Jumalten tuho sijoittui alun perin Yhdysvaltoihin Arizonaan, aitoon pulp-lehtien ja gangsterien aikakauteen, jossa Thompson-konepistoolit ja pumppuhaulikot olisivat olleet kuin kotonaan. Päätin kuitenkin jossain vaiheessa, että tarinan pitää sijoittua Suomeen. Vaikka tehtävä olisi hankalampi, kirjalla olisi enemmän kaikupohjaa lukijoiden keskuudessa - ja nythän ainakin Forssassa on herännyt kiinnostusta kirjaa kohtaan! Kustantajani oli tosin sitä mieltä, että alun alkaen sangen riehakkaasta teoksesta tulisi näin välittömästi vakavampi, mutta päätin ottaa riskin. Tässä kuitenkin kohtaus, joka olisi toiminut Arizonassa, mutta ei enää 1920-luvun Forssassa. Kirjani päähenkilöistä kaksi, poliisit Tanner ja Löfberg (päähenkilön nimi oli Tanner muuten jo arizonalaisessakin versiossa), käyvät siinä kahvilassa ja hermopaine alkaa kasautua kohtuuttomasti. Muutin kohtauksen vielä niin että se sijoittui Suomeen, mutta sitten kohtaus sellaisenaan alkoi tuntua liian anakronistiselta: amerikkalaistyyppinen diner Forssassa? (Olkoonkin että toinen poliiseista syö puuroa.) Kohtauksessa tavataan myös yksi sivujuonista: Tannerin vaimo on lähtenyt Pariisiin lipevän taiteilijan matkassa.
Tanner onnitteli itseään, kun takintaskusta oli löytynyt tyhjä taskumatti. Luukkasen isoja pulloja ei olisi pystynyt piilottelemaan pöydän alla.
”Avioliitto ei ehkä pidennä kenenkään ikää, mutta saa tuntumaan siltä."
Tanner tyhjensi kupin eikä sanonut mitään.
Poliisien eteen iskettiin lautaset.
Löfberg oli ottanut pelkkää puuroa ja lasin maitoa.
Syöminen teki hyvää, varsinkin kun sen sai tehdä hiljaisuudessa.
Tannerin maha ei pulissut enää, kun hän työnsi sinne paksua kastiketta ja perunoita. Hän pyysi ohikulkevalta tarjoilijalta lisää kahvia. Hän katseli kahvipannu kädessään kulkevaa nuorta neitiä, jonka hilkka oli hiukan vinossa.
Ei ollenkaan niin kaunis kuin Tannerin vaimo. Kukaan ei ollut.
”Minä pidän muijan kurissa ja nuhteessa. Se muija ei lähde mihinkään.”
Se oli viimeinen pisara. Tannerin haarukka putosi pöydälle ja hän vetäisi virka-aseensa kainalokotelosta ja työnsi sen Löfbergin naaman eteen. ”Nuo jutut loppuvat nyt.”
Löfberg nosti kätensä eteensä. ”Hei hei hei Tanner, rauhoitu vähän, ei ollut tarkoitus, minä lopetan”, hän sopersi.
Joku huusi: ”Soittakaa poliisi!”
Tanner piti asetta paikoillaan. Hänen teki mieli läväyttää lihavan poliisin aivot seinälle. Iso hikipisara valui pitkin Löfbergin otsaa. Löfberg hikoili aina. Mutta Löfbergin silmät olivat lisäksi laajentuneet.
Tanner laski aseensa ja laittoi sen takaisin koteloon.
”Voi Jeesus”, Löfberg sanoi.
”Me olemme poliiseja”, Tanner huusi kahvilan muille asiakkaille. ”Ei syytä huoleen. Jatkakaa.”
Löfberg ei pystynyt enää syömään. Hän tökki ruokaansa lautasella. Tanner lopetti annoksensa hyvällä ruokahalulla ja tilasi vielä yhden kupin kahvia.
Kun hän joi viimeisiä suullisia, hän sanoi Löfbergille äänellä, jonka rauhallisuus oli hänelle itselleenkin yllätys: ”Meillä ei ole mitään. Sen kaverin murhaa ei ole nähnyt kukaan.”
Löfberg ei vastannut. Hän vain tuijotti lautastaan eikä uskaltanut nostaa katsettaan.
”Minä pelkään, että tässä on asialla on joku tosi paha sekopää”, Tanner jatkoi ja pyyhki huuliaan lautasliinalla. ”Toivottavasti se saadaan kiinni ennen kuin tulee lisää ruumiita.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti