi näistä muutamasta. Kallberg eli vuosina 1905-1988 ja kirjoitti muun muassa Suomen Kuvalehteen, jonka päätoimittaja Ilmari Turja, tuolloin vielä elossa, muisti, että Kallberg oli postivirkailija Tampereelta. Haiko mainitsee, että Kallberg kirjoitti jännitysjuttuja myös sota-aikana - mihin lehtiin, sitä hän ei sano. Mutta hän sanoo, että Kallberg kirjoitti rakkausnovelleja salanimellä Elli Kajava. Siitä ei ole pitkä matka Veli Kajavaan.

Sotanovelliprojekti: Hopeatorvet

Hopeatorvet oli korsulehti, jota julkaisi Propaganda-aseveljet vuosina 1942-1944. Lehti oli omituista formaattia - kansi oli käytännössä lehden takasivu, joka sitten taitettiin lehden päälle niin että siitä tuli kansi. Lehti luettiin kuitenkin "väärinpäin" eli etusivut olivat kanteen nähden takasivuja.

Lehden toimitussihteerinä oli Paula "Pimpula" Talaskivi, josta tuli sittemmin Hesarin elokuva-arvostelija vuosikymmeniksi ja Filmihullun varmaan eniten haukkuma ihminen.

Hopeatorvet oli huomattavasti kiinnostavampi lehti kuin Pohjolan Sankarit, vaikka Hopeatorvien sisältö oli kepeää huttua. Varsinaiset sotajutut loistivat poissaolollaan, mutta kaikenlaista kiinnostavaa sentään löytyi. Lehteen kirjoittivat niin Arijoutsi, Topi Tuisku, Tapio "Roy" Vilppunen, Outsider, pari nuortenkirjaa julkaissut Jorma Saarinen, Valentin, Eva Hirn kuin Helga Nuorpuukin. Olavi Linnuksella oli monia etsivä Tauno Vahtos -tarinoita, joita olisi hauska koota kansien väliin, mutta olen yrittänyt kerran aiemminkin, tuloksetta. Lehteen kirjoitti myös Veikko Karumo, sekä omalla nimellään että salanimellä Naula.

Kiinnostava kirjoittaja oli Peter Kar -salanimi, jolla ilmestyi eksoottisia seikkailujuttuja ja jännäreitä. Myöhemmin lehdessä paljastui, että Peter Kar oli Pekka Karunki, jolle on oikein Wikipedia-hakusana. Karunki ei kuollut sodassa, vaan Helsingissä 1943.

Hopeatorvien kuvitus oli laadukasta ja monipuolista: Esa Salonen (eli ES), Tanttu, Erkki Koponen, Asmo Alho, Ami Hauhio. Lisäksi oli paljon tuttuja signeerauksia, joiden kantajia en tiedä: kuka on MT, jonka sigissä kirjaimet ovat päällekkäin, tai (ilmeisesti) EL, jonka signeerauksessa kirjaimet sulautuvat toisiinsa kaunokirjoitusmaisesti ja vuosiluku jatkaa samaa viivaa. Sama taiteilija teki lehteen myös puheetonta strippiä Alpertti Aivinainen (koetan skannata yhden näytteen). Kuvittaja, joka signeeraa nimellä Valkonen, on koko nimeltään Topi Valkonen - tämä kävi ilmi jutun oheen merkitystä tiedosta.

Pari hauskaa irtojuttua: Pommi-salanimellä oli juttu nimeltä "PMMP" (Puolueettomien Maiden Materiaalinen Palvelu). Lehdissä oli suomennoksia ilmeisesti englannista, ainakin yksi Agatha Christien novelli ("S.O.S.") löytyi. Ilmeisesti viihdekulttuurissa Suomi on seurannut anglosaksisia virtauksia ja paljon puhuttu saksalainen vaikutus näkyi lähinnä korkeakulttuurissa.

Löytyikö mitään käytettäväksi? Arijoutsilla oli ihan kohtuullinen pala, jossa naistoimittaja tulee tekemään repparia korsulle, Aake Jermolla oli novelli hienostelevasta hajusteita käyttävästä miehestä, jota muut nimittelevät "tädiksi", kunnes tämä pistelee venäläisiä poikki ja pinoon, Tapio Vilppusella eli Roylla oli niinikään kohtuullinen lentoaiheinen teksti, Gabriel Tossulla eli iskelmä- ja kuplettitekstejä paljon tehneellä Ahti Einolalla oli myös kiinnostavahko novellintapainen, jossa esiintyy teräshermolta vaikuttava suomalainen sotilas. Jorma Saarisen huumorijutuista en innostunut.

Maunu Jorva ja Veli Kajava?

Luin eilen kipeänä sohvalla maatessani kaksi lentosotanovellia Reino Helismaan päätoimittamasta ja Kanervan kirjapainon julkaisemasta lukemistosta Iskusta vuodelta 1941, kirjoittajana kummassakin Maunu Jorva. Sikäli kuin oikein muistan, nämä olivat nimimerkin ainoat esiintymiset Iskussa. Numerossa 17 ilmestyi "Lentäjän laskutaito", numerossa 19 "Amiensin hävittäjät". Jutut ovat lyhyitä eikä niissä oikein ikinä päästä vauhtiin, mutta ne ovat selvästi ammattikirjoittajan tekemiä: proosa on hyvää, toimintakuvaukset asiallisia ja lentokoneiden kuvaus vaikuttaa aika uskottavalta. Väittäisin, etteivät ole Helismaata - tämän jutuissa on usein jutustelevampi tai lyhytsanaisempi tyyli. Eivät myöskään ole Helismaan serkun Olavi Kanervan kädenjälkeä, tämä oli yksinkertaisesti huonompi kirjoittaja. Hän oli kyllä Helismaan rinnalla Iskun keskeinen kirjoittaja ja teki novelleja mm. salanimellä Osmo Kosta.

Parempi novelleista on "Amiensin hävittäjät", mutta siinä on vähän outo moraalinen lopetus.

Mutta kuka oli Maunu Jorva? Ei mitään käsitystä.

Samaan syssyyn pitää sanoa, että olen jo pitkään epäillyt, että Seikkailujen Maailmassa samantyyppisiä juttuja sodan aikaan kirjoitellut Veli Kajava oli Viljo Kajava. Asiaa on nyt vähän vaikea selvittää, kun Kajava kuoli kymmenen vuotta sitten.

Nettisivu kertoo Viljo Kajavasta:

"From 1940 to 1944 Kajava worked at the magazine Aseveli and participated in 1942 Writer's Congress in Weimar in Hitler's Germany. During the Continuation War (1941-1944) Kajava served in the army at the information department and wrote for the war anthologies SOTATALVI (1942) and LAULUN MIEKKA (1944), which supported the official, patriotic views in Finland. He also published three own books."

Eikö kävisi laatuun, että Kajava on pantu propagandamielessä kirjoittamaan patrioottisia lentojuttuja Seikkailujen Maailmaan osana työnkuvaa? Nyt pitäisi vain todistaa, että Kajava tunsi lentokoneita tai löytää jokin novelli tai runo, jossa on samanlaisia aiheita kuin SM:n novelleissa.

Tässä vielä lista Veli Kajavan lentonovelleista Seikkailujen Maailma -lehdessä:

10/1942
Veli Kajava: Pommikonelentäjät

11/1942
Veli Kajava: Rintamalentäjän kunnia

12/1942
Veli Kajava: Pahin vastustaja

1/1943
Veli Kajava: Hävittäjä N:o 12

2/1943
Veli Kajava: Kamppailu sumussa

3/1943
Veli Kajava: Mekaanikko lentäjänä

5/1943
Veli Kajava: Lentäjän maskotti

Tyylikäsitteen muodostumisesta Veli-lehden valossa

Veli-lehti äänestytti viime numeroon Suomen tyylikkäimmän miehen. Tulos poikkesi jossain määrin aiemmista: Jorma Uotista ei mainittu missään (vaikka minusta hän kuuluisi kyllä ainakin top 20:een: hän on rohkea ja johdonmukainen). Suomen tyylikkäin mies Veli-lehden lukijoiden mukaan on André Wickström. Muita mainittuja olivat Jani Toivola, Alexander Stubb, pokeriammattilainen Ilari Sahamies, Jari Litmanen, muotisuunnittelija Daniel Palillo ja muita, joita en saa päähäni (kirjoitan tätä niin ettei minulla ole lehteä käsillä).

Jokin jäi mietityttämään äänestyksessä ja sen tuloksissa. Ovatko nämä todellakin tyylikkäimmät Suomesta löytyvät miehet? Mitä joukossa tekee esimerkiksi juuri Palillo, joka näyttää kuvassa pultsarilta? (Vaikutelma lienee kylläkin harkittu.) Tai Stubb, joka on kyllä edustavan näköinen - mutta onko se tyyliä? Minulla ei ole mitään André Wickströmiä vastaan - päinvastoin, hän on hauskan näköinen (siis nimenomaan hauskan sanan nimenomaisessa merkityksessä, ja uskon sen olevan harkittua). Mutta onko hän Suomen tyylikkäin?

Mielessä käy väkisinkin, että Veli-lehden äänestyksessä ovat menneet käsitteet osittain sekaisin. Tulosten perusteella tyyli on sitä, että näyttää hyvältä. Se on luksusta ja halua tai jopa taitoa näyttää se, tai sitten se on silkkaa tunnettuutta. Olisiko joku äänestänyt Palilloa, jos tämä ei olisi muotisuunnittelija? Tai Stubbia, jos hän ei olisi ilmiömäisen nopeasti pinnalle noussut ulkoministeri? Olisiko Ilari Sahamies tyylikäs, jos hän ei olisi ansainnut suurta määrtä rahaa pokerilla ja voisi ostaa juuri niin laadukkaita vaatteita kuin hän ostaa?

Entäpä André Wickström? Häntä kehutaan aina, sinänsä oikeutetusti, kapean mustan puvun ja kapean mustan kravatin käytöstä, mutta jos hän todella on Suomen tyylikkäin (siis: kaikkein tyylikkäin suomalainen mies), kai hänen pitäisi pukeutua aina niihin? Vai onko kyse roolista, jonka osaset voidaan vaihtaa heti kun ne vanhentuvat? Näin hänet kerran junassa yllään farkut ja huppari. Mikäs siinä. Saahan sitä olla joskus rentona. Mutta voiko Suomen tyylikkäin mies tehdä niin?

(Paradoksaalisesti on niin, että jos joku yhdistetään yksinomaan tiettyyn vaateparteen, hänen on helpompi luopua siitä kuin jonkun muun. En tiedä, mistä tämä johtuu. Yleensä muutokset johtuvat ikääntymisestä. Joskus myös muodista.)

Mutta jos oletetaan, että tyylitietoisuus on johdonmukaisuutta, niin muutoksia ei tapahdu eikä muodista välitetä tuon taivaallista. Näin ainakin väittää Quentin Crisp, tunnettu englantilainen homo ja dandy. Joka on lukenut Crispin Tyylikirjan, voi hyvin kyseenalaistaa Veli-lehden äänestystulokset. Jos Crispiä on uskominen, tyylikäs suomalainen olisi vaikkapa Andy McCoy, joka on näyttänyt samalta viimeiset 30 vuotta. Se on johdonmukaisuutta. McCoyta ei näe yhtäkkiä aamumetrossa pukeutuneena kivaan villapaitaan ja laadukkaisiin farkkuihin. Sama pätee esimerkiksi Jorma Uotiseen - vaikka hän vaihtelee asukokonaisuuksia usein, hän on silti aina samannäköinen. Velin äänestystuloksista hyväksyn mutinoitta Jani Toivolan, joka ei myöskään velttoile, vaan aina todella pukeutuu. (Ja missä oli Antti Nylén, yksi harvoista tuntemistani ihmisistä, jolla oma aate määrää sen, miltä näyttää? Tuntemani perusteella Antti on myös aina samannäköinen.)

Mitä tulee Wickströmiin, niin hänen tunnusmerkkinsä - kapea puku ja kapea kravatti - olisi naurettu ulos 90-luvulla. Jos hän nyt pukeutuisi 90-luvun pukuun, hän näyttäisi huonolta poliitikolta. 80-luvun puku vaikuttaisi liialta trendihakuisuudelta, 70-luvun puku näyttäisi naurettavalta pelleilyltä. Mutta mitä Wickström tekee kun muoti lakkaa suosimasta kapeita pukuja? Mitä tekisi todellinen tyyliniekka? En itse asiassa tiedä. [Tai tiedänpä. Jatkaisi kapeiden pukujen käyttämistä.]

Nyt tämä kuulostaa siltä kuin suhtautuisin asiaan kuolemanvakavasti - en suhtaudu eikä ollut tarkoitukseni kuulostaa näinkään vakavalta. Minusta on hauskaa, että muotiin ja pukeutumiseen suhtaudutaan nykyään rennosti ja huumorilla. Mutta siinä, että joku äänestetään Suomen tyylikkäimmäksi, astutaan jo vähän ulos huumorista.

Tämä kuulostaa varmasti myös siltä, että pitäisin itseäni hirveän tyylikkäänä. En pidä. Minä velttoilen. Vien lapsen usein tarhaan mitättömissä farkuissa, tavanomaisessa pusakassa ja lenkkareissa. En ole missään nimessä johdonmukainen Crispin edellyttämällä tavalla, vaan minullakin lienee pari kolme tyyliä, joita vaihtelen, joskus jopa satunnaisesti, ilman että sitä edellyttää mikään muu kuin säätila.