Porin arkkitehtuuria

Lupaamani juttu Porin arkkitehtuurista saa vielä odottaa. En usko ehtiväni skannailemaan kuvia, joita otin juttua varten.

Raamatun nimet P

Ehkä tämmöinen kirja ei koskaan ilmesty... olen yrittänyt myydä kustantajille teosta Raamatun etunimistä, mutta ei ole ottanut tulta. Ehkä nimet ovat liian eksoottisia - näin ainakin sanoi yksi kustantaja. Tässä on kokeeksi kirjoitettu P-kirjain. En yleensä kirjoita "eKr.", mutta koska tämä kävi myös yhdellä kristillisellä kustantajalla, muutin eaa.-merkinnän tuoksi.

P

Paavali
Paavali Tarsolainen oli alkukristillisen ajan suurin apostoli, joka harrasti lähetysmatkoja Välimeren eri seuduille ja levitti kristinuskoa Palestiinan rajojen ulkopuolelle. Matkoillaan hän kirjoitti eri seurakunnille kirjeitä, jotka muodostavat tärkeän osan Uudesta Testamentista.
Paulus-nimen merkitys latinassa on 'vähäinen, pieni' ja siitä on monia eri muunnelmia. Kreikaksi se on Pavlos tai Paulos, latinaksi Paulus; Paavalin alkuperäinen nimi oli Saul (ks.). Englanniksi nimi on Paul, joka on ollut yksi suosituimpia nimiä anglosaksisessa maailmassa. Suomessa Pauluksen yleisimmät muunnelmat ovat Paavo ja Pauli. Venäjältä on peräisin Pavel, jota on Suomessakin paljon käytetty, ja Välimeren maailmasta tuttu on Paolo. Unkarissa tunnetaan Pál ja Skotlannissa taas Pàl. Islannissa nimi on muodossa Páll, josta on feminiinimuoto Pála.
Paavalin feminiinisiä muunnelmia ovat muun muassa Paula (joka suomenkielessä voi tarkoittaa muutakin), Paola ja Pavla. Ranskassa käytetään muotoja Paulette ja Pauline; jälkimmäinen on ollut Suomessa suosittu muodossa Pauliina. Pauline tulee Pauluksen pidentymästä, pyhimysnimenäkin tunnetusta Paulinuksesta. Paulinus on Suomessa ollut käytössä 46 miehellä. Suomessa ovat olleet käytössä myös variantit Paaval, Paavel ja Paavi. Tytönnimeksi on muutaman kerran keksitty Paavaliina.
Popedan laulajan Pate Mustajärven oikea etunimi on Pauli, kuten laulusta muistetaan ("Pam pam, Paulin taikakaulin / jälleen heilahtaa"). Pate muistetaan myös Pentti Haanpään romaanista Noitaympyrä (kirjoitettu 1931, julkaistu postuumisti 1956), jonka päähenkilönä on Pate Teikka. Pate on virallisena etunimenä 25 miehellä. Muita tunnettuja Paavalin tai sen muunnelmien kantajia ovat olleet muun muassa Suomen piispa Paavali Justen, pianisti Paavali Jumppanen, suunnittelija Paola Suhonen, näyttelijä Paulette Goddard sekä taidemaalarit Paul Cezanne ja Paul Gauguin (jonka tyttären nimi Pola lienee samaa perua).

Parmenas
Parmenas oli yksi Jerusalemin alkuseurakunnan seitsemästä diakonista. Hänen on sanottu kärsineen marttyyrikuoleman Makedonian Filipissä, mutta eräät tiedot sanovat hänen kuolleen luonnollisen kuoleman. Nimi on kreikkalainen, mistä on päätelty että hän oli kreikankielinen juutalainen eli niin sanottu hellenisti.
Nimelle ei ole ollut Suomessa käyttäjiä eikä se ole ollut yleisessä käytössä muuallakaan maailmassa. Tunnetuin lienee texasilainen arkkitehti Birdsall Parmenas Briscoe (1876-1971). Parmenus-muodossa nimeä on kantanut muun muassa Amerikan sisällissotaan osaa ottanut sotilas Parmenus Culve.

Patrobas
Patrobas on Raamatun tietokirjan mukaan piirtokirjoituksissa esiintyvän Patrobios-nimen lyhennys. Nimi on ollut Suomessa käytössä yhdellä miehellä.

Pekah
Pekah oli Israelin kuningas vuosina 736-733 eKr. Vaunusoturina ollessaan hän tappoi kuningas Pekahjan, otti tämän paikan ja kävi sotaa Juudan kuningasta Ahasta vastaan. Nimi ei ole ollut Suomessa käytössä.

Pekahja
Pekahja oli Israelin kuningas vuosina 737-736 eKr. Pekahjan isä oli Menahem (ks.).

Persis
Paavali lähettää terveisiä Persis-nimiselle naiselle (Room. 16:12), koska Persis oli ilmeisesti toiminut seurakuntapalvelijana Foiben (ks.) kanssa.

Pietari
Pietari on muunnelmineen yksi yleisimpiä Raamatusta peräisin olevia nimiä. Kalliota tarkoittava nimi on alun perin kreikaksi Petros ja latinaksi Petrus, mutta sen taustalla on samaa merkitsevä aramean Keefas tai Kefa sekä heprean Simeon (ks.). Pietari oli Jeesuksen ensimmäisiä apostoleja, ammatiltaan kalastaja (mistä tulee sanonta "Pietarin kalansaalis"). Pietari oli ensimmäinen myös lausumaan julki, että Jeesus oli odotettu Messias, vapahtaja. Pietaria on sittemmin väitetty yhdeksi alkukirkon ensimmäisistä piispoista, mutta tämä lienee ollut vain tarinaa, kuten myös kertomus siitä, että Pietari ristiinnaulittiin pää alaspäin. Hän oli tarinan mukaan itse pyytänyt tätä, koska hän ei halunnut tulla naulituksi samalla tavalla kuin herransa, jonka arvoinen hän ei katsonut olevansa. Pietarilla on lukuisia muistopäiviä - keskeisin on 29.6., jolloin on juhlittu Pietarin ja Paavalin (ks.) maallisten jäännösten siirtoa Rooman Via Appian varrella sijainneeseen katakombiin.
Pietari oli Suomessa almanakassa jo vuonna 1705, mutta myöhemmin sen korvasi melkein sadan vuoden ajaksi Petrus. Pietari palasi almanakkaan vuonna 1858.
Sen muunnelmia on suomen kielessä lukuisia. Yleisin on Pekka yli sadalla tuhannella kantajalla. Pekan jälkeen tulee Petteri, jota on paljon käytetty toisena etunimenä, ja sen jälkeen Petri. Pietari-nimisiä on ollut vajKr. 6000.
Muita Pietarin muunnelmia ovat Pekko (ja ilmeisesti myös vähäisessä käytössä olevat Pekki ja Pekku) ja ruotsinkielisinä paremmin tunnetut Per, Pehr, Petr, Petter, Pär ja Pelle. Venäjästä tulee Petja, jonka suosio nousi 1980-1990-luvuilla. Vastaavia ovat Peetu, Pietu ja Pieti, sekä enemmän naisten käytössä oleva Pieta. Lempinimen omainen Pete on käytössä reilulla 300 miehellä. Naisennimenä ovat tunnettuja Petra ja siitä muunnettu Petronella. Myöhemmin on kehitetty muodot Petriina ja Petteriina.
Harvinaisia Suomessa käytössä olevia muunnelmia ovat esimerkiksi Peadar, Pedar, Pedra, Pedri, Pedrina, Peetja, Peetra ja Peetro. Myös 1930-luvulta peräisin olevaa uniikkia naisennimeä Pietra voisi ajatella Pietarin varianttina. Muualta maailmasta tuttuja ovat englannin Perry, espanjan Pedro, ranskan Pierre, italian Pietro, unkarin Petö, venäjän Pjotr ja viron Peeter ja Peep.
Tunnettuja Pietarin ja sen muunnoksien käyttäjiä ovat muun muassa kreivi Pietari (Per) Brahe, muusikot Peter Gabriel ja Pete Townshend, kansanedustaja Petri Neittaanmäki (kesk), kuvitteellinen rap-artisti Petri Nygård, tietokirjailija Petteri Järvinen, tietokoneitten kulttuurihistorian tutkija Petri Saarikoski, poliitikko Per Stenbäck, lastenkirjailija Petra Heikkilä ja taiteilija Peep Pedmansson. Maailman tunnetuin Pietari lienee kuitenkin Venäjän entinen pääkaupunki Petrograd, joka Suomessa tunnetaan nimellä Pietari.
Nimen alkuperäinen asu Keefas on sekin ollut Suomessa käytössä - uniikkina muodossa Kefas. Englanniksi se kirjoitetaan muotoon Cephas - tämä muoto on ollut käytössä muun muassa lastenkirjoja tehneellä Cephas Howardilla.

Piinehas
Piinehas on luultavasti egyptiläinen nimi ja se esiintyy Raamatussa kahteen otteeseen. Ensimmäinen Piinehas oli vanhan pappissuvun kantaisä, Aaronin pojan Eleasarin poika (2 Moos. 6:25) ja toinen Eelin jumalaton poika (1 Sam. 1:3; 2:34; 4:4). Jälkimmäinen Piinehas saattoi olla edelliselle sukua.

Pontius
Pontius tunnetaan parhaiten Pontius Pilatuksen etunimenä - Pontiushan oli se, joka tuomitsi Jeesus Kristuksen kuolemaan ristiinnaulitsemalla. Hän oli Juudean ja Samarian viides roomalainen maaherra eli prokuraattori vuosina 26-36 jKr. Pontiusta on yleensä pidetty hallitsijana julmana ja mielivaltaisena ja hän suhtautui alkuperäisväestöön väkivaltaisesti. Hänen päätöksensä tuomita Jeesus kuolemaan on myös pidetty "siveellisesti ryhdittömänä" (Edvard Rein Raamatun tietokirjassa), sillä vaikka hän piti Jeesusta syyttömänä, hän taipui juutalaisten johtomiesten painostukseen. Pontiuksen hallituksen loppuaikaa on niin ikään kuvattu yhtä julmaksi kuin sen alkuakin.
Viime aikoina on kuitenkin esiintynyt pyrkimyksiä palauttaa Pontiuksen kunnia - on esimerkiksi todettu, että hän oli vilpittömästi kiinnostunut juutalaisesta kulttuurista. Uuden Testamentin kuvauksiin suhtaudutaan nykyään kriittisesti, sillä ne kirjoitettiin vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen ja niissä on nähtävissä juutalaisten vastaista propagandaa. Yhdysvaltalainen kirjailija James P. Mills on kirjoittanut romaanin The Memoirs of Pontius Pilate (2000), jossa ikääntyvä ja karkotettu Pontius Pilatus tutustuu tarkemmin Jeesuksen elämään ja opetuksiin.
Pontiuksen nimen tausta on epäselvä. Se on lyhennelmä koko Pontianuksesta tai Pontinuksesta, joille kummallekin voi osoittaa eri merkityksen. Pentti Lempiäisen mukaan edellinen on peräisin mahtavaa miestä tarkoittavasta Potentinuksesta ja jälkimmäinen latinan merta tarkoittavasta sanasta 'pontus' tai siltaa tarkoittavasta sanasta 'pons'. Nimi esiintyi jo Mikael Agricolan rukouskirjan kalenterissa vuonna 1544 muodossa Pontianus. Suomen almanakassa se oli vuosina 1708-1780 muodoissa Pontius ja Pontanus. Muoto Pontus tuli Ruotsiin 1500-luvulla ilmeisesti ranskalaissyntyisen sotapäällikkö Pontus de la Gardien innoittamana. 1700-luvun lopulla nimi muutettiinkin almanakoissa Pontukseksi.
Se onkin edelleen ainoa muoto, joka Suomessa on rekisteröitynyt, ja sille on kantajia tullut yli viisisataa. Pontianuksen päivää vietetään katolisessa maailmassa 20.11., jolloin Rooman samannimisen marttyyripaavin kerrotaan kuolleen maanpaossa Sardiniassa.

Posidonius
Posidonius on vähäinen henkilö Raamatussa: hänet mainitaan yhtenä lähetystön jäsenenä, jonka syyrialainen sotapäällikkö Nikanor lähetti neuvottelemaan rauhasta Juudas Makkabealaisen kanssa (2 Makk. 14: 19). Nimi tullee kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Poseidon on meren ja hevosten jumala, joka hallitsi myös maanjärityksiä. Muissakin Välimeren kulttuureissa hänet tunnettiin: illyrialaisille hän oli Rodon, etruskeille Nethuns ja roomalaisille Neptunus. Näistä etunimeksi on yhdelle miehelle Suomessa päätynyt Neptunus. Maailmanhistorian tuntemia Posidoniuksia ovat ainakin roomalainen oppinut, jonka oppilaita olivat muun muassa Caesar ja Cicero, ja kreikkalainen stoalainen filosofi.

Potifar
Potifar oli faaraon hoviherra, jolle Joosef myytiin (1 Moos. 37:36). Hän oli poikkeuksellinen aikansa henkilö: naimisissa oleva eunukki. Alun perin 'faaraon lahjaa' merkitsevän nimen varhaisempi muoto on Poti-Fera. Tämä taas on Raamatussa Oonin pappi ja Joosefin appi (1 Moos. 41: 45). Kumpikaan nimistä ei näytä jääneen käyttöön läntisessä maailmassa, mutta Munkkiniemen puutarhan perustanutta puutarhuria Johan Viktor Söderströmiä kutsuttiin 1920-luvulla Potifariksi. Nimi eli myös Avun pakinoitsija Erkki-Mikaelin pakinoissa - näiden päähenkilön Isaskar Keturin auto oli nimeltään Potifar II.
Koraanissa vastaava henkilö on nimeltään Aziz, jolla on kantajia yli sata (96 miestä, 26 naista).

Priska
Priska on Priskillan lyhennetty muoto, joka tunnetaan jo Uudessa testamentissa. Priskilla oli miehensä Aquilaan rinnalla tämän lähetysmatkoilla ja hänen sanotaan olleen suureksi avuksi Paavalille. Apostolien teoissa hänet mainitaan pidemmällä nimellä, kirjeissä hänet tunnetaan Priska-nimellä (esim. Room. 16: 3 ja 1 Kor. 16: 19). Paavali arvosti Priskillaa jopa enemmän kuin hänen puolisoaan Aquilasta. Roomassa on Priskillan nimeä kantava kirkko sekä vanha hautausmaa, jota kutsutaan Priskilla-katakombiksi (josta löytyy Pyhän Pudentian hauta).
Nimen kantana on latinan 'priscus', joka tarkoittaa entistä tai vanhaa. Nimi tunnettiin Suomessa jo 1300-luvulla ja Priskillan muistopäivä on katolisessa kalenterissa 16.1. ja ortodoksisessa 7.6. Suosituin muoto Suomessa on Priscilla, jolla on jo 80 kantajaa. Priska-nimisiä on 53 ja Priskilla-nimeä tottelee kymmenen.
Raamatun Priskillan jälkeen (tai jopa häntä ennen) maailman tunnetuin nimenkantaja lienee Elviksen vaimo Priscilla Presley. Merja Otavan nuortenromaaniklassikko vuodelta 1959 on nimeltään Priska. Mainita kannattaa myös Stephan Elliotin drag queen -elokuva Priscilla - aavikon kuningatar (1994).

Prokoros
Prokoros tai Prokorus oli yksi seitsemästä miehestä, jotka valittiin pitämään huolta köyhien avustamisesta Jerusalemin alkuseurakunnassa. Myöhemmin Prokoroksen on sanottu toimineen piispana Vähässä-Aasiassa.
Nimi on kreikkalainen ja Prokorus oli siis todennäköisesti kreikkaa puhuva juutalainen eli hellenisti. Ortodoksisessa kalenterissa nimi on 28.7., katolisessa taas 9.4. Jälkimmäisenä päivänä nimi oli Suomessa almanakassa vuosina 1726-1779. Nimelle ei ole siunaantunut kantajia enää Väestörekisterin olemassaolon aikana.

Ptolemaios
Usealla Egyptin kuninkaalla oli nimenään Ptolemaios. Erityisen hyvämaineisina pidetään kolmea ensimmäistä Ptolemaiosta, joiden hallintokauden aikana juutalaiset saivat elää vapaasti ja harrastaa uskontoaan. Historian tunnetuin Ptolemaios oli Aleksanteri Suuren sotapäällikkö, mutta mainita pitää myös Klaudios Ptolemaios, jonka mukaan nimettiin maakeskeinen maailmankuva vuonna 140 jKr. ilmestyneen teoksen pohjalta. Raamattu tuntee muitakin lukuisia Ptolemaioksia, joista osa esiintyy vain apokryfikirjoissa.
Etunimeksi sotaisaa tarkoittava Ptolemaios ei ole Suomessa päätynyt, mutta se on ollut Suomessakin almanakassa peräti vuoteen 1907 asti! Marttyyrikuoleman 160-luvulla kärsineen Ptolemaioksen muistopäivä on 19.10.

Publius
Publius oli nimenä Maltan niinsanotulla ensimmäisellä miehellä (Ap. t. 28:7), jonka arvellaan olleen saaren ylin roomalainen virkamies. Nimi on Suomessa rekisteröity kerran.

Pudens
Pudens oli yksi niistä henkilöistä, joilta lähetetään terveisiä (2 Tim. 4:21). Muut olivat Eubulus, Linus ja Klaudia. Nimi tarkoittaa latinassa vaatimatonta tai siveää. Pudens oli myös marttyyri keisari Neron aikaan, minkä takia hänen muistopäivänsä katolisessa pyhimyskalenterissa on 19.5. Ortodoksit muistavat häntä 15.4. Nimen feminiinimuoto Pudentia (myös muodoissa Potentiana, Pudentiana ja Potenciana) on sekin ollut marttyyrinimi: roomalainen Pudentia kuoli 160-luvulla ja hänen hautansa on Roomassa Priskilla-katakombissa. Muodoista yksikään ei ole ollut Suomessa käytössä.

Pyrrus
Pyrrus oli oli Apostolien teoissa (20:4) mainittu Sopaterin isä. Nimi on kreikkalainen - samaa nimeä kantoi myös katastrofaalisesta voitostaan tunnettu Pyrrhos (318-272 eKr.). Häneen liitetään sanonta: "Vielä yksi tällainen voitto, niin olen hukassa."

Runo vuodelta 2001

Levykkeeltä ei sitten oikein löytynyt muuta tänne laitettavaa kuin yksi runo. Se on kirjoitettu vuonna 2001, mikäli kone oikein muistaa. En tämmöisiä juuri enää kirjoita. Liian mahtipontinen. Uudempia runoja on täällä.

Vesi kiehuu kerta kerralta eri tavalla,
olen ollut jo pitkään huolissani
erilaisuudesta ja siitä, miten se ilmenee:
tavallisuus on kauppatavaraa, veden tavoin
selän päältä vapaasti liukuvaa,
aurinko on omistus ja omistus on varastamista.

Meidän tehtävämme on epäonnistua,
kuolema on tavoitteemme,
elämä on jätettävä taakse,
meidän on kiihdytettävä riittävästi
että lakkaamme näkemästä, kokemasta, tuntemasta,
vapaus on haave, jota emme edes ajattele,
orjuus on näkyvyyttä,
valta vapauden puutetta, tyhmyys
vain onnea, onnettomuus ikävyyttä, älykkyyttä.

Hurmaamme on tuettava,
väkinäisin sanoin me kuljemme kohti aurinkoa,
kuuta tai kaukaisia kylmiä taivaankappaleita,
valitsemme historian tyhjenneet käytävät,
käännämme katseemme kohti peiliä,
vilkuilemme taaksemme:
mikä autuas tyhjyys!

Autuaat tyhjyydet ovat käytössämme,
käytävät on tuettu pilarein,
sydämet on puristettu loppuun,
missä menemme,
sitä ei moni tiedä,
arkeologia ei enää kerro meille mitään.

Sukulaisuus on kirous,
kaikenlaiset sanat vapahduksemme,
puista ja kärpäsistä uutamme unohduksen,
saasta on aineellinen jumalamme,
mukavuus taivaamme.

Alvar Aaltoa

Olen ennenkin laittanut tänne vaatimattomia yrityksiä arkkitehtuurikirjoituksistani. Tässä vielä yksi - tai oikeastaan kaksi: arvio Alvar Aaltoa ja tämän Helsinkiin liittyviä suunnitelmia käsittelevästä kirjasta ja siihen perään tehty lyhyt nootti, josta en todellakaan tiedä, mihin se oli tarkoitettu. Varsinainen arvio lienee ilmestynyt Agricola-tietokannassa.

Seuraavalla kerralla tuleekin sitten mahtavampi arkkitehtuuripaketti: Porin arkkitehtuuri. Mietin jopa, jaksaisinko skannata kuvia, jotka otin juttua varten.

Alvar Aalto ja Helsinki yksissä kansissa

Eija Kämäräinen ja Arja Lehtonen: Alvar Aalto ja Helsinki. WSOY. 176 s.

Alvar Aalto oli niin monipuolinen arkkitehti ja suunnittelija, että hänen suhteestaan maantieteellisesti pieniinkin alueisiin saa kokonaisesityksiä aikaan. Ilmestynyt on ainakin tutkimuksia Aalto ja Kotka, Aalto Satakunnassa, Aalto Turussa; kirjaksi on koottu joukko artikkeleita, joissa pohditaan Aallon vaikutusta Helsinkiin, sen kaupunkirakenteeseen ja -kuvaan.

Kiistelty Aallon Helsinki

Aallon monet helsinkiläiset työt ovat olleet usein ristiriitaisten kiistojen kohteena. Monet ovat sitä edelleenkin. Enso-Gutzeitin päärakennusta varsinkin inhoavat monet helsinkiläiset ja ei-paikkakuntalaiset. Asiaan vakavammin suhtautuvat sanovat, kuten Johannes Salminen, että rakennus on kaunis, mutta paikka on väärä. Vain harvat uskaltavat sanoa, että rakennus on onnistunut ja paikka on oikea.
Finlandia-talokin on toinen kiistojen kohde. Joku ehdotti vain ihan vähän aikaa sitten, että se purettaisiin, jotta Töölönlahden ongelmat saataisiin ratkaistua. Monet eivät ymmärrä, mitä ihmeellistä on suuressa pömpelissä; lisäksi monet ammattilaiset pitävät taloa huonona konserttikäyttöön sen akustiikan vuoksi. Ongelmia ja naurua aiheuttavat myös surullisenkuuluisat marmorilevyt, jotka on taas kerran päätetty laittaa paikoilleen.
Asiaan otetaan Helsinki-kirjassa moneen kertaan kantaa. Finlandia-talon rakennustoimikunnan tuolloinen päällikkö Veikko O. Hannukkala kirjoittaa kirjassa, että marmori oli Aallon henkilökohtainen valinta eikä ulkopuolisten vaatima ja että ketään ei voi asettaa tapahtuneista virheistä vastuuseen, koska kukaan ei yksinkertaisesti tiennyt, miten marmori käyttäytyy Suomen ilmastossa.
Toisaalla kirjassa kirjoittava Aallon työtoveri Jaakko Kontio tosin vihjaa, että ylipormestari Lauri Aho ei olisi halunnut taloa päällystettävän hiotulla mustalla graniitilla, niin kuin Aalto alunperin halusi, ja siksi taloon valittiin Carraran marmori.
Missään vaiheessa kukaan kirjoittajista ei ota kantaa siihen, että Enso-Gutzeitin talossa ja Tammisaaren Säästöpankin talossa Carraran marmori on pysynyt hyvässä kunnossa. Ilmeisesti kyse on siitä, että Finlandia-talon isoissa marmorilevyissä niihin kohdistuu liian suuri vääntömomentti, kun taas pienimuotoisemmissa Enson ja Tammisaaren rakennuksissa näin ei käy. Kenen suunnitteluvirhe tämä sitten on, jää ainakin nyt ratkaisemattomaksi.

Aalto Helsingin suunnittelijana

Aaltoa vastustettiin muistakin syistä. Hän oli jo maailmankuulu ja arvostettu arkkitehti ennen kuin hän teki ensimmäisen julkisen rakennuksensa Helsinkiin: Erottajan Suojan vuonna 1951 (josta kirjassa on Jouni Lompolon viehättävä suojelua ja ennen kaikkea kunnioitusta esittävä kirjoitus). Aalto katkeroitui ja tästä hänen veneensä kuuluisa nimi: Nemo propheta in patria.
Kun Aalto viimein piirsi Kulttuuritalon, häntä kavahdettiin vielä enemmän: monet olivat sitä mieltä, että Aallon ei olisi pitänyt tehdä töitä kommunisteille. Tuloksena oli kuitenkin upea talo, josta Marja-Riitta Norri kirjoittaa kirjassa suppean, mutta hyvän artikkelin.
Ilmeisesti tästä syystä Aallon kaukonäköinen Helsinki-suunnitelma ei lähtenyt koskaan kunnolla käyntiin. Toisaalla olivat vanhoilliset kulttuuripääoman haltijat, toisaalla sitten taas jo radikalismin nimiin vannovat nuoret, joille Aalto edusti kerskailevaa ja elitististä arkkitehtuuria. Finlandia-taloa on vastustettu juuri näistä syistä ja talo on ehkä juuri siksi jäänyt yksinäiseksi esimerkiksi Aallon Helsinki-suunnitelmista. Pekka Suhonen piirtää kirjassa moninaisen kuvan Aallon Helsingistä: pääkaupunki oli arkkitehdille haaste ja se voidaan ja pitääkin nähdä "rakentamattomana kaupunkina". Helsingin kaupunkirakenteen tutkiminen voidaan aloittaa uudestaan jatkamalla Aallon keskenjäänyttä työtä, tuntuu Suhonen sanovan.
Apulaisprofessori Renja Suominen-Kokkonen kirjoittaa Helsinkiin varsinaisesti liittymättömästä aiheesta, Aino Marsio-Aallon väheksytystä roolista monien Alvar Aallon nimiin pantujen tuotteiden suunnittelijana. Suominen-Kokkosen pääargumentti on, että Alvar Aallon nimiin liittyy niin paljon kulttuurista pääomaa, että niiden arvon sanottaisiin laskevan, jos niiden todellinen suunnittelija, Aino Marsio-Aalto, tunnustettaisiin.
Alvar Aalto ja Helsinki on hyvää ja pätevää työtä, vaikka monet kirjoitukset ovatkin lähinnä anekdoottikokoelmia. M-L Muukan ulkoasu ja taitto ovat erinomaiset ja kirjasintyypin valinta oivallinen, mutta kirjassa esiintyy toistuvasti omituinen lyöntivirhe: sanojen välissä ei aina näytä olevan välilyöntiä. Kirjan myötä voi esittää toiveen, että Aallon tuotannosta, edes hänen arkkitehtuuristaan, koottaisiin taskukokoinen opas. Sellaisille olisi käyttöä varsinkin kotimaan ja turistimatkailussa.

Ja tässä siis lisäys:

Tuli oltua liian innokas: Agricolasta löytyvässä arvostelussani kirjasta Alvar Aalto ja Helsinki saattoi saada sen käsityksen, ettei minkäänlaista kätevää opasta Aallon suunnittelemaan arkkitehtuuriin ole ollenkaan. Minua oikaistiin ja sain tietää, että Rakennustaiteen museo on julkaissut jo kymmenisen vuotta sitten pienen vihkon, jossa esitellään "kaikki" Aallon suunnittelemat rakennukset.
"Kaikki" lainausmerkeissä sen vuoksi, että vihko ei todellakaan sisällä kaikkia Aallon suunnittelemia julkisia rakennuksia eikä niitä, joiden sisustuksen hän on suunnitellut. Näin esimerkiksi Anttolan puukirkko, jonka sisustuksen Aalto uusi 1920-luvun alkupuoliskolla ja jota on esitelty Pariisin Pompidou-keskuksessa (!), on jäänyt pois. Samoin Porin Kartanossa sijaitsevaa tyyppitaloryhmittymää (1942) ei mainita ollenkaan.
Lisäksi vihko on muutenkin suppea. Siinä on sinänsä riittävät tiedot - rakennuksista on tarkka osoite, kaikista mainitaan suunnitteluvuosi -, mutta jotain jää kaipaamaan. Ehkä se olisi lyhyt luonnehdinta kustakin rakennuksesta tai rakennusryhmästä (mietin tässä lähinnä Jouni Kaipian ekspressiivisiä esittelyjä Suomen arkkitehtuurioppaassa), ehkä se olisi edes kuva. Ne ovat vihkossa sinänsä oikein hyviä, mutta niitä saisi olla enemmän. Voisi olla jopa kuva jokaisesta rakennuksesta - toive on vähän mahdoton toteuttaa, sillä julkaisusta voisi tulla melko kallis.
Informatiivisuudestaan ja miellyttävästä ulkoasustaan huolimatta vihko ei kuitenkaan ole mielestäni lopullinen Aallon Suomessa sijaitsevan arkkitehtuurin opas.

Lukeminen, ruumis, aika

Tässä varsinaista herkkua: parodinen essee, joka ilmestyi Tampereen yliopiston taideaineiden laitosjulkaisussa Uutelossa keväällä -97. Se herätti hämmennystä - näin varsinkin tekstin alku, jonka johdosta minua nimiteltiin "Porno-Nummeliniksi". Laitoksen kanslistikin luki tekstin ja sanoi, ettei se oikein ollut minun arvolleni sopiva. Mikko Lehtonen - joka lempinimenkin taisi keksiä - uhkasi käyttää kohtuullisen villisti pomppivaa tekstiä tieteellisen argumentoinnin kurssillaan, ilmeisesti esimerkkinä siitä, miten ei argumentoida. Mutta kyse on joka tapauksessa parodiasta - ennen kaikkea itseni. Iva kohdistui niihin teksteihin, joita voi lukea omakustanteisesta pikkuniteestä, Banalologioista, ja joista suurin osa ilmestyi alun perin Aviisissa.

Tämä lukeminen, tämä ruumis, tämä aika

Kun olin vielä neitsyt ja odottelin, että pääsisin niin sanotusti pukille, ajattelin, että samalla kun olen täydessä toimessa lausun ekstaattisia runoja. Ennustukseni ei toteutunut - ehkä kaikeksi onneksi -, mutta pystyn tekemään tästä tärkeän johtopäätöksen itsestäni: Jos oletin, että lausuisin runoja rakastellessani, oletin samalla, että elämäni on omistettu sanoille, oikeastaan siis kirjallisuudelle. En tiedä, mitä runoja olisin lausunut, olisinko improvisoinut, olisinko lausunut muistista omia runojani vai kenties siteerannut eroottisen kirjallisuuden klassikkoja. Ajatus kuitenkin on tärkeä: olisin ottanut ruumiillisen haltuun kirjallisen kautta ja lisännyt itseni ja kumppanini ekstaasia sanojen ekstaasilla.

Tärkeintä on kuitenkin huomata, että en olisi halunnut antaa edes rakastelun ajaksi periksi intohimolleni lukea. Se on minua kalvava sairaus: pakko lukea. Aamun sanomalehdestä asti minulla on tuskallinen olo päästä lukemaan ja jatkaa lukemista, jos se jostain syystä keskeytyy. Minulla on kirja WC:ssä koko ajan odottamassa lukemista (kirjoittamishetkellä Thomas J. Wertenbaker: The Golden Age of Colonial Culture, 1959), tyttöystäväni teki minua varten mökin ulkohuoneeseen pienen kirjahyllyn ja lueskelinkin usein Alkoholi- ja raittiusasiain sanakirjaa sekä Kalevalan lyhennettyä laitosta. Minulla on usein kirja myös kaupunkilinja-autossa (pitkään päällystakkini taskussa oli valmiina Karl Marxin Gründrissen johdanto, jonka Kansankulttuuri julkaisi 1970-luvulla, sittemmin olen paikoin joutunut paniikin valtaan valitessani seuraavaa kirjaa kullekin bussimatkalle).

Syödessäni luen aina. Surullinen näky on ihminen, joka syö yksin eikä lue edes sanomalehteä. On ollut hetkiä, jolloin minun on täytynyt lykätä syömistä niin kauan, kunnes sarjakuvista on monen minuutin penkomisen jälkeen löytynyt sellainen, jota ei ole lukenut pitkään aikaan ja joka tuntuu juuri sillä hetkellä oikealta. Junassa, jota olosuhteiden pakosta käytän paljon, luen aina ja jatkuvasti. Otan kirjan mukaan ravintolavaunuun, joskus myös WC:hen (juttu on tosi: kirja oli Faulknerin Absalom, Absalom).

Lukeminen rikkoo toisin sanoen yksityisen ja julkisen välisen rajan. Luen syödessäni ja ulostaessani, luen - tai ainakin kuvittelin lukevani - rakastellessani. Luen junassa ja linja-autossa ja monasti olen lukenut myös elokuvissa ennen kuin valot ovat pimentyneet. Rimbaudin Liekehtiviä kuvia ja Kausi helvetissä -käännösvalikoiman luin kävellessäni nuorukaisena Porin keskustassa. Yliopistolla, jos en löydä seuraa, luen ruokapöydässä (tenttikirjat vain valitettavasti rikkovat lukemisen ruumiillisen nautinnon). Luen heti herättyäni sanomalehden, ja kun menen nukkumaan, luen jotain romaania ja runon tai kaksi. Lukeminen on siis läsnä kaikissa arkipäivän toimissani.

Iso Paha Susi kehitteli Aku Ankka -lehdessä systeemin, jolla hän saattoi luntata opettajan näkemättä: hänellä oli lippalakin lipassa pieni peili, josta hän näki ulkona pihalla olevan kirjan, jonka sivuja hän käänteli vetelemällä kädessään olevasta narusta. Haluaisin juuri tällaisen vempeleen voidakseni lukea tiskatessani ja silittäessäni vaatteita (paitsi että peilikirjoitusta on hankala lukea). Olen joskus suunnitellut lukevani kasetille joitain kirjoja, joita voisin sitten kuunnella arkiaskareiden parissa - mutta eihän tässä olisi mitään järkeä, koska silloin lukisin periaatteessa tekstin kahteen kertaan!

Siinä ei olisi järkeä, koska epätoivoinen tavoitteeni on lukea niin paljon kuin mahdollista: lukeminen on taistelua aikaa vastaan eikä siinä voi lukea jotain tekstiä kahteen kertaan. Siksi olisin lausunut runoja sängyssäkin: ei ole aikaa keskeyttää lukemista. Tämän on pakko olla syy siihen, miksi koen kustannus- ja antikvaarien huutokauppaluettelot niin vastustamattomiksi: lukemalla teosten nimiä ja painoksia luen samalla nuo teokset, jotka muuttuvat nimien aavistelemiksi kuvitteellisiksi teksteiksi. Tähän pystyvät varsinkin esittelevät kustannusluettelot. Sama koskee selailua, joskus varsin päämäärätöntä: minkä tahansa kirjan avaaminen merkitsee sen haltuunottoa. Puhumattakaan tietysti kirjan ostamisesta ja sen omistamisesta.

Mitä sitten on aika? Ruumiin kulkua kohti vääjäämätöntä tuhoa ja maatumista. W. Somerset Maughamin hienossa vakoiluromaanissa Ashenden eli Salainen asiamies on lause, jota usein toistelen itselleni (sitaatti on muistinvarainen ja siksi tähän sopiva): "Ashenden menee Wienissä kirjakauppaan ja katselee kirjoja, jotka olisi syytä lukea, jos elämä olisi miljoona vuotta pitkä." Lukeminen on lopulta turhaa, koska emme kuitenkaan ehdi lukea kaikkea, mitä pitäisi, minkä koemme velvollisuudeksemme, minkä koemme tärkeäksi, sivistäväksi, viihdyttäväksi, huvittavaksi, ylösnostavaksi. Miljoonakaan vuotta ei riittäisi, koska kiinnostavan tiedon ja taidon määrä näyttää lisääntyvän melkein eksponentiaalisesti. Tunsin kerran erään Jehovan todistajan, jonka ikuisen elämän perusteluista koskettavin oli tämä: hän oli erityisen kiinnostunut muinaisista intiaanikulttuureista eikä lähetystyön vuoksi ehtinyt niihin tutustua, ja siksi hän tulisi kuolemansa jälkeen elämään ikuisesti, jotta hän ehtisi lukea kaiken, mitä niistä on kirjoitettu.

Aika on myös syy siihen, miksi niin rakastan klassista kerrontaa. Jean-Luc Godardin kerrotaan lukeneen kirjoista ainoastaan alun ja lopun. Tämä on selvää: alussa esitellään ongelma, jonka ratkaisun lykkäämistä on koko kirja, kunnes tullaan loppuun, jossa ongelma ratkaistaan (ja tämä pätee sekä "proosaan" että "tieteeseen"). Jos kirjassa ei ole tätä kuviota, se ei ole lukemisen arvoinen. Lukemiseen käytetyn ajan täytyy kulua toisten ihmisten ajan kulumiseen.

Klassinen kerronta on myös ainoa, joka sopii matkalla lukemiseen: päätyessään johonkin fyysisesti päätyy johonkin myös henkisesti (en lukisi Claude Simonia junassa kirveellä uhatenkaan). Tämä on vielä metodisesti hataralla pohjalla, mutta voin vedota André Bretoniin: taideteos ei ole minkään arvoinen, jos se ei viittaa tulevaisuuteen. Minulle riittää taideteoksen sisäinen tulevaisuus, lupaus siitä, että lykätty ongelma tullaan ratkaisemaan.

Tästä pääsemme vielä yhteen tärkeään asiaan: junalla ja linja-autolla matkustamisen eroihin. Juna päätyy selkeästi johonkin - rautatieasemalle, joka on keinotekoinen tapa päättää matka - ja on siis suoraan verrannollinen klassiseen kerrontaan. Linja-auto (ja nyt puhun kaupunkien välisestä linja-autoliikenteestä) taas saattaa pysähtyä ihan missä tahansa: riittää, että johonkin on pystytetty parin metrin korkuinen metallipylväs. Linja-auto on keskellä ihmisten elämää ja linja-autosta voi astua keskelle ihmisten elämää (rautatieaseman ja ihmisten elämän välillä on liikaa tyhjiä hetkiä) ja siksi linja-autossa voi lukea melkein mitä tahansa (tai ei mitään, jos niikseen käy), jopa Claude Simonia.

Tähän liittyy läheisesti se, että matkustaja näkee linja-autokuskin ja saattaa jopa tuntea tämän. Junan kuljettajaa ei taas koskaan näe: 'toiset ihmiset' on junassa matkustamiselle vieras käsite ja matkustaja voi omistautua kokonaan lukemiselle. Ei ihme, että lättähatut lakkasivat vetoamasta ihmisiin: ne olivat harmillisesti jotain junan ja linja-auton väliltä.

Päiväkirjaa seitsemän vuoden takaa

Muistaako kukaan tämmöistä kokeilua? SKS tilasi suomalaisilta päiväkirjoja toiselta päivältä helmikuuta - tekstejä julkaistiin kait kirjanakin, mutta en ole varma. Omaani, hiukan liian selittelevää ja varmasti myös liian pitkää pätkää ei käytetty, joten tämä on aidosti julkaisematon.

Olen poistanut tästä lapseni äidin nimen, hän ei varmaankaan haluaisi tulla julkisuuteen. Pari kommentaaria: elokuvarunoja Tampereelle lähetin lyhytelokuvajuhlien näyttelyyn, jonka oli Raimo Silius koonnut, mutta en muista niitä käytetyn. Juttelin jossain vaiheessa jonkun Liken kanssa aiheesta ja periaatteessa kiinnostusta oli, mutta asia ei edennyt. Minulla lienee edelleen tiedosto aiheesta, pitää kaivaa levykkeitä jossain vaiheessa.

Jutussa vilahtava Erkki on DJ pHinn, joka pitää isoa nettisivua ja blogia. Demarsia julkaisi sitten lopulta Lal Lal Lal.

Varma en ole enää, oliko Stefanus-Viestin propaganda oikeasti äärioikeistolaista, se oli tuonaikainen käsitykseni, jonka olin oppinut joltakulta muulta. Igor Herler on arkkitehtuurin ja designin tutkija, joka oli kommentoinut inhottavasti Alvar Aallon kirjankansikuvia käsitellyttä juttuani Hesarissa (nyt tiedän omasta osaamisestani niin paljon etten edes ryhtyisi tekemään tuollaista juttua enää).

Kirjat Selinheimon divarista taisin käydä myöhemmin ostamassa. Kulttuurintutkimuksessa ilmestynyt artikkeli on bartheslainen "Polkupyörä minätekniikkana. Neljä kirjoitusta pyöräilystä" (3/1998), jota olen kuullut jonkun käyttäneen gradussaan (tai proseminaarissa, mikä nyt ei ole ehkä yhtä innostavaa).

Aika lailla samanlaisia päiväni ovat nykyäänkin, joskin teen enemmän töitä kuin tässä. Olin unohtanut jaffa-pernodin! Mälsä kohta tuo, jossa puhun päiväkirjan metaluonteesta - hohhoijaa! (Ai niin, hyvää joulua!)

Tiistai 2.2.1999

Aamulla neuvolaan klo kahdeksaksi. Kuulen taas lapseni sydämen lyönnit. Tajuan aina välillä, että rakastan lasta suuresti jo ennen kuin se on syntynyt eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että ajattelen lapsen pienuutta ja raukkuutta, kun se syntyy. Vaikka onhan tietysti niinkin, että kun jokin on hellyyttävä tarpeeksi kauan, se muuttuu syvän rakkauden kohteeksi (koiranpennut, joista niinikään tulee isoja kömpelöitä koiria; olen usein miettinyt, miksi koirille käy niin kuin käy, mikseivät ne voi pysyä pieniä ja mukavina ja söpöinä?). XXX unohtelee asioita, minua tarvitaan mukana aina kysymääna asioita, jotka ovat tärkeitä ja jotka XXX jostain syystä aina unohtaa (närästys, synnytyskipujen lievitys jne.). On siis vain hyvä, että isäkin käy neuvolassa, vaikka tämä on nykyäänkin kuulemma harvinaista. Isiä tulee kuitenkin aina välillä vastaan neuvolan käytävillä.

Neuvolan jälkeen kävellään kotiin. On hiukan liian kylmä. Edellispäivänä olin käyttänyt ohuinta ja lyhyintä päällystakkiani enkä voinut uskoa ilman pakastuneen niin paljon, etteikö pidempi päällystakki, joka on vastaavasti ohut, riittäisi hyvin. Ei riitä: palelen. Kenkänikin ovat pikkukengät, joten tuuli menee nilkkoihin. Ostamme matkalla runebergintorttuja Nurmi & Suloselta ja keitämme aamupäiväteet, tapa, jota meillä ei muuten harrasteta. Samalla nauhoitan radiosta haastatteluni - olen julkaissut Kulttuurintutkimuksessa polkupyöräaiheisen artikkelin ja toimittaja kyselee kaikennäköisiä asioita pyöräilyn kulttuurista ja koetan vastata parhaani mukaan. Emme paljoakaan kuuntele (kuuntelen haastattelun myöhemmin), vaan lähinnä juttelemme niitä näitä. Tortut ovat hyviä, vaikka kostutus ei olekaan aivan tasaisesti levinnyttä. Äiti soittaa heti haastattelun jälkeen ja kehuu: "Hyvin meni!"

XXX lähtee töihin (hän tulee kotiin vasta torstai-iltana) [kävi Turusta Forssassa töissä ja asui toisen matkatyöläisen kanssa yksiössä lähellä koulua] ja jään yksin kotiin puuhastelemaan. Käyn Turun ylioppilaslehden toimituksessa ja luen sähköpostin (Erkki vastaa pitkästä aikaa oikein kunnollisella viestillä, hän selittää mm. levy-yhtiösuunnitelmiaan, joihin voivat tulevaisuudessa kuulua myös pikkuveljeni Matiaksen Demars-biisien julkaisua) ja menen kotiin. Lämmitän toissapäiväisen sienikeiton ja laitan siihen hiukan liikaa mustapippuria enkä oikein maista sienten makua.

Tulostan juttuni Turun Sanomiin, pakkaan Suomen kulttuurihistorian ja kolme muuta kirjaa kassiin ja lähden ulos. Poikkean hakemassa Kvariaatista eilen varaamani Joseph Conradin pokkarin (5 mk) ja nappaan viereiseltä kirpputorilta Karin Almin Alkukallion (3 mk). Kävelen Selinheimon divarille ja saan Kulttuurihistoriasta sata markkaa ja muista en mitään, joten vien ne muualle. R. Vaskikari maksaa niistä 50 mk. Ostan yhden vitosen kirjan. Selinheimolla on taas hyviä kirjoja, joita en raaskisi jättää sinne - Gregorius Toursilaista englanniksi, Eino E. Suolahden omituinen pienkustanne, 12-sivuinen päiväkirjan pätkä (10 mk; mutta enhän minä kerää tällaisia, vaikka joku Suolahden kirja minulla onkin (Renessanssia ja romantiikkaa)) ja Palmgrenin Neuvostokirjallisuus, joka pitäisi hankkia pelkästään sen takia, että siinä on tyylikäs funkis-tyylinen kansi (pitäisi tehdä tutkielma 30-luvun vasemmistolaisten julkaisujen tyylistä, mutta siihenkin taas joku asiantuntija kommentoi vittumaisesti, niin kuin Igor Herler (on niin hieno nimikin, että sopii kommentoida) Aalto-juttuani). Jäivät kuitenkin, ehkä ne ovat siellä vielä ensi kerralla.

Rva Vaskikari muistelee, että oli joku pyöräkirja, hakee ja hakee, mutta ei löydä ja pahoittelee. Katselen satunnaisesti kirjoja ja löydän sen. 150 mk! Ja kirja on vain näköispainos joskus 1800-luvun lopulla ilmestyneestä kataloogista. Naurettavaa! Delirant! Olen diplomaattinen ja totean vain, että kirja on hivenen kallis, kun pitää kirja-aleenkin säästää.

Käyn vielä Turun Sanomissa heittämässä juttuni ja Kimmo Lilja pyytää minulta juttua, vähän samanlaista kuin pyöräjuttu: "pohdittaisiin vaikka autoa kirjallisuudessa". Kannattaa siis tuotteistaa osaamistaan: mainostin haastatteluani Liljalle sähköpostissa.

On ongelmallista kirjoittaa päiväkirjaa näin retrospektiivisesti tai oikeastaan näin tietoisesti: liikaa selittelee, jotta lukija ymmärtäisi kaikki yhteydet. Tämänhän päiväkirjan joku lukee. SKS tekee tästä kuvitteellisen päiväkirjan fragmentista välittömästi julkisen. Muutoin se olisi sitä vasta joskus, kun joku haluaisi tutkia elämäntyötäni. Sikäli kuin. Tämä on siis jonkinlainen metapäiväkirja. Mitähän tutkija tästä nyt sitten ajattelee: päiväkirjan pitäjä kertoo tietävänsä pitävänsä julkista päiväkirjaa ja kirjoittaa sen mukaisesti (voisi vielä puhutella tutkijaa: "Hyvä dosentti, lue näin ja näin").

Kirjoittaminen ottaa hiukan lapaluihin. Jännitän jotain lihasta.

Sokoksen (appelsiineja ja kurkku) kautta kotiin. Katson dokumentin raamattujen salakuljetuksesta Neuvostoliittoon. Aitoa hörhötavaraa, joskin dokumentissa annettaneen ymmärtää, että asia oli ihan oikea. Neuvostoliittolaiset olivat todellisessa pulassa ilman raamatuita. No, totuus on kuitenkin se, että nämä uskovaiset levittivät valheellista ja äärimmäisen oikeistolaista propagandaa (Stefanus-Viesti). Uskonnollisuus ja yhteiskunnallinen edistyksellisyys tuntuvat länsimaissa sulkevan toisensa pois. Missä on suomalainen vapautuksen teologia? (Ajaudun näköjään aika kauas raamattujen salakujetuksesta.)

Dokumenttia katsoessani juon pernod'ta jaffalla. Tulen sopivasti humalaan ja vaikka syön ja yritän tehdä kaikkea, väsähdän ja nukahdan sohvalle. Niin siinä käy, kun yrittää olla mannermainen (paitsi että ei liene mannermaista juoda pernod'ta ja limpparia). Näin on käynyt ennenkin ja aina se naurattaa minua jälkeenpäin. Sinänsä kyllä ihan hyvä drinkki.

Kun herään, olen niin pöllämystynyt että päätän lähteä kirjastoon. Simon vihjeiden perusteella haen vielä muutaman elokuvarunon (Schreck, Seilonen, Kylätasku) Tampereelle lähetettäväksi. Sitten menen kotiin ja alan tehdä kuuden perunan perunamuusia. Lämmitän eilisen stroganoffin ja syön. Kastiketta on hiukan liian vähän ja joudun venyttelemään sen syömistä. Lopulta syön kuitenkin pelkkää muusia, joka on kyllä hyvää, niin kuin minun tekemäni muusi aina on.

Sitten tiskaan (kuuntelen haastatteluani kasetilta: hyvähän se on! kuulostan jopa asiantuntijalta) ja menen elokuviin. Rukajärven tie on niin pelottava elokuva, että en pysty hahmottamaan sitä. Yritän kirjoittaa siitä arvostelua (mihin? Filmihullun kiintiöni on vissiinkin täynnä), mutta en pysty. Elokuvassa mennään hämärän rajamaille melkein kauhuelokuvamaisesti, ja tässä se muistuttaa hiukan Coppolan Ilmestyskirjaa. Tuloksena on valitettavasti osin samanlaista sodan kaunistamista (ei kaunistelua, ehkä estetisointi olisi oikea sana). Tehokas, pimeä, maanitteleva elokuva, jonka rakkausdraama tosin on vähän turhan hento. Vanha lukiokaveri Matti Laitinen näyttelee yhtä miehistä - hän on komea, mutta näyttelijänä hänellä ei oikein tunnu olevan karismaa tai oikeata luontevuutta. Mutta hieno homma: ehkä hän pääsee vielä pitkälle. Joku kyllä löytää hänestä taatusti oikeatkin sävyt. Laskin kolme repliikkiä, yhdessä kohtauksessa hän laulaa muille miehille. Sehän sopii vanhalle rokkarille.

Elokuvan jälkeen videolta The Fast Show, jossa onkin hyviä pätkiä, niin kuin aina. Yritän katsoa vähän aikaa Amityville Horroria, mutta se on niin paska, että lopetan. Kuvassa jotain vikaa: ihan kuin muunnos cinemascopesta olisi tehty jotenkin väärin, naamat ovat vähän venuneen näköisiä. Lopetan ja menen nukkumaan. Luen vähän Eliasta ja nukahdan. Näen unta Matti Laitisesta. Ja jazzrumpali Billy Cobhamista (onko hän rumpali? muistanko nimen oikein? unessa yritin keittää hänelle kahvia omituisella kahvinkeittimellä).

Arvostelu A.W. Yrjänän kirjasta

Hiukan häpeillen suhtaudun tähän juttuun, joka oli kai Turun Ylioppilaslehdessä (kun tämä ilmestyi, Tylkkärin nettisivuille ei jostain syystä pystynyt laittamaan kaikkia lehdessä olleita juttuja, joten tämä ei välttämättä löydy netistä muutoin). Nyt nolottaa, että olen kehunut Yrjänän hiukan yksinkertaisia runoja näin paljon. Näkyy niissä edelleen olevan hienoja yksittäisiä kohtia, mutta muutoin tuntuu, että tässä on vähän samaa kuin jossain Paolo Coelhossa: satunnaista, keskinkertaista läyhämystiikkaa. Myös kohta, jossa puhun postmoderneista runotytöistä, hävettää ja tuntuu, että olisi pyydettävä anteeksi.

Älykkörockkarjun runous yllättää

A.W. Yrjänä: Arcana. LIKE: Helsinki 1997. 99 s.

On aluksi vaikea suhtautua A.W. Yrjänän kaltaiseen hahmoon, kun tämä julkaisee esikoisrunokokoelmansa. Pinnalla ovat ensinnäkin ironia, kyynisyys ja epäusko. Voiko älykkörockin karju, josta postmodernit runotytöt näkevät märkiä unia, olla myös vakavasti otettava runoilija? CMX:n sanoitukset, niin mielenkiintoisia kuin ne useasti ovatkin, eivät välttämättä toimi luettuina (mikä on tietysti melkein kaiken rocklyriikan ongelma), vaan ne vaativat tuekseen yhtyeen hardcoretangon.

Kun kuitenkin lukee Arcanaa, tunteet väistyvät. Asenne muuttuu kyynisestä ja epäuskoisesta hämmästyneeksi ja yllättyneeksi. Yrjänä on yllättävän vanhanaikainen runoilija ja hän kääntää tämän vanhanaikaisuuden hyveekseen. Tässä vaiheessa on vielä vaikea sanoa, millainen on Yrjänän tulevaisuus julkaisevana runoilijana. Tuli & Savu -lehden tuoreessa numerossa julkaistu sikermä "Jokivartisen runoja", jonka joissain runoissa on osin samoja aineksia kuin Arcanassakin, ei ole yhtä hyvä. Yrjänä sortuu esimerkiksi "Pääkaupunki"-nimisessä runossa tieteellistä kieltä ja murretta sekoittaessaan liian helppoihin ratkaisuihin.

Helsingin Ylioppilaslehden haastattelussa Yrjänä sanoo, että hänen runojensa välistä putoilee hyllymetreittäin kirjoja. Runot on siis ladattu täyteen intertekstuaalisia viitteitä, minkä ilmeisesti pitäisi tehdä runojen lukemisen vaikeaksi nk. tavalliselle lukijalle. Yrjänä hiukan valehtelee: vaikka hänen runonsa ovat oppineita, ne eivät ole samalla tavalla (teko)vaikeita ja (teko)syvällisiä kuin monien hänen aikalaistensa runot. Yrjänän vanhanaikaisuus runoilijana on siinä, että hän käyttää suurimmaksi osaksi sanoja, jotka me kaikki tunnemme. Ja kun hän käyttää uskonnon tai uskonnollisen mystiikan oppisanoja, hän käyttää niitä sen verran harvoin, että ne yleensä pysäyttävät lukijan (elleivät sitten paljasta runoa ontoksi). Mielenkiintoisempi kuitenkin on tapa, jolla runot näyttävät olevan ristiriidassa nimiensä kanssa. Näin esimerkiksi runossa "Krotona", jonka mahdolliset mystiset sisällöt aukenevat vain vähitellen: "Sinä et kuvittele muuta kuin / mitä Näet / sekin sattuu / niinkuin kaikki mitä ei itse hallitse // Rapsutan kissaa / se on nukkuvinaan / muistelee Egyptin aikoja // Laitan pihassa kiviä peräkkäin / sanoja / en sano mitään / teen aitaa".

Vaikutelma, jonka Yrjänän runoista saa, on itse asiassa pyhien kirjoitusten vaikutelma. Aivan kuin lauluteksteissään, Yrjänä manaa. Nyt sävy on vain rauhallisempi, sisäänpäinkääntyneempi, enemmän keskeislyyrinen. Kerrottavina eivät ole irvokkaat tarinat maailman pahuudesta, vaan paljon lukevan minän epävarmuus tiedosta ja sen keinoista. "Kartta on alue / minuus solmu johon / miekka ei pysty", sanoo kokoelman aloittavan "Keter"-runoelman viides säkeistö. Yrjänä luottaa hiljaisiin paradokseihin, joiden ristiriitaista luonnetta ei aina tajua kovin nopeasti.

Aivan täysin onnistunut Arcana ei kuitenkaan ole. Helsingin Sanomain Jukka Petäjä ehätti jo kiittelemään sellaistakin runoa kuin "Isättömät". Runossa ei kuitenkaan ole mitään uutta: se on nopein vedoin piirretty kuvaus kolmen pojan elämästä, joka päättyy toisen pojan itsemurhaan ja toisen juoppouteen (vain runon muisteleva minä on säästynyt, vaikka hänestä ei sen enempää kerrotakaan). Petäjä kiitteli nimenomaan kuvaa suomalaisesta miehestä: eikö tämä ole aivan samaa, jo hiukan kliseistä tarinaa suomalaisen miehen kurjuudesta? Saman osaston muutkin runot lähentyvät arkipäivää tavalla, joka ei tee oikeutta muulle kirjalle. "Löin rikki" -niminen, jonkinlaisesta vieraantumisesta kertova runo on jo hiukan tavanomainen ja turha. Myös "mystisemmässä" ilmapiirissä liikkuva "Maa" päättyy antikliimaksiin: "Alan olla vanha oppimaan / nuori opettamaan / en jaksa väitellä / uskon totuuksien / syövyttävään voimaan".

On kuitenkin suomalaisessa nykyrunoudessa harvinaista, että runoilija pystyy pysäyttämään lukijan niinkin hienovaraisilla tavoilla kuin Yrjänä tekee. Silloin, kun hän onnistuu, hän on ehdoitta runoutemme kärkeä. Silloin, kun hän epäonnistuu, tuloksena on harmillista keskinkertaisuutta.

Samuudellisuus

Say what? Seuraava on jonkinlainen kolumnin tapainen, esseen sävyjä hakeva teksti, joka joko julkaistiin tai sitten ei Turun Ylioppilaslehdessä Kari Uittomäen päätoimittaja-aikana eli vuosina 1998-1999. Tiedosto näkyy luodun keväällä 1999 - tämä auttaa sijoittamaan kommentit tiettyyn kontekstiin. Osa eetoksesta tuntuu pahan kerran vanhentuneelta tai sitten olen jo antautunut markkinavoimille.

Samuudellisuus

Suunnaton visuaalinen elämys Stockmannin miesten osastolla: kevään muotivärit ovat värittömiä, epävärejä. Vaatteet sulautuvat toisiinsa ennennäkemättömällä tavalla eikä niitä voi erottaa toisistaan. Jokainen vaate näyttää toiseltaan, koska niiden värittömyys on samaa.

Samaan aikaan tamperelaiset ystäväni ovat mananneet Finnkinon kompleksia: "Vituttaa mennä aina samaan paikkaan, kun menee elokuviin." Eräs muisteli kaiholla lopetettavia teattereita, joissa hän oli pienempänä hankkinut elokuvallisen perustietämyksensä. Osa näistä on ilmeisesti ollut hyvinkin epämääräisiä paikkoja, kuten jo kauan sitten lopetettu Ilves, jossa esitettiin alkuillasta pornoa ja sen jälkeen klassikkoja.

Kun paikat vähenevät, niihin ei enää voi liittyä mitään nostalgiaa. Paikka, jossa tapahtuu kaikki, ei voi olla mikään muistelun kohde, koska sen tuntu on jäsentymätön. Tuskin kukaan tulee muistelemaan kaiholla sitä, että hengaili kavereitten kanssa Hansa-korttelissa tai Tampereella Koskikeskuksessa. Kliinisyys tukahduttaa muistot. Pornoteatterin imelä haju on varmasti jäänyt vahvemmin mieleen kuin joka puolella tuoksuva popcorn.

Nyt kuitenkin näköjään halutaan, että kaikissa paikoissa voi tehdä kaikkia hommia. Uudet elokuvakompleksit ovat osa sumeaa virtaa, jossa voi tehdä ihan mitä tahansa: käydä siiderillä savuttomassa baarissa, tutustua etnografiseen aineistoon museossa, syödä elokuvissa sitä varten tehdyiltä penkeiltä. Elokuva sijoittuu näin luontevaksi osaksi sellaista elämää, jossa asioiden välillä ei ole enää mitään eroja. Elokuvatkaan eivät pian erotu toisistaan.
Asiakaskyselyjen perusteella tamperelaisen kompleksin yleisö haluaa katsella vain yhtä elokuvaa, Titanicia.

Trendi on siis samuudellisuus. Haetaan muotoja, jotka sekoittuvat toisiinsa. Elämykset koetaan paikoissa, joissa niiden välille ei voi tehdä eroja. Rakennukset näyttävät kaikki samoilta. Sanomalehtiäkään ei tarvita kuin yksi. Älykkönuoriso hakee Helsingin Sanomien viikkoliitteestä kaiken tarvitsemansa älyllisen sisällön. Pinnallinen hassutusjournalismi kertoo kaikesta kaiken. Pienemmissäkin lehdissä trendi on tämä: Aamulehden Treffi ilmestyy ties monessa sanomalehdessä, Turun Sanomissakin, joka sentään on olevinaan eri konsernia.

Esimerkkejä voi löytää vaikka kuinka paljon. Kaikki pitävät Ultra Brasta, joka kuulostaa aiemmilta sukupolvilta. Apocalyptica tekee hevistä konserttimusiikkia. Nuoret tytöt käyttävät hametta ja housuja samaan aikaan: kahden eri vaatekappaleen välillä ei ole mitään eroa.

Puhutaan uusyhteisöistä, joiden jäsenet haluavat erota muista. Markkinatalous kuitenkin imee nämäkin yhteisöt osaksi itseään: live-roolipelit ja sadomasokistien tyyli ovat kohta osaa samaa samuudellisuutta, jossa ei voi tehdä eroja. Alakulttuurit sulautuvat talouden nimissä jatkuvasti yläkulttuuriin - tai pikemminkin niin, että yläkulttuuri on osa alakulttuureja. Ja mitä kertoo se, että jotkut aina välillä haaveilevat verkkominuudesta, joka sekoittuu toisiin minuuksiin kenenkään sitä estämättä? Kaikki voisivat sulautua yhteen suunnattomaksi verkkoMinäksi (netI), jolle jokainen kokemus on yhtä ja samaa kokemusta.

Lopun alkua

Ulkona on niin pimeää, että on syytä poimia levykkeeltä arvostelu katastrofeja käsittelevästä kirjasta. Tämäkin on julkaistu, samaisessa Agricola-tietokannassa kuin Hentus-kirjakin, mutta ei sitä sieltä kukaan löydä. Kirjan lukeminen oli aikoinaan turhauttavan tylsää, niin varmasti juttukin.

Sekalaista katastrofien historiaa

Yleinen marmatus seminaareista koostettujen artikkelikokoelmien kohdalla on se, että ne ovat hajanaisia ja että artikkelit antavat perin satunnaisen katsauksen aiheeseensa. Joskus tulee jopa miettineeksi, miksi artikkelikokoelmia ylipäätään julkaistaan. Toisaalta yksittäinenkin artikkeli saattaa oikeuttaa kokoelman olemassaolon.

Turun yliopiston yleinen historia järjesti syyskuussa 1995 seminaarin Onnettomuus, kriisi, katastrofi (tämäntyyppiset kolmiosaiset nimet - "sukupuoli, identiteetti, toiseus" - alkavat olla jo klisee), jossa pohdittiin monipuolisesti ja poikkitieteellsiesti katastrofien historiaa ja niiden henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia. Seminaarista koostettiin Lopun alku -kirja seuraavana vuonna ja siinä on monia artikkelikokoelmien huonoja puolia, joskin muutamat artikkelit ovat itsessään jo sen verran mielenkiintoisia, että kirja puoltaa paikkaansa.

Monitieteellisyys on säilynyt kirjassakin ja osat on jaoteltu, ihan järkevästi, katastrofien uutisointiin, niiden henkisiin vaikutuksiin sekä luonnon ja tekniikan riskeihin.

Hannu Salmi kirjoittaa teoksen johdannossa monia järkeviä sanoja. Hän toteaa, että katastrofifiktio on noussut 1800- ja 1900-lukujen teollistumiskehityksen myötä esiin aivan uudella tavalla. "Mitä enemmän länsimainen ihminen on luonut teknisiä uutuuksia", Salmi kirjoittaa, "aistiensa ja raajojensa mekaanisia jatkeita tai tavaratuotantonsa kiihdyttimiä, sitä riippuvaisemmaksi yhteiskunta on tullut tekniikasta." Salmi epäilee, että katastrofifiktio - romaanit, elokuvat, uutiset - on "terapeuttinen välttämättömyys, jolla yhteiskunnan lisääntynyttä kriisipotentiaalia on yritetty hallita." Katastrofit ovatkin tulleet tieteellisen mielenkiinnon kohteeksi nimenomaan saksalaisen sosiologi Ulrich Beckin kriisiyhteiskuntaa koskevien kirjoitusten myötä. Niitä käsittelee Ilmo Massa Lopun alkuun kirjoittamassaan artikkelissa.

Vaikka Beckin käsitteistöä on viime vuosina myös kritisoitu paljon, kriisiyhteiskunnasta puhuminen on jonkin verran selkiyttänyt yhteiskunnallista keskustelua. On tullut selväksi, että länsimainen ja globaali yhteiskunnallinen toiminta aiheuttaa aina sivuvaikutuksia, oli kyse sitten atomivoimalapäätöksistä tai AY-pomojen puhetta naisista "handicappeina". Teoilla on nykyään sellaisia vaikutuksia, joista emme itse välttämättä tiedä mitään. Tämä asettaa haasteen myös perinteiselle subjektikäsitykselle, jossa tekijä on tekojensa herra ja hallitsija - miten näin voisi olla, jos teoilla on sellaisia vaikutuksia, jotka näkyvät vasta vuosien kuluttua?

Lopun alku -kirjassa on turhantuntuisia artikkeleita. Näin on esimerkiksi Kalervo Hovin lyhyt juttu Estonian tuhosta - on vaikea hahmottaa, mikä on Hovin artikkelin funktio. Ehkä se puolustaa paikkaansa tiiviinä kertauksena, mitä tapahtui. Varsinaista analyysia tuhon syistä tai sen seurauksista ei tule. Myöskin Liisa Eräsen artikkeli Traumapsykologian lyhyt historia vaikuttaa turhalta - aihe on tärkeä ja kiinnostavakin, mutta Eränen kirjoittaa aivan liian pitkästi. Hänen artikkelinsa on pisin kirjan teksteistä ja olisi vain hyötynyt karsimisesta. Vaikuttaakin siltä, että kirjan toimitus olisi jäänyt hiukan puolitiehen.

Tämän positiivisena kääntöpuolena on taas muita artikkeleita, jotka esittävät kiinnostavia ajatuksia. Rauno Tenovuon artikkeli "Ilmakehän muutokset ihmiskunnan uhkana" tarjoilee tiiviisti sellaista tietoa, jota ei tavallisen maallikkolukijan saatavilla paljonkaan ole. Lisäksi Tenovuo kiistää monia kasvihuoneilmiöön liittyviä käsityksiä - paljon ei ole puhuttu siitä, että ilmansaasteet hidastuttavat kasvihuoneilmiötä, koska fossiilisista polttoaineista syntyvä rikkidioksidi heijastaa auringon säteitä takaisin.

Monet kirjan katastrofien mentaalista puolta valottavat artikkelit ovat tutustumisen arvoisia, varsinkin Hannu Salmen teksti onnettomuusuutisointien historiasta valottaa asiaa monipuolisesti. Pirjo-Liisa Niinimäen "Hartolan vaimosta jäi vain tuohivirsu" käsittelee kiinnostavasti suomalaisten arkkiveisujen (yleensä neljäsivuisten, usein omalla kustannuksella painettujen virsityylisten, murhia yms. käsittelevien laulujen) välittämää kuvaa katastrofeista.

Kirjassa ei puhuta sanallakaan erityisestä katastrofi-, raunio- tai saasteromantiikasta. Jo 1700-luvun puolesta välistä asti varsinkin eurooppalaisessa ajattelussa on esiintynyt ajatuksia siitä, että tuhoutumisessa on jotain ylevää, subliimia. Ihminen on voinut tarkkailla luonnon voittokulkua etäällä ja kokea subliimin elämyksen. Tämä synnytti mm. keinotekoisten raunioiden muodin 1700- ja 1800-luvun puutarhataiteessa. Saasteromantiikka taas näkyy edelleenkin mm. dekadenteissa rockvideoissa ja science fiction -elokuvissa (Blade Runner).

Ernesti Hentunen

Tämä arvio voi löytyä muualtakin netistä - Agricola-tietokannasta -, mutta joku voi törmätä siihen täälläkin. Kai tätä joku lukee? Joku ainakin sanoi minulle viikko sitten lukevansa tätä blogia.

(ei otsikkoa näköjään)

Mikko Uola: Ernesti Hentunen - tasavallan hovinarri. Suomalaisen populismin juurilla. Turun yliopiston poliittisen historian tutkimuksia 7. Turku 1997. 172 s.

Ernesti Hentunen (1855-1951) oli ilmiö suomalaisessa politiikassa ja kulttuurielämässä: isotteleva, häijysuinen ja poliittisilta mielipiteiltään vähintäänkin omituinen julkisuuden henkilö.

Hentunen oli lakimies, joka oli ainakin omien sanojensa mukaan väitellyt Sorbonnen yliopistossa. Lakimiehen taustaansa hän saattoi käyttää hyväksi, kun hän kävi monia oikeustaisteluja häntä vastaan nostetuista kunnianoikeudenloukkauksista. Hentunen julkaisi vuodesta 1928 vuoteen 1951, aina kuolemaansa saakka, monia lehtiä, joista tunnetuin oli epäilemättä Totuuden Torvi. Lehden nimestä on tullut lentävä lause - vähemmälle huomiolle ovat jääneet Hentusen muut, kenties lennokkaamminkin nimetyt lehdet Kovaääninen, Minä Ulvon ja joululehti Orjan Joulukellot. Totuuden Torvessa, jonka nimiösivulla ilmoitettiin sen ilmestyvän "tarpeen vaatiessa", Hentunen kävi lähes kaikkien ihmisten kimppuun, varsinkin poliitikkojen ja virkamiesten, joiden hän väitti olevan sivistymättömiä.

Hentusesta tuli kuuluisuus varsinkin välirauhan jälkeen, kun hän kritisoi, kenties ainoana julkisuudessa, YYA-sopimusta ja Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita. Monet vanhan kansan ihmiset muistavat Hentusen maakuntakiertueiltaan, joilla hän ilmeisesti keräsi varsin suuria kuulijajoukkoja. Hentusella oli oma puoluekin, Radikaalinen Kansanpuolue, jolla ei kuitenkaan riittänyt koskaan kannatusta Helsingin kaupunginvaltuustoa pidemmälle. Hentusella oli, ainakin osin perusteltu, hullun maine ja Totuuden Torvella huumorilehden maine. Hentusen poliittista uraa tuskin auttoi se, että hän ennen sotaa ilmoitti kannattavansa vasemmistolaista liikettä ja sodan jälkeen ilmoitti vastustavansa kommunismia ja Neuvostoliittoa.

Hentusesta ei ole ollut saatavilla juuri minkäänlaista perusteellista selvitystä lukuun ottamatta Esko Salmisen teosta Aselevosta kaappaushankkeeseen. Sensuuri ja itsesensuuri Suomen lehdistössä 1944-48. Turun yliopiston poliittisen historian tutkija Mikko Uola on nyt julkaissut Hentusesta suppeahkon elämäkerran, joka tietystä kuivuudestaan huolimatta on mielenkiintoista luettavaa. On itse asiassa ihme, että poliittisessa historiassa Hentusta on pidetty jotenkin mitättömänä tutkimuskohteena - hänhän on kuitenkin ollut oppositiomies sellaisina aikoina, jolloin oppositiota ei juurikaan ollut. Jotain Hentusesta kertonee se, että hänen lehtiään keräilevät enimmin nk. potkurihattukirjallisuuteen keskittyvät bibliofiilit. Totuuden Torven huolittelematon tyyli ja Hentusen tapa puhua itsestään yksikön ensimmäisen persoonan sijasta omalla etunimellään ("Ernestiä pidetään hulluna" jne.) takaa edelleen tietyn hupiasteen.

Hentusesta on vaikea saada otetta ja Uolakin joutuu hiukan hankalanoloisesti väittämään, että Hentusen poliittisissa takinkäännöksissä olisi ollut tiettyä logiikkaa, kun hän ensiksi - sihteerinsä kertomuksen (Nyrkki 9/1963) mukaan - ilmoitti kannattavansa kansallistamista ja sen jälkeen vastustavansa sitä. Selitys: "Poliitikon on saatava kannattajia sekä kansallistamisen kannattajista että vastustajista. Kun on selittänyt saman asian kymmenellä eri tavalla, voi jälkeenpäin aina todistaa olleensa oikeassa." (s. 156) Tämän lausunnon perusteella Hentunen vaikuttaa oikeastaan opportunistilta, jolla ei lopultakaan ollut kykyjä oman uransa nostamiseen.

Uolan tutkimus on lyhyydestään huolimatta varsin perusteellinen. Hän pohtii alkuluvussa poliittisen populismin ongelmaa ja kysyy, sopiiko Hentusen edustama rääväsuisuus siihen. Hentusen edustama vaatimus poliittikojen sivistystasosta on kuitenkin poikkeuksellinen populistinen ajatus, kuten Uola itsekin huomauttaa, koska yleensähän populistiset liikkeet nimenomaan vaativat intellektuellisen eliitin poistamista vallan kahvoista. Lyhyen alkuluvun jälkeen Uola selvittää Hentusen elämän eri vaiheita, opettajuudesta Kristiinan kaupungissa 1910-luvulla ja siirtymisen Helsinkiin vähäosaisten oikeusasiamieheksi ja lopulta siirtymisen erään oikeussyytteen kautta politiikan päätoimiseksi vastustajaksi ja lehden päätoimittajaksi.

Uola tekee kyllä hyvin selkoa Hentusen toimista, mutta varoo jostain syystä tekemästä melko ilmeistä johtopäätöstä: että Hentunen oli vähintäänkin paranoidi ja suuruudenhullu. Uola siteeraa pitkään Hentusen omatoimista ansioluetteloa, jota tämä käytti kirjelomakkeissaan ja lehti-ilmoituksissaan. Pienehkö pätkä riittäköön:

"Vert. siviil. oik. prod. I.d.N. Pariisin yliop. lakit.toht. Lakit. toht. tutk. Geneven yliop. Tutk. Kansainväl. korkeitten tieteitten korkeakoulussa, Tutkinto Clermont-Ferradin yliop. hist.kielitiet. tiedek. Dijonin, Grenoblen, Bruxellin yliopistossa. Italian, Espanjan, Kiinan korkeitten tieteitten korkeakoulun oppilas. Vert. siviil. oik. yhd. jäsen, Baltian ja Skandinavian maitten lainsäädännön osaston esittelijäsiht." (s. 59)

Lista jatkuu vielä toistakymmentä riviä ja loppuu mahtipontisesti: "Belgian kuningashuoneen kunniaksi "La Tragenie la Couronne" ja Englannin kuninkaan kruunajaisjuhlaan kirjoitetun "La Couronne du Roi Georges VI" 32 sivuinen runomittainen juhlajulkaisu Nevarois nimisenä runoilijana. Ranskan runoilijaliiton jäsen."

Hentusen valmistumista Sorbonnesta ei ole voitu varmentaa. Hentunen asui ennen toista maailmansotaa Ranskassa, josta hän palasi tohtorina - se, että Sorbonnen tuon ajan paperit tuhoutuivat sodassa, häntä tuskin haittasi. Hentusen väitöskirjakseen väittämänsä teoksen L'Immixtion, étude de droit international Uola toteaa ylimalkaiseksi ja mainitsee, ettei väitöstä otettu tarkastettavaksi Helsingin yliopistoon.

Hentunen oli sodan aikaan ja varsinkin sen jälkeen Valpon tarkkailema. Häntä syytettiin monta kertaa Suomen ja ulkovaltojen suhteen vaarantamisesta - presidentti Paasikivikin ehdotti erään Hentusen kirjoituksen johdosta lainmuutosta, jotta Hentunen olisi voitu tuomita. Kommunistit pitivät Hentusta hulluna, joka ei välttämättä ollut edes vaaraton, niin kuin porvarit ajattelivat. Jossain vaiheessa, kun Hentusen puolueen rivit hajosivat sisäisiin erimielisyyksiin, hänen kannatuksensa laski ja Valpon tilalle perustettu Sapo lakkasi tarkkailemasta häntä. Kun Hentunen kuoli 1951, hänen perikuntansa jatkoi Totuuden Torven julkaisemista, kuitenkin keskittyen lähinnä halpahintaiseen poliittiseen pilaan. Lehden ilmestyminen lakkasi kokonaan 1958.

Mitä Hentusesta on sanottava? Uola tuntuu pitävän häntä jotenkin varteenotettavana vastavoimana monille suomalaisen politiikan vinoutumille. Ehkä tästä johtuu, ettei Uola pidä Hentusta vainoharhaisena - kyseessä on mahdollisesti jonkinlainen vastentahtoinen ihailu. Oliko Hentusessa jotain ihailtavaa? Ainakin hän näyttää ensimmäisenä keksineen sanaleikin "Kekko-Slovakia" ja hänen puolueensa - ts. hänen itsensä - vaaliohjelmissa on toisinaan järkeviäkin sosiaalisia uudistuksia osan jäädessä omituisiksi: "[Helsingin] Kaupungintalo korotettava 3 kerroksella ja koristettava pilaririvistöllä. Korkea huipputorni, jossa kellolaite, joka soittaa klo 12 hymnin. Huipussa valaistu leijona." (vuoden 1947 kunnallisvaaliohjelmasta; s. 112) Ehkä on niin kuin Uolakin sanoo, että Hentusen rooli oli narrin rooli. Se ei muuttanut yhteiskunnassa mitään - Hentusen kaupunginvaltuutetun aika kului torailussa - eikä nostanut minkäänlaista kapinaliikettä epäkohtia vastaan. Kuten Uola toteaa, Hentusen toiminta, joka tieten tai tahtomattaan, kokeili jatkuvasti sen rajoja, mitä Suomessa on saanut sanoa ja mitä ei. Se on jo arvo sinänsä.

Muistoja lähiöstä

Kirjoitin kymmenisen vuotta sitten muistelmia vuosistani Pormestarinluodossa, porilaisessa lähiössä, jossa asuin vuodet 1972-1990 (edelleen kauemmin kuin missään muualla! vasta kahden vuoden päästä olen asunut ylipäätään yhtä kauan jossain muualla). Osoitin jutun äitini toimittamalle lähiölehdelle, Porkkana-Uutisille (tai -Sanomille, en enää oikein muista), mutta syystä tai toisesta äiti ei sitä lehteen ikinä laittanut. Ehkä se oli liian surumielinen, niin kuin hän itse tekstiä kuvaili. Tekstin fragmentaarinen muoto on varmasti Barthes-vaikutteinen - saman ajan tekstejä olen täällä aiemminkin julaissut.

Pari selitystä tekstiin: me asuimme (ja äitini asuu edelleen) Messintie 3:ssa. Pormestarilainen oli 70-luvulla ilmestynyt äitini toimittama asukaslehti, asukastoiminnan kulta-ajalta, kahdelle puolelle painettu aanelospaperi. Maailman parhaita nuorisokirjoja sarjakuvina ei kai ole ihan niin naiivi kuin 90-lukulaisena intellektuellina muistelin.

Pellavapää vesibussissa
Muutama irrallinen muisto Pormestarinluodosta 1972-1990

I
Ensimmäisten vuosien kohdalla joudun turvautumaan omien muistojeni sijasta toisenlaiseen tallennukseen. Näen itseni pienenä pellavapäänä kaitafilmeistä, joita isäni ja setäni tekivät 1970-luvulla: istun rattaissa ja ihmettelen. Pormestarinluoto näkyy filmeissä puoliksi rakennettuna, puoliksi valmiina. Filmit ovat harvinaislaatuinen dokumentti: missään elokuvassa ei taatusti ole kuvattu Pormestarinluotoa. Voin nähdä, kuinka autiota on K-kaupan ympärillä. Pihaan ajava auto kulkee tyhjyyden keskellä. Vaikuttaa olevan ikuinen talvi. Kun kuvattiin kesällä, kuvattiin jossain muualla Porissa. Jotain hyvääkin Pormestarinluodossa sentään on: näen, että ikkunalauta on sen verran tukeva, että se kestää minun painoni.

II
Isäni on monta kertaa kertonut minulle, kuinka hän jonain aamuna katseli parvekkeelta joelle päin. Pihalla kasvoi yksi puu. Sen luokse ajoi kuorma-auto, josta tulleet miehet kaatoivat puun, heittivät sen autoon ja ajoivat pois. En muista puuta. Muistan sen sijaan jonkin suunnattoman hiekkakasan Messintie 3:n edessä. Hukkasin sinne pikkuauton ja kun sen löysi joku muu, yritin väittää, että se oli minun. Vihollinen otti auktoriteetin apuun: ohikulkenut aikuinen saatiin tähdentämään, että löytäjä saa pitää. Näin pikkuautoni vietiin minulta. Isonsannan ala-asteen ja Alahangantien kolmikerroksisten talojen välissä oli samoihin aikoihin suunnaton jättömaa, jonne yritimme ystäväni Hannun kanssa tehdä seikkailuretkiä. Liikuttava jäänne lukemiemme poikakirjojen maailmoista: vaatimattomaan puskaan tehty majan yritelmä ei mielikuvitusta paljoakaan innostanut. Jokin suru on kuitenkin siinä, kun katselen, missä järjestyksessä alue nyt on: sitä halkovat pyörätiet, siinä on puuistutuksia, tasaisesti aaltoilevia kumpuja. Ei mitään, mikä innoittaisi seikkailuihin.

III
Kerrostalojen vintit ovat oma mytologiansa. Eräs ystäväni, joka ei ole koskaan asunut kerrostaloissa, ei ymmärtänyt ollenkaan, kun selitin hänelle, että vinteille mennään etsimään pornolehtiä. Maagisella hetkellä näin jossain laatikossa kerran jonkin lehden takakannesta nyttemmin kuolleen Urkki-lehden mainoksen. Luulin monta vuotta, että jotkut todella vievät pornolehtensä vintille poikien löydettäväksi. Kun me veimme isoveljeni ja minun sarjakuvakokoelmat vintille, joku murtautui lokeroon ja vei laatikollisen sarjakuvia. Kauheasti ei naurattanut se, että typerys sai kaikkein huonoimmat sarjakuvat (naiivi sarja Maailman parhaita nuorisokirjoja sarjakuvina ja muita vastaavia). Nykyään vinteille ei pääse kuin erikoisavaimella: eräs mytologian muoto on tuhottu.

IV
Reviiriajattelu iskostetaan lapsiin pienestä pitäen. Olin kerran menossa Messintie 1:n pihaan. Aikeeni esti minua ehkä vuoden vanhempi, tuiman näköinen tumma tyttö, joka sanoi, ettei toiseen pihaan saa tulla. Minua alkoi heti pelottaa ja käännyin pois ja uskoin varmasti monta vuotta, että toiseen pihaan ei todellakaan saa mennä. Olisin voinut kysyä, miten sitten pääsee kavereittensa luokse. Tyttö olisi voinut sanoa, että jos on kutsu, niin sitten pääsee. Kun aloin myöhemmin käydä erään toverini luona Keulantiellä, kuljin usein merkittyjä teitä pitkin ja vasta vuosien jälkeen aloin oikaista pihojen lävitse. Ehkä tumma tyttökin oli jo silloin oppinut, että niin voi tehdä.

V
Yleisin uni taitaa olla se, kun hissi ei pysähdykään siinä, missä sen pitäisi, vaan jatkaa loputtomiin ja tulee lopulta sellaisiin kerroksiin, joita talossa ei edes ole. Olen nähnyt tämän unen toistuvasti: hissi nousee yhä ylemmäs ja ylemmäs, aina 15. kerrokseen asti eikä sittenkään pysähdy. Näin kävi aina, kun hissi oli ollut päivällä epäkunnossa. Lisäksi minua pelotti aina, kun rapussa lorvi ilkeitä poikia, jotka osasivat ovea nykäisemällä pysäyttää hissin kerrosten väliin. Kun jaoimme isoveljeni kanssa vaikkapa muinaista Pormestarilaista, minua pelotti aina mennä muihin rappuihin, koska niissä tuntui järjestään olevan huonompikuntoinen hissi kuin omassa rapussamme. Niissä oli useasti myös enemmän piirroksia.

VI
Pormestarinluodon tärkein turistipyydys oli pitkään vesibussi, jonka ensimmäinen lähtö Kirjurinluotoon oli kesän tärkeimpiä tapahtumia. Muistan, että erään kerran bussiin oli jopa ruuhkaa. Sitkeä muiden poikien ylläpitämä huhu kertoi, että vesibussiyhtiön edellinen vene oli uponnut jonnekin aivan lähelle käytössä ollutta laituria. Jokaisella matkallani mietin, kuinka nopeasti ehtisin napata penkkien yläpuolella olleet pelastusliivit. Viimeisellä (näin ainakin luulen) matkallani yritin jo luoda jonkinlaista käytännön järkeä vesibussin käyttöön: olin juuri tulossa kirjastosta kirjojen kanssa, kävelin Kirjurinluotoon, äkkäsin lukion luokkatoverini Fridan jäätelökioskin myyjänä, söin jäätelön ja nousin vesibussiin, joka vei minut ilmaiseksi melkein kotiovelle. Ajattelin, että voisi olla vaikkapa järkevää kulkea tällä tavalla kaupungille. Melkein heti tämän jälkeen liikenne lakkautettiin. Vesibussi tuoksui aina samalle polttoaineen ja kumin (penkin päällykset) sekoitukselle. Erään kerran isoveljeni piti jalkaansa vastapäisellä penkillä, jolloin veneen - ilmeisesti - omistajan poika tuli sanomaan, että jää jälki. Isoveljeni otti jalan pois, pyyhki jälkeä hiukan ja totesi luokkavihan täyttämällä nuoren kommunistin äänellä: "Nuo on porvareita."

VII
Pormestarinluodosta ei ole kovinkaan pitkä matka kaupunkiin. Pyörällä välimatkan selvittää helposti kymmenessäkin minuutissa, kävellen vajaassa puolessa tunnissa. Muistan kuitenkin, kuinka tuskallista oli käydä isoveljeni kanssa kaupungilla divarikierroksella (ostelimme paljon Aku Ankkoja ja muita sarjakuvia): meillä oli Nyrkkilän puiston varrella kaksi vakiopuuta, joissa istuimme, luimme ostoksiamme ja lepäsimme jaksaaksemme kotiin asti (parempi puista, joka sijaitsi sillan kupeessa, on nyttemmin kaadettu). En osaa enää kuvitella, kuinka tuskallista oli kävellä uimahallille asti: siihen meni muistaakseni kaksi tuntia.

Turku, 9.7.1997

Sielun ekstirpaatiota

Tässä juttu, jonka kirjoitin Turun Ylioppilaslehteen vuonna 2002, huumausaineaukeamaan.

Tylkkärillä (tai TYL:llä, niin kuin jotkut tyl-sät haluavat lehden nimen kirjoittaa) on 75-vuotisjuhlaseminaari ensi perjantaina klo 13 jossain Turun yliopiston tiloissa! Tervetuloa!

Elämäni ja elokuvani

Tein 1980-luvun lopulla ja pikkuveljeni kanssa vielä 90-luvun alussakin joukon kaitafilmi- ja videoelokuvia. Opiskeluaikojeni loppuvaiheessa, vuonna 1997, vein osan elokuvista Kari Lounelan vuosittain järjestämään kotielokuvafestivaaliin, jossa katsottiin elokuvia videolta hänen olohuoneessaan Tampereen Tammelassa. Tein silloin tekstin, jota kopioin pieneksi vihoksi (kahdeksan sivua kansineen kaikkineen) jaettavaksi katsojille - joita oli tullut paikalle ainakin kaksikymmentä. Tunnelma oli mukava ja muutkin elokuvat hauskoja. Ilmeisesti Kari jatkaa perinnettä edelleen, mutta hänhän on alalla muutenkin, Tampereen lyhytelokuvajuhlien tiedottajana. Ei vaan hän näkyy olevan peräti vs. toiminnanjohtaja nykyään. Onneksi olkoon!

Olen ottanut typerällä ja itseparodisella Nummelin on Nummelin -nimikkeellä ilmestyneestä vihosta yhteensä jo kolme painosta, joista toinen oli korjattu. Tässä koko teksti kuitenkin sellaisenaan:

Esipuhe

Ensimmäinen elokuvani lienee isäni tai setäni tallentama otos jossain 1970-luvun alussa kuvatussa kaitafilmikoosteessa, jonka tarkoitus oli varmasti vain antaa eri perheenjäsenten irvailla kameralle. Otos on kaikista näyttelijänsuorituksistani edelleen paras, koska olen siinä rauhallinen, ilmeetön ja tyystin vailla elokuvallista poseerausta.
Kaitafilmejä tehtiin myöhemminkin - kamera oli käsin viritettävä venäläisvalmisteinen laite - ja joissain oli ilmeisesti jotain pyrkimystä kohti kerrontaa. Tärkeämpiä nämä kaitafilmit ovat kuitenkin dokumentteina Porista 1970- ja 1980-luvuilla - otos, jossa esiinnyn valkokankaalla ensimmäistä kertaa, kuuluu elokuvaan, jossa lienevät ainoat olemassa olevat (elävät) kuvat rakenteilla olevasta lähiöstä, Pormestarinluodosta.

Kollaasielokuvan hankala syntyhistoria
Plaid Runner (1988), Häiriintynyttä toimintaa (1988)

Kun 80-luvun lopulla kiinnostus kaikenlaiseen taiteeseen alkoi viritä, syntyi myös innostus tehdä elokuvaa. Kuuluin elokuvakerhoon, jossa tapasin itseäni neljä vuotta vanhemman Arttu Mannisen. Joidenkin iltapäivien, iltojen ja myös öiden kautta päädyimme siihen, että teemme elokuvan. Artulle tyypillisesti idea oli parodioida jotain kuuluisaa elokuvaa, tässä tapauksessa Scottin Blade Runneria: ryhdyimme tekemään elokuvaa nimeltä Plaid Runner. Arttu ja hänen muutama ystävänsä olivat jo aiemmin tehneet elokuvan nimeltä Luolamiehen vuosi, jossa on edelleenkin nähtynä hyviä visuaalisia ideoita. Luolamiehen vuoden päähenkilönä oli ollut lyömätöntä elokuvallista karismaa uhkunut Simo Saarinen (Kaurismäen veljesten serkku, muuten), joka yksimielisesti valittiin myös tulevan elokuvan pääosaan.

Plaid Runnerista tuli lopulta omituinen sekasikiö. Tarina oli järjetön: USA on miehittänyt Suomen 1990-luvun alussa ja sisällissodan ja sekasorron keskellä yksityisetsivä Anton Tanner etsii ystäväänsä, sotilas Simo Garfunkelia (tällaiset nimet olivat tyypillisiä tuolloiselle huumorintajullemme). Simo Garfunkelilla piti olla suomalaisia juuria, joita tarinan kuluessa paljastettaisiin, mutta tästä ei ole elokuvassa enää jälkeäkään (ellei sitten seuraa tarkkaan, mitä jonkinlaista väinämöistä esittävä Reijo Kupiainen sanoo ennen kuolemaansa: "Simo! Simo! My nephew!"). Elokuva otettiin vakavasti (joskus liiankin vakavasti: muistelemme usein katkerasti, kuinka tuhlasimme miestyötunteja miettimällä erityistä "valokuvaajan motiivia") ja siihen saatiin Porin kaupungin kulttuurilautakunnalta jopa 2000 markkaa tukea.

Elokuvassa on kuitenkin erityistä hohtoa siihen saadun kaluston takia: asekeräilijä Matti Sävikari suostui ilman palkkiota ajamaan elokuvassa ainakin Willys-jeeppiään sekä nk. kempsua, isoa GMC-kuorma-autoa, joka oli entistetty taidolla ja sydämellä USA:n armeijan värein (samaisen Sävikarin ajoneuvoja nähtiin myös Renny Harlinin Jäätävässä poltteessa).

Elokuvaa tehtiin aluksi Super8-millisellä kameralla ja kuvaajina olivat alan intohimoiset harrastajat Jere Kuusinen (joka hoiti myös kaksi roolia) ja Antti Huittinen, joka oli ollut tekemässä Luolamiehen vuotta (ja esittää tässä amerikkalaista sotilasta). Kun tuli syksy 1987, Arttu ja Antti muuttivat Tampereelle opiskelemaan, Jere kyllästyi (ja palautti kaitafilmikameran silloisen tyttöystävänsä isälle takaisin, sisällään filmiä ja muistaakseni eräskin loistava kohtaus) ja elokuva jäi kesken. Ehkä kolmasosa suunnitelluista kohtauksista oli saatu kuvattua.

Loppuvuonna 1987 (lintsasin matematiikan kokeista, joita en sittemminkään koskaan tehnyt - liekö niin, etten ole oikeasti suorittanut lukion oppimääriä?) kuvasimme videolle Artun ja Simon kanssa joitain yhdistäviä jaksoja sekä järjestimme kasan tyyppejä (mm. isoveljeni Akin) joukkokohtaukseen ja leikkasimme elokuvan valmiiksi käyttäen takautumarakennetta. Se teki elokuvan äärimmäisen vaikeaksi seurata; lisäksi video- ja Super8-millisen kuvan ero on lopullisessa elokuvassa seuraamista heikentävä seikka. Anton Tannerin monologi, jonka äänitimme elokuvaan, ei kryptisyydessään asiaa auttanut, lisäksi se oli huonosti äänitetty. Joidenkin kesällä -87 kuvattujen sotilaskohtausten äänettömyys sai meidät epätoivoiseksi ja kahdessa kohtauksessa auton äänet tekee Simo. Jos elokuvaa näyttää jollekulle, sen joutuu käytännössä selittämään alusta loppuun. Ehkä siinä on vaativan kollaasielokuvan karheutta ja taiteellisuutta.

Simon ja Artun kanssa teimme sittemmin vielä muutaman minuutin toimintaelokuvan, joka - vaikka elokuvassa ei olekaan alkutekstejä - kulkee nimellä Häiriintynyttä toimintaa. Elokuvan tunnusbiisinä on sittemmin Rodriguezin Desperadossa soinut Link Wrayn Jack the Ripper, ja siinä Simo, jolla on idioottimainen tekoparta ja sotilaskypärä, varastaa minulta potkukelkan. Kostan verisesti työntämällä Simon päälle kapearaiteisen junanvaunun (Artun eksentrisiin harrastuksiin kuuluvat juuri kapearaiteiset junat ja hänellä on Nakkilassa, jossa elokuva tehtiin, isänsä kotitalon pihalla noin sata metriä rataa ja muutama vaunu ja veturi). Irtonaisuudessaan varmasti parasta, mitä olemme tehneet; kiitos tästä kuuluu myös elokuvan leikanneelle Petteri Evilammelle.

Parodiasta vakavoitumiseen
Ponantsa (1989), Kohtauksia eräästä kuolemasta (1989)

Porissa oli videopajatoiminta lähtenyt liikkeelle aimo harppauksin ja innostuneita tekijöitä tuntui tulevan vastaan loputtomiin. Marko Kautto teki käsittämättömiä ja rujoja taidepläjäyksiä, Jäppisen ympärille koostunut, valitettavasti poliittisesti oikealle kallistunut sakki teki uskomatonta väkivaltaparodiaa mm. komissaario Hypo -sarjalla (jonka pääosassa Simo Saarinen teki oivaa työtä) ja pseudodokumentilla The Killing of Pori. Tässä ilmapiirissä tutustuin lukiossa mainittuun Petteriin, joka paljastui hyväksi kuvaajan, leikkaajan ja äänittäjän aluksi. (Hän on nykyään alan ammattilainen jossain porilaisessa firmassa.) [Nykyään hän on Peter von Baghin luottoleikkaaja. - jn]

Petteri (joka oli alemmalla luokalla) otettiin mukaan, kun tajuttiin, että kuvaamataidon tunneilta voi lintsata, jos ilmoittaa tekevänsä elokuvan lopputyönä. Luokkatoverini Kimmo Ahon, Petterin ja Simon kanssa teimme yhdessä lännenelokuvan nimeltä Ponantsa. Se on improvisoitu ja huonosti näytelty kostotarina parodisine piirteineen - se kertoo kahdesta kilpailevasta balalaikansoittajasta, joista toisen nimi on Kasimir Malevitsh (nimi ei valitettavasti käy ilmi lopullisesta elokuvasta) -, mutta se on ilmeisesti hyvinkin hauska, koska monet sen nähneet kertovat nauraneensa. Hauskinta elokuvassa lienee puhutun kielen vaihtuminen aivan lopussa. Musiikkina oli John Zornin Ennio Morricone -tulkintoja levyltä The Big Gundown sekä jokin Dick Dalen kappale (tämä tehtiin siis vuosia ennen Pulp Fictionia, jonka tunnuskappaleena ollut Miserlou nosti Dalen uuteen suosioon.) Riihikedon lukion rehtori Into Merilehti, joka oli myös liikunnanopettajamme, halusi nähdä elokuvan. Sen nähtyään hän nauroi, ettei ollut koskaan nähnyt minun liikkuvan niin vikkelästi.

Seuraava elokuva oli jo vakava yritys, ehkä liiankin vakava. Kohtauksia eräästä kuolemasta on Artun ja minun pitkäikäisen suunnitelman myöhäinen ja heikohko kukinta. Arttu haaveili elokuvasta, jossa mies palaa Ruotsin risteilyltä ja huomaa olevansa ainoa ihminen Suomessa. Hän hakeutuu metsään ja vuorelle ja löytää sieltä hiiren. Lopulta hän huomaa muuttuvansa hiireksi. Arttu ei ollut tekemässä elokuvaa ja hänen suunnitelmastaan jäi pois lopun muuttuminen; sen sijaan minä (joka pilaan elokuvan miltei täydellisesti) hätkähdän hiirtä (jota esitti viehättävä taskukenguru Iines) ja juoksen metsiä pitkin pakoon ja kuolen joen varrelle. Katsojalle tuskin selviää, miksi pakenen.

Simo Saarinen tekee upean cameon venäläisenä sotilaana, joka kertoo, että kaikki suomalaiset ovat kuolleet. Hän ajaa resiinalla ja kun hän alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti minua kohtaan, ammun hänet hänen omalla konepistoolillaan. Parasta elokuvassa lienevät eräät visuaaliset ideat sekä musiikki (Shriekback, Test Department ja Duane Eddy yllättävän rauhalliseksi sävyttyneessä kuolinkohtauksessa). Myös unijakso elokuvan keskellä on tehokas. Petteri, joka teki kaiken teknisen työn kuvauksesta äänitykseen ja leikkaukseen, kertoo katsoneensa elokuvaa pimeinä talviöinä: koko elokuva hehkuu täyttä kuumaa kesää (traagisimpana kuvauspäivänä, kun juoksimme pitkin Porin ja Noormarkun metsiä, emme ottaneet mukaamme ollenkaan juotavaa). Kimmo Aho, joka ei paljoakaan osannut arvostaa "taiteellista"lähestymistapaamme, nimesi elokuvan osuvasti Loputtomaksi kuolemaksi.

Kohtauksia eräästä kuolemasta niitti mainetta lyhennettynä (oikeammin raiskattuna; yläraja oli 20 minuuttia ja elokuvamme kesti 28 minuuttia) versiona muistaakseni Porin kaupungin järjestämissä videokilpailuissa. Saimme Petterin kanssa kunniamaininnin ja rahapalkkiona yhteensä 500 mk. Kilpailuista koostettu video lienee edelleenkin saatavilla Porin kaupunginkirjastosta.

Elokuva lumesta ja tappamisesta
Julmuuden ehdoilla (1989)

Seuraava elokuva ansaitsee monta määrettä: road movie, spektaakkeli, historiallinen draama, toimintaelokuva. Kimmo Aho ja minä olemme kaksi suomalaista sissiä, jotka kulkevat vuoden 1924 Neuvosto-Karjalassa kohti Pietaria vapauttaakseen sen bolsevikkien vallasta. Simo Saarinen on gogolilainen hahmo, joka elää autiomökissä ja kuvittelee olevansa Espanjan kuningas ja juo paljon viinaa. Julmuuden ehdoilla on julma ja tunteeton elokuva, mutta se kärsii samoista vioista kuin melkein mikä tahansa road movie: siinä ei ole dramaattista rakennetta. Tyypit vain kulkevat ja kulkevat ja kohtaavat kaikenlaista kiinnostavaa. Välillä joku tapetaan, välillä juodaan viinaa, lopulta kuollaan (luvialainen popguru Timo Puttonen ja Ari Koivu koston lähettiläinä).
Kauneinta elokuvassa on hanki (kuka sanoi, että Coenit olivat ensimmäiset, jotka ovat tehneet elokuvan lumesta?).

Elokuvaa tehtiin paikoitellen järjettömässä pakkasessa, ja kohtausta, jossa tapetaan metsätöitä tekevä venäläinen (taiteilija Veijo Setälä sisäistetyssä roolissa), käytiin kuvaamassa kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla videokamera jäätyi niin, että nauhalle ei tarttunut ollenkaan ääntä. (Oli työn takana vakuuttaa Petteri siitä, että emme tee mykkäelokuvaa, vaan kuvaamme jakson uudestaan.) Toisella kerralla auto sammui. Kolmannella kerralla pelkäsimme jo, että lumi sulaa pois.

Porilaisen videopajatoiminnan kaksi tärkeää hahmoa, Noora Männistö ja Jarmo Ahonen, tekevät huomattavat cameot, Deep Turtlen basisti Tatsi on viinatrokari. Musiikki oli taas kerran hienosti käytössä: Kari Peitsamon yksinkertainen akustinen riffittely hoiti kaiken, kunnes lopussa slaavilainen kirkkokuoro tuo esille tarinan traagisuuden (joka ei jälkeenpäin ajatellen ole mitenkään perusteltua). Julmuuden ehdoilla tehtiin Ponantsan tavoin kuvaamataidon lopputyöksi - numeroni nousi yhdeksästä kymppiin, vaikken varmasti piirtänyt mitään koko vuonna.

Loppupuolella on järkyttävä kohtaus, jossa lehmä paskantaa. Petteri lisäsi nuo sekunnit elokuvaan välittämättä vastustuksestani. Ne eivät todella sovi elokuvaan, mutta olisi houkuttelevaa selittää asia psykoanalyyttisesti: elokuvan alussa ahmimamme ruoat tulevat ulos ja samalla meidät tullaan tappamaan. Mielihyväperiaatteen pohjalle rakennettu elämä ei voi toimia.

Vähäisemmät elokuvat ja keskeneräiset suunnitelmat
Kenkä, Murhaaja I-IV, Pikkuveli, Plaid Runner II, Ponantsa II, Haulikkomania

Olen ollut kaikkien edellämainittujen lisäksi mukana myös kaikennäköisissä improvisoiduissa projekteissa. Kenkä, joka kuvattiin 15 minuutissa Porin kävelykadulla, taisi saada jonkin kunniamaininnankin kaupungin videokilpailuissa. Erikseen voisi mainita kesällä 1992 tai 1993 kuvatut neljä Tappaja-elokuvaa, joissa pikkuveljeni Matias tappaa yhden ihmisen per jakso. Kuvasin elokuvat (ja esitin humalaista tapettavaa yhdessä jaksossa); kahdessa viimeisessä oli jo hyviä visuaalisia ideoita. [Ja myös helvetin hyytävää tunnelmaa. Olen katsellut näitä sittemmin monta kertaa ja aina vaikutun elokuvien käsittämättömästä synkkyydestä, lähinnä kahden jälkimmäisen. - jn] Musiikki - kahdessa ensimmäisessä Beatlesia, sittemmin Edgard Varesea - oli niinikään hyvää.

Kuvasin myös "vakavan" kauhuelokuvan, jossa Matias esitti zombieta. Herkullisessa kohtauksessa Matiasta ammutaan kiväärillä vatsaan: hän puristelee käsissään vatsansa päällä ylikypsää spagettia, johon on sotkettu ketsuppia, leivänmuruja ja ties mitä muuta. Matias oli muutenkin aktiivinen videokameran kanssa. Häneen suuriin saavutuksiinsa kuuluu tyystin yksin ja olohuoneessa tehty lännenelokuva, jossa oli joukkokohtauksia! Haaveeni oli koostaa kaikesta Matiaksen kuvaamasta jonkinlainen pikkuvelidokumentti, mutta en koskaan ryhtynyt toimeen. [Matias on nyt hänkin alalla media-assistentin koulutuksella. - jn]

Olin kuitenkin muuttanut jo syksyllä 1990 pois Porista ja (vakava) elokuvantekeminen oli jäänyt. Kaikenlaisia suunnitelmia elää silti edelleen. Artun kanssa haaveilemme "suur-Plaid Runnerista", joka toteuttaa kaiken sen, mikä jäi tekemättä tai tehtiin väärin. Aina, kun näen Kimmon, hän puhuu minulle Ponantsan jatko-osasta. Sen tekemisessä päästiin aikoinaan niinkin pitkälle, että ostimme Porin torilta joltain helppoheikiltä jättimäisen sombreron, jonka alle Deep Turtlen kitaristi Pena oli hukkua (tällaista hahmoa hänelle suunnittelimmekin). Itse kuvittelen vielä ohjaavani tai ainakin käsikirjoittavani loistavan ja räjähtävän draaman, joka kertoo haulikkomaniasta.

[Eiköhän ajatus ole jäänyt. Pisimmälle pääsin, kun kirjoitin käsikirjoitusnäytteen Scanboxille, kun hain sieltä jotain duunia. Takaisin tuli kirje, jossa sanottiin, että he ottavat yhteyttä, jos tarvitsevat lisäjengiä. Ei ole kuulunut. Haaveilin kyllä pitkään alkukohtauksesta, jossa soi Prince Charlesin mahtavan monotoninen Video Freak ja kaksi tappajajannua istuu autossa tylsistyneen näköisenä. Se olisi ollut Tarantinoa vuosia ennen Tarantinoa. - jn]

Nekala, helmikuu 1997

Eco, Kauranen, Tarasti

Ihan vain pitääkseni blogia olemassa, tässä Aviisissa kymmenisen vuotta sitten ilmestynyt arvostelu kolmesta kirjasta, joista olin löytävinäni jotain yhteistä.

Tiede ja taide paiskaavat kättä

Umberto Eco: Edellisen päivän saari. Suom. Tuula Saarikoski. WSOY 1995.
Anja Kauranen: Pelon maantiede. Romaani. WSOY 1995.
Eero Tarasti: Professori Amfortasin salaisuus. Yliopistopaino 1995.

Anja Kaurasen Pelon maantiede nostatti medioissa kovan keskustelun siitä, kuinka paljon tieteellistä tutkimusta voi käsitellä kaunokirjallisen esityksen puitteissa lähdettä mainitsematta. Keskustelu sai paikoitellen koomisia piirteitä, mutta asia on silti vakava. Tässä ei kuitenkaan enää puoli vuotta keskustelun laannuttua ole minkään jälkiviisauden paikka - Kaurasen romaani on vain osa laajempaa pyrkimystä, jossa tutkijat - lähinnä ihmistieteilijät (kiehtovana poikkeuksena fyysikko Alan Lightman ja innostava Einsteinin unet) - ovat astuneet tutkimustuloksineen kaunokirjallisuuden leveälle polulle. Uusin (tuskin viimeinen) on kuulu sosiologi Steven Lukes, jonka romaanissa esitellään kuuluisien filosofioiden (utilitarismi, idealismi jne.) mukaan rakennettuja maailmoja.

Ensimmäisenä ehti vuonna 1980 ehkä Umberto Eco, jonka Ruusun nimi on jo ikivihreä klassikko, jonkalaista lukijakuntaa yhdistävää lukuromaania kustantajat himoitsevat. Econ jälkeen monista professoreista on tullut varteenotettavia kaunokirjailijoita ja monet kaunokirjailijat ovat astuneet professorien ja muiden tutkijoiden varpaille. Kauranen on tietysti tunnetuin esimerkki: hän siteerasi maantieteilijä Hille Koskelaa, joka koki tutkimuksiaan käytetyn hyväksi.

Ilmiöllä on historiansa

Se, että tutkijat nyt niin kirjoittavat romaaneja, novelleja ja ehkä runojakin ja tunkevat mukaan kaiken, minkä aiheesta tietävät, ei ole kuitenkaan uusi juttu. Argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin voi sanoa tehneen vastaavaan jo 1930-luvulta alkaen: Borgesin näsäviisaan oppineet novelliesseet sekoittavat reippaasti keksittyä ja olemassaolevaa. Econ erinomainen Oppineisuuden osoittaminen jatkaa Borgesin perinnettä Econ (ilmeisesti) keksiessä lähteet, joiden käyttöä hän oppaassaan neuvoo. Borgesin jälkeläisiksi voi myös katsoa Italo Calvinon ja Antonio Tabucchin kuin myös Leena Krohnin (joka Suomessa on tällaisen kirjallisuuden edelläkävijä), mutta he eivät kuitenkaan sotke tieteen tutkimustuloksia osaksi tarinaa. (Krohn on kuitenkin yhä enemmän edennyt tähän suuntaan.)

Borges vaikutti suuresti strukturalisteihin ja jälkistrukturalisteihin, sellaisiin kuin Roland Barthes ja Jacques Derrida, joiden monet tutkimuksiksi laskettavat tekstit lähestyvät kaunokirjallisuutta. Strukturalististisen suuntauksien myötä on havahduttu huomaamaan, että tieteellisetkin tekstit rakentuvat samoin kuin kaunokirjalliset (Marxin Pääomaa on joskus kuvattu melodramaattiseksi romaaniksi). Tässä mielessä ei ole eroa tutkimuksella ja romaanilla.

Ajatus on saanut pontta kulttuurintutkimuksen historiallisesta suuntauksesta, jonka mukaan kirjallisuuden - eikä tieteen tai taiteen tai edes niitä itseään - lajeja erotettu toisistaan millään lailla ennen 1800-lukua, jolloin voidaan oppialojen katsoa eriytyneen toisistaan. Romaani oli pitkään kaikkien kirjallisuudenlajien bastardi, kuten Mihail Bahtin sanoo. Romaani oli sekasotku kaikkea mahdollista ja tälloin myös nk. tiede laskettiin mukaan. Esimerkiksi myöhäiskeskiajan suurimman kirjailijan Francois Rabelaisin kirjat Gargantuasta ja Pantagruelista pitävät sisällään uskomattoman määrän tietoa ihmisen anatomiasta, ulosteista, ruoasta ja niin edelleen. Samoin esimerkiksi Henry Fieldingin Tom Jonesissa on pitkiä kohtia, jotka nykyjärjestelmän mukaan pitäisi ennemminkin luokitella kirjallisuutta käsitteleviksi esseiksi (juuri nämä kohdat poistettiin 50-luvun suomennoksesta).

Nyt, kun professorit kirjoittavat romaanejaan, kyse on samasta asiasta, joskin vähemmin maustein kuin Rabelaisilla. Postmoderni sekoitti pakat uudestaan eikä tieteiden ja taiteiden välille enää pystytetä ylittämättömiä aitoja. Ne kulkevat yhtä matkaa ja monesti kohti samaa päämäärää kohti: lukijan mielihyvää. Sikäli kuin onnistuvat.

Semiotiikkaa ja katujen feminismiä

Umberto Eco kirjoittaa jokaisen kirjansa kuin esikoisteoksen. Ruusun nimi oli vielä kohtuullisen rajattu esitys, mutta Foucaultin heiluria voi jo nimittää sekasikiöksi (jolla on tosin omat kirjalliset arvonsa). Edellisen päivän saari on samanlainen runsaudensarvi kuin edeltäjänsäkin, mutta nyt Eco ei pysty pitämään pettymystä loitolla. Kirja alkaa kiinnostavasti ja se esittelee nopeasti uuden kertojakategorian: arvailevan kertojan. Pian tämän jälkeen kerronta kuitenkin pysähtyy, kun Eco haluaa esitellä melkein kaiken, mitä hän tietää 1600-luvun vempaimista ja sodankäyntitavoista.

Edellisen päivän saari muuntelee Robinson Crusoen myyttiä, sijoittaen sen tosin 80 vuotta Crusoeta aiemmaksi (mikä erehdytti eräänkin valtalehden arvostelijan väittämään, että Eco kirjoittaa romaanin historiaa uudestaan). Päähenkilö Roberto de la Grive haaksirikkoutuu Tyynellä merellä hylätylle laivalle, lähelle viimeistä pituuspiiriä, jonka toisella puolella on otsikon saari. de la Grive haaveilee pääsevänsä sinne, koska silloin hän olisi edellisessä päivässä.

Kauranen taas ottaa aiheensa feminismistä ja postfeminismistä ja naisten arkipäivästä. Pelon maantiede tarkoittaa yksinkertaisesti uutta käsitystä kaupunkien rakenteesta, joka syntyy naisten (ja toki miestenkin) välttäessä tiettyjä paikkoja. Kaurasen romaanissa nähtiin polemiikin aikoihin miesvihaa. Tämä on nähdäkseni virhe. Vaikka kertoja välillä samaistuukin kostoretkellä riehuviin naisiin, hän ei lopulta halua kuulua näihin. Pelon maantieteen rankkuus niinikään lisääntyi eksponentiaalisesti medioissa: muutaman vuoden kuluttua sitä on jo lupa pitää kesynä juttuna.

Eero Tarasti, joka liiankin selvän oppi-isänsä Umberto Econ tavoin on semiootikko, on kirjoittanut pilanomaisen kehitysromaanin, joka sijoittuu tulevaisuuteen. 2000-luvun Americanaa hallitsee kaksi semioottista suuntausta, joista toinen on paha ja toinen hyvä. Päähenkilö ei ensiksi osaa valita näiden välillä, kunnes tapahtumat osoittavat hänelle tien. On vaikea sanoa, onko Tarasti halunnut vain leikitellä lukijansa kustannuksella vai yrittänyt vanhanaikaisesti sanoa jotain semiotiikasta, yhteiskunnasta ja ihmisen tilasta.

Epäonnistumien suma

Tosiasia kuitenkin on, että Tarasti putoaa heti joukosta. Professori Amfortasin salaisuus on, joistain viehättävistä aineksistaan huolimatta, turha kirja. Siinä viitataan moneen tekstiin: Parsifaliin (roiston nimi on Rosgnilk, joka on tietysti Klingsor toisinpäin), Lasihelmipeliin, Rubensin maalaukseen (jonka tulkinnat ovat romaanin omaperäisintä ainesta), Greimasiin, Ecoon, Barthesiin ja niin edelleen. Professori Amfortasin salaisuus on liian kevyt kehitysromaaniksi, liian parodinen otettavaksi vakavasti ja liian raskas ollakseen mukava lukukokemus (ja se on vieläpä rumanmuotoinen ja -näköinen).

Kaurasen kanssakin on vähän niin ja näin. Hän on yrittänyt tehdä Pelon maantieteestä postmodernin romaanin, mikä tarkoittaa kertojan äänen hajauttamista, yhden vallitsevan position rikkomista ja muiden äänten mukaan ottamista. Pyrkimys onnistuu vain osittain. Professori Amfortasin salaisuus epäonnistuu olemaan juuri sitä, mitä Pelon maantiede on kuin huomaamattaan: perinteinen kehitysromaani. Päähenkilö-kertojan rinnalla muut kertojat - Naisinstituutin tutkijat, pari naiskirjeenvaihtajaa vuosisadan alusta - jäävät mitättömiksi ja mielenkiinnottomiksi. Kiistelyn aiheuttanut tiede jää sekin hiukan vähäpätöiseen asemaan. Se ei jäsennä kehityskertomusta: se reunustaa kertomusta. Tiede ei ole kehityksen välttämätön ehto, vaan vain jotain, joka nyt sattuu osumaan päähenkilön tielle. Pelon maantiede jää ristiriitaiseen asemaan: se ei pääse riittävästi irti kehitysromaanin mallista, mutta ei myöskään kykene sitä tyydyttävästi toteuttamaan.

Eco on ehkä kuitenkin surullisin tapaus. Ruusun nimen ja Foucaultin heilurin kaltainen viihteellinen esitys sellaisista asioista, joista tiedeyhteisö ei halua kuulla mitään vakavilla foorumeilla, jää nyt syntymättä. Paljon viehättäviä piirteitä on tallella (ja luen aina mielelläni 1600-luvun teorioista), mutta kerronta ei tartu kuin hetkittäin. Loppu, joka antaa olettaa, ettei lukemaani kirjaa ole olemassa, on tyhjästä tempaistu.

Missä ongelma?

Ei ole helppoa kirjoittaa kaunokirjallista teosta, joka tyydyttävästi kuvaisi myös nk. tieteellisiä tutkimustuloksia. Ongelma tuntuu edelläkuvattujen esimerkkien perusteella olevan hyvin perinteinen: miten nivoa mainitut tutkimustulokset osaksi sujuvaa kerrontaa? Historiallisessa romaanissa tämä tuntuu olevan helpointa - koska koko historiallisen romaanin ajatus perustuu siihen, että on historiallista tietoa, joka esitetään, riippumatta esityksen tasosta.

Suomessa Tiina Kailan Bruno, joka kertoo 1600-luvun merkittävästä toisinajattelijasta, Giordano Brunosta, on toistaiseksi ylittämätön saavutus parin viime vuosikymmenen ajalta. (Kailan toinen teos, Koe, oli epäonnistunut - mahtoiko syynä olla siirtyminen nykyaikaan?) Juha Ruusuvuoren kirjat ovat kepeitä osoituksia siitä, että vetävään kerrontaan keskittyvä jännäri ja historiallisten tosiseikkojen tuntemukseen perustuva, "vakavampi" ote voivat yhdistyä tuloksellisesti. Tällaisilla kirjoilla on tosin esikuvansa Suomessa: Waltari ja Armas J. Pulla kirjoittivat vastaavia kirjoja jo 40-luvulla.

Se, että Pelon maantieteen alaotsikkona on Romaani, paljastaa sen, että tällaisia kirjoja ei pitäisi ottaa tosissaan tiedonlähteinä. Koskela, joka äläkän nosti, ei tätä tajunnut, vaan luki Pelon maantiedettä referaattina muista tutkimuksista. Tosiasia on, että kaikki tekstit ovat referaatteja ja muunnelmia muista teksteistä ja että nootittaminen, jota Koskela vaati, olisi inhimillisesti katsoen mahdotonta (ja mielenkiinnotonta). Mikä T.S. Eliotilta onnistui vielä Autiossa maassa, ei voi enää 1900-luvun lopun romaanikirjailijalta onnistua. Tietoisuus muista teksteistä on jo niin painava: olemme täynnä merkityksiä, joiden alkuperästä emme voi tietää mitään.

Runoja

Jos kirjoitan runoja, postitan ne yleensä Pulpetti-blogiini. Tämä nyt sattuu olemaan auki, joten heitän tänne. Julkaisemattomaksi nämä varmasti jäävätkin.

avaruus, puolipisteen puotoinen maailma
metsät muistuttavat toisiaan parroin

vielä pienet miehet jaksavat kulkea
näädät tonkivat jätteitä tien varsilla
näädät näädät punaiset miehet
punapartaiset apinat vihaiset nuoret

kuinka minä pääsen tästä takaisin
keinut ovat tyhjinä puolikuun muotoiset
punainen puolikuu roikkuu yllämme kuin suuri muna
älä odota tästä enempää

***

vapauta itsestäsi kaikki tarpeettomat asiat

telineet on ammuttu taivaalle
vielä ovat talot valmistamatta
saumat saumaamatta
ammutut seinää vasten jokaiselta on viety omaisuus
ja tarkistettu henkilöllisyys
sitä sanotaan onnistumiseksi
henkilökohtaiseksi

****

on tajuttu että maailma muistuttaa itseään
kuninkaat kulkevat edestakaisin pitkin linnan halleja ja käytäviä
pyörät ovat kardaanivetoisia ja liikkuvat itsekseen
apinat ovat kadonneet puista
maailmani on tämä se on metsien metsä

Harri Kumpulainen

Kirjoitin tämmöisen Turun Sanomiin, mutta aloin jossain vaiheessa tehdä bisneksiä kirjan tekijän kanssa, joten jäin jääviksi ja juttu piti jättää julkaisematta.

Sulo Rundgrenin vaiherikas elämä
Turun salattu kulttuurihistoria

Keksityt elämäkerrat ovat olleet oma alalajinsa kirjallisuudessa jo pitkään. Tämän tyyppisissä kirjoissa pystyy käsittelemään todellista elämää paljon vapaammin, koska asioita ja ihmisiä pystyy yhdistelemään luovemmin ajassa liikkuviin virtauksiin. Ehkä totuus on helpompi kertoa, kun todellisuus ei ole tiellä.
Näin käy myös turkulaisen monitoimimiehen Harri Kumpulaisen uusimmassa kirjassa Mahdollinen elämä. Se kertoo Sulo Waldemar Rundgrenista, joka löytyi vuonna 1939 pienenä vauvana Kärsämäen kansakoulun tyttöjen huussista. Rundgren - tai Runkku, kuten hänet myöhemmin tultiin tuntemaan - oli levoton monilahjakkuus. Hän oppi lukemaan jo varhain ja elätti itseään suutarina, keikkamuusikkona ja novellikirjailijana. Kumpulainen on laittanut Rundgrenin kirjoittamaan satoja novelleja ajan lukemistolehtiin, kuten Nyyrikkiin. Varsinaisen elantonsa Runkku lienee ansainnut pikkurikollisena.
Kirjassa esiintyy lukemattomia kärsämäkisiä henkilöitä, kaikki eläneitä ihmisiä. Kaupunginosamuistelmia yleisempää kiinnostusta on 60-luvun turkulaisen kulttuurin kuvauksilla - kirjassa tavataan niin kirjailija Kaarlo Isotalo ja rokkitapahtumia Kårenille järjestänyt Tapani Maskula kuin lukuisia kuvataiteilijoitakin.
Kaikki kiertyy lopulta Kärsämäen kansakoulun ympärille: jossain vaiheessa elämäänsä Runkku toteaa, että koulurakennus oli hänen oikea äitinsä. Kumpulaisen kirja on kaunis oodi lakkauttamistaan odottavalle koululle.
Jossain vaiheessa mielessä käy, että Kumpulainen on kirjoittanut kirjassa itsestään. Monenlaista kirjoitellut ja paljon kaikenlaista puuhaillut Kumpulainen on turkulaisen kulttuurin suuria tuntemattomia, jonka omat muistelmat saattaisivat hyvinkin muistuttaa Runkun elämää.
Kumpulainen esiintyy itsekin kirjan sivuilla, ainakin kerran, kun Runkun sekopäinen monikielinen runo julkaistiin Nuoren Voiman Liiton Turun siiven vappujulkaisussa. Se oli Kumpulaisen toimittama. Liitteisiin laitettu ironinen romanssinovelli "Mökin Maarit ja hänen rakkautensa" lienee Kumpulaisen kirjoittama - se ilmestyi vuonna 1980 hänen toimittamassaan Vappu-Vippu -lehdessä, rajulla salanimellä Nyyrikki Sirpale-Kutvonen.

Harri Kumpulainen: Mahdollinen elämä. Sulo Waldemar Rundgren 1939-1969-?. 155 s. Pelipeitto 2006.