Toinen julkaisematon pornonovelli

Olin aikoinani Turun Ylioppilaslehden avustaja (ensiksi olin suorittanut sivarini lehden toimittajana, sitten olin lopulta vuosina 2000-2002 lehden päätoimittaja) ja osallistuin mm. laajan seksinumeron tekemiseen parilla jutulla. Teimme yhdessä toisen avustajan (en tiedä, voiko hänen nimeään mainita; hän on kuitenkin ollut yhdellä melko isolla kustantamolla töissä ja soittaa parissakin melko tunnetussa rockbändissä) kanssa tällaisen seksinovellin, jota tarjosimme lehteen, mutta päätoimittaja piti sitä liian pitkänä ja ehkä muutenkin julkaisukelvottomana. Tekstissä saattaa huomata saumoja, joissa kirjoittaja vaihtuu.

Olisi tekstin varmasti Tylkkärin nettisivuilla voinut julkaista - ja ehkä editoituna ja lyhennettynä se olisi varmasti kelvannut johonkin alan lehteen. Yksi valistunut tuttavani huomautti myöhemmin loppukliimaksin (sic) anatomisista mahdottomuuksista, mutta en nyt rupea editoimaan tekstiä. 

Viattomat leikit

Mirja oli tyytyväinen ostamiinsa vaatteisiin. Hän oli katsellut itseään peilistä monta kertaa ne päällään ja masturboinut. Hän oli asettanut peilin niin että hän näki pillunsa, kun hän räpläsi sitä. Ja hän räpläsi sitä paljon eikä vain kädellään. Onneksi kauppatorilta oli saanut kurkkuja alennuksella ja banaanitkin olivat halpoja. Mirja piti eniten hiukan raaoista banaaneista - ne olivat sopivan rasvaisia ja luistivat hyvin eivätkä kuitenkaan hajonneet käsiin, niin kuin jo hiukan pehmenneet banaanit. Mirjan suosikkeja oli olla kontallaan ja työntää kaksi banaania sisäänsä, toinen pyllyyn, toinen pilluun. Asento oli hankala, mutta sen tuomat ilot olivat suuremmat kuin sen tuomat haitat.
Kerran Mirja ajeli pillunsa. Hän osti Gilletten partahöylän ja teriä ja partavaahtoa. Hän kiihottui ajatuksesta niin, että hänen oli pakko mennä Anttilan kahvilan vessaan masturboimaan. Hän repi pakkauksen auki, suihkutti vaahtoa pilluunsa ja hieroi sitä jalkoväliinsä ja clitorikseen ja vaginaan. Kun hän sai orgasmin, hän ei voinut olla huutamatta. Joku täti katselikin häntä omituisesti, kun hän tukka sekaisin tuli vessasta ulos.
Lisäksi Mirja osti partasudin, joka oli pehmeä ja ihanan suloinen. Kun se vilahteli hänen clitoriksellaan, häneltä tuli orgasmi jo ennen kuin ensimmäinenkään kokkare partavaahtoa oli käynyt hänen karvaisella ja mehevällä pillullaan.
Noin seitsemän toinen toistaan hurjemman orgasmin jälkeen Mirja sai karvansa ajeltua. Haavoja tuli reisien sisäpintoihin muutama, mutta ei ainoatakaan strategisiin paikkoihin. Nyt häpykumpu oli ihanan pehmeä ja Mirjalla oli entistä suurempia vaikeuksia pitää sormensa poissa jalkovälistään.
Lauantai-iltana Mirja päätti lähteä diskoon. Hän valitsi huolella vaatteensa. Hän kokeili monia eri vaihtoehtoja, mutta päätyi pari päivää sittemmin ostamaansa käärmeennahkakuosiseen erittäin tiukkaan vinyylimekkoon. Mirja katseli itseään peilistä hyväksyvästi. Hänen rintansa pullottivat juuri sopivasti, nännit olivat vähällä pulpahtaa mekon ylitse. Mirja laittoi jalkaansa mustat kiiltävät kengät, joissa oli kymmenen sentin korot: korot nostivat Mirjan ennestäänkin muodokasta takapuolta ja korostivat hänen sääriään. Mirjan sirot ja pitkät jalat olivat niin kauniisti ruskettuneet, että hän ei tarvinnut sukkahousuja.
Eikä hän tarvinnut alushousuja. Hän ei halunnut käyttää niitä. Hän jätti ne pois: jos hän ei olisi ajellut karvojaan, ne olisivat näkyneet mekon alta. Nyt sieltä saattoi vain aavistella, mitä tuleman piti. Mirjan oli pakko jälleen kerran peilin edessä tyydyttää itsensä. Hän työnsi banaanin pilluunsa ja sormen pyllyynsä ja hieroi itsensä tyytyväiseksi, minkä jälkeen hän söi ihanasti pimpsalta maistuvan banaanin. Jälleen hänen oli pakko masturboida.
Mirja meni torin varrella sijaitsevaan menomestaan, joka oli tunnettu hurjasta meiningistään. Eikä sopusuhtaisella vartalolla, uusissa vaatteissa, pillu märkänä keikaroiva Mirja kauaa joutunut odottamaan, ennen kuin ensimmäinen herrasmies tuli hakemaan tanssiin. Mies oli kuitenkin täysin sika, joka alkoi heti kopeloida Mirjan persettä ja tissejä siinä tanssin tiimellyksessä. Ja mikäpä Mirjaa saisi suuremmin kiihottumaan kuin mies, jonka etumus pullottaa kuin rautakanki routaisesta maasta ja joka osoittaa halua käyttää sitä. Hän raahasi miehen saman tien vessaan ja alkoi repiä Mikaksi esittäytyneen kolmikymppisen kaarinalaismiehen housuja alas.
Ja se kannatti, Mirja tuumi, kun noin 25-senttinen, yhtä lailla kauhua kuin kunnioitustakin herättävä mela ampaisi Mirjan silmien eteen. Tuolla hetkellä hän sai ensimmäisen orgasminsa. Mirja asettui nojalleen vessan lavuaareja vasten. Hänen ei edes tarvinnut nostaa mekkoa ylös, vaan ainoastaan nojautua hiukan eteenpäin. Mika alkoi sovitella kyrpäänsä Mirjan pehmeiden, karvattomien häpyhuulten väliin. Mika työntyi sisään ja alkoi hitaasti survoa kaluaan Mirjan vittuun kuin kumisaapasta suonsilmäkkeeseen.
Mika ei ollut kuitenkaan mikään miesten mies: vaikka Mirja sai kolme orgasmia lyhyessä ajassa, mikään niistä ei ollut erityisen hekumallinen. Mika oli aivan uupunut, kun häneltä tuli jo kahden minuutin kuluttua. Mika vetäisi kyrpänsä ulos, Mirja kääntyi ja taputti miestä poskelle ja ryntäsi takaisin diskon tanssihuumaan. Hän katseli ympärilleen ja totesi, että hänen olisi vähän siistittävä itseään. Hän meni naistenvessaan.
Siellä häntä odotti yllätys. Kaksi kaunista naista suuteli toisiaan ja käpälöi toistensa rintoja ja pilluja. Toinen naisista oli suloisenruskea mulatti ja hänellä oli upean täyteläiset huulet ja kauniisti kiiltävä iho, hiukan hikinen, mikä vain korosti ihon kiiltoa. Toinen oli vetävän näköinen blondi, jolla oli suuret rinnat ja pitkät sääret. Kummallakin oli vain lyhyt mekko päällään. Mirja rykäisi vienosti.
Naiset lopettivat kaulailunsa ja katsoivat kummatkin Mirjaan. Mirja hymyili mahdollisimman viattoman näköisesti ja sanoi: "Minäkin pidän tytöistä."
Tytöt katsoivat Mirjaa ensin kummissaan, mutta alkuhämmennyksen jälkeen blondi laittoi päättäväisesti naistenvessan oven lukkoon ja kävi selälleen makaamaan vessan lattialle. Samalla mulatti kumartui nuolemaan blondin siististi ajeltua pillua ja työntämään pitkiä, ohuita sormiaan blondin perseeseen. Mirja mietti hetken, kuinka toimia, mutta asetteli sitten rohkeasti oman pehmeän pillunsa blondin kasvoille. Blondi alkoi vaikeroida, mutta nuoli samalla Mirjan vastapantua, spermalle haisevaa pillua, Mirja heilui ja hytkyi, puristellen samalla rintojaan jotka olivat pulpahtaneet ulos vinyylimekon etumuksesta. Mulatti tyydytti itseään valtavalla kullanvärisellä dildolla samalla kun teki kielitemppuja blondin jalkojen välissä.
Kukaan tytöistä ei huomannut, että vessaan yritettiin tulla. He vain vaihtelivat asentoja.
Heidän polttaessan rauhoittavia menthol-savukkeita, kuten kunnon seksin jälkeen pitääkin, Mirja tyydytti itseään vielä viimeisen kerran jättimäisellä dildolla, joka vielä hetki sitten oli ollut kahvaa myöten hänen pienessä ja tiukassa pyllyssään.
Mirjan saatua viimeiset väristykset ja jäädessä lattialle makaamaan uusien tyttöystäviensä viereen, ovi avautui varovasti ja ovenraosta kurkisti hämmästyneen puolikaljun lukkosepän pää. Hieman ylempää kurkki valtavan kokoinen portsari yhtä hämmästyneenä ja kaikkialla oli äkkiä hiljaista.
Mulatti toimi ensimmäisenä. Hän nappasi dildon Mirjan kädestä ja tarttui isoa portsaria raiveleista ja veti tämän vessaan. Blondi tajusi heti, mistä oli kyse, ja kävi kimppuun. Tytöt vetivät portsarin housut alas. Miehen kyrpä oli jo täydessä taistelukunnossa ja se oli melkein sinertävä kaikesta siihen pakkautuneesta verestä. Blondi huudahti: "Persikkaa!" ja otti kyrvän hedelmällisen näköisen terskan suuhunsa ja pyöritteli sitä kielensä päällä. Samalla mulatti sovitteli dildoa portsarin treenatun ja pyöreän pyllyn pakaroiden väliin. Portsari alkoi voihkia vimmatusti, kun dildo lähti käyntiin ja alkoi vilahdella hänen pakaroidensa välissä.
Mirja yritti katsoa, mitä hän voisi tehdä, mutta lukkoseppä oli lähtenyt vilkkaasti karkuun. Mirja mietti, että kalju pää hieromassa ajeltua pillua olisi voinut tehdä gutaa, mutta hyppäsikin sitten portsarin harteille niin että sai heivattua jalkansa tämän olkapäiden ylitse ja pillunsa portsarin suulle. Portsari ei hämmentynyt, vaan alkoi nuolla taidokkaasti Mirjan vittua. Portsari oli tehnyt hommaa ennenkin ja Mirjalta ei kestänyt kauaa kiihottua uudelleen orgasmiin asti.
Vessan ovi oli jäänyt auki ja sieltä kurkisti sisään nuori mies, jonka päälaki näytti juuri ajetulta, niin että päässä oli vielä karkeaa sänkeä. Mirja huomasi tämän, huudahti orgasmin kourissa, hyppäsi spermaa ruikkivan portsarin olkapäiltä alas ja vetäisi uuden miehen sisään. "Nai mua päällä!" Mirja huusi ja vetäisi kaverin klanin jalkojensa väliin. "Nai mua kyrvällä!" huusi mulatti ja jatkoi: "Nai mua perseeseen!" Uusi mies teki työtä käskettyä: vetäisi suunnattoman kyrpänsä esiin ja asettui mulatin pyllylle. Hän hieraisi sylkeä käteensä ja hieroi sitä kyrpäänsä ja mulatin persereiälle. Sitten hän asetteli kyrvän taidokkaasti reiälle ja alkoi työntää itseään hitaasti sisään. Mulatti inui ja ravisteli persettään mestarillisesti.
Meininki oli nyt jo melkomoista: blondi imi portsarin kyrpää, joka sai tuplanautintoa pyllyssään surisevasta dildosta, kalju mies veteli uljasta kyrpäänsä mulatin perseessä eestaas ja Mirja hieroi samalla miehen kaljua omaan pilluunsa. Mirjan pillumehu valui pitkin miehen kasvoja kuin hiki.
Kaikki saavuttivat huippuhetkensä samaan aikaan. Diskossa soivan teknojumputuksen ylitse kuului valtava karjaisu ja WC:n seinät täyttyivät spermasta ja vittumehusta. Asennot vaihtuivat vielä hetkeksi - mulatti otti nyt kaljun miehen kyrvän suuhunsa, blondi otti portsarin kyrvän pilluunsa, Mirja antoi blondin imeä itseään -, mutta kaikki alkoivat olla jo niin väsyneitä, että tämä ei kestänyt kovinkaan kauaa. Lopulta kaikki lopettivat ja totesivat diskoillan olleen kovin antoisan. Mirja lähti kotiin ja tepasteli pilluaan paljastellen pitkin Hämeenkatua. Matkalla hän kaappasi pariskunnan mukaansa toivottamaan hyvää yötä.

Hustlerin hylkäämä pornonovelli

Jotta ei luultaisi pelkäksi fiksuja puhuvaksi älyköksi, niin tässä kirjoittamani pornonovelli, joka on siitä kuuluisa, että Hustler hylkäsi sen. Kirjoitin tämän joskus 2000-luvun alussa ja se tosiaan tuli takaisin pää- tai vastaavan toimittajan saatesanoin, ettei juttu tavoita heidän julkaisuvaatimuksiaan. Olin sitä mieltä, että eivät vain kehtaa julkaista kokeellisesti kirjoitettuja tarinoita, mutta onhan tämä myös tolkuttomasti liian pitkä. 

Aiemmin olin kokeillut pornonovellin kirjoittamista yhdessä rockmuusikko Pete Leppäsen kanssa. Tarjosimme vuoron perään kirjoittamaamme tekstiä Turun Ylioppilaslehden silloiselle päätoimittajalle Kari Uittomäelle, joka kuitenkin yksituumaan totesi, että novelli oli liian pitkä. Myöhemmin tietysti kirjoitin salanimellä Mikael X. Messi jo aivan erilaisen pornoromaanin Lausteen himokämppä, joka saa kohta jatko-osan nimeltä Mynämäen motellin munamällit. Nimet ovat hoopoja, mutta kirjat itse ovat enemmänkin yhdistelmä Arto Salmista ja 70-luvun törkypokkaria.

En ole alla olevaa mitenkään editoinut, se on sellaisenaan kuin sitä Hustleriin tarjosin. 

Seksihullu uusperhe

- Kyllähän sä tiedät sen uuden typyn, joka muutti siihen Mäkisiä vaastapäätä pari viikkoa sitten?
- Joo, tiedän, mitä sitten?
- Sehän on aika vetävän näköinen gimma, vai mitä? Hyvä perse, tosi isot tissit.
- Joo, olet kyllä ihan oikeassa.
- No, minäpä olen sitä jo pannut. Ja sen äitiä. Ja se äiti pani minua perseeseen dildolla.
- Painu vittuun!
- Ei ei, ihan tosi juttu tämä on, haluatko kuulla?
- En usko, mutta anna nyt tulla, niin saadaan nauraa. Kyllä minä aina yhdet hyvät valheet kuuntelen.
- Ei tämä ole valetta. Tosi juttu. Annas kun kerron. (nojautuu taaksepäin) No, se tipu tuli yhden kerran juttelemaan Hesellä, pummasi tupakkaa. Sillä oli sellainen tosi avoin kireä paita ja pääsin näkemään sen rintaliivit. Jos se olisi kumartunut, olisin nähnyt tissitkin. Sillä on kyllä tosi isot! Mietin heti, että niitä pitäisi päästä kokeilemaan.
- Ja pääsit sitten vai?
- Älä keskeytä, anna kun minä kerron. Tyttö jäi sitten juttelemaan eikä minullakaan totisesti ollut mihinkään kiire. Se sanoi, että sen nimi on Katariina ja että sillä ei ole vielä ketään kavereita. Kyllähän minä heti tiesin, mistä oli kyse, kun se puhui kavereista. Varmaan pillu märkänä siinä selitti, kun imi tupakasta poskareita. (nauraa) No, minä sanoin siihen heti, että kyllä kavereita aina löytyy, tässäkin olisi yksi. Tyttö hymyili, sillä on tosi nätti hymy, tasaiset hampaat. Ja se suu, siis jätkä, sellainen suu, että ensimmäiseksi ajattelee, että ottaisipa tuo suihin, näkisi kunnolla kun kyrpää imetään. Pehmeät, pyöreät, muodokkaat huulet. Ja punaiset, varmaan aika punaiset ja lihaisan näköiset ilman huulipunaakin. Mietin, mitä sanoisin, kun tyttö jo yhtäkkiä heitti, että voitaisiin mennä heille kotiin, kun isäpuoli ja äiti oli poissa jossain bileissä. Hän oli kuulemma yksinäinen. (nauraa) Siis, voitko kuvitella, tyttö on jotain seitsemäntoista ja yksinäinen. Toooosi yksinäinen! No, totta kai minä siihen sanoin, että mennäänkö heti, ei minulla tässä mitään kummempia tekemisiä ollutkaan, asutko kaukana ja ajanko autolla ja silleen ja tyttö sanoi, ettei asunut kaukana, mutta automatka voisi olla kiva ja se heitti siihen perään semmoisen hymyn, että tiesin heti, että automatka olisi kannattava, vaikka bensat pitäisikin itse maksaa. Faijalle en kyllä kerro, mitä hänen autossaan tehtiin. Älä keskeytä, anna minä jatkan, niin, me mentiin sitten ulos ja mentiin autoon ja minä sanoin, minä ajan, ja avasin ovet ja tyttö istui pelkääjän paikalle ja minä käynnistin auton ja ajoin pihalta pois.
- Ja heti se kävi kiinni! Se laittoi kätensä, sillä on tosi nätit hyvinhoidetut kynnet, kirkkaanpunaiset, kyrvän päälle ja alkoi hieroa. Se tuntui tosi hyvältä, se osasi kaikki temput, se siveli housun etumustaa pitkillä rauhallisilla vedoilla, painoi juuri sopivasti, ei liian kovaa, ei liian pehmeästi, juuri sopivasti. No, minullahan oli ruvennut seisomaan heti kun se typy tuli juttelemaan, mutta nyt tuntui siltä kuin pallit räjähtäisivät. Oli vähän vaikea keskittyä ajamaan, kun teki mieli jarruttaa suoraan siihen tien reunaan, heittää penkit taakse, painaa tyttö kontalleen ja nussia sitä takaapäin. Mutta ei voinut mitään, siinä risteyksessä oli vähän liikaa autoja, mutta heti kun pääsin siitä pois, Katariina sanoi, että nyt seuraa nannaa ja rupesi aukomaan vetoketjua ja tiesin heti, mitä se aikoo tehdä.
- Siis jätkä, en tiedä, onko sinulta ikinä otettu suihin kun ajat autoa, mutta voin sanoa, että se on upeaa. Ja varsinkin jos suihinottaja on niin hyvä kuin Katariina. No, se avasi vetoketjun, työnsi alkkarit syrjään ja otti kyrvän esiin. Se seisoi jo tanakkana ja isona ja Katariina sanoi, että se on tosi hyvän näköinen, pääsisit pornoleffaan heti, ja sitten se meni parempaan asentoon ja työnsi päänsä alas. Siis mikä samettinen suu! Minä olin ollut heti ihan oikeassa, se oli tosi hyvä suihinottaja. Oli kyllä vaikea keskittyä liikenteeseen, kun koko ajan tuntui siltä, että pallit räjähtää ja tuulilasi lentää täyteen spermaa. Katariina veteli pehmeätä suutaan pitkin kyrpää ja se sai sen uppoamaan tosi syvälle suuhun ja samalla se lipoi kielellään terskaa ja kyrvän viertä. Se piti koko ajan kyrvän tyvestä kiinni ja siis, en tiedä, miten voikin tuntua niin hyvältä, että vain pidetään kyrvästä kiinni, mutta tämä tyttö tiesi, miten sekin homma tehdään, just sopivan tiukasti. Se oikein imi kyrpää, se painoi suunsa kiinni siihen niin että suu oli melkein kiinni, sitten se alkoi imeä ja kyrpä vain meni suuhun sisään, se oli ihan kuin jotain tosi ahdasta rakoa olisi pannut. Mutta tässä ei ollut mitään tiukkaa, pehmeä ja ahdas suu, siis mikä voi olla parempaa? (huokaisee)
- No, minä ajoin kuitenkin aika nopeasti sinne niiden talolle, sinne Mäkisten kämppää vastapäätä, koska en halunnut vielä laueta, vaikka kyrpää pakotti kyllä tässä vaiheessa jo niin pirusti, että vielä yksikin sellainen imaisu, niin olisi lentänyt sellaiset mällit, että oksat pois!
- Mutta tuntui siltä, että on ihan pakko pidätellä. Eikä vähiten sen takia, että auto oli faijan. Klaarasin auton Katariinan vanhempien pihaan ja sanoin, eikö sänky olisi parempi paikka, mihin typy vain nauroi ja sanoi, että sänky on tylsä. Se painoi kyrvän päähän vielä suudelman ja nousi autosta ja minulle tuli kiire tunkea kyrpää takaisin housun sisään ja mennä perään. Katariina oli jo avannut ulko-oven ja livahtanut sisään ja minä menin perässä ja työnsin oven jalallani kiinni. Katariina oli jo ehtinyt vetää paidan päältään pois, siis sen kireän ja avokaulaisen, ja se seisoi rintaliivit päällään siinä eteisen jälkeen aulassa. Niillä on iso kämppä, sen perheellä näyttäisi olevan rahaa…
- Olen minä sen talon nähnyt. Mäkisellähän oli just bileet…
- Älä keskeytä, minä kerron nyt, etkö halua kuulla hyvää juttua? (rykäisee) Niin, niitten iso kämppä, niin, siinä on semmoinen aula ja siinä se typy rupeaa strippaamaan minulle. Siis ihan oikeasti. Ihan kuin se olisi yhtäkkiä laittanut jonkun pornobiisin soimaan ja ruvennut hitaasti ja irstaasti joraamaan. Se kiehnäsi niin kuin mikäkin kiimainen narttu ja hieroi tissejään ja tussuaan. Se napsautti rintaliivinsä auki ja iski tissit esille, ja siis ne bosat, niin hyviä en ole ikinä nähnyt, isot ja kiinteät ja mehukkaan näköiset, just sen näköiset ettei niistä osaisi olla erossa jos sellaiset jossain näkisi.
- No justhan näit.
- Niin näin, jätkä, niin näin! (ylpeänä) Ja se jatkoi strippaamistaan ja samalla se peräytyi taloon sisälle ja samalla koko ajan se veti vaatteita päältään. Sillä oli musta kapea hame, jonka se pudotti jalkoihinsa, ja sitten sillä oli enää vain sukat, sillä oli siis sellaiset sukkanauhajutut, joita se alkoi napsautella. Sillä ei ollut alushousuja! Siis ei lainkaan, olisin voinut kopeloida sen pimppiä jo Hesellä. No, minäkin rupesin siinä vähän riisuutumaan, vaikka olisin toivonut, että se olisi minut riisunut, vähän olin niin kuin nähnyt aiheesta unta pihaan ajaessani, mutta ei aina voi voittaa, mutta oikeastaan tällä tavalla kävi paremmin, se gimma nimittäin otti yhtäkkiä jostain lipastosta jumankauta ison dildon ja alkoi leikkiä sillä!
- Siis, en tiedä, osaatko kuvitella, minkänäköistä on, kun tosi hyvännäköinen pimu joraa sinulle puolialasti, pelkissä sukissa ja korkokengissä ja hyvät tissit paljaana ja alkaa pelehtiä dildolla ja hieroa sitä pilluunsa, mutta voin kuule kertoa, että se on näkemisen arvoista. Ensiksi se hieroi dildoa pillunsa päällä, dildo surisi ja pimu alkoi ääntelehtiä, sekin saisi kohta orgasmin, ja sitten se työnsi dildon pilluunsa! Se veteli sitä takaisin ja se näytti niin irstaalta, ihan kuin hervottoman kokoista kyrpää olisi pantu pilluun, ja sitten vasta tulikin hyvä esitys, kun se yhtäkkiä kääntyi, meni kontalleen, sanoi, tule mun perseeseen, ja työnsi dildon vittuunsa.
- No, en ensiksi ollut ihan täysillä kuviossa mukana, hämmennyin varmaan vähän, mikä näin jälkeenpäin tuntuu vähän hölmöltä, mutta joo, ei aina ole välttämättä ihan heti geimeissä mukana. No, minä vedin housut kokonaan alas ja iso kyrpä tuli esiin housuista. Tyttö piti taukoa ja katsoi minua ja sanoi, tule isomunainen mies, tule perseeseeni, ja teki kutsuvia eleitä kädellään. Minähän menin siihen sen taakse ja työnsin sormeni sen pilluun. Se tajusi heti, mistä oli kyse, ja työnsi dildon sinne samaan reikään. Minun etusormeni ja dildo sen pillussa teki selvästi sille gutaa, koska se alkoi heti vääntelehtiä ja inistä niin kuin siltä kohta tulisi. Ja minä kysyin siltä, haluatko kyrpää pyllyyn, ja se huusi: joo! Minua panetti siinä vaiheessa ihan pirusti ja kyrpä seisoi kuin vitun eiffelin torni ja se näytti siltä kuin se paisuisi niin paljon että se räjähtäisi ja spermat lentäisivät seinille, ja niin minä otin sormeni pois sen märästä pillusta, pimu äännähti, mutta jatkoi dildon vetelyä, ja otin sitä kiinni kummastakin kankusta, sillä on tosi hyvät kankut, isot, mehevät, mutta kiinteät, perse oikein sojotti ylöspäin, kun se oli kontallaan, otin sitä siis kiinni perseestä ja levitin kankkuja niin että peräreikä tuli hyvin näkyviin. (huokaisee) Niin tajuttoman hyvännäköistä peräreikää en ole koskaan ennen nähnyt enkä varmaan koskaan tule näkemäänkään. Se oli himoittavan punainen eikä siinä kasvanut yhtään karvaa, siis en tiedä, ajeleeko se sitä vai jotain, mutta jos ajelee, niin minä haluan nähdä! Mutta joo, minä sitten asettelin kyrpää siihen peräreiälle ja olin jo valmis työntämään, kun se tyttö yhtäkkiä huusi, liukastetta liukastetta!
- Liukastetta? Kai kyrpä nyt yhteen perseeseen menee ilmankin?
- No joo, menee varmaan, mutta minä tiesin, miltä semmoinen kylmä liukaste joistain gimmoista tuntuu, ja kysyin, missä sitä on. Katariina näytti samaa lipastoa, josta se oli ottanut dildon, työnsin käteni sinne ja otin sieltä geeliputkilon, puristin sitä kädelle ja työnsin sormeni sen perseeseen. Pimu alkoi vinkua ja kiemurrella lystikkään näköisesti, kun meni kylmää geeliä peräreikään. Työntelin sormiani siellä eestaas ja näin jo ihanaa unta siitä, millaista sitä olisi naida. Nyt tulee, sanoin, otin sormeni pois, hieroin loput geelit kyrpääni ja asetin sen uudestaan peräreiälle. Odota, tyttö huusi ja alkoi uudestaan työntää dildoa vittuunsa sisälle. Nyt tulee kyrpää, sanoin uudestaan ja levitin peräaukkoa ja menin sisälle.
- Se oli niin loistava persereikä ettei mitään rajaa. Siis just sopivan tiukka, oikean kokoinen. Ja kyrpä upposi sinne ihan pohjiaan myöten ja se vaan tykkäsi siitä enemmän. Se varmaan haaveili, että sillä olisi kaksi äijää siinä hommissa, kun se veteli dildoa pillussaan ja minä olin sen perseessä. Ensiksi vetelin ihan hiljalleen, että se vähän tottuisi, vedin silleen hitaasti ulospäin, en vetänyt sulkijalihasten yli, pidin vähän aikaa paikoillaan ja sitten työnsin uudestaan sisään. Ja joka kerta se gimma vaan inui tosi onnellisen kuuloisena. Kyrpä tuntui hyvältä sen peräreiässä kun siellä liikkui myös sen dildo, siinä välilihan toisella puolella. Jos siinä olisi ollut toinen äijä, niin kyllä olisi pantu oikein kunnolla.
- Ja sitten rupesin vetelemään vähän nopeammin. Tyttö vain vinkui lisää, se työnsi persettään ylöspäin, jotta kyrpä tuntuisi enemmän, ja työnteli sitä vaaleanpunaista dildoa pilluunsa enemmän ja enemmän, näytti siltä kuin se menisi sinne kokonaan, ja sitten vetelin vielä vähän nopeammin ja sitten vielä vähän nopeammin. Ja lopulta rynkytin hirveätä vauhtia eikä se vieläkään saanut muuta kuin ooh! ooh! Ja sitten minulta tuli, en voinut sille mitään, oli kestänyt melkein jo liiankin kauan aikaa, huimasi, tartuin vielä kerran sen perseestä kiinni, oikein lujaa, työnsin sisälle ja laukesin sen peräreikään.
- Ja se gimma sai orgasmin samaan aikaan. Se tärisi, huutoi, veuhtoi, ja veteli yhä vaan sitä dildoaan vittuunsa. Ja minä vielä työnsin paaluani yhä vaan syvemmälle perseeseen, olin maha ihan kiinni sen pakaroissa. Meinasin jumalauta pyörtyä siihen.
- Vedin ulos ja kierähdin lattialle makaamaan. Gimma rojahti viereeni. Se makasi siinä ehkä viisi sekuntia, sitten se sanoi, haluan, että nuolet pimppiäni, ja heitti toisen jalkansa minun ylitseni ja tuli jumalauta istumaan naamalle! Mutta hei, ei se mitään, semmoiset pillut saa istua minun naamalla. Työnsin kielen heti ulos ja aloin litkiä. Näin, että tyttö alkoi leipoa tissejään ja minua alkoi panettaa taas oikein kunnolla, vaikka olin jumalauta just tullut sen perseeseen.
- Nuolin sen märkää pillua ja olin tyytyväinen, etten ollut pannut sitä vielä pilluun, omia spermojaan on ikävä nuolla, ja gimma edelleenkin vain inisi ja ähki. Työnsin käteni sen toiselle puolelle ja levitin persereikää ja aloin sormellani hieroa sitä ja siitä se vasta sähköistyikin, se alkoi enemmän vääntelehtiä ja mietin, että tuleeko siltä taas kohta.
- Ja nyt juttu tiivistyy. Ennen kuin gimmalta oli tullut ja juuri kun meinasin sanoa, että nyt haluan taas naida ja tällä kertaa pilluun, ovi aukesi, siis jumankauta ulko-ovi. Gimma oli sanonut, että sen isäpuoli ja äiti on ulkona jossain bailaamassa, ja nyt ne tuli jo sisään ja kello on varmaan vasta jotain kahdeksan! Huhuu, me ollaan kotona, kuuluu ensiksi naisen ääni, sitten äijä sanoo: terveisiä Kalevilta, ja minä mietin, että ne oli viimeiset terveiset, mitä minä kuulen, ja Katariina nousee minun päältäni, se on tietysti ihan alasti edelleen ja ihan naidun näköinen ja minä makaan lattialla ja minun vieressäni on dildo ja minun vaatteeni, ja sitten minä kuulen, kun mies ärähtää, mitä vittua täällä tapahtuu?
- Katariina ei sano mitään, minä nousen ylös ja sanon, minä voin selittää, mutta ei siinä mitään selityksiä tarvita, näen heti, että ensinnäkin Katariinan äiti on ihan yhtä naitavan näköinen kuin se itsekin ja toiseksi sen isäpuoli haluaa sitä ihan yhtä paljon kuin vaimoaan ja vittu Victoria Beckhamia. Hei, se sanoo, siis isäpuoli, vähän niin kuin kaikille, ja huomaan, että se on ihan seilissä ja niin on sen vaimokin, se on tosi upean näköinen nainen, pitkät sääret, isot tissit, tosi hyvin säilynyt, varmaan jotain vähän vaille viisikymppinen, ja isäpuoli jatkaa: tätä minä olenkin aina miettinyt, ryhmäseksiä, ja minä mietin, ei voi olla totta, ja Katariina katsoo minua anovan näköisenä ja minä katson hänen äitiään, joka hymyilee hänkin irstaasti ja mietin, voiko tämmöistä perhettä olla, eikö se ole laitontakin, että isäpuoli…
- No, oli miten oli, Katariina ei yhtään pane vastaan, kun sen isäpuoli tulee siihen ja tarttuu sen rintoihin ja sen äiti tulee ja esittäytyy minulle aika korrektisti aluksi, se sanoo nimensä, en enää muista sitä, olin ihan sekaisin siinä vaiheessa, ja sitten se kysyy, haluaisinko naida, ja minä sanon, että totta kai, ajattelin ihan vain kyrvälläni, joka edelleen seisoi siinä kuin mikäkin majuri, ja nainen käy minuun käsiksi, se tarttuu kyrvästäni kädellään ja käy kyykkyyn minun eteeni ja ottaa kyrvän suuhun sisäänsä ja alkaa imeä. Voi luoja, ihan kuin se olisi opettanut lapselleen, miten suihin otetaan, ja minä näen, että Katariinan isäpuolikin on ottanut kyrvän esiin ja Katariina on polvistunut hänen eteensä ja nuolee isoa kyrpää kuin mitäkin tikkaria.
- Ja niin siinä otetaan perheen kesken suihin eikä minulla ole siihen mitään sanomista. Isäpuolelta tulee melkein samantien ja spermaa ruiskahtaa vähän Katariinan päällekin ja kun Katariina pyyhkii spermoja pois, isäpuoli ottaa vaatteensa pois ja nostaa vaimonsa ylös ja sanoo, ota sinäkin vaatteet pois, ja vaimo alkaa riisua ja Katariina katsoo minuun ja kohauttaa olkapäitään, älä välitä. Etkös sinä halunnut naida, hän sanoo, ja minä sanon taas totta kai, ja Katariina menee taas kontalleen ja minä menen hänen taakseen ja asetan kyrvän hänen märälle ja turvonneelle vitulleen ja työnnän sisään. Katariinan vittu on pehmeä ja samettinen ja niin märkä, että siinä on helppo työnnellä ja se tuntuu niin hyvältä.
- Ja yhtäkkiä huomaan, että sen isäpuoli on taas siinä. Se roikuttaa kyrpäänsä Katariinan naaman edessä ja Katariina katsoo minua ja minä nyökkään ja hän ottaa ison kyrvän suuhunsa. Mikä näky, jätkä, mikä näky! Minä pumppaan hyvää persettä ja samalla gimma ottaa toiselta mieheltä suihin! Siihen kannattaa jätkä pyrkiä, sellaista panemista ei olekaan ennen nähty. Ja Katariina on ihan innoissaan, se lutkuttaa isäpuolensa kyrpää kuin mitäkin ja minä vetelen sitä vittuun innoissani.
- Yhtäkkiä joku tarttuu minuun takaapäin. Katson taakseni, siellä on Katariinan äiti, joka on sekin jo alasti, silläkin on tosi isot tissit, sukuvika näköjään, ja joka asettautuu vaikeannäköiseen asentoon ja alkaa nuolla peräreikääni. Se on aika sotkuisen näköistä meininkiä eikä nainen aina osu kohdalleen, mutta kun kieli osuu peräreikään, se tuntuu tosi hyvältä, niin kuin jotain sähköiskuja lähetettäisiin kohti aivoja. Mutta se on selvästi liian vaikeaa, koska muija ottaa lattialta sen dildon ja laittaa sen persereiän kohdalla.
- Hei, ei saa, yritän huutaa ja naiminen keskeytyy ja Katariinakin katsoo taakseen ja isäpuoli sanoo, lopettakaa pelleily, nyt naidaan. Mutta äiti on päättänyt jo, mitä tapahtuu, hän näyttää liukastetuubia ja puristaa siitä ison palan kädelleen. Hän sanoo, kontallesi siitä, enkä voi kuin totella, sitä naista ei voi kuin kuunnella, ja hän laittaa sitä kylmää ainetta peräreikääni ja voitelee sitä joka puolelle. Hei, tuo on hyvä idea, Katariina huutaa, joo, isäpuoli sanoo, annas tänne sitä tuubia, ja ojentaa kätensä.
- Geeli tuntuu tosi hyvältä perseessä, kylmää, se värisyttää, ja sitten äiti ottaa dildon uudestaan ja voitelee senkin geelillä ja sitten se asettaa sen peräreiälleni ja työntää hitaasti sisään. Ensiksi sattuu ihan perkeleesti, sitten alkaa tuntua hyvältä, täytyy vain osata rentoutua, ja sitten nainen alkaa työnnellä dildoa eestaas perseessäni ja tunnen kuinka se tuntuu tosi hyvältä. Oletko koskaan kuullut eturauhasesta? Siihen kun osuu niin hyvää tekee. Ja juuri siihen nytkin osui. Huusin että ottakaa joku minulta suihin ja näin kuinka Katariina vilahti alleni. Hän levitti jalkansa ja isäpuoli otti geelituubin ja alkoi laittaa liukastetta Katariinan perseeseen ja omaan kyrpäänsä ja kun Katariina oli työntänyt minun kyrpäni suuhunsa, isäpuoli alkoi jyystää häntä perseeseen.
- Minä en usko sanaakaan siitä mitä sanot.
- Älä sitten. Mutta tosi juttu tämä on kuitenkin. Seksihullu perhe, minkä sille voi. Jumalauta, hyvän näköisiä mimmejä äiti ja tytär ja isäpuolikin aika hyvin varustettu. Siis, jätkä, sillä oli isompi kuin minulla ja minullakin on aika iso kyrpä.
- Joo joo.
- On on. No anna kun minä nyt jatkan. Se muija siis työnteli minua dildolla pyllyyn ja se tuntui tosi hyvältä. Kontallaan oleminen on nastaa, suosittelen jätkä lämpimästi. Ja kun samalla otetaan suihin, niin se on jo poikaa! Katariinan lämmin suu ja perse täynnä dildoa – siitä olisi lauennut joka jätkä. Eikä edes kestänyt kovin kauaa, kun minulta jo tuli. Laukesin rajusti huutaen ja spermat lensi pitkin Katariinan naamaa ja rintoja. Sen isäpuoli, joka edelleen pani sitä perseeseen, alkoi hieroa spermaa sen iholla ja Katariinakin näytti siltä että sekin tulee kohta. Sen naama vääntyili himokkaasti ja irstaan näköisesti ja isäpuoli huusi sille, että nyt tulee isoa kyrpää. Ja minä nousin ylös ja katsoin himokasta äitiä ja kysyin, haluaako hän nyt. Ja hän sanoi, että haluan. Ja sekin meni kontalleen, minä menin taakse ja ihailin näkymää, sillä äidilläkin oli ihan jumalainen perse, kiinteä ja leveä ja pyöreä ja tosi herkullisen näköinen pyllyreikä, vaikka siellä olikin karvoja. Laitoin peukaloni sen reiälle ja hieroin sitä kevyesti, sitten vähän kovempaa. Ja heti alkoi äiti kiemurrella ja vinkua ja minä vähän lisäsin vauhtia ja hieroin kovempaa ja sitten se yhtäkkiä huusi, työnnä kyrpä sisääni! Asetin kyrvän äidin vitulle ja sanoin, täältä tulee. Ja samalla huomasin, että isäpuoli ja Katariina laukesivat, kummatkin huusivat kuin pistetyt siat ja kierivät rajusti ja vääntelehtivät villisti. Ja minä pistin kyrpää äidin vittuun.
- En usko, vittu, jätkä kusettaa!
- Enkä kuseta. Anna nyt kun kerron. Mutsilla oli yhtä hyvä vittu kuin lapsellaankin, ehkä vain kokeneemman tuntuinen. Se kuroi kyrpäni ympärille tosi ammattitaitoisesti ja tuntui siltä kuin se ahmisi munaani. Se oli samalla tiukkaa ja pehmeää. Niin kuin parhaat vitut aina ovat. Työntelin aluksi rauhallisesti – piti katsos vetää itsekin vähän henkeä rajun orgasmin jälkeen -, sitten kun rouva alkoi näyttää levottomalta, käänsin toisen vaihteen päälle ja tartuin sitä rajusti perselihaksista kiinni ja puristin kovaa, tein itselleni perseestä kahvat ja annoin mennä.
- Riehuin siinä muutaman minuutin ajan kuin joku vitun hullu, huusin ja raivosin ja rouva huusi ja raivosi ja lopulta en malttanut olla läimäyttelemättä sitä perseelle, vetelin sitä oikealla kämmenellä pitkin pakaroita kuin mitäkin isoa huoraa ja se vaan huusi, kovempaa kovempaa, ja minähän löin.
- Ja kun minulta viimein tuli, se tuntui siltä kuin maailma halkeaisi ja minä putoaisin johonkin syvään ja tuntemattomaan. Huusin suoraa huutoa varmaan parikymmentä sekuntia ja kävin syvemmällä vitussa kuin koskaan aikaisemmin.
- Kunhan selität.
- Sitten lösähdin äidin päälle. Tämä vain sanoi, jatketaan, ja kiemurteli itsensä irti minusta, ja vinkkasi miehelleen ja tyttärelleen ja sanoi, tulkaas vähän tänne, miehelleen hän sanoi, mene tuonne taakse, minulle hän sanoi, kierähdä alleni, ja tyttärelleen hän sanoi, että se nuolee sitä samalla, ja minä mietin jo, että jaksanko minä tätä enää, seksihullua perhettä, en enää ikinä jaksa naida, mutta pakko oli, kun kerran oli tiedossa semmoista naintia, ettei ikinä enää tämän jälkeen, ei vaikka maksaisi ja mitä edes maksaisi kolmen huoran käyttäminen, liikaa. Ja minä menin kiltisti rouvan alle ja se alkoi asetella meitä paremmin. Katariina meni sen pään puoleen ja asettui niin että pääni ylti hänen vittuunsa ja hän levitti jalkansa ja tunsin märän vitun hiuksissani ja rouva kumartui alaspäin ja alkoi nuolla tyttärensä vittua ja Katariina alkoi heti vinkua, kuinka monta orgasmia se oikein haluaa ja jaksaa, ja samalla rouva tarttui kyrpääni ja ohjasi sen vitulleen ja työnsin sen sisään ja samalla tunsin, kuinka rouvan mies työntyi rouvan perseeseen.
- Äh…
- Se oli menoa se, jumalauta, siitä tuli hulluksi, siis mikä kuvio, äitiä panee joku jätkä ja sen mies ja samalla se nuolee oman tyttärensä pillua. En välittänyt enää mistään mitään, vaan annoin mennä täysillä, työnsin ylöspäin rajusti ja lujaa ja nopeasti ja tunsin äijän kyrvän perseessä, sekin tuntui hyvältä, se hieroi minun kyrpääni samalla kun panin Katariinan äitiä vittuun, joka oli tosi lämmin ja pehmeä ja liukas, kun siellä oli minun omat mällini, kohta niitä mällejä lentäisi perseeseen ja rouvasta tippuisi pitkä jana spermaa ja vittumehua lattialle kun se lähtisi kävelemään, jos se meinaan enää ikinä edes kävelee. Ja samalla se jumalauta nuoli omaa tytärtään, joka kyllä nautti tilanteesta, yritin kääntää päätäni niin että olisin nähnyt kuinka kieli osuu vittuun, mutta ei se oikein onnistunut ja piti keskittyä omaa naimiseen, omaan kyrpään ja siihen miten se menee vittuun.
- No, se ei kestänyt enää kauaa. Sanotaan tuollainen minuutti. Kaikki laukesivat samaan aikaan ja kaikki huusivat ja kiemurtelivat villisti, varmaan se äijäkin läimi muijaansa perseelle ja sanoi sitä huoraksi ja minustakin tuntui, että se oli joku laatuluokan huora, joka ottaa kaikilta perseeseen, mutta sitten minulta tuli ja kaikki sumeni, siis en minä mitään pyörtynyt, mutta putosin ihan tasan samaan pyörteeseen kuin äskenkin kun olin pannut rouvaa vittuun, työnsin itseni niin syvälle kuin pystyin ja tunsin äijän kyrvän, tosi isona, siellä lihan toisella puolella ja munat hieroivat toisiaan vasten ja se tuntui tosi hyvälle ja samaan aikaan kuulin, kun Katariina laukesi, ja tunsin, miten se hieroi vittuaan minun päälakeeni, siellä oli aika märkää mutta ei se mitään.
- Ja sitten se oli ohi. Kukaan ei tuon jälkeen enää jaksanut mitään. Nousimme ylös ja minä sanoin jotain ja Katariina ja rouva tulivat molemmat antamaan minulle pusun ja sanoivat, tule toistekin, ja äijä läimäytti minua olalle ja sanoi kyrpä pystyssä, olisi kiva sinuakin vielä päästä kokeilemaan. Ja sitten minä lähdin ja ajoin kotiin. En tiedä, olenko menossa uudestaan, mutta sain Katariinalta kyllä tekstiviestin. Ehkä olen.
- Voi vittu jätkä, en usko vittu sanaakaan siitä mitä selität!
- Tosi se on kuitenkin. Seksihullu perhe.
- Painu vittuun.

Vanha juttu Da Möbistä

Muistaako joku tällaista tv-sarjaa 90-luvun lopusta? Oli mielestäni hauska ja oivaltava, ja tein siitä tällainen jutun Peili-lehteen. 

Da Möb tekee pilaa musiikkibisneksestä
Kolme lahjattoman typeryksen rap-bändi

Da Möb y’all, Da Möb y’all!
Da Möb on newyorkilainen kolmen nuoren miehen rap-yhtye, johon kuuluvat Rooster, JT ja Tom. He eivät väistele haasteita, vaan kamppailevat rohkeasti kohti kuuluisuutta ja arvostusta.
Vai onko ihan näinkään? Da Möb on ruotsalainen televisiolle tehty animaatiosarja, joka tekee paikoin armotonta, paikoin hellää pilaa musiikkibisneksestä ja siihen liittyvästä itsensä nöyryyttämisestä, joka syntyy kun haluaa kuuluisuutta hinnalla millä hyvänsä. Da Möb on oikeasti kolmen keskenään eriparisen tyypin säälittävä yritys bändiksi, jota kohtaan katsoja ei voi olla tuntematta sääliä. Varsinkin kun bändin pomon, Roosterin, vanhemmat ovat rikkaita eikä tämän tarvitsisi tehdä töitä elääkseen.
Da Möbin kaverit ovat täysin lahjattomia. Jos he joskus pääsevät esiintymään, he matkivat alkuaikojen Beastie Boysia ja rämpyttävät sähkökitaraa ja lätkyttävät rumpukonetta ja räppäävät päälle – huonosti. Rooster puhuu lakkaamatta siitä, että ei saa myydä itseään, mutta usein hän on valmis tekemään mitä tahansa, että saisi tehtyä levyn. Täysin kyyninen hän ei ole: pahassa paikassa ystävien piiri pysyy koossa eikä Da Möbiä jätetä.
Ironista on, että bändin biittiä suustaan päräyttelevä human beat box Tom on huippulahjakas, mutta hän on niin lihava, että hän ei jaksa hoitaa hommaansa kovin pitkään. Kilpaileva rap-ryhmä, kiinalaisperäinen Da Mao, himoitsee Tomia joukkoihinsa ja heidän kimpassaan Tomilla olisikin joitain mahdollisuuksia päästä uralla eteenpäin, mutta ystävyys on lujempaa kuin suosionhalu.
Ryhmän kolmas jäsen, käytännössä tarpeettomalta vaikuttava JT on miesblondi, lihaksiaan jatkuvasti trimmaava älykääpiö.

Robotit hoitavat asiat

Da Möbiä tekee ruotsalainen Magnus Carlsson ja tämän Happy Life, yhteistyössä englantilaisen Quintus Groupin ja ranskalaisen Millimagen kanssa. Sarja on saanut kansainvälisen levityksen ja Suomessa siitä nähdään englanninnettu versio, jonka ääniä ovat tehneet mm. teinitähti Jamie Kennedy (Rooster) ja mainio koomikko, Jeevesiä klassikkosarjassa esittänyt Stephen Fry (Roosterin perheen palvelija, jolla on salattu musiikkimenneisyys). Alkuperäiset ruotsalaiset äänet kuuluvat mm. räppäri Gustave Lundille ja Jonas Leksellille. Sarjan toinen päätekijä, Peder Erneroth, on Lundin entinen bändikaveri Just D –yhtyeestä.
Ohjelma pilailee levybisneksen lisäksi muullakin populaarikulttuuriin liittyvällä kuvastolla. Typerä rap-museo perustetaan jonnekin kaupungin perukoille, ja ennakkoluuloinen tv-toimittaja hankkiutuu paikalle toiveenaan saada taltioitua rapin kiihdyttämiä mellakoitsijoita. Sarjassa musiikkibisnestä edustavat usein robotit tai muut koneet, jotka on ohjelmoitu tunnistamaan ns. hyvä musiikki.
Da Möbin kehittäjä Magnus Carlsson on meritoitunut rock-alalla muutenkin. Monet muistavat tämän Radioheadille tekemän ”Paranoid Android” –videon, joka pohjautui osittain Carlssonin aiempaan tv-sarjaan, Robiniin. Rohkeasti kokeellinen video sai alkunsa, kun Radioheadin Thom Yorke näki sarjaa Channel 4:llä ja otti yhteyttä sarjan tekijöihin.
Da Möbin ensimmäinen tuotantokausi, 26 jaksoa, tehtiin vuosina 2001-2002, ja Da Möb on jo päässyt elokuvaankin. Vi rockar fett (2002) oli niin suosittu Ruotsissa, että sen tunnusbiisi pääsi listoillekin. Suomessa elokuvaa ei ole vielä nähty. [Eikä ole nähtykään, enkä löydä elokuvasta Imdb:stä mitään tietoa.]
Da Möbin kohtalo on Suomessa hiukan sama kuin monilla muillakin käytännössä nuorille aikuisille ja aikuisille tehdyillä animaatioilla: sitä esitetään lauantaisin puoli yhdentoista aikaan. Ehkä ajatuksena on saada aikuiset katsomaan aamuohjelmaa lasten kanssa ja jatkamaan lokoisaa yhdessäoloa vielä hetken. Ohjelmassa on kuitenkin kohtia, joita varsinkin alle kouluikäisille lapsille saa selittää selittämästä päästyään. Musiikkibisnes ja sen vinoumat tuskin kuuluvat lasten yleissivistykseen.

Piraatti vai kirjailija: tiedote ja sisällysluettelo

Piraatti vai kirjailija -teoksen julkistamistilaisuus ja paneelikeskustelu

9.3.2011 klo 15–16
Kirjasto 10: Stage, Elielinaukio 2 G

Tervetuloa kuulemaan ajatuksia ja tunteita herättävää debattia tekijänoikeuksista. Juri Nummelinin toimittama artikkelikokoelma Piraatti vai kirjailija esittelee toisilleen vastakkaisia näkemyksiä ja keskustelun avauksia ajankohtaisesta aiheesta.

Kirjasto 10:ssä aiheesta keskustelemassa ovat kokoelmaan kirjoittaneet Suomen tietokirjailijoiden puheenjohtaja Pirjo Hiidenmaa, Piraattipuolueen puheenjohtaja Pasi Palmulehto, kirjailija Jarkko Tontti, muusikko Olavi Uusivirta sekä kirjan toimittanut tietokirjailija Juri Nummelin.

Paneelikeskustelun jälkeen keskustelua voi jatkaa läheisessä Vltava-ravintolassa (Elielinaukio 2).

Sisällysluettelo

Juri Nummelin: Lukijalle
Heikki Poroila: Kierrätystä koko kansan parhaaksi
Vesa Sisättö: Piraatit ja taistolaiset
Pasi Palmulehto: Tietoyhteiskunta ja tekijänoikeudet
Olavi Uusivirta: Kuinka myydä hanavettä pullossa
Mike Pohjola: Tekijänoikeus vai tekijän oikeus
Juri Nummelin: Tekijänoikeuksien historiasta
Tomi Toivio: Kulttuurin digitaaliset yhteismaat
Pirjo Hiidenmaa: Miksi tekstiä pitää suojata tekijänoikeudella?
Taina Rajanti: Copyright vai copyleft vai copy right and left?
Tapani Tarvainen: Keinotekoisen niukkuuden luomisesta yltäkylläisyyden jakamiseen
Juho Lindman: Miten nykymuotoisen tekijänoikeuden haittoja vähennetään: Open Access -julkaiseminen
Raija Koli: Reilu kulttuuri, eli sisällön varastamisen välttämättömyydestä
Jarkko Tontti: Taide, viihde ja tekijänoikeudet

Digitaalinen kulttuuri: Jussi Parikan haastattelu

Peili-lehdessä viitisen vuotta sitten ilmestynyt haastattelu Jussi Parikasta, joka oli hommaamassa ko. kirjan käännöstä suomeksi. En ole ihan varma, käykö tästä ilmi riittävästi se, mistä kirjassa on kyse... En ehkä ymmärtänyt Jussin jutuista yhtään mitään. Kirjaa varmaankin saa vielä kustantajilta, en ole aivan varma. 

Charlie Geren perusteos suomeksi
Digikulttuuri syntyi kokeellisesta taiteesta

Kahvilassa on kaksi tietokonetta asiakkaiden nettikäyttöä varten. Iltapäivälehtien lööpit pistävät silmiin joka päivä samanlaisina. Kun maksaa pankkikortilla, kassakone ottaa yhteyden suoraan pankkiin. Teepussien kääreet on suunniteltu tietokoneella.
Digitaalinen kulttuuri läpäisee arkipäivämme. Missään ei pääse pakoon sähköisiä medioita, vaikka haluaisikin. Painettu sanakin, jota pidetään perinteisen kulttuurin viimeisenä linnakkeena, valmistuu täysin digitaalisesti.
Digitaalisen maailman käsittelyyn on nyt saatu apua. Turkulaiset pienkustantamot Eetos ja Faros julkaisivat äskettäin yhdessä englantilaisen tutkijan Charlie Geren teoksen Digitaalinen kulttuuri. Yksi teoksen kääntäjistä, turkulainen kulttuurihistorian tutkija Jussi Parikka toteaa, että kirjan julkaiseminen nähtiin mielekkääksi juuri siksi, että se tarjoaa yhtenäisen historiallisen näkökulman digitaaliseen kulttuuriin.
”Kulttuurisen arkeologian käsittely antaa mahdollisuuden ymmärtää nykyistä tilannetta”, Parikka sanoo.
Geren kirjan erityisenä ansiona Parikka pitää sitä, että sen avulla asioita pystyy myös kyseenalaistamaan.
”Digitaalinen kulttuuri läpäisee arkipäivän, mutta se johtuu monenlaisista poliittisista päätöksistä. Se ei siinä mielessä ole mikään luonnollinen olotila.”
”Kun jokin asia alkaa vaikuttaa luonnolliselta, herätyskellojen pitäisi soida”, Parikka toteaa.

Taiteellinen perspektiivi

Jussi Parikka kritisoi talouden ja tekniikan ylivaltaa digitaalisessa kulttuurissa.
”Yleensä kun joku puhuu aiheesta, hänellä on siihen kaupalliset intressit, kuten vaikkapa Nokian toimitusjohtaja, tai sitten kyse on teknisestä puheesta, jota ihmisten voi olla vaikea ymmärtää”, Parikka kritisoi.
Charlie Gere sen sijaan tuo esille digikulttuurin kehitykseen vaikuttaneet luovat ja taiteelliset puolet. Geren mukaan digitaaliseen kulttuuriin ovat suuresti vaikuttaneet toisen maailmansodan jälkeiset kokeellisen taiteen suuntaukset, niinsanotut avantgarde-liikkeet. Parikan mukaan tätä puolta digikulttuurin historiassa ei ole aiemmin tutkittu.
”Toisen maailmansodan jälkeen kokeellisessa taiteessa luotiin uusia kommunikaatiovälineitä, joista on tullut osa arkipäivää.”
Parikka ottaa esimerkiksi tietokoneen käyttöliittymän. Siinä näkyy 1950—1960-lukujen kokeellisen taiteen merkittävä ominaisuus, interaktiivisuus. Se, mitä koneen käyttäjä tekee, näkyy heti ruudulla.
Gere vetää esille myös toisen ehkä hämmentävänkin vaikuttajan: 1970-luvun punk-kulttuurin.
”Se on täysin uusi idea digikulttuurin tutkimuksessa”, Parikka sanoo.
”Punk on Geren mukaan selvästi digitaalista tyyliä. Esimerkiksi Sex Pistolsien levynkansigrafiikassa näkyy digikulttuurin kannalta olennaisia asioita, kuten lainaus, montaasi ja katkelmallisuus.”
Levynkansia ja pienlehtiä tehtiinkin 1970-luvun lopulla kaikille tietokoneen käyttäjille tutulla cut and paste –tyylillä.
”Sama ominaisuus näkyy nykyään esimerkiksi tietokoneitten taitto-ohjelmissa ja ylipäätään Windows-käyttöliittymässä. Niissä samat elementit kootaan aina uudeksi mediaesitykseksi”, Parikka analysoi.
Keskeisintä punk-tyylissä oli kuitenkin se, että se mahdollisti ajatuksen, että jokainen pystyy tekemään mediatuotteita. Punkin käyttämät tekniikat on sittemmin standardisoitu.
Vaikka on vastaavaa ollut olemassa aiemminkin. Parikan mukaan digikulttuuri on edelleenkin hyvin gutenbergiläistä tai modulaarista, niin kuin Parikka itse sanoo: valmiista elementeistä kootaan uusia, keskenään samanlaisia asioita.
”Autot ja elokuvat tehdään nykyään aivan samoilla periaatteilla.”

Kapitalismin voima

Parikka pääseekin standardisoinnin kautta isompaan aiheeseen: kapitalismin voimaan.
”Se pystyy aina kääntämään vastarinnan taloudeksi.”
Punkin kapinallisesta tyylistä tuli nettisivujen ja mainosten tyyli. Parikka mainitseekin joitain teoreetikkoja ja taiteilijaryhmittymiä, jotka pyrkivät siihen, että kapitalismi ei saisi heistä otetta.
Hakim Bey -salanimellä esiintyvä amerikkalainen Peter Lamborn Wilson on luonut termin TAZ eli Temporary Autonomous Zone. Ajatuksen mukaan vastakulttuurissa pitäisi aina luoda hetkellisiä, väliaikaisia tiloja ja sitten siirtyä perustamaan uusia, jotta valtakulttuuri ei riistäisi vastarinnalta voimaa.
Samaa tekee myös amerikkalainen Critical Art Ensemble, joka on 1980-luvulta asti pyrkinyt liikkumaan niin nopeasti taiteen kentällä, ettei sen tekemisiä voi määritellä. Teokset ovat usein väliaikaisia tai jopa itsestääntuhoutuvia ja liikkeen pamfletteja voi levittää netissä ja painettuna vapaasti.
Mitä merkitystä tällaisilla asioilla sitten voi olla digikulttuurin tavallisen kuluttajan kannalta? Parikka toivoisi, että ihmiset kyseenalaistaisivat asioiden luonnollisuuden. Asioilla on historiansa, mutta niillä on avoin tulevaisuus.
”Kulutustottumukset ovat suureksi osaksi luotuja. Pitäisi kysyä, voisivatko asiat olla toisin.”

Vaihtoehtoja täytyy löytyä

Charlie Gere ei puhu mediakasvatuksesta, mutta Koneoppi-teoksestaan tunnettu Parikka sen sijaan on puhunut erityisestä humanistisesta koneopista. Parikan mukaan kouluissa pitäisi praktiseen osaamiseen liittää myös esteettistä osaamista. Pitäisi esimerkiksi pohtia sitä, miten tietyllä estetiikalla on aina tiettyjä vaikutuksia. ”Nettisivun layout luo aina mielikuvan siitä, millaista sen sisältö on.”
Parikka haluaisi, että voisi olla kriittinen teknologiaa kohtaan, mutta silti käyttää juuri sitä teknologiaa. Näin toimivat myös Charlie Geren korostamat avantgarde-liikkeet:
”Ne ovat luoneet uusia käytäntöjä sisältäpäin.”
Parikka muistuttaa, että monet digi- ja nettitaidetta tekevät taiteilijat ovat samalla teoreetikkoja. ”He tuovat uusia näkökulmia sillä kielellä, josta he itse puhuvat.”
Parikka ottaa esimerkiksi nettiselaimet, jotka perustuvat webin graafiseen järjestämiseen. Tämä tuntuu tietokoneen käyttäjistä luonnolliselta ratkaisulta, mutta näin ei tarvitsisi olla. Jotkut taiteilija-teoreetikot ovat luoneet teoksissaan vaihtoehtoisia selaimia, jotka toimivat epägraafisella logiikalla.
Parikka on silmin nähden innoissaan vaihtoehtoisesta digitaalisesta kulttuurista. Humanistisella koneopilla voisi olla tarjottavaa kenelle tahansa.
”Pitäisi saada pieni pala samaa henkeä arkipäivään”, Parikka sanoo.
”Taide ei ole erillinen sfääri maailmasta. Avantgarde voisi olla enemmänkin inspiraatio, eikä malli.”

Charlie Gere: Digitaalinen kulttuuri. Suomentanut Raine Koskimaa ja työryhmä (Jussi Parikka, Petri Saarikoski, Tanja Sihvonen, Jaakko Suominen, Juha Wakonen. Faros-kustannus ja Eetos ry: Turku 2006. 224 s. 32,90 e.

Halpikset, B-leffat ja muut outoudet

Tämmöinen leffajuttu julkaistiin kai Aamulehden Valo-liitteessä - täysin varma en ole. Tyyli on kuitenkin sama kuin monissa Valoon tekemissäni jutuissa. Aihe on minusta edelleen kiinnostava: mikä on B-elokuva ja mikä ei? Asia on epäselvä ja sellaiseksi jäänee. Tämä viittaa todennäköisesti aiheeseen, jota pohdin muutamia vuosia sitten ja josta pidin jonkinlaisen luennonkin - siihen tekemäni muistiinpanot löytyvät tästä, monikielisestä postauksesta toisessa blogissa.

Taiteen ja halpakuran yhteiset tiet

Aikamoiseksi kultti-ilmiöksi nousseen Star Wreck -elokuvan tekijät ovat koko ajan sanoneet, että heidän elokuvansa tekeminen ei maksanut mitään.

Miten niin ei maksanut? Eivätkö he laske mitään omalle työlleen? Näiden miesten avulla Suomen talous nousee kyllä uuteen kukoistukseen, kun palkat muuttuvat tarpeettomiksi.

Jos Star Wreck olisi todellinen halpis, se olisi tehty viikossa, eikä siihen olisi tuhlattu aikaa seitsemää vuotta, niin kuin tamperelaiset kertovat tehneensä.

Halvinta elokuvantekeminen on varmasti ollut studiokauden Hollywoodin liepeillä pyörineiden eksploitaatiotuottajien hoteissa: puolet elokuvista oli toisten kuvaamaa arkistomateriaalia, jonka ympärille kuvattiin hätäisesti valaistuja kohtauksia jämäpaloista kootuissa lavasteissa. Tällaisia elokuvia ei ikinä tuotu Suomeen, eikä ihme, sillä kotimaassaan Yhdysvalloissakin niiden näyttäminen keskittyi sirkuksiin ja muihin epämääräisen karnevalistisiin paikkoihin – milloin ne eivät olleet kiellettyjä.

On jännittävä huomata, että kammottavimmat halpikset ja hienoimmat mestariteokset on toisinaan koottu toisiaan muistuttavilla tavoilla. 1930-luvun roistomaiset seksi- ja kauhuleffojen tuottajat, kuten Maniacin (1934; ks. kuva) tuottaja-ohjaaja Dwain Esper, tekivät elokuvia samalla kompilaatiotekniikalla kuin eräät dokumenttielokuvan merkittävimmät ohjaajat – leikkaamalla ja liimaamalla pätkiä toisten tekemistä elokuvista ja arkistomateriaalista.

Samalla voi huomata, että kokeellinen elokuva ja yksinkertaisiin shokkeihin perustuva halparäkä tehdään samalla tavalla: kumpikaan ei voisi olla studiotuote. Joku saa idean, hommaa mukaan pari ystäväänsä, joista jollain on sattumoisin käytössään isoisän ostama filmikamera, ja isän serkun tuttu, joka on kauppias, antaa rahaa filmin ostamiseen, jos hänen kauppansa näkyy filmillä, ja lopulta pyydetään tuttuja esiintymään pääosissa. Elokuvat ovat yksittäisiä projekteja, eivät liukuhihnatuotteita, joita syntyy tauotta joka kuukausi.

(Nykyäänhän tämä on ihan yleinen tapa. Ihmiset vuokraavat työvoimaansa tuottajan palvelukseen eivätkä he ole kuukausipalkkalaisia, niin kuin studiokaudella oli tapana. Olenkin joskus miettinyt, onko studiokauden tapa tehdä elokuvia ollut vain jonkinlainen sosiaalidemokraattinen poikkeama pätkätyöläisyyden vuosisadalla.)

Isot studiotkin tietysti tuottivat elokuvia halvalla. Puhutaan niinsanotuista b-elokuvista. B-elokuvalla tarkoitetaan yleensä noin tunnin mittaista toimintaelokuvaa, jota esitetään ennen tai jälkeen arvokkaan pääelokuvan. Tällaisia elokuvia tehtiin Hollywoodissa satoja, ellei tuhansia. Yleisin lajityyppi oli länkkäri, sitten tulivat jännärit. Osasta näistä on muodostunut kulttiklassikoita, kuten Edgar G. Ulmerin Detourista (1945). Niiden ohjaajista tuli yhtäkkiä neroja.

Ranskalaiset ja amerikkalaisetkin kriitikot menivät hiukan halpaan 60-luvulla, kun he alkoivat nostaa esille Hollywoodin hihnatyöläisiä. Esimerkiksi amerikkalainen Manny Farber kehui Howard Hawksia nimenomaan underground-ohjaajana, jonka elokuvat eivät saa ansaitsemaansa huomiota. James Naremore huomauttaa tähän kuivasti, että kaikki Hawksin elokuvat olivat isoja, suuresti mainostettuja ensi-iltoja ja niissä oli pääosassa isoja tähtiä, kuten Humphrey Bogart ja John Wayne. Undergroundia?

Todellisissa b-elokuvissa ei ollut isoja näyttelijänimiä, vaikka niilläkin oli omat tähtensä. Naremore toteaa kirjassaan More Than Night (1998), että elokuvan saama julkisuus saattoi kuitenkin määritellä b-elokuvan paremmin ja tarkemmin kuin siihen käytetty budjetti tai budjetin avulla tai siitä huolimatta aikaansaatu taiteellinen vaikutelma. Esimerkiksi Val Lewtonin tuottamat, nyttemmin kuuluisuuteen kohonneet kauhuelokuvat, kuten Yö voodoo-saarella (1943), pyörivät lähinnä syrjäkaupunkien teattereissa eikä niitä juuri mainostettu. Studiopomo saattoi sanoa, että eihän niitä katso muut kuin mustat ja tehdastyöläiset.

Outoja poikkeuksiakin b-filmeissä nähtiin. Yksi oli Orson Wellesin Macbeth, jonka rahoitti halpislänkkäreistä tunnettu studio Republic, joka haki 40-luvun lopulla jalansijaa kalliimpien elokuvien seasta. Wellesin ekspressionistinen tulkinta käyttää hyväkseen rahoituksen vähyyttä ja puvustuskin on vähän mitä sattuu. Ehkä se on juuri sitä taiteellisuutta, joka pääsee kukoistamaan vähissäkin edellytyksissä.

Welles ei myöhemmälläkään urallaan aina päässyt kunnolla rahoihin kiinni. Juttu kertoo, että Welles itse lukee Oikeusjutun (1962) lopputekstit ääneen (”Minun nimeni on Orson Welles”), koska hän ei saanut rahoitusta niiden filmaamiseen. Eräitä kohtauksia kuvattiin käytöstä poistetulla rautatieasemalla.

Ympyrä tulee täyteen. Wellesin viimeinen elokuva, erinomainen V niin kuin väärennös (1974), on suureksi osaksi jonkun muun kuvaamaa materiaalia. Welles osti halvalla Francois Reichenbach -nimisen miehen yritelmän dokumentiksi taideväärentäjä Elmy de Horysta ja filmasi sen ympärille muutamia yksittäisiä kohtauksia. Halpis? Aivan varmasti. Kokeellista elokuvaa? Aivan varmasti.

Kirjastoni

Minulla ei ole mitään käsitystä, missä tämä on ilmestynyt tai onko ilmestynyt missään. Näköjään näin voi käydä, vaikka olisi ollut uralla vasta 20 vuotta - olen joskus ihmetellyt, miksi esimerkiksi Hannu Salama ei Asentoja-kirjaa kootessani muistanut ollenkaan, mistä oli kyse hänen Hymy-lehdessä julkaisemastaan "Sovinistisika"-novellissa.

Minun kirjastoni

Kirjastoni koostuu lukuisista kerroksista. Ne limittyvät ja menevät päällekkäin ja sulautuvat toisiinsa. Kirjastoni ei elä ikuista elämää, vaan on jatkuvassa muutoksessa. Osa siitä tosin tuntuu pölyttyneen ja vaikuttaa elävän unohduksessa.

Minulla oli vielä lukiolaisena kotona asuessani vajaa tuhat kirjaa, jotka ovat ajan myötä kasvaneet noin kolmeksituhanneksi kirjaksi. Tämä kerrostuma on kirjahyllyissäni näkyvin. Suurin osa tästä on perinteisestä kulttuurikodin arvokasta keräilykirjallisuutta: kaunokirjallisuuden klassikoita, antiikkia ja antiikin historiaa, uutta kaunokirjallisuutta, paljon runoutta (Haavikkoa, Saarikoskea, Jyrki Pellistä, T. S. Eliotia jne.).

Suurinta osaa tästä kirjallisuudesta en juuri koskaan lue. Minua välillä vaivaa se, että ne muodostavat edelleenkin kirjastostani suurimman osan. Tuntuu kuin ne olisi kerännyt joku, jota ei enää ole: 16—25-vuotias hiukan näsäviisas teini-intellektuelli, jolle tärkeintä on ulkoinen teho, ei ehkä niinkään todellinen kiinnostus kirjoihin. Huonoina hetkinä mietin, että olen hankkinut kirjat vain, koska tuolloisten aikojen ystävät keräsivät samoja kirjoja.

Osasyyllinen kirjaston tähän kerrokseen on myös isäni, joka on myynyt käytettyjä kirjoja yli neljännesvuoden ajan. Opin nopeasti, mitä oikeaan kirjastoon kuuluu, kun osallistuin kaupantekoon 14—15-vuotiaasta alkaen Porin torilla ja Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivillä. Samalla sain isältä kirjoja, osan palkkiona torilla tehdystä myyntityöstä.

En ole yksin. Minusta tuntuu usein, että monet muutkin keräävät tiettyjä kirjoja vain koska niitä kuuluu keräillä.

Kun minusta tuli se, mitä olin aina halunnut eli kirjailija tai oikeastaan tietokirjailija, jossa toimessa kirjoitan lähinnä muista kirjoista, minua alkoivat kiinnostaa kirjat, joista kukaan muu ei ole kiinnostunut. (Saman tyyppisiä kiinnostuksen kohteita minulla on muissakin harrastuksissani: musiikissa, arkkitehtuurissa, muotoilussa, vanhoissa leluissa.) Ensimmäinen teokseni käsitteli amerikkalaisia kioskidekkareita. Nyt kun luen Pulpografiaa, tajuan, että siinä näkyy vielä tuon 25-vuotiaan näsäviisaan intellektuellin ääni – se ei ole pelkästään rakkaudentunnustus lajityypille (eli kovaksikeitetylle dekkarille), vaan myös etäännytetty ja väkinäinen kritiikki, jossa oli tärkeätä osata käyttää yliopistollisen oppiaineen tunnusmerkkejä ja sanastoa.

Pulpografian jälkeen olen tutkinut länkkäreitä, trillereitä, erotiikkaa, unohdettuja ja omakustannekirjailijoita, melkein mitä tahansa. Toinen kerros kirjastostani koostuukin kirjoista, jotka olen hankkinut työn vuoksi. Nämä kirjat ovat luonteeltaan liikkuvia: ne liikkuvat eestaas kirjaston etäpisteeksi muuttuneen kellarikopin ja asunnon välillä, välillä ne liikkuvat eestaas eri kirjahyllyjen välillä, joskus niitä pannaan laatikkoon ja kirjoitetaan päälle ”SEKAL. POKK.” ja todetaan: ”Ehkä tämän voi joskus viedä vaikka kesämökille, jahka semmoinen ostetaan.” Osa kirjoista kulkee kirpputorin ja asunnon väliä. Kun niistä on kirjoitettu, ne poistetaan. En voisi kuvitella pitäväni esimerkiksi Ridley Pearsonin tylsiä trillereitä, vaikka olenkin niistä kirjoittanut hakuteokseen lyhyen artikkelin.

Tällä osalla kirjastoa ei olisi kulttuuri-establishmentin silmissä minkäänlaista uskottavuutta. Olen ajatellut esimerkiksi joskus tutkivani elokuvista tehtyjä romaaniversioita – näin minulla on (kylläkin oven taakse piiloon työnnetyssä läjässä) Rob McGregorin (kuka lie) kirjoittama versio elokuvasta Indiana Jones ja viimeinen ristiretki. Vastaava on Craig Shaw Gardnerin Batman-elokuvan romaaniversio. Harva laittaisi näitä olohuoneen kirjahyllyyn edustamaan.

Niiden rinnalle minulle on kertynyt myös laaja kokoelma amerikkalaista ja osin englantilaistakin kovaksikeitettyä dekkaria, suuri osa alkuperäisinä amerikkalaisina laitoksina. Näillä kirjoilla ei ole Suomessa juurikaan keräilijöitä, mutta minua ne kiehtovat. Silti olen pistänyt niistä suuren osan mainittuun kellarikoppiin. Jopa niin, että joskus mietin, että toisin nuo sadat kirjat olohuoneen kirjahyllyyn todistamaan siitä, mikä minua nykyisin eniten kiinnostaa, ja veisin neuvostovenäläisen modernismin klassikot – Oleša, Zamjatin, Piljnak, Mandelstam – kellariin odottamaan kypsempää aikaa, jota ei ehkä enää koskaan tule.

Minulle on sanottu, että tällainen lukijaprofiili todistaa regressiosta. Mitä voin sille, että lukiessani vaikkapa juuri Boris Pilnjakin Alastonta vuotta minua hiukan kyllästytti enkä jaksanut kiinnostua ihan kaikesta? Kun sen sijaan Jules Vernen tylsiksi tuomitut seikkailuromaanit yhtäkkiä alkoivatkin innostaa – tai Alistair MacLeanin varhaiset teokset. Kotoa ja nuoruuden ajan ystäviltäni olin oppinut, että tällaista kirjallisuutta voi ja pitää vähän halveksua.

Tämän kerrostuman kohdalla olen huomannut myös, että kriteerini teosten kunnon suhteen ovat höltyneet. Ei kansipapereista niin väliä, tärkeintä on, että kirjan saa luettua. Kirjastojen poistohyllyt ja kirpparien halpalaarit ovat osoittautuneet tärkeäksi tiedonhankintalähteeksi. Ajatus kulkee: luen tämän ja kirjoitan siitä ja pistän sitten pois. Joskus huomaa kiintyneensä kirjaan, josta on kirjoittanut, eikä suostu enää luopumaan siitä. Niiden paikka on pahvilaatikko ja ehkä kellarin perä ja mahdollinen kesämökki…

Kaksi kerrostumaa ei tuntuisi riittävän. Meille on kertynyt myös paljon lastenkirjoja – klassikoita: Rasmus Nallea (melkein täysi satsi), Gunilla Wolden Teemu- ja Sanna-kirjoja, Maikki Harjannetta, Richard Scarrya. Olen ostanut kirppareilta paljon graafisesti laadukkaita ja yllättäviä itäeurooppalaisia (ja muitakin) lastenkirjoja ja todennut, ettei niitä kukaan lue. Amerikkalaisissa kuvakirjoissa on omat kiehtovat klassikkonsa, mutta kuka esimerkiksi muistaa Nathaniel Benchleyn (Peter "Tappajahai" Benchleyn isä, muuten) hauskan kirjan Punaisen Ketun kanootti (suom. 1967)? Vaikka siinä on erinomaisen Arnold Lobelin kuvitus? (Lobelin omatkin kirjat, kuten Hiirisoppaa, ovat nekin aivan valtavan hienoja.)

Samalla olemme vaimon kanssa innostuneet hamstraamaan huonoa lastenkirjallisuutta, jonkinlaista lastenkirjallisuuden kioskikamaa, välinpitämättömästi piirrettyä ja kerrottua halparäkää. Esimerkkinä espanjalainen, imelästi piirretty Teemu ja pojat (suom. 1983), joka kertoo namusedästä. Tarina alkaa: ”Teemu pitää kovasti pojista…”

Teemun ja poikien kanssa samaan riviin sopinee laaja erotiikan kokoelma, jossa ei ole kaihdettu suttuisintakaan kioskiräpellystä (paitsi varsinaisia seksilehtiä). Upea löytö kirpputorilta oli viime vuoden kesällä Ruotsissa julkaistu Häpy-lehti 60-luvun lopulta.

Kaikkea tätä yhdistää se, etten enää viitsi maksaa kirjoista paljonkaan. Euro ja kaksi on nykyään yleisin hinta ostamilleni kirjoille. Divarit ovat hienoja paikkoja, mutta nykyään aivan liian kalliita. Kirpputoreillakin kirjoista pyydetään liikaa. Parhaita paikkoja hyvien kirjalöytöjen tekemiseen ovat nykyisessä kotikaupungissani Turussa iltatori (ja varsinkin Laatutorikirjat-nimellä kulkeva kauppiaspariskunta, joka tyhjentää kesän lopuksi varastonsa 50 senttiä kappale! oi sitä shoppailun huumaa!), Åbo Akademin kirjaston duplikaattivaraston poistomyymälä, jossa kirjoja hinnoitellaan aika vapaasti ja valikoima on hyvin eksentrinen, sekä läheinen Pelastusarmeijan kirpputori (ei ehkä enää, mutta taannoin sieltä teki hyviä löytöjä 50 sentin hintaan).

Regressio on siis edennyt hyvinkin pitkälle. Onko minulla vielä jokin arvokas, perinteinen keräilykohde, jossa suostun maksamaan kirjoista kunnon hintoja? On toki. Olen kerännyt laajahkon arkkitehtuuria käsittelevän kirjaston, jossa pääpaino on ollut suomalaisella ja modernilla arkkitehtuurilla. Sekin on aihe, josta kirjoja riittää – halpakustantamot ovat viimeisen 15 vuoden aikan kyllästäneet markkinat upeilla värikuvilla varustetuilla pehmeäkantisilla teoksilla, mutta olen koettanut pysytellä niistä erossa. Eivätkös ne ole vähän liian helppoja?

Samalla muutenkin toivoisi ihmisiltä vähän viitseliäisyyttä. Ei saisi sortua kustantajien ja median helppoon ylistykseen - odottakaa vähän aikaa, sitten seuloontuvat ne kirjat, joita todella kannattaa lukea. Toisaalta olen elämässäni lukenut paljon kirjoja, joita ei kannata lukea, mutta jotka ovat monestakin syystä osoittautuneet kiehtoviksi... Sellaista elämää on joskus turhauttava ja vaikeakin elää, mutta joskus se on parasta mahdollista elämää.

Farkkukirjan arvostelu

Muutamia vuosia sitten ilmestyi Tuula Poutasuon mukava tietoteos farkkujen historiasta, ytimekkäästi Farkkukirjaksi nimetty. Tein siitä arvion, joka ilmestyi ainoastaan Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehdessä. Tässä teksti vielä kerran, ryyditettynä huutokaupassa myytyjen sata vuotta vanhojen Levisten kuvalla. 

Länkkärit farkkumainoksissa

Tuula Poutasuo: Farkkukirja. 105 s. Minerva 2006.

Farmarihousut ovat syntyneet Villissä Lännessä eikä ole ihme, että niiden mainonnassakin on käytetty paljon länkkäreihin vieviä mielikuvia. Ne ovat oma sivujuonteensa taidehistorioitsija Tuula Poutasuon pienikokoisessa Farkkukirjassa, joka ilmestyi jyväskyläläiseltä pienkustantamolta viime vuoden puolella.
Kaliforniassa miesten työvaatteiksi syntyneet farkut eivät ole reilut 130 vuotta kestäneen historiansa aikana kokeneet kummoisia muutoksia. Vuonna 1948 Mojaven erämaasta löytyneet Levi's -farkut 1890-luvulta näyttävät Poutasuon kirjassa muodikkaasti haalennetuilta ja kulutetuilta uusilta trendifarkuilta. Farkuissa onkin jotain pysyvää, mikä osaltaan selittänee niiden suosion muutostahdiltaan alati kiihtyvässä maailmassa.
Farkut, ainakin aidot sellaiset, syntyivät vuonna 1873. Silloin sanfransiscolainen kangaskauppias Levi Strauss ja renolainen räätäli Jacob Davis hakivat patenttia niiteillä vahvistetuille työhousuille. Niitit Davis oli keksinyt hevosloimista, joilla hän korjasi asiakkaan housujen repeytyneet taskut. Davis otti nopeasti yhteyttä Levi Straussiin ja ehdotti liiketointen ja ideoitten yhdistämistä. Levi's -merkki, jossa kaksi hevosta vetää housuparia eri suuntiin, tuli käyttöön 1880-luvun lopulla estämään plagioijia myymästä väärennöksiä oikeina. Klassikkomalli 501 tuli markkinoille jo näihin aikoihin.
Levi's -patentti päättyi vuonna 1890, jolloin muut valmistajat saivat tulla markkinoille samanlaisilla niiteillä vahvistetuilla housuilla. Tärkein kilpailija oli Henry Lee, aiemmin öljykauppoja tehnyt sekatavarakauppias. Leen omien farkkujen valmistus alkoi vuonna 1911, ja Lee kehitteli markkinoille myös uutuuden, kokohaalarin. Lee markkinoi vaatteitaan hauskalla Buddy Lee -nukella, joka puettiin myös cowboy-asuiseksi.
Farkkukangas eli denim oli sen sijaan ollut olemassa jo pidempään - on väitetty, että esimerkiksi Columbuksen laivojen purjeet olivat denimiä. Varmasti tiedetään, että denimiä on käytetty jo 1600-luvulla. Ensimmäinen virallinen merkintä on vuodelta 1695; sana 'denim' tullee Nîmesin kaupungista, jossa vastaavaa kangasta olisi tehty, jolloin sana tulisi fraasista "serge de Nîmes". Denim-kankaisten työhousujen rinnalla 1800-luvun lopulla nähtiin paljon myös housuja niin sanotusta telttakankaasta eli canvasista (joka tunnetaan myös duck cottonin nimellä). Erikoista on, että nykyään canvas-housuiksi nimitetyt housut ovat imagoarvoltaan paljon keskiluokkaisemmat kuin aidot farkut, kun taas 1800-luvulla canvas-housuja käyttivät raskaan työn tekijät. Kiinnostava tieto on, että denimin sinisen värin taustalla olevaa morsinkoa kasvaa myös Etelä-Suomessa.
Levi's alkoi sponsoroida lännenelokuvia 1920-luvulla, ja lännenelokuvat puolestaan vaikuttivat housujen ulkoasuun. Takataskujen niittien väitettiin raapivan hevosen satulaa, jolloin niitit peitettiin. Myös takamusta muutettiin istuvammaksi. Vuonna 1939 John Fordin Hyökkäys erämaassa -elokuvassa John Waynella oli jalassaan Levikset.
Lee vastasi kilpailuun aloittamalla varsinaisten cowboy-farkkujen valmistuksen ja mainostuksen vuonna 1924. Myös matkailu katoavaan myyttiseen Länteen lisääntyi 1920- ja 1930-luvuilla ja farkut levisivät myös Yhdysvaltain itäosiin.
Toisen maailmansodan jälkeen farkuista tuli nuorisovaatteita ja niille tuli kapinallinen leima, ei vähiten esimerkiksi Marlon Brandon tähdittämän Hurjapäät-elokuvan (The Wild One, 1953) takia: siinä Brandolla ja kumppaneilla on asusteenaan farkut, musta nahkatakki ja valkoinen t-paita. Monet rock-laulajatkin käyttivät farkkuja - Elvis tosin ei juurikaan, koska hänen kotiseudullaan Memphisillä farkuilla oli köyhyyden leima rasitteenaan. Myöskään mustien blues- ja rock-laulajien vaatteisiin farkut eivät pesiytyneet - Poutasuo tarjoaa selitykseksi sitä, että ne muistuttivat liikaa Etelän puuvillapelloista.
Farkkujen cowboy-leima kuitenkin pysyi: Wrangler tuli markkinoille vuonna 1947 ja se rakensi tietoisesti länkkäri-imagoa. Tunnettu rodeovaatteiden suunnittelija Rodeo Ben palkattiin Wranglerille töihin; hän oli aiemmin puvustanut muun muassa Hopalong Cassidy -elokuvat. Rodeo Benin kädenjälkeä ovat suoralahkeiset viisitaskufarkut, joiden etutaskut olivat aiempaa syvemmät ja takataskut ulottuivat korkeammalle.
Eurooppaan ja Suomeen farkut tulivat laajemmin vasta 1950-luvulla. Silloin suomalaiset nuoret alkoivat hakea niitä Tukholmasta tai ostivat niitä satamassa merimiehiltä. Lännenvaatteen leimaa ei Suomessa edes yritetty hälventää - esimerkiksi Anttila mainosti vuonna 1955 kataloogissaan Texas Bill -housuja ja "poikien sheriffifarmarihousuja". Poutasuon kirjassa taiteilija Risto Vilhunen muistelee saaneensa "amerikanpaketista" Hopalong Cassidy -aiheisen farkkupaidan.
Ensimmäinen suomalainen farkkuvalmistaja oli Vaaksa, sen jälkeen tuli legendaarinen Mattisen Teollisuus, joka kehitteli Jamekset.
Mattisen Teollisuus palkkasi mainosmies Oie Salon promotoimaan farkkuja. Salo kehittelikin kaikenlaista: farkkujen James-nimikin tuli siitä, kun Salo aloitti James Dean -kiertueet, joilla suomalaiset rock-tähdet esiintyivät Mattisen vahvasti sponsoroimina. James Deanit eli nopeasti Jamekset tulivat markkinoille vuonna 1958. Jamesten markkinoinnissa länkkäriaiheita käytettiin hyvin paljon. Kilpailija OTK joutui tekemään Oklahoma-nimisiä farkkuja päästäkseen samoille apajille.
Esimerkkejä Jameksen länkkärikytköksistä on lukuisia: 1960-luvun lopulla Jamesten ostajille annettiin pahvisia James-logolla varustettuja revolvereita ja televisiossa pyöri "Lännenmiehen ase kolmesti laukeaa" -niminen länkkäriaiheinen mainos. Mainostutkija Merja Salo on todennut, että Jamesten mainosten länkkäri-imago napattiin Spede Pasaselta. Tämähän oli tehnyt 60-luvulla ohjelmaa nimeltä Speden saluuna. Oman shownsa koristeeksi Mattisen Teollisuus hankki Yhdysvalloista oikeat karjavankkurit.
1960-luvun lopulla farkkujen nuorisovaateleima alkoi liueta ja samalla länkkäriteemaan vetoaminen väheni. Uusia valmistajia tuli markkinoille koko ajan, ja 1970-luvulla myynnissä oli noin 230 merkkiä! Farkkujen kaupunkilaisuus näkyi mainosten muuttuneena kuvamaailmana, jossa vedottiin 50-lukunostalgiaan ja ylipäätään rockin maailmaan. Esimerkiksi Hurriganes solmi kannattavan sponsorisuhteen Beaversin kanssa; Beavers sponsoroi myös autokilpailuja.
Amerikkalaisuus näyttäytyi ylipäätään jo muutenkin kuin vain cowboy-aiheitten kautta - vaikka 1980-luvulla MicMacin Eila Salovaara käyttikin kuuluisissa muotiesityksissään lukuisia länkkäriteemoja. Farkuista tuli aiempaa eri tavalla eroottiset housut, mikä näkyy Poutasuon kirjassa hienosti Herbie Kastemaan MicMac-mainosten kautta.
1990- ja 2000-luvuilla farkkujen käyttö on pirstoutunut lukuisiksi alakulttuureiksi: farkkuja käyttävät niin Tom of Finlandin kuvista tutut machohomot kuin lökäpöksyiset hopparitkin. Länkkäriaihe on jäänyt piiloon, vaikka monille se on edelleenkin ainoa ja oikea farkuista syntyvä mielikuva.

Bibliografia Teerijokiensis

Tein vuonna 2002 vaimolleni ja tämän pienelle suvulle lahjakirjan: kokosin yhteen heidän bibliografiansa. (Ohessa kansikuva.) Teerijoen suvussa on ollut paljon opettajia, jotka ovat tehneet oppikirjoja, sekä myös kotiseutututkijoita ja lopulta myös akateemisia tutkijoita. Teerijoet ovat hyvä esimerkki siitä että juhlittujen älykkösukujen (Krohn, Nevanlinna jne.) ohessa Suomessa on aina ollut myös pienempiä intellektuellisukuja ja -perheitä, joiden vaikutus on aluksi ollut pieni tai paikallinen, mutta lopulta laajentunut. 

50 kappaleen painoksena levinnyt isbn-numeroton bibliografia on tulevaisuudessa keräilyharvinaisuus. (Sikäli kuin kukaan mitään painotuotetta tulevaisuudessa kerää.)

Tässä bibliografian täydennetty versio. Varsinkin vaimoni Elina sekä Hilkka ja Ilkka ovat tehneet lukuisia uusia teoksia. Mukaan tuli jopa kaksi uutta tekijää, Heli Teerijoki sekä Tuija Teerijoki-Oksa, jotka ovat kummatkin väitelleet. Tuotteliain tekijä, Niilo Teerijoki, oli Elinan isänisä.

Tässä on niin paljon materiaalia, että riittänee, että lihavoin tekijöiden nimet sekä kursivoin väliotsikot.

Anna-Maria Teerijoki

Pelle och Lisa. Läs själv för grundskolan 7-8. Otava: Helsinki 1974. 2. painos: Otava 1976. 3. painos: Otava 1978.

Tuki 1-2. Yhdessä Raili Strandellin kanssa. Kuvittanut Maarit Larva. Otava: Helsinki 1976-1977. 2. painos Otava 1979.

Eero Teerijoki

Opettajan tai luokan päiväkirja peruskoulua ja oppikoulua sekä nuorisoastetta varten. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Peruskoulun ala-asteen luokanopettajan ja opinto-ohjauksen kirja. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Peruskoulun yläasteen luokanvalvojan ja opinto-ohjaajan kirja. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Poissaolo- ja tarkkailukirja peruskoulua ja oppikoulua varten. Yhdessä Esko Rautakorven ja Pertti Vuorimaan kanssa. Otava: Helsinki 1973. Huom. kokeilumoniste: Otava 1972.

Elina Teerijoki

Teokset:

30 – mies kuin unelma. Juri Nummelinin juhlakirja. Toimittanut. Kirjoittajien kustantama. Turku 2002.

Aarnu, Evena, Vinjami. 1700 ehdotusta etunimeksi. Yhdessä Rea Lehtosen ja Juri Nummelinin kanssa. Nemo: Helsinki 2006.

Aenna, Rosma, Velveena. 300 etunimiehdokasta maailmalta. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Kirjallisuuden puolesta Muusa: Pori 2004.

Eemu, Ukri, Amelie. 2000 kaunista ja harvinaista etunimeä. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Nemo: Helsinki 2005. 2. uusittu laitos. Nemo: Helsinki 2008. (Huom! Teoksessa ilmoitetaan sen olevan kolmas uusittu laitos. Tällöin tarkoitetaan, että se on teoksen Osma, Ranja, Vilmiina 3. laitos.)

Osma, Ranja, Vilmiina. 800 harvinaista etunimeä. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Nemo: Helsinki 2003.

Pieni talkkunakirja. Yhdessä Juri Nummelinin kanssa. Atena: Jyväskylä 2005.

Retrovauvat. Suomalaista lasten historiaa. Yhdessä Ville Hännisen ja Juri Nummelinin kanssa. Ajatus Kirjat: Helsinki 2008.

Sata ruokaa tähteistä. Savukeidas 2011.

Kaupunginosien Turku. Savukeidas 2012.

Kaunokirjallisuus:

Hulluimmat päivät. Kolumneja Vihreästä Langasta 2000-2004. Toim. Juri Nummelin. Pusukustannus: Turku 2004.

Iltasatu. Nimetön. Nimetön. Toim. Juri Nummelin. Juri Nummelin: Turku 2004. Sisältää seuraavat novellit: Iltasatu, Promenadi 1/1996; nimetön novelli, Määlikkä 1/1994; nimetön novelli, Määlikkä 2/1994.

Runo:

Eloq. Teoksessa Ei oo helppoo Esko Ahollakaan. [Toim. Sirkka Wikberg ja Hilkka Virkkunen. Kemin ja Tornion äidinkielien opettajat ry.] Kemi 1992.

Heli Teerijoki

Teos:

Fish glucose transporters: molecular cloning and functional characterization. Kuopion yliopisto: Kuopio 2002.

Hilkka Teerijoki

Alussa oli Hällinmäki. Virtasalmen Hällinmäen ja Ankeleen kylien historiaa ja perinnettä ajalta n. 1500-2000. Yhdessä kylähistoriapiiriläisten kanssa. Hällinmäki-Ankeleen kyläperinnepiiri: Virtasalmi 2000.

Harjulta harjulle. Virtasalmen Längelmäen kylän historiaa ja perinnettä. Längelmäen kylähistoriapiiri: Pieksämäki 2004. Huom! Kannessa ja selässä teoksen nimeksi ilmoitetaan "Längelmäen kylän historiaa ja perinnettä".

Omillaan toimeen. Virtasalmen Väisälän kylän ja sen lähialueen perinnettä ja historiaa ajalta 1550-1990. Väisälän kylätoimikunta: Virtasalmi 1990.

Pannaas toi sarka viälä. Suku- ja kylähistoriaa. Levo-Manninen-Ypäjä. Toim. Hilkka Teerijoki. Hilkka Teerijoki: Pieksämäki 2010.

Tuohivehmaasta Vehmaskyläksi. Pieksämäen Vehmaskylän historiaa ja perinnettä. Vehmaskylän maa- ja kotitalousseura: Pieksämäki 2003.

Ilkka Teerijoki

Teokset:

35 vuotta sydämen asialla. Suomen Sydäntautiliitto ry - Hjärtsjukdomsförbundet i Finland rf. 1955-1990. Suomen sydäntautiliitto: Helsinki 1990.

Esivanhempia etsimässä. Hämeenlinnan sukututkimusseura 20 vuotta. Toimittanut. Hämeenlinnan Sukututkimusseuran julkaisuja 4. Hämeenlinnan sukututkimusseura: Hämeenlinna 2010.

Historianopiskelijan ABC-kiria. Opas tutkielman kirjoittamiseen. Toim. yhdessä Maria Lähteenmäen kanssa. Helsingin yliopisto: Helsinki 1999.

Nälkävuosien turva? Pitäjänmakasiinit Suomessa 1700-luvulla. Historiallisia tutkimuksia 175. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki 1993.

Luvut Asutuskehitys, Väestö, Maatalous, Paikallishallinto, Sotalaitos, Verotus. Teoksessa Tornionlaakson historia II. 1600-luvulta vuoteen 1809. Tornionlaakson kuntien historiakirjatoimikunta: Tornio 1993. (Sama ruots. Tornedalens historia II. Tornedalenskommunernas historiebokskommitté: Haparanda 1993.)

Postivaunut Suomessa 125 vuotta. Postin rautatiekuljetusten historia 1860-luvulta 1990-luvulle. Juhlajulkaisu. Suomen Posti: Helsinki 1995.

Historian suursanakirja. Yhdessä Kaisu-Maija Nenosen kanssa. WSOY: Helsinki 1998.

Postivaunun matkassa. Suomen rautatiepostinkuljetuksen historia 1862-1995. Postimuseo: Helsinki 1999.

Tornion historia 2: 1809-1918. Tornion kaupunki: Tornio 2007.

Tornion historia 3: 1918-2000. Tornion kaupunki: Tornio 2010.

Artikkelit:

Sockenmagasinen i Nylands och Tavastehus län under svenska tiden. Historisk Tidskrift för Finland 1987.

Helsingin pitäjän pitäjänmakasiini 1755-1865. Teoksessa Helsingin Pitäjä 1988. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys ja Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta: Vantaa 1987.

Köyhäinhoito Helsingin pitäjässä 1700-luvulta kunnallishallinnon uudistamiseen. Teoksessa Helsingin pitäjä 1989. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys ja Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta: Vantaa 1988.

Kvevenes liv i Tornedalen 1600-1900 – en översikt. Teoksessa Kvevenes historie og kultur. Seminaariraportti Nordreisassa 19.-21.9.1997. Toim. Helge Guttormsen. 1998.

Perunanviljely Suomen kaupungeissa 1800-luvulle tultaessa. Teoksessa Ihmiset ovat kaupunki. Ilkka Mäntylä 60 vuotta 21.11.1999. Toim. Jari Niemelä. Turun Historiallinen Arkisto 53. Turun yliopisto: Turku 1999.

Keskeisiä Suomen historian lähteitä. Teoksessa Historianopiskelijan ABC-kirja. Opas tutkielman kirjoittamiseen. Toim. Maria Lähteenmäki ja Ilkka Teerijoki. Historian laitoksen julkaisuja 14. Helsingin yliopiston historian laitos: Helsinki 1999.

Posetiivin vääntäjiä, seuranäytelmiä ja ”todellisia taiteilijoita”. Tornion musiikki- ja näytelmätoimintaa 1900-luvun alussa. Teoksessa Tornionlaakson vuosikirja 2001. Tornionlaakson kuntain toimikunta: Tornio 2001.

90 vuoden takainen Tornio runon kuvaamana. Teoksessa Tornionlaakson vuosikirja 2001. Tornionlaakson kuntain toimikunta: Tornio 2001.

Yleisesitys:

Säätyjen vallasta kuninkaanvaltaan. Teoksessa Suomi kautta aikojen. Toim. Seppo Zetterberg ja Allan Tiitta. Otava: Helsinki 1992. (Ilmestynyt myös Valittujen Palojen kustantamana 1992. 2. laitos: Otava 1997.) Sisältää Ilkka Teerijoelta myös haja-artikkeleita koskien 1940- ja 1950-lukuja.

Kirja-arvostelut tieteellisissä aikakauslehdissä:

Peter Nordström: Reformer och rationalisering. Kung, råd och frövaltning under gustaviansk tid, 1772-1778. Historisk Tidskrift för Finland 1992.

Eljas Orrman & Elisa Pispala (toim.): Suomen historian asiakirjalähteet. Historiallinen aikakauskirja 1995.

Harald Gustafsson: Political Interaction in the Old Regime. Central Power and Local Society in the Eighteenth-Century Nordic States. Historisk Tidskrift för Finland 1995.

Jorma Teerijoki

Turku Jazztapahtuma 80. Yleisötutkimus. Yhdessä Ismo Kantolan kanssa. Turku Jazz ry: Turku 1981.

Lisäksi lukuisia yhtye-esittelyjä kaupunkifestivaali Down By The Laiturin esitteissä 1990-luvulla.

Matti Teerijoki

Teos:

Kemin Kunto 80 vuotta. Toim. Toivo Haapea, Pauli Hautamäki ja Matti Teerijoki. Kemin Kunto: Kemi 1983.

Artikkeli:

Kemin kaupungin teatteritoimintaa. Teoksessa Jatuli XI. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1969.

Niilo Teerijoki

Teokset:

Isänmaan ja ihmiskunnan vaiheet. Kansakoulun historian oppikirja. Yhdessä Eino E. Suolahden kanssa. WSOY: Helsinki 1950. (Sisältää tehtävävihon.) 2. painos: WSOY 1952. 3. painos: WSOY 1955. 4. painos: WSOY 1960. 5. painos: WSOY 1962.

Kehittyvää Kemiä. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1963.

Kemi teatterikaupunkina. 1. osa: 1885-1953. Yhdessä Ossi Hedmanin kanssa. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1981.

Kemi teatterikaupunkina. 2. osa: 1953-1982. Yhdessä Hannu Hyötyniemen kanssa. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1982.

Keminmaan kirja. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1957.

Liiton tie. Kemin opettajaliiton julkaisu. Toimittanut yhdessä Elli Suurmaa, Anni Kalliokosken, Urho Kivilinnan ja K.J. Tulkin kanssa. Kemin opettajaliitto: Kemi 1957.

[Huom! Ossi Hedman väittää elämäkerrallisessa artikkelissa, että seuraava teos olisi Niilo Teerijoen toimittama. Itse kirjasta tällaista tietoa ei kuitenkaan löydy. Hildur Eck: Appelkreenin fröökynä ja muita kemiläisiä. Kemin kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1964.]

Artikkelit:

Aappo Rantaniemi ja Iisakki Hoikka. Jatuli V. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistys: Kemi 1957. [Huom! Tästä eteenpäin Jatulien kohdalla mainitaan vain numero ja vuosi.]

Allu Jokisalo – rohkea aktivisti. Jatuli VI. 1959.

Antti Åqvist. Jatuli VI. 1959.

August Koivisto. Jatuli X. 1967.

Edvard Hirmu – kemiläinen kunnallis- ja liikemies. Jatuli V. 1957.

Frans Koivula – kunnallismies. Jatuli VII. 1961.

Kaarlo Oskari Järvelin (1902-1979). Jatuli XVIII. 1983.

Kalle Marosen tarina. Jatuli VII. 1961.

Karihaaran Työväenyhdistyksen näyttämötoiminnan vaiheet. Jatuli XIII. 1973.

Kemin jääkärietappi ja sen muistomerkki. Jatuli XV. 1977.

Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen toiminnasta. Jatuli VI. 1959.

Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistys täytti 30 vuotta. Jatuli XII. 1971.

Kemin museo. Jatuli IV. 1955. Samanniminen artikkeli myös: Jatuli XIV. 1975.

Kemin näytelmäharrastuksen historiaa vuosilta 1885-1905. Jatuli XIII. 1973.

Kemin opettajaliitto 1933-1938, teoksessa Liiton tie.

Kemin Sauvojat r.y. – Helsingissä asuvien entisten kemiläisten kotiseutuyhdistys. Jatuli XVI. 1979.

Kemin taideyhdistyksen vaiheet. Jatuli X. 1967.

Kemin teatterin toiminta 1934-1939. Jatuli XV. 1977.

Kemin Työväen Näyttämön ”kolmas vaihe”, vuodet 1935-1939. Jatuli XV. 1977.

Kemin Työväennäyttämön toiminta 1918-1926. Jatuli XIV. 1975.

Kemin Työväenyhdistyksen näytelmäharrastukset vuosina 1906-1917. Jatuli XIV. 1975.

Keminmaan siirtolaisia Ruijaa asuttamassa. Jatuli VIII. 1963.

Keminseudun 40-vuotias matkailuyhdistys. Jatuli XVI. 1979.

Kiitos. [Omistettu Kaarlo Saarialholle], teoksessa Jyskyjen seminaari. Jyväskylän seminaarin satavuotismuisto 1963. Toim. Eino Keskinen. Valistus: Helsinki 1963.

Kotiseudun tarina. Jatuli I. 1949.

Kotiseutumme muistomerkeistä. Jatuli VII. 1961.

Kun ”tarkoitus pyhitti keinot”. Jatuli XII. 1971.

Kun Yli-Jaakheikin savupirtti sai uunin. Jatuli VI. 1959.

Kunnioittaen. Lehtori Matti Paksula, historian opettajamme, teoksessa Jyskyjen seminaari. Jyväskylän seminaarin satavuotismuisto. Toim. Eino Keskinen. Valistus: Helsinki 1963.

Lapin Laulu – vaikeiden aikojen innoittaja. Jatuli XI. 1969.

Luokkahuoneen romantiikkaa ja realismia. Teoksessa Liiton tie.

”Niin muuttuu maailma, Eskoseni”. Jatuli XIX. 1985.

Protesteja ja vastaprotesteja Kemissä 1930-luvulla, teoksessa Kemin taideyhdistys 20 vuotta. Toimittanut Juhani Leino. Kemin taideyhdistys: Kemi 1967. [Huom! Niilo Teerijoki mainitaan teoksen toimituskunnassa yhdessä Rauni Kivilinnan, Kalervo Toiviaisen ja Ossi Oksasen kanssa.]

Puhe oululaisille opettajille 23.9.1950. Teoksessa Liiton tie.

”Puuropuhe”. Teoksessa Liiton tie.

Teatterielämän kehityssuuntia Kemin-Tornion alueella. Jatuli XII. 1971.

Teatteripalvelut Kemin kulttuurikentässä 1885-1980. Jatuli XVIII. 1983.

Työkirja oppilaiden toiminnallisuuden edistäjänä. Jatuli XVII. 1981.

Uskollinen työntekijä (Emil Kakko). Jatuli VIII. 1963.

Valoisa vaiko synkkä elämänkatsomut? Teoksessa Liiton tie.

Veitsiluodon ensimmäinen asukas Heikki Piponi. Jatuli XVIII. 1983.

Artikkeleita julkaistu myös Pohjolan Sanomissa, Kaltiossa, Kansa taisteli – miehet kertovat –lehdessä ja Itä-Karjalassa (kymmenosainen artikkelisarja Suomen historiasta vuonna 1943).

Kaunokirjallisuus:


Muistelmat:

Kuormarenkinä punakaartissa 1918. Jatuli XVIII. 1983.

Kuusi kaskua teoksessa Jyskyjen seminaari. Jyväskylän seminaarin satavuotismuisto. Toim. Eino Keskinen. Valistus: Helsinki 1963.

Matka rintamalle 1939. Teoksessa Liiton tie.

Opettajana Aunuksen kansakoulussa. Teoksessa Liiton tie.

Novellit:

Ruikon vaari joulukirkossa, teoksessa Kotiseudun joulu. Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen julkaisu. Toim. Lauri Keränen. Kemi 1959.

Pipsa Teerijoki

Teokset:

Draaman tiet – suomalainen näkökulma. Erkki Laakson juhlakirja 7.6.2000. Toimittanut. Opetuksen perusteita ja käytänteitä 35. Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos: Jyväskylä 2000.

Tutkiva draamaopettaja: draamakasvatuksen vuosikirja 2000-2003. Toim. yhdessä Anna-Lena Østernin Hannu Heikkisen kanssa. Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos: Jyväskylä 2003.

Artikkelit:

Towards a dialogue in educational drama. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Horizons in Arts Education. Publikationer från Pedagogiska Fakulteten vid Åbo Akademi nr 26. Pedagogiska Fakulteten vid Åbo Akademi: Turku 1998.

Pragmatismi. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Laatu ja merkitys draamaopetuksessa. Draamakasvatuksen teorian perusteita. Opetuksen perusteita ja käytänteitä 37. Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos: Jyväskylä 2001.

Mihail Bahtin ja dialogi. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Laatu ja merkitys draamaopetuksessa. Draamakasvatuksen teorian perusteita.

Draamapedagogiikan teoriaa etsimässä. Teoksessa Anna-Lena Østern (toim.): Laatu ja merkitys draamaopetuksessa. Draamakasvatuksen teorian perusteita.

Kohtaamisia eri tiloissa. Osallistavan teatterin näyttämöt. Teoksessa Pekka Korhonen ja Anna-Lena Østern: Katarsis: draama, teatteri ja kasvatus. Atena: Jyväskylä 2001.

The Potential of Change - the Transformative Potential of Drama. Teoksessa Bjørn Rasmussen, Torunn Kjølner, Viveka Rasmusson ja Hannu Heikkinen (toim.): Nordic Voices in Drama, Theatre and Education. IDEA Publications: Bergen 2001.

Tuija Teerijoki-Oksa

Teos:

Inferior alveolar nerve injury associated with mandibular sagittal split osteotomy: diagnosis, risks and recovery. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja D, Medica - Odontologica, osa 634. Turun yliopisto: Turku 2004.

Red Riding -trilogia

Tässä todellinen julkaisematon: Filmihulluun tarjottu ja julkaistavaksi sovittu dvd-arvio Red Riding -elokuvatrilogiasta. Ei ole tähän päivään mennessä ilmestynyt, mutta en ole jaksanut nähdä vaivaakaan asian eteen, kun korvaus olisi kuitenkin jotain 20-40 euron väliltä.












Ei lauantai-illan peruskauraa

Red Riding -trilogia.
1974: Tappajan jäljillä (In the Year of Our Lord: 1974, 2009). Ohjaus: Julian Jarrold. Käsikirjoitus: Tony Grisoni, David Peacen romaaniin perustuen. Näyttelijät: Andrew Garfield, David Morrissey, John Henshaw, Warren Clarke, Sean Bean. 102 min.
1980: Silmukka kiristyy (In the Year of Our Lord: 1980, 2009). Ohjaus: James Marsh. Käsikirjoitus: Tony Grisoni. Näyttelijät: Warren Clarke, Paddy Considine, James Fox, David Calder. 93 min.
1983: Maasta sinä olet tullut (In the Year of Our Lord: 1983, 2009). Ohjaus: Anand Tucker. Käsikirjoitus: Tony Grisoni. Näyttelijät: David Morrissey, Lisa Howard, Chris Walker, Warren Clarke. 100 min.

Englantilainen tv-jännäri on television peruskauraa, katsojien turvallisuudentunnetta tukevaa tavanomaista draamaa. Poikkeuksia tietenkin on, kuten Fitz ratkaisee ja Katu, joka toisinaan liippaa läheltä rikosaiheita.
David Peacen massiiviseen romaanikvartettiin perustuva trilogia Red Riding, joka sai televisioensi-iltansa kohun saattelemana viime vuonna, jatkaa Fitzin ja Kadun merkeissä. Se ei pyri rauhoittamaan katsojaa, vaan pikemminkin kasaa ahdistusta katsojan päälle. Samalla Red Ridingista puuttuu kuitenkin Fitziä paikoitellen heikentävä taipumus glorifioida päähenkilönsä eksentrisyyttä ja itsetuhoisuutta.
David Peacen romaanisarja on laaja katsaus Englannin sosiaaliseen ja historialliseen kehitykseen 1970-luvun alusta 1980-luvun alkuun. Peace on kuin ihailemansa James Ellroy, mutta aidosti yhteiskunnallinen ja kriittinen. Siinä missä Ellroy keksii lähes kaikki historialliset tosiseikkansa ja salaliittonsa, Peace pureuttaa villit tarinansa todellisiin tapahtumiin ja ennen kaikkea todelliseen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Red Riding onkin ennen kaikkea kertomus siitä, miten ankea ympäristö aiheuttaa ankeita tekoja. Samalla se kertoo siitä, miten Englannissa poliisilla oli epätodellisen laajat valtuudet, mikä synnytti hingun saada vielä lisää valtaa, myös taloudellista.
Red Riding on saanut inspiraationsa tositapahtumista, nimittäin Yorkshire Ripperin tapauksesta, jossa Peter Sutcliffe -niminen mies tappoi yli kymmenen naista 1970-luvun loppupuolella. Peace on kuitenkin kehinyt kokoon ajatusleikin, jonka mukaan poliisi tietoisesti suojelee jotakuta ja antaa tappajan jatkaa murhaamistaan. Poliisin neuvottomuus on siis tietoisesti harkittua, ja lisäksi toimittajat ovat käytännössä poliisien korruptoimia.
Trilogian ensimmäisessä osassa nuori, Etelä-Englannista palaava toimittaja yrittää rikkoa poliisin luoman suoja-aidan ja tunkeutua totuuteen, mutta huomaa joutuvansa pirulliseen ansaan. Sen keskiössä on seudun vaikutusvaltaisin liikemies. Toisessa osassa Englannin sisäministeri yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on ja nimittää nuoren tutkijan selvittämään poliisin toimia. Ei ole vaikea arvata, että siinä ei käy kovin hyvin.
Viimeisessä osassa lankoja punotaan yhteen. Historiasta ei pääse eroon, tuntuvat Peace ja tv-sarjan tekijät sanovan, kun yli kymmenen vuotta vanhat murhat nousevat uudestaan esille pikkutytön kadotessa.
Joka puolentoista tunnin jaksolla on oma ohjaajansa, James Marsh (Wisconsin Death Trip), Julian Jarrold (Jane Austenin jalanjäljillä) ja Anand Tucker (Hilary ja Jackie), joilla on kaikilla oma visuaalinen ilmeensä. James Marshin viileä hahmotus keskimmäisessä osassa Silmukka kiristyy: 1980 on ehkä tehokkain. Tuckerin osa on kolmesta melodramaattisin, mutta klimaattisessa päätososassa tyylilaji toimii. Kaikki kolme korostavat Pohjois-Englannin ankeita maisemia, ankeata arkkitehtuuria ja ankeata hiilivoimalaa, jonka science fiction -maiset rakennelmat varjostavat lähes joka kohtausta.
Kolmas osa on kuitenkin kokonaisuuden kannalta kuitenkin ongelmallisin, vaikka se muutoin on pysäyttävä ja paikoitellen henkeäsalpaavan jännittävä. Kaikkia juonen kuvioita ei selitetä loppuun asti - joissain kohdissa tämä korostaa katsojan omaa päättelykykyä, joissain kohdissa katsoja jää kaipaamaan selvempää kerrontaa.
Juonta ja kerrontaa tärkeämpää on huomata, mitä elokuva (ja sen taustalla oleva kirjasarja) ei tee. Red Riding ei mytologisoi sarjamurhaajia. Murhaajat eivät ole henkeäsalpaavan älykkäitä yli-ihmisiä, jotka vain sattuvat olemaan pahoja ja nauttivat siitä (vrt. vaikkapa 8mm -elokuvan lopetus).
Red Riding ei myöskään psykologisoi sarjamurhaajien ratkaisuja, vaikka muutoin sarja korostaa pahojen tekojen jatkuvuutta sukupolvesta ja yhteiskuntaluokasta toiseen. Pahan poliisin inhimillisyyteen pyrkivä asianajajapoika esimerkiksi on sosiaalinen reppana, joka korvaa ihmissuhteet syömisellä. Red Riding välttää näillä kahdella tavalla sen ansan, johon lankeaa muun muassa edellä mainittu Ellroy: pahuus on jokin metafyysinen ominaisuus, joka vain on ihmisessä, vaan se on yhteiskunnallisten olosuhteiden luoma ja mahdollistama tapauskohtainen asia.
Lisäksi Red Ridingiä voi ihailla siitä, että siinä ei tyrkytetä ajankuvaa. Jos sitä vertaa vaikkapa kotimaiseen Uutishuone-sarjaan, joka kuvaa suurin piirtein samaa aikaa, eron huomaa kirkkaana. Uutishuoneessa jokainen kohtaus huusi päin katsojaa: "Nyt ollaan 70-luvulla!" Red Ridingissä ajankuva on huomaamattomampi ja sikäli oikeampi ja autenttisempi - eihän ajankuva näy jatkuvasti kaikkien elämässä. Red Ridingissä ei esimerkiksi soiteta aikakauden musiikkia, mikä olisi ollut helppo - ja latistava - ratkaisu. (Myös tukevan musiikin käyttö on sarjassa lähes pannassa. Sitä on eniten muutenkin melodramaattisimmassa päätösjaksossa.)
Trilogian yksittäiset osat eivät toimi itsenäisinä elokuvina. Dvd-julkaisu ei ole niille paras ratkaisu - jonkin tv-kanavan olisi Suomessa pitänyt ostaa nämä esitettäväksi peräkkäisinä iltoina tai edes viikkoina.