Marton Taiga eli Martti Löfberg on ollut yksi tuotteliaimmista suomalaisista kirjailijoista, joka kirjoitti lukemattomia lehtinovelleja ja ajanvieteromaaneja 1930-luvulta 1960-luvun alkuun. Hän kirjoitti myös scifiä; toimitan hänen tieteistarinoistaan kokoelman, jos vain perikunta löytyy. Turbator julkaisee.
Alla oleva lista (sekä suluissa olevat kommentit) on kopsattu Kalevi Haikon artikkelista, josta kopiot löytyvät hänen arkistostaan Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistosta - en tiedä, missä ja milloin artikkeli on ilmestynyt. (Olisi kiehtova koota kirja myös Haikon suomalaisen lehtinovellin historiaa käsittelevistä teksteistä.)
Osiriksen sormus, Lukemista Kaikille 38-46/1934. (Aikasiirto 1930-luvulta faarao Ekhnatonin Egyptiin. [Huom! Sama faarao kuin Waltarilla sekä Sinuhessa että joissain muissa teksteissä!])
Viiden minuutin ikuisuus, Lukemista Kaikille 33-40/1936; myös kirjana 1945. (Aikasiirto 1930-luvulta keisari Tiberiuksen Roomaan.)
Tohtori Siniparta eli nero ei kuole. Lukemista Kaikille 46-51/1936; myös kirjana nimellä Tohtori Siniparran ihme, 1946. (William Carter saa päähänsä toisen ihmisen aivorihmoja ja muuttuu vätyksestä leijonaksi.)
Maailma, joka kerran oli, Seikkailukertomuksia 23-27/1937. (Maailman tuho 1987 suomalaisesta näkökulmasta.)
Ubongongon mustat silmät, Yllätyslukemisto 1-10/1939. (Borneosta löytyy maanalainen juutalaiskansa, joka voi nähdä vain yöllä [!].) [Voikohan tällaista enää julkaista uudestaan..? Mukana tapahtumissa myös Gestapo.]
Korsikkalaisen varjo, Jännityslukemisto 27-36/1939. (Amerikkalainen tiedemies tekee keksinnön, jolla voi hallita maailman tapahtumia.)
Suuren pelin loppu. Ilmestynyt vain kirjana 1945. (Lokoli puhuu syvällä Afrikassa: Valkoiset miehet ovat kuolleet, kaikki valkoiset ovat kuolleet..) [Kirja siis kertoo siitä, miten eurooppalais-amerikkalainen sivistys tuhoaa itsensä suuressa sodassa.)
Uhu, jousimies, Lukemista Kaikille 14-25/1959. Ilmestynyt nimellä L. Martin. (Tarina tulevaisuudesta, kun kaikki maailmantuhon jälkeen alkaa taas alusta.)
8 taivaallista miestä, Seikkailukertomuksia 3-14/1961; ilmestynyt myös kirjana 1986. (Avaruusaluksen järkyttävä paluu aikojen takaa. Päänäyttämönä Karjalan kannas.) [Minusta huono tarina, en olisi valinnut tätä julkaistavaksi enää 80-luvulla, niin kuin Jalava teki.]
Aurinkokansa, Seikkailukertomuksia 7-15/1962. (Kahden kiertotähden ihmiset kohtaavat: toiset elävät kivikautta, toisille ydinaseet ovat jo vanhanaikaista tekniikkaa.)
Kirjana ilmestymättömiä tuossa on siis kuusi, kaikki jatkokertomuksia, saas nähdä, kannattaako kaikkia julkaista - tai mahtuvatko ne järkevästi yhteen kirjaan. Tietysti voisi kuvitella, että tekisi kaksi teosta. Miksi sitten ei kuitenkin julkaisisi myös noita kirjana ilmestyneitä - Tohtori Siniparran ihmettä, Suuren pelin loppua ja Viiden minuutin ikuisuutta -, kun ne kuitenkin ovat keräilyharvinaisuuksia? Kiinnostava temaattinen kokonaisuus tulisi kahdesta varhaisesta aikamatkustustarinasta.
maanantaina, helmikuuta 22, 2010
perjantaina, helmikuuta 12, 2010
James Ellroyn haastattelu
Haastattelin James Ellroyta Turun Sanomiin viime viikon sunnuntaina. Haastattelu meni surkeasti, jutusta tuli hyvä. Koska Turun Sanomat ei julkaise juttua verkossa kaikille - ainoastaan tilaajille -, niin pistän jutun myös tänne. Tässä taas englanniksi kertomus haastattelun kulusta.
James Ellroy Suomessa
Kun rikoskirjailija suuttuu
Vinkki toimituspäälliköille: jos haluaa saada James Ellroysta myötämielisen haastattelun, kannattaa lähettää asialle nainen.
Minua edeltänyt haastattelija saa osakseen rentoja vastauksia ja hymyjä, mutta mieshaastattelijan nähdessään kirjailija jäykistyy ja alkaa puhua yksisanaisilla lauseilla - aivan kuin hän kirjansakin kirjoittaa.
Amerikkalainen James Ellroy on tullut Suomeen markkinoimaan uusinta romaaniaan Levotonta verta (Like).
Se on selvästi henkilökohtaisempi teos kuin kaksi aiempaa, Amerikan tabloidi ja Verirahat, sanon.
- Se on tyylillisesti helpompi kuin kaksi edellistä. Se on upea rakkauskertomus sanan todellisessa mielessä. Se on tietoisin taideteokseni ja kypsin kirjani, Ellroy selittää monista esiintymisistä tuttuun tyyliinsä ja tuijottaa haastattelijaa kuin aikoisi syödä tämän.
Selvää on, että tässä vaiheessa voi heittää hyvästit vakavalle syvähaastattelulle.
Ellroyn sankari
Levoton veri ja muut Alamaailma-trilogian kirjat käsittelevät Yhdysvaltain historiaa 1950-luvun lopulta vuoteen 1972. Käsitellyksi tulevat kaikki ajan konfliktit: Kennedyjen ja Martin Luther Kingin salamurhat, Mustien pantterien nousu ja tuho, J. Edgar Hooverin vainoharhat, Kuuban menetys, Vietnamin sota... Amerikan historia on täynnä pahoja miehiä ja heidän toimiaan.
Eurooppalaisesta näkökulmasta tuntuisi loogiselta, että Ellroy jatkaisi Levottoman veren tarinaa. Tiedossa olisi upeita tarinoita, upeita henkilöitä: Richard Nixon ja Watergate-miehet Howard Hunt ja Gordon Liddy, Ronald Reagan ja Irangate-suhmuroitsija Oliver North...
Ellroyn luiseva etusormi nousee kasvojeni eteen. Miehen ilme on todella pelottava.
- Lopeta heti! Tästä ei puhuta!
- Pidän Ronald Reagania erittäin suuressa arvossa, Ellroy sanoo tummalla saarnaajan äänellään.
- Historia tulee osoittamaan, että hän on yksi suurimmista amerikkalaisista. Hän on parhaiden amerikkalaisten presidenttien listalla. Hän kukisti Neuvostoliiton.
Entä George Bush, vanhempi ja nuorempi, Bill Clinton, Obama...? Ellroy vain pudistaa päätään. Ei kiinnosta.
- Kuules nyt, Ellroy ojentaa nuorta toimittajaa.
- Minä en välitä maailmasta. Minä elän tyhjiössä. Minä en seuraa lehtiä, minä en lue kirjoja, minä en katso televisiota, minulla ei ole tietokonetta. Minä en tiedä mitään tästä maailmasta. Minä vain kuvittelen, millainen maailma olisi voinut olla.
Isänmaallinen Ellroy
Levottomassa veressä esiintyy myös amerikkalaisen kommunismin traaginen historia. Kommunismista kirjoittaminen on varmasti ollut yllätys Ellroyn lukijoille, koska tätä ei todellakaan ole tunnettu vasemmistolaisuudesta. Ellroy kertoo rohkeista ihmisistä, jotka asettuvat vastustamaan vallitsevaa järjestelmää, vaikka tietävät sen olevan tuhoontuomittua.
Mutta Ellroy ei halua puhua aiheesta.
- Kommunismi on hevonpaskaa. Sosialismi on hevonpaskaa.
Ellroy vetää isänmaallisen vaihteen päälle.
- Minä en inhoa Amerikkaa. Minä hyväksyn sen, mitä Amerikka tekee maailmalla. Minua ei kiinnosta maksaa enempää veroja. Katso Ruotsia, ihmiset maksavat siellä järjettömiä veroja ja silti ne ovat kaikki juoppoja.
Levottoman veren kommunismia ja sen historiaa koskevat jaksot ovat kuitenkin niin koskettavia, että on pakko kysyä, miksi kirjailija sitten innostui kirjoittamaan aiheesta.
- Olin rakastunut naiseen nimeltä Joan. Hän oli upea punatukkainen nainen, joka oli todella vasemmistolainen. Minusta hänen poliittiset mielipiteensä olivat järjettömiä, Ellroy sanoo.
Yhtäkkiä hän katsoo vasenta kättäni ja kysyy:
- Oletko naimisissa? Oletko samaa mieltä politiikasta vaimosi kanssa?
Kyllä, vastaan hämmentyneenä, mitä tekemistä...
- Rakkaus ylittää poliittiset rajat. Ihmiset menevät yhteen sen takia että he rakastavat toisiaan, eivätkä sen takia, että he ovat samaa mieltä politiikasta.
Kyse on siis pelkästään rakkauskertomuksesta? Kun puolilaillisesti toimiva agentti ja Mustia panttereita sympatisoiva nainen rakastuvat, ja agentti - yksi Ellroyn rakastamista pahoista miehistä - alkaa toimia entisiä työnantajiaan vastaan?
- Levottoman veren rakkaustarinassa on kyse siitä, että vasemmisto tarvitsee rahaa ja yhteyksiä ja oikeisto tarvitsee tietoa vasemmistosta, Ellroy kuittaa ja alkaa olla pahasti kyllästyneen näköinen.
Sitten hän taas terästyy:
- Okei, mennään asiaan. Politiikka on minusta hevonpaskaa. En välitä Obamasta, en välitä John McCainista, en välitä terveydenhuollon uudistuksesta. Se kaikki on minusta tylsää.
Mutta monet pitävät silti kirjojasi amerikkalaisen kapitalismin kritiikkinä, yritän sanoa.
- Saavat pitää niitä minä haluavat, kunhan vain lukevat niitä paskoja ja vielä maksavat siitä!
Ellroy hakkaa nojatuolin käsinojaa.
- Voidaanko lakata puhumasta politiikkaa?
Sanon avuttomana, että lähes kaikki kysymykseni käsittelevät politiikkaa. Ellroy ei voisi näyttää kyllästyneemmältä.
Koetetaan silti vielä: sinua on kritisoitu siitä, että teet kapitalismin pahoista puolista fetissin, glorifioit niitä...
- Minä olen kapitalisti, sillä minä haluan tehdä rahaa. Minä haluan, että ihmiset ostavat kirjojani.
Silläkö Ellroy kuittaa sen, että hänen kirjansa käsittelevät maailman mahtavimman maan taloudellista ja sisäpoliittista pahuutta?
- Minulla ei ole poliittista agendaa, minulla ei ole taiteellista agendaa, minä haluan vain että lukijat viihtyvät ja uskovat, että se mitä olen kirjoissani kertonut voisi olla totta.
James Ellroy Suomessa
Kun rikoskirjailija suuttuu
Vinkki toimituspäälliköille: jos haluaa saada James Ellroysta myötämielisen haastattelun, kannattaa lähettää asialle nainen.
Minua edeltänyt haastattelija saa osakseen rentoja vastauksia ja hymyjä, mutta mieshaastattelijan nähdessään kirjailija jäykistyy ja alkaa puhua yksisanaisilla lauseilla - aivan kuin hän kirjansakin kirjoittaa.
Amerikkalainen James Ellroy on tullut Suomeen markkinoimaan uusinta romaaniaan Levotonta verta (Like).
Se on selvästi henkilökohtaisempi teos kuin kaksi aiempaa, Amerikan tabloidi ja Verirahat, sanon.
- Se on tyylillisesti helpompi kuin kaksi edellistä. Se on upea rakkauskertomus sanan todellisessa mielessä. Se on tietoisin taideteokseni ja kypsin kirjani, Ellroy selittää monista esiintymisistä tuttuun tyyliinsä ja tuijottaa haastattelijaa kuin aikoisi syödä tämän.
Selvää on, että tässä vaiheessa voi heittää hyvästit vakavalle syvähaastattelulle.
Ellroyn sankari
Levoton veri ja muut Alamaailma-trilogian kirjat käsittelevät Yhdysvaltain historiaa 1950-luvun lopulta vuoteen 1972. Käsitellyksi tulevat kaikki ajan konfliktit: Kennedyjen ja Martin Luther Kingin salamurhat, Mustien pantterien nousu ja tuho, J. Edgar Hooverin vainoharhat, Kuuban menetys, Vietnamin sota... Amerikan historia on täynnä pahoja miehiä ja heidän toimiaan.
Eurooppalaisesta näkökulmasta tuntuisi loogiselta, että Ellroy jatkaisi Levottoman veren tarinaa. Tiedossa olisi upeita tarinoita, upeita henkilöitä: Richard Nixon ja Watergate-miehet Howard Hunt ja Gordon Liddy, Ronald Reagan ja Irangate-suhmuroitsija Oliver North...
Ellroyn luiseva etusormi nousee kasvojeni eteen. Miehen ilme on todella pelottava.
- Lopeta heti! Tästä ei puhuta!
- Pidän Ronald Reagania erittäin suuressa arvossa, Ellroy sanoo tummalla saarnaajan äänellään.
- Historia tulee osoittamaan, että hän on yksi suurimmista amerikkalaisista. Hän on parhaiden amerikkalaisten presidenttien listalla. Hän kukisti Neuvostoliiton.
Entä George Bush, vanhempi ja nuorempi, Bill Clinton, Obama...? Ellroy vain pudistaa päätään. Ei kiinnosta.
- Kuules nyt, Ellroy ojentaa nuorta toimittajaa.
- Minä en välitä maailmasta. Minä elän tyhjiössä. Minä en seuraa lehtiä, minä en lue kirjoja, minä en katso televisiota, minulla ei ole tietokonetta. Minä en tiedä mitään tästä maailmasta. Minä vain kuvittelen, millainen maailma olisi voinut olla.
Isänmaallinen Ellroy
Levottomassa veressä esiintyy myös amerikkalaisen kommunismin traaginen historia. Kommunismista kirjoittaminen on varmasti ollut yllätys Ellroyn lukijoille, koska tätä ei todellakaan ole tunnettu vasemmistolaisuudesta. Ellroy kertoo rohkeista ihmisistä, jotka asettuvat vastustamaan vallitsevaa järjestelmää, vaikka tietävät sen olevan tuhoontuomittua.
Mutta Ellroy ei halua puhua aiheesta.
- Kommunismi on hevonpaskaa. Sosialismi on hevonpaskaa.
Ellroy vetää isänmaallisen vaihteen päälle.
- Minä en inhoa Amerikkaa. Minä hyväksyn sen, mitä Amerikka tekee maailmalla. Minua ei kiinnosta maksaa enempää veroja. Katso Ruotsia, ihmiset maksavat siellä järjettömiä veroja ja silti ne ovat kaikki juoppoja.
Levottoman veren kommunismia ja sen historiaa koskevat jaksot ovat kuitenkin niin koskettavia, että on pakko kysyä, miksi kirjailija sitten innostui kirjoittamaan aiheesta.
- Olin rakastunut naiseen nimeltä Joan. Hän oli upea punatukkainen nainen, joka oli todella vasemmistolainen. Minusta hänen poliittiset mielipiteensä olivat järjettömiä, Ellroy sanoo.
Yhtäkkiä hän katsoo vasenta kättäni ja kysyy:
- Oletko naimisissa? Oletko samaa mieltä politiikasta vaimosi kanssa?
Kyllä, vastaan hämmentyneenä, mitä tekemistä...
- Rakkaus ylittää poliittiset rajat. Ihmiset menevät yhteen sen takia että he rakastavat toisiaan, eivätkä sen takia, että he ovat samaa mieltä politiikasta.
Kyse on siis pelkästään rakkauskertomuksesta? Kun puolilaillisesti toimiva agentti ja Mustia panttereita sympatisoiva nainen rakastuvat, ja agentti - yksi Ellroyn rakastamista pahoista miehistä - alkaa toimia entisiä työnantajiaan vastaan?
- Levottoman veren rakkaustarinassa on kyse siitä, että vasemmisto tarvitsee rahaa ja yhteyksiä ja oikeisto tarvitsee tietoa vasemmistosta, Ellroy kuittaa ja alkaa olla pahasti kyllästyneen näköinen.
Sitten hän taas terästyy:
- Okei, mennään asiaan. Politiikka on minusta hevonpaskaa. En välitä Obamasta, en välitä John McCainista, en välitä terveydenhuollon uudistuksesta. Se kaikki on minusta tylsää.
Mutta monet pitävät silti kirjojasi amerikkalaisen kapitalismin kritiikkinä, yritän sanoa.
- Saavat pitää niitä minä haluavat, kunhan vain lukevat niitä paskoja ja vielä maksavat siitä!
Ellroy hakkaa nojatuolin käsinojaa.
- Voidaanko lakata puhumasta politiikkaa?
Sanon avuttomana, että lähes kaikki kysymykseni käsittelevät politiikkaa. Ellroy ei voisi näyttää kyllästyneemmältä.
Koetetaan silti vielä: sinua on kritisoitu siitä, että teet kapitalismin pahoista puolista fetissin, glorifioit niitä...
- Minä olen kapitalisti, sillä minä haluan tehdä rahaa. Minä haluan, että ihmiset ostavat kirjojani.
Silläkö Ellroy kuittaa sen, että hänen kirjansa käsittelevät maailman mahtavimman maan taloudellista ja sisäpoliittista pahuutta?
- Minulla ei ole poliittista agendaa, minulla ei ole taiteellista agendaa, minä haluan vain että lukijat viihtyvät ja uskovat, että se mitä olen kirjoissani kertonut voisi olla totta.
lauantaina, helmikuuta 06, 2010
Turun puretut talot
Tein oheisen jutun Harri Kumpulaisen (= Harri Erkki, Turbator) julkaisemaan Rakennussanomat-ammattilehteen, ja oletan, että sitä ei moni tule siitä lukemaan. Kuvassa Junneliuksen taloa.
Rauno Lahtisen uutuuskirja puretuista taloista
Turun ikuinen trauma
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot. 200 s. k&h 2009.
Turkua pidetään usein kaupunkina, jossa historia näkyy. Katukuvassa näkyy paljaana ja rikkonaisena myös kaupungin rakennushistoria - keskenään erilaiset rakennukset riitelevät rajusti keskenään. Monet pitävät Turun katunäkymiä lohduttomina, jotkut harvat viihtyvät kerroksisuuden ja sekavuuden keskellä.
Saan varmasti monen vihat päälleni, kun totean, että kirjastoa vastapäätä kohoava kerrostalo Brahenlinna (Linnankatu 5) on minusta hieno. Sen julkisivu on kiinnostavasti vaihteleva ja rytmikäs. Talon edessä oleva piha mosaaiikkikiveyksineen on viehättävä. Olen myös ollut huomaavinani, että talossa viihdytään: todella monissa talon ikkunoissa on iltaisin valo.
Talo on kuitenkin hyvä esimerkki myös niin sanotusta Turun taudista. Rauno Lahtinen toteaa viime vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassaan Turun puretut talot, että sen rakentaminen niin sanotun Bassin talon paikalle oli ensimmäinen Aurajokirantojen kärsimä kirvelevä tappio. Rakentamiseen liittyi monia skandaaleja: rakennus oli mukana museolautakunnan suojelulistassa ja siitä huolimatta se purettiin. Lisäksi kerroksia tulikin varkain kahdeksan, eikä kuusi, kuten rakennusoikeuteen oli alun perin kuulunut.
Bassin talo oli hieno empire-henkinen rakennus, ilman muuta, ja sen olisi suonut säilyvän merkittävänä edes esimerkkinä oman aikansa rakentamisesta, varsinkin kun sen vastapuolena oli kaupunginkirjasto, mutta kun talo nyt kuitenkin purettiin ja sen tilalle rakennettiin uusi talo, on kai vain hyvä, että se edustaa aikakautensa laadukasta kerrostalorakentamista.
Turusta löytyy muitakin esimerkkejä taloista, joita syyttä vihataan: torin kulmalla oleva Terästalo ei varmasti edusta kovin kiinnostavaa arkkitehtuuria, mutta ei myöskään ole niin katastrofaalinen kuin Rauno Lahtinen antaa kirjassaan ymmärtää. KOP-kolmio taas on modernistisen arkkitehtuurin klassikko, täysin varmasti ja veistoksellisesti toteutettu ja poikkeuksellinen hanke, oman aikansa vow-arkkitehtuuria.
Turun puretuista taloista keskustelu onkin usein harmillisen yksipuolista. Kaikki vanhojen talojen tilalle rakennetut talot niputetaan yhden ja saman kategorian alle: rumien laatikoiden. Taloissa on eroja, eikä niiden huomaamiseen tarvita arkkitehdin koulutusta. Asiaa voi ajatella myös toisinpäin: nykyinen Hamburger Börs on ruma, mutta ei alkuperäinen, vuonna 1909 valmistunut hotellikaan kovin kaunis ollut.
Linnankatu viiden suunnittelija Olli Kestilä oli merkittävä arkkitehti. Hänellä on iso rooli Rauno Lahtisen kirjassa, ja hän myös osallistui laajasti julkiseen keskusteluun aiheesta. Kestilä päästää yhden kirjan pahimmista sammakoista haukkuessaan Turun taidemuseota rumaksi epäkäytännölliseksi.
Mutta aina syy ei ole ollut arkkitehtien. Suurempia syyllisiä vanhojen talojen purkamiseen ovat rakennuttajat, Turussa myös virkamiehet, kaupungin päättäjät. Turussa on aina katsottu hiukan läpi sormien rakennuttajien käsittämätöntä ja usein absurdia temppuilua. Lahtisen kirjassa on tästä erinomainen esimerkki: Turun Työväen Säästöpankki ilmoitti keskiviikkona tiedotustilaisuudessa, ettei pura Eerikinkatu 15:n piharakennuksia, ja vei sitten perjantaina, viisi minuuttia ennen asianomaisen viraston sulkeutumista purkuanomuksen, ja aloitti työt saman tien, lauantain vastaisena yönä. (Maaherra Paavo Aitio huudahti: "Rötisköt vaan pois!") Näistä traumoista Turku ei tule ikinä pääsemään eroon ja ne leimaavat kaupungin mainetta vielä pitkälle tulevaisuuteen.
Parempi maailma
Rauno Lahtisen Turun puretut talot on perusteellinen kertomus talojen purkamisesta ja uusien rakentamisesta. Kirja on uuden sarjan aloitus ja tämän vuoksi se käsittelee lähinnä vain ydinkeskustaa. Hienojen, hyvälle paperille painettujen aikalaiskuvien selailun lisäksi jokaisen kannattaa lukea hyvä ja sujuvasti kirjoitettu kertomus siitä, miten tilanteeseen on päädytty. Lisäksi teoksessa esitellään kaikki mainitut kohteet.
Lahtinen kertoo kiihkottomasti turkulaisen kansalaisaktivismin historian - ilman vanhojen, rakkaiden talojen purkamista Turussa ei ehkä olisi noussut niin innokasta porukkaa vaatimaan parempia elinoloja kuin 80-luvulla ja myöhemminkin tapahtui. Se kertoo laajemminkin yhteiskunnan muutoksesta, sillä ei ole mikään ihme, että vielä 1950- ja 1960-luvuilla harva heräsi huomaamaan talojen purkamista. Muutoksen tähän ovat tuoneet valppaampi media sekä sellainen yhteiskunta, jossa kansalaiset saavat ottaa osaa heitä koskeviin päätöksiin. Ainakin tässä mielessä maailma on tuntuvasti parempi paikka kuin monet nostalgikot antavat ymmärtää.
Toivoa sopii, että Rauno Lahtinen käsittelee tulevissa kirjoissa laajasti kaiken uudisrakentamisen ja tuo näkymiä myös 2000-lukuun. Turun taudin voi sanoa jatkuneen aina näihin päiviin asti: mitä muutakaan ovat arvokkaiden rakennusten purkamiset jokirannassa tai linja-autoaseman vieressä? Humalistonkadulta ja Rauhankadulta purettiin 2000-luvun alussa kaksi 1930-luvulta peräisin ollutta rakennusta, joita ei saa enää takaisin.
Ei arkkitehtuurikirja
Yksi ongelma teoksessa on: Lahtinen ei selvästikään ole mikään arkkitehtuurin asiantuntija. Kuvaillessaan vanhoja purettuja taloja hän lähinnä fiilistelee: talot ovat sympaattisia, kauniita tai mukavia. Toisaalta monet kirjan kuvat korvaavat tätä puutetta. Menneiden vuosikymmenten Turku on jo kuin vieras maanosa, josta voi lähinnä nähdä unia. Missä ovat nämä upeat talot, nämä satumaiset näkymät? Hyvä esimerkki on Junneliuksen talo (Linnankatu 8), jonka suunnitteli saksalaisperäinen Willy Oest. Sen tilalla on nyt Pekka Pitkäsen suunnittelema kerrostalo, jonka arvot eivät välttämättä monelle aukene.
Joidenkin kohteiden kohdalla voi hiukan naurahdellakin: Kansallis-Osake-Pankin talon (Linnankatu 13 b) upeat seinäkoristeet makasivat pitkään Nummen nuorisotalon edessä jonkinlaisena patsaana.
Yksi kysymys kuitenkin herää tämän tyyppisiä kirjoja ja muita vuodatuksia lukiessa:
mitä 50-, 60- ja 70-luvuilla sitten olisi pitänyt tehdä? Kasvanut asukasmäärä ei olisi keskustaan mahtunut - vaikka toki se ei kasvanutkaan niin paljon kuin 1960-luvulla vielä oletettiin, kun ajateltiin, että vuonna 2000 Turku olisi 250 000 tuhannen asukkaan kaupunki.
Olisiko väki pitänyt panna lähiöihin? Se vasta on kammottava ajatus, kun muistaa, millaisia virheitä lähiöiden rakentamisessa on tehty. Lahtisen kirjassakin on karuja kertomuksia Patterihaan ja Ilpoisten lähiöiden rakentamisesta - edellinen rakennettiin rautatehtaan lähistöön ja asukkaat sairastuivat, Ilpoinen taas pystytettiin käytöstä poistetun kaatopaikan läheisyyteen.
Eikä lähiöiden arkkitehtuuri ole ollut aina kovin hohdokasta, joitain ilahduttavia poikkeuksia lukuun ottamatta. Niissäkin on se ongelma, että tavallinen katsoja ei niitä osaa arvosta - mikä olisi kadunmiehen näkemys esimerkiksi Suikkilasta, joka on suunnittelijansa, Pekka Pitkäsen, harkinnan tuote, lähes kokonaistaideteos?
Ratkaisuksi jäänee parempi arkkitehtuuri. Sitä toivotaan kaikkina aikoina, mutta kun näkemykset vaihtelevat vuosikymmenittäin, asia ei ole ihan helppo. Lahtisen kirjastahan käy ilmi, että 1960-luvulla Turun taidemuseota pidettiin huonona arkkitehtuurina. On täysin mahdollista, että juhlittua uutta kaupunginkirjastoa kritisoidaan 2040-luvulla vanhentuneena ja paikkaansa sopimattomana.
Edit 10.8.2016: myöhemmin tulin uudestaan miettineeksi tuota asiaa, että keskustan puutaloihin eivät Turun uudet asukkaat olisi mahtuneet. Kysyin asiaa Mikko Laaksoselta, joka asiaa varmasti parhaiten tuntee, ja hän oli sitä mieltä, että vanhat talot olisivat voineet hyvin asuttaa suurimman osan nykyisestä asukasmäärästä. Tontit oli kuitenkin rakennettu tiiviimmin ja huoneistot olivat pienempiä (mikä tietysti olisi nykyihmisille tyystin sopimatonta). Nythän kortteleissa on paljon tyhjää tilaa esim. autojen parkkipaikoille.
Rauno Lahtisen uutuuskirja puretuista taloista
Turun ikuinen trauma
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot. 200 s. k&h 2009.
Turkua pidetään usein kaupunkina, jossa historia näkyy. Katukuvassa näkyy paljaana ja rikkonaisena myös kaupungin rakennushistoria - keskenään erilaiset rakennukset riitelevät rajusti keskenään. Monet pitävät Turun katunäkymiä lohduttomina, jotkut harvat viihtyvät kerroksisuuden ja sekavuuden keskellä.
Saan varmasti monen vihat päälleni, kun totean, että kirjastoa vastapäätä kohoava kerrostalo Brahenlinna (Linnankatu 5) on minusta hieno. Sen julkisivu on kiinnostavasti vaihteleva ja rytmikäs. Talon edessä oleva piha mosaaiikkikiveyksineen on viehättävä. Olen myös ollut huomaavinani, että talossa viihdytään: todella monissa talon ikkunoissa on iltaisin valo.
Talo on kuitenkin hyvä esimerkki myös niin sanotusta Turun taudista. Rauno Lahtinen toteaa viime vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassaan Turun puretut talot, että sen rakentaminen niin sanotun Bassin talon paikalle oli ensimmäinen Aurajokirantojen kärsimä kirvelevä tappio. Rakentamiseen liittyi monia skandaaleja: rakennus oli mukana museolautakunnan suojelulistassa ja siitä huolimatta se purettiin. Lisäksi kerroksia tulikin varkain kahdeksan, eikä kuusi, kuten rakennusoikeuteen oli alun perin kuulunut.
Bassin talo oli hieno empire-henkinen rakennus, ilman muuta, ja sen olisi suonut säilyvän merkittävänä edes esimerkkinä oman aikansa rakentamisesta, varsinkin kun sen vastapuolena oli kaupunginkirjasto, mutta kun talo nyt kuitenkin purettiin ja sen tilalle rakennettiin uusi talo, on kai vain hyvä, että se edustaa aikakautensa laadukasta kerrostalorakentamista.
Turusta löytyy muitakin esimerkkejä taloista, joita syyttä vihataan: torin kulmalla oleva Terästalo ei varmasti edusta kovin kiinnostavaa arkkitehtuuria, mutta ei myöskään ole niin katastrofaalinen kuin Rauno Lahtinen antaa kirjassaan ymmärtää. KOP-kolmio taas on modernistisen arkkitehtuurin klassikko, täysin varmasti ja veistoksellisesti toteutettu ja poikkeuksellinen hanke, oman aikansa vow-arkkitehtuuria.
Turun puretuista taloista keskustelu onkin usein harmillisen yksipuolista. Kaikki vanhojen talojen tilalle rakennetut talot niputetaan yhden ja saman kategorian alle: rumien laatikoiden. Taloissa on eroja, eikä niiden huomaamiseen tarvita arkkitehdin koulutusta. Asiaa voi ajatella myös toisinpäin: nykyinen Hamburger Börs on ruma, mutta ei alkuperäinen, vuonna 1909 valmistunut hotellikaan kovin kaunis ollut.
Linnankatu viiden suunnittelija Olli Kestilä oli merkittävä arkkitehti. Hänellä on iso rooli Rauno Lahtisen kirjassa, ja hän myös osallistui laajasti julkiseen keskusteluun aiheesta. Kestilä päästää yhden kirjan pahimmista sammakoista haukkuessaan Turun taidemuseota rumaksi epäkäytännölliseksi.
Mutta aina syy ei ole ollut arkkitehtien. Suurempia syyllisiä vanhojen talojen purkamiseen ovat rakennuttajat, Turussa myös virkamiehet, kaupungin päättäjät. Turussa on aina katsottu hiukan läpi sormien rakennuttajien käsittämätöntä ja usein absurdia temppuilua. Lahtisen kirjassa on tästä erinomainen esimerkki: Turun Työväen Säästöpankki ilmoitti keskiviikkona tiedotustilaisuudessa, ettei pura Eerikinkatu 15:n piharakennuksia, ja vei sitten perjantaina, viisi minuuttia ennen asianomaisen viraston sulkeutumista purkuanomuksen, ja aloitti työt saman tien, lauantain vastaisena yönä. (Maaherra Paavo Aitio huudahti: "Rötisköt vaan pois!") Näistä traumoista Turku ei tule ikinä pääsemään eroon ja ne leimaavat kaupungin mainetta vielä pitkälle tulevaisuuteen.
Parempi maailma
Rauno Lahtisen Turun puretut talot on perusteellinen kertomus talojen purkamisesta ja uusien rakentamisesta. Kirja on uuden sarjan aloitus ja tämän vuoksi se käsittelee lähinnä vain ydinkeskustaa. Hienojen, hyvälle paperille painettujen aikalaiskuvien selailun lisäksi jokaisen kannattaa lukea hyvä ja sujuvasti kirjoitettu kertomus siitä, miten tilanteeseen on päädytty. Lisäksi teoksessa esitellään kaikki mainitut kohteet.
Lahtinen kertoo kiihkottomasti turkulaisen kansalaisaktivismin historian - ilman vanhojen, rakkaiden talojen purkamista Turussa ei ehkä olisi noussut niin innokasta porukkaa vaatimaan parempia elinoloja kuin 80-luvulla ja myöhemminkin tapahtui. Se kertoo laajemminkin yhteiskunnan muutoksesta, sillä ei ole mikään ihme, että vielä 1950- ja 1960-luvuilla harva heräsi huomaamaan talojen purkamista. Muutoksen tähän ovat tuoneet valppaampi media sekä sellainen yhteiskunta, jossa kansalaiset saavat ottaa osaa heitä koskeviin päätöksiin. Ainakin tässä mielessä maailma on tuntuvasti parempi paikka kuin monet nostalgikot antavat ymmärtää.
Toivoa sopii, että Rauno Lahtinen käsittelee tulevissa kirjoissa laajasti kaiken uudisrakentamisen ja tuo näkymiä myös 2000-lukuun. Turun taudin voi sanoa jatkuneen aina näihin päiviin asti: mitä muutakaan ovat arvokkaiden rakennusten purkamiset jokirannassa tai linja-autoaseman vieressä? Humalistonkadulta ja Rauhankadulta purettiin 2000-luvun alussa kaksi 1930-luvulta peräisin ollutta rakennusta, joita ei saa enää takaisin.
Ei arkkitehtuurikirja
Yksi ongelma teoksessa on: Lahtinen ei selvästikään ole mikään arkkitehtuurin asiantuntija. Kuvaillessaan vanhoja purettuja taloja hän lähinnä fiilistelee: talot ovat sympaattisia, kauniita tai mukavia. Toisaalta monet kirjan kuvat korvaavat tätä puutetta. Menneiden vuosikymmenten Turku on jo kuin vieras maanosa, josta voi lähinnä nähdä unia. Missä ovat nämä upeat talot, nämä satumaiset näkymät? Hyvä esimerkki on Junneliuksen talo (Linnankatu 8), jonka suunnitteli saksalaisperäinen Willy Oest. Sen tilalla on nyt Pekka Pitkäsen suunnittelema kerrostalo, jonka arvot eivät välttämättä monelle aukene.
Joidenkin kohteiden kohdalla voi hiukan naurahdellakin: Kansallis-Osake-Pankin talon (Linnankatu 13 b) upeat seinäkoristeet makasivat pitkään Nummen nuorisotalon edessä jonkinlaisena patsaana.
Yksi kysymys kuitenkin herää tämän tyyppisiä kirjoja ja muita vuodatuksia lukiessa:
mitä 50-, 60- ja 70-luvuilla sitten olisi pitänyt tehdä? Kasvanut asukasmäärä ei olisi keskustaan mahtunut - vaikka toki se ei kasvanutkaan niin paljon kuin 1960-luvulla vielä oletettiin, kun ajateltiin, että vuonna 2000 Turku olisi 250 000 tuhannen asukkaan kaupunki.
Olisiko väki pitänyt panna lähiöihin? Se vasta on kammottava ajatus, kun muistaa, millaisia virheitä lähiöiden rakentamisessa on tehty. Lahtisen kirjassakin on karuja kertomuksia Patterihaan ja Ilpoisten lähiöiden rakentamisesta - edellinen rakennettiin rautatehtaan lähistöön ja asukkaat sairastuivat, Ilpoinen taas pystytettiin käytöstä poistetun kaatopaikan läheisyyteen.
Eikä lähiöiden arkkitehtuuri ole ollut aina kovin hohdokasta, joitain ilahduttavia poikkeuksia lukuun ottamatta. Niissäkin on se ongelma, että tavallinen katsoja ei niitä osaa arvosta - mikä olisi kadunmiehen näkemys esimerkiksi Suikkilasta, joka on suunnittelijansa, Pekka Pitkäsen, harkinnan tuote, lähes kokonaistaideteos?
Ratkaisuksi jäänee parempi arkkitehtuuri. Sitä toivotaan kaikkina aikoina, mutta kun näkemykset vaihtelevat vuosikymmenittäin, asia ei ole ihan helppo. Lahtisen kirjastahan käy ilmi, että 1960-luvulla Turun taidemuseota pidettiin huonona arkkitehtuurina. On täysin mahdollista, että juhlittua uutta kaupunginkirjastoa kritisoidaan 2040-luvulla vanhentuneena ja paikkaansa sopimattomana.
Edit 10.8.2016: myöhemmin tulin uudestaan miettineeksi tuota asiaa, että keskustan puutaloihin eivät Turun uudet asukkaat olisi mahtuneet. Kysyin asiaa Mikko Laaksoselta, joka asiaa varmasti parhaiten tuntee, ja hän oli sitä mieltä, että vanhat talot olisivat voineet hyvin asuttaa suurimman osan nykyisestä asukasmäärästä. Tontit oli kuitenkin rakennettu tiiviimmin ja huoneistot olivat pienempiä (mikä tietysti olisi nykyihmisille tyystin sopimatonta). Nythän kortteleissa on paljon tyhjää tilaa esim. autojen parkkipaikoille.
sunnuntaina, tammikuuta 24, 2010
Kuka oli Eino Liekki?
Eino Liekki oli näitä Kanervan kustannusliikkeen salanimellä kirjoittaneita senttareita, jonka novelleja ilmestyi Iskussa ja Seikkailujen Maailmassa. Mitään tietoa siitä, kuka Liekki oikeasti oli, ei ole. Voi vain esittää arveluja, eivätkä nekään ole kovin kummoisia. Veikkaus on, että kyse on ammattikirjoittajasta, sen verran sujuvasti - joskaan ei mieleenjäävästi - teksti kulkee esimerkiksi novellissa "Professori Tähtiniemen hermoklinikka" (SM 1940). Kyse ei välttämättä ole romaanikirjailijasta, vaan ehkäpä sanomalehtitoimittajasta, joka on kynäillyt novelleja ja ehkä seuranäytelmiäkin varsinaisen työnsä ohessa. Liekin takana olevaa henkilöllisyyttä voisi arvailla esimerkiksi tämän käyttämien henkilöhahmojen nimien perusteella - onko esimerkiksi Tauno Soramäki, mainitun novellin sankari, mukana jossain toisessa tekstissä, jonka ko. kirjoittaja on julkaissut?
Eino Liekki -nimimerkki ilmestyi Iskuun jo vuonna 1935, lehden kolmanteen numeroon (jolloin lehden nimi oli vielä käytännössä Jännityskertomuksia; nimi muuttui aika pian). Novellin nimi oli "3 ihmistä", alaotsikolla "Jännityskertomus Helsingistä". Liekki kirjoitti jännäreitä lähes jokaiseen Iskun numeroon liki kolmen vuoden ajan. Vuonna 1937 alkuperäinen Isku lakkasi ilmestymästä ja Liekki siirtyi Seikkailujen Maailmaan, jossa hän debytoi vielä samana vuonna. Vuonna 1938 hän piti taukoa jatkaakseen taas vuonna 1939. Liekki jatkoi kirjoittamista aina numeroon 1/1941 saakka, jolloin hän lopetti - ehkä hän joutui sotaan, jossa hän ehkä kuoli. Tai sitten hän vain lakkasi kirjoittamasta - ehkä porvarillinen työ vei liikaa aikaa eikä vapaaksi kirjoittajaksi voinut ruveta. On todennäköistä, että kyse oli jostakusta Kanervan kirjapainon perustajan August Kanervan henkilökohtaisesta tutusta, koska nimi ei esiinny muissa alan lehdissä. Ehkä Liekki oli joku lahtelainen toimittaja - Kanervahan toimi Lahdessa.
Eino Liekki kehitti Seikkailujen Maailmaan pitkäaikaisen sarjan Pertti Pasilasta, suomalaisesta seikkailijasta, joka joutuu kaikenlaisiin selkkauksiin ja taistelee mm. neuvostoliittolaiais vastaan, kuten aikakauteen kuuluu. Pertti Pasila -tarinoista saisi kokonaisen kirjan - jos jutut vain olisivat kiinnostavammin kirjoitettuja. Eino Liekin rinnalla vastaavia Kanervan lehtiin kirjoittaneita olivat mm. Erkki Horma, Jaska Autero, Kalevi Nervas ja Kaarlo Karmala.
Ja loppuun mainos: "Professori Tähtiniemen hermoklinikka" ilmestyy vuosikertatarinana Iskun tulevassa scifi-numerossa!
Alla luettelo Eino Liekin tarinoista Seikkailujen Maailmassa (piti tehdä myös Iskun jutuista vastaava, mutta väsähdin):
1/1937
Eino Liekki: Salakuljettajan lemmitty
3/1937
Eino Liekki: Reijo Hirvinevan rikos
1/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila vapautuu Kakolasta
2/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila pelastaa naisen
3/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila käy Tampereella
4/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila pakenee Tallinnaan
5/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila kohtaa tuntemattoman naisen
6/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila joutuu tshekan pyöveliksi
8/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila viettää viikonloppua
9/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila tutustuu ”Kolgan kreivin” vaimoon
Eino Liekki: Kakolasta karannut vanki (päähenkilö Alku Siimes)
10/1939
anonyymi (Eino Liekki?): Seikkailija Pertti Pasila käy Kulosaaressa
11/1939
Eino Liekki: Pirttiniemessä kummittelee
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila käy Lahden syysmarkkinoilla
12/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila joutuu uhkaavaan tilanteeseen
2/1940
Eino Liekki: Professori Tähtiniemen hermoklinikka
3/1940
Eino Liekki: Tohtori Rikulan myrkkykeksintö
4/1940
Eino Liekki: Rikospoliisi Ilmari Valamon seikkailu
5/1940
Eino Liekki: Rutto hiipii Helsinkiin. Rikoskertomus
7/1940
Eino Liekki: Kummitushuvila
9/1940
Eino Liekki: Tohtori Rikulan pääkallo. Kertomus mielenvikaisesta lääkäristä, joka aiheuttaa kammottavan verinäytelmän.
1/1941
9 Eino Liekki: Verinen puukko
Eino Liekki -nimimerkki ilmestyi Iskuun jo vuonna 1935, lehden kolmanteen numeroon (jolloin lehden nimi oli vielä käytännössä Jännityskertomuksia; nimi muuttui aika pian). Novellin nimi oli "3 ihmistä", alaotsikolla "Jännityskertomus Helsingistä". Liekki kirjoitti jännäreitä lähes jokaiseen Iskun numeroon liki kolmen vuoden ajan. Vuonna 1937 alkuperäinen Isku lakkasi ilmestymästä ja Liekki siirtyi Seikkailujen Maailmaan, jossa hän debytoi vielä samana vuonna. Vuonna 1938 hän piti taukoa jatkaakseen taas vuonna 1939. Liekki jatkoi kirjoittamista aina numeroon 1/1941 saakka, jolloin hän lopetti - ehkä hän joutui sotaan, jossa hän ehkä kuoli. Tai sitten hän vain lakkasi kirjoittamasta - ehkä porvarillinen työ vei liikaa aikaa eikä vapaaksi kirjoittajaksi voinut ruveta. On todennäköistä, että kyse oli jostakusta Kanervan kirjapainon perustajan August Kanervan henkilökohtaisesta tutusta, koska nimi ei esiinny muissa alan lehdissä. Ehkä Liekki oli joku lahtelainen toimittaja - Kanervahan toimi Lahdessa.
Eino Liekki kehitti Seikkailujen Maailmaan pitkäaikaisen sarjan Pertti Pasilasta, suomalaisesta seikkailijasta, joka joutuu kaikenlaisiin selkkauksiin ja taistelee mm. neuvostoliittolaiais vastaan, kuten aikakauteen kuuluu. Pertti Pasila -tarinoista saisi kokonaisen kirjan - jos jutut vain olisivat kiinnostavammin kirjoitettuja. Eino Liekin rinnalla vastaavia Kanervan lehtiin kirjoittaneita olivat mm. Erkki Horma, Jaska Autero, Kalevi Nervas ja Kaarlo Karmala.
Ja loppuun mainos: "Professori Tähtiniemen hermoklinikka" ilmestyy vuosikertatarinana Iskun tulevassa scifi-numerossa!
Alla luettelo Eino Liekin tarinoista Seikkailujen Maailmassa (piti tehdä myös Iskun jutuista vastaava, mutta väsähdin):
1/1937
Eino Liekki: Salakuljettajan lemmitty
3/1937
Eino Liekki: Reijo Hirvinevan rikos
1/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila vapautuu Kakolasta
2/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila pelastaa naisen
3/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila käy Tampereella
4/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila pakenee Tallinnaan
5/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila kohtaa tuntemattoman naisen
6/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila joutuu tshekan pyöveliksi
8/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila viettää viikonloppua
9/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila tutustuu ”Kolgan kreivin” vaimoon
Eino Liekki: Kakolasta karannut vanki (päähenkilö Alku Siimes)
10/1939
anonyymi (Eino Liekki?): Seikkailija Pertti Pasila käy Kulosaaressa
11/1939
Eino Liekki: Pirttiniemessä kummittelee
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila käy Lahden syysmarkkinoilla
12/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila joutuu uhkaavaan tilanteeseen
2/1940
Eino Liekki: Professori Tähtiniemen hermoklinikka
3/1940
Eino Liekki: Tohtori Rikulan myrkkykeksintö
4/1940
Eino Liekki: Rikospoliisi Ilmari Valamon seikkailu
5/1940
Eino Liekki: Rutto hiipii Helsinkiin. Rikoskertomus
7/1940
Eino Liekki: Kummitushuvila
9/1940
Eino Liekki: Tohtori Rikulan pääkallo. Kertomus mielenvikaisesta lääkäristä, joka aiheuttaa kammottavan verinäytelmän.
1/1941
9 Eino Liekki: Verinen puukko
keskiviikkona, tammikuuta 13, 2010
Borgesin kuvitteelliset olennot
Tein tämmöisen arvion Kulttuurivihkoihin, mutta teksti kestänee toisenkin julkaisun.
Borgesin poikkeuksellinen hakuteos
Jorge Luis Borges ja Margarita Guerrero: Kuvitteellisten olentojen kirja (El libro de los seres imaginarios, 1957). Suom. Sari Selander. Teos. 277 s.
Argentiinalainen Jorge Luis Borges on nykyään kirjallisuuden suurimpia kulttihahmoja. Miltei salaperäinen hohto ympäröi hänen teoksiaan, kuten jo 1960-luvulla suomeksi käännettyä Haarautuvien polkujen puutarhaa. Hohto on peräisin jo hänen omista teoksistaan, jotka on kirjoitettu mystisen selkeällä tyylillä ja joka perustuu usein tärkeiden tai ainakin odotettavissa olevien asioiden poisjättämiseen.
Borgesin kulttimaine liittyy paljolti myös 1960-luvun jälkeiseen humanistiseen tutkimukseen. Michel Foucault viittaa Borgesiin Sanat ja asiat -teoksensa ensisivuilla. Borgesin siteeraama kiinalaisesta sanakirjasta peräisin oleva eläinten luokittelu haastaa länsimaisen tavan luokitella eläimiä ja asioita ylipäätään, ja Foucault saa tästä kimmokkeen kysyä, miksi länsimaissa asiat luokitellaan niin kuin luokitellaan. Borges on ollut yksi postmodernin ajattelun ja postmodernistisen taiteen kummisetiä.
Suomeksi on nyt saatu Teoksen mainiossa Baabel-sarjassa Borgesin leikillinen hakuteos Kuvitteellisten olentojen kirja, jonka alkuteoksen ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1957. Siinä Borges ja assistenttina toiminut Margarita Guerrero esittelevät yli sata kirjallisuuden ja myyttien eläintä ja otusta.
Kyse ei ole mistään tavanomaisesta hakuteoksesta, vaikka tekstit onkin asetettu aakkosjärjestykseen - Borgesin teksteillä ei varmasti saisi apurahaa tietokirjan kirjoittamiseen. Borges ei juuri välitä esimerkiksi vuosiluvuista eikä tarkoista lähdemerkinnöistä. Monet siteeratut kirjailijat ja tutkijat saavat kulkea viehättävästi pelkillä sukunimillään: Lane, De Quincey, Soothill, Saintsbury...
Sama koskee metodia. Osa hakusanoista on kokonaisia sitaatteja vanhemmista kirjoista. Eräiden otusten hakusanoiksi riittävät vain Kafkan novellit, jotka ovat samalla ainoita mainintoja koko otuksesta. Borges asettaa hakuteoksen perinteisen määritelmän kyseenalaiseksi: voiko hakuteos viitata itseensä näin häikäilemättömästi?
Borges vastaa itse: totta kai voi. Ensyklopediasta tulee näin kirjallisuuden ja mielikuvituksen puolustus. Miksi joku selittäisi jonkin asian, kun joku on kuitenkin sen jo sanonut paremmin? Mieleen tulee Borgesin kuuluisa faabeli miehestä, joka kirjoitti Don Quijoten, mutta teki sen 300 vuotta myöhemmin, jolloin Cervantesin romaanin kaikki merkitykset muuttivat täysin merkitystään.
Quijote-mies Pierre Menardin tarina on tietysti yksi tärkeimmistä syistä, joiden takia Borgesista on tullut postmodernismin ja sen ylittävän ajattelun kummisetä: merkitykset muuttuvat kun ne irrotetaan omista yhteyksistään ja asetetaan toisiin.
Samalla tavalla kuvitteelliset olennot saavat uusia merkityksiä asetettuna tällä tavalla rinnakkain ja peräkkäin.
Borgesin innostus fantasiaan, kauhuun ja seikkailukirjallisuuteen näkyy jokaisella Kuvitteellisten olentojen kirjan sivulla. Jokaisesta tekstistä olisi voinut tehdä myös pitkän novellin tai jopa romaanin, mutta borgesilaiseen metodiin kuuluu se, että on parempi uneksia kirja kuin kirjoittaa se. Tällä tavalla asioihin jää salaperäisyyttä ja se taas on ainoa, joka pitää meidät järjissämme.
Sari Selanderin suomennos on hyvä, mutta oikoluvussa on ollut pieniä ongelmia. Suomentajan selitykset ovat hyvät, mutta usein toistavat jo Borgesin sanomaa - joku lukija saattaisi jopa kaivata sitä, että Borgesin jälkeensä jättämä salaperäisyys jätettäisiin silleen. Selander on kirjoittanut teokseen myös hyvät ja selventävät jälkisanat, joiden jälkeen voi vain harmitella sitä, miksi Borgesin kaltainen ihailtava ihminen kävi Chilessä kunnioittamassa Pinochetin hallintoa.
Vielä yksi asia: Matti Rossi suomensi Kolmas maailma -teokseen yli 40 vuotta sitten kolme Borgesin keskeistä novellia, "Mies joka kirjoitti Quijoten", "Baabelin kirjasto" ja "Tlön, Uqbar, Orbis Tertius", joita ei ole julkaistu suomeksi muualla. Miksei joku kustantaja tee näistä omaa nidettään? On kulttuuriskandaali, että ne eivät ole saatavilla.
Borgesin poikkeuksellinen hakuteos
Jorge Luis Borges ja Margarita Guerrero: Kuvitteellisten olentojen kirja (El libro de los seres imaginarios, 1957). Suom. Sari Selander. Teos. 277 s.
Argentiinalainen Jorge Luis Borges on nykyään kirjallisuuden suurimpia kulttihahmoja. Miltei salaperäinen hohto ympäröi hänen teoksiaan, kuten jo 1960-luvulla suomeksi käännettyä Haarautuvien polkujen puutarhaa. Hohto on peräisin jo hänen omista teoksistaan, jotka on kirjoitettu mystisen selkeällä tyylillä ja joka perustuu usein tärkeiden tai ainakin odotettavissa olevien asioiden poisjättämiseen.
Borgesin kulttimaine liittyy paljolti myös 1960-luvun jälkeiseen humanistiseen tutkimukseen. Michel Foucault viittaa Borgesiin Sanat ja asiat -teoksensa ensisivuilla. Borgesin siteeraama kiinalaisesta sanakirjasta peräisin oleva eläinten luokittelu haastaa länsimaisen tavan luokitella eläimiä ja asioita ylipäätään, ja Foucault saa tästä kimmokkeen kysyä, miksi länsimaissa asiat luokitellaan niin kuin luokitellaan. Borges on ollut yksi postmodernin ajattelun ja postmodernistisen taiteen kummisetiä.
Suomeksi on nyt saatu Teoksen mainiossa Baabel-sarjassa Borgesin leikillinen hakuteos Kuvitteellisten olentojen kirja, jonka alkuteoksen ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1957. Siinä Borges ja assistenttina toiminut Margarita Guerrero esittelevät yli sata kirjallisuuden ja myyttien eläintä ja otusta.
Kyse ei ole mistään tavanomaisesta hakuteoksesta, vaikka tekstit onkin asetettu aakkosjärjestykseen - Borgesin teksteillä ei varmasti saisi apurahaa tietokirjan kirjoittamiseen. Borges ei juuri välitä esimerkiksi vuosiluvuista eikä tarkoista lähdemerkinnöistä. Monet siteeratut kirjailijat ja tutkijat saavat kulkea viehättävästi pelkillä sukunimillään: Lane, De Quincey, Soothill, Saintsbury...
Sama koskee metodia. Osa hakusanoista on kokonaisia sitaatteja vanhemmista kirjoista. Eräiden otusten hakusanoiksi riittävät vain Kafkan novellit, jotka ovat samalla ainoita mainintoja koko otuksesta. Borges asettaa hakuteoksen perinteisen määritelmän kyseenalaiseksi: voiko hakuteos viitata itseensä näin häikäilemättömästi?
Borges vastaa itse: totta kai voi. Ensyklopediasta tulee näin kirjallisuuden ja mielikuvituksen puolustus. Miksi joku selittäisi jonkin asian, kun joku on kuitenkin sen jo sanonut paremmin? Mieleen tulee Borgesin kuuluisa faabeli miehestä, joka kirjoitti Don Quijoten, mutta teki sen 300 vuotta myöhemmin, jolloin Cervantesin romaanin kaikki merkitykset muuttivat täysin merkitystään.
Quijote-mies Pierre Menardin tarina on tietysti yksi tärkeimmistä syistä, joiden takia Borgesista on tullut postmodernismin ja sen ylittävän ajattelun kummisetä: merkitykset muuttuvat kun ne irrotetaan omista yhteyksistään ja asetetaan toisiin.
Samalla tavalla kuvitteelliset olennot saavat uusia merkityksiä asetettuna tällä tavalla rinnakkain ja peräkkäin.
Borgesin innostus fantasiaan, kauhuun ja seikkailukirjallisuuteen näkyy jokaisella Kuvitteellisten olentojen kirjan sivulla. Jokaisesta tekstistä olisi voinut tehdä myös pitkän novellin tai jopa romaanin, mutta borgesilaiseen metodiin kuuluu se, että on parempi uneksia kirja kuin kirjoittaa se. Tällä tavalla asioihin jää salaperäisyyttä ja se taas on ainoa, joka pitää meidät järjissämme.
Sari Selanderin suomennos on hyvä, mutta oikoluvussa on ollut pieniä ongelmia. Suomentajan selitykset ovat hyvät, mutta usein toistavat jo Borgesin sanomaa - joku lukija saattaisi jopa kaivata sitä, että Borgesin jälkeensä jättämä salaperäisyys jätettäisiin silleen. Selander on kirjoittanut teokseen myös hyvät ja selventävät jälkisanat, joiden jälkeen voi vain harmitella sitä, miksi Borgesin kaltainen ihailtava ihminen kävi Chilessä kunnioittamassa Pinochetin hallintoa.
Vielä yksi asia: Matti Rossi suomensi Kolmas maailma -teokseen yli 40 vuotta sitten kolme Borgesin keskeistä novellia, "Mies joka kirjoitti Quijoten", "Baabelin kirjasto" ja "Tlön, Uqbar, Orbis Tertius", joita ei ole julkaistu suomeksi muualla. Miksei joku kustantaja tee näistä omaa nidettään? On kulttuuriskandaali, että ne eivät ole saatavilla.
tiistaina, tammikuuta 12, 2010
Tietokonepeleistä ja Doomista
Pitkästä aikaa tännekin joku teksti. Tämä ilmestyi Peilissä, lasten ja nuorten av-asioita käsittelevässä lehdessä, jonne kirjoitin joskus enemmänkin (ja olin jopa lehden toimitusneuvostossa). En tiedä, onko tämä mitenkään validi, enkä ole pelannut oikein kunnolla mitään tietokonepeliä kohta 15 vuoteen. Joku tyyppi otti minuun yhteyttä tämän jälkeen ja oli kovin vihainen siitä, että olin yhdistänyt tietokonepelit ja natsismin, luuli että yritin nostattaa moraalista hysteriaa, vaikka siitä ei ole kyse. Taisin onnistua rauhoittamaan tyypin.
Mystistä intertekstuaalisuutta
Merkintöjä Doomista ja Wolfensteinista
Tietokonepelit oli pitkään sysätty siihen samaan kastiin, jossa oli aiemmin pidetty elokuvaa, radiota, televisiota, sarjakuvia ja kännyköitä: ne turmelivat niitä käyttävän ihmisen. Nyt tietokonepelejä tutkitaan aivan kuin mitä tahansa kulttuurituotetta.
Tämä tutkimus on kuitenkin luonteeltaan hyvin jälkimodernia. Se ei pidä tietokonepelejä taiteena ja sitä kiinnostavat esimerkiksi ne tavat, joilla pelaaja esimerkiksi muokkaa identiteettiään pelien avulla tai niiden kerronnassa. Muodostetaan teorioita siitä, miten pelejä luetaan ja millaisia kerrontamuotoja niissä käytetään.
Pelien estetiikka
Olisiko tietokonepelejä mahdollista kuitenkin tutkia taiteena? Voisiko kysyä, millaisia kuvakompositioita peleissä muodostetaan - ovatko ne tasapainoisia ja mitä niiden värit kertovat? Millaista on grafiikka? Onko se herkkää ja ilmaisuvoimaista? Onko pelin maailma johdonmukainen ja poeettisesti tosi? Mitä pelin tekijä (auteur?) yrittää kertoa? Mikä on pelin syvin sanoma? Tällaisia kysymyksiä kyllä esitetään pelikritiikissä, mutta ehkä kovin pinnallisesti.
Tällaisten selvästi esteettisten kysymysten lisäksi voisi myös tutkia tietokonepelien intertekstuaalisia viitteitä. Selvää on, että varsinkin avaruus- ja tulevaisuusaiheiset pelit lainailevat alan elokuvista - monet perustuvatkin niihin -, mutta haastavampaa olisi hakea peleistä laajempia kulttuurihistoriallisia yhteyksiä, jotka eivät ns. tavalliselle pelaajalle välttämättä aukea.
Tässä yritän hakea tavattoman suositusta Doom-pelistä ja sen edeltäjästä Wolfensteinista joitain kosketuskohtia, jotka tekevät pelistä hauskemman elämyksen kuin monet muut vastaavat. Harmillista on vain se, että olen jäänyt koneiden päivitysrumbassa pahasti jälkeen ja joudun pelaamaan jotain vanhaa versiota. Doom on kehittynyt huimasti eteenpäin eikä se ole enää edes samanniminen. Pelin perusidea on kuitenkin pysynyt samana: pelaaja kulkee oudoissa käytävissä ase kädessään, ampuu vastaantulevia sotilaita ja hirviöitä ja hankkii aarteita.
Mystiikan oppihistoriaa
Alkuperäisessä Wolfensteinissa pelillä oli selkeä päämäärä: keihäs, "spear of destiny", kuten pelin alaotsikko ilmoitti. Korkeimmaille tasolle päästyään, suurimman hirviön tapettuaan ja oikean salaoven löydettyään pelaaja sai keihään ja peli loppui. Mistä keihäästä on kyse?
Vastausta voi etsiä vaikkapa kolmannen valtakunnan historiasta. Väitetään, että koko natsi-Saksan ideologia ja hallinto perustui okkultistiselle filosofialle. Heinrich Himmler, SS:n päällikkö, ainakin oli kuulemma kovin innostunut mystiikasta ja mustasta magiasta. Hitlerinkin elämästä on löydetty todisteita siitä, että hän oli kiinnostunut mystiikasta.
Väitteitä ei ole pitävästi todistettu, mutta herkullisen hauskassa kirjassaan Pyhä keihäs englantilainen hömppätutkija Trevor Ravenscroft kertoo nimenomaan Wolfensteinissa tavattavan keihään tarinan. Keihäs tunnetaan paremmin nimellä Longinuksen keihäs; se on keihäs, jolla roomalainen sotilas Longinus vuodatti ristillä Kristuksen veren. Keihäällä on uskottu olevan ylimaallisia voimia eikä ketään, joka sitä pitää hallussaan, voida voittaa. Ravenscroftin mukaan Hitler halusi välttämättä keihään itselleen - ja ilmeisesti jonkin version historian melskeissä seilanneesta pyhäinjäännöksestä hän saikin haltuunsa.
Doomin ja natsi-Saksan välinen yhteys on selvä. Wolfensteinissa suurimman vaarat muodostavat natsisotilaat, Doomissa monet salaiset paikat ovat hakaristin muotoisia. Doomin maailman arkkitehtuuri on sitäpaitsi selvästi saanut vaikutteita natsi-Saksan arkkitehtuurista. Käytävät ovat pitkiä ja niitä varjostavat usein korkeat pilarit. Seinät ovat jyrkkiä ja pudotukset huimia. Joka puolella on harmaata graniittia. Valon ja varjon vaihtelut ovat dramaattisia. Pelikentät sijaitsevat jossain vuoristossa - tämä vie ajatukset Hitlerin omaan Kotkanlinnaan. Joka paikassa palavat soihdut taas tuovat mieleen Albert Speerin kunnianhimoiset valaistussuunnitelmat.
Tämä ei kuitenkaan riitä. Wolfenstein ja Doom liittyvät tämänkaltaiseen aatehistoriaan muutenkin.
Wagner ja Mozart
Hitler piti suunnattomasti Wagnerin oopperoista, joka tosiseikka on vääristänyt Wagnerin maineen loppuiäksi. Wagner oli Hitlerin tapainen mystikko, jonka tunnetuin ooppera lienee Wolfram von Eschenbachin keskiaikaiseen Parsifal-runoelmaan perustuva samanniminen teos. Siinä etsitään Graalin maljaa, joka sekin oli merkittävä pyhäinjäännös Hitlerille. Malja oli se sama malja, josta viimeisellä ehtoollisella juotiin viiniä ja johon Longinuksen keihään tekemästä haavasta Kristuksen veri valutettiin. (Wagnerin oopperan mukaan Longinuksen keihästä säilytettiin Graalin linnassa!)
Graalin malja ja muu keskiaikainen pyhäinjäännösmystiikka esiintyvät sittemmin monissa valistusajan ja romantiikan teoksissa. Niistä tuli aivan normaalia vapaamuurari- ja mystisen kirjallisuuden vakiotavaraa.
Mozartin, joka oli itsekin vapaamuurari, Taikahuilu on tyypillinen: siinä sankari joutuu kokeiden ja koettelemusten kautta valloittamaan itselleen paratiisin. Monet kokeet liittyvät oviin, aivan kuin Doomissa: sankari, Mozartilla prinssi Tamino, joutuu löytämään oikeat ovet, jotta hän pääsisi eteenpäin. Sama kuvio toistuu monissa vapaamuurarien suosimissa kirjoissa - kaikissa sankari valitsee eri ovista oikean, hän joutuu ylittämään tulimeriä, myrkyllisiä lammikoita ja taistelemaan hirviöitä vastaan. Kuulostaako tutulta?
Doomiin tultaessa kokeista on vain hävinnyt kaikki henkisyys, vaikka pelin loppuun asti pääseminen ilmeisesti takaakin jonkinlainen onnen ja autuuden. 1900-luvun lopussa ei vain enää ole mahdollista laulaa kauneuden ja viisauden ylistystä, niin kuin Taikahuilussa. Kohderyhmän pelaajat tuskin pitäisivät sitä kovin hyvänä vitsinä.
Nämä ovat vain muutamia kosketuskohtia aiheesta, josta ei ole nähdäkseni tehty ollenkaan tutkimuksia (mikään edelläolevasta ei muuten tarkoita sitä, että Doomin tekijöillä olisi natsisympatioita). Samalla, kun kulttuurintutkimukselliset metodit saavat vallan tietokonepelitutkimuksessa, voitaisiin kuitenkin käyttää myös perinteisempiä taiteentutkimuksen metodeja. Intertekstuaalisten viitteiden hakeminen on näistä vain yksi.
Mystistä intertekstuaalisuutta
Merkintöjä Doomista ja Wolfensteinista
Tietokonepelit oli pitkään sysätty siihen samaan kastiin, jossa oli aiemmin pidetty elokuvaa, radiota, televisiota, sarjakuvia ja kännyköitä: ne turmelivat niitä käyttävän ihmisen. Nyt tietokonepelejä tutkitaan aivan kuin mitä tahansa kulttuurituotetta.
Tämä tutkimus on kuitenkin luonteeltaan hyvin jälkimodernia. Se ei pidä tietokonepelejä taiteena ja sitä kiinnostavat esimerkiksi ne tavat, joilla pelaaja esimerkiksi muokkaa identiteettiään pelien avulla tai niiden kerronnassa. Muodostetaan teorioita siitä, miten pelejä luetaan ja millaisia kerrontamuotoja niissä käytetään.
Pelien estetiikka
Olisiko tietokonepelejä mahdollista kuitenkin tutkia taiteena? Voisiko kysyä, millaisia kuvakompositioita peleissä muodostetaan - ovatko ne tasapainoisia ja mitä niiden värit kertovat? Millaista on grafiikka? Onko se herkkää ja ilmaisuvoimaista? Onko pelin maailma johdonmukainen ja poeettisesti tosi? Mitä pelin tekijä (auteur?) yrittää kertoa? Mikä on pelin syvin sanoma? Tällaisia kysymyksiä kyllä esitetään pelikritiikissä, mutta ehkä kovin pinnallisesti.
Tällaisten selvästi esteettisten kysymysten lisäksi voisi myös tutkia tietokonepelien intertekstuaalisia viitteitä. Selvää on, että varsinkin avaruus- ja tulevaisuusaiheiset pelit lainailevat alan elokuvista - monet perustuvatkin niihin -, mutta haastavampaa olisi hakea peleistä laajempia kulttuurihistoriallisia yhteyksiä, jotka eivät ns. tavalliselle pelaajalle välttämättä aukea.
Tässä yritän hakea tavattoman suositusta Doom-pelistä ja sen edeltäjästä Wolfensteinista joitain kosketuskohtia, jotka tekevät pelistä hauskemman elämyksen kuin monet muut vastaavat. Harmillista on vain se, että olen jäänyt koneiden päivitysrumbassa pahasti jälkeen ja joudun pelaamaan jotain vanhaa versiota. Doom on kehittynyt huimasti eteenpäin eikä se ole enää edes samanniminen. Pelin perusidea on kuitenkin pysynyt samana: pelaaja kulkee oudoissa käytävissä ase kädessään, ampuu vastaantulevia sotilaita ja hirviöitä ja hankkii aarteita.
Mystiikan oppihistoriaa
Alkuperäisessä Wolfensteinissa pelillä oli selkeä päämäärä: keihäs, "spear of destiny", kuten pelin alaotsikko ilmoitti. Korkeimmaille tasolle päästyään, suurimman hirviön tapettuaan ja oikean salaoven löydettyään pelaaja sai keihään ja peli loppui. Mistä keihäästä on kyse?
Vastausta voi etsiä vaikkapa kolmannen valtakunnan historiasta. Väitetään, että koko natsi-Saksan ideologia ja hallinto perustui okkultistiselle filosofialle. Heinrich Himmler, SS:n päällikkö, ainakin oli kuulemma kovin innostunut mystiikasta ja mustasta magiasta. Hitlerinkin elämästä on löydetty todisteita siitä, että hän oli kiinnostunut mystiikasta.
Väitteitä ei ole pitävästi todistettu, mutta herkullisen hauskassa kirjassaan Pyhä keihäs englantilainen hömppätutkija Trevor Ravenscroft kertoo nimenomaan Wolfensteinissa tavattavan keihään tarinan. Keihäs tunnetaan paremmin nimellä Longinuksen keihäs; se on keihäs, jolla roomalainen sotilas Longinus vuodatti ristillä Kristuksen veren. Keihäällä on uskottu olevan ylimaallisia voimia eikä ketään, joka sitä pitää hallussaan, voida voittaa. Ravenscroftin mukaan Hitler halusi välttämättä keihään itselleen - ja ilmeisesti jonkin version historian melskeissä seilanneesta pyhäinjäännöksestä hän saikin haltuunsa.
Doomin ja natsi-Saksan välinen yhteys on selvä. Wolfensteinissa suurimman vaarat muodostavat natsisotilaat, Doomissa monet salaiset paikat ovat hakaristin muotoisia. Doomin maailman arkkitehtuuri on sitäpaitsi selvästi saanut vaikutteita natsi-Saksan arkkitehtuurista. Käytävät ovat pitkiä ja niitä varjostavat usein korkeat pilarit. Seinät ovat jyrkkiä ja pudotukset huimia. Joka puolella on harmaata graniittia. Valon ja varjon vaihtelut ovat dramaattisia. Pelikentät sijaitsevat jossain vuoristossa - tämä vie ajatukset Hitlerin omaan Kotkanlinnaan. Joka paikassa palavat soihdut taas tuovat mieleen Albert Speerin kunnianhimoiset valaistussuunnitelmat.
Tämä ei kuitenkaan riitä. Wolfenstein ja Doom liittyvät tämänkaltaiseen aatehistoriaan muutenkin.
Wagner ja Mozart
Hitler piti suunnattomasti Wagnerin oopperoista, joka tosiseikka on vääristänyt Wagnerin maineen loppuiäksi. Wagner oli Hitlerin tapainen mystikko, jonka tunnetuin ooppera lienee Wolfram von Eschenbachin keskiaikaiseen Parsifal-runoelmaan perustuva samanniminen teos. Siinä etsitään Graalin maljaa, joka sekin oli merkittävä pyhäinjäännös Hitlerille. Malja oli se sama malja, josta viimeisellä ehtoollisella juotiin viiniä ja johon Longinuksen keihään tekemästä haavasta Kristuksen veri valutettiin. (Wagnerin oopperan mukaan Longinuksen keihästä säilytettiin Graalin linnassa!)
Graalin malja ja muu keskiaikainen pyhäinjäännösmystiikka esiintyvät sittemmin monissa valistusajan ja romantiikan teoksissa. Niistä tuli aivan normaalia vapaamuurari- ja mystisen kirjallisuuden vakiotavaraa.
Mozartin, joka oli itsekin vapaamuurari, Taikahuilu on tyypillinen: siinä sankari joutuu kokeiden ja koettelemusten kautta valloittamaan itselleen paratiisin. Monet kokeet liittyvät oviin, aivan kuin Doomissa: sankari, Mozartilla prinssi Tamino, joutuu löytämään oikeat ovet, jotta hän pääsisi eteenpäin. Sama kuvio toistuu monissa vapaamuurarien suosimissa kirjoissa - kaikissa sankari valitsee eri ovista oikean, hän joutuu ylittämään tulimeriä, myrkyllisiä lammikoita ja taistelemaan hirviöitä vastaan. Kuulostaako tutulta?
Doomiin tultaessa kokeista on vain hävinnyt kaikki henkisyys, vaikka pelin loppuun asti pääseminen ilmeisesti takaakin jonkinlainen onnen ja autuuden. 1900-luvun lopussa ei vain enää ole mahdollista laulaa kauneuden ja viisauden ylistystä, niin kuin Taikahuilussa. Kohderyhmän pelaajat tuskin pitäisivät sitä kovin hyvänä vitsinä.
Nämä ovat vain muutamia kosketuskohtia aiheesta, josta ei ole nähdäkseni tehty ollenkaan tutkimuksia (mikään edelläolevasta ei muuten tarkoita sitä, että Doomin tekijöillä olisi natsisympatioita). Samalla, kun kulttuurintutkimukselliset metodit saavat vallan tietokonepelitutkimuksessa, voitaisiin kuitenkin käyttää myös perinteisempiä taiteentutkimuksen metodeja. Intertekstuaalisten viitteiden hakeminen on näistä vain yksi.
keskiviikkona, lokakuuta 07, 2009
Sotakirjan sisältö
Sotakirjaprojekti on edennyt lähes viimeiseen vaiheeseen - alla kirjan sisältö, joka toivottavasti pysyy sellaisenaan, mutta kaikilta perikunnilta ei vielä ole saatu lopullista, allekirjoitettua lupaa. Here's hoping... Postitan pitkän esipuheeni myöhemmin.
Juri Nummelin: Novelleja ja reportaaseja Suomen sodasta
Usko Hurmerinta: Taistelu korvessa, Hakkapeliitta 36/1943
A. E. Järvinen: Puoliautomaatti, Hakkapeliitta 51-52/1943
Hugo Valpas: Surinaa idästä, Hurtti-Ukko 7-8/1941
Antero Aulamo: Me emme puhu mitään, Seikkailujen Maailma 6/1943
Armas J. Pulla: Herra alikersantin selkäpiitä karmii, Paukku / Ikäväntorjuntaa kaikille 7/1941.
Aake Jermo: Täti, Hopeatorvet 6/1943
Outsider: Vakooja tulee sotasairaalaan, Hopeatorvet 28/1942
Kaarlo Erho: Korpr. Raitasen kasapanos, Hakkapeliitta 10/1942
L. Valakivi: "Sankari"-pari, Asemies 2/1941
Heikki Jylhä: Kaksi suomalaista rivimiestä, Hakkapeliitta 43/1943
Tenho Palsa: Tankki palaa!, Hurtti-Ukko 10/1942
Olavi Siippainen: Tankkeja tuhotaan, Hurtti-Ukko 1/1943
Raoul Palmgren: Joel Valaksen talvisota, Kiilan albumi 1944
Artturi Leinonen: Ehtoollinen erämaassa, Hakkapeliitan Joulu 1940
Simo Puupponen: Hiivaleipää, Hurtti-Ukko 11-12/1943
Veikko Hannuniemi: Korpisoturi, Hurtti-Ukko, 8/1942
Reino Helismaa: Jussi, Jassi, ryssä ja kelo, Hakkapeliitta 42/1943
Joel Laikka: Taistelulähetti jää yksin, Hakkapeliitan Joulu 1943
Toivo Pekkanen: Kersantin varpaat, Hakkapeliitan joulu 1941
Jaska Autero: Olin kuollut mies, Seikkailujen Maailma 4/1944
Aila Meriluoto: Jääkukkia, Asemies 1/1943
Juri Nummelin: Novelleja ja reportaaseja Suomen sodasta
Usko Hurmerinta: Taistelu korvessa, Hakkapeliitta 36/1943
A. E. Järvinen: Puoliautomaatti, Hakkapeliitta 51-52/1943
Hugo Valpas: Surinaa idästä, Hurtti-Ukko 7-8/1941
Antero Aulamo: Me emme puhu mitään, Seikkailujen Maailma 6/1943
Armas J. Pulla: Herra alikersantin selkäpiitä karmii, Paukku / Ikäväntorjuntaa kaikille 7/1941.
Aake Jermo: Täti, Hopeatorvet 6/1943
Outsider: Vakooja tulee sotasairaalaan, Hopeatorvet 28/1942
Kaarlo Erho: Korpr. Raitasen kasapanos, Hakkapeliitta 10/1942
L. Valakivi: "Sankari"-pari, Asemies 2/1941
Heikki Jylhä: Kaksi suomalaista rivimiestä, Hakkapeliitta 43/1943
Tenho Palsa: Tankki palaa!, Hurtti-Ukko 10/1942
Olavi Siippainen: Tankkeja tuhotaan, Hurtti-Ukko 1/1943
Raoul Palmgren: Joel Valaksen talvisota, Kiilan albumi 1944
Artturi Leinonen: Ehtoollinen erämaassa, Hakkapeliitan Joulu 1940
Simo Puupponen: Hiivaleipää, Hurtti-Ukko 11-12/1943
Veikko Hannuniemi: Korpisoturi, Hurtti-Ukko, 8/1942
Reino Helismaa: Jussi, Jassi, ryssä ja kelo, Hakkapeliitta 42/1943
Joel Laikka: Taistelulähetti jää yksin, Hakkapeliitan Joulu 1943
Toivo Pekkanen: Kersantin varpaat, Hakkapeliitan joulu 1941
Jaska Autero: Olin kuollut mies, Seikkailujen Maailma 4/1944
Aila Meriluoto: Jääkukkia, Asemies 1/1943
Sotakirjasta pois jääneitä tekstejä: Eero Kiviranta
Eero Kiviranta oli oikea kirjailija, jonka ura alkoi sodasta - hän kirjoitti muistaakseni jo talvisodasta ainakin yhden reportaasikirjan ja sittemmin jatkosodasta useita. Sodan jälkeen hän kirjoitti ilmeisesti poliittisten suhtanteiden muututtua esimerkiksi raittiusoppaita kouluille. Lehtiin hän naputteli sota-aikaan lukuisia tarinoita, joista osa oli vauhdikkaita toimintakertomuksia - tässä niistä yksi. Tämänkään kohdalla en muista, missä se on ilmestynyt, mutta todennäköisesti Hakkapeliitassa tai Hurtti-Ukossa. Kiviranta olisi ehkä päässyt kirjaan, mutta yritykset löytää perikunta eivät onnistuneet. - "Kuolleen palvelus" on lentojuttu, ja olenkin alkanut haaveilla toisesta antologiasta, jossa olisi nimenomaan suomalaisia lentosotanovelleja.
KUOLLEEN PALVELUS
EERO KIVIRANTA
Kaksitasoinen tiedustelukone jyrräsi kohti vihollislinjoja. Tuttu ja mieluinen olikin miehistölle matkan tavoite: Sortavala, entinen varuskuntakaupunki. Oli taivaallinen onni saada olla mukana juuri tämän paikan puhdistustyössä ja vielä niin vastuullisella paikalla kuin tykistön tulenjohtajana.
Jo alunperin oli ihmeellinen sattuma, että vänrikki Kaarela ja kersantti Valonen, vanhat koulu- ja ruotutoverukset, joutuivat samaan laivueeseen, jopa samaan koneeseenkin. Kohtalon määräävä sormi olikin osunut oikeaan näin määrätessään. Nämä kaksi lentäjää muodostivat niin harmoonisen ja yhteen hiileen puhaltavan kokonaisuuden, että sille sai hakea vertaa.
Tykistön tulenjohtaja lähestyi määränpäätään. Vänrikki Kaarela otti yhteyden omiin tulipattereihin, sai vastauksen ja toimintaohjeet ja kokeili kuin varmistautuakseen kaikki toimintavälineensä. Kunnossa tietysti.
Kaarela tunsi koneen nytkähtävän. Ohjaajan temppuilua se vaan oli. Valonen oli nähnyt pitkän kuljetuskolonnan alla olevan kaupungin kadulla ja koetti kiinnittää näin tähtärinsä huomiota.
Totta kai se huomioitiin. Kaarela tirkisteli, hypisteli silmälasejaan ja muutteli asentoaan. Aivan kuin hän olisi halunnut tarkoin katsella jopa liikkeiden mainokset tai katujen nimet.
"Alemmaksi - anna liukua jo!" hihkaisi Kaarela toverilleen poikamaisella innolla ja varmisti pyyntönsä kopauttamalla "toosansa" etuosan ylälaitaan.
Se naputuskieli on keksitty kaiken varalle, jos muuta ei ennättäisi. Napautus oikealle tarkoitti jyrkkää kaartoa oikealle j.n.e.
Kone kierteli kaartoja tehden ja tarkasti huomioiden kaikki piiritetyn kaupungin liikkeet. Mieli teki laskeutua vieläkin alemmaksi, sillä jokaisen paukun oli määrä osua - niin oli kertakaikkiaan lähtiessä päätetty.
Kaarela oli antanut ensimmäiset maalit tykistölle. Sen pakettien aiheuttamat savupatsaat kohosivat juuri oikeilta paikoilta. Silloin käänsi ohjaaja päänsä taaksepäin ja tyytyväinen hymy levisi aina hänen kasvoilleen. Se hymy oli tunnustus kaverille: kyllä sinun kanssasi kannattaa matkalle lähteä. Kyllä sinuun voi vaikeissa tilanteissa luottaa.
Tulenjohtajakone suoritti tarkkaa työtä. Siitä vastasi kaksi rautahermoista miestä, jotka lisäksi olivat valmiit joka hetki antamaan henkensä rakastamansa maan puolesta.
Ei lainkaan ihme, että suhteellisen alhaalla leijaileva tulenjohtokone herätti ryssien huomion. Hävittäjiä ei tosin ilmestynyt ympärille, mutta maasta käsin suunnattu torjuntatuli pyrki ajoittain olemaan liian tarkkaa. Pari kertaa oli konekiväärin luodit rapisseet koneen pyrstössä. Kun Valonen oli katsahtanut toverinsa aikeita, oli tämä vain välinpitämättömästi viitannut kintaalla koko "rapinaa". Kaarela tuntui nauttivan täysin siemauksin työstään ja unohtavan kaiken sen ulkopuolella tapahtuvan. Maalien määräily oli hänelle kaikki kaikessa.
Mutta yht'äkkiä tuli yllätys. Kaksi nopeaa hävittäjää ilmestyi kintereille. Tulenjohto oli muutettu kk-torjunnaksi, ja samalla sai ohjaaja näyttää taitonsa hienoimmat kikat. Kaarela suitsutti konekiväärillä, potkaisi välillä kantapäällään "sovittuja merkkejä" ja kuin vihollishävittäjille kiusaa tehden antoi ampumatouhujensa välissä tykistölle maalin silloin toisen tällöin.
Päästäkseen hetkeksi rauhaan ahdistajiltaan - työkin kun tuntui olevan vielä kesken - lisäsi ohjaaja korkeutta ja toverukset päättivät suorittaa urakan lopun hieman korkeammalta.
Mutta tiukka oli vihollinenkin tällä kerralla.
Juuri kun Valonen veti koneensa suoraksi muutti moottorin matkakierroksille, kuuli hän kovan moottorin jytinän takanaan. Ääntä säesti lyhyt konekiväärin nakutus.
Pari sekuntia.
Samainen jysähdys kuului äskeistä kovempana, samanaikaisesti kuuli Valonen kopauksen taustan yläosassa. Ohjaajan vaisto nykäisi nokan heti ylös.
Tosiaan! Sekunnin murto-osista olikin kysymys. Sillä suoranaisesti jatkoksi tälle liikkeelle rapisutti lukematon määrä kk:n luoteja koneen pyrstöä nähjäten ohjaimet miltei mäsäksi.
Oli varmaa, että ilman tätä liikettä luotisarja olisi osunut suoraan ohjaamoon.
Huomaamattaan sähkötti Valonen patterille, että hänen oli pakko laskeutua; ohjaimet eivät kestäisi enää pitkän aikaa. Hän teki sen ensiksi huomaamattaan, mutta oli sitten tyytyväinen suoritukseensa; Kaarela olisi varmasti vielä yrittänyt, ja se olisi ollut turhaa riskeeraamista.
Lujassa syöksyssä, ryssien hävittäjät kintereillään, syöksyi hän kohti omia linjojaan ja siellä olevaa uutta kenttää.
Päästyään rauhaan ahdistelijoistaan hän katsahti taakse. Kaarela oli eteenpäin kumartuneena.
Mitähän se vielä siellä kyykyssä suunnitteli, ajatteli kersantti.
Taas vähäsen matkaa ja uusi vilkaisu.
Mutta toveri oli yhä samassa asennossa!
Olikohan hän haavoittunut, iski Valosen aivoihin. Ja kun ei mitään ääntä enää takaa kuulunut, varmistautui ohjaaja yhä enemmän uskossaan. Hän kiirehti nopeasti kentälle.
Epäily oli totta. Ja vieläkin pahempi olettamusta!
Kaarela oli kuollut. Luotisuihku oli lävistänyt takaraivon.
Kuin salamana selvisi - Kaarelan asentoa tuijottaessaan - kersantille tapahtuman kulku.
Se lyhyt sarja oli osunut Kaarelaan. Kuolleena oli hän lyyhistynyt - ja samalla kolauttanut päällään. Sitä merkkiä totellen oli hän sitten kiskaissut koneen ylös ja - pelastanut oman henkensä.
Yhteistyö oli jatkunut loppuun asti. Vielä kuolleena oli Kaarela auttanut toveriaan.
Huimapäinen lentäjä tuijotti voimatonna toveriaan. Ensi kerran tunsi hän kuin sisimpään olisi vedetty veitsellä haava, joka ei koskaan kasvaisi umpeen.
KUOLLEEN PALVELUS
EERO KIVIRANTA
Kaksitasoinen tiedustelukone jyrräsi kohti vihollislinjoja. Tuttu ja mieluinen olikin miehistölle matkan tavoite: Sortavala, entinen varuskuntakaupunki. Oli taivaallinen onni saada olla mukana juuri tämän paikan puhdistustyössä ja vielä niin vastuullisella paikalla kuin tykistön tulenjohtajana.
Jo alunperin oli ihmeellinen sattuma, että vänrikki Kaarela ja kersantti Valonen, vanhat koulu- ja ruotutoverukset, joutuivat samaan laivueeseen, jopa samaan koneeseenkin. Kohtalon määräävä sormi olikin osunut oikeaan näin määrätessään. Nämä kaksi lentäjää muodostivat niin harmoonisen ja yhteen hiileen puhaltavan kokonaisuuden, että sille sai hakea vertaa.
Tykistön tulenjohtaja lähestyi määränpäätään. Vänrikki Kaarela otti yhteyden omiin tulipattereihin, sai vastauksen ja toimintaohjeet ja kokeili kuin varmistautuakseen kaikki toimintavälineensä. Kunnossa tietysti.
Kaarela tunsi koneen nytkähtävän. Ohjaajan temppuilua se vaan oli. Valonen oli nähnyt pitkän kuljetuskolonnan alla olevan kaupungin kadulla ja koetti kiinnittää näin tähtärinsä huomiota.
Totta kai se huomioitiin. Kaarela tirkisteli, hypisteli silmälasejaan ja muutteli asentoaan. Aivan kuin hän olisi halunnut tarkoin katsella jopa liikkeiden mainokset tai katujen nimet.
"Alemmaksi - anna liukua jo!" hihkaisi Kaarela toverilleen poikamaisella innolla ja varmisti pyyntönsä kopauttamalla "toosansa" etuosan ylälaitaan.
Se naputuskieli on keksitty kaiken varalle, jos muuta ei ennättäisi. Napautus oikealle tarkoitti jyrkkää kaartoa oikealle j.n.e.
Kone kierteli kaartoja tehden ja tarkasti huomioiden kaikki piiritetyn kaupungin liikkeet. Mieli teki laskeutua vieläkin alemmaksi, sillä jokaisen paukun oli määrä osua - niin oli kertakaikkiaan lähtiessä päätetty.
Kaarela oli antanut ensimmäiset maalit tykistölle. Sen pakettien aiheuttamat savupatsaat kohosivat juuri oikeilta paikoilta. Silloin käänsi ohjaaja päänsä taaksepäin ja tyytyväinen hymy levisi aina hänen kasvoilleen. Se hymy oli tunnustus kaverille: kyllä sinun kanssasi kannattaa matkalle lähteä. Kyllä sinuun voi vaikeissa tilanteissa luottaa.
Tulenjohtajakone suoritti tarkkaa työtä. Siitä vastasi kaksi rautahermoista miestä, jotka lisäksi olivat valmiit joka hetki antamaan henkensä rakastamansa maan puolesta.
Ei lainkaan ihme, että suhteellisen alhaalla leijaileva tulenjohtokone herätti ryssien huomion. Hävittäjiä ei tosin ilmestynyt ympärille, mutta maasta käsin suunnattu torjuntatuli pyrki ajoittain olemaan liian tarkkaa. Pari kertaa oli konekiväärin luodit rapisseet koneen pyrstössä. Kun Valonen oli katsahtanut toverinsa aikeita, oli tämä vain välinpitämättömästi viitannut kintaalla koko "rapinaa". Kaarela tuntui nauttivan täysin siemauksin työstään ja unohtavan kaiken sen ulkopuolella tapahtuvan. Maalien määräily oli hänelle kaikki kaikessa.
Mutta yht'äkkiä tuli yllätys. Kaksi nopeaa hävittäjää ilmestyi kintereille. Tulenjohto oli muutettu kk-torjunnaksi, ja samalla sai ohjaaja näyttää taitonsa hienoimmat kikat. Kaarela suitsutti konekiväärillä, potkaisi välillä kantapäällään "sovittuja merkkejä" ja kuin vihollishävittäjille kiusaa tehden antoi ampumatouhujensa välissä tykistölle maalin silloin toisen tällöin.
Päästäkseen hetkeksi rauhaan ahdistajiltaan - työkin kun tuntui olevan vielä kesken - lisäsi ohjaaja korkeutta ja toverukset päättivät suorittaa urakan lopun hieman korkeammalta.
Mutta tiukka oli vihollinenkin tällä kerralla.
Juuri kun Valonen veti koneensa suoraksi muutti moottorin matkakierroksille, kuuli hän kovan moottorin jytinän takanaan. Ääntä säesti lyhyt konekiväärin nakutus.
Pari sekuntia.
Samainen jysähdys kuului äskeistä kovempana, samanaikaisesti kuuli Valonen kopauksen taustan yläosassa. Ohjaajan vaisto nykäisi nokan heti ylös.
Tosiaan! Sekunnin murto-osista olikin kysymys. Sillä suoranaisesti jatkoksi tälle liikkeelle rapisutti lukematon määrä kk:n luoteja koneen pyrstöä nähjäten ohjaimet miltei mäsäksi.
Oli varmaa, että ilman tätä liikettä luotisarja olisi osunut suoraan ohjaamoon.
Huomaamattaan sähkötti Valonen patterille, että hänen oli pakko laskeutua; ohjaimet eivät kestäisi enää pitkän aikaa. Hän teki sen ensiksi huomaamattaan, mutta oli sitten tyytyväinen suoritukseensa; Kaarela olisi varmasti vielä yrittänyt, ja se olisi ollut turhaa riskeeraamista.
Lujassa syöksyssä, ryssien hävittäjät kintereillään, syöksyi hän kohti omia linjojaan ja siellä olevaa uutta kenttää.
Päästyään rauhaan ahdistelijoistaan hän katsahti taakse. Kaarela oli eteenpäin kumartuneena.
Mitähän se vielä siellä kyykyssä suunnitteli, ajatteli kersantti.
Taas vähäsen matkaa ja uusi vilkaisu.
Mutta toveri oli yhä samassa asennossa!
Olikohan hän haavoittunut, iski Valosen aivoihin. Ja kun ei mitään ääntä enää takaa kuulunut, varmistautui ohjaaja yhä enemmän uskossaan. Hän kiirehti nopeasti kentälle.
Epäily oli totta. Ja vieläkin pahempi olettamusta!
Kaarela oli kuollut. Luotisuihku oli lävistänyt takaraivon.
Kuin salamana selvisi - Kaarelan asentoa tuijottaessaan - kersantille tapahtuman kulku.
Se lyhyt sarja oli osunut Kaarelaan. Kuolleena oli hän lyyhistynyt - ja samalla kolauttanut päällään. Sitä merkkiä totellen oli hän sitten kiskaissut koneen ylös ja - pelastanut oman henkensä.
Yhteistyö oli jatkunut loppuun asti. Vielä kuolleena oli Kaarela auttanut toveriaan.
Huimapäinen lentäjä tuijotti voimatonna toveriaan. Ensi kerran tunsi hän kuin sisimpään olisi vedetty veitsellä haava, joka ei koskaan kasvaisi umpeen.
Sotakirjasta pois jääneitä tekstejä: S.K. Syhlman
Pyysin yhtä kaveria auttamaan sotakirjassa ja annoin hänelle nivaskan novelleja puhtaaksikirjoitettavaksi. Ohjeistin huonosti ja Risto kirjoitti puhtaaksi kaksi novellia, joita kirjaan ei ollut tarkoitus laittaa. Tässä ensimmäinen: S.K. Syhlmanin eli tk-mies Sem Syhlmanin juttu, joka sijoittuu aikaan pitkälti ennen sotaa. En saa päähäni, missä tämä on ilmestynyt, mutta veikkaus on joko Hakkapeliitta tai Hurtti-Ukko.
JOULU TULEE JUHO JAHVANAISEN PIRTTIIN
Kirjoittanut S. K. SYHLMAN
Eletään armon vuotta 1921.
Taistelujen lieskat loimuavat vielä jossakin Vienan korpiseuduilla, mutta vähitellen nekin sammuvat. Suomen mies on samoilunsa samoillut, taistelut heimokansan pelastukseksi ovat laanneet. Vähin miehin sotaan lähdettiin, nyt on toiveet täyttymättä. Vienan poloinen kansa on jälleen jäänyt sorron alle. Tosin ryssä on hyvää luvannut, mutta mene ja tiedä. Ei kahta hyvää: luvata ja täyttää...
Ulkona puhuu vihuri; jäinen viima kohmetuttaa kulkijan käsiä. Talven ensi lumetkin ovat jo sataneet ja jäiden rinteet ovat järvien pinnoilla. Idän taivas uhkaa punaisena...
Juho Jahvanaisen tuvassa on lämmintä, rauhallista, mutta suru rikkoo tunnelman. Juho itse, mies parhaassa iässä, istuu tuvan perällä, lieden ääressä Tanja-tyttönen sylissään. Tanja jokeltaa, kujertaa; vuoden vanhat pikku kädet hapuilevat isän tuuheassa parrassa. Isän silmät loistavat hiilusten punertavassa hohteessa ja kyynel valahtaa silmäkulmaan.
– Niin, Tanjaseni, orpotyttö, äiditön. Isäsi olen ja sinut tahtoisin vielä soreaksi neitoseksi kasvattaa käsivarsieni työllä. Vienan korein tyttö sinusta tulee, äitisi veroinen. Onhan sukusi jo ammoin hyväksi tunnettu; esiäitisi perijä olet, tyttäreni Tanja...
Juhon katse on hellä, kun hän puhuu tyttärelleen. Sanoissa on vakava ilme, silmissä outo kimallus. Mutta Tanja on huoleton. Väräjävä naurunheläkkä kiirii huoneen joka soppeen. Vanha vaimo, Juhon äiti pöydän äärellä on hiljaa, itkee.
– Tanjaseni, tyttäreni. Nyt on lähdön hetki koittanut. Jää hyvästi tyttöni, vartu ja kasva emoni siipien turvissa. Älköön elosi koskaan karvaaksi tulko, olkoon taakkasi kevyt maailman tiellä. Joskus vielä sinut noudan, Tanjaseni...
Huoahtaen nousee Juho istuimeltaan tyttönen sylissään. Raskain askelin kantaa hän käsivarsillaan Tanjan äitinsä luo, hyväilee vielä viimeisen kerran pikkuistaan.
– Äiti! Pidä huoli tytöstä! Minun on nyt lähdettävä. Muuten jää työni keskeneräiseksi. Viena on vielä kerran vapaa! Hyvästi äiti! Korkein sinua ja tytärtäni suojelkoon!
Juho astuu pirtin eteiseen, luo viime katseensa omaisiinsa ovelta ja jotakin ratkeaa hänen sisällään. Onko hänen lähdettävä? On! Suomeen on mentävä ja sieltä käsin toimittava. Eihän itsensä uhraus mitään auttaisi, jäisi Viena ilman vankkaa nyrkkiparia. Juhon selkä suoristuu, katse kovenee. Ryssät eivät minua saa, ennen pakenen!
Hän heittää turkkinsa hartioilleen, konttinsa selkään ja täytäisee varmana salvan auki. Ovi aukenee, viima iskee ilkeänä vasten kasvoja, huuru työntyy ovesta ulos. Matka Suomeen on alkanut...
Vuodet ovat vierineet, uudet tulleet, vanhat menneet. Miespolvi on vanhentunut, uusia syntynyt manalle menneiden sijalle. Maailmakin on muuttunut. Sotien haavat ovat arpeutuneet ja kansat elävät parhaillaan murroskautta. Kamppailu elämästä on jälleen alkanut; tällä kerralla ilman aseita, ilman verisiä taisteluita. Köyhyys vaeltaa rinnan rikkauden kanssa ja vaalitaisteluiden aika on parhaimmillaan.
Vähitellen kuitenkin kaikki tasaantuu. Rauha ja hyvinvointi palaavat. Sovinnossa työskentelevät porvarit ja työläiset ja köyhyyttä ei enää ole maassa. Suomikin vaurastuu, nousee. Se elpyy sisällissodan jälkimainingeista ja vihan liekit sammuvat puhjeten uuteen suuntaan, yhteisen hyvän ja yksimielisyyden palvontaan.
Mutta Viena itkee sortajien ikeen alla. Sen kansa vaikeroi ja kurjuus yltyy päivästä päivään...
Tällä välin on Juho Jahvanainen pitkän vaelluksensa jälkeen päässyt Kanta-Suomen kamaralle, liittynyt kanta-aliupseeriksi Suomen armeijaan ja jäänyt odottelemaan uusia aikoja. Vienan sotaretkellä, suomalaisjoukon mukana vapaaehtoisena heimosoturina olleena, on hänen elämänsä päässyt uuteen alkuun ja toimeentulonsa vakiintunut. Mutta Juho ei silti ole tyytyväinen. Kaikki on täällä Suomessa hyvin, mutta siellä kaukana on oma heimo vielä ryssän vallan alla. Kunpa päivä koittaisi, jolloin hänkin vielä pääsisi sinne kotitanhuilleen vapaana miehenä ja vapaan heimonsa pariin! Kunpa päivä vielä koittaisi, jolloin hän saisi nähdä tyttärensä, Tanjan...
JOULU TULEE JUHO JAHVANAISEN PIRTTIIN
Kirjoittanut S. K. SYHLMAN
Eletään armon vuotta 1921.
Taistelujen lieskat loimuavat vielä jossakin Vienan korpiseuduilla, mutta vähitellen nekin sammuvat. Suomen mies on samoilunsa samoillut, taistelut heimokansan pelastukseksi ovat laanneet. Vähin miehin sotaan lähdettiin, nyt on toiveet täyttymättä. Vienan poloinen kansa on jälleen jäänyt sorron alle. Tosin ryssä on hyvää luvannut, mutta mene ja tiedä. Ei kahta hyvää: luvata ja täyttää...
Ulkona puhuu vihuri; jäinen viima kohmetuttaa kulkijan käsiä. Talven ensi lumetkin ovat jo sataneet ja jäiden rinteet ovat järvien pinnoilla. Idän taivas uhkaa punaisena...
Juho Jahvanaisen tuvassa on lämmintä, rauhallista, mutta suru rikkoo tunnelman. Juho itse, mies parhaassa iässä, istuu tuvan perällä, lieden ääressä Tanja-tyttönen sylissään. Tanja jokeltaa, kujertaa; vuoden vanhat pikku kädet hapuilevat isän tuuheassa parrassa. Isän silmät loistavat hiilusten punertavassa hohteessa ja kyynel valahtaa silmäkulmaan.
– Niin, Tanjaseni, orpotyttö, äiditön. Isäsi olen ja sinut tahtoisin vielä soreaksi neitoseksi kasvattaa käsivarsieni työllä. Vienan korein tyttö sinusta tulee, äitisi veroinen. Onhan sukusi jo ammoin hyväksi tunnettu; esiäitisi perijä olet, tyttäreni Tanja...
Juhon katse on hellä, kun hän puhuu tyttärelleen. Sanoissa on vakava ilme, silmissä outo kimallus. Mutta Tanja on huoleton. Väräjävä naurunheläkkä kiirii huoneen joka soppeen. Vanha vaimo, Juhon äiti pöydän äärellä on hiljaa, itkee.
– Tanjaseni, tyttäreni. Nyt on lähdön hetki koittanut. Jää hyvästi tyttöni, vartu ja kasva emoni siipien turvissa. Älköön elosi koskaan karvaaksi tulko, olkoon taakkasi kevyt maailman tiellä. Joskus vielä sinut noudan, Tanjaseni...
Huoahtaen nousee Juho istuimeltaan tyttönen sylissään. Raskain askelin kantaa hän käsivarsillaan Tanjan äitinsä luo, hyväilee vielä viimeisen kerran pikkuistaan.
– Äiti! Pidä huoli tytöstä! Minun on nyt lähdettävä. Muuten jää työni keskeneräiseksi. Viena on vielä kerran vapaa! Hyvästi äiti! Korkein sinua ja tytärtäni suojelkoon!
Juho astuu pirtin eteiseen, luo viime katseensa omaisiinsa ovelta ja jotakin ratkeaa hänen sisällään. Onko hänen lähdettävä? On! Suomeen on mentävä ja sieltä käsin toimittava. Eihän itsensä uhraus mitään auttaisi, jäisi Viena ilman vankkaa nyrkkiparia. Juhon selkä suoristuu, katse kovenee. Ryssät eivät minua saa, ennen pakenen!
Hän heittää turkkinsa hartioilleen, konttinsa selkään ja täytäisee varmana salvan auki. Ovi aukenee, viima iskee ilkeänä vasten kasvoja, huuru työntyy ovesta ulos. Matka Suomeen on alkanut...
Vuodet ovat vierineet, uudet tulleet, vanhat menneet. Miespolvi on vanhentunut, uusia syntynyt manalle menneiden sijalle. Maailmakin on muuttunut. Sotien haavat ovat arpeutuneet ja kansat elävät parhaillaan murroskautta. Kamppailu elämästä on jälleen alkanut; tällä kerralla ilman aseita, ilman verisiä taisteluita. Köyhyys vaeltaa rinnan rikkauden kanssa ja vaalitaisteluiden aika on parhaimmillaan.
Vähitellen kuitenkin kaikki tasaantuu. Rauha ja hyvinvointi palaavat. Sovinnossa työskentelevät porvarit ja työläiset ja köyhyyttä ei enää ole maassa. Suomikin vaurastuu, nousee. Se elpyy sisällissodan jälkimainingeista ja vihan liekit sammuvat puhjeten uuteen suuntaan, yhteisen hyvän ja yksimielisyyden palvontaan.
Mutta Viena itkee sortajien ikeen alla. Sen kansa vaikeroi ja kurjuus yltyy päivästä päivään...
Tällä välin on Juho Jahvanainen pitkän vaelluksensa jälkeen päässyt Kanta-Suomen kamaralle, liittynyt kanta-aliupseeriksi Suomen armeijaan ja jäänyt odottelemaan uusia aikoja. Vienan sotaretkellä, suomalaisjoukon mukana vapaaehtoisena heimosoturina olleena, on hänen elämänsä päässyt uuteen alkuun ja toimeentulonsa vakiintunut. Mutta Juho ei silti ole tyytyväinen. Kaikki on täällä Suomessa hyvin, mutta siellä kaukana on oma heimo vielä ryssän vallan alla. Kunpa päivä koittaisi, jolloin hänkin vielä pääsisi sinne kotitanhuilleen vapaana miehenä ja vapaan heimonsa pariin! Kunpa päivä vielä koittaisi, jolloin hän saisi nähdä tyttärensä, Tanjan...
maanantaina, syyskuuta 21, 2009
Sotanovelliprojekti: Kenen uraa sota auttoi?
Ketkä tk-kuvittajat tulivat alalle tai nousivat merkittäviksi tekijöiksi vasta sodan aikaan tai sen jälkeen? Poika Vesanto oli aloittanut jo ennen sotaa, samoin jotkut kuvataiteilijat, kuten Erik Enroth, mutta voiko joistain kuvittajista sanoa, että ilman sotaa heidän uransa ei olisi lähtenyt samalla tavalla käyntiin? Kari Suomalainen, Henrik Tikkanen, Alexander Lindeberg? Mihin Tikkanen olisi tehnyt pin up -kuviaan, jos ei olisi ollut tarvetta korsulehtien piirroksille? Sota varmasti loi yhteyksiä monille nuorille tekijöille. Mitä oli Aarne Nopsanen ennen sotaa? Muistan hänen kuviaan vasta sodan jälkeen ilmestyneistä kirjoista ja lehdistä.
Ja voiko samaa nähdä kirjoittajissa? Keille sota oli hyödyllinen verkostoitumisprosessi? Sodassahan oli kirjailijoita paljon enemmän tk-kirjoittajina kuin yleensä sanotaan - perushistoriankirjoituksessahan mainitaan vain sellaisia, jotka ovat kirjallisesti merkittäviä ja joilla on kirjatuotantoa. Esim. Joel Laikkaa ei mainita monessakaan yhteydessä, eikä Veikko Hannuniemeä tai Heikki Jylhää tai Helismaata. Ja juuri selvisi, että mahdollinen Seikkailujen Maailman kirjoittaja "Jaska Autero" eli Aamulehden urheilutoimittajalegenda Jouko Autero oli hänkin tk-reportterina. Tai entäs Veikko Ennala? Vaikka lähes hänen kaikki tk-tekstinsä jäivätkin sensuuriin, se oli merkittävä kirjoittajakoulu - vähän niin kuin pulp-lehdet amerikkalaisille kirjailijoille 20-30-luvuilla.
Olisi kiinnostava kuulla tai lukea tutkimuksesta, jossa todella näytettäisiin, että esim. joku lehden päätoimittaja oli samaan aikaan tk-miehenä kuin joku tuleva kirjoittava tai kuvittavat avustaja. Tai kustantaja ja kirjailija. Henrik Tikkanen kuvitti Joel Laikan sodanjälkeisiä huumorikirjoja - olivatko he tavanneet rintamalla? Piirtopalat muuten ainakin syntyi nimenomaan rintamatoverusten yhteisenä ideana (Hannuniemi, Ari Ajanto ja Eka Karppanen olivat ilmeisesti kaikki Topografipataljoonassa, mikä se sitten ikinä olikaan).
Tässä vielä listaa sellaisista tk-miehinä olleista kirjailijoista, jotka toimivat sodan jälkeen enemmänkin viihteen parissa (tai joilla kirjallinen tuotanto oli muutoin pieni):
Hugo Valpas, Valpas-Mainoksen perustaja ja Carter Brownin julkaisija
Pärttyli Virkki, lehtinovelleja, pääosin jännäreitä, myös autoalan tietokirjoja
Matti Karjalainen, eräkirjailija
Walter Jokinen, Salapoliisi-lehden päätoimittaja sodan jälkeen (näköjään IKL:läinen, onkohan se estänyt hänen paluunsa kunnolla työelämään, 30-luvulla hän oli Länsi-Suomen toimitussihteeri)
Eero Kiviranta
Tauno Koivukoski (Paluu alkuun -nimisen scifi-romaanin kirjoittaja)
Lauri Lamminmäki (yksi runokokoelma 50-luvulla)
Sampsa Korpela, Kuka murhasi ja kenet -parodian tekijä
Matti Lilja (oletan, että on Touko Perkon kirjassa mainittu Matti Lillja, josta mainitaan että oli toimittaja; Liljalla yli 10 nuortenromaania ja jotain
aikuisillekin)
Simo Puupponen eli pakinoitsija Aapeli
Reino Rinne
Vankka Vankkoja (kääntäjä, käänsi esim. Hitchcock-antologioita 60-luvulla)
Pekka Karunki
Oliko majuri Yrjö E. Vasama sama mies, joka kirjoitti sodan jälkeen poikakirjoja? Näköjään oli. Mutta ehkä poikkeustapaus. Lasketaanko Holger Harrivirta, elokuvaaja? Hänhän kirjoitti joitain lehtinovelleja 40-luvulla. Ja muistelmansa. Ohjaaja-tuottaja Veikko Itkonen tietysti kuuluu samaan porukkaan.
Aiemmin viihdekirjailijoina toimineita:
Ilpo Kaukovalta, esim. nimellä Kauko Valta nuorten jännäreitä
Tapio Hiisivaara (joka käänsi paljon kirjoja Valpas-Mainokselle, lieneekö
tässä yhdessä käydyn sodan vaikutusta? Touko Perkon mukaan heidät ylennettiin samaan aikaan eli ilmeisesti tunsivat toisensa)
Jorma Pohjanpalo (30-luvulla Austalia-aiheinen valokuvakirja, myöhemmin tietokirjoja ja meriaiheisia kirjoja)
Olavi Linnus
Riku Sarkola (Asko Sarkolan isä, runoilija ja lehtinovellisti)
Ja voiko samaa nähdä kirjoittajissa? Keille sota oli hyödyllinen verkostoitumisprosessi? Sodassahan oli kirjailijoita paljon enemmän tk-kirjoittajina kuin yleensä sanotaan - perushistoriankirjoituksessahan mainitaan vain sellaisia, jotka ovat kirjallisesti merkittäviä ja joilla on kirjatuotantoa. Esim. Joel Laikkaa ei mainita monessakaan yhteydessä, eikä Veikko Hannuniemeä tai Heikki Jylhää tai Helismaata. Ja juuri selvisi, että mahdollinen Seikkailujen Maailman kirjoittaja "Jaska Autero" eli Aamulehden urheilutoimittajalegenda Jouko Autero oli hänkin tk-reportterina. Tai entäs Veikko Ennala? Vaikka lähes hänen kaikki tk-tekstinsä jäivätkin sensuuriin, se oli merkittävä kirjoittajakoulu - vähän niin kuin pulp-lehdet amerikkalaisille kirjailijoille 20-30-luvuilla.
Olisi kiinnostava kuulla tai lukea tutkimuksesta, jossa todella näytettäisiin, että esim. joku lehden päätoimittaja oli samaan aikaan tk-miehenä kuin joku tuleva kirjoittava tai kuvittavat avustaja. Tai kustantaja ja kirjailija. Henrik Tikkanen kuvitti Joel Laikan sodanjälkeisiä huumorikirjoja - olivatko he tavanneet rintamalla? Piirtopalat muuten ainakin syntyi nimenomaan rintamatoverusten yhteisenä ideana (Hannuniemi, Ari Ajanto ja Eka Karppanen olivat ilmeisesti kaikki Topografipataljoonassa, mikä se sitten ikinä olikaan).
Tässä vielä listaa sellaisista tk-miehinä olleista kirjailijoista, jotka toimivat sodan jälkeen enemmänkin viihteen parissa (tai joilla kirjallinen tuotanto oli muutoin pieni):
Hugo Valpas, Valpas-Mainoksen perustaja ja Carter Brownin julkaisija
Pärttyli Virkki, lehtinovelleja, pääosin jännäreitä, myös autoalan tietokirjoja
Matti Karjalainen, eräkirjailija
Walter Jokinen, Salapoliisi-lehden päätoimittaja sodan jälkeen (näköjään IKL:läinen, onkohan se estänyt hänen paluunsa kunnolla työelämään, 30-luvulla hän oli Länsi-Suomen toimitussihteeri)
Eero Kiviranta
Tauno Koivukoski (Paluu alkuun -nimisen scifi-romaanin kirjoittaja)
Lauri Lamminmäki (yksi runokokoelma 50-luvulla)
Sampsa Korpela, Kuka murhasi ja kenet -parodian tekijä
Matti Lilja (oletan, että on Touko Perkon kirjassa mainittu Matti Lillja, josta mainitaan että oli toimittaja; Liljalla yli 10 nuortenromaania ja jotain
aikuisillekin)
Simo Puupponen eli pakinoitsija Aapeli
Reino Rinne
Vankka Vankkoja (kääntäjä, käänsi esim. Hitchcock-antologioita 60-luvulla)
Pekka Karunki
Oliko majuri Yrjö E. Vasama sama mies, joka kirjoitti sodan jälkeen poikakirjoja? Näköjään oli. Mutta ehkä poikkeustapaus. Lasketaanko Holger Harrivirta, elokuvaaja? Hänhän kirjoitti joitain lehtinovelleja 40-luvulla. Ja muistelmansa. Ohjaaja-tuottaja Veikko Itkonen tietysti kuuluu samaan porukkaan.
Aiemmin viihdekirjailijoina toimineita:
Ilpo Kaukovalta, esim. nimellä Kauko Valta nuorten jännäreitä
Tapio Hiisivaara (joka käänsi paljon kirjoja Valpas-Mainokselle, lieneekö
tässä yhdessä käydyn sodan vaikutusta? Touko Perkon mukaan heidät ylennettiin samaan aikaan eli ilmeisesti tunsivat toisensa)
Jorma Pohjanpalo (30-luvulla Austalia-aiheinen valokuvakirja, myöhemmin tietokirjoja ja meriaiheisia kirjoja)
Olavi Linnus
Riku Sarkola (Asko Sarkolan isä, runoilija ja lehtinovellisti)
perjantaina, elokuuta 28, 2009
Sotanovelliprojekti: Korsulukemisto
Korsulukemistolla on kuvittajiensa ansiosta pieni kulttimaine - sisältönsä puolesta se voisi kiinnostaa tavallista lukijaa tänäkin päivänä, kun vitsit ja kuvat ovat pikkutuhmia ja söpöjä. Pin up -kuvia lehdessä nähtiin runsaasti, mutta jostain syystä siitä ei tullut Suomeen kestävä kuvituksenlaji. Korsulukemisto oli viihteeseen erikoistuneen Fennian julkaisu ja se ilmestyi vuosina 1942-1945. Sodan jälkeen lehti jatkoi nimellä Ystäväni, joka jatkoi aina vuoteen 1958 saakka. Lehdestä ilmestyi myös ruotsinkielinen painos nimellä Korsu-Lektyr.
Korsulukemisto tarjosi rintamamiehille halpaa ja hauskaa viihdettä, mutta lehti oli myös laadukkaasti tehty ja sen avustajista monet olivat tärkeitä lukemistojen avustajia. Lisäksi lehti tarjosi töitä monille hyville kuvittajille, joista kannattaa ensimmäisenä mainita aliarvostettu Alexander Lindeberg sekä nuori Henrik Tikkanen, joka jo hallitsi monta kuvitustyyliä. Lehden kannet olivat värillisiä ja ne olivat Lindebergin disneyhenkisellä kuvalla varustettuja - jokaisessa kuvassa sotilas luki Korsulukemistoa iloinen ilme kasvoillaan. (Ohessa Tikkasen tekemä pikkutuhma pin up -kuva.)
Korsulukemiston päätoimittaja oli Yrjö Eklund ja sen toimittajia olivat monta vitsi- ja parodiakirjaa tehnyt Paavo Novela ja E. Gardberg. Tosin ennen vuotta 1945 lehden toimituskunnaksi ilmoitettiin salaperäisesti pelkkä "Mexico".
Lindebergin ja Tikkasen lisäksi lehdessä kuvittivat juttuja, novelleja ja vitsejä monet eri nimet. Useat elävät pelkillä salanimillä: Carol, Lasse, Taf (tai TF), M, BJ ja Thor Fredric. Yksi tunnistettavista on Eka Karppanen, joka myöhemmin perusti Veikko Hannuniemen kanssa Piirtopainon ja julkaisi varhaista suomalaista sarjakuvalehteä Piirtopaloja.
Juttuja kirjoittivat monet tutut nimet: Lea Leksi (eli Lea Lyytikäinen), Väinö Pelkonen, joka teki omalla ja salanimillä lukuisan määrän rikos- ja seikkailukirjoja, Joni Rautio, salanimi Veli Martino ja T.A. Engström. Engström, joka parhaiten muistetaan Avaruuspallo-sarjan kirjoittajana, kokosi myöhemmin omalle Taikajousi-kustantamolleen pienen koosteen omia Korsulukemiston juttujaan. Myös Henrik Tikkanen kirjoitti lehteen novelleja. Neljän tarinan kooste paljastaa, että Armas Virta oli Engströmin salanimi. Erikoinen salanimi oli "Jac Carter", jonka väitettiin olevan 14-vuotias kirjoittaja, joka halusi kokeilla amerikkalaistyyppistä jännäriä - ties kuka tuleva kynäniekka tuokin oli.
Kiinnostava yksittäinen tarina on A. (Aarne Olavi) Kortenevan "Kippari Sindbadin seitsemäs reissu", joka sijoittuu vuoteen 1987 ja kertoo "uudistetun tarinan nykysodasta". Korteneva kirjoitti muutamia nuorten scifi-kirjoja sekä scifi- ja kauhuaiheisia novelleja Seikkailujen Maailmaan (haaveilen Kortenevan novellien kokoamista pieneksi niteeksi ja olen tehnyt alustavia perikunnan etsintöjä; hän oli hankasalmelainen opettaja - ohessa yksi Kortenevan scifi-kirja vuodelta 1951). Myös Armas J. Pulla julkaisi lehdessä muutaman Ryhmy ja Romppais -jutun. Salanimellä "Eege" ilmestyi pitkä sarja Ekan ja Masan huumoripitoisista seikkailuista - Eege oli joko lehden toimittaja E. Gardberg tai Eka Karppanen. Tekijän esittelyssä mainitaan kuitenkin että kirjoittaja opiskeli Turussa piirustuskoulussa.
Lehdessä julkaistiin useita tekijöiden esittelyjä, mutta monikaan ei paljasta itsestään mitään kiinnostavaa. Salaperäisestä Joni Rautiosta on valokuvakin, mutta elämästään hän ei kerro juuri mitään konkreettista. Hän on selvästi elänyt yksinäisen elämän - poissaoleva isä, sairasteleva äiti - ja lisäksi hän kertoo saaneensa ruumiillista sapiskaa paljastuttuaan jo nuorena kirjailijasieluksi.
Sota näkyi lehden sivuilla, mutta aina huumorimielessä, esim. Pullan Ryhmy-novelleissa. Lisäksi lehdessä korostuivat kotirintaman hassut tapahtumat sekä romantiikka.
Korsulukemisto tarjosi rintamamiehille halpaa ja hauskaa viihdettä, mutta lehti oli myös laadukkaasti tehty ja sen avustajista monet olivat tärkeitä lukemistojen avustajia. Lisäksi lehti tarjosi töitä monille hyville kuvittajille, joista kannattaa ensimmäisenä mainita aliarvostettu Alexander Lindeberg sekä nuori Henrik Tikkanen, joka jo hallitsi monta kuvitustyyliä. Lehden kannet olivat värillisiä ja ne olivat Lindebergin disneyhenkisellä kuvalla varustettuja - jokaisessa kuvassa sotilas luki Korsulukemistoa iloinen ilme kasvoillaan. (Ohessa Tikkasen tekemä pikkutuhma pin up -kuva.)
Korsulukemiston päätoimittaja oli Yrjö Eklund ja sen toimittajia olivat monta vitsi- ja parodiakirjaa tehnyt Paavo Novela ja E. Gardberg. Tosin ennen vuotta 1945 lehden toimituskunnaksi ilmoitettiin salaperäisesti pelkkä "Mexico".
Lindebergin ja Tikkasen lisäksi lehdessä kuvittivat juttuja, novelleja ja vitsejä monet eri nimet. Useat elävät pelkillä salanimillä: Carol, Lasse, Taf (tai TF), M, BJ ja Thor Fredric. Yksi tunnistettavista on Eka Karppanen, joka myöhemmin perusti Veikko Hannuniemen kanssa Piirtopainon ja julkaisi varhaista suomalaista sarjakuvalehteä Piirtopaloja.
Juttuja kirjoittivat monet tutut nimet: Lea Leksi (eli Lea Lyytikäinen), Väinö Pelkonen, joka teki omalla ja salanimillä lukuisan määrän rikos- ja seikkailukirjoja, Joni Rautio, salanimi Veli Martino ja T.A. Engström. Engström, joka parhaiten muistetaan Avaruuspallo-sarjan kirjoittajana, kokosi myöhemmin omalle Taikajousi-kustantamolleen pienen koosteen omia Korsulukemiston juttujaan. Myös Henrik Tikkanen kirjoitti lehteen novelleja. Neljän tarinan kooste paljastaa, että Armas Virta oli Engströmin salanimi. Erikoinen salanimi oli "Jac Carter", jonka väitettiin olevan 14-vuotias kirjoittaja, joka halusi kokeilla amerikkalaistyyppistä jännäriä - ties kuka tuleva kynäniekka tuokin oli.
Kiinnostava yksittäinen tarina on A. (Aarne Olavi) Kortenevan "Kippari Sindbadin seitsemäs reissu", joka sijoittuu vuoteen 1987 ja kertoo "uudistetun tarinan nykysodasta". Korteneva kirjoitti muutamia nuorten scifi-kirjoja sekä scifi- ja kauhuaiheisia novelleja Seikkailujen Maailmaan (haaveilen Kortenevan novellien kokoamista pieneksi niteeksi ja olen tehnyt alustavia perikunnan etsintöjä; hän oli hankasalmelainen opettaja - ohessa yksi Kortenevan scifi-kirja vuodelta 1951). Myös Armas J. Pulla julkaisi lehdessä muutaman Ryhmy ja Romppais -jutun. Salanimellä "Eege" ilmestyi pitkä sarja Ekan ja Masan huumoripitoisista seikkailuista - Eege oli joko lehden toimittaja E. Gardberg tai Eka Karppanen. Tekijän esittelyssä mainitaan kuitenkin että kirjoittaja opiskeli Turussa piirustuskoulussa.Lehdessä julkaistiin useita tekijöiden esittelyjä, mutta monikaan ei paljasta itsestään mitään kiinnostavaa. Salaperäisestä Joni Rautiosta on valokuvakin, mutta elämästään hän ei kerro juuri mitään konkreettista. Hän on selvästi elänyt yksinäisen elämän - poissaoleva isä, sairasteleva äiti - ja lisäksi hän kertoo saaneensa ruumiillista sapiskaa paljastuttuaan jo nuorena kirjailijasieluksi.
Sota näkyi lehden sivuilla, mutta aina huumorimielessä, esim. Pullan Ryhmy-novelleissa. Lisäksi lehdessä korostuivat kotirintaman hassut tapahtumat sekä romantiikka.
keskiviikkona, elokuuta 26, 2009
Sotanovelliprojekti: Asemies
Asemies (tai Suomen Asemies) oli Kustannusosakeyhtiö Säilän eli sotaväen alipäällystön perustaman ja omistaman kustantamon lehti - ja käytännössä melkein ainoa tuote, koska Säilä teki vain muutamia kirjoja eikä käsittääkseni muita lehtiä. Lehden päätoimittaja oli majuri Pauli Huhtala, joka on myös tehnyt paljon sota-aiheisia kirjoja. Lehden toimitussihteerinä oli V.J. Vatanen, joka myös kirjoitti sota-aiheisia tietokirjoja. Asemies ilmestyi vuosina 1937-1945.
Asemies ei panostanut ulkoasuun: jokaisen lehden kansi oli samanlainen, kuvassa käsi kannatteli miekkaa. Lehti oli myös hyvin asiapitoinen ja siinä julkaistiin paljon artikkeleita, joissa analysoitiin esimerkiksi liittoutuneiden vahvuuksia ja heikkouksia, paikoitellen jopa ivalliseen sävyyn, aivan kuin esimerkiksi vuonna 1942 akselivaltojen voitto olisi ollut itsestäänselvä. Kiinnostavaa on huomata, että lehdessä kirjoitettiin paljon liittoutuneiden harrastamasta siviilien pommituksesta eli totaalisesta sodasta - pointti on tietysti oikea, mutta kun samassa yhteydessä julkaistaan ihailevia kirjoituksia saksalaisten tai japanilaisten sotatoimista, niin vaikutelma on irvokas. Samanlaisia artikkeleita lehdessä oli myös kemiallisesta sodasta; yksittäinen kiinnostava teksti käsitteli sitä, nouseeko Intia itsenäisyystaisteluun Englantia vastaan, ikään kuin Japanin suorittamat sotatoimet alueella innostaisivat tähän. V.J. Vatanen yleensä kirjoitti lehden nämä tekstit.
Novelleja lehdessä oli runsain mitoin. Kirjoittajina oli sellaisia perustekijöitä kuin Viljo Rauta, Erkki Ilmari (joka teki paljon nuortenkirjoja), Riku Sarkola (Asko Sarkolan isä), Olavi Linnus (jolta löytyi myös yksi tarina rikoskomisario Vahtosesta) ja Unto Karri. Novellikilpailussa lunastettiin Aila Meriluodon tarina "Jääkukkia", joka ilmestyi numerossa 1/1943 ja voi hyvinkin olla kirjailijan ensimmäinen julkaistu teksti. Se on lyhyehkö kertomus nuoresta tytöstä, joka masentuu pahoin huomatessaan tutun nimen sankarihaudalla. Runoja tekivät tutut nimet: Viljo Kojo, Viljo Kajava, Heikki Asunta. Bibliografisesti kiinnostava on kersantti V.E. Rutasen teksti "Sotamies Jooseppi Puttosen ensimmäinen
ryssä", joka ilmestyi numerossa 3/1943 - sama teksti ilmestyi myös Seikkailujen Maailmassa ja vieläpä suurin piirtein samoihin aikoihin!
Yksittäisenä käännösnovellina oli amerikkalaisen pulp-miehen Richard Salen "Mr Peabodyn sota".
Asemies ei panostanut ulkoasuun: jokaisen lehden kansi oli samanlainen, kuvassa käsi kannatteli miekkaa. Lehti oli myös hyvin asiapitoinen ja siinä julkaistiin paljon artikkeleita, joissa analysoitiin esimerkiksi liittoutuneiden vahvuuksia ja heikkouksia, paikoitellen jopa ivalliseen sävyyn, aivan kuin esimerkiksi vuonna 1942 akselivaltojen voitto olisi ollut itsestäänselvä. Kiinnostavaa on huomata, että lehdessä kirjoitettiin paljon liittoutuneiden harrastamasta siviilien pommituksesta eli totaalisesta sodasta - pointti on tietysti oikea, mutta kun samassa yhteydessä julkaistaan ihailevia kirjoituksia saksalaisten tai japanilaisten sotatoimista, niin vaikutelma on irvokas. Samanlaisia artikkeleita lehdessä oli myös kemiallisesta sodasta; yksittäinen kiinnostava teksti käsitteli sitä, nouseeko Intia itsenäisyystaisteluun Englantia vastaan, ikään kuin Japanin suorittamat sotatoimet alueella innostaisivat tähän. V.J. Vatanen yleensä kirjoitti lehden nämä tekstit.
Novelleja lehdessä oli runsain mitoin. Kirjoittajina oli sellaisia perustekijöitä kuin Viljo Rauta, Erkki Ilmari (joka teki paljon nuortenkirjoja), Riku Sarkola (Asko Sarkolan isä), Olavi Linnus (jolta löytyi myös yksi tarina rikoskomisario Vahtosesta) ja Unto Karri. Novellikilpailussa lunastettiin Aila Meriluodon tarina "Jääkukkia", joka ilmestyi numerossa 1/1943 ja voi hyvinkin olla kirjailijan ensimmäinen julkaistu teksti. Se on lyhyehkö kertomus nuoresta tytöstä, joka masentuu pahoin huomatessaan tutun nimen sankarihaudalla. Runoja tekivät tutut nimet: Viljo Kojo, Viljo Kajava, Heikki Asunta. Bibliografisesti kiinnostava on kersantti V.E. Rutasen teksti "Sotamies Jooseppi Puttosen ensimmäinen
ryssä", joka ilmestyi numerossa 3/1943 - sama teksti ilmestyi myös Seikkailujen Maailmassa ja vieläpä suurin piirtein samoihin aikoihin!
Yksittäisenä käännösnovellina oli amerikkalaisen pulp-miehen Richard Salen "Mr Peabodyn sota".
lauantaina, elokuuta 15, 2009
Sotanovelliprojekti: Hurtti-Ukko
Hurtti-ukko oli vuosina 1940-1944 ilmestynyt Siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton julkaisema viihdepainotteinen lukemistolehti. Se perustettiin kertomaan tarinoita talvisodasta, mutta lehdelle oli kysyntää myös jatkosodan aikana. Hakkapeliittaan verrattuna se on heikompi ja sen kirjoittajarinki koostui enemmän tuntemattomista kynäilijöistä.
Lehden päätoimittaja oli P. Päiwiö, joka ilmeisesti myös työskenteli valtion tiedotustoimistossa, samoin kuin Mika Waltari ja monet muut kirjailijat. Lehti tarjoili lähinnä tosijuttuja, joita rintamamiehet olivat itse kirjoittaneet. Osaa jutuista oli paranneltu - erään tarinan ohessa mainittiin, että se oli "kerrottu" Joni Rautiolle, joka muistetaan nuortenkirjailijana ja lukemistolehtien jännärikirjailijana. Samaa "as told to" -tekniikkaa käytettiin monissa amerikkalaisissa ns. true crime -lehdissä. Kirjoja julkaisseista kirjoittajista tunnettuja Hurtti-Ukon avustajia olivat mm. Viljo Rauta, mainittu Rautio, Olavi Linnus ja Armas J. Pulla, joka tietysti tarjoili rintamalle sijoittuva Ryhmy ja Romppais -jutun. (Voin paljastaa tässä vaiheessa, että koonnen jossain vaiheessa kokoelman Ryhmy-jutuista, perikunnan lupa alustavasti on.)
Kiinnostava kirjailija oli Pentti Lahti, vasemmistolainen runoilija, jolla on ollut jossain määrin legendaarinen maine vasemmistolaisissa kirjallisissa piireissä, koska hän kuoli nuorena ja oli sen verran omapäinen, että tuli lopulta omiensa hylkimäksi. Virallisissa historioissa, kuten Raoul Palmgrenin Kapinallisissa kynissä, ei ollenkaan mainita hänen viihdenovellituotantoaan - tämän joulunumerossa 1941 ilmestyneen jutun lisäksi hän teki mm. romanttisia juttuja joihinkin Ilmarisen lehtiin. Lahdella oli tästä huono omatunto, koska hän kirjoitti sodan jälkeen tarinan "Kaksi kirjailijaa keskustelee vakavasti", jossa hän tuomitsi kaikenlaisen viihdekirjoittamisen valheellisena. Jatkosodan aikana Lahti katkeroitui ja kirjoitti kesken jäänyttä sotaromaania, josta on julkaistu katkelma "Rotat" 40-luku -lehdessä heti sodan loputtua. Siinä sotilaat huvittelevat ammuskelemalla rottia juoksuhaudoissa ja keittelevät niistä keittoa. Romaanin nimen piti oleman "Suuret vihkiäiset". Valitettavasti en ole onnistunut löytämään Lahden perikuntaa, jolta saisin luvan hänen sotajuttujensa käyttöön.
Lehden päätoimittaja oli P. Päiwiö, joka ilmeisesti myös työskenteli valtion tiedotustoimistossa, samoin kuin Mika Waltari ja monet muut kirjailijat. Lehti tarjoili lähinnä tosijuttuja, joita rintamamiehet olivat itse kirjoittaneet. Osaa jutuista oli paranneltu - erään tarinan ohessa mainittiin, että se oli "kerrottu" Joni Rautiolle, joka muistetaan nuortenkirjailijana ja lukemistolehtien jännärikirjailijana. Samaa "as told to" -tekniikkaa käytettiin monissa amerikkalaisissa ns. true crime -lehdissä. Kirjoja julkaisseista kirjoittajista tunnettuja Hurtti-Ukon avustajia olivat mm. Viljo Rauta, mainittu Rautio, Olavi Linnus ja Armas J. Pulla, joka tietysti tarjoili rintamalle sijoittuva Ryhmy ja Romppais -jutun. (Voin paljastaa tässä vaiheessa, että koonnen jossain vaiheessa kokoelman Ryhmy-jutuista, perikunnan lupa alustavasti on.)
Kiinnostava kirjailija oli Pentti Lahti, vasemmistolainen runoilija, jolla on ollut jossain määrin legendaarinen maine vasemmistolaisissa kirjallisissa piireissä, koska hän kuoli nuorena ja oli sen verran omapäinen, että tuli lopulta omiensa hylkimäksi. Virallisissa historioissa, kuten Raoul Palmgrenin Kapinallisissa kynissä, ei ollenkaan mainita hänen viihdenovellituotantoaan - tämän joulunumerossa 1941 ilmestyneen jutun lisäksi hän teki mm. romanttisia juttuja joihinkin Ilmarisen lehtiin. Lahdella oli tästä huono omatunto, koska hän kirjoitti sodan jälkeen tarinan "Kaksi kirjailijaa keskustelee vakavasti", jossa hän tuomitsi kaikenlaisen viihdekirjoittamisen valheellisena. Jatkosodan aikana Lahti katkeroitui ja kirjoitti kesken jäänyttä sotaromaania, josta on julkaistu katkelma "Rotat" 40-luku -lehdessä heti sodan loputtua. Siinä sotilaat huvittelevat ammuskelemalla rottia juoksuhaudoissa ja keittelevät niistä keittoa. Romaanin nimen piti oleman "Suuret vihkiäiset". Valitettavasti en ole onnistunut löytämään Lahden perikuntaa, jolta saisin luvan hänen sotajuttujensa käyttöön.
Sotanovelliprojekti: Hakkapeliitan Joulu
Hakkapeliitan Joulu oli tietenkin Hakkapeliitan joululehti, värikantinen, paksu julkaisu, jossa julkaistiin muun muassa TK-piirtäjien rintamakuvia värillisinä. Joistain näistä saisi hienoja tauluja, kuten Aarne Nopsasen eräästä melkein impressionistisesta hyökkäyskuvasta, jossa miesten liikkeet muuttuvat pelkiksi muodoiksi ja väreiksi.
Hakkapeliitan Joulua julkaistiin hätäisten muistiinpanojeni mukaan
ensimmäisen kerran jo 1930-luvulla. Niissä tietysti puhutaan paljon
sisällissodasta - tai tietenkin vapaussodasta -, ja kiinnostava on huomata, miten Suomessa todella heräteltiin neuvostovastaista mielialaa jo vaikkapa vuonna 1937. Ryssittely ja rasistinen heittely on huomattavan yleistä, ja vaikka asiasta sinänsä olisi poliittisesti mitä mieltä tahansa, niin aika mautonta oli monien kotimaisten kirjoittajien huumori noina vuosina.
Lehti oli sinänsä ansiokkaasti tehty ja siinä esiintyi monia aikansa
tunnetuimpia kirjailijoita. Monia ei yleensä edes ajattele sotakirjailijoina: Unto Kupiainen, Toivo Pekkanen, A.E. Järvinen... Myös monista nationalistisistä historiallisista romaaneistaan tuttu Artturi Leinonen kirjoitti lukuisia novelleja lehtiin. Muita kirjoittajia olivat mm. Erkki Mutru ja Joel Laikka. Myös myöhemmin kioskipokkarikustantamo Valpas-Mainoksen perustanut Hugo Valpas esiintyi lehdessä monilla TK-reportaasheilla - yhtä näistä saatan käyttää kirjassa, koska Valpas on
kiinnostava hahmo ja olen jutellut hänen poikansa kanssa. Kiinnostavia ja erikoisia
nimiä novellien tekijöiden seassa olivat Väinö Leskinen, jonka oletan olevan Kekkosen ajan monipuolinen ministeri (ja muovikassimies), ja myöhemmin historioitsijana työskennellyt Mauno Jääskeläinen.
Hakkapeliitassa oli 1942 novellikilpailu. Tämä heijastanee
asemasotatilannetta - rintamalla ei tapahtunut paljon mitään ja "pojille" tarvittiin viihdettä. Novelleja ei kuitenkaan tullut riittävästi peruskirjoittajilta ja kilpailun myötä tekstejä saatiin enemmän.
Hakkapeliitan Joulua julkaistiin hätäisten muistiinpanojeni mukaan
ensimmäisen kerran jo 1930-luvulla. Niissä tietysti puhutaan paljon
sisällissodasta - tai tietenkin vapaussodasta -, ja kiinnostava on huomata, miten Suomessa todella heräteltiin neuvostovastaista mielialaa jo vaikkapa vuonna 1937. Ryssittely ja rasistinen heittely on huomattavan yleistä, ja vaikka asiasta sinänsä olisi poliittisesti mitä mieltä tahansa, niin aika mautonta oli monien kotimaisten kirjoittajien huumori noina vuosina.
Lehti oli sinänsä ansiokkaasti tehty ja siinä esiintyi monia aikansa
tunnetuimpia kirjailijoita. Monia ei yleensä edes ajattele sotakirjailijoina: Unto Kupiainen, Toivo Pekkanen, A.E. Järvinen... Myös monista nationalistisistä historiallisista romaaneistaan tuttu Artturi Leinonen kirjoitti lukuisia novelleja lehtiin. Muita kirjoittajia olivat mm. Erkki Mutru ja Joel Laikka. Myös myöhemmin kioskipokkarikustantamo Valpas-Mainoksen perustanut Hugo Valpas esiintyi lehdessä monilla TK-reportaasheilla - yhtä näistä saatan käyttää kirjassa, koska Valpas on
kiinnostava hahmo ja olen jutellut hänen poikansa kanssa. Kiinnostavia ja erikoisia
nimiä novellien tekijöiden seassa olivat Väinö Leskinen, jonka oletan olevan Kekkosen ajan monipuolinen ministeri (ja muovikassimies), ja myöhemmin historioitsijana työskennellyt Mauno Jääskeläinen.
Hakkapeliitassa oli 1942 novellikilpailu. Tämä heijastanee
asemasotatilannetta - rintamalla ei tapahtunut paljon mitään ja "pojille" tarvittiin viihdettä. Novelleja ei kuitenkaan tullut riittävästi peruskirjoittajilta ja kilpailun myötä tekstejä saatiin enemmän.
keskiviikkona, elokuuta 12, 2009
Sotanovelliprojekti: Suomen Sotilas
Pitkästä aikaa pääsin jatkamaan sotanovelliprojektiani. Tänään kävin, kylläkin nopeasti, läpi Suomen Sotilas -lehtiä vuosilta 1941-1942. Lehden profiili muuttui selvästi noina vuosina vakavasta aikakauslehdestä ajanvietelehdeksi - mahtoiko se heijastaa kääntynyttä sotaonnea ja niitä pelkoja, että Saksa sittenkin häviää sodan?
Lehden päätoimittaja oli Rolf Tiivola - sukua Mikalle? Lehti sisälsi hyvin paljon materiaalia Suomen liittolaisvaltioista ja poliittisesti aika naiivisti. Yhdessä numerossa oli esim. aukeaman kokoinen kartta, jossa kehuskeltiin, miten Saksa laittaa Euroopan talousalueen järjestykseen ja tietkin paranevat. Kehuttiin myös, miten Ukrainan viljapellot lopulta tulevat Suomenkin käyttöön. Artikkeleita oli mm. Hitleristä ja Göringistä sekä Japanista. Myös Saksan miehittämiä - tai lehden kielenkäytössä "vapauttamia" - maita käsiteltiin - joistain slaavilaisista maista oli omat erikoisnumeronsa vuonna 1941. Kroatiastakin oli laaja artikkelikokonaisuus, jossa natsihenkisestä Ante Pavelicista sanottiin, että hän on luonut "vapaan ja kansallisen Kroatian".
Vuonna 1941 lehdessä oli tosiaan aika vähän novelleja, ja niitä tuli mukaan enemmän vuonna 1942. Tuolloin lehti keveni muutenkin - pilakuvien ja pakinoidenkin määrää lisättiin. Novelleja tekivät lehteen muun muassa Vaalimo Hannula, Joni Rautio ja Aake Jermo. Mukana oli myös Veli Martino, joka oli muistaakseni Veikko Hannuniemi. Novellit painottuivat huumoriin ja romantiikkaan sotaympyröissä, mutta osa tarinoista oli myös realistisempia rintamatarinoita. Lehdessä oli paljon sotamuisteloita joko salanimillä tai ilman kirjailijan nimeä - samoin jännitys- ja muita novelleja. McKoo-salanimeä käyttänyt kirjailija julkaisi ainakin yhden jännärin. Runoja lehteen tekivät ajan monet runosenttarit, etunenässä Antero Kajanto.
Sarjakuviakin lehdessä oli, joskin niukalti. Eeli Jaatisen kömpelösti piirtämä Sisu-Saku oli varmaankin keskeisin. Pilakuvia piirsi, eikä ollenkaan huonosti, Lauri Peltonen, josta en tiedä mitään. Kuvituksia teki Eka Karppanen, joka tuli sittemmin tunnetuksi yhtenä Piirtopalojen perustajista.
Lehden päätoimittaja oli Rolf Tiivola - sukua Mikalle? Lehti sisälsi hyvin paljon materiaalia Suomen liittolaisvaltioista ja poliittisesti aika naiivisti. Yhdessä numerossa oli esim. aukeaman kokoinen kartta, jossa kehuskeltiin, miten Saksa laittaa Euroopan talousalueen järjestykseen ja tietkin paranevat. Kehuttiin myös, miten Ukrainan viljapellot lopulta tulevat Suomenkin käyttöön. Artikkeleita oli mm. Hitleristä ja Göringistä sekä Japanista. Myös Saksan miehittämiä - tai lehden kielenkäytössä "vapauttamia" - maita käsiteltiin - joistain slaavilaisista maista oli omat erikoisnumeronsa vuonna 1941. Kroatiastakin oli laaja artikkelikokonaisuus, jossa natsihenkisestä Ante Pavelicista sanottiin, että hän on luonut "vapaan ja kansallisen Kroatian".
Vuonna 1941 lehdessä oli tosiaan aika vähän novelleja, ja niitä tuli mukaan enemmän vuonna 1942. Tuolloin lehti keveni muutenkin - pilakuvien ja pakinoidenkin määrää lisättiin. Novelleja tekivät lehteen muun muassa Vaalimo Hannula, Joni Rautio ja Aake Jermo. Mukana oli myös Veli Martino, joka oli muistaakseni Veikko Hannuniemi. Novellit painottuivat huumoriin ja romantiikkaan sotaympyröissä, mutta osa tarinoista oli myös realistisempia rintamatarinoita. Lehdessä oli paljon sotamuisteloita joko salanimillä tai ilman kirjailijan nimeä - samoin jännitys- ja muita novelleja. McKoo-salanimeä käyttänyt kirjailija julkaisi ainakin yhden jännärin. Runoja lehteen tekivät ajan monet runosenttarit, etunenässä Antero Kajanto.
Sarjakuviakin lehdessä oli, joskin niukalti. Eeli Jaatisen kömpelösti piirtämä Sisu-Saku oli varmaankin keskeisin. Pilakuvia piirsi, eikä ollenkaan huonosti, Lauri Peltonen, josta en tiedä mitään. Kuvituksia teki Eka Karppanen, joka tuli sittemmin tunnetuksi yhtenä Piirtopalojen perustajista.
keskiviikkona, toukokuuta 06, 2009
Sotanovelliprojekti: Joni Rautio
Sanoin muutamia viestejä aiemmin, että löysin Pohjolan Sankarit -nimisestä hiukan epämääräisestä lehdestä sotaan sijoittuvan scifi-novellin "SR 38", jonka oli kirjoittanut "T. Jaurio". Ei tarvinne epäillä, että kyse on Joni Rautiosta. Joni Raution oikea nimi oli Martti Joonatan Rautio ja hän syntyi vuonna 1903 Ylivieskassa ja kuoli Karjaan maalaiskunnassa vuonna 1964. Kansakoulun opettajan koulutuksen saanut Rautio työskenteli toimittajana, mutta missä lehdessä tai lehdissä, sitä en tiedä. Rautio julkaisi kahdeksan teosta vuosina 1945-1950; ne olivat kaikki järjestään lasten- ja nuortenkirjoja. Itse muistan lukeneeni lapsena isän todennäköisesti Tiimarista ostamaa kirjaa Simsonin tukka (Karisto 1949), jossa punatukkaista poikaa kiusataan, mutta joka näyttää kiusaajilleen. Pari Raution kirjoista on satuja ja jokunen jopa näytelmiä. Vuoden 1950 jälkeen hän lienee työskennellyt toimittajana.
"SR 38" lienee Raution ensimmäisiä julkaistuja novelleja, mutta heti sodan jälkeen Rautio hioi kynäänsä lukuisissa eri lukemistolehdissä. T. Jaurio -nimimerkki esiintyi usein samoissa lehdissä ja jopa samoissa numeroissa kuin Joni Rautio. Osa Raution novelleista lähenee jopa kauhua, kuten Musta Kuu -lehden numerossa 4/1945 ilmestynyt "Laokoon-yö". Lisäksi Rautio kirjoitti Salapoliisi-nimiseen lehteen.
Rautio kirjoitti Salainen Salkku- ja Musta Kuu -nimisiin lehtiin kohtuullisen nokkelia kertomuksia komisario Leinosta - niitä voisi joko koota omaksi kirjakseen tai ainakin näytteenä jonkinlaisessa "komisario Kairalan kilpailijoita" -tyyppisessä antologiassa, jossa olisi muitakin äreitä helsinkiläisiä poliiseja ja etsiviä vanhoista lukemistolehdistä. Voisi, jos perikunta löytyisi. Minulla ei ole mitään käsitystä, mistä Raution perillisiä etsisi. Kuolemasta on kulunut vasta 45 vuotta ja suoja-ajan päättymiseen on tällä lailla vielä 25 vuotta.
Sama koskee myös tarinaa "SR 38", jonka haluaisin mukaan sotanovellikirjaan - se olisi scifi-tarinana poikkeuksellinen ja tarjoaisi uuden näkökulman sotakirjallisuuden historiaan (vaikka sen scifi-puoli onkin kliseinen ja se tarjoilee tavanomaisen loppukäänteen) -, mutta mistä löydän Joni Raution perikunnan?
Nyt huomaan, että hänen äitinsä tyttönimi oli Kaivosoja. Se ei voi olla kovin yleinen sukunimi - jos joku tätä blogia lukevista tuntee jonkun Kaivosojan, vinkkaa välittömästi!
"SR 38" lienee Raution ensimmäisiä julkaistuja novelleja, mutta heti sodan jälkeen Rautio hioi kynäänsä lukuisissa eri lukemistolehdissä. T. Jaurio -nimimerkki esiintyi usein samoissa lehdissä ja jopa samoissa numeroissa kuin Joni Rautio. Osa Raution novelleista lähenee jopa kauhua, kuten Musta Kuu -lehden numerossa 4/1945 ilmestynyt "Laokoon-yö". Lisäksi Rautio kirjoitti Salapoliisi-nimiseen lehteen.
Rautio kirjoitti Salainen Salkku- ja Musta Kuu -nimisiin lehtiin kohtuullisen nokkelia kertomuksia komisario Leinosta - niitä voisi joko koota omaksi kirjakseen tai ainakin näytteenä jonkinlaisessa "komisario Kairalan kilpailijoita" -tyyppisessä antologiassa, jossa olisi muitakin äreitä helsinkiläisiä poliiseja ja etsiviä vanhoista lukemistolehdistä. Voisi, jos perikunta löytyisi. Minulla ei ole mitään käsitystä, mistä Raution perillisiä etsisi. Kuolemasta on kulunut vasta 45 vuotta ja suoja-ajan päättymiseen on tällä lailla vielä 25 vuotta.
Sama koskee myös tarinaa "SR 38", jonka haluaisin mukaan sotanovellikirjaan - se olisi scifi-tarinana poikkeuksellinen ja tarjoaisi uuden näkökulman sotakirjallisuuden historiaan (vaikka sen scifi-puoli onkin kliseinen ja se tarjoilee tavanomaisen loppukäänteen) -, mutta mistä löydän Joni Raution perikunnan?
Nyt huomaan, että hänen äitinsä tyttönimi oli Kaivosoja. Se ei voi olla kovin yleinen sukunimi - jos joku tätä blogia lukevista tuntee jonkun Kaivosojan, vinkkaa välittömästi!
maanantaina, huhtikuuta 27, 2009
Sotanovelliprojekti: Oliko Jaska Autero Jouko Autero?
Seikkailujen Maailmassa ilmestyi sota-aikaan muutamia novelleja, joiden tekijäksi oli merkitty Jaska Autero. Novellit olivat paikoitellen scifi- ja jopa kauhuhenkisiä sotajuttuja, joista yhdessä esimerkiksi suomalaiset sotilaat pelottelevat neuvostoliittolaisia vihollisia haamuksi pukeutumalla. "Olin kuollut mies" on Edgar Allan Poe -muunnelma rintamalta - siinä mies todetaan kuolleeksi ja seuraa vertahyytäviä hetkiä, kun hänet lukitaan arkkuun, vaikka hän itse tiedostaa kaiken ympärillään.
Mutta kuka oli Jaska Autero? Sen nimistä kirjailijaa ei ole, joten kyse on ainakin osittain salanimestä. Autero-nimisiä on muutenkin aika vähän, ja moni ei ole ansioitunut kirjoittajana. Vahvin vaihtoehto on vuonna 1915 syntynyt toimittaja Jouko Autero, joka parhaiten muistetaan Aamulehden pitkäaikaisena urheilutoimittajana. Ainoa hänen nimiinsä päätynyt kirja oli Tampereen palloilijoiden 15-vuotishistoriikki (1936). Jouko Auteroon päätyisin sen takia, että hän olisi ollut oikean ikäinen - 29-vuotias novellien ilmestyessä - ja hän oli oikeassa ammatissa. Lisäksi Suomessa on ollut paljon urheilualan ihmisiä, jotka ovat olleet myös lukemistokirjoittajia - näin esimerkiksi Yrjö Halme, joka oli Ilmarisen lehtien päätoimittaja ja monen teoksen urheilukirjailija. Myös toimittajista löytyy paljon pulp-alan ihmisiä, kuten Länsi-Suomen toimitussihteerinä ollut Walter Jokinen, joka myöhemmin 1940-luvulla toimitti Salapoliisi-lehteä.
Mutta miksi Jouko Autero olisi käyttänyt salanimeä "Jaska"? Ehkä hänen toinen etunimensä oli Jaakko. Ehkä hän halusi välttää tunnistamista, joka olisi ollut väistämätöntä, jos hän olisi kirjoittanut vaikkapa salanimellä Jokke. Lisäksi on todennäköistä, että nimenomaan toimittaja olisi keksinyt ansaita vähän taskurahoja kirjoittamalla nopeasti ja täsmällisesti muutaman novellin Seikkailujen Maailman kaltaiseen lehteen.
Tässä vielä Jaska Antero -nimimerkin novellit Seikkailujen Maailmasta:
3/1944
Salainen ase
4/1944
Olin kuollut mies
6/1944
Kostaja
Mutta kuka oli Jaska Autero? Sen nimistä kirjailijaa ei ole, joten kyse on ainakin osittain salanimestä. Autero-nimisiä on muutenkin aika vähän, ja moni ei ole ansioitunut kirjoittajana. Vahvin vaihtoehto on vuonna 1915 syntynyt toimittaja Jouko Autero, joka parhaiten muistetaan Aamulehden pitkäaikaisena urheilutoimittajana. Ainoa hänen nimiinsä päätynyt kirja oli Tampereen palloilijoiden 15-vuotishistoriikki (1936). Jouko Auteroon päätyisin sen takia, että hän olisi ollut oikean ikäinen - 29-vuotias novellien ilmestyessä - ja hän oli oikeassa ammatissa. Lisäksi Suomessa on ollut paljon urheilualan ihmisiä, jotka ovat olleet myös lukemistokirjoittajia - näin esimerkiksi Yrjö Halme, joka oli Ilmarisen lehtien päätoimittaja ja monen teoksen urheilukirjailija. Myös toimittajista löytyy paljon pulp-alan ihmisiä, kuten Länsi-Suomen toimitussihteerinä ollut Walter Jokinen, joka myöhemmin 1940-luvulla toimitti Salapoliisi-lehteä.
Mutta miksi Jouko Autero olisi käyttänyt salanimeä "Jaska"? Ehkä hänen toinen etunimensä oli Jaakko. Ehkä hän halusi välttää tunnistamista, joka olisi ollut väistämätöntä, jos hän olisi kirjoittanut vaikkapa salanimellä Jokke. Lisäksi on todennäköistä, että nimenomaan toimittaja olisi keksinyt ansaita vähän taskurahoja kirjoittamalla nopeasti ja täsmällisesti muutaman novellin Seikkailujen Maailman kaltaiseen lehteen.
Tässä vielä Jaska Antero -nimimerkin novellit Seikkailujen Maailmasta:
3/1944
Salainen ase
4/1944
Olin kuollut mies
6/1944
Kostaja
tiistaina, huhtikuuta 21, 2009
Tekijänoikeuskeskustelua Facebookista
Piratpartietin menestyksen ja julkisuuden sekä heidän antamansa esimerkin innoittamana nostan julkiseksi Facebookissa käytyä keskustelua tekijänoikeuksista. Lupaa kommenttien käyttöön ei ole kysytty, ja osa kommenteista ei kopioitunut halutulla tavalla.
Juri Nummelin haluaisi tietää, mitkä ovat Piratepartietin näkemykset esimerkiksi EU-politiikasta, ilmastonmuutoksesta, maahanmuuttajuudesta, pankkikriisistä, NATO:sta, norppien suojelusta, siviilipalveluksen laajuudesta, epätasa-arvosta ja kirkon roolista valtiossa.
8:59am · Comment · LikeUnlike · Show Feedback (32)Hide Feedback (32)
Jussi Förbom at 9:03am April 21
Ei sen niin väliä. Kunhan ne voi ladata ilmaseksi.
Tero Karppi at 9:32am April 21
Minusta tässä on nimenomaan kiinnostavaa, miten digitaalisen toiminnan lainsäädäntö ja ylipäätään problematiikka ovat ohittaneet perinteiset poliittiset kysymykset.
Vesa Sisättö at 9:45am April 21
No mutta! Koska nuoriso elää viihteestä, sen lataaminen ilmaiseksi netistä on yhtä elintärkeää kuin joku torpparikysymys 100 vuotta sitten! Piraattipuolue on uusi työväenliike! Minimipalkasta viis, kunhan tv-sarjojen jaksot saa heti seuraavana päivänä kun ne lähetetään jenkkilässä.
Jussi Förbom at 9:48am April 21
Itse asiassa, Juri, tämä on erittäin hyvä kysymys, jota voisikin alkaa vähän tarkemmin skannata.
Aki Asola at 10:07am April 21
Häät ei saa maksaa mitään, mutta kaikille pitää olla tosi isot. Kaikki saa sotilaallista tukea Natolta, mutta itse ei tarvitse osallistua operaatioihin eikä maksaa jäsenyydestä. Norpat on kivoja, pankit on niinku tosi pahoja. Maahanmuuttajia ei saa ladata turpaan.
Juri Nummelin at 12:13pm April 21
Aki: "Kaikki saa sotilaallista tukea Natolta, mutta itse ei tarvitse osallistua operaatioihin eikä maksaa jäsenyydestä." Toihan on tosi hyvä, voisko tätä ehdottaa Natoon?
Jussi: tee ihmeessä juttu. Minusta on ihan käsittämätöntä (vaikkakin kiinnostavaa, niin kuin Tero sanoo), että voi olla (edes hetkellisesti) Ruotsin neljänneksi suurin puolue ... Read Moreilman minkäänlaista poliittista ohjelmaa. Toisaalta tällä hetkellä ainoastaan Kokoomuksella on Suomessa poliittinen ohjelma - joskin he peittävät sen tehokkaasti Bob Helsingin avustuksella.
Juri Nummelin at 12:13pm April 21
Mutta mitä ylipäätään tulee piratisteihin, niin voisikohan joku nousta esiin ja selittää, miten minä (ja esim. Sisätön Vesa) voitaisiin hyötyä siitä, että meillä ei olisi tekijänoikeutta omiin teksteihimme? Ilmeisesti meidän pitäisi ruveta matkimaan Neil Gaimania, jotta piraattinörtit kiinnostuisivat kirjoistamme ja lataisivat niitä nettiin. Oisko Pieni talkkunakirja mitään? Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita?
Vesa Sisättö at 12:21pm April 21
Sanopas Juri muuta. Koko Piraattipuolue-touhu on minusta tyhjää sanahelinää ennen kuin he pystyvät todistamaan että työkseen tekijänoikeudenalaista työtä tekevien ihmisten toimeentulo ei häviä. Ja todistustaakka on nimenomaan heillä. Ja esimerkkeinä pitää olla nimenomaan tällaiset tavalliset kirjoittajat yms. jotka tienaavat enintään duunaripalkkoja tekijänoikeustuloillaan, ei mitkään neilgaimanit.
Jussi Förbom at 12:23pm April 21
Tämähän on juuri se kuuma kysymys. Nythän freelancereilta halutaan viedä oikeus teksteihinsä samalla tavalla kuin lehtien vakituisilta toimittajilta. Tätä konsernit puolustelevat tasavertaisella kohtelulla.
http://www.hs.fi/keskustelu/%26%2334%3BTekij%E4noikeuksien+pakkolunastus+ei+kannusta+luovuuteen%26%2334%3B/thread.jspa?threadID=182668&tstart=0
Freen asema on aika sietämätön, jos lehti sanoo, että joko kirjoitat tai luovutat oikeutesi, tai sitten et kirjoita. Tähän piraattipolitiikka ei auta mitään, koska kyse on täysin eri diskurssista, jota esim. Sanoman ei taritse millään tavoin ottaa huomioon. ... Read More
Kiinnostava kysymys on ehkä, pitäisi sen ottaa huomioon. Ja sittent ietenkin toisaalta juuri se, mitä piraattipoliitikoilla on freelle annettavaa, jos perusolettama on, että kenekään ei tarvitsisi maksaa mistään hengentuotteesta mitään.
Juri Nummelin at 12:24pm April 21
Tienais edes duunaripalkkoja... Uskon kyllä, että piraateissa on joitakuita jotka kannattavat perustuloa, mutta mikään esitetty malli ei takaisi monellekaan meistä kovin kummoista elämistä sen varassa. Sen pitäisi olla vähintään 800 e kuussa, että siinä olisi mitään järkeä - jos siis esim. copyright-suoja-aika pudotettaisiin viiteen vuoteen.
Niin no, eipä ole kauheasti kyselty vanhojen kirjojeni perään. ;)
Juri Nummelin at 12:26pm April 21
Joo, sanoin Elinalle aamulla, että tuo Sanoman ja muitten mediatalojen toiminta (plus työsuhdeolettamakeskustelu) voi hyvinkin olla vastareaktiota piraattien toiminnalle. Jos ei oikeuksia kerran haluta antaa tekijöille, niin kyllä ne yhtiöille kelpaavat! Eli: jos piraatit eivät olisi alkaneet elämöidä, niin nyt ei olisi työsuhdeolettamia ja muuta skeidaa.
Jussi Förbom at 12:26pm April 21
Koko tämä tekijänoikeus/piraatti/verkkolataamis/ansaintalogiikka -vyyhti ansaitsi vähintäänkin perusteelisen ja asiallisen laajan, kantaaottavan artikkelin tai jopa pamfletin. Se pitäisi kirjoittaa noin suurinpiirtein heti.
Juri Nummelin at 12:27pm April 21
Totta. Mulla on tossa yksi deadline 15.5., ja sitten ois apuraha yhtä toista duunia varten, ja ois muitakin duuneja, mutta ehkä viikonloppuna 16.-17.5. ehtis jotain tehdä...
Olisko syytä tehdä se artikkelikokoelmana? Jokainen voisi rykäistä jotain nopeasti. Kyllä teen jos pyydetään. Tai voidaan vaikka Vesan kanssa.
Jussi Förbom at 12:27pm April 21
Niinpä se saattaa olla. Eihän asiat ole toisistaan irrallisia. Verkkolataamisen sijaan piti kyllä kirjoittaa verkkojulkaiseminen.
Jussi Förbom at 12:28pm April 21
Monen kirjoittajan juttu toimis, koska vyyhti on niin sotkuinen, ettei sitä kukaan ota haltuun kerralla.
Tero Karppi at 12:28pm April 21
En ole ehtinyt vielä tarkemmin paneutumaan, mitä piraattipuolue oikeastaan ajaa, mutta jos he seuraavat pirate bay -tyyppien puolustuksen linjaa, niin kyse ei varsinaisesti ole siitä onko piratismi oikein vai väärin vaan siitä, ovatko pirate bay palvelun ylläpitäjät vastuussa sisällöistä, joita käyttäjät pb:n kautta jakavat.
Juri Nummelin at 12:30pm April 21
Tero: joo, mutta mikä puolue tuo on? Minä en ota tuohon kantaa, mutta poliittisena puolueena heillä pitäisi olla jotain muutakin. Ja ihmisillä, jotka ovat tehneet heistä Ruotsin neljänneksi suurimman puolueen, pitäisi olla joku käsitys siitä mitä he tekevät kun he pääsevät valtaan.
Juri Nummelin at 12:30pm April 21
Jussi: sinähän sen toimitat. Saat kontakteillasi varmasti kuusi seitsemän tekstiä jo kesäkuuhun mennessä.
Jussi Förbom at 12:33pm April 21
Sen voisin tehdä. Vaikka tässä tietenkin on työn alla vaikka mitä koko ajan. Mutta jos ne tosiaan kokoaisi eri ihmisiltä, niin taakka kevenisi.
Jussi Förbom at 12:44pm April 21
Kukapa tuon julkaisisi? Se on tämä ansaintalogiikkakysymys.
Jussi Katajala at 12:46pm April 21
Piraatit ovat ainakin toiminnallaan osoittaneet, kuinka poliitikot ovat täysin suuryritysten sätkynukkeja. Lakeja säädetään mediayhtiöiden sanelun mukaan ja kuluttajien oikeudet ovat uhrattavissa suuren rahan etujen vuoksi.Näin vastenmielistä ja korruptoitunutta toimintaa on harvoin nähty. Tekijänoikeusasioissa olen piraattien kanssa eri mieltä lähes kaikesta, mutta he ovat ainoita jotka EFFI:n lisäksi uskaltavat pistää kampoihin suuryritysten ylivallalle.
Juri Nummelin at 12:56pm April 21
Jussi K: totta tuokin. Mutta tekijänä en millään näe, että tekijänoikeuksista luopuminen olisi ratkaisu.
Ja eivätkö asiat olleet ihan hyvin noin viimeiset sata vuotta? Kuka aloitti niiden sörkkimisen? Piraattien toimintahan - tai siis lataaminen ilmaiseksi - on käytännössä aiheuttanut sen, että suuryhtiöt toimivat niin kuin toimivat. Totta kai sikoja on ollut aikaisemminkin ja tekijöitä on vedätetty ja kuluttajia talutettu nuorassa, mutta aiemmin kukaan ei ollut ottamassa tekijöiltä oikeuksia pois.
Tietysti joku voisi sanoa, että mitäs tekijöistä, käyttäjiä on enemmän, mutta mistäs tulee kulutettava jos tekijöiltä otetaan elanto pois? ... Read More
Jussi F: Like tai Savukeidas tulee ensimmäisenä mieleen.
Juri Nummelin at 12:57pm April 21
Ja vielä: se pointti, jonka haluaisin jonkun tekevän, on että niin kauan kuin yhteiskuntajärjestystä ei muuteta pois kapitalismista asiaa ei pystytä ratkaisemaan. Niin kauan kuin jonkun on mahdollista ansaita rahaa toisen tekemällä työllä tämä asia pysyy ongelmana.
Ja siksi haluaisin kuulla Piratepartietin yhteiskunnallisesta ohjelmasta. Myös päivänpoliittisista kysymyksistä.
Tero Ykspetäjä at 6:35pm April 21
Piratpartiet ajaa muutamia asioita eikä ota kantaa muihin. Kyllähän näin muutenkin tehdään, ei kaikilla puolueilla ole kantaa kaikkiin asioihin, jolloin loput asiat jäävät mahdollisten valittujen edustajien omantunnonkysymyksiksi.
Minusta ei ole huono asia, että on olemassa myös puolue, joka on ottanut tehtäväkseen nostaa esille asioita, joita ... Read Moremuut eivät aja. Esimerkiksi yksityisyydensuojan tärkeyttä ei mikään muu puolue tällä hetkellä ole johdonmukaisesti ajamassa. Ja niin kauan kun puhutaan puolueesta, jolla ei vielä ole ensimmmäistäkään edustajaa, eli kuitenkaan liene pelkoa siitä, että mahdollinen edustaja tai parhaassa tapauksessa pari saisi suuria mullistuksia aikaan niissä asioissa, joihin oma puolue ei edes keskity.
Yksilönvapaudet _ovat_ päivänpoliittinen kysymys. Tätä tuntuu perinteisemmin politiikasta ajattelevien olevan vaikea tajuta. Tätä ihmiset haluavat tuoda esille liittymällä puolueeseen.
Tero Ykspetäjä at 6:36pm April 21
Minusta piraatit ovat oikealla asialla ajaessaan myös tekijänoikeussäädösten kohtuullistamista. En ole samaa mieltä viiden vuoden tekijänoikeudesta, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että se on vähemmän naurettava kuin 70 vuotta tekijän kuoleman jälkeen, jota sitäkin yritetään vähän väliä kasvattaa. Vastapooli virallisen tason keskusteluissa olisi siis paikallaan.
Juri Nummelin at 6:43pm April 21
Tero: 70 vuotta on liian pitkä aika, mutta en näe esim. 50 vuodessa suurta ongelmaa tai edes 30:ssa. Oma kokemukseni on se, että täällä suurempi ongelma on että ihmiset eivät välitä asioista, esim. siitä että oma isä kirjoitti kirjoja eivätkä näin ollen tee mitään sen eteen että asioita voitaisiin julkaista uudestaan. Viiden vuoden ... Read Moretekijänoikeussuoja on naurettava ajatus ja kertoo minusta vain siitä, että Piratpartietissa ei ole yhtään tekijää. Tai jos on, heillä on muita tuloja kuin omasta taiteesta tulevia.
Mutta vielä siitä, että he eivät aja kaikkia asioita: minusta porukka, joka on sen verran hömelöä tai putkinäköistä, että tekevät puolueesta Ruotsin neljänneksi suurimman, niin se on mandaatti, jonka takia heidän ptiäisi kehittää joku uskottava ohjelma, joka kertoo äänestäjille siitä, millainen olisi heidän yhteiskuntansa. Yksityisyydensuoja: ok. Yksilönvapaus: ok. Mutta mitä sitten ja mitä *niistä*?
Juri Nummelin at 6:45pm April 21
Enkä myöskään pidä siitä, että Disneyn kritiikin varjolla ajetaan mahdollisesti minunlaisteni - ja Sisätön Vesan laisten - köyhien tekijöiden tekijänoikeuksia alas. Mitä tekemistä niillä on keskenään? Siis Disneyn leffoilla ja minun kirjoillani, joilla on 500 kpl painos? Joku sanoo, että muusikot keikkailevat, mene vaikka luennoimaan. Just joo. ... Read MoreOlen menossa puhumaan Waltarista yhden kerran, vaikka Unohdettu Waltari on omasta mielestäni yksi parhaista kirjoistani, jonka aihe on yleisesti kiinnostava. Voisin tietysti myydä itseäni enemmän luennoimaan, mutta esim. yliopistosta ei ole edes vastattu, ja vaikka vastattaisiin, saisin sieltä muutaman sata euroa, jos sitäkään. Tuskin antaisivat minun edes höpistä kuin yhden yksittäisen luennon verran.
Tero Ykspetäjä at 6:53pm April 21
Kyllä 30 vuottakin _kuoleman jälkeen_ kuulostaa minusta sekin kovin paljolta automaattiselle suojalle. Mutta en ole asiaa kovin syvällisesti pohtinut, ja nekin vähät ajatukset, mitä vaihtoehtoisista systeemeistä mielessä ovat, ovat turhan pitkällisiä tässä purettaviksi.
Täytyy kuitenkin muistaa, että kun haetaan tekijänoikeuden _tasapainottamista_... Read More, haetaan silloin kokonaisuuden kannalta parasta tilannetta. Tällöin väkisinkin nykytilanteeseen verrattuna syntyisi sekä voittajia että häviäjiä, kun katsotaan tilannetta yksilötasolla.
Tero Ykspetäjä at 8:02pm April 21
Kokonaan toinen juttu on, että tuo "Ruotsin neljänneksi suurin puolue" -- vaikka varmasti yhteiskunnallisesti merkittävä ilmiö onkin -- on täysin eri asia kuin "puolue, jota ... Read Moreäänestetään neljänneksi eniten". Siinä mielessä minusta ihmettelyt puolueen ohjelmasta käyvät ajankohtaisiksi vasta, jos käy ilmi, että puoluetta tosiaan äänestetään. Ja silti on mielestäni ok, jos puolue ilmoittaa, että joissain yhteiskunnallisissa asioissa edustajat ovat vapaita tekemään omat päätöksensä. Kansa äänestäköön sitä ehdokasta, jonka mielipiteet miellyttävät. Ja yhteiskunnallista ohjelmaa haluavat äänestänevät muiden puolueiden nuoria edustajia; piraattipuolueen kannallahan ovat tässä asiassa Ruotsissa _kaikkien_ puolueiden nuorisojärjestöt.
Juri Nummelin at 8:13pm April 21
Tekijät eivät ole pelkästään tekijöitä. Tekijänoikeussuoja on olemassa myös sen takia, että taiteilija voisi elättää lapsiaan myös haudan takaa. Enkä vieläkään ymmärrä, mikä ongelma oli edellisessä systeemissä - siis siinä, joka vallitsi ennen kuin piraatit ajoivat disneyn kaltaiset korporaatit penäämään pidempiä suoja-aikoja yms.
Mitä tulee ... Read Moretuohon puolueasiaan, niin olet tietysti oikeassa. Mutta silti minä ainakin edellyttäisin puolueeksi itseään nimittämältä porukalta perinteisiäkin poliittisia ohjelmia. Uusi politiikka, oli se sitten mitä oli, ei minusta tarkoita sitä, että vanhat poliittiset asiat muuttuvat tarkoituksettomiksi. Nato ja ilmastonmuutos ovat edelleen tärkeämpiä asioita kuin oikeus ladata ilmaiseksi Evil Dead IV.
Tero Ykspetäjä at 8:19pm April 21
Jos Disney ja kaltaisensa ajavat suoja-aikojen pidennyksiä piraattien takia, kuten väität, minkä takia ovat tehneet sitä systemaattisesti jo ainakin 70-luvulta lähtien? Toisin sanoen väitän, että tuo osa argumentoinnissasi on täyttä huuhaata.
Jussi Katajala at 8:55pm April 21
Miksi muuten taiteilijan pitäisi elättää lapsiaan myös haudan takaa? Jos perusduunari kuolee, niin eivät hänenkään lapsensa saa enää ylimääräistä korvausta vanhemman eläessään tekemästä työstä. Ihmettelen vain, että mistä tällainen systeemi on aikoinaan keksitty.
Juri Nummelin at 8:59pm April 21
Tero: sehän oli kärjistys tai heitto. Ajattelin lähinnä vuoden -98 Sonny Bono Actia, mutta on totta, että asiaa on lobattu jo 70-luvulta alkaen.
Jussi: eikö tuo muka ole hieno ajatus? Taiteilijat ovat useasti köyhiä ja heidän lapsensa ovat köyhiä, minusta on kaunis ajatus, että taiteilijan lapset voivat isän/... Read Moreäidin kuoltua saada osansa vanhempansa työstä. Kenelle ne rahat sitten menisivät? Kun kuolen, sinä voit julkaista vaikka kootut teokseni ja saat mahtavat rahat, mutta poikani ja tyttäreni katsovat vierestä suut kuivina?
Tietenkään tekijänoikeuksia ei ole ollut aina eikä niitä voi sikäli puolustaa ylihistoriallisesti, mutta haluaisin vieläkin tietää, mikä siinä ajatuksessa on vikana, että joku muu ei saa automaattisesti oikeutta julkaista vaikka minun teoksiani uudestaan kuoltuani - tai vielä kun elän.
Juri Nummelin haluaisi tietää, mitkä ovat Piratepartietin näkemykset esimerkiksi EU-politiikasta, ilmastonmuutoksesta, maahanmuuttajuudesta, pankkikriisistä, NATO:sta, norppien suojelusta, siviilipalveluksen laajuudesta, epätasa-arvosta ja kirkon roolista valtiossa.
8:59am · Comment · LikeUnlike · Show Feedback (32)Hide Feedback (32)
Jussi Förbom at 9:03am April 21
Ei sen niin väliä. Kunhan ne voi ladata ilmaseksi.
Tero Karppi at 9:32am April 21
Minusta tässä on nimenomaan kiinnostavaa, miten digitaalisen toiminnan lainsäädäntö ja ylipäätään problematiikka ovat ohittaneet perinteiset poliittiset kysymykset.
Vesa Sisättö at 9:45am April 21
No mutta! Koska nuoriso elää viihteestä, sen lataaminen ilmaiseksi netistä on yhtä elintärkeää kuin joku torpparikysymys 100 vuotta sitten! Piraattipuolue on uusi työväenliike! Minimipalkasta viis, kunhan tv-sarjojen jaksot saa heti seuraavana päivänä kun ne lähetetään jenkkilässä.
Jussi Förbom at 9:48am April 21
Itse asiassa, Juri, tämä on erittäin hyvä kysymys, jota voisikin alkaa vähän tarkemmin skannata.
Aki Asola at 10:07am April 21
Häät ei saa maksaa mitään, mutta kaikille pitää olla tosi isot. Kaikki saa sotilaallista tukea Natolta, mutta itse ei tarvitse osallistua operaatioihin eikä maksaa jäsenyydestä. Norpat on kivoja, pankit on niinku tosi pahoja. Maahanmuuttajia ei saa ladata turpaan.
Juri Nummelin at 12:13pm April 21
Aki: "Kaikki saa sotilaallista tukea Natolta, mutta itse ei tarvitse osallistua operaatioihin eikä maksaa jäsenyydestä." Toihan on tosi hyvä, voisko tätä ehdottaa Natoon?
Jussi: tee ihmeessä juttu. Minusta on ihan käsittämätöntä (vaikkakin kiinnostavaa, niin kuin Tero sanoo), että voi olla (edes hetkellisesti) Ruotsin neljänneksi suurin puolue ... Read Moreilman minkäänlaista poliittista ohjelmaa. Toisaalta tällä hetkellä ainoastaan Kokoomuksella on Suomessa poliittinen ohjelma - joskin he peittävät sen tehokkaasti Bob Helsingin avustuksella.
Juri Nummelin at 12:13pm April 21
Mutta mitä ylipäätään tulee piratisteihin, niin voisikohan joku nousta esiin ja selittää, miten minä (ja esim. Sisätön Vesa) voitaisiin hyötyä siitä, että meillä ei olisi tekijänoikeutta omiin teksteihimme? Ilmeisesti meidän pitäisi ruveta matkimaan Neil Gaimania, jotta piraattinörtit kiinnostuisivat kirjoistamme ja lataisivat niitä nettiin. Oisko Pieni talkkunakirja mitään? Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita?
Vesa Sisättö at 12:21pm April 21
Sanopas Juri muuta. Koko Piraattipuolue-touhu on minusta tyhjää sanahelinää ennen kuin he pystyvät todistamaan että työkseen tekijänoikeudenalaista työtä tekevien ihmisten toimeentulo ei häviä. Ja todistustaakka on nimenomaan heillä. Ja esimerkkeinä pitää olla nimenomaan tällaiset tavalliset kirjoittajat yms. jotka tienaavat enintään duunaripalkkoja tekijänoikeustuloillaan, ei mitkään neilgaimanit.
Jussi Förbom at 12:23pm April 21
Tämähän on juuri se kuuma kysymys. Nythän freelancereilta halutaan viedä oikeus teksteihinsä samalla tavalla kuin lehtien vakituisilta toimittajilta. Tätä konsernit puolustelevat tasavertaisella kohtelulla.
http://www.hs.fi/keskustelu/%26%2334%3BTekij%E4noikeuksien+pakkolunastus+ei+kannusta+luovuuteen%26%2334%3B/thread.jspa?threadID=182668&tstart=0
Freen asema on aika sietämätön, jos lehti sanoo, että joko kirjoitat tai luovutat oikeutesi, tai sitten et kirjoita. Tähän piraattipolitiikka ei auta mitään, koska kyse on täysin eri diskurssista, jota esim. Sanoman ei taritse millään tavoin ottaa huomioon. ... Read More
Kiinnostava kysymys on ehkä, pitäisi sen ottaa huomioon. Ja sittent ietenkin toisaalta juuri se, mitä piraattipoliitikoilla on freelle annettavaa, jos perusolettama on, että kenekään ei tarvitsisi maksaa mistään hengentuotteesta mitään.
Juri Nummelin at 12:24pm April 21
Tienais edes duunaripalkkoja... Uskon kyllä, että piraateissa on joitakuita jotka kannattavat perustuloa, mutta mikään esitetty malli ei takaisi monellekaan meistä kovin kummoista elämistä sen varassa. Sen pitäisi olla vähintään 800 e kuussa, että siinä olisi mitään järkeä - jos siis esim. copyright-suoja-aika pudotettaisiin viiteen vuoteen.
Niin no, eipä ole kauheasti kyselty vanhojen kirjojeni perään. ;)
Juri Nummelin at 12:26pm April 21
Joo, sanoin Elinalle aamulla, että tuo Sanoman ja muitten mediatalojen toiminta (plus työsuhdeolettamakeskustelu) voi hyvinkin olla vastareaktiota piraattien toiminnalle. Jos ei oikeuksia kerran haluta antaa tekijöille, niin kyllä ne yhtiöille kelpaavat! Eli: jos piraatit eivät olisi alkaneet elämöidä, niin nyt ei olisi työsuhdeolettamia ja muuta skeidaa.
Jussi Förbom at 12:26pm April 21
Koko tämä tekijänoikeus/piraatti/verkkolataamis/ansaintalogiikka -vyyhti ansaitsi vähintäänkin perusteelisen ja asiallisen laajan, kantaaottavan artikkelin tai jopa pamfletin. Se pitäisi kirjoittaa noin suurinpiirtein heti.
Juri Nummelin at 12:27pm April 21
Totta. Mulla on tossa yksi deadline 15.5., ja sitten ois apuraha yhtä toista duunia varten, ja ois muitakin duuneja, mutta ehkä viikonloppuna 16.-17.5. ehtis jotain tehdä...
Olisko syytä tehdä se artikkelikokoelmana? Jokainen voisi rykäistä jotain nopeasti. Kyllä teen jos pyydetään. Tai voidaan vaikka Vesan kanssa.
Jussi Förbom at 12:27pm April 21
Niinpä se saattaa olla. Eihän asiat ole toisistaan irrallisia. Verkkolataamisen sijaan piti kyllä kirjoittaa verkkojulkaiseminen.
Jussi Förbom at 12:28pm April 21
Monen kirjoittajan juttu toimis, koska vyyhti on niin sotkuinen, ettei sitä kukaan ota haltuun kerralla.
Tero Karppi at 12:28pm April 21
En ole ehtinyt vielä tarkemmin paneutumaan, mitä piraattipuolue oikeastaan ajaa, mutta jos he seuraavat pirate bay -tyyppien puolustuksen linjaa, niin kyse ei varsinaisesti ole siitä onko piratismi oikein vai väärin vaan siitä, ovatko pirate bay palvelun ylläpitäjät vastuussa sisällöistä, joita käyttäjät pb:n kautta jakavat.
Juri Nummelin at 12:30pm April 21
Tero: joo, mutta mikä puolue tuo on? Minä en ota tuohon kantaa, mutta poliittisena puolueena heillä pitäisi olla jotain muutakin. Ja ihmisillä, jotka ovat tehneet heistä Ruotsin neljänneksi suurimman puolueen, pitäisi olla joku käsitys siitä mitä he tekevät kun he pääsevät valtaan.
Juri Nummelin at 12:30pm April 21
Jussi: sinähän sen toimitat. Saat kontakteillasi varmasti kuusi seitsemän tekstiä jo kesäkuuhun mennessä.
Jussi Förbom at 12:33pm April 21
Sen voisin tehdä. Vaikka tässä tietenkin on työn alla vaikka mitä koko ajan. Mutta jos ne tosiaan kokoaisi eri ihmisiltä, niin taakka kevenisi.
Jussi Förbom at 12:44pm April 21
Kukapa tuon julkaisisi? Se on tämä ansaintalogiikkakysymys.
Jussi Katajala at 12:46pm April 21
Piraatit ovat ainakin toiminnallaan osoittaneet, kuinka poliitikot ovat täysin suuryritysten sätkynukkeja. Lakeja säädetään mediayhtiöiden sanelun mukaan ja kuluttajien oikeudet ovat uhrattavissa suuren rahan etujen vuoksi.Näin vastenmielistä ja korruptoitunutta toimintaa on harvoin nähty. Tekijänoikeusasioissa olen piraattien kanssa eri mieltä lähes kaikesta, mutta he ovat ainoita jotka EFFI:n lisäksi uskaltavat pistää kampoihin suuryritysten ylivallalle.
Juri Nummelin at 12:56pm April 21
Jussi K: totta tuokin. Mutta tekijänä en millään näe, että tekijänoikeuksista luopuminen olisi ratkaisu.
Ja eivätkö asiat olleet ihan hyvin noin viimeiset sata vuotta? Kuka aloitti niiden sörkkimisen? Piraattien toimintahan - tai siis lataaminen ilmaiseksi - on käytännössä aiheuttanut sen, että suuryhtiöt toimivat niin kuin toimivat. Totta kai sikoja on ollut aikaisemminkin ja tekijöitä on vedätetty ja kuluttajia talutettu nuorassa, mutta aiemmin kukaan ei ollut ottamassa tekijöiltä oikeuksia pois.
Tietysti joku voisi sanoa, että mitäs tekijöistä, käyttäjiä on enemmän, mutta mistäs tulee kulutettava jos tekijöiltä otetaan elanto pois? ... Read More
Jussi F: Like tai Savukeidas tulee ensimmäisenä mieleen.
Juri Nummelin at 12:57pm April 21
Ja vielä: se pointti, jonka haluaisin jonkun tekevän, on että niin kauan kuin yhteiskuntajärjestystä ei muuteta pois kapitalismista asiaa ei pystytä ratkaisemaan. Niin kauan kuin jonkun on mahdollista ansaita rahaa toisen tekemällä työllä tämä asia pysyy ongelmana.
Ja siksi haluaisin kuulla Piratepartietin yhteiskunnallisesta ohjelmasta. Myös päivänpoliittisista kysymyksistä.
Tero Ykspetäjä at 6:35pm April 21
Piratpartiet ajaa muutamia asioita eikä ota kantaa muihin. Kyllähän näin muutenkin tehdään, ei kaikilla puolueilla ole kantaa kaikkiin asioihin, jolloin loput asiat jäävät mahdollisten valittujen edustajien omantunnonkysymyksiksi.
Minusta ei ole huono asia, että on olemassa myös puolue, joka on ottanut tehtäväkseen nostaa esille asioita, joita ... Read Moremuut eivät aja. Esimerkiksi yksityisyydensuojan tärkeyttä ei mikään muu puolue tällä hetkellä ole johdonmukaisesti ajamassa. Ja niin kauan kun puhutaan puolueesta, jolla ei vielä ole ensimmmäistäkään edustajaa, eli kuitenkaan liene pelkoa siitä, että mahdollinen edustaja tai parhaassa tapauksessa pari saisi suuria mullistuksia aikaan niissä asioissa, joihin oma puolue ei edes keskity.
Yksilönvapaudet _ovat_ päivänpoliittinen kysymys. Tätä tuntuu perinteisemmin politiikasta ajattelevien olevan vaikea tajuta. Tätä ihmiset haluavat tuoda esille liittymällä puolueeseen.
Tero Ykspetäjä at 6:36pm April 21
Minusta piraatit ovat oikealla asialla ajaessaan myös tekijänoikeussäädösten kohtuullistamista. En ole samaa mieltä viiden vuoden tekijänoikeudesta, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että se on vähemmän naurettava kuin 70 vuotta tekijän kuoleman jälkeen, jota sitäkin yritetään vähän väliä kasvattaa. Vastapooli virallisen tason keskusteluissa olisi siis paikallaan.
Juri Nummelin at 6:43pm April 21
Tero: 70 vuotta on liian pitkä aika, mutta en näe esim. 50 vuodessa suurta ongelmaa tai edes 30:ssa. Oma kokemukseni on se, että täällä suurempi ongelma on että ihmiset eivät välitä asioista, esim. siitä että oma isä kirjoitti kirjoja eivätkä näin ollen tee mitään sen eteen että asioita voitaisiin julkaista uudestaan. Viiden vuoden ... Read Moretekijänoikeussuoja on naurettava ajatus ja kertoo minusta vain siitä, että Piratpartietissa ei ole yhtään tekijää. Tai jos on, heillä on muita tuloja kuin omasta taiteesta tulevia.
Mutta vielä siitä, että he eivät aja kaikkia asioita: minusta porukka, joka on sen verran hömelöä tai putkinäköistä, että tekevät puolueesta Ruotsin neljänneksi suurimman, niin se on mandaatti, jonka takia heidän ptiäisi kehittää joku uskottava ohjelma, joka kertoo äänestäjille siitä, millainen olisi heidän yhteiskuntansa. Yksityisyydensuoja: ok. Yksilönvapaus: ok. Mutta mitä sitten ja mitä *niistä*?
Juri Nummelin at 6:45pm April 21
Enkä myöskään pidä siitä, että Disneyn kritiikin varjolla ajetaan mahdollisesti minunlaisteni - ja Sisätön Vesan laisten - köyhien tekijöiden tekijänoikeuksia alas. Mitä tekemistä niillä on keskenään? Siis Disneyn leffoilla ja minun kirjoillani, joilla on 500 kpl painos? Joku sanoo, että muusikot keikkailevat, mene vaikka luennoimaan. Just joo. ... Read MoreOlen menossa puhumaan Waltarista yhden kerran, vaikka Unohdettu Waltari on omasta mielestäni yksi parhaista kirjoistani, jonka aihe on yleisesti kiinnostava. Voisin tietysti myydä itseäni enemmän luennoimaan, mutta esim. yliopistosta ei ole edes vastattu, ja vaikka vastattaisiin, saisin sieltä muutaman sata euroa, jos sitäkään. Tuskin antaisivat minun edes höpistä kuin yhden yksittäisen luennon verran.
Tero Ykspetäjä at 6:53pm April 21
Kyllä 30 vuottakin _kuoleman jälkeen_ kuulostaa minusta sekin kovin paljolta automaattiselle suojalle. Mutta en ole asiaa kovin syvällisesti pohtinut, ja nekin vähät ajatukset, mitä vaihtoehtoisista systeemeistä mielessä ovat, ovat turhan pitkällisiä tässä purettaviksi.
Täytyy kuitenkin muistaa, että kun haetaan tekijänoikeuden _tasapainottamista_... Read More, haetaan silloin kokonaisuuden kannalta parasta tilannetta. Tällöin väkisinkin nykytilanteeseen verrattuna syntyisi sekä voittajia että häviäjiä, kun katsotaan tilannetta yksilötasolla.
Tero Ykspetäjä at 8:02pm April 21
Kokonaan toinen juttu on, että tuo "Ruotsin neljänneksi suurin puolue" -- vaikka varmasti yhteiskunnallisesti merkittävä ilmiö onkin -- on täysin eri asia kuin "puolue, jota ... Read Moreäänestetään neljänneksi eniten". Siinä mielessä minusta ihmettelyt puolueen ohjelmasta käyvät ajankohtaisiksi vasta, jos käy ilmi, että puoluetta tosiaan äänestetään. Ja silti on mielestäni ok, jos puolue ilmoittaa, että joissain yhteiskunnallisissa asioissa edustajat ovat vapaita tekemään omat päätöksensä. Kansa äänestäköön sitä ehdokasta, jonka mielipiteet miellyttävät. Ja yhteiskunnallista ohjelmaa haluavat äänestänevät muiden puolueiden nuoria edustajia; piraattipuolueen kannallahan ovat tässä asiassa Ruotsissa _kaikkien_ puolueiden nuorisojärjestöt.
Juri Nummelin at 8:13pm April 21
Tekijät eivät ole pelkästään tekijöitä. Tekijänoikeussuoja on olemassa myös sen takia, että taiteilija voisi elättää lapsiaan myös haudan takaa. Enkä vieläkään ymmärrä, mikä ongelma oli edellisessä systeemissä - siis siinä, joka vallitsi ennen kuin piraatit ajoivat disneyn kaltaiset korporaatit penäämään pidempiä suoja-aikoja yms.
Mitä tulee ... Read Moretuohon puolueasiaan, niin olet tietysti oikeassa. Mutta silti minä ainakin edellyttäisin puolueeksi itseään nimittämältä porukalta perinteisiäkin poliittisia ohjelmia. Uusi politiikka, oli se sitten mitä oli, ei minusta tarkoita sitä, että vanhat poliittiset asiat muuttuvat tarkoituksettomiksi. Nato ja ilmastonmuutos ovat edelleen tärkeämpiä asioita kuin oikeus ladata ilmaiseksi Evil Dead IV.
Tero Ykspetäjä at 8:19pm April 21
Jos Disney ja kaltaisensa ajavat suoja-aikojen pidennyksiä piraattien takia, kuten väität, minkä takia ovat tehneet sitä systemaattisesti jo ainakin 70-luvulta lähtien? Toisin sanoen väitän, että tuo osa argumentoinnissasi on täyttä huuhaata.
Jussi Katajala at 8:55pm April 21
Miksi muuten taiteilijan pitäisi elättää lapsiaan myös haudan takaa? Jos perusduunari kuolee, niin eivät hänenkään lapsensa saa enää ylimääräistä korvausta vanhemman eläessään tekemästä työstä. Ihmettelen vain, että mistä tällainen systeemi on aikoinaan keksitty.
Juri Nummelin at 8:59pm April 21
Tero: sehän oli kärjistys tai heitto. Ajattelin lähinnä vuoden -98 Sonny Bono Actia, mutta on totta, että asiaa on lobattu jo 70-luvulta alkaen.
Jussi: eikö tuo muka ole hieno ajatus? Taiteilijat ovat useasti köyhiä ja heidän lapsensa ovat köyhiä, minusta on kaunis ajatus, että taiteilijan lapset voivat isän/... Read Moreäidin kuoltua saada osansa vanhempansa työstä. Kenelle ne rahat sitten menisivät? Kun kuolen, sinä voit julkaista vaikka kootut teokseni ja saat mahtavat rahat, mutta poikani ja tyttäreni katsovat vierestä suut kuivina?
Tietenkään tekijänoikeuksia ei ole ollut aina eikä niitä voi sikäli puolustaa ylihistoriallisesti, mutta haluaisin vieläkin tietää, mikä siinä ajatuksessa on vikana, että joku muu ei saa automaattisesti oikeutta julkaista vaikka minun teoksiani uudestaan kuoltuani - tai vielä kun elän.
perjantaina, huhtikuuta 10, 2009
Pääsiäisspämmiä
Sen verran tuli japaninkielistä pornospämmiä läpi että pistin päälle kommenttien moderoinnin. Aika vähän kommentteja täällä on muutenkaan ollut.
tiistaina, huhtikuuta 07, 2009
Sotanovelliprojekti: epäonnistunut oikeuksien etsintä
Sotanovellikirjan kokoaminen on ollut yllättävän vaikeaa. Ensinnäkin kiinnostavien novellien (ei siis tosikertomusten) kokoaminen on ollut kiven takana, toiseksi perikuntia ei ole löytynyt - ja kolmanneksi perikunnat ovat olleet hankalia. Tässä tämän päiväistä tulosta - nimet on poistettu.
Löysin Hakkapeliitasta erään aikoinaan kohtuullisen tunnetun, suositun ja tuotteliaan lukemisto- ja nuortenkirjailijan novelleja. Ne olivat hyviä, ammattimaisen varmasti kirjoitettuja ja jännittäviä ja niissä oli yllättävän vähän propagandaa. Jutuissa pääpaino oli jännityksellä ja seikkailulla ja niitä olisi ollut kiva julkaista tässä antologiassa. Kirjallisesti ne olisivat olleet parempia kuin monetkaan tarinat, joita olen löytänyt.
Kirjailijalle oli Wikipedia-artikkeli, josta kävi ilmi, että samoin kuin isänsä hänen poikansakin oli erään ison maakuntalehden päätoimittaja. Laitoin sähköpostia lehden toimitukseen ja kysyin, tietävätkö nämä yhteystietoja. Sain sähköpostin eräälle toiselle toimittajalle, joka oli kirjailijan pojan tytär. Tämä vastasi, että isä on elossa ja antoi osoitteen. Kirjoitin kauniin kirjeen, jossa selostin projektia ja kehaisin mainitun kirjailijan novelleja ja sanoin, että haluaisin saada käyttää yhtä niistä kirjassa.
Tänään kirjailijan poika sitten soitti. Äänestä jo päättelin, että kyseessä oli mielipiteensä vuoden 1957 paikkeilla muodostanut mies, yli 80-vuotias patriarkka, joka on aina oikeassa. "Ei niitä kannata julkaista", hän mörisi. "Ne Hakkapeliitan jutut ovat pelkkää propagandaa." Yritin sanoa väliin, että voisin kertoa projektista enemmän - olisin sanonut, että propagandaahan ne kaikki jutut siinä ovat ja että se on kirjan tarkoitus ja että kyse on tärkeästä osasta 1900-luvun kulttuurihistoriaa ja että kirjassa on taustoittava esipuhe, jossa varoitetaan, että jutut eivät vastaa 2000-luvun lukijan kokemusta ja näkemystä. En päässyt edes alkuun. "Ei meidän tästä kannata keskustella tämän enempää", äijä mörisi vielä lisää. Sanoin, että olen todella pahoillani kuullessani tämän. Mies ei sanonut enää mitään, vaan lopetti puhelun, käytännössä löi luurin korvaan.
Olin todella pettynyt ja vihainenkin. Mistä oikein oli kyse? Siitä, että tämä mies piti isänsä novelleja huonoina? Vai pelkästään poliittisesti arveluttavina? Ne syyt, joiden takia ne olivat poliittisesti joskus kenties ongelmallisia, eivät ole enää olemassa! Ketä tai mitä kirjailijan poika pelkäsi? Sitä että Juri Komissarov kirjoittaa tiukkasanaisen kolumnin Suomen Kuvalehteen?
Ihan käsittämätön ajatus, että häpeää tuolla tavalla jotain mitä oma isä on tehnyt - totta kai minullakin on paljon erimielisyyksiä oman isäni kanssa, mutta jos joku kysyisi, saisiko hänen vanhoja elokuva-arvostelujaan tai vastaavia julkaista, sanoisin ilman muuta että saa. Ei epäilystäkään!
Eniten ärsyttää se, että kirjailijan poika ei antanut minulle mahdollisuutta kertoa enempää projektista, puhumattakaan siitä, että olisin ehtinyt sanoa, että kirjan painos ja levikki ovat pieniä eikä ole suurtakaan todennäköisyyttä, että mainitun kirjailijan maine vääristyisi vuosikymmeniksi eteenpäin.
En voi varmaankaan tehdä enää mitään. Asia on ongelmallinen senkin takia, että olisin halunnut pyytää lupaa myös käyttää erästä toista mainitun kirjailijan novellia toisessa kirjassa - kustantaja on tilannut minulta myös erätarinoiden koosteen, ja löysin mainitulta kirjailijalta kiinnostavan tekstin Marjamaan julkaisemasta Miesten Mies -lehdestä. En varmaan edes uskalla lähettää kirjettä.
Löysin Hakkapeliitasta erään aikoinaan kohtuullisen tunnetun, suositun ja tuotteliaan lukemisto- ja nuortenkirjailijan novelleja. Ne olivat hyviä, ammattimaisen varmasti kirjoitettuja ja jännittäviä ja niissä oli yllättävän vähän propagandaa. Jutuissa pääpaino oli jännityksellä ja seikkailulla ja niitä olisi ollut kiva julkaista tässä antologiassa. Kirjallisesti ne olisivat olleet parempia kuin monetkaan tarinat, joita olen löytänyt.
Kirjailijalle oli Wikipedia-artikkeli, josta kävi ilmi, että samoin kuin isänsä hänen poikansakin oli erään ison maakuntalehden päätoimittaja. Laitoin sähköpostia lehden toimitukseen ja kysyin, tietävätkö nämä yhteystietoja. Sain sähköpostin eräälle toiselle toimittajalle, joka oli kirjailijan pojan tytär. Tämä vastasi, että isä on elossa ja antoi osoitteen. Kirjoitin kauniin kirjeen, jossa selostin projektia ja kehaisin mainitun kirjailijan novelleja ja sanoin, että haluaisin saada käyttää yhtä niistä kirjassa.
Tänään kirjailijan poika sitten soitti. Äänestä jo päättelin, että kyseessä oli mielipiteensä vuoden 1957 paikkeilla muodostanut mies, yli 80-vuotias patriarkka, joka on aina oikeassa. "Ei niitä kannata julkaista", hän mörisi. "Ne Hakkapeliitan jutut ovat pelkkää propagandaa." Yritin sanoa väliin, että voisin kertoa projektista enemmän - olisin sanonut, että propagandaahan ne kaikki jutut siinä ovat ja että se on kirjan tarkoitus ja että kyse on tärkeästä osasta 1900-luvun kulttuurihistoriaa ja että kirjassa on taustoittava esipuhe, jossa varoitetaan, että jutut eivät vastaa 2000-luvun lukijan kokemusta ja näkemystä. En päässyt edes alkuun. "Ei meidän tästä kannata keskustella tämän enempää", äijä mörisi vielä lisää. Sanoin, että olen todella pahoillani kuullessani tämän. Mies ei sanonut enää mitään, vaan lopetti puhelun, käytännössä löi luurin korvaan.
Olin todella pettynyt ja vihainenkin. Mistä oikein oli kyse? Siitä, että tämä mies piti isänsä novelleja huonoina? Vai pelkästään poliittisesti arveluttavina? Ne syyt, joiden takia ne olivat poliittisesti joskus kenties ongelmallisia, eivät ole enää olemassa! Ketä tai mitä kirjailijan poika pelkäsi? Sitä että Juri Komissarov kirjoittaa tiukkasanaisen kolumnin Suomen Kuvalehteen?
Ihan käsittämätön ajatus, että häpeää tuolla tavalla jotain mitä oma isä on tehnyt - totta kai minullakin on paljon erimielisyyksiä oman isäni kanssa, mutta jos joku kysyisi, saisiko hänen vanhoja elokuva-arvostelujaan tai vastaavia julkaista, sanoisin ilman muuta että saa. Ei epäilystäkään!
Eniten ärsyttää se, että kirjailijan poika ei antanut minulle mahdollisuutta kertoa enempää projektista, puhumattakaan siitä, että olisin ehtinyt sanoa, että kirjan painos ja levikki ovat pieniä eikä ole suurtakaan todennäköisyyttä, että mainitun kirjailijan maine vääristyisi vuosikymmeniksi eteenpäin.
En voi varmaankaan tehdä enää mitään. Asia on ongelmallinen senkin takia, että olisin halunnut pyytää lupaa myös käyttää erästä toista mainitun kirjailijan novellia toisessa kirjassa - kustantaja on tilannut minulta myös erätarinoiden koosteen, ja löysin mainitulta kirjailijalta kiinnostavan tekstin Marjamaan julkaisemasta Miesten Mies -lehdestä. En varmaan edes uskalla lähettää kirjettä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)