Neuvostoelokuvalehdestä matskua

Olen aiemmin postittanut tänne materiaalia elokuvakerho Monroen neuvostoelokuvaa käsittelevästä lehdestä, joka julkaistiin talvella 1996, kun Monroe esitti huikean neuvostoelokuvien sarjan. Aiemmin löytämäni tallenteet olivat vain fragmentti, tässä loppuja. En ole enää varma, kuka kirjoitti Teemasta ja Katumuksesta, mutta veikkaan, että Katumus-tekstin teki Markku Lehtimäki. Jostain syystä juttujen perässä ei ole kirjoittajien nimiä (ja muistelen, että niitä ei ollut edes lehdessä). Kuleshovin, Dovzhenkon, Stalinin ja Majakovskin tekstit olen itse suomentanut enkä mene takuuseen, että ne olisivat kovin hyviä käännöksiä.

Lev Kuleshov (1899-1970) on tuttu ainakin elokuvan opiskelijoille nk. Kuleshovin kokeesta, jossa samat kasvot asetettuna eri yhteyksiin - soppalautanen, ruumisarkku - ilmaisevat eri tunteita nälästä suruun. Lopputulos: leikkauksessa yksi ynnä yksi on enemmän kuin kaksi. Kuleshov oli myös tuottelias ohjaaja (esittämämme Mr Westin lisäksi tunnetuin lienee vuoden 1926 Jack London -filmatisointi Lain mukaan); monet hänen aikalaisistaan pitivät häntä neuvostoelokuvan luojana. Tässä oleva kirjoitus kertoo toki paljon Mr Westin ominaislaadusta, mutta unohtaa mainita, että kyseessä on yksi hauskimpia neuvostoelokuvia, joka on koska tahansa esikuviensa (Harold Lloyd, Chaplin) veroinen.

MR WESTIN IHMEELLISET SEIKKAILUT BOLSHEVIKKIEN MAASSA
(Neobitshainije priklutshenija Mistera Vesta v strane bolshevikov) Ohjaus: Lev Kuleshov. Käsikirjoitus: Nikolai Asejev. Kuvaus: Anatoli Levitski. Lavastus: Vsevolod Pudovkin. Näyttelijät: Porfiri Podobed, Boris Barnet, Pudovkin, Aleksandra Khokhlova. -93 min.

Lev Kuleshov: Mr West
Tsrelitsha nro 79, 1924

Ryhmämme olemassaolon neljännen vuoden lopulla näytämme ensimmäisen tuotantomme, 2000 metrin pituisen elokuvan Mr Westin ihmeelliset seikkailut bolsevikkien maassa.

Elokuvamme ei niinkään pyri esittelemään kuin todistamaan työtapamme montaasissa ja ruudun rakenteessa. Ilman alustavia tutkimuksia, tuotantokokeiluja ja välttämättömiä harjoituksia on vaikea toteuttaa korkealaatuista tuotetta.

Työtämme vaikeutti se tosiseikka, että kuvaamamme elokuva ei saisi olla kokeellinen eikä opettavainen. Tutkimuksissamme meidän tuli olla varmoja kaikesta, oppimisesta, virheistä ja niiden oikaisusta; meidän piti myös välttää häivyttämästä elokuvamme kaupallista ja teollista arvoa. Mutta tämä ei saanut meitä tekemään kompromisseja ja kaikki se, minkä enää emme katsoneet tarvitsevan neuvotteluja ja minkä katsoimme olevan pitävää ja lopullista, päätyi filmiin. Elokuvan tekoa säestettiin ilkeillä kokkapuheilla, halventavilla irvistyksillä ja suurella määrällä epäuskoa. Olimme kuitenkin riittävän rohkeita tekemään töitä siten kuin katsoimme välttämättömäksi: tiesimme, mitä halusimme, ja tiesimme, mitä olimme tekemässä.

Valitessamme inhimillistä raakamateriaalia yritimme todistaa, että työskentely joukkona on välttämätöntä ja arvokkaampaa kuin työskentely yksilöllisinä 'tähtinä'. Halventajamme yhdistävät tämän 'tähtien' puutteeseen, mutta ryhmätyöskentely tuntuu meistä paremmalta kuin muutama haavoittuva näyttelijä, vaikka he olisivatkin luotettavasta firmasta. Mr Westin vaihteleva juoni antoi meille paljon mahdollisuuksia koetella teknistä osaamistamme. Elokuvassa on kohtauksia, joissa tehdään työtä - kohtaukset ovat hyvin selkeitä, mutta niiden rinnalla kulkee amerikkalaisen öykkärin, Mr Westin, tarina, jonka rakensimme, niin sanoakseni, 'psykologisen kertomuselokuvan mallien' mukaan. Mr West kuvataan heikoksi kyyhkysten kera, kuten Pearl White pahimpina hetkinään. Sen sijaan 'bolsevikkivankilan', jonka seikkailija Zhban kehittelee voidakseen kiristää Westiltä dollareita, ja sen kauhujen lavastus seuraa Tohtori Caligarin, Tohtori Mabusen ja muun saksalaisen mystiikan parasta esimerkkiä. Näissä kohtauksissa halusimme paljastaa psykologisen kertomuselokuvan perustavan ja olennaisen virheellisyyden ja pyrimme osoittamaan, että näyttelijätyön ja leikkauksen huolellinen järjestely auttaa meitä saamaan enemmän irti mistä tahansa tyylistä ja tuotannon laadusta, erityisesti amerikkalaisista ja saksalaisista esimerkeistä. Olemme tehneet kaikkemme pidättyäksemme persoonallisesta lähestymistavasta, jonka 'mieltymyksemme' saattaisivat synnyttää: meitä kiinnosti enemmänkin laskelmointi ja systematisointi, koska ne ovat teknisen erityislaatumme olennainen piirre.

Emme ole vielä nähneet työtämme sen lopullisessa muodossaan valkokankaalla, mutta sitä kuvatessamme tulimme vakuuttuneiksi siitä, että:

1. Työskentelyn oikea metodi on tarkka ja säännöllinen ruudun ja montaasin rakentamisen ajassa ja tilassa.

2. Korkealaatuisia malleja tulee valmentaa laboratorioissa ja kouluissa. Emme saa käyttää näyttelijöitä tai pelkkiä kadun miehiä, jotka osaavat livreeseen puettuina kantaa tarjottimia Frelihille tai Maksimoville.

3. Meidän oloissamme yksikään ohjaaja ei voi tehdä elokuvaa, riippumatta sen arvosta, jollei hän käytä hyväkseen tiukasti yhteensidottua kollektiivia. Ryhmäorganisaatio ja valmius työhön ovat ainoita aseita, joilla voidaan päihittää venäläisen elokuvatuotannon tekninen ja aineellinen köyhyys. Lisäksi ryhmätyöskentely on oikea tekninen metodi.

Minusta on jotenkin outoa toistaa vielä kerran se, minkä olemme sanoneet monta kertaa aiemmin ja todistaneet laboratorioissa, mutta Mr West on ensimmäinen tuotantomme ja saatoimme lähestyä sitä vain tutkimalla mielen rajoja. Paras asia, jonka nyt voimme tehdä, on toivoa itsellemme suurta oppijan vaatimattomuutta, jotta meillä olisi enemmän voimaa kehittää työskentelyasemiamme ja jotta saisimme kokemusta ja tietoa elokuvan tekemisestä.

***

Josef Stalin: Onnittelu neuvostoelokuvalle sen viidentenätoista juhlavuotena
Pravda, 11.1.1935

Lähetän terveiseni ja parhaat onnentoivotukseni niille, jotka tekevät työtä neuvostoelokuvan parissa sen loisteliaan viidennentoista juhlavuoden päivänä.

Neuvostovallan käsissä elokuva on suunnaton ja arvokas ase. Koska elokuvalla on ainutkertainen mahdollisuus vaikuttaa henkisesti joukkoihin, jotka sillä on komennettavissaan, se auttaa työläisten luokkaa ja Puoluetta kasvattamaan työläisiä sosialismin hengessä, järjestämään joukot taisteluun sosialismin puolesta, nostamaan heidän kulttuurista tasoaan ja poliittista taistelukykyään.

Neuvostovalta odottaa teiltä uusia menestyksiä, elokuvia, jotka Tshapajevin tavoin juhlistavat niiden historiallisten tekojen suuruutta, jotka suoritettiin taistelussa työläisten ja talonpoikien vallasta Neuvostoliitossa, jotka saavat meidät toteuttamaan uudet tehtävämme ja muistuttavat meitä sosialistisen rakennustyön saavutuksista sekä vaikeuksista.

Neuvostovalta odottaa teiltä, alanne mestareilta, rohkeata syöksyä 'tärkeimmän' (Lenin) ja eniten joukkoja tavoittavan taiteen muodon, elokuvan, uusiin ulottuvuuksiin.

***

Aleksander Dovzhenko (1894-1956) on siitä harvinainen neuvosto-ohjaaja, että hän ei juuri harjoittanut teoreettista kirjoittelua. Hän on pikemminkin lyyrikko, jolle vallankumous on luonnonlakien alainen eikä niinkään yhteiskunnallinen voima. Asenne aiheutti Dovzhenkolle ongelmia ja kuuluisia ovat hänen mestariteoksestaan Maasta (1930) sensoroidut kohtaukset hullusta, raskaana olevasta naisesta ja virtsalla traktoria jäähdyttävistä talonpojista. Dovzhenkon elokuvia kuvaa hänen kuvauksestaan Zvenigorasta (1928): "Minä en ohjannut tätä elokuvaa. Minä lauloin sen kuin lintu." Myöhemmällä ajalla Dovzhenkokin joutui stalinistisen koneiston rattaisiin ja siitä on todisteena alla oleva pitkähkö kirjoitus, joka vaikuttaa kirjoitetun painostuksen alla. On vaikea kuvitella, että Dovzhenko olisi tässä aivan omillaan. Kylmän sodan aikaiset paranoidiset ja fantastiset Amerikka-elokuvan toteutumatta jääneet suunnitelmat oliva vielä edessä. Nyt nähtävä Aerograd sinnittelee Dovzhenkolle ominaisen lyyrisyyden ja stalinistisen vihollispropagandan välissä: tuloksen on outoa ja modernia elokuvaa.

AEROGRAD
(Aerograd) Ohjaus & käsikirjoitus: Aleksander Dovzhenko. Apulaisohjaaja: Julia Solntseva. Kuvaus: Eduard Tisse. Näyttelijät: S. Shagaida, Sergei Stoljarov. - 84 min.

Aleksander Dovzhenko: Taiteilijan opettaja ja ystävä
Iskusstvo Kino nro 10 (marraskuu), 1937

Maailma on selvästikin on rakennettu niin, että tavallinen ihminen, vaikka hän olisikin urhea ja päättäväinen ja hyvin tietoinen vilpittömyydestään ja asemastaan, kokee järisyttävää kiihtymystä ja ensimmäistä kertaa tavatessaan suuren ja merkittävän miehen. Juuri tämä oli tunteeni, kun olin matkalla tapaamaan miestä, jota suuri osa ihmiskunnan parhaista ja edistyksellisistä edustajista rakastaa - Toveri Stalinia.

Joukko tapahtumia, jotka sattuivat ennen kuin ryhdyin filmaamaan Aerogradia, sai minut lähestymään Toveri Stalinia suoraan. Minulla oli hyvin vaikeaa. Olin kerran ennenkin kääntynyt Toveri Stalinin puoleen, tosin epäsuorasti, kirjoittaessani hänelle vaikeassa taiteilijan urani ja elämäni vaiheessa. Hän pelasti urani ja varmisti luovuuteni tulevaisuuden. En epäillyt hetkeäkään, etteikö hän auttaisi minua nytkin. En erehtynyt. Toveri Stalin otti minut vastaan tasan 22 tuntia myöhemmin sen jälkeen, kun kirje oli postitettu.

Toveri Stalin esitteli minut Tovereille Molotov, Voroshilov ja Kirov niin innostuneesti ja lämpimästi ja niin isällisesti, että tuntui kuin hän olisi tuntenut minut jo kauan. Tunsin oloni helpottuneeksi.

Toverit Stalin, Voroshilov, Molotov ja Kirov kuuntelivat keskittyneesti Aerogradin käsikirjoitusta. Toveri Stalin esitti joukon huomioita ja selvennyksiä. Hänen huomautuksistaan tajusin, että hän ei ollut kiinnostunut vain käsikirjoituksen sisällöstä, vaan myös työmme ammatillisesta puolesta. Toveri Stalin kyseli minulta Kaukoidästä ja pyysi minua näyttämään kartalta, minne rakentaisin kaupungin, jos olisin rakentaja enkä elokuvaohjaaja. Vastattuanni, että voisin niin tehdä, hän vei minut pieneen huoneeseen, jonka seinillä roikkui karttoja. Näytin hänelle valitsemani paikan ja kerroin syyt. Ideani perustui tutkimuksiini Kaukoidän taloudesta ja näköaloista sellaisina kuin kuvittelin niiden olevan. Vielä tänä päivänä olen onnellinen, että Josef Vissarionovits kysyi minulta tästä asiasta. Havaitsin silloin, kuinka paljon hän arvosti neuvostotaiteilijan uutta roolia.

Lähdin Toveri Stalinin luota selkein mielin, ja hän oli toivottanut minulle menestystä ja luvannut apunsa.

Haluan kirjoittaa tarkemmin toisesta vierailustani Toveri Stalinin luokse. Haluan taiteilijatovereideni olevan onnellisia ja ylpeitä ja vihollistemme tuntevan syytä huoleen. Toveri Stalin kutsui minut luokseen. Aerogradin filmaaminen oli käynnissä ja tunsin kirjaimellisesti katoavani niiden monien sanomalehtiartikkelin alle, joissa kirjoitettiin Toveri Stalinin minulle ehdottomasta Punaisen lipun alla -elokuvan tekemisestä [Shtshors, 1939]. Toveri Stalinin toimistossa oli ilmeisesti käynnissä kokous ja astuin huoneeseen hetkellä, jolloin hän ei ollut paikalla. Paria minuuttia myöhemmin Toveri Stalin tuli sisään ja kysyi ensimmäiseksi, tunsinko jo kaikki huoneessa olijat. Kun vastasin myöntävästi, hän alkoi kysellä minulta yksityiskohtaisia kuulumisia Aerogradista, luovuudestani ja siitä, antoivatko ilmavoimat minulle tarpeeksi apua ilmakuvauksissa. Sanalla sanoen tunsin, että saisin kaiken tarvitsemani avun saadakseni elokuvani loppuun. Mutta varmastikaan, ajattelin, hän ei ollut kutsunut minua luokseen sen tähden.

"Nyt kerron sinulle, miksi kutsuin sinut", Toveri Stalin sanoi. "Kun keskustelin viimeksi kanssasi Punaisen lipun alla -elokuvasta, annoin sinulle ohjeita. Ajattelin vain sitä, mitä voisitte tehdä Ukrainassa. Mutta eivät sanani eivätkä sanomalehtiartikkelit pakota sinua mihinkään. Olet vapaa mies. Jos haluat tehdä Punaisen lipun alla, tee se - mutta jos sinulla on muita suunnitelmia, tee jotain muuta. Älä nolostu. Kutsuin sinut, jotta saisit tietää tämän."

Josef Vissarionovitsh sanoi tämän hiljaisella äänellä ja vakavana, mutta hän vaikutti silti keskittyneeltä ja huolestuneelta. Keskellä valtavan tärkeitä valtiollisia asioita Toveri Stalin löysi aikaa muistaa taiteilijaa, tarkistaa, mitä hänen mielessään liikkui, vapauttaa hänet tunteesta, joka oli hyvinkin mielikuvituksellinen, että hänellä ei olisi vapautta, ja tarjota hänelle täydellinen valinnanvapaus.

Kerroin Toveri Stalinille, että olin valmis tekemään elokuvan Punaisen lipun alla. Kiitin häntä ideasta ja tietoisesti soimasin itseäni useammin kuin kerran, etten ukrainalaisena taiteilijana ollut itse sitä ajatellut.

Toveri Stalin kertoi minulle paljon Shtshorsista. Hän teki minulle selväksi eron Shtshorsin ja Tshapajevin välillä ja niiden erilaisten olosuhteiden välillä, joissa kummatkin sankarit taistelivat. Hän myös selvitti minulle, millaisia luovia ongelmia nousee, kun tekee elokuvaa Shtshorsista.

"Minulle elokuva Shtshorsista on olennaisesti elokuva Ukrainan kansan noususta, heidän voitokkaasta taistelustaan ukrainalaisia vastavallankumouksellisia ja saksalaisia ja puolalaisia valloittajia vastaan ja heidän yhteiskunnallisesta ja kansallisesta vapautumisestaan", Toveri Stalin sanoi. Kuvatessamme Shtshorsia ja hänen sankarillisia neuvonantajiaan meidän täytyy kuvata Ukrainan kansaa, heidän kansallista luonnettaan, heidän huumoriaan ja heidän kauniita laulujaan ja tanssejaan.

Josef Vissarionovitsh puhui ukrainalaisista kansanlauluista suurella rakkaudella. Hän rakastaa meidän laulujamme ja ne koskettavat häntä syvästi. Tiedän, että Toveri Stalinin suosikit ovat todellakin parhaita ukrainalaisia lauluja. Siitä tosiseikasta, että Ukrainassa pyritään nyt kokoamaan lauluja, organisoimaan kuoroja, julkaisemaan sävellyksiä ja äänilevyjä - lyhyesti, kokoamaan yhteen kansantaiteen ja kansaa lähellä olevan taiteen koko kehityskaaren -, saamme olla kiitollisia Toveri Stalinin loistavalle aloitteelle.

Josef Vissarionovitsh oli pitänyt Aerogradista.

"Ainoa ongelma on, että vanha partisaani puhuu liian monimutkaisesti. Taigan asukkaan puhe on yksinkertaista", hän sanoi.

Toveri Stalin pyysi minua katsomaan kanssaan uutta Tshapajevin kopion. Ei ole epäilystäkään siitä, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän katsoi suosikkielokuvaansa. Mutta hänen tunteidensa voima ja lämpö, jolla hän elokuvaa katsoi näytti vähentymättömältä. Hän toisti jotkin repliikit ääneen ja vaikutti siltä kuin hän olisi tehnyt sen minun vuokseni. Oli kuin hän olisi opettanut minua ymmärtämään elokuvan hänen tavallaan, kuin hän olisi paljastanut minulle näkemyksensä eri vaiheet. Tästä katselukerrasta sain paljon luovuuteni kannalta arvokasta ja tärkeää.

"Oletko nähnyt Tshiaurelin (Viimeiset naamiaiset)?"

"En", vastasin.

En ollut silloin vielä nähnyt ystäväni Tshiaurelin elokuvaa.

"Se on väärin. Sinun täytyy nähdä se. Se on hyvä elokuva. Se vain pitäisi nähdä monta kertaa." Hän kääntyi Toveri Voroshilovin puoleen ja lisäsi: "Minun mielestäni kaikki hyvät elokuvat pitäisi nähdä monta kertaa. Ensimmäisellä kerralla on vaikeaa ymmärtää täydellisesti kaikkea, mitä ohjaaja on ajatellut ja halunnut sanoa valkokankaalla."

Ensimmäisen vierailuni lopulla olin pyytänyt Toveri Stalinin lupaa esitellä hänelle ideaani, jota olin kehittelyt jo pitkän aikaa. Ideani oli lähinnä seuraavanlainen: Julistetaan maailmanlaajuinen kilpailu, jossa Moskovaan rakennetaan nuorisolle tarkoitettu monikielinen Leninin Kansainvälinen Yliopisto. Koska tunsin, että olin vienyt Toveri Stalinin aikaa jo liikaakin, puhuin nopeasti ja sekavasti ja lopultakin huonosti. Toveri Stalin hymyili ja keskeytti minut.

"Ymmärrän ideasi. Se ei ole uusi. Useat oppineet meiltä ja ulkomailta ovat jo kirjoittaneet minulle siitä. Mutta me olemme kuitenkin toteuttamassa ideaa niin sanoakseni erilaisella tavalla. Olemme jo pystyttäneet Polyteknisen Palatsin ja Kokeellisen Lääketieteen Kaikkien Liittojen Instituutin. Tästä Instituutista on tarkoitus tehdä maailmanlaajuisesti erittäin merkittävä. Pyrimme sen avulla selvittämään suurimmat ongelmat, lopulta myös ongelman ihmisiän pidentämisestä..."

Toveri Stalin pohti hetkisen.

"Lopulta myös ongelma ihmisiän pidentämisestä, Dovzhenko", hän toisti, hiljaa ja mietteliäästi.

Halusin huutaa: "Olen varma siitä!" Sen sijaan lähdin hiljaa ja ovella vielä kerran kumarsin hänelle ja Tovereille Voroshilov, Molotov ja Kirov. Kremlin pihalla paistoi aurinko, Moskovan kukkuloilla jyrisi ja näkyvyys oli hämmästyttävän kirkas maan kaikkiin neljään kolkkaan.

***

TEEMA
(Tema) 1979 Ohjaus: Gleb Panfilov. Käsikirjoitus: Panfilov, Aleksandr Tshervinskij; runot ja henkilökohtaiset kommentit: maalaisrunoilija A. Baldonkov. Kuvaus: Leonid Kalashnikov. Näyttelijät: Mihail Uljanov, Inna Tshurikova, Jevgeni Vesnik. - 99 min.

Elokuvan katsojien tietoisuuteen 70-luvulla noussut Gleb Panfilov on harvoja neuvosto-ohjaajia, joilla voi kuvitella olevan merkitystä senkin jälkeen, kun neuvostovaltio on pelkkä historiallinen utopia ja muisto. Hänen elokuvansa - sellaiset kuin Alku, Pyydän puheenvuoroa, Valentina - sekä nousevat neuvostoliittolaisen elokuvan perinteestä että reflektoivat sitä tavalla, joka on harvinainen.

Suunnitelma ohjata Maksim Gorkin kenties jo puhkikaluttu Äiti paljastaa olennaisen piirteen Panfilovin ja tämän vaimon, neuvostoelokuvan hehkeimmän naistähden, Inna Tshurikovan, tavasta työstää neuvostomyyttejä ja -todellisuutta. Peter von Baghin haastattelussa (Filmihullu 4/1987) Tshurikova sanoo: "Tarinassa käy niin, että äidin rakkaus siirtää kaikki äidin uskomukset ja vakaumukset poikaan - syntyy tavallaan uusi usko, usko vallankumoukseen (...)." Panfilov jatkaa: "Äiti, joka on vakaa uskovainen, jolle vallankumouksellisen materiaalin lukeminenkin on suurta syntiä, oppii kuitenkin jakamaan poikansa näkemykset ja tukemaan häntä - viime kädessä silti jumalan avulla." Tässä on myös niin neuvosto- kuin mille tahansa elokuvalle harvinaista suvaitsevaisuutta, samaa kuin Gorkin hivenen jo vanhentuneessa romaanissa.

Teema, joka Monroen ennakkotiedoista poiketen valmistui jo 1979, on sensuurin hyllyttämistä elokuvista kuuluisimpia. Siitä odoteltiin sensaatiomaista kriittisyyttä ja valovoimaisia paljastuksia - pinnallisten analyytikkojen pettymys oli suuri, kun elokuva olikin pienimuotoinen tragikomedia kustantamisen ja kirjallisuuden maailmasta. (Pinnalla pysyi epäilys, että elokuva oli avaintapaus, moitteen kohteena sellainenkin kulttuuripatsas kuin Jevgeni Jevtushenko.) Teema hyllytettiin silti ja se pääsi levitykseen vasta Moskovan elokuvajuhlilla 1986 eikä ole tippaakaan vanhentunut. Kertooko tämä siitä, että pienimuotoinen elokuva, jonka kritiikki on "tyylissä", kuten Voitto Ruohonen kirjoittaa jo mainitussa Filmihullun numerossa, on kovempi pala sensoreille kuin täyteenahdatusti taistelevat "mestariteokset"?

Teema ei ole suoraviivainen juonielokuva, vaan se koostuu pienistä episodeista, jotka tapahtuvat kahden vuorokauden aikana keskinkertaisen runoilijan Kim Jeseninin ympärillä. Teema on rakkaustarina, jolla on myös traagiset puolensa: sen loppu jää avoimeksi, kuitenkin tavalla, joka viittaa Jeseninin kuolemaan. Voitto Ruohosen mukaan toisenlainen, onnellinen ratkaisu olisi äitelä ja valheellinen. Teema on myös kulttuuritietoinen elokuva: päähenkilön nimi ja eräät vuorosanat viittaavat Sergei Jeseniniin, itsemurhan tehneeseen neuvostorunoilijaan, Venäjän historiassa myyttiset kirkonkupolit näkyvät tapahtumien taustalla, elokuvassa käydään unohdetun maaseuturunoilijan haudalla. Lopulta Teema on myös hauska elokuva, mikä ei neuvostoelokuvissa ole mikään usein koettu piirre.

***

KATUMUS
(Pokojanie) 1984 Ohjaus: Tengis Abuladze. Käsikirjoitus: Abuladze, Nana Dzanelidze, Rezo Kveselava. Kuvaus: Mihail Agranovitsh. Näyttelijät: Avtandil Maharadze, Ija Ninidze, Merab Ninidze. - noin 150 min.

Jos Panfilovin Teema oli ennakkoon kohutuin glasnostin aikana pannasta päässyt neuvostoelokuva, ei gruusialaisen Tengis Abuladzen (1924-1994) Katumus jää juurikaan jälkeen. Sekin koettiin aikanaan tyystin erilaiseksi neuvostotuotteeksi: se on yhtaikaa "surrealistinen, groteski, absurdi ja fantasmagorinen" (Abuladzen itsensä luettelo) - kaikki piirteitä, joita ei tavallisesti realismiin pitäytyneessä neuvostoliittolaisessa elokuvassa juuri tunnettu tai siedetty.

Abuladze sanookin ilkeästi realismista neuvostoelokuvassa: "Minä en tunnusta tällaista ryömivää realismia, se ei ole realismia, se ryömii maata pitkin." (von Baghin haastattelu Filmihullussa 4/1987) Harvoin ohjanneen Abuladzen elokuvia ei voikaan "syyttää" realistisiksi: Rukous (1968) on kansantarun outoja mielenliikkeitä tallentava balladi, Toivomuspuussa (1977) puskafarssin ja rajujen allegorioiden yhdistäminen synnyttää aidosti bahtinilaisen karnevaalin ja Katumus on taas kerran jotain aivan muuta. Elokuva on kaikessa pituudessaan ja melskauksessaan hivenen raskas, mutta se on myös aidosti elokuvallinen, kuten Abuladze itse sanoo kuvaillessaan kukkakedolla flyygelin luona tapahtuvaa kuulustelukohtausta: "Pääasia on koko kuvien sarja ja järjestelmä, joille kohtaus perustuu meidän kuulusteluversiossamme, toisin kuin (...) realistisessa versiossa, joka voidaan itse asiassa kirjoittaa. Kuinka tämän voi kirjoittaa? Tämä on elokuvaa!"

Katumus kuvaa tavalla, jota on verrattu Mihail Bulgakoviin fantastisiin satiireihin, tyrannimaiseksi äityneen kaupunginjohtaja Varlam Aravidzen edesottamuksia. Elokuva sijoittuu määrittelemättömään aikaan, mutta koska tiedämme liikaa Neuvostoliiton historiasta, yhdistämme Varlamin heti Staliniin, mutta tarkkaavaisen katsojan on huomattava myös yhteydet Hitleriin ja Mussoliniin (muutkin kuin viikset ja musta paita henkseleineen). Varlam on elokuvan dynamo: villisti tempoileva, samalla kertaa koominen ja pelottava hahmo, joka siteeraa Shakespearea ja laulaa oopperaa. Muun muassa tässä elokuvan karnevalismi ja sirkusmaisuus, mutta tässä myös sen suuri heikkous: elokuvan kokonaisuus kärsii, koska muut hahmot eivät ole yhtä vakuuttavia. Varlam on liian kiehtova hahmo ja häneen katsojan sympatiat saattavatkin keskittyä.


***

Vladimir Majakovski: Elokuva ja elokuva

Teille elokuva on spektaakkeli.

Minulle se on melkein Weltanschauung.

Elokuva - liikkeen muonamestari.
Elokuva - kirjallisuuden uudistaja.
Elokuva - estetiikan tuhoaja.
Elokuva - pelottomuus.
Elokuva - urheilija.
Elokuva - ajatusten kylvökone.

Mutta - elokuva on sairas. Kapitalismi on peittänyt sen silmät kullalla. Näppärät pyrkyrit kuljettavat sitä kädestä pitäen halki katujen. He kokoavat rahaa sykähdyttämällä sydämiä nyyhkivillä pikkutarinoilla.

Meidän on pantava tälle loppu.

Kommunismin on pelastettava elokuva sen arvailevilta oppailta.

Futurismin on höyrytettävä pois kuollut vesi - hitaus ja asenteellisuus.

Ellemme tee näin, meillä tulee olemaan Amerikasta tuotuja steppaajia tai Mozzuhinin loputonta kyyntelen vääntämistä.

Olemme kyllästyneitä edelliseen.

Vielä enemmän kyllästyneitä jälkimmäiseen.

Jenkkipokkarien arvoitus

Tässä teksti, jonka yksi, lyhyempi ja alaviittein varustettu versio ilmestyi melko vastikään laajassa Suomennoskirjallisuuden historiassa. Tämän piti ilmestyä alun perin Bibliophilos-lehdessä, mutta en kuullut koskaan selitystä, miksei näin käynyt. (Ja nythän silloinen päätoimittaja Matti Särömää on kuollut, joten en voi kysyä. Näin hänet kerran Vammalan vanhan kirjallisuuden päivien yhteydessä, mutta olin kaupungin tarjoamasta boolista sen verran päissäni, että katsoin parhaaksi olla lähestymättä.) Tähän pitäisi tietysti hakea pokkarinkansia netistä, mutta enpä taida jaksaa. Jutun lopussa on myös infoboksi, jossa tiivistettyä tietoa pulp fictionin historiasta - arvelin, etteivät Bibliophiloksen peruslukijat tiedä aiheesta paljonkaan.

Suomi – amerikkalaisten pokkareiden kaatopaikka

Suomenkielisen rikoskirjallisuuden bibliografeja ja keräilijöitä on vaivannut muutama kirja, joista ei ole löytynyt muuten melko helposti saatavilla olevia tietoja alkuperäisestä ilmestymisvuodesta ja kustantajasta. Monien vanhempien kirjojen joukossa on kymmenisen 1960-luvun lopulla julkaistua kioskipokkaria, jotka ovat selvästi amerikkalaisten kirjailijoiden tekemiä, mutta joita amerikkalaiset alan bibliografiat eivät tunne.
Tein pari intensiivistä vuotta Pulpografia-nimistä kirjaa, jossa esittelen vähintäänkin tärkeimmät amerikkalaiset kioskidekkarikirjailijat, joiden teoksia tai novelleja on käännetty suomeksi. Pystyin selvittämään joidenkin kirjojen kohdalla, miksi niiden alkuperäisiä julkaisutietoja ei ole ollut saatavilla.
Kyse on yllättäen, mutta myös yksinkertaisesti siitä, että niitä ei ole koskaan julkaistu Yhdysvalloissa. Monista kirjoista lähetettiin Suomeen julkaisematon käsikirjoitus, joka täällä sitten käännettiin. Osa kirjoista on julkaistu myös Ruotsissa, jota kautta monet kioskikirjasarjat Suomeenkin kulkeutuivat, mutta monia kohta esittelemistäni kirjoista ei ole ilmeisesti julkaistu edes Ruotsissa.
Mistä sitten on kyse, kun amerikkalaisten kirjailijoiden teoksia on julkaistu ainoastaan Pohjoismaissa ja joissain tapauksissa vain Suomessa?
Pokkarikirjallisuus on monin tavoin amerikkalainen keksintö ja juuri Yhdysvalloissa ala kukoisti 1940-luvun puolestavälistä 1960-luvun alkuun. 1960-luvun puolivälissä lajityypin menestys kääntyi kuitenkin laskuun – perinteiset yksityisetsivistä ja intohimorikoksista kertovat pokkarit eivät enää innostaneet lukijoita. Vasta 1960- ja 70-luvun vaihteessa alkanut ns. male action –lajityyppi, jossa Mack Bolanin kaltaiset kostajat tappoivat mafian tai KGB:n jäseniä yksi toisensa perään, nosti pokkarit uuteen kukoistukseen.
Kaikki ne allamainitut teokset, joita ei ole julkaistu Yhdysvalloissa, ovat juuri tällaisia, usein jo kirjoittamisaikanaan vanhentuneita teoksia. Yleisö ei enää halunnut näiden kirjojen sankarien kaltaisia leukailevia ja sovinistisia yksityisetsiviä eikä kaltaisia oikeamielisiä seikkailijoita. Kustantajat huomasivat tämän eivätkä enää halunneet ostaa ennen suosituiltakin kirjailijoilta uusia käsikirjoituksia. Kirjailijat, jotka eivät tunnistaneet ajoissa uusien muotien esilletuloa, joutuivat myymään teoksensa Pohjoismaihin, joissa kioskipokkarien suosio jatkui sellaisenaan vielä melkein koko 70-luvun.
Alahan sitten romahti 80-luvulla täysin melkein kaikkialla maailmassa, ja nyt kioskikirjojen kohtalo on saada vain nostalgiaa osakseen. Kirjallisuutena osa niistä on edelleen kiinnostavia ja hyviä, mutta suuri osa ei.

Veteraani Bruce Cassiday

Yksi kiinnostavimpia näistä kirjoista on Bruce Cassidayn Vain viisi tuntia. Vuonna 1920 syntynyt [ja vuonna 2006 kuollut - jn] Cassiday on viimeisiä elossaolevia lajityyppikirjailijoita, joka aloitti uransa pulp-lehdissä toimimalla jo 40-luvun lopulla pulp–lehtien toimittajana mm. Popular Publications -yhtiössä. Kuuluisan ja pitkäikäisen Argosy-lehden toimittajana Cassiday toimi aina 1980-luvulle asti. Cassiday kirjoitti rikosnovelleja 40-luvulta eteenpäin mm. Detective Tales –lehteen.
Cassiday on kirjoittanut niin rikos-, tieteis- kuin nuortenkirjojakin. Ensiksimainituissa hän on käyttänyt salanimeä Carson Bingham, jotka ovat hänen toiset etunimensä. Muita hänen käyttämiään salanimiä ovat olleet mm. Max Day, C.K. Fong, Annie Laurie McMurdie ja Annie Laurie McAllister. Cassidaylta on suomennettu yksi hänen kirjoittamansa Nick Carter –sarjan kirja (Huumeliigan johtaja, 1973) ja alun perin Con Steffanson –nimellä ilmestynyt tieteispokkari Aika-ansa (1974), jonka sankarina on sarjakuvista tuttu Flash Gordon.
Vain viisi tuntia on kuitenkin erilainen tapaus: Se on vakavatunnelmainen kertomus poliisikomisariosta, joka jahtaa poliisia ampunutta rosvoa. Rosvo kaappaa poliisikomisarion vaimon ja pitää tätä panttivankina. Kirja liittyy monin tavoin 1960-luvulla muodikkaaseen lajityyppiin, jossa lähiön rauhan keskeyttää painajainen. Kirjassa on myös ajan ns. film noir –ilmiön synkkiä sävyjä.
Kirja julkaistiin tapiolalaisen Viihdekirjojen Puuma-sarjassa 1968 ja se oli numero 63. Teoksen alkuperäiseksi nimeksi ilmoitetaan The Heister. Amerikkalaisissa bibliografioissa tämännimistä teosta ei ole eivätkä amerikkalaiset asianharrastajat sitä tunne. Simo Sjöblomin rikoskirjallisuuden bibliografiassa teokselle ilmoitetaan vain sen alkuperäinen nimi, mutta ei alkuperäistä ilmestymisvuotta.
Asia selvisi kirjailijalta itseltään: sain hänen osoitteensa erään sähköpostilistan kautta ja kirjoitin hänelle kysyen asiaa. Cassiday vastasi nopeasti. The Heister oli jatko-osa vuonna 1960 ilmestyneelle kirjalle The Floater, joka oli Abelard-Schumanin kovakantisena julkaisema poliisiromaani. Abelard-Schuman ilmoitti kuitenkin, ettei se maksaisi jatko-osasta enempää kuin puolet alkuperäisestä hinnasta, jolloin Cassiday ja hänen agenttinsa päättivät kilpailuttaa kustantajia. Käsikirjoitus kävi myös pokkarikustantajilla; Cassidayn rikosromaaneista huomattava osa oli ilmestynyt pokkareina, sellaisilla kustantamoilla kuin Ace, Graphic, Belmont ja Monarch.
Kustantajat eivät kuitenkaan teosta huolineet, syystä tai toisesta. The Heister ilmestyi lopulta novelliksi lyhennettynä Man's Magazine –nimisessä lehdessä vuonna 1964, mutta sen varsinainen ilmestymisvuosi on yllämainittu 1968, jolloin se ilmestyi suomeksi nimellä Vain viisi tuntia. Teosta ei ilmeisesti koskaan julkaistu Ruotsissa, mutta Norjassa teos ilmestyi nimellä Blindgaten vuonna 1971. Mielenkiintoista on se, että Cassiday oli tähän asti luullut, että teos oli ilmestynyt vain ruotsiksi. Yhdysvalloissa teos ei ole vieläkään ilmestynyt kokonaisuudessaan eikä todennäköisesti koskaan ilmestykään. Lähetin Cassidaylle hänen teostensa suomennokset, ja hän ilmoitti, että kirjat ovat kunniapaikalla hänen kirjahyllyssään.

Näkymätön senttari I.G. Edmonds

Ivy Gordon Edmonds (1917-) aloitti uransa 60-luvun puolessa välissä kirjoittamalla mm. nimellä Robert Hart Davis novelleja suositun Napoleon Solo –televisiosarjan pohjalta nousseeseen The Man from U.N.C.L.E. –lehteen. Omalla nimellään Edmonds julkaisi novelleja Shell Scott Mystery Magazine –nimisessä lehdessä 60-luvun puolessa välissä. Edmonds on näiden lisäksi kirjoittanut nuortenkirjoja ja populaareja opas-, elokuva- ja historiateoksia. Häneltä on suomennettu yksi Lassie-kirja, Lassie: seikkailu vuoristossa (1966), joka oli alun perin mm. lännenkirjoja paljon julkaisseen vähäverisen Whitman-kustantamon teos. [NB: Whitman on lastenkirjallisuuteen ja eritoten lasten ja nuorten elokuvien kirjaversioihin erikoistunut iso kustantamo, eikä suinkaan mikään vähäverinen paja. - jn] Edmonds onkin tyypillinen täydelliseen anonyymiuteen pyrkinyt kirjoittaja, johon sopii vähän pilkallisenakin pidetty senttari-nimitys.
Edmondsilta on suomeksi julkaistu neljä romaania Greg Graves –nimisestä yksityisetsivästä. Kirjat on julkaistu Viihdekirjojen Puuma-sarjassa. Teosten nimet ovat valaisevia: Etsi sinä – minä tapan (Puuma 69), Kuumaa tavaraa (62), Tulenarka bikini (60) ja Villikissa (58). Kirjat ovat ajalleen tyypillisiä osittain itseparodisia kirjoja, joissa karski yksityisetsivä seikkailee, murjoo vitsejä toisesta suupielestään, iskee pimuja ja saa joka käänteessä turpiinsa. Kirjat ovat suppeita ja tiiviitä, mutta tunnetumpiin kollegoihinsa verrattuna ne ovat jopa kiusallisiakin käyttäessään kuluneita kliseitä.
Erikoista kirjoissa on se, että kirjoja ei löydy ulkomaisista bibliografioista. Amerikkalaiset alan harrastajat, joiden kanssa olen keskustellut sähköpostitse, eivät ole edes tienneet, että Edmonds on kirjoittanut salapoliisiromaaneja. Greg Graves eli Iso Silmä (Big Eye) on amerikkalaisille alanharrastajille tyystin tuntematon hahmo.
Edmondsia edustaneen, edelleenkin toimivasta Scott Meredith Literary Agencysta olen saanut kuulla, että Edmonds ei Bruce Cassidayn tavoin saanut myytyä Graves-kirjoja kotimaassaan. Käsikirjoitukset myytiin Skandinaviaan – agentuurin edustajalle tuli yllätyksenä tieto, että kirjat on julkaistu myös Suomessa! Tilanne voi olla vieläkin erikoisempi, sillä Graves-kirjoja ei ole Iwan Hedman-Moreliuksen bibliografian mukaan julkaistu edes Ruotsissa.
Edmondsilta on Greg Graves –kirjojen lisäksi julkaistu vielä yksi sotapokkari, Pirullinen tehtävä (Voitto 45), josta ei siitäkään löydy mainintoja alan bibliografioista. Kirja on kuitenkin ilmestynyt myös ruotsiksi Wennebergsin kustantamana vuonna 1967 nimellä Djävulskt uppdrag. Kiinnostavaa on, että Voitto-sarja oli saman Viihdekirjojen sarja kuin Puumakin – voi olettaa, että Viihdekirjoilla on ollut hyvät yhteydet, kun he ovat saaneet käsiinsä pelkkinä käsikirjoituksina olemassa olevia teoksia. Kiinnostavaa on myös se, että Wennebergs sittemmin osti Viihdekirjat.

Lentoekspertti Robert Sidney Bowen [ks. Bowenista myös tämä]

Scott Meredith Literary Agency edusti myös Robert Sidney Bowenia (1900-1977). Bowen muistetaan lähinnä 1930-luvulla ilmestyneiden lentojuttujen takia – suomeksikin saatiin Seikkailujen Maailmassa hänen ilmeisesti Detective Tales –lehdessä alun perin ilmestyneitä Kip Lacey –novelleja. Bowenin tunnetuin luomus oli Dusty Ayres –niminen sankari, joka seikkaili vuosina 1934-1935 nimeään kantaneessa lehdessä. Bowen kirjoitti lehden päätarinat. Bowen kirjoitti 30-luvulla myös The Phantom Detective –lehteen Richard Curtis Van Loanin seikkailuista; sarjan tarinoita julkaistiin 60-luvun lopulla suomeksikin melko lyhytikäisessä Naamiomies-sarjassa. Myöhemmin 50-luvulla Bowen kirjoitti nuortenromaaneja lentoaiheista.
Yhden vaatimattoman dekkarin (Timanttisormus morsiamelle, 1947, Tiikeri 14) ja Naamiomies-sarjan numeron kolme (Petomurhat, 1937; osaa ei tosin ole todistettu Bowenin kirjoittamaksi) ja muutaman novellin lisäksi Bowenilta on käännetty neljä lentosotapokkaria. Kirjat ilmestyivät Voitto-sarjassa ja kertovat nuoren lentäjäpojan, Eddie Nashin, seikkailuista toisen maailmansodan rintamilla, ensiksi vapaaehtoisena, sitten USAAF:n riveissä. Kirjojen nimet ovat Aavehaukat (Voitto 50), Ilmataistelu (44), Taivas palaa (42)ja Vierain siivin (54). Kirjat ovat naiiveja ja vanhanaikaisella tavalla reippaita eikä niissä ammattitaitoisesti kuvatun lentäjän työn lisäksi ole paljonkaan kiinnostavaa.
Kiinnostavinta Bowenin pokkareissa on se, että – niin kuin lukija varmaan on jo arvannut – niitä ei ole julkaistu muualla kuin Suomessa. Kirjoja ei löydy bibliografioista eikä nettidivareista. Scott Meredith Literary Agencysta sain kuulla, että Bowenilla oli 60-luvulla vaikeuksia myydä kirjojaan – näin naiiveja kirjoja olikin tietysti enää vaikea kuvitella Vietnamin sodan aikaisessa USA:ssa. Eddie Nash –kirjat olivat vanhentuneita jo syntyessään – ellei niitä sitten ole kirjoitettu jo 50-luvulla tai jo aiemmin.

Valokuvaaja Grover Brinkman

Grover Brinkman (1903-1999) aloitti kirjailijanuransa jo 1925 julkaisemalla legendaarisessa Weird Tales –nimisessä kauhulehdessä yhden novellin. Sen jälkeen hän julkaisi epäsäännöllisesti rikos-ja jännitysnovelleja sellaisissa lehdissä kuin Dime Detective, Dime Mystery, Detective Story ja Super-Detective. Hän piti tauon toisen maailmansodan aikana ja jatkoi edelleen epäsäännöllistä kirjailijanuraansa 50-luvulla, nyt julkaisemalla äärimmäisen kovaotteisia ja sadismissaan jopa pornografisia novelleja sellaisissa ns. digest-kokoisissa lehdissä kuin Keyhole, Off Beat ja Pursuit. Brinkmanin varsinainen ammatti oli valokuvaaja ja hän on julkaissut ainakin yhden valokuvakirjan, Night of the Blood Moon, joka ilmestyi hänen jo ollessa vanha eli 1976.
Brinkmanilta on suomeksi ilmestynyt neljä romaania puoliksi intiaaniverta olevasta yksityisetsivästä Colt Youngbloodista. Kirjat ovat jälleen kerran Viihdekirjojen tuotantoa: Hehkuva madonna, Punainen kynttilänjalka, Hirmumyrsky ja Ukkoslinnut ovat kaikki Puuma-sarjan kirjoja 60-luvun lopusta. Niiden järjestysnumerot ovat 56, 61, 64 ja 70.
Kirjat ovat tyypillisiä aikansa yksityisetsiväkirjoja, joissa sankari kisailee kauniiden naisten kanssa ja jakelee nyrkiniskuja puolelle jos toiselle. Brinkman ei selvästikään pystynyt kehittämään epäsäännöllisen uransa aikana ammattitaitoa. Kiinnostavinta kirjoissa on se, että Youngblood selvittelee usein filmimaailman rikoksia – kirjoissa kuvataan elokuvantekemistä välillä realistisestikin. Maurice Brinkman –niminen mykän elokuvan näyttelijä voisi olla Grover Brinkmanin isä, mutta arvailuksi sekin jää.
Näitäkään teoksia ei löydy ulkomaisista bibliografioista, ei sen enempää ruotsalaista ja norjalaisista kuin amerikkalaisistakaan. Kukaan asianharrastaja, jonka kanssa olen asiasta keskustellut, ei tunne Brinkmania. Contemporary Authors –nimisessä hakuteoksessa, joka esittelee amerikkalaisia kirjailijoita, Brinkmanin kohdalla sanotaan, että hän on julkaissut neljä rikosromaania Skandinaviassa. Jälleen voitaneen olettaa, että kirjat ovat ilmestyneet vain Suomessa.

Lännenkirjailija Dudley Dean

Dudley Deanin (?-1986) oikea nimi oli Dudley McGaughy. Hänet tunnetaan parhaiten lännenkirjailijana – hän julkaisi lehtinovelleja ja pokkareita aina 50-luvulta lähtien lukemattomilla salanimillä, sellaisilla kuin Jackson Cole, Lincoln Drew, Hodge Evens, Alex Hawk, Dean Owen ja Bryan Wynne. Häneltä on suomennettu Dudley Deanin nimellä yksi lännenpokkari, Hirtetyt eivät puhu (1956; Montana 53), ja Dean Owenin nimellä kolme: Kultakuljetus (1973; Sheriffi 77), Nuori sheriffi (1948; Sheriffi 5) ja Tie tuhoon (1953; Montana 64). Lisäksi Owenilta on käännetty Seikkailujen Maailmassa ainakin yksi novelli 50-luvulla.
Dudley Dean –nimellä on ilmestynyt romaani nimeltä Kuuma linja (Puuma 71). Se kertoo korruptoituneen kaupungin puhdistamisesta ja on selvästi kirjoitettu 50-luvun lopulla tai 60-luvun alussa (eräs tuntemani amerikkalainen asiantuntija päätteli saman myös päähenkilöiden nimien perusteella!). Kirja on alansa erittäin hyvä edustaja – vauhti ei juuri pysähdy ja draaman tärkeimmät elementit käsitellään silti perustellusti. Dean oli selvästi oppinut ammattinsa pokkareita ja novelleja tehtaillessaan.
Suomeksi se saatiin kuitenkin vasta 1970 – joka tapauksessa kirjaa ei löydy ulkomaisista bibliografioista eivätkä amerikkalaiset Dean-tuntijat tunne teosta. Todennäköistä onkin, että myös tämä kirja on ilmestynyt vain Pohjoismaissa ja mahdollisesti ainoastaan Suomessa – ruotsalaisista bibliografioista sitä ei myöskään löydä.

Epävarmoja tapauksia

Edellämainittujen lisäksi on olemassa joukko kirjoja, joista voi hyvällä syyllä epäillä, että niitä ei ole julkaistu Yhdysvalloissa tai Englannissa, saati Australiassa tai Israelissa (jossa muuten julkaistiin melko hyvin anglo-amerikkalaista pokkarikirjallisuutta).
Joseph Chadwick aloitti monien muiden tässä mainittujen tavoin uransa 40-luvulla pulp-lehdissä. Hänkin käytti lukuisia salanimiä kirjoittaessaan lukuisia rikos- ja lännenromaaneja 50- ja 60-luvuilla ja naistenromantiikkaa vielä 70-luvulla. Häneltä on kolmen lännenkirjan ja parin novellin lisäksi käännetty vakoiluromaani Toveri kuolema (Puuma 67), jota ei sitäkään mainita amerikkalaisissa bibliografioissa.
Tuotteliaan 50- ja 60-luvun lännen- ja rikoskirjailijan Frank Castlen teosta Tuhonkylväjät (Puuma 76) ei sitäkään löydy muuten likimain täydellisesti luetteloidun alan bibliografioista. Kirjassa itsessään on alkuperäinen vuosi 1970, mutta tietämäni mukaan Castle ei tuolloin enää julkaissut.
Nämä ovat Bowenin lentokirjoja lukuun ottamatta kaikki dekkareita – samanlainen selvitys voitaisiin melko varmasti tehdä myös sota- ja lännenkirjoista sekä naisille tarkoitetuista romanttisista pokkareista. Rikoskirjojen kohdalla tällainen selvitys on kuitenkin parhaiten mahdollinen, koska rikoskirjallisuuden bibliografiat ovat täydellisempiä kuin muiden alojen ja alan keräilijät ovat usein todellisia asiantuntijoita.

Viihdekirjojen arvoitus

Kiinnostavaa on havaita, että kaikki tässä esitellyt kirjat ovat Viihdekirjojen julkaisemia ja että ne on julkaistu kaikki suurin piirtein samaan aikaan, vuosina 1967-1970. Onko kyse siis siitä, että Viihdekirjat olisi ostanut kerralla ison erän Yhdysvalloissa julkaisemattomia käsikirjoituksia?
Osa kirjoista on julkaistu myös Ruotsissa ja Norjassa, ja joissain kirjoissa onkin copyright-merkintä "Co-Operating European Pocket Book Publishers". En ole onnistunut löytämään mitään tietoa kyseisestä kustantajasta – tai kustantajien yhteenliittymästä? -, mutta nimi antaisi olettaa, että vastaavia käsikirjoituksia on liikkunut Euroopassa enemmänkin. Onko Suomeen saatu käsikirjoituksia, joita ei ole julkaistu? Jos on, niin missä ne ovat ja kuka ne on kirjoittanut? Viihdekirjat myytiin 70-luvulla muualle, joten asiakirjat lienevät hukassa. Selvyys asiaan olisi kuitenkin hauska – ja kutkuttava – saada.

Artikkelia kirjoitettaessa on oltu yhteistyössä seuraavien amerikkalaisen kioskikirjallisuuden tuntijoiden kanssa: Allen J. Hubin, Bill Crider, Robert J. Randisi, James Reasoner, Doug Greene ja Steve Holland.

Tietoikkuna:

Kioskikirjallisuuden historiaa

Kioski- eli pulp-kirjallisuus syntyy vuoden 1896 lopulla, kun Frank Munsey –niminen kustantaja siirtyy käyttämään Argosy-lehdessään halpaa, selluloosa- eli pulp-pitoista paperia ja poistaa lehdestä kaiken muun paitsi fiktion. Syntyy ns. pulp fiction, ilman taiteellista inspiraatiota rahan vuoksi nopeasti kirjoitettu viihde- ja lajityyppikirjallisuus.
Pulp-lehdet kukoistivat Amerikassa ja osin Englannissa 1900-luvun alusta aina toisen maailmansodan loppuun asti. Tärkeitä lajityyppejä olivat rikos-, lännen- ja tieteiskirjallisuus ja sellaiset lehdet kuin Black Mask ja Dime Detective, Wild West Weekly ja Dime Western, Amazing Science Fiction ja Planet Stories. Tärkeitä kirjailijoita olivat mm. Raymond Chandler ja Frank Gruber, Clarence Mulford ja Walt Coburn, Edmond Hamilton ja A.E. van Vogt.
Pulp-lehtiä ilmestyi Yhdysvalloissa sadoittain eikä kaikkia julkaistuja nimikkeitä vieläkään tunneta hyvin. Suomeksi amerikkalaisten pulp-lehtien tarinoita saatiin tuoreeltaan lahtelaisen Kanervan Isku- ja Seikkailujen Maailma –lehdissä.
50-luvulla sarjakuvat ja televisio vievät pulp-lehdiltä markkinat. Lehtien tilalle tulivat kioskikirjat, standardikokoiset pokkarit. Tärkeitä pokkarikustantamoja olivat Yhdysvalloissa mm. Fawcett, Bantam, Dell ja Ace. Tärkeitä lajityyppejä olivat edelleen rikos-, lännen- ja tieteiskirjallisuus. Kirjailijoista voi nostaa esiin mm. David Goodisin, Charles Williamsin, Lionel Whiten, Elmer Keltonin, Louis L'Amourin, Algis Budrysin, Fritz Leiberin ja Theodore Sturgeonin. 1950- ja 1960-lukujen vaihdetta voi pitää amerikkalaisen kioskikirjallisuuden kultakautena, jolloin siinä näkyvät synkät, yhteiskuntakriittiset sävyt paljaimmillaan.
Kioskikirjallisuus sai viimeisen tärkeän innovaationsa 70-luvun alussa, ns. male action –sarjojen muodossa. Don Pendleton ja muut loivat lajityypin, jossa yksinäiset sankarit tappavat mafian jäseniä kostoksi kärsimistään vääryyksistä. Samanlaisia kirjoja löytää myös ajan länkkäreistä.
Kioskikirjallisuuden markkinat kärsivät 80-luvulla videoiden ja tietokonepelien noususta. Vuosikymmenen loppuun mennessä kioskikirjakustantaminen lopahti maailmanlaajuisesti. Suomessa ei tällä hetkellä ilmesty Jerry Cottonia lukuun ottamatta yhtään miesten kioskisarjaa, Yhdysvalloissa ilmestyy vain muutama sarja, joista suurin osa on tieteis- ja lännenkirjallisuutta.

Arvio Fredric Brownin dekkarista

Minulla ei ole mitään mielikuvaa, mihin olen tämmöisen jutun tehnyt enkä myöskään tiedä, onko sitä ikinä julkaistu. Veikkaan Turun Sanomia.

Mustan dekkarin klassikko

Book Studio jatkaa amerikkalaisten mustan sarjan dekkariklassikoiden suomennossarjaa Fredric Brownin Syntipukin yöllä. Kirja on mainio lisä yleensä niin synkeänä ja kovaksikeitettynä pidettyyn lajityyppiin – Brown on pikemminkin henkevä ja nokkela kuin väkivaltainen ja toteava.
Syntipukin yö, joka on alunperin ilmestynyt 1951, on lisäksi hyvin kirjallinen kirja. Sen interteksteinä ovat Liisa ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisa peilimaailmassa. Brownin kirjan päähenkilö, pienen sanomalehden omistaja-päätoimittaja, on Lewis Carrollin tuotannon ystävä, ja tämän tosiasian ympärille kirjassa punotaan mutkikas murhakuvio. Carrollin nonsense-runon salaperäinen päähenkilö, jabberwocky, on kuvion keskeinen hahmo.
Fredric Brown (1906-1972) oli yksi niistä monista amerikkalaisista rikoskirjailijoista, jotka aloittivat tuotantonsa sotaa edeltävän ajan pulp-lehdistä ja jatkoivat sodan jälkeen kioskikirjoissa kirjoittaen kuitenkin koko ajan omaperäistä ja toimivaa rikosviihdettä.
Brown on tässä joukossa varmasti omaperäisin. Hän ei ole useinkaan kovin kovaksikeitetty, vaikka hän on silläkin saralla seikkailut (esimerkiksi muutama vuosi sitten suomennettu Äänetön huuto, 1948), mutta hänen kaikissa kirjoissaan on sodanjälkeiselle ajalle tyypillinen tumma ja lohduton sävy. Brownin kirjoja voi hyvällä syyllä nimittää noir-kirjoiksi ajan suositun elokuvan tyylisuunnan mukaan.
Syntipukin yössäkin on näitä sävyjä, mutta yleensä kirjaa hallitsee lempeä humoristisuus. Siksi väkivaltaiset ja synkeät kohtaukset pistävätkin esiin niin voimakkaina. Päätoimittaja joutuu moniin liemiin ennen kuin hän pääsee selvyyteen siitä, mikä on ollut koko päättömän tuntuisen tapahtumasarjan takana.
Ongelma on vain se, että lukija on arvannut syyllisen jo parikymmentä sivua aikaisemmin. Kirjassa on liian vähän henkilöitä ja Lewis Carrollistakin kiinnostuneita on vain kaksi – klassiset brittikirjailijat sentään marssittivat näyttämölle vähintään viisi mahdollista epäiltyä.
Lewis Carroll –kirjana Syntipukin yö sen sijaan on erinomainen. Se on jopa päässyt mukaan The Annotated Alice –kirjaan alkuperäistä Liisaa ihmemaassa kommentoivana kirjana. Brownin esittelemät tiedot Carrollista eivät selvästikään ole peräisin mistään kirjallisuudenhistorian perusteoksesta.
Juri Nummelin

Fredric Brown: Syntipukin yö. Suom. Matti Rosvall. 291 s. Book Studio 1999.

Miten minusta tuli tietokirjailija

Suomen tietokirjailijat lähetti kyselyn ammatinharjoittajille. Kyselyn oheen sai kirjoittaa muistelon tai vastaavan tekstin omasta urastaan. Väsäsin tämmöisen.

Miten minusta tuli tietokirjailija
Olen kai aina tiennyt, että minusta tulee kirjailija. En ole koskaan kokeillut mitään muuta ammattia - olen jonkin verran myynyt kirjoja turuilla ja toreilla ja tuurannut divareissa enkä pidä edelleenkään mahdottomana, että vanhemmiten perustaisin divarin. Mutta silloinkin varaisin oikeuden kirjoittaa läppärillä takahuoneessa. Yrittäessäni elää ja tulla taloudellisesti toimeen olen ollut myös vapaana toimittajana (ja olin pari vuotta jopa töissä ylioppilaslehdessä), mutta vaikka lyhyiden juttujen ja arvostelujen kirjoittaminen onkin aivan erilaista toimintaa kuin kirjojen tekeminen, en ole osannut sitä erottaa erilliseksi identiteetiksi.

Mutta ennen vuotta 1997 en ollut kummemmin realisoinut haaveitani. Olin kouluvuosina kirjoittanut kaikenlaista - ammattimaisimmin elokuva-arvosteluja paikalliseen lehteen, jossa isäni oli töissä urheilutoimittajana - ja julkaissut omaa runouspienlehteäni Blinkity Blankia ja yliopistoaikoina kirjoitin edelleen runoja ja koetin kirjoittaa romaaniakin, mutta se jäi sitten (samaisen romaanin käsikirjoitus kyllä hautuu edelleenkin koneen uumenissa). Vasta valmistuttuani asia tuli ajankohtaiseksi, koska lähdin opiskelupaikkakunnalta toiseen kaupunkiin sivariin ja sen jälkeen perustin perheen. En osannut syystä tai toisesta ryhtyä oikein mihinkään kunnolla, mutta vuoden 1998 paikkeilla rupesin keräämään aineistoa tulevaan esikoisteokseeni. Siinä myllerryksessä tuli avoero, mistä osittain syytettiin kirjantekoon paneutumista, mikä ei ole varmaankaan kovin harvinaista kirjailija- ja tutkijapiireissä.

Pulpografia: amerikkalaisia kioskidekkareita suomeksi 1936-89 ilmestyi Suomen Dekkariseuran kustantamana jouluaatonaattona 2000. Siinä on paljon esikoisteoksille tyypillisiä virheitä ja epätarkkuuksia ja kokonaisuutena se voi vaikuttaa asiaansa intohimoisesti paneutuneen harrastajan teokselta, joka ei saa jatkoa.

Mutta sai kuitenkin. Menin naimisiin 2001 toimittaja Elina Teerijoen kanssa ja avioliitosta sukeutui nopeasti toverillinen työsuhde, joka jatkuu edelleenkin. Kiitos ansiosidonnaisen, pystyin keskittymään kirjoittamiseen melkein täysipäiväisesti. Käänsin jopa yhden kirjankin (se ei ole kylläkään ilmestynyt suomeksi, ainakaan vielä), mutta ennen kaikkea rupesimme vääntämään kirjan käsikirjoitusta: huomasimme, että kumpaakin meistä kiinnostavat harvinaiset etunimet, ja rupesimme bongailemaan niitä muun muassa kävelyiltä hautausmailla. Meillä oli jossain vaiheessa aina reissuilla mukana pieni vihko, johon keräsimme nimiä eri kirkkopihoilta. Aloimme kirjata niitä ylös koneelle ja mietimme, että tästä tulisi kirja. Teimme nopeasti vuoropäivinä lyhyitä ja humoristisia hakusanoja ja saimme aikaiseksi noin 800 eri nimeä kattavan käsikirjoituksen. Se pyöri jonkin aikaa hämmentyneillä isoilla kustantamoilla, kunnes kirjan otti - luettuaan käsikirjoitusta viikonlopun yli - pieni ja valpas kustantamo. Kirjasta tuli menestys ja se on saanut jo kaksi jatko-osaa, joista viimeisin käsittää jo kaikenlaisia nimiehdotuksia, sekä omiamme että ammoin muiden ehdottamia.

Etunimikirjan lisäksi väsäsimme, juuri mainitun ansiosidonnaisen turvin, myös pikkukirjan talkkunasta, jota söimme välillä aamupaloilla. Satunnaisesti tein jatko-osaa Pulpografialle, joka käsittelisi amerikkalaisia kioskilänkkäreitä ja samalla kirjoitimme yhdessä nuortenromaanin käsikirjoitusta - sekään ei ole vielä ilmestynyt, kuudesta tai seitsemästä uudelleen kirjoitetusta versiosta huolimatta.

Ansiosidonnainen oli loistava apuraha, vaikka sitähän ei saa sellaisena pitää. Jouduin tästä kovaan sanaharkkaan työvoimatoimiston virkailijan kanssa ja tulin toimistosta ulos valmiina hirttäytymään, koska virkailijan sana oli ollut kova: olet yrittäjä etkä saa olla työtön. Tämä siis ennen kuin yksikään mainituista kirjoista oli vielä ilmestynyt, olin vain sanonut, että olen tässä kirjoitellut vähän yhtä kirjaa. Ei olisi pitänyt.

Reilu vuosi sitten ilmoitin työvoimatoimistoon, etten ole enää heidän asiakkaansa, kyllästyin sen verran pahasti ristiriitaiseen ja kyttäämiseen perustuvaan toimintaan, jossa kirjailijan (tahi muunkaan taiteilijan) ammatin olemusta ei ymmärretä.

Samaan aikaan pääsin sisälle myös BTJ:n, entisen Kirjastopalvelun, töihin ja kirjoitettuani heille hakusanoja muutamiin kirjallisuushakuteoksiin ehdotin paria länkkäriaiheista kirjaa kustannettavaksi. Meni läpi, ällistyksekseni! Kirjoja tuli jopa kaksi, Kuudestilaukeavat, joka on kokonaan omaa työtäni, ja Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita, jonka toimitin. Samaan aikaan kirjoitin myös tietokirjailijoiden puolivuotisen apurahan turvin kirjaa Valkoinen hehku, jonka oli tarkoitus olla pääsykoe- ja kurssikirjaksi sopiva johdatus elokuvan historiaan. Se on ehkä ollut kaikista kirjoistani työläin, enkä ole varma, kuinka hyvin teos on onnistunut tavoitteissaan.

Juuri näihin aikoihin tajusin, että pystyn elämään kirjailijana. Saan apurahoja - vaikka ne ovatkin epävarmoja (varsinkin jos ne unohtaa, kuten olen itse onnistunut pari kertaa tekemään) -, pystyn tekemään kirjoja, jotka saavat huomiota ja lukijoita ja myönteisiäkin arvioita (vaikka varsinkin Valkoisesta hehkusta tuli myös kielteisiä, niin kuin varmasti kaikkien totaliteettiin pyrkivien kirjojen kohdalla käy), ja pystyn työskentelemään omassa rauhassa, ilman että kukaan kauheasti pystyy pomottamaan minua. Kirjailijuus tuntui yhtäkkiä hyvältä ajatukselta ja rupesinkin käyttämään itsestäni nimitystä tietokirjailija.

Silloin, vuoden 2005 paikkeilla, itsensä nimittäminen tietokirjailijaksi ei ollut ihan niin itsestäänselvää kuin se on nykyään, enkä ole vieläkään (enkä ehkä koskaan) niin näkyvästi esillä kuin esimerkiksi Anna Kortelainen. Ehdin jopa osallistua Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla keskusteluun tietokirjailijuudesta ja väitin, että Suomessa ei tunneta tietokirjailijuutta, päinvastoin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa. (Parikin kustantajaa otti yhteyttä kommenttini jälkeen, mutta ei niistä syntynyt kummempia sopimuksia.) Onkin oikeastaan yllättävää, kuinka nopeasti tietokirjailijuus ammatti-identiteettinä nousi yleiseen tietoisuuteen, tosin vähän erikoista on ollut nähdä, että esimerkiksi Viivi Avellania on nimitetty tietokirjailijaksi.

Olen nykyään julkaissut noin viisitoista teosta, joista osa on toimitteita, osa on harrastuspohjalta tehtyjä oma- tai melkein omakustanteita. Eräät ovat ihmetelleet, miten olen niin tuottelias. Haluaisin olla tuotteliaampi. Jos se olisi mahdollista, jättäisin pikkujuttujen tekemisen lehtiin kokonaan, mutta en ole vielä keksinyt taikakaavaa, miten pienten painosmäärien ja suhteellisen pienien palkkioiden Suomessa se olisi mahdollista. Yhden kirjan tekijänpalkkioilla elää säästeliäästi kaksi kuukautta. Onneksi vaimollakin on tuloja.

Olen usein miettinyt, miksen koskaan keksi mahtavia kirjaideoita, joista tulee upeita reportaasikirjoja tai hauskoja pikkusieviä sälätietokirjoja, joita media nykyään rakastaa. Vaikka olen joidenkin mielestä käsittämättömän tuottelias, minua harmittaa aina, kun luen uutuuskirjojen listoja, eikä nimeäni mainita niissä. Siihen on osasyynä työskentely BTJ:n kaltaiselle kustantamolle, jonka kirjat jäävät melkein aina medialta piiloon. Usein myös sanon vaimolle, että pikkusälää on maailma muutenkin täynnä, ehkä jonkun pitäisikin tähdätä totaliteettiin. Omassa tähtäimessäni onkin magnum opus nimeltään "Pulpografia Fennica", joka käsittää kaiken - aivan kaiken - suomalaisesta kioskiviihteestä, kirjailijoista kustantajiin, kääntäjistä lehtiin, sensuurista paperipulaan ja niin edelleen. (Toinen tähtäin on lukittu kaunokirjallisuuteen. Mutta siitä erikseen.)

Ennen kaikkea tärkeintä on, että olen onnellinen voidessani tehdä sitä työtä, josta olen aina unelmoinut.

Suomalaisten lukemistolehtien historiaa

Tämän pitäisi toimia johdantona mahdollisesti ensi vuonna ilmestyvään Suomi-pulpin antologiaan, johon olen koonnut erilaisia jännitys- ja seikkailunovelleja 1930-luvulta tähän päivään asti. Kirjan ilmestyminen on epävarmaa, mutta sainpa siihen kuitenkin apurahan, jolla eli pari kuukautta. Tässä johdantoa. En jaksa etsiä lehtien kansikuvia tai linkkejä, valitettavasti. Mutta tämä on kyllä ihan pirun pitkä.

Suomalaisten viihdelukemistojen historia

Suomalaisten kaunokirjallisten lukemistojen historia on pitkä. 1800-luvulla oli yleistä, että sanomalehdet julkaisivat kertomuksia ja runoja. Yksi ensimmäisiä kaunokirjallistakin tekstiä sisältänyt aikakauslehti oli Kaarlo Bergbomin Kirjallinen Kuukausilehti, joka alkoi ilmestyä vuonna 1865; siinä ilmestyi muun muassa Bergbomin omia novelleja. Samaan aikaan sanomalehdissä ilmestyi paljon kaunokirjallista materiaalia, mutta 1800-luvun loppupuolella uutiset alkoivat saada sanomalehdistä yhä suuremman osan ja kaunokirjallisuus väistyi omiin lehtiinsä. Lisäksi muun muassa Zachris Topeliuksen esimerkin innoittamana suomalaisen kirjallisuuden keskeiseksi julkaisumuodoksi vakioitui romaani, mikä osaltaan selittää sen, että novelleihin keskittyneet lehtikirjoittajat ovat olleet suomalaisen kirjallisuuden kannalta marginaalissa.
Toinen keskeinen julkaisumuoto on ollut näytelmä, ja onkin kiinnostava huomata, että monet 1900-luvun puolenvälin tienoilla toimineet novellikirjailijat tehtailivat myös kymmeniä yksi- tai kaksinäytöksisiä näytelmiä maaseudun ja pikkukaupunkien teatterien tarpeisiin. Yksi tällainen kirjailija oli muun muassa Ahti Einola, joka avusti Ilmarisen lehtiä ja kirjoitti eri salanimillä lyhyitä näytelmiä. Harvat näistä kirjailijoista julkaisivat romaaneja.
1900-luvun alussa monet suomenkielisen kirjallisuuden kustantamot perustivat lukemistolehtiä. Yksi ensimmäisiä oli ollut Nuori Suomi -niminen kirjamuotoinen vuotuinen antologia, joka ilmestyi vuosina 1905-1907. Asialla oli muun muassa Otava, jonka aikakauden lehtiä olivat Otavainen (1921-1925) ja Otava (1929-1938). WSOY kokeili Panu-nimistä kaunokirjallista lehteä, mutta lehti ilmestyi vain vuosina 1924-1926. Keskeinen lukemistolehtijulkaisija 1920-luvulla oli vuonna 1900 perustettu Karisto, jonka lehdistä esimerkiksi Maailma tarjosi vuosina 1918-1929 tärkeän julkaisukanavan myös monille jännärikirjoittajille, kuten Olli Karilalle ja Leo Anttilalle. Maailma oli kiinnostava ja laadukkaasti tehty lehti myös siinä mielessä, että siinä julkaistiin paljon taidekuvitusta ja laajoja matkailuartikkeleita ulkomailta. Maailman lakattua ilmestymästä Karisto kokeili vielä vuonna 1930 lehteä nimeltä Uusi Maailma, mutta se ei enää ottanut tulta. Syyksi on pidetty sitä, että Maailma oli yleissivistyksellinen ja kansallismielinen - toisaalta ainakin Olli Karilan novellit maailmaa sujuvasti kiertävistä suomalaisista liikemiehistä ja muista seikkailijoista olivat hyvin kaukana ajan raskaimmasta nationalismista. Maailman linjaa perustettiin tosin matkimaan Aitta, jonka esikuvia olivat kansainväliset "makasiinijulkaisut". Aitta jäi kuitenkin elitistiseksi ja sekin ilmestyi vain vuosina 1926-1930.
Jo tällöin huomattiin, että suoraan naisille ja perheenäideille suunnatut lehdet löysivät lukijoita paremmin. Kotiliesi (1922-) ja Eeva (1933-) ovat olleet alusta alkaen menestystarinoita. Otavan Oma Koti tosin jäi lyhytikäiseksi: se ilmestyi vain vuosina 1931-1934. 1930-luvulla perustetut lehdet ovat muutenkin osoittautuneet pitkäikäisemmiksi kuin aiemmalla vuosikymmenellä alkaneet julkaisut. Apu ja Seura, jotka ilmestyvät edelleenkin, ovat olleet keskeinen osa suomalaista aikakauslehdistöä. Apu perustettiin vuonna 1933 ja se ilmoitti itsekin olevansa "ajanvietelukemisto". Avussa ilmestyi paljon koti- ja ulkomaisia novelleja, ja vielä 1960-luvullakin se oli tärkeä julkaisukanava. Avun perustaja olikin Yrjö Lyytikäinen, joka oli aiemmin työskennellyt paljon amerikkalaista ja englantilaista viihdekirjallisuutta julkaisseen Minervan kustannusliikkeen konttoripäällikkönä; aiemmin hän oli julkaissut Revontuli-nimistä kirjallista viikkolukemistoa.
Seuran näytenumero ilmestyi joulukuussa 1934. Lehti perustettiin Yhtyneiden Kuvalehtien toimesta vastaamaan Avun asettamaan haasteeseen: lukijoita piti saada lehdille, jotka kuluttivat viihdekirjallisuutta ja -elokuvia. Seura oli aluksi Apua enemmän yleislehti, jossa julkaistiin aineistoa koko perheelle. Sen päätoimittajaksi pyydettiin Ensio Rislakki, joka pakinoi suositulla nimimerkillä Valentin.
Myöhemmin kustantajat eivät olleet kovin innostuneita lukemistoista, mutta ainakin Otava julkaisi pitkään Himmeli-lehteä, joka ilmestyi jouluisin vuosina 1938-1966. Siinä ilmestyi novellien lisäksi artikkeleita kirjallisuuden ja kulttuurin maailmasta. Novelleja julkaistiin kuitenkin paljon 1940-1960-luvuilla muissakin aikakauslehdissä kuin vain kirjallisissa - esimerkiksi Apu ja Seura olivat keskeisiä julkaisukanavia monille kotimaisille kirjailijoille. Taideproosa tosin keskittyi sodan jälkeen Parnassoon ja muihin selkeästi korkeakirjallisiin lehtiin.

Jännityslukemistot syntyvät

Aikaa ennen sotaa on pidetty suomalaisten lukemistolehtien kulta-aikana. Ainakin 1930-luvun aikana syntyivät ensimmäiset varsinaiset jännärilehdet. Aiemmin lehdet oli suunnattu yleiselle lukijakunnalle ja jännitysjuttujen rinnalla niissä saattoi olla myös romanttisia kertomuksia ja satuja lapsille. Ilmiö on nähtävissä myös ulkomailla, jossa erikoistuneet lukemistot - joista yleensä käytetään paperilaadun ja koon takia nimeä pulp-lehdet - syntyivät 1920-luvulla, kun aiemmin ne olivat julkaisseet sekalaisia novelleja.
Vuosikymmenen aikana syntyikin lukemattomia uusia lehtiä, joista usealla oli pitkä ja kunniakas ikä. Ilmarinen oli tällöin johtava kustantamo ja sen kustantaja päätoimittaja Yrjö Halme, entinen Otavan kustannustoimittaja ja tunnettu urheilutoimittaja, keskeinen hahmo alalla. Ilmarinen aloitti jo vuonna 1915 liikemieslehdellä Liiketaito, mutta suuntautui nopeasti viihdelukemistoihin. Ilmarisen lehtiperheen tunnetuin ja luetuin lehti oli varmasti Lukemista kaikille, joka nimensä mukaisesti tarjosi sekä jännäreitä perheen miehille, romansseja naisille että satuja ja seikkailujuttuja lapsille. Naisille oli suunnattu Viikonloppu, johon muun muassa yksi tunnetuimpia suomalaisia jännitys- ja seikkailukirjailijoita, Marton Taiga, kirjoitti salanimellä Margot Lagarto. Lehti oli pitkäikäinen ilmestyessään vuosina 1937-1971. Lukemista kaikille oli aloitettu aikaisemmin, vuonna 1926, ja se lakkasi vuonna 1960. Kummatkin lehdet ilmestyivät siis 34 vuoden ajan!
Miehille löytyivät Jännityslukemisto ja Seikkailukertomuksia, jotka ilmestyivät erillisinä lehtinä vuosina 1930-1950. Vuonna 1960 lehdet yhdistettiin hankalan otsikon alle: Jännityslukemisto-Seikkailukertomuksia. Näiden lisäksi Ilmarinen julkaisi vuosina 1937-1951 Yllätyslukemisto-nimistä tyylikästä pokkariasuista lehteä. Myös vuosina 1929-1937 ilmestynyt Kiki on syytä mainita, koska se oli Ilmarisen viihdelehdistä ensimmäinen. Siinä kokeiltiin aikakaudelle poikkeuksellista eroottisuutta; lisäksi siinä ilmestyi useita Marton Taigan legendaarisia komisario Kairala -tarinoita.
Ilmarisen lehdistä pitkäikäisimpiä olivat naisille tai koko perheelle suunnatut Viikonloppu ja Lukemista Kaikille. Kustantajan jännärilehtien historia oli lyhyempi ja monipolvisempi. Ilmiössä näkynee hyvin se, että miehet ovat Suomessa lukeneet aina naisia vähemmän, vaikka kirjallinen eliitti onkin useammin koostunut miehistä. Jännityslukemisto aloitti ilmestymisensä vuonna 1935 ja Seikkailukertomuksia vuotta myöhemmin. Vuonna 1958 lehdet yhdistettiin nimikkeen Jännityslukemisto - Seikkailukertomuksia, ja vuonna 1963 nimien järjestystä vaihdettiin eli lehdestä tuli Seikkailukertomuksia - Jännityslukemisto. Lopullisesti Jännäri hävisi maailmasta vuonna 1965. Jännityslukemisto ja Seikkailukertomuksia olivat ulkoasultaan karuja lehtiä, joissa tasoltaan ja alkuperältään vaihtelevat käännösjutut vaihtelivat kotimaisten juttujen kanssa. Marton Taiga ja pari muuta kirjoittajaa saivat pitää nimensä, mutta suuri osa kotimaisista jutuista ilmestyi nimettöminä. Politiikka lienee ollut, että huonoimmat jutut painettiin ilman nimeä.
Taigan lisäksi yksi tärkeimpiä Ilmarisen lehtien avustajia oli nuori Matti Hälli, joka oli aiemmin julkaissut runoja ja ajanvietenovelleja oululaisissa lehdissä. Kun hän muutti opiskelemaan Helsinkiin, hän tarjosi juttuja Ilmarisen lehtiin. Kustantaja ja päätoimittaja Yrjö Halme halusi, että Hälli alkaisi kirjoittaa jännitysnovelleja. Hälli tekikin niitä kaikkiin Ilmarisen jännityslehtiin, mutta ennen kaikkea Yllätyslukemistoon, jota monet ovat muistelleet aikansa hienoimpana kotimaisena lukemistona. Hälli muisteli myöhemmin, että Halme maksoi novelleista 100-150 markkaa, mikä oli tuohon aikaan paljon. Hälli sanoi, että Halme pyöritti "oikein amerikkalaismallista lehtitehtailua". Hällin mukaan Halmeen ohjeet teksteille kuuluivat: "äNiiden piti olla jännittäviä, hyvällä normaaliproosalla kirjoitettuja, edetä vauhdikkaasti ja loppua yllättävästi." Hällin novellit täyttivät Halmeen oletukset täydellisesti, mutta Hälli - joka myöhemmin kirjoitti kolme romaanimittaista dekkariakin - itse sanoi pitäneensä työtä vain rahanansaintana, ja kun hän sai mainetta realistisen romaanin taitajana, hän jätti lajityypin.
Suomalaisittain kiinnostusta lehden kansikuviin lisää se, että nuori Olavi Hurmerinta teki 1950-luvun alussa lukuisia kansia Ilmarisen jännityslehtiin. Hurmerinnan lisäksi myös Lauri Kaksonen teki lehden kuvituksia.
Hällin lisäksi monet muutkin tulevat kirjailijat kokeilivat Ilmarisen lehdissä. Jännityslukemistossa - tai Jännärissä, kuten lehteä kutsuttiin - ja Seikkailukertomuksissa uraansa aloitteli muuan Seppo Tuisku, joka nopeasti rekrytoitiin kirjoittamaan Pekka Lipposia Outsiderin nimellä. Tuisku toimi sittemmin suomalaisen kioskiviihteen harmaana eminenssinä: hän toimitti pitkään Jerry Cottonia ja vuonna 1976 aloitettua länkkärilehti FinnWestiä ja koulutti kokonaisen kirjoittajasukupolven, johon kuuluvat muun muassa Tapani Bagge ja Juha Ruusuvuori.
Jo mainitun Tuiskun lisäksi lehdillä oli monia vakioavustajia, jotka 50-luvun puolivälistä alkaen kirjoittivat lehtiin juttuja viikoittain. Yksi tällainen oli nuori Veikko Ennala, joka sittemmin nousi legendaariseen maineeseen Hymyn reportterina ja sekopäisten pokkarien kirjoittajana (Kyttyrä, Veljeni herrassa). Tuiskun henkilökohtainen ystävä oli Leo Mäenpää, josta sittemmin tuli tärkeä henkilö tytöille ja nuorille naisille suunnatun, vuonna 1959 perustetun Reginan pitkäaikaisena päätoimittajana. Mäenpään novellibibliografia on pitkä, mutta itse hän sanoo siirtyneensä toimittajaksi, koska hän ei ollut tyytyväinen omiin novelleihinsa. Muutoin tuntemattomat kirjoittajat Aarne Meri ja Asser Harkima olivat hekin aktiivisia lehden avustajia ja varsinkin Harkima erikoistui amerikkalaistyyppisiin kovaksikeitettyihin juttuihin.

Ilmarisen kilpailijoita

Kolmekymmentäluvulla nähtiin Ilmarisen lisäksi muitakin erilaisia yrityksiä lukemistolehdiksi. Ilmarisen lehtien rinnalla monikaan ei kuitenkaan ollut pitkäikäinen. Salapoliisi-nimisiä lehtiä ilmestyi peräti kaksi, ensiksi vuosina 1934-1935 kustannusosakeyhtiö Fenno-Skandian toimesta, sitten vuosina 1938-1939 Suomen kustannusyhtiön julkaisemana. Jälkimmäinen lehti muutti nimensä Viikkolehdeksi vuosien 1939-1940 ajaksi. Tosikertomuksia rikoksen maailmasta julkaisi Salapoliisikertomuksia, jota Orion julkaisi vuonna 1932. Aika ei Suomessa ollut sopiva tosikertomuksille, sillä mikään menestyskertomus ei ollut myöskään Tosikertomuksia. Se oli Otavan julkaisema lehti, joka vuosina 1930-1934 hankki Ruotsin kautta materiaalia amerikkalaisesta pulp-kokoisesta True Stories -lehdestä. Tosikertomuksia-lehden päätoimittaja oli Ensio Rislakki (tuolloin tosin vielä nimellä Svanberg), mutta lehti ei missään vaiheessa tullut kovin kannattavaksi. Kustantaja yritti vuonna 1933 tehdä lehdestä monipuolisemman - aiemmin se oli julkaissut lähinnä naisille suunnattuja avioliittokertomuksia - ja vaihtoi sen nimeksi Kertomuksia. Lehden lakattua Rislakki siirtyi Seuran johtoon; aiemmin hän oli toimittanut samannimistä viihdelukemistoa vuosina 1926-1929.
Ilmarisen kanssa yhtä pitkäikäisen lehden onnistui Suomessa tekemään kuitenkin vain lahtelainen Kanervan kirjapaino. Sen menestystarina oli Seikkailujen Maailma. August Kanerva oli perustanut vuonna 1935 Isku-nimisen lehden, johon hän oli onnistunut jostain haalimaan ulkomaisia novelleja. Nämä ilmestyivät lehdessä ilman nimeä, ilmeisesti peittääkseen sen tosiseikan, että novellien käännösoikeuksista ei maksettu. Huhu kertoo, että Seikkailujen Maailman käännösoikeuksista ei ikinä maksettu mitään, ja lehteä onkin kutsuttu maailman pitkäikäisimmäksi piraattijulkaisuksi.
Iskun perään Kanerva perusti Seikkailujen Maailman vuonna 1937. Sen esikuvana toimivat jo aivan selvästi amerikkalaiset pulp-lehdet. Ilmeisesti Kanerva - tai hänen poikansa Olavi - oli saanut käsiinsä joitain amerikkalaisia lehtiä ja innostui formaatista ja juttujen tyylistä heti. Sama toimi Suomessakin, sillä Seikkailujen Maailma oli alusta alkaen suosittu. Jo ensimmäinen numero oli koostettu amerikkalaisten kirjoittajien jutuista - mukana olivat niin H. Bedford-Jones, George Surdez ja Paul Ernst ja monet muut. Myöhemmin vakionimiksi tulivat sellaiset keskeiset amerikkalaiset kirjoittajat kuin Carroll John Daly, Frederick Nebel ja Theodore Roscoe. Lehdessä ilmestyi myös ensimmäinen Raymond Chandler -suomennos vuonna 1950. Kanervan ja Ilmarisen lehtien välillä oli selvästi kilpailua. Seikkailujen Maailma oli suosittu lehti, mutta silti Ilmarinen mainosti Jännityslukemistoa Suomen ainoana oikeana jännityslukemistona, vaikka Seikkailujen Maailma oli laajempi ja näyttävämpi lehti. Se tosin ilmestyi vain kuukausittain, kun Ilmarisen jännärilukemistot taas tulivat kerran viikossa.
Kotimaisia kirjoittajia Seikkailujen Maailma houkutteli jostain syystä vähän. Ilmeisesti tekijänpalkkiot olivat pieniä. Jatkosodan aikaan tosin lehti järjesti kirjoituskilpailuja rintamamiehille ja sai lukuisia sotajuttuja, joiden lisäksi lehdessä nähtiin paljon fiktiivisiä sotakertomuksia, kuten tuntemattomaksi jääneen Veli Kajavan lentojuttuja. Aivan sodan loppuvuosina Seikkailujen Maailma oli Kanervan sinnikkyyden ansiosta harvoja maassa ilmestyviä lukemistolehtiä ja vuosi 1944 oli kiinnostava, koska silloin lehteen kirjoittivat muun muassa Lempi Jääskeläinen ("Viipurilainen isänmaanystävä", 4/1944), Toivo Pekkanen ("Nuotiolla", 6/1944) ja Martti Merenmaa ("Elle-Maaret - outo tunturin tyttö", 6/1944). Ehkä Seikkailujen Maailma oli tässä vaiheessa ainoa lehti, joka osti novelleja. Toinen mahdollisuus on, että jutut oli hylätty muissa lehdissä ja kirjoittajat kierrättivät ne vielä Seikkailujen Maailmalle.
Myöhemmin kotimaisia kirjoittajia tuli. Dekkareistaan tunnettu Totti Karpela aloitti uransa kirjoittajana 50-luvun lopulla Seikkailujen Maailmassa: hän kirjoitti salanimellä T. Teller lehteen kolme länkkäriä. 60-luvun alussa, lehden aloittaessa jo kuolinkamppailuaan, lehti sai kolme kiihkeää avustajaa, joista tärkein oli varmasti Harri Kuusa. Yli kymmenen novellia Seikkailujen Maailmaan nopeassa tahdissa tehnyt Kuusa teki Kanervan kirjapainolle myös pokkarin. Salanimellä Wesley Nicol ilmestyneen Nikkeliä ihmislihaan -teoksen piti aloittaa Kanervan Sinetti-sarja, mutta se jäi ainoaksi teokseksi, ja Seikkailujen Maailma lakkasikin ilmestymästä heti kun kirja saatiin ulos. Kuusan romaani on täysin käsittämätön Amerikkaan (tai mahdollisesti Kanadaan) sijoittuva yksityisetsiväfantasia, jossa toden ja sadun rajat ovat harvinaisen häilyvät. Englannin kielellä ilmestyneenä se olisi haluttu kulttiteos, mutta Suomessa sitä ei juuri tunneta, mikä johtunee osittain sen harvinaisuudesta.
Ilmarisen ja Kanervan lehtien rinnalla menestystarinana voi pitää ainoastaan oululaista Kolmiokirjaa. Sen tunnetuimmat lehdet, Nyyrikki ja Perjantai, ovat vanhimpia Suomessa ilmestyneitä lukemistolehtiä ja Nyyrikki on pitkäikäisin, koska se alkoi ilmestyä jo vuonna 1905. Perjantai aloitettiin 20 vuotta myöhemmin, ja vuonna 1998 lehdet yhdistettiin Nyyrikin nimen alle. Lehdet alkoivat enemmän kaunokirjallisina kuin viihteellisinä lukemistoina ja esimerkiksi tuleva presidentti Kekkonen kirjoitti Nyyrikkiin novelleja ja jopa yhden tieteistarinan! 1920-luvulla, muun kirjallisen kulttuurinkin viihteellistyessä, Nyyrikkikin alkoi saada muotoaan enemmän nykyisenlaisena naisten ajanvietelukemistona. Nyyrikissä uraansa ovat aloitelleet muun muassa Kalle Päätalo ja Timo K. Mukka.
Jännitys- ja seikkailulukemistoja Kolmiokirja ei tosin juuri julkaissut, lukuun ottamatta Jännikettä. Se ilmestyi vuosina 1936-1939 ja siinä esiintyi muun muassa Outsiderin vakiohahmo Kalle Lipponen eli ympärimaailmaa seikkaillut Kalle Lipway, joka pääsi sittemmin kirjankansiinkin kirjan Sejase täytenovellina. Muita Jännikkeen vakiokirjoittajia olivat nuorena kuollut Olli Karila ja ---. Nyyrikin ja varsinkin Perjantain suosio innoittivat muita kustantamoita ja kirjapainoja kokeilemaan erilaisia lukemistolehtiä. Näitä ilmestyi ympäri maata
Oululainen lehti oli myös Sirpale, joka ilmestyi vuosina 1927-1976 - perin pitkäikäinen lehti sekin! Sirpaleeseen kirjoittivat ensimmäisiä tarinoitaan muun muassa Seppo Tuisku ja sittemmin FinnWestin ja Pekka Lipponen juniorin kirjoittajana tunnettu Juhani Salomaa. Sirpaleessa kirjoitti myös Jorma Kurvinen, josta sittemmin tuli Kolmiokirjan kustannusjohtaja ja yksi tuotteliaimpia kotimaisia kirjailijoita. Hänen esikoisteoksensa oli vuonna 1958 Sirpaleen romaanisarjassa ilmestynyt Anna - kartanon opettajatar (1958), joka julkaistiin salanimellä K. Kuru. Aiemmin Kurvinen oli työskennellyt Outsiderin lehden päätoimittajana vuosina 1950-1956, jona aikana lehden osti lahtelaiselta Hämeen kirjalta oululainen Liitto. Se taas oli kytköksissä juuri Kolmiokirjaan.

Sodan aiheuttamat muutokset

Toinen maailmansota aiheutti muutoksia lehtirintamalla. Sotajutut lisääntyivät, mikä näkyi esimerkiksi Seikkailujen Maailmassa, joka järjesti sota-aiheisten tosikertomusten kilpailuja lukijoille, ja perustettiin varsinaisia sotalehtiäkin, kuten Paukku, joka ilmestyi vuosina 1940-1941 alaotsikolla "Ikäväntorjuntaa kaikille". Aatteellisen kuuloinen Pohjolan Sankarit ilmestyi vuosina 1940-1943. Pilalehdet olivat erittäin suosittuja rintamamiesten keskuudessa; tällaisia olivat muun muassa Vitsi-Motti (Kustannus Säilä, 1942-1948) ja Poppoo (Sotainvaliidien veljesliiton tiedotusjaosto, 1943-1948). Kuten näkyy, lehdet jatkoivat ilmestymistään vielä sodan päätyttyäkin, mikä kertoo niiden suosiosta. Korsulehtiä olivat myös Korsulukemisto ja Ystäväni, joista myöhemmin. Muutkin lehdet olivat tarpeellista luettavaa kovimpaan aikaan: Nyyrikin levikki oli suurimmillaan juuri sotavuosina, jolloin se nousi yli sataantuhanteen. Sama ilmiö näkyi myös vauraammissa länsimaissa, kuten Yhdysvalloissa, ja on sanottu, että pulp-lehtien todellinen kultakausi olisivat olleet juuri sotavuodet, jos paperia ei olisi säännöstelty ja lehtien kokoa ja painosmäärää jouduttiin pienentämään. Tilaajia oli, mutta sodan jälkeen uudet viihdekulttuurin muodot, kuten sarjakuvalehdet, televisio ja halvat pokkarit, tulivat lukemistolehtien tilalle.
Sodan jälkeen lehdet joutuivat ankaramman kohtelun kohteeksi: paperipula iski maahan pahimmin vuonna 1946 ja viihteelliset lehdet saivat pienemmän osan paperikiintiöstä. Tosin kustantajat olivat kekseliäitä - Seikkailujen Maailma lakkasi ilmestymästä lehtenä ja sen sijaan Kanervan kirjapaino pani ulos erinimisiä novellikokoelmia, kuten Seikkailujen sankareita ja Seikkailujen urhoja, ja sai paperia entisen verran.
Paradoksaalisesti uusia lehtiä ilmestyi kuitenkin paljon juuri sodanjälkeisinä vuosina. Uusia kustantamoita ja lehtiä perustettiin lukuisia. Tämä liittyy tietysti siihen, että sodan kourissa kärsinyt kansa halusi helppoa viihdettä.
Toinen maailmansota ja sen jälkeinen pula-aika osui pahasti lukemistolehtiin. Jo vuonna 1945 kevyet viihdelehdet asetettiin ankarammalle verolle, mikä lakkautti monia lehtiä. Lisäksi paperia piti säännöstellä. Syksyllä 1945 kansainhuoltoministeriö määräsi, että mainos- ja propagandalehtien, kuten Elannon, Pirkan ja Yhteishyvän, pitää vähentää paperin käyttö puoleen. Ajanvietelehdiltä kierrettiin paperi kokonaan. Saman vuoden joulukuussa julkistettiin lista lehdistä, joita kielto koski. Joukossa olivat muun muassa Oulun Nyyrikki ja Perjantai ja Ilmarisen Viikonloppu. Oulussa muut V.H. Marjamaan perustamat lehdet, kuten Miesten Lehti ja Viikon Palat, kuolivat pois. Vuonna 1948 Perjantaita julkaistiin tapettirullille painettuna. Paperinsäännöstely lopetettiin vuonna 1949, jolloin perustettiinkin taas uusia lehtiä toisena aaltona.
Neljäs tärkeä lukemistolehtijulkaisija oli Lehtiyhtymä, jonka oli vuonna 1945 perustanut sodan aikana vaurastunut liikemies Kaleva Salminen. Salminen huomasi, että aikakauslehtialalla oli mahdollisuus menestyä lisää ja hän perusti lukuisia lehtiä, joista naistenlehti Viuhka on varmasti jäänyt tunnetuimmaksi. Myös lastenlehdet Kimmo ja Taiteen Maailma olivat Lehtiyhtymän lehtiä. Firman jännityslehtiä taas olivat Musta Kuu ja Salainen Salkku. Edellinen oli aluksi Taigan toimittama, jälkimmäinen Outsiderin. Musta Kuu ilmestyi vuosina 1945-1949, Salainen Salkku taas 1944-1949. Lehdillä vaikuttaa olleen outo hierarkia: kumpaakin mainostettiin päätoimittajiensa nimillä, mutta Mustalle Kuulle oli selvästi annettu vähemmän resursseja kuin Salaiselle Salkulle. Lehti oli ohuempi ja kansikuvat karkeampia, kun taas Salaisen Salkun kansikuvat teki järjestään yksi parhaista kotimaisista kuvittajista, Ami Hauhio. Mustan Kuun novellitkin olivat kevyempiä kuin Salaisen Salkun. (Taiga lähti lehden päätoimittajan paikalta jo ennen ensimmäisen vuoden loppua - ehkä hän kyllästyi kustantajan huonoon panostukseen.)
Mustassa Kuussa ja Salaisessa Salkussa näkyy ajan lehtien kehitys. Sodan aikaan ilmestyneissä lehdissä oli vielä paljon juutalais- ja venäläisvastaisia juttuja, mutta maininnat katosivat tyystin Suomen hävittyä sodan. Kiinnostavaa on myös se, että näissä lehdissä ei ollut juurikaan enää eksotiikkaa. Vielä 1930-luvun loppupuolella oli aivan normaalia, että suomalaiset seikkailivat pitkin maailmaa - Outsiderin Kalle Lipponen esimerkiksi vietti aikaansa enemmän Kaukoidässä kuin kotomaassa. 1940-luvulla tämä trendi hävisi melkein tyystin ja Lehtiyhtymän lehtien tarinat sijoittuvat usein tukevasti Suomeen.
Lehdissä näkyy hyvin myös se, miten Taigan M. Levä -nimellä ilmestyneet jutut komisario Kairalasta olivat purreet kotimaisiin lukijoihin ja tekijöihin. Salaisessa Salkussa ilmestyi nuortenkirjailijana parhaiten tunnetun Joni Raution sarja komisario Leinosta, joka on elämästä nautiskeleva, hieman äreä ja hajamielinen, yksinasuva poliisi. Samantyyppisiä hahmoja oli muissakin lukemistolehdissä paljon, kuten Turo Ahvan Tammisto, joka tosin oli matematiikan professori, ja Pertti Paakkasen komisario Talasmaa, jotka kummatkin esiintyivät Salaisessa Salkussa. Salaiseen Salkkuun kirjoitti myös sittemmin kirjallisuuskriitikkona ja oikeistolaisena pamfletistina tunnettu Kauko Kare, jonka ensimmäisiä fiktiivisiä tekstejä novellit ilmeisesti olivat. Kareen tekstit Salaisessa Salkussa ovat kuitenkin nyt luettuna väljähtäneitä; jännityskirjallisuuteen hän palasi tosin vielä kahdessa Antti Kaleva Keinosen nimellä kirjoittamassaan satiirisessa dekkarissa, Vihreä murha (1972) ja Musta murha (1973), joissa hän suomi muun muassa ajan vasemmistolaisuutta.
Lehtiyhtymän lehtiin vaikutti vuosien 1948-1949 inflaatio voimakkaasti ja Musta Kuu ja Salainen Salkku kaatuivat sen seurauksena. Muitakin lehtiä ja kustantamoita meni konkurssiin, varsinkin kun graafisen alan palkat nousivat samaan aikaan.
Jo mainittujen kustantamojen lisäksi asialle ehti myös Mantere, jonka liikemies Kaarlo Mantere oli perustanut heti sodan jälkeen. Mantere julkaisi sekä lehtiä että romaaneja. Perustamisvuonnaan kustantamolta ilmestyivät muun muassa M. Levän eli Marton Taigan komisario Kairala-kokoelma Kuolema soittaa kaislikossa, Outsiderin Kuolema erehtyy ja Antero Virkin kaksiosainen seikkailuromaani Kätketty valtakirja. Mantere oli muutaman vuoden ajan Ilmarisen ohella toinen keskeinen viihde- ja jännityskirjallisuuden kustantaja, jolle kirjoittivat Taiga ja Outsider ja muutamat muut ajan viihdekirjoittajat. Mantereella oli useita lehtiä, joista varsinaisia jännärilehtiä ei tosin ollut yksikään. Sekä Lehtiyhtymä että Mantere julkaisivat lehtikirjoittajiensa tekstejä kokonaisina kirjoina - näin esimerkiksi Turo Ahvan (lehdessä toisinaan myös nimellä Turo Arto) Tammisto-tarinat ilmestyivät omana niteenään (Aavekärppä, 1945).
Lehtiyhtymä ja Mantere sulautuivat yhteen jo vuonna 1947, jolloin uuden kustantamon - jonka nimeksi tuli Kustannus Oy Mantere - lehtivalikoima kasvoi ja laajeni ja käsitti lopulta myös Suomen Urheilulehden ja kulttuurilehti Valvojan. Kaarlo Mantere perusti uuden yhtiön Mantereen Kirja Oy:n ja julkaisi lukuisia romaaneja. Myös sittemmin huomattavaksi romaanikirjailijaksi noussut Jussi Talvi teki kustantamolle joitain viihdekirjoja uransa alkuvaiheessa. Kaarlo Mantereen uusi firma perusti uusia lehtiä, joista osa on edelleen - tosin muuttuneessa muodossa ja eri kustantajalla - olemassa. Me Naiset alkoi vuonna 1952 ja sitä varten luotiin oma kustannusyhtiö, joka myöhemmin myytiin Helsingin Sanomia julkaisevalle Sanoma Oy:lle. Mantereen menestystarina oli miestenlehti Kalle, joka perustettiin vuonna 1950. Senkin takana oli sittemmin oma kustannusyhtiö.
Kustannus Fennia oli vielä yksi tulokas, joka aloitti toimintansa sodan aikaan Korsu-lukemistolla vuonna 1942. Sen lehdet olivat tosin suunnattu enemmän yleisyleisölle ja ainoastaan pienikokoinen Ässä (1948-1950) oli selkeä jännärilehti. Siinä novelleja kiinnostavampia olivat kuitenkin kansikuvat, joista osa oli Alexander Lindebergin, osa Henrik Tikkasen käsialaa. Sama koskee toista korsulukemistona aloitettua Ystäväni-lehteä. Jonkin verran jännitysnovelleja oli Fennian Viihdytyslukemistossa, joka ilmestyi tosin vain vuonna 1945, mutta jo muiden lehtien nimet kertovat muusta: Kotikissa (1945-1949), Kuvastin (1949-1951), Lue (1951), joka oli suunnattu koko perheelle, ja Viihde (1948-1949). Listasta huomaa, miten 1940-1950-lukujen vaihde on ollut vaikea monille kustantamoille ja lehdille. Paremmin pärjäsivät lehdet, jotka perustettiin vasta hiukan myöhemmin.
Kustannus Alibi kalasteli samoilla vesillä yllättävän pitkään. Salapoliisi, jonka päätoimittajana oli Raumalla ilmestyvän Länsi-Suomen entinen toimituspäällikkö Walter Jokinen, ilmestyi vuosina 1945-1951, mutta se oli paikoitellen valitettavan sekava ja heikkotasoinen lehti, jossa novellit ja artikkelivat vaihtelivat epämääräisesti ja sattumanvaraisen tuntuisesti. Salapoliisia avustivat monet muihinkin ajan lehtiin kirjoittaneet tekijät, kuten Väinö Pelkonen ja Heikki Seppälä.
Salapoliisi käytti myös enemmän käännösnovelleja kuin muut ajan lehdet. Kiinnostavaa onkin huomata, että samalla kun lehdistä hävisi eksoottisuus ja ulkomailla seikkailu, myös käännösnovellit vähenivät tai jopa hävisivät. Esimerkiksi Salaisessa Salkussa julkaistiin vetoomus, että lukijat auttaisivat pitämään lehden täysin kotimaisena kirjoittamalla lehteen novelleja. Melkein täysin käännösnovelleilla toimi kuitenkin Kanervan Seikkailujen Maailma, mutta kuten aiemmin jo huomattiin, Ilmarinen mainosti Jännityslukemistoaan "Suomen ainoana jännärinä" - viittaus onkin ilmeisesti liittynyt juuri siihen, että Seikkailujen Maailmassa kotimainen aineisto oli vähäistä. Ilmarisenkin lehdissä kyllä nähtiin käännettyä materiaalia, esimerkiksi saksalaista muka-amerikkalaista lännenkirjallisuutta. Lisäksi lehdissä nähtiin paljon englantilaista sanomalehtien viikonloppuliitteiden kirjallisuutta. Linja oli epäjohdonmukainen, ja siinä mielessä Seikkailujen Maailma toimi järkevämmin pitäytyessään melkein sataprosenttisesti amerikkalaisiin pulp-lehtiin ja niiden jälkeläisiin. Novelleja ja jatkokertomuksia ei kuitenkaan ostettu johdonmukaisesti tietyistä lehdistä, vaan näyttää siltä, että kustantajat ostivat joltain aineiston toimittajalta tai mahdollisesti jopa tilasivat suoraan ulkomailta satunnaisia lehtien numeroita ja käyttivät näistä novellit tipotellen. Näin esimerkiksi Seikkailujen Maailmassa on saattanut olla yhden ulkomaisen lehden kaikki novellit julkaistuna neljässä tai viidessä eri lehdessä. Samoin Ilmarisen Seikkailukertomuksissa nähtiin yllättäen suuri määrä amerikkalaisen klassikon asemaan nousseen kauhulehden Weird Talesin novelleja 50-luvun lopulla.
Lukemistolehdet alkoivat kuihtua jo 1950-luvulla, minkä huomaa esimerkiksi siitä, että monet varsinaiset novellilehdet lakkautettiin vuosikymmenen aikana. Suurimmat, kuten Ilmarisen lehdet, joko sulautuivat toisiinsa tai jatkoivat ilmestymistä pienempikokoisina, kuten Viikonloppu. Novellipainotteiset lukemistot alkoivat korvautua tosirikoslehdillä, kuten amerikkalaisperäisellä Rikospoliisin mukana -lehdellä. Samanlaista aineistoa oli myös Miehessä, jonka oli perustanut myöhäinen tulokas lukemistolehtipiireihin eli Terre. Vuonna 1957 laski liikkeelle peräti kolme lehteä, mainitun Miehen lisäksi myös Salapoliisilukemiston ja El Zorron. Näistä ainoastaan viimeksimainittu oli kotimaista tekoa ja sisälsi lavastaja Tapio Vilpposen tarinoita, muut olivat pääsääntöisesti käännösmateriaalia. Vuonna 1958 Terre julkaisi myös novellilehti Alibia ja Villin Lännen tosijuttuja sisältävää Jesse Jamesta, mutta kokeilut eivät olleet pitkäikäisiä.
Yksi menestystarina alkoi kuitenkin vuonna 1956, kun Kustannus Ajanviete alkoi julkaista Outsiderin Pekka Lipposen seikkailuja alle satasivuisina vihkoina. Vuonna 1958 Lippos-vihkot saivat jatkoa toisella sarjalla, Kalle-Kustaa Korkin seikkailuilla. Ensimmäisen tarinan nimi oli Suezin sulttaani ja jo se kertoi, mistä oli kyse. Kiinnostavasti Outsider eli Aarne Haapakoski palasi Pekka Lipposen seikkailuissa toista maailmansotaa edeltäneeseen aikaan, jossa suomalaiset seikkailevat sujuvasti ympäri maailmaa mikä eksoottisimmissa paikoissa. Haapakoski itse kirjoitti seikkailuista vain ensimmäiset parikymmentä (ja muutaman satunnaisen tämän jälkeenkin), kunnes vuonna 1959 hänen haamukirjoittajakseen tuli Ilmarisen lehdistä ja Sirpaleesta napattu Seppo Tuisku. Tuisku kirjoitti Lippos- ja Korkki-tarinoita vielä vuonna 1964, jolloin ilmestyi Lippos-sarjan 96. osa Satelliitin salaisuus ja Korkki-sarjan osa 73 eli Gangsterivaltio. Outsiderin tarinoita julkaistiin uusintoina vielä Horna-sarja -nimisessä lehdessä vuosina 1960-1961. Vuonna 1965 ilmestyi vielä kaksitoista numeroa lehteä nimeltä Pekka Lipponen & Kalle-Kustaa Korkki, jonka kaikki tarinat olivat Tuiskun kirjoittamia.

Markkinat häviävät

Keskeisiksi novellilukemistoiksi vuosikymmenellä tulivat isot aikakauslehdet Apu ja Seura. Kummatkin olivat julkaisseet kaiken aikaa novelleja ja jatkokertomuksia ja 50-luvulla painotekniikan halvetessa pystyivät panostamaan väripainatukseen, näin varsinkin Seura, joka tuli tunnetuksi vuosikymmenen aikana upeista värikansistaan. Apu käytti mustavalkoisia valokuvia kansikuvituksena vielä 50-luvullakin. Lehdet käyttivät paljon käännöksiä, mutta tilasivat novelleja ja jatkokertomuksia myös kotimaisilta tekijöiltä. 60-luvun mittaan proosan määrä väheni lehdissä, mutta tarjosivat vielä 70-luvullakin tärkeän foorumin kirjailijoille. Muutkin ajan aikakauslehdet julkaisivat paljon proosaa, kuten Koti-Posti, jonka toimitussihteerinä oli myöhemmin rikoskirjailijanakin debytoinut Risto Karlsson, joka myös kirjoitti lehden pakinoita salanimellä Risto Kari. Koti-Posti kokeili myös Suomessa harvinaisilla lajityypeillä, kuten science fictionilla ja kauhulla. Kumpaakin harjoitti turkulainen monitoimimies Harri Kumpulainen, lähinnä salanimellä Harri Erkki.
Seitsemänkymmentäluvulla julkaisufoorumina toimivat myös miestenlehdet, jotka elivät vuosikymmenen aikana kukoistuskauttaan. Ratto ja Jallu tulivat tunnetuiksi rajuista reportaaseistaan, joissa raportoitiin muun muassa Jorma Vullin sekopäisistä tempauksista. Tämän väitetään esimerkiksi naineen madetta ja sen jälkeen syöneen tämän. Lehdet julkaisivat myös paljon novelleja ja lukijan kirjeitä, joista osan tekivät ammattikirjailijat nopean rahan toivossa. Jutut ilmestyivät usein nimettä tai salanimellä, mutta omalla nimellään miestenlehdissä esiintyivät ainakin Mauri Sariola, Jorma Ojaharju, Hans Selo ja elokuvaohjaaja Aarne Tarkas. Myös Toivo Talvisalo -niminen kirjailija kertoi seksilehdissä omista seksuaalisista seikkailuistaan - myöhemmin hän teki Nykylehdet-kustantamolle pari seksipokkariakin. Turussa julkaistu Cocktail-lehti julkaisi sekin kotimaisten kirjoittajien tarinoita salanimillä.
Kahdeksankymmentäluvulla lukemistolehdet alkoivat pikkuhiljaa kuolla kokonaan pois. Aikakauslehdistä siivottiin loputkin novellit pois. Jerry Cotton -tarinoiden uudelleenjulkaisuun keskittyneessä sivulehdessä Cottonsarjassa nähtiin pari satunnaista novellia. Kari Lindgrenin toimittamissa ja julkaisemissa Hitchcockin nimeä kantavissa lukemistoissa oli niissäkin vain pari kotimaisten tekijöiden novelleja - Pirkko Arhippa ja Mauri Sariola olivat tosin tunnetuimmasta päästä. Kolmiokirjan muissa lehdissä täytetarinoita oli vain länkkärilehti Kostajassa, jossa nimettömänä ilmestyi kolme Joni Skiftesvikin novellia. Vuosikymmenen lopulla Kolmiokirja tosin panosti upeasti kotimaiseen lyhytdekkariin Seppo Tuiskun ja Joni Skiftesvikin yhteisellä hankkeella, RikosPalat-lehdellä. Lehti ehti ilmestyä vain kahden vuoden ajan, mutta hyvin valittujen käännösten lisäksi siinä tarjottiin harvinaislaatuinen mahdollisuus julkaista kotimaisia rikosnovelleja. Tähän kirjaan RikosPaloista onkin valittu kolme novellia, Tapani Baggelta, Matti Kid Hytöseltä ja Pentti Kirstilältä. Muutoin 1980-luvulta eteenpäin kotimaisten kirjoittajien tekstejä on voinut löytää vain scifi-harrastajalehdistä, joista etenkin Portti on panostanut tuntuvasti uusien lahjakkuuksien löytämiseen. Enimmäkseen lehdet tosin toimivat harrastaja- ja vapaaehtoisvoimin.
Yhdeksänkymmentäluvulla Jerry Cottonin alkuperäinen kustantaja Kolmiokirja luopui lehdestä ja sen otti hoteisiinsa Musiikki & Mainos Juntunen ja lehden pääasialliseksi kirjoittajaksi tuli Timo Surkka, joka oli viimeisiä päätoimittajana toimineen Tapani Baggen löydöistä. Surkalta Musiikki & Mainos Juntunen tilasi myös uuden sankarin, entisen Supon agentin Asko Kukkosen, joka seikkaili muutamassa huonosti markkinoidussa lehdessä vuosina 2002-2004 - tässä kirjassa on yksi näyte Kukkosen seikkailuista 2000-luvun alusta. Surkka on varmasti viimeinen suomalainen pulp-kirjailija.
Viimeisin yritys on ollut Isku-lehden harrastajapohjalta tapahtunut elvyttäminen. Ilman palkkioitakin lehti on pystynyt julkaisemaan uusia kotimaisia kirjoittajia, joista tähän kirjaan on valittu Petri Hirvosen rajusti iskevä "Kuolleen jumalan yö". Se tuo suomalaisten lukemistolehtien eksotiikan uudenlaisen hyperväkivallan aikakauteen. Hirvonen on linkki lukemistolehtien parempaan aikaan: hän kirjoitti toiseksi viimeisen FinnWestin (sekä julkaisematta jääneen, mutta julkaistavaksi valitun tarinan, joka on hautautunut Kolmiokirjan arkistoihin) ja sen jälkeen Jerry Cottoneita sekä Kolmiokirjalle että Musiikki & Mainos Juntuselle, jälkimmäiselle salanimellä Pedro Peseta.

Kalevalaa ennen juhannusta

Heitän sittenkin tänne tämmöisen. Juttu ilmestyi muutama viikko sitten Aamulehden Valo-liitteessä, mutta vähän köpelösti lyhennettynä.

Kalevala maailmalla
Otava-planeetalta nanoteknologiseen Sampoon

Sormusten herran rakastetun kirjoittajan J. R. R. Tolkienin "uusi" kirja on käsillä: kirjailijan poika Christopher Tolkien on saanut päätökseen Hurínin lapsien muokkauksen kolmenkymmenen vuoden työrupeaman jälkeen. Tarina on suomalaisille lukijoille tuttu, se kun perustuu Kullervo Kalervonpojan tarinaan. Samaa kalevalaista legendaa Tolkien käytti myös "Túrin Turambarin tarussa", joka ilmestyi osana Silmarillion-teosta.
Kullervo on innoittanut lukuisia muitakin kirjailijoita Tolkienin lisäksi. Kansalliskirjailija Aleksis Kiven näytelmä "Kullervo" (ilmestyi 1864) perustuu samaan tarinaan. Kiven näytelmä korostaa Kullervon hahmon traagisuutta - Kullervon tuhoutuminen johtuu hänestä itsestään ja hänessä olevista ominaisuuksista.
Kalevala on toiminut pohjana useille muillekin teoksille. Ensimmäisiä Kalevalaa hyväkseen käyttäneitä kirjailijoita oli oma satuseppomme Zacharias Topelius, joka kirjoitti vuonna 1860 näytelmän "Kyproksen prinsessa". Tarina perustuu Kalevalan kertomukseen Lemminkäisestä ja Kyllikistä, mutta Topelius siirsi tapahtumat Karjalasta Kyprokselle ja rakkaudenjumalattaren Afroditen palvonnan ympärille. Näytelmästä sävelsi oopperan Fredric Pacius.
Kalevala-innostus näkyi myös Yhdysvalloissa. Amerikkalainen kirjailija Henry Wadsworth Longfellow innostui Ruotsissa käydessään Kalevalan tarinoista ja hän opetteli nelipolvisen trokeen kirjoittakseen sillä Amerikan nuorelle kansakunnalle oman eepoksen. Intiaaniaiheista syntyi Hiawatha (1855), jota edelleen luetaan Yhdysvalloissa koulutunneilla. Hiawatha on nykyään tunnetumpi Disneyn pylleröisenä animaatio- ja sarjakuvahahmona, mutta alun perin Hiawatha oli Väinämöisen tapainen suuri tietäjä. Hiawathaa ei ole käännetty liki sataan vuoteen - edellinen suomennos on vuodelta 1912.
Hiawathasta ottivat innoitusta sarjakuvapiirtäjät Carl Barks ja Don Rosa. Barks kehitteli tarinassa "Roope-setä ja kääpiöintiaanit" kadonneen intiaaniheimon, joka puhuu kalevalaista trokeeta, ja Barksin jalanjäljissä kulkenut Rosa taas on jatkanut heimon seikkailuja tarinassa "Windigojen mailla".

Myös Keski-Euroopassa Kalevala villitsi kirjailijoita. Virolainen Friedrich Reinold Kreutzwald kirjoitti Lönnrotin työn innoittamana 1850-1860-luvuilla Virolle oman kansallistarun, Kalevipoegin, jossa on hyvin paljon samoja piirteitä kuin omassa eepoksessamme. Seikkailuromaaniksi Kalevipoegin muokkasi amerikkalainen filosofian professori Lou Goblen, jonka Kalevide (1982) ei ole tosin saanut kummoista vastaanottoa.
Varhainen Kalevala-sovitus oli amerikkalaisen kirjailijan, James Baldwinin teos nimeltä The Sampo (1912). Se on käytännössä Sampon legenda uudelleenkerrottuna proosamuodossa. Hiukan uudempi Kalevala-sovitus on Leonard Clinen God Head, joka ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1925. Fantasiaromaaniksi luokiteltava God Head kertoo lakko-organisaattorista, joka pakenee Michiganin osavaltiossa viranomaisia ja eksyy Lake Superiorin rannalla asustelevien suomalaisten yhteisöön. Miehelle kerrotaan tarinoita Kalevalasta, ja samalla legendat ja nykyaika alkavat sekoittua kiehtovasti.
Kalevala löysi tiensä myös taka-ajatuksettomaan seikkailu-scifiin. Suomalaista sukujuurta oleva amerikkalainen Emil Petaja kirjoitti 60-luvun lopulla pokkareina ilmestyneen kirjasarjan, jossa kalevalaiset sankarit syntyvät uudestaan Otava-nimiselle planeetalle, Kalevalan jumalien synnyinsijoille. Petajaa ei ole suomeksi julkaistu yhtä novellia lukuun ottamatta, ja hänen nykyinen maineensa asianharrastajien kesken ulkomaillakin on vähintään epäilyksenalainen.
Paremmin ovat pärjänneet amerikkalainen L. Sprague de Camp ja Fletcher Pratt, joiden fantasiaseikkailujen päähenkilö Howard Shea seikkailee Karjalan laulumailla romaanissa Käärmeaita (1960), joka ilmestyi suomeksi vuonna 1988. Shea-tarinoissa maailmankaikkeus muodostuu rinnakkaisista maailmoista, joissa mytologioista tutut magiat ja legendat ovat totta, ja muissa sarjan kirjoissa Shea seikkailee esimerkiksi irlantilaisen mytologian maailmassa.

Nykyään Kalevala-viittauksia on luonnollisesti eniten fantasiakirjallisuudessa. Viittauksen tasolle jäävät joissakin Conan barbaari -tarinoissa esiintyvät Louhi ja Pohjola, jälkimmäinen tosin muodossa Pohiola. Conan-sarjakuvissa on nähty myös rajusti nimetty Vammatar. Michael Scott Rohanin Winter of the World -sarjassa on hyvin paljon kalevalaisia piirteitä, ja esimerkiksi Louhi ja Ilmarinen ovat henkilöhahmoina samanlaisia kuin alkuperäisteoksessa.
Kalevalaa muokkasi myös arvostettu englantilainen scifi-kirjailija Ian Watson, jonka kaksiosainen Lucky's Harvest (1993) ja The Fallen Moon (1994) pohjautuu Kalevalan myytteihin vapaasti, mutta innovatiivisesti. Watson on kertonut huomanneensa yhteyden Etelämeren mytologiasta tutun mana-käsitteen ja suomalaisen Manalan välillä, ja romaanissa matkustetaan avaruudessa Ukoksi nimetyllä elävällä asteroidilla. Sampo on Watsonin omien sanojen mukaan "nanoteknologinen kone, joka pystyy valmistamaan aivan mitä tahansa muuttamalla mitä tahansa raaka-ainetta molekyylitasolla".
Tanskan satusetää H. C. Andersenia yhdistää Kalevalaan palkittu nuorten fantasiakirjailija Eileen Kernaghan romaanissaan The Snow Queen (2000). Kernaghan on kertonut yhdistäneensä Andersenin "Lumikuningattareen" elementtejä vanhasta suomalaisesta mytologiasta, jolla hän on löytänyt aiheeseen synkempiä ja syvempiä sävyjä. Kernaghanin romaanissa Lumikuningattaren palatsi on maassa, jossa päivä ja maa päättyvät, pohjoistuulen synnyinsijoilla.

Suomessa Kalevalaa on luonnollisesti muokattu Aleksis Kiven ja Topeliuksen jälkeenkin. Paavo Haavikko muokkasi omasta Rauta-aika -käsikirjoituksestaan romaaniversion vuonna 1982. Johanna Sinisalo teki rohkean tempun ja siirsi Kalevalan tapahtumat melkein sellaisenaan nykyaikaan teoksessaan Sankarit (2003). Kalevalaiset sankarimme ovat siinä muun muassa töissä it-firmoissa ja käsikirjoittajina.
Samantyyppinen kirja on myös Petteri Haarakaisen Väinämöinen, vanhana syntynyt (2004). Kirosanakirjailijana tunnettu Jari Tammi kirjoitti kalevalaista maailmaa villisti vääntelevän fantasiaromaanin Kalevan solki (2002).
Juri Nummelin

Miten Kalevala taipuu?

Lemminkäinen nappasi yhtäkkiä lakin päästään, paiskasi sen maahan ja hyppi tasajalkaa sen päällä vihanpuuskan vallassa. Shea yritti muistella Kalevalaansa. Siinä oli jotakin tuollaisesta kostomatkasta, eikä sen hänen muistaakseen ollut päättynyt kovin hyvin Lemminkäisen kannalta katsottuna.
"Hetkinen, ehkä pääsemme tuossa asiassa sopimukseen. Tämä Pohjola on melko kova pala purtavaksi. Jos otat meidät mukaan, voisimme olla suureksi avuksi pureskelussa."
L. Sprague de Camp & Fletcher Pratt: Käärmeaita
Lemminkäinen muisti välittömästi Shannonin - samoin kuin nyt yhdisti karttahuoneen hyypiön Shannonin seuralaiseksi Saaren-veneessä. Ja sillä reissulla oli tehty muutakin kuin katseltu airoja väisteleviä kaloja. Eiretyttö ei ollut pahemmin salannut avointa kiinnostustaan, sen sijaan Lemminkäisen piti Kyllikin vuoksi noudattaa silmäpelissä tiettyä hienotunteisuutta."
Jari Tammi: Kalevan solki
"Tapan Väinämöisen. Ammun nuolen läpi pään, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja jos en osaa päähän, saa sydän tai keuhko luvan kelvata. Hätätapauksessa menköön vaikka ahteriin. Myrkky tappaa joka tapauksessa."
"Elä hiivatissa häntä ammu! Etkö jo taannoin äkännyt, että Väinämöinen on ihmemies. Jos hänet tapat, niin kuka meitä sitten musiikilla ilahduttaa? Mukavampi lauluja on täällä kuunnella kuin mennä vasiten Manalaan."
Petteri Hakkarainen: Väinämöinen, vanhana syntynyt

Kalevala-aiheisia sarjakuvia

Raul Roine ja Aarne Nopsanen: Antti Puuhaara (1939)
Pitkäikäisen klassikkosarjan ensimmäisessä osassa käytettiin Kalevala-aihelmia

Mike Royer: Annikki, saaren neito (1973)
Amerikkalaista kauhusarjakuvaa lähestyvä reipas tulkinta, osa suomeksi Jymy-lehdessä

J. M. Linsner: Dawn (1989-)
Supersankarisarjakuva, jossa esiintyy seppä Ilmarinen

Kristian Huitula: Kalevala (1998-2000)
Mustan viivan taitajan perinteitä kunnioittava tulkinta

Don Rosa: Sammon salaisuus (1999)
Roope-setä tulee Suomeen etsimään Sampoa

Sariola (1999)
20 suomalaista sarjakuvapiirtäjää loi näkemyksensä Kalevalasta

Infamy: Vesi oli mustaa (2006)
Japanilaistyylistä mangaa yhdisteltynä kalevalaiseen Näkki-tarinaan

Heavy metal, ufot, moderni

Otsikko on olevinaan parodia 90-luvun aikana yleistyneistä seminaari- ja artikkelikokoelmaotsikoista, joissa yhdistettiin kolme (jostain syystä aina kolme) toisiinsa yllättävästi liittyvää asiaa. Alla onkin Tampereen yliopiston taideaineiden kevätseminaarissa vuonna 1998 pidetty esitelmä, joka yhdistää yllättävästi moottoripyöräjengit ja ufouskovaisuuden. En tiedä, onko yhdistelmässä mitään tolkkua, mutta ainakin siirtymä "Ja sitten ufoihin" nauratti seminaariväkeä. Tämä oli vielä sitä aikaa, kun laitoksella vannottiin poikkitieteellisen kulttuurintutkimuksen nimiin, nyttemmin puhaltavat uudet tuulet (tai sitten vanhat, riippuu näkökulmasta).

Pari tekstiä, jotka olen kirjoittanut moottoripyöräjengeistä, on kyllä ilmestynyt (Aviisissa ja Kulttuurivihkoissa; Aviisin jutun otsikko oli "MC Hegel's Angels"), mutta sen kummemmin en pyrkinyt tekemään tästä artikkelia. Ehkei siitä olisi saanutkaan - aika pöljältä tuntuvat tässä jotkut kehittelyt.

Ufoista kirjoitin vielä myöhemmin Peiliin, sen artikkelin vuoro voisi olla huomenna tai juhannusaattona. (Jos ei, niin hyvää juhannusta kaikille Julkaisemattomien lukijoille!)

Hyvät kuulijat,

"Keep the motor running / headed on the highway". Näin lauloi Steppenwolf, 60- ja 70-lukujen vaihteen rockbändi, joka olisi todennäköisesti unohdettu ilman kappalettaan Born To Be Wild. Se on edelleenkin kuultuna tiukka esitys eivätkä lukuisat myöhempien aikojen versiot sen voimaa ole heikentäneet.

Born To Be Wild on moottoripyöräjengien epävirallinen tunnuskappale. Tämän asemansa se on todennäköisesti saanut hiukan ilman omaakin ansiota, koska biisi soi Dennis Hopperin elokuvassa Easy Rider (1969) kohtauksessa, jossa Hopper ja toinen pääosanesittäjä Peter Fonda ajavat moottoripyörillään pitkin Amerikan valtateitä. Elokuvan kautta kappale on valjastettu merkitsemään vapaata olemista tien päällä, olemista ilman kulttuurin ja sivilisaation kahleita. Se merkitsee kapinaa.

Millaisesta musiikista sitten on kyse? Steppenwolf ei ollut 60- ja 70-lukujen vaihteessa ainoa bändi, joka soitti bluespohjaista hard rockia. Muitakin, melkein yhtä kovan luokan bändejä ja artisteja olivat - ja ovat - vaikkapa Lynyrd Skynyrd, Black Oak Arkansas, Moby Grape, Grand Funk Railroad, Guess Who, Ted Nugent, Frank Marino - pitäytyäkseni pohjoisamerikkalaisissa esiintyjissä. Monet näistä bändeistä lauloivat ja laulavat matkustamisesta ja sen ihanuudesta ja sen tuottamasta vapaudesta.

Samoihin aikoihin syntyi Pohjois-Amerikassa toinenkin rocksuuntaus, ns. Detroit-rock. Tällä termillä tarkoitetaan varsinkin sellaisia bändejä kuin Iggy and the Stooges ja MC5. Detroit-rockin vaikutus näkyi sittemmin ja näkyy edelleenkin sellaisissa bändeissä kuin Hanoi Rocks, Smack, Kiss, New York Dolls ja Hellacopters, vain muutaman mainitakseni. Mainitsen tämän perinteen, koska Detroit-rock ei ole samalla tavalla bluespohjaista kuin aiemmin mainitsemieni hard rock -bändien musiikki, vaan se perustuu erilaiselle sointumaailmalle ja erilaisille melodioille. Ja mikä mielenkiintoisempaa, Detroit-rockissa ei juurikaan lauleta lähtemisestä ja tien päällä olemisesta ja matkustamisesta. Samanlainen ja samanaikainen esimerkki on Velvet Underground.

Rockin on the road -ideologian täytyy siis liittyä bluesiin ja sen merkityksiin. Halu olla jatkuvasti tien päällä ei siis ole rockin sisäänrakennettu ominaisuus. Väitän seuraavassa, että tämän ideologian voi paljastaa sen kautta, miten nimenomaan blues ja sen ideologinen sisältö otettiin haltuun valkoisessa rockkulttuurissa 60-luvulla.

Minun täytyy kuitenkin harpata ensiksi hiukan kauemmaksi ja ottaa haltuun eräs käsite, nimittäin matkustaminen. Siitähän tässä on koko ajan kyse.

Matkustaminen on meille 1900-luvun lopun länsimaisille ihmisille itsestäänselvyys. Me matkustamme, koska se on meistä kivaa ja koska saamme sitä kautta uusia kokemuksia ja, mikä tärkeintä, pystymme vähentämään stressiä. Jos fyysisesti emme matkalla aina lepääkään, henkisesti olemme virkeämpiä. Saamme matkustamisesta uutta voimaa jatkaa arkista aherrustamme, jota rajoittavat säännöt ja velvollisuudet.

Tämä ajatus on melko uusi. Että matkustamisessa olisi jotain järkeä ja että se olisi mukavaa ja uutta luovaa, vaatii kaksi asiaa, joista voidaan puhua oikeastaan vasta 1700-luvun lopulla, jos vielä silloinkaan.

Ensimmäinen asia on matkustamisen mukavuus ja helppous. Vielä 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa esimerkiksi laivamatkat olivat sattumanvaraisia, kun ei osattu määrittää pituuspiirejä. Laivamatkat saattoivat päättyä nälkäkuolemaan, kun mentiinkin liiaksi väärään ilmansuuntaan eikä saavuttu määräsatamaan ajoissa. Maalla matkustettaessa taas piti pelätä rosvoja tai jos heistä ei ollutkaan pelkoa, matkustusolosuhteet olivat muutoin karmeat tai vähintään epämukavat. Lisäksi matkat kestivät kauan. Kukaan ei tämän takia matkustanut huvikseen. Vasta sen jälkeen, kun junaliikenteen kehittyi tarpeeksi ja pituuspiiri opittiin laskemaan, ihmiset saattoivat matkustella huvikseen.

Toinen asia on ympäristöstään erottautuvan subjektin vaatimus. Ihmisen ei ole mitään mieltä lähteä sieltä, missä hän enemmän tai vähemmän mukavasti asuu, jos hän ei osaa esimerkiksi nauttia maisemista. Maisemien katselu pelkästään sen takia, että niissä nähdään jotain kaunista ja elähdyttävää, syntyy sekin lopullisesti vasta 1700-luvun myötä. Sitä ennen luonto on maalaustaiteessakin pelkästään täytemaisemaa tai sitten se on jotain pelottavaa. Matkakirjallisuudessakaan ei luontoa tuota aiemmin ollut juuri kuvattu. Matkustamisen hyödyllisyys tulee esille lopullisesti romantiikan myötä 1800-luvun alussa. Romantiikan ajan filosofia väitti, että matkalla ihminen pystyy varjelemaan omaa subjektiviteettiaan, koska matkustaessaan ihminen pääsee lähelle luontoa. Samalla hän pääsee lähelle omaa itseään: matka on itsetutkiskelun aikaa. Se on myös vapauden aikaa. Ja aivan kuin nykyäänkin olemme matkan jälkeen henkisesti virkeitä, romantiikan aikana matkan päässä odottaa ristiriidaton subjektius.

Matkustamista ei siis voinut ajatella tekevänsä huvikseen ennen 1700-luvun loppua, jos toki vielä silloinkaan. Kun alussa mainitut rockbändit laulavat lähtemisestä, biiseissä tunnutaan oletettavan, että lähteminen ja matkalla oleminen on ihmisen luontainen ominaisuus, varsinkin miesten kohdalla. Näinhän ei ole, vaan ilmiöllä on historiansa. Mutta näinhän myytit juuri toimivat, tuhoavat historian ja asettuvat sen yläpuolelle.

Mutta mitä tekemistä bluesilla ja hyödyllisen matkustamisen ideologialla on keskenään? Ensiksi pitää vastata kysymykseen: mitä on blues?

Se on blueshistorioitsija Paul Oliverin sanoin "viimeistä suurta kansanmusiikkia, joka on syntynyt länsimaissa". Blues on Yhdysvaltain mustien ominta alakulttuuria, josta ei koskaan ole tullut aivan samanlaista valtakulttuurin hyväksymää viihdettä ja/tai taidetta kuin jazzista. Blues on kolmisointuista ja kaksitoistatahtista, perusteiltaan hyvin yksinkertaista musiikkia.

Blues syntyi Amerikkaan tuotujen mustien orjien keskuudessa. Ensiksi heiltä vietiin rummut ja muut lyömäsoittimet, jotka ovat afrikkalaisen musiikin tärkein soitin. Toiseksi heille annettiin raamatut ja virsikirjat, joista heidän piti opetella länsimaisen kulttuurin hienouksia. Voidakseen tulkita itseään ja tunteitaan afrikkalaisten oli yksinomaan laulettava.

Virret antoivat siitä lähin sanat, mutta afrikkalainen musiikki antoi melodian. Syntyi perinne, jota kutsutaan 'holleriksi', ts. hoilotukseksi. Se on yksinkertaisen melodian ja vähien sanojen parissa tapahtuvaa improvisointia.

Kun tähän hollerointiin alkaa vähitellen liittyä eurooppalaisen musiikin piirteitä, syntyy sellaisia mustan musiikin erityislajeja kuin ragtime, jazz, gospel ja blues.

En tämän tarkemmin perehdy bluesin historiaan, esitän seuraavassa vain lyhyen tarkennuksen siihen, miten peltohoilotuksista päästiin lopulta sellaiseenkin bändiin kuin Steppenwolf.

Bluessanoitukset olivat alusta alkaen yhteiskunnallisesti hyvin realistisia. Monet blueslaulajat olivat itse entisiä orjia tai ainakin näiden jälkeläisiä eikä heillä helposti ollut paikkaa amerikkalaisessa eriarvoisessa yhteiskunnassa. Etelässä kurjaa työtä tehneet mustat lähtivät pohjoiseen, useasti kohti Chicagoa ja sen tehdas- ja teurastamoteollisuuden työpaikkoja. Toinen mokoma mustia kierteli ympäri maata joko työpaikan toivossa tai virkavaltaa paossa. Näistä matkustamisista syntyi lauluja.

Näissä sanoituksissa ei kuitenkaan ihannoitu tien päällä olemista sinänsä, vaan alati jatkuva matkustaminen oli pikemminkin rasittavaa. Se oli jonkinlaista vapautta, mutta se ei ollut todellista vapautta, koska matkalle lähdettiin pakon edessä eikä itseään kehittääkseen. Se ei ollut matkustamista, jonka tuloksena ihminen kehittyy ja tulee paremmaksi ihmiseksi, niin kuin eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa romanttisessa ajattelussa väitettiin.

Kun blues yhdistettiin 1950-luvulla valkoiseen country-musiikkiin, syntyivät rock'n'roll ja rockabilly. Varsinaisen bluesin valkoinen nuoriso löysi vasta 1960-luvulla. Rock'n'roll ja rockabilly taantuivat 50-luvun lopussa imeläksi nuorisoviihteeksi eikä sillä ollut enää kapinallista arvoa. Uusi kapinallisuuden lähde oli musta blues. Sellaiset englantilaiset bändit kuin Rolling Stones, Pretty Things ja Animals alkoivat soittaa mustaa bluesia, niin mustana kuin valkoiset taidekoululaiset vain pystyivät.

1960- ja 70-lukujen vaihteessa blues sai uutta vauhtia hard rockista ja juuri sellaisista bändeistä kuin Steppenwolf. Hard rockista tulee sittemmin heavy metalia - Born To Be Wild -biisissä yhdistetään ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa sanat 'heavy' ja 'metal'.

Samaan aikaan on the road -ideologia nousee rockissa tärkeäksi. 50-luvun tärkeimmät matkustusbiisit olivat olleet tässä mielessä neutraaleja - muistetaanpa vaikka Johnny Burnetten The Train Kept-a-rollin', jossa junan liikkuminen on pikemminkin metafora, tai Gene Vincentin I'm Going Home (To See My Baby). Niissä liikkuminen ei ole mikään itseisarvo. 60-luvulla ja varsinkin sen lopulla, amerikkalaisessa hard rockissa, liikkumisesta tulee itsetarkoitus. Kymmenet ja taas kymmenet bändit laulavat miehestä, joka ei voi pysähtyä, jonka on aamun valjetessa taas kerran lähdettävä. Miten muutos tapahtuu?

Otan tässä vaiheessa käyttöön hiukan psykoanalyyttista termistöä. Wolfgang Schivelbusch käyttää Junamatkan historiassaan Sigmund Freudin ärsykesuojateoriaa selittääkseen sen, miten alkuaikojen junamatkojen vauhdin aiheuttamasta shokista päästiin eroon. Ärsykesuojateoria tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että aisteihin kohdistuva taukoamaton ärsytys muuttaa myös psyykkisiä rakenteita. Kun junat liikkuivat nopeasti ja tekniikan kehittyessä vauhtikin lisääntyi, ihminen oppi lopulta saamaan ohikiitävästä maisemasta selvää. Ihminen oppi myös ajan ja aikataulujen noudattamisen merkityksen ja matkan aikana lukemisen.

Miten tämä soveltuu rockin historiaan? Nuoret valkoiset rokkarit kuuntelivat paljon mustaa bluesia, jopa intohimoisesti. Heille tuli välttämättömäksi kehittää bluesin sanoituksia vastaava ideologia. Jatkuva aistiärsytys - tässä tapauksessa siis mustan bluesin sanoitukset - muutti psyykkistä rakennetta niin että mustasta bluesista otettiin ulkoinen muoto ilman sen sisältöä. Otettiin siis pelkkä kuva jatkuvasti liikkeellä olevasta blueslaulajasta. Koska valkoisella miehellä ei ole mitään pelättävää, hän ei voi laulaa kuin sellaisesta matkustamisesta, johon ei ole mitään muuta syytä kuin matkustaminen ja kuvitelma siitä, että se on jotenkin vapaata yhteiskunnan rajoituksista. Siksi Steppenwolf ja Born To Be Wild: yksikään musta blueslaulaja ei kuvitellut syntyneensä suoraan villiksi, vaan hän tiesi, että hänen elämänsä kovuus teki hänestä villin. Steppenwolf ja kumppanit taas ylittivät historian ja loivat myytin, jossa rokkarit ovat syntyjään villejä.

Bluesmusiikki ja sen sanoituksetkaan tuskin syntyivät tyhjästä. Niillä on aivan varmasti intertekstuaalisia suhteita joihinkin aiempiin teksteihin. Mustat saivat mallin sanoituksiinsa valkoisilta, osittain virsistä ja muusta hengellisestä musiikista, osittain eurooppalaisista ja amerikkalaisista balladeista.

Uskon kuitenkin, että myös runous vaikuttaa bluessanoitusten taustalla. Monet mustat muusikot kuulivat varmasti myös valkoisten folklaulajien esiintyvän. Jimmie Rodgersin, Pete Seegerin ja kumppanien sanoitukset taas olivat saaneet vaikutteita amerikkalaisesta runoudesta, sellaisilta kirjailijoilta kuin Carl Sandburg ja Walt Whitman. Nämä ja monet muut runoilijat taas ovat välittäjinä amerikkalaisen romantiikan suuntaan, sellaisiin filosofeihin kuin Ralph Waldo Emerson ja Henry David Thoreau. Nämä taas olivat kiinteästi kytköksissä eurooppalaiseen perinteeseen, Goetheen, Wordsworthiin, Rousseauhon. Nämä taas olivat sellaisia filosofeja, jotka avoimesti propagoivat matkustamisen puolesta. Rousseau puhui siitä, että ihmisen pitää päästä kosketuksiin alkuperäisen luonnon kanssa. Wordsworth oli sitä mieltä, että sivilisaatio tuottaa vääristyneen käsityksen kielestä. Hän kirjoitti myös yhden maailman ensimmäistä matkaoppaista. Goethe matkusteli laajalti mm. Italiassa ja kirjoitti suunnattomia matka-aiheisia romaaneja, mm. Wilhelm Meisterin vaellusvuodet.

Linja on siis selkeä: meidän ei tule mitenkään paheksua moottoripyöräjengejä, koska he ovat suoraan alenevassa polvessa sukua eurooppalaisen filosofian parhaimmistolle. Moottoripyöräjengit ovat valistuksen ja romantiikan suoria perillisiä, ts. heillä on hallussaan alkuperäisenä näiden filosofioiden kapinallinen luonne.

Ja sitten ufoihin. Mietin pitkään järkevää aasinsiltaa, mutta päätin hylätä sen yllättävän montaasin hyväksi. Sekä moottoripyöräjengejä että ufoja kuvannut elokuvaohjaaja Kenneth Anger olisi voinut toimia hyvänä aasinsiltana, mutta en keksinyt hänestä mitään järkevää sanottavaa.

Yritän kuitenkin vielä lopuksi väittää, että ufouskovaisuus on aivan samaa romantiikan ja valistuksen jälkipuintia kuin moottoripyöräjengien vapauden kaipuu ja ideologia.

Romantiikan ideologiaan kuuluu muun muassa ajatus siitä, että yhteiskunta ja sivilisaatio ovat tukahduttavia. Ne vieraannuttavat ihmisen kauas omasta itsestään. Ihmisen minä on hukassa, kun se joutuu kaupunkien kurimukseen. Yhteiskunta ja sivilisaatio irrottavat ihmisen hänen omimmasta kielestään ja antavat tilalle jäykän kielen, jolla ei ole siteitä todelliseen elämään. Esimerkiksi kuulut runoilijanerot Wordsworth ja Coleridge kirjoittivat paljon siitä, että sivilisaation kieli on mielivaltaista ja oikukasta, kun taas vaatimatonta maalaiselämää elävien ihmisten kieli on yksinkertaista ja työstämätöntä. Se oli siis lähempänä luonnon kieltä. Se olisi myös uuden, romanttisten nerojen työstämän kulttuurin lähde. Kulttuuri poistaisi ihmisen vieraantuneisuuden ja antaisi tälle mahdollisuuden löytää uudestaan kadonnut minänsä. Tämä tapahtuisi mm. lähtemällä matkalle, jolla löydettäisiin uudestaan vanha kulttuuri ja ennen kaikkea luonto.

Tämä karkeasti romantiikasta. Mitä tekemistä tällä on ufouskovaisuuden kannalta? Tarkastellaanpa erästä ufouskovaisuuteen perustuvaa populaarikulttuurista tekstiä, tv-sarja Salaisia kansioita eli X-filesia. Sen päähenkilöt, FBI:n agentit Fox Mulder ja Dana Scully, eivät ole tässä mielessä kiinnostavia, koska Scully on skeptikko ja Mulder tosikko, jolle ufot ovat lähinnä tieteellinen ja älyllinen ongelma. Tässä meitä kiinnostavat lähinnä tietyt juonelliset elementit ja eräät sivuhenkilöt, joista osa esiintyy sarjassa toistuvasti.

Näille sivuhenkilöille ufot edustavat uutta teknologiaa ja uutta tietoa. Tämä tieto liittyy myös ihmisyyteen itseensä. X-filesissa ja monissa muissa vastaavissa teksteissä puhutaan aina siitä suunnattomasta järisyttävästä kokemuksesta, jonka saa, kun tietää, ettei ihminen ole yksin maailmankaikkeudessa. Tämä tieto ikään kuin tarjoaa ihmiselle uuden näkökulman maailmankaikkeuteen ja ennen kaikkea itseensä. Ufot ovat uskonnon kohde, koska ufouskovaisten mukaan ufot voivat kertoa ihmisille, mikä on ihmisen paikka maailmankaikkeudessa. Ufot takaavat varmuuden ihmisen todellisesta identiteetistä, ne toisin sanoen takaavat subjektin ristiriidattomuuden, aivan kuten romantiikan aikana luonto ja kulttuuri.

Ufot takaavat ihmiselle paremman elämän. Monet niistä, jotka kertovat tulleensa abduktoiduiksi, ts. ufoalusten kidnappaamiksi, väittävät, että humanoidit ovat opettaneet heille, miten ihmisen tulisi elää. Abduktiokertomuksissa - siis sellaisissa, joissa sävy on positiivinen - korostuu myös se, että humanoidit ja heidän asuinpaikkansa ovat erityisen ihania.

Muutama viikko sitten tv-ohjelma Hurjassa joukossa haastateltu keski-ikäinen mies, joka oli käynyt Siriuksessa (siis planeetalla, ei tähdessä), kertoi, että siellä hengittäminen oli niin helppoa, ettei tuntenut edes vetävänsä ilmaa sisäänsä. Sama mies kertoi, että humanoidit olivat antaneet hänelle tietoa maailman tilasta ja käskeneet hänen toimia maapallon puolesta. Hän koki olevansa profeetta eikä häntäkään kuunneltaisi. Hän oli parempi ihminen, koska nyt hän tiesi, mikä ihminen on. Näissäkin kertomuksissa pääosassa on siis matka - Kata Kärkkäisen haastateltava oli käynyt Siriuksessa ja tullut paremmaksi. Ilman tuota matkaa hän olisi jäänyt samanlaiseksi tietämättömäksi pulliaiseksi kuin hän oli ennenkin ollut.

Palatakseni X-filesiin: sen alkuteksteissä vilahtaa teksti "Government denies knowledge", "Hallitus kiistää tiedon". X-filesin monien jaksojen idea on se, että USA:n hallitus, armeija tai ne yhdessä yrittävät pitää ufokontaktit salassa. X-files on fiktiota, mutta tässä tapauksessa näillä fiktioilla väitetään olevan taattu asiapohja: tiedetäänhän esimerkiksi Roswellin tapaus, jossa USA:n armeijan ilmavoimien väitetään saaneen haltuunsa avaruusaluksen ja muutaman humanoidin, joita tutkittaisiin yhä edelleen. Roswellin tapaus ja monet kymmenet, ellei sadat, muut tapaukset ovat ufouskovaisille tärkeitä, koska ne kertovat, että valtaapitävät eivät halua tavallisten ihmisten tietävän, mikä on totuus ihmisestä ja maailmankaikkeudesta.

Eikö tämä ole paralleeli romantiikan projektille? Sivilisaation tukahduttava vaikutus näkyy juuri siinä, että hallitus kiistää tiedon. Yhteiskunta vieraannuttaa meidät siitä, mikä meille olisi tärkeää meidän identiteettimme kannalta, ts. julkisilta ufokontakteilta ja niiden tarjoamalta tiedolta.

Mutta miksi ufot? Romantiikassa tätä ihmistä parantavaa tietoa edusti itse luonto - saamalla kosketuksen luontoon ihminen saattoi löytää itsensä, väittivät romantiikan filosofit. Luonnolla on edelleen parantava vaikutus, mikä näkyy vaikkapa erämatkailussa. Mutta ongelma on se, että luonto on jo niin paljon ei-luontoa, toisin sanoen se on ihmisen ja sivilisaation läpitunkemaa, ettei se vapauta ihmistä vieraantumisesta. Luonto on muuttunut osaksi sivilisaatiota. Ja se on sitäpaitsi suureksi osaksi saastunutta. Siksi romanttiset tunteet projisoidaan ufoihin, koska humanoidit eivät ole tuhonneet luontoa eivätkä ne ole osa sitä. Muistetaan esimerkiksi Kata Kärkkäisen haastatteleman Siriuksen-kävijän sanat: hengittäminen oli ihanaa. Humanoidit edustavat siis romantiikasta tuttua ajatusta koskemattomasta luonnosta, joka auttaa pitämään subjektiviteettia yhtenäisenä.

Teen lopuksi ajatuskokeen. Harppaan romantiikasta eteenpäin ja luen kaksi otetta. Niiden välillä on noin 150 vuotta ja toinen on samalla kertaa sekä innostunut että kriittinen kuvaus maailmasta, jonka romantiikka pyrki hylkäämään, ja toinen on kuvaus maailmasta, johon pääsemme, kun hylkäämme sivilisaation kahleet ja otamme ufojen tarjoaman tiedon itsestämme vastaan.

Silloin meillä ei enää ole auktoriteettia. Joudumme paljaina perimmäisten kysymysten äärelle hakemaan vastaukset omasta sisimmästämme.
Meille alkaa uusi vaihe. Katsomme maailmaa uusin silmin. Iloisina, kuin kahleista vapautuneina, ymmärrämme uudella tavalla kehitystämme tällä planeetalla ja muilla ulottuvuuksilla.

Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat menevät hajalle, kaikki vastamuodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.

Edellinen on Rauni-Leena Luukanen-Kilden tekstiä kirjasta Tähtien lähettiläs. Jälkimmäinen on Marxin ja Engelsin modernisaatiokuvausta Kommunistisesta manifestista. Luukanen-Kilde kirjoittaa paljon huonommin kuin kuuluisat kommunistit, mutta ideat ovat samoja. Ufot ovat kuin kuuluisa modernisaatio ja sen aiheuttanut porvaristo. Siteerataanpa vielä Kommunistista manifestia:

Porvaristo vetää kaikkien tuotantovälineiden nopean parantamisen ja kulkuyhteyksien tavattoman helpottumisen ansiosta kaikki, raakalaisimmatkin kansakunnat sivistyksen piiriin.

Uskon, että tässä meillä on täydellinen kertomus ufoista. Meidän tarvitsee vain vaihtaa sanan 'porvaristo' tilalle sana 'humanoidit'.

Kiitos.