En tiedä, miksi, mutta Tähtivaeltajassa ilmestynyt "Jumalten tuho" ei jättänyt minua rauhaan: rupesin 90-luvun puolivälissä suunnittelemaan novellille jatko-osaa. Voi olla, että suunnittelin sitä jo saman tien tekstin ilmestyttyä, mutta varma en ole. Enkä pysty tarkistamaan, koska paperini ovat Turun maakunta-arkistossa! Muistan sinne menneen hyvin paljon nimenomaan Jumalten tuhoon liittyvää materiaalia, muun muassa yksi varhaisimmista käsikirjoitusversioista.Oli miten oli, muistan hakanneeni Jumalten tuhon jatko-osan ensimmäistä versiota pienellä Windows 3.11:llä varustetulla kannettavallani Tampereella Nekalan Erätien oudossa yksiössäni, joka oli entinen kauppa kaksikerroksisen puukerrostalon kivijalassa. Jostain syystä muistan, että rajuimmat kohtaukset syntyivät kuunnellessani Godfleshin industrial-metallia - lajityyppi, joka vielä silloin minua viehätti, nyttemmin ei enää. Ensimmäinen jatko-osa lensi Tähtivaeltajan Toni Jerrmanille, joka ilmoitti pitävänsä jutusta, mutta ei voisi julkaista sitä, koska se oli liian pitkä eikä hän innostunut myöskään ajatuksesta, että lehdessä olisi jatkokertomus. Seuraavaksi pidensin tekstiä, lavensin henkilöhahmoja, mutta en missään vaiheessa lähettänyt sitä muille kustantajille tai edes muihin lehtiin, ilmeisesti en uskonut siihen tarpeeksi. Muutin Turkuun vuonna 1997 ja jatkoin edelleen - todennäköisesti kuitenkin vain harvoin - tekstin työstämistä. Jossain vaiheessa silloinen avovaimoni luki tekstin ja taisi vähän järkyttyä joistain perversseistä kohtauksista - tuolloin pääpahis oli kaiken muun lisäksi myös polymorfisesti ja ennen kaikkea väkivaltaisesti perverssi. Myöhemmin päätin poistaa tällaiset kohtaukset, mutta runsaasti väkivaltaa on vielä jäljellä.
En muista kunnolla, milloin tämä tapahtui, mutta tekstin riippuvuus alkuperäisestä novellista alkoi haitata. Miksi viittaisi vuonna 1988 ilmestyneeseen novelliin, jota ei pääsisi kovin helposti lukemaankaan? Kehittelin aluksi monimutkaisen, ehkä hiukan borgeslaisen systeemin, jossa minä - siis "Juri Nummelin" - olisin ollut jonkin sortin meedio tai adepti, joka on saanut tietoa 1880-luvulla tapahtuneesta jumalten tuhosta ja olisin verhoillut tietoni lapselliseen novelliin. Tekstin jatko-osa olisi sitten löytynyt jäämistöstäni, kun olen kuollut salaperäisesti. Tämä kaikki selitettiin pitkässä esipuheessa ja varsinaisen tekstin muodostivat sitten alkuperäinen novelli ja sen jatko-osa, joka oli huomattavasti pidempi. Kömpelö ratkaisu alkoi tuntua aivan liian oudolta ja lopulta muutinkin koko tekstin niin että alkuperäisestä novellista ei ollut jäljellä kuin joitain yksittäisiä ideoita. (En ole varma, onko minulla missään tallella tuota borgeslaista versiota.)
Jossain vaiheessa 2000-luvun alussa käsikirjoitus käväisi Sammakon Seppo Lahtisella, mutta tämä palautti sen saman tien. Gummeruksen Mikko Aarne piti tekstin sisältämästä uskontosatiirista, mutta piti räiskintää turhana ja kieltä huonona. Sanasadosta teksti palautettiin pitkän saatekirjeen kanssa, jossa todettiin, että tällaisessakin teoksessa olisi hyvä, jos lukija pystyisi erottamaan hyvät ja pahat toisistaan, mitä pidin vähän erikoisena kommenttina. En muista, missä muualla teksti kävi, paitsi sen että lähetin sen myös Pikku-idiksen Jari Tammelle. Tämä innostui siitä, kävi meillä juttelemassakin aiheesta - asuiko hän silloin Turussa, en muista kovin tarkkaan enää -, mutta asia jäi sitten, ilmeisesti ihan siitä syystä, että Jarin perheeseen syntyi kaksospojat. Jarin kanssa puhuimme jopa jonkinlaisen Suomi-pulp -sarjan toimittamisesta, mutta sitä ideaa ei ole taidettu ennen tätä blogikirjoitusta mainita uudestaan!
Jari palasi tekstiin muutaman vuoden kuluttua. En enää muista yksityiskohtia, mutta olin kuitenkin jo julkaissut muutamia tietokirjoja ja pari antologiaa, joten minulla oli jonkin verran nimeä piireissä. Jari kysyi, halusinko palata projektin pariin, ja sanoin että ilman muuta, olin joitain uusia versioita tekstistä tehnytkin - varsinaisesti tietämättä, mitä niille pitäisi tehdä, kun en uskonut siihen, että kukaan kustantaja Suomessa teokseen tarttuisi. Teksti oli kuitenkin jo oma kokonaisuutensa, joka ei viitannut millään tavalla alkuperäiseen novelliin, en usko että Jari edes tiesi, että sillä oli tällainen tausta. Jari ei myöskään tiennyt, että olin siirtänyt tapahtumat Arizonasta Forssaan! Hän sanoi että teoksesta tulee väistämättä vakavampi näin, mutta kuten olen tainnut täällä jo sanoakin, päätin että siirtäminen maksaa vaivan. Idean sain luettuani vanhasta SKDL:n Uusi Päivä -lehdestä siitä, miten valkokaartilaiset pakkosiirsivät sisällissodan loppuvaiheissa Somerolta Forssaan monta sataa naista, vanhusta ja lasta ja tappoivat osan kutomolla. Ajattelin, että tämän teon vaikutus näkyisi siinä, miten kirjan pääpahis maan päälle päätyy.
Todella isosta duunista oli kuitenkin vielä kyse! Ehkä ei kannata käydä lävitse kaikkia editointiprosessin vaiheita, mutta niitä oli lukuisia, moneen kertaan vaihdoin henkilöiden nimiä, tarkistin muun muassa että kaikki Helvetin enkelit (sic) tosiaan mainitaan jossain joko Helvetin enkeleinä tai Saatanan erilaisina inkarnaatioina (en selitä tätä kirjassa, mutta idea on tietysti se, että Saatanan eri inkarnaatioiksi luullut hahmot ovat eri hahmoja, enkeleitä tai muita Helvetin toimijoita). Forssan historiaankin tein joitain ekskursioita, eniten käytin ehkä aikaa selvittääkseni, missä Forssan kapearaiteisen yksityisradan asema oli ollut - Jari, joka oli asunut Forssassa monta vuotta, osasi näihin kyllä vastata hyvin ja usein yhdellä sähköpostilla. Päätin kuitenkin, että tästä ei tulisi sellaista kotiseuturomaania, jota pitäisi lukea tiheällä kammalla ja selvittää jokaisen väitetyn faktan paikkansapitävyys. En esimerkiksi koskaan sano, missä Forssan poliisiasema sijaitsee, mielestäni sellaisella seikalla ei ole kauheasti merkitystä - moni historiallisen romaanin ystävä on tietysti eri mieltä. Vielä viime vaiheessa vaihdoimme vankileirin sijoituspaikan Tammelasta Jokioisiin, mikä oli vain hyväksi - melkein hävettää mainita, että olisin sijoittanut vankileirin jonnekin muualle kuin niistä nimenomaan tunnetulle Jokioisiin.
Kirja ilmestyi helmikuussa 2012. Se ei ole esikoisromaanini, koska sitä edelsivät sekä omalla nimellä julkaistu Outoa huminaa, Joe Novak (2009) että Mikael X. Messi -nimellä ilmestyneet Lausteen himokämppä (2010) ja Mynämäen motellin munamällit (2011), kaikki omakustanteita sekä omalla tavallaan parodisia rikosromaaneja. Mutta eipä pelkoa, ainakaan Helsingin Sanomissa ei innostuttu edes kokeilemaan, olisiko kirjani voinut kelpuuttaa esikoisteoskilpailuun. (Saas nähdä, mitä tämä merkitsee avustajuudelleni...) Jos olisin röyhkeä, puhuisin siitä, että tämä on kirja, jollaista ei Suomessa ole ennen kirjoitettu. Nähdäkseni väite olisi tosi, mutta en ole röyhkeä. Parodiaa Jumalten tuhossakin on, mutta olen koettanut pitää vitsailun minimissä, vaikka alkuperäisissä versioissa on nimenomaan hyvin paljon vitsailua.
Jatko-osallekin on paikka, kuten kirjan lukeneet voivat sanoa. Sellaisenkin kirjoittamista aloitin joskus, mutta en tiedä, missä ne tekstit ovat. Asia on edelleen mielessä, idea on valmiina... Siinä Lucifer on tätä isommassa roolissa päähenkilönä ja tapahtumat sijoittuvat - jaa, enpäs kerrokaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti