Alkuperäinen psykobilly- ja El Topo -henkinen Jumalten tuho

Tästä alkaa alkuperäinen "Jumalten tuho". Ollaan Jodorowskyn El Topo -elokuvan maisemissa, höystettynä psykobilly-mystiikalla ja Speden länkkärien huumorilla.

Novelli ilmestyi Tähtivaeltajan numerossa 4/1988, kun olin vasta 16. Novellin ensimmäisen version olin kirjoittanut jo reilua vuotta aikaisemmin. Muistan jaelleeni sen kopioita alkukeväällä 1987, jolloin olin koulun TET-jaksolla Porin kaupunginkirjaston musiikkiosastolla. Olin kopioinut novelleja isäni työpaikalla Satakunnan Työn painossa. Tähtivaeltajaankin teksti ei mennyt kertaheittämällä, vaan sitä piti kirjoittaa moneen kertaan uudestaan - kiitos siis Toni Jerrmanille, että tätä nyt kehtaa edes tällä tavalla levittää. Toni myös kyseli kommentteja tekstistä muiltakin, muistan että ainakin P. A. Manninen siitä sanoi sanansa. Hän toivoi, että mukana olisi kaiken muun lisäksi vielä merirosvoja - ja ehkä dinosauruksiakin...


Novellin jotkut versiot olivat hyvin erilaisia kuin tämä, julkaistu versio. Kerron novellista lisää tulevien postitusten myötä - tai oikeastaan siitä prosessista, jossa siitä kasvoi kokonainen romaani. Mutta tämän ensimmäisen postauksen myötä julistan suuren kilpailun alkaneeksi: jaossa on kolme kappaletta Jumalten tuho -romaania. Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin lähettää sähköposti osoitteeseen jumaltentuho@hotmail.com. Kirjoita otsikoksi "Jumalten tuho" ja viestikenttään nimesi ja osoitteesi. Voittajista ilmoitetaan tässä blogissa viikon päästä perjantaina (eli 16.3.), ja kirja tulee perässä postilla. No niin, sitten vain lukemaan noloa teinipojan tekstiä! (Kylläpä tekee mieli editoida melkein 25 vuotta vanhaa tekstiä...)

I 

Ratsastajia oli kaksi. Metrin korkuinen meksikolainen ratsasti ponilla ja piteli päänsä yllä kukallista sateenvarjoa. Laiha neekeri istui laiskannäköisen muulin päällä ja soitteli kitarallaan harrasta melodiaa.
Ratsut jolkottivat pitkin Legbone Cityn ainoata katua ja pysähtyivät saluunan eteen. Ratsastajat kapusivat alas, sitoivat ratsujensa kuolaimet tolppiin ja nousivat portaille.
"Tuosta saat! Ja tuosta!" Kuului läjähdys ja mies lensi horjuen ovesta ulos. Hän katsahti neekeriin ja meksikolaiseen, iski silmää ja ryntäsi takaisin sisälle. Kuului uusi läjähdys ja mies lensi ulos jääden nyt makaamaan hiekalle.
"Pöyristyttävää!" meksikolainen huudahti. Hän nyökkäsi ja he menivät sisälle.
Kitara napattiin heti neekerin käsistä ja lyötiin hänen päähänsä. Meksikolainen kavahti seinää vasten miesten alkaessa potkia neekeriä vatsaan. Koko saluuna oli täyden kaaoksen vallassa. Kaikki hakkasivat toisiaan vahingoista ja ihmishengistä välittämättä. Tätä touhua säesti alastoman tytön laulunhoilotus.
Meksikolainen mietti kuumeisesti, miten saisi tärkeän viestinsä huudettua metelin ylitse. Se oli mahdotonta, kukaan ei olisi siihen pystynyt, mutta meksikolainen päätti yrittää. "Kuunnelkaa kaikki!!!"
Turhaa, aivan kuin olisi yrittänyt pysäyttää pillastunutta hevosta sokerinpalalla.
Meksikolainen huusi lujempaa, mutta samalla tuloksella. Samassa hänen viereensä läjähti yksi humalaisista tappelijoista. Hän yritti nousta, mutta meksikolainen tarttui häntä kauluksesta ja sopotti suoraan tämän korvaan: "Legbone City on niin syntinen paikka, että El Cucaracha tuhoaa koko kaupungin. Jos haluatte katua, niin polttakaa vaatteenne ja juokaa lehmien juottovettä!"
Mies katseli meksikolaista ihmeissään.
"Tajuatko?!" tämä kivahti. "Polttakaa vaatteenne ja juokaa lehmien vettä!"
"Joo joo", mies mumisi ja ryntäsi uudestaan tappelun keskelle.
Meksikolainen juoksi nopeasti ulos saluunasta ja irrotti molemmat ratsut. Hän kapusi poninsa selkään ja karautti ulos kaupungista muulin seuratessa perässä. Meksikolainen pysäytti ratsut vasta pari kilometriä autiomaassa ratsastettuaan. Hän ohjasi ponin ja muulin kaktusten kehystämän aukion keskelle. Tupsahdus ja aukio oli taas tyhjä.
Meksikolainen ratsuineen ilmestyi suureen, haisevaan talliin. Meksikolainen hyppäsi alas ja sanoi tallirengille: "Fred tapettiin, mutta muuli seurasi perässä. Pidä siitä hyvä huoli."
Meksikolainen ryntäsi ulos lannanhajusta, käveli läpi yksinkertaisen työhuoneen, läpi ison ruokailusalin, läpi kukkatarhan ja saapui kullalla ja marmorilla päällystettyyn saliin.
Meksikolainen ohitti lavan, jolla peuhasi ja metelöi kolmimiehinen yhtye pystytukat heiluen, ja meni salin perällä olevan valtaistuimen eteen. Istuin oli tehty platinasta, oli kolme metriä korkea ja siinä istui viisi ja puoli metriä pitkä ihmishahmo. Meksikolainen polvistui hetkeksi. Jättiläinen viittasi yhtyettä lopettamaan ja kysyi: "No, Flaco, miten meni matkanne siihen rappion pesäpaikkaan?"
"Huonosti, erittäin huonosti. Kaupunkilaiset tappoivat Fredin ja vain yksi ainoa kaupunkilainen kuuli varoituksen."
Jättiläinen hieroi leukaansa. "Luulen, että meidän pitää tuhota kaupunki ilman omantunnon tuskia. Emme voi sallia sellaisia ihmisiä tulevassa El Cucarachan kaupungissa."
"Olen täysin samaa mieltä, El Cucaracha."
"Nousepa tänne polvelle, niin suunnitellaan jotain tehokasta."
Meksikolaisen kiivetessä tikkaita pitkin ylös El Cucaracha käski yhtyettä aloittamaan uudestaan. Kun raju syke alkoi jälleen, jumala sanoi hymyillen: "Oli oikein hyvä idea tuottaa näitä tulevaisuuden yhtyeitä soittamaan minulle. Esimerkiksi tämä Batmobile on todella hieno, vai mitä?"
Meksikolainen nyökkäsi innoissaan. Ja sitten molemmat alkoivat puhua, esitellä ideoita, kuiskutella, naureskella remakasti ja olla ilkeitä ja hulluja.
Pian pirullinen suunnitelma oli valmis toteutettavaksi...