Metsästyksen ja autismin salattu suhde

Kokoan Turbatorille vanhojen erätarinoiden kirjaa (sotakirjan jälkeen - mitä seuraavaksi?!). Syksyllä ilmestyvään kirjaan on valikoitunut aika outo sekoitus ikivanhoja ja omituisia juttuja, erilaisiin sotiin liittyviä tarinoita ja viihdelehtien tarinoita, joissa korostuvat romantiikka, huumori ja jännitys. Mukana on tietysti myös perinteisiä erätarinoita. Juhani Aholta tulee Urheilukalastusseuran perustavassa kokouksessa pidetty puhe - tämän kaikki erätarinat kun on jo pantu kirjojen kansien sisään.

K. Lydénin "Neljä viikkoa käpykaartissa" on varmasti kirjan omituisin pläjäys, helkkarin pitkä kertomus (voi olla etten laita kokonaan) siitä, miten Matkun aseman asemapäällikkö karkaa punikeilta vuonna -18 ja elelee metsässä riistalla. Tarinan alussa Lydén valaa hauleja jotain tekemistä saadakseen (punakaartilaiset eivät päästä häntä pois asemalta, koska pitävät lahtarina), ja kun sekin on ohi, hän päättää listata kaikki tappamansa eläimet.

"Ahaa! Nytpä on hyvää ja sopivaa aikaa tehdä jo monasti aikomani yhteenveto eli tilasto 22-vuotisella metsästysajallani kaatamistani otuksista metsästyspäiväkirjani mukaan, jota olen tunnontarkasti vienyt aina ensimmäisestä otuksestani asti. Hitaasti ja perin tarkasti kun tuota laadin, sain siinäkin taas 4 päivää kulumaan. Otuksien loppusummaksi 22 vuotena tuli 3919. On maar siinä toinenkin laukaus ammuttu ja muutama askel otettu, ennen kuin moinen luettelo on syntynyt, jonka tähän myötäliitän.

Metsästys vuosina 1896-1917

Tilhi 41
Harakka 96
Varis 514
Kissa 114
Naakka 18
Kyyhkynen 11
Rastas 10
Kärppä 6
Kalatiira 22
Varpunen 107
Tornihaukka 11
Koppelo 121
Närhi 48
Jänis 503
Isotikka 8
Palokärki 21
Kehrääjä 3
Kuovi 16
Kana 23
Mehiläishaukka 2
Heinäsorsa 599
Kaakkuri 45
Rääkkäsorsa 59
Orava 465
Telkkä 52
Härkälintu 4
Hiirihaukka 8
Nuolihaukka 4
Metsäsika 7
Teeri 182
Rotta 28
Peltovaris 1
Isokoskelo 2
Harmaalokki 3
Selkälokki 9
Pikkukoskelo 17
Silkkikuikka 66
Tunturikurmitsa 3
Jouhisorsa 4
Haapana 34
Alli 5
Koskikara 9
Sika 38
Metso 88
Kettu 18
Kuusanka 4
Hevonen 8
Lapasorsa 11
Harmaavikla 2
Punajalkavikla 1
Pyy 121
Kolmivarpainen tikka 1
Koira 29
Kyykäärme 10
Töyhtöhyyppä 3
Metsäkana 39
Kuikka 8
Suopöllö 2
Lammas 1
Helmipöllö 1
Mustakulkku-uikku 7
Heinäkurppa 1
Varpushaukka 2
Kuttu 1
Kurki 2
Pikkulokki 1
Turkinpyy 65
Kanahaukka 2
Viheriätikka 2
Lahna 1
Jouhisotka 1
Punasotka 1
Metsähanhi 3
Vasikka 2
Käki 2
Pikkutikka 3
Hiiriäispollo 2
Pikku-uikku 1
Lehmä 24
Hauki 1
Pähkinähakkinen 1
Sarvipöllö 1
Rusakkojänis 3
Korppi 1
Sekalaisia 103
Yhteensä 3919

Mutta onpa myöskin otuspaisti syksyisin puuttumatta padassa pihissyt ja moni metsänriistan vihollinen lopettanut vahingollisen toimintansa. Eniten veti suutani pieneen tyytyväisyyden hymyyn nähdessäni ampumieni kissojen loppusumman 114! Onhan varistenkin loppusumma 514 kokolailla kunnioitettava Otukset yhteenvedossa ovat siinä järjestyksessä kuin ne metsästyspäiväkirjassani esiintyvät."

Mitä tästä voisi sanoa? Miksi joku listaa noin tarkasti kaikki tappamansa eläimet? Ja miksi hän on ampunut lehmiä ja yhden lampaan? Vasikoita? Jonkun toisen elukoita vai omiaan? Mitä urheilua se on, että ampuu laitumella päivystävän lehmän? Hevosia?

Juttu ilmestyi Metsästys & Kalastus -lehdessä vuonna 1919 ja se oli varustettu maininnalla, että kirjoittaja kertoo ampuneensa eläimiä rauhoitusajan ulkopuolella, mutta että se on ymmärrettävää, koska vuonna 1918 ihmishenkikään ei ollut paljon minkään arvoinen.

Joistain en muuten tiedä, mitä ne ovat - mikä on kuusanka? Onko silkkikuikka nykyään nimellä silkkiuikku? Mustakulkku-uikku? Turkinpyy? Kiinnostavaa olisi kuulla, mitä mahtuu "sekalaisiin". Niitäkin on ammuttu yli sata!

Suomi-pulpin Korkeajännitys

Suunnittelin joskus yhdessä Tapani Baggen kanssa Suomi-pulpin korkkaria, kun hän teki kaksi hauskaa ja kovaotteista Kieltolain korkkaria, joissa seikkaili hänen parissa novellissaankin ollut Kovanen. Ajatukseni oli, että tässä käyttäisi joitain keskeisiä suomalaisen lukemisto- ja jännitysviihten sankareita, hiukan Eriskummallisten herrasmiesten liigan tapaan. Mutta jostain syystä hanke jäi - ehkä sen voisi kaivaa esille naftaliinista, koska idea on hauska ja monella tapaa 2000-lukuinen. Ongelma on kyllä se, että Waltarin perikunnalta tuskin heltiäisi lupa Frans J. Palmun hahmon käyttöön. Kosmas Killinen on muistaakseni pahis jostain Rikhard Hornanlinnan kirjasta. Tämän tekemisestä on jo sen verran aikaa, etten oikein muista kunnolla. Mitax on tietysti se hullu tiedemies, joka tekee Atoroxin Outsiderin kirjoissa toisen maailmansodan jälkeen.

Suomi-pulpin korkeajännitys

Aika ja paikka: 1920-luvun alun Helsinki

Rikosetsivä Frans J. Palmu on kaupunginjohtajan kutsuilla, joilla hän tutustuu nuoreen viehättävään naiseen, jonka salaperäinen olemus kiehtoo häntä. Juhlat keskeytyvät Palmun osalta, kun hänelle tullaan kertomaan, että hänen pitää tulla palvelukseen: kaupungilta on löytynyt uusi ruumis.

Neljäs ruumis on samanlainen kuin muutkin: kuolleilta on poistettu aivot. Johtolankoja ei ole eikä nuori etsivä pysty vielä luottamaan taitoihinsa, jotka hänelle vasta myöhemmin kehittyvät työssään.

Kun homma ei etene ja lehdistö painaa päälle, Palmuun ottaa yhteyttä yksityisetsivä Rikhard Hornanlinna, joka on saanut käsiinsä joitain tietoja eräästä professori Kosmos Killisestä, joka on karannut mielisairaalasta. Palmu ei aivan heti ota uskoakseen Hornanlinnaan, kunnes tämä katoaa. Palmu saa tutkittavakseen uuden ruumiin.

Hornanlinna on kuitenkin jättänyt jälkeensä lapun, jossa lukee nimi "Mitax". Palmu löytää tämän nimisen miehen, joka paljastuu keksijäksi. Killinen ja Mitax ovat aiemmin tehneet yhteistyötä, mutta Killinen alkoi vaikuttaa niin hullulta, että heidän tiensä erosivat. Mitax ei voinut hyväksyä aivoryöstöä, jota Killinen pitää ainoana keinona saada tuoreita ihmisaivoja.

Palmu tapaa juhlissa kohtaamansa tytön uudestaan ja saa kuulla, että tämän sukunimi on Killinen ja että tämän isä on mielisairaalassa. Palmu epäilee tunteitaan tyttöä kohtaan, mutta ei uskalla kertoa tälle, että hän on tytön isän perässä.

Palmun luo tulee iso ja väkivaltainen robotin lailla toimiva tyyppi, joka kaappaa etsivän mukaansa. Palmu viedään kolkattuna vanhaan tehdashalliin, joka on täynnä outoja kojeita ja ihmis- ja muita aivoja spriitölkeissä, ja sidotaan tuoliin tarkoituksena irrottaa aivot. Nyt esittäytyy tarinan pahis, Kosmos Killinen, joka valmistautuu elämänsä toimenpiteeseen.

Onneksi Palmua on seurannut häntä ihaileva nuori mies Kokki, joka hyökkää Killisen laboratorioon ja aiheuttaa hämminkiä. Hän on myös kutsunut poliisit paikalle. Killinen pakenee ja Palmu päästetään irti. Mitax tulee paikalle ja estää laboratorion tuhoamisen: Killisen työ oli liian tärkeää että hänen tutkimustuloksensa voitaisiin noin vain hävittää.

Killinen lähettää uudestaan robottinsa hyökkäämään. Robottijoukko hyökkää - minne? - ja samaan aikaan Palmu saa viestin, jossa Killinen kertoo kaapanneensa oman tyttärensä. Jos Palmu haluaa hänet turvaan, hänen on tultava Killisen määräämään paikkaan - ilman poliiseja. Palmu ottaa Kokin mukaansa auton takapenkin taakse pyssy kädessä ja ajaa - minne? (Tattarisuolle?)

Paljastuu, että Killisellä on toinen laboratorio, jossa on lisää robotteja. Killinen on sitonut tyttärensä laitteeseen, toiseen laitteeseen on sidottu apina. Palmu sanoo: "Päästä tyttö irti, laita minut tilalle." Killisen tytär ei suostu, vaan sanoo, että Palmun täytyy jäädä eloon. Robotit ottavat Palmun kiinni ja sitovat hänet kolmanteen laitteeseen. Killisellä on uusi suunnitelma: voiko aivoja sekoittaa? Tyttö saa puolet apinan aivoista, Palmu puolet tytön aivoista ja apina puolet Palmun aivoista.

Kokki ryntää sisään ja ampuu Killistä. Robotit käyvät Kokin kimppuun, mutta tämä pääsee pakoon. Hän ampuu piilosta Killisen laitteita ja nämä alkavat räjähtää. Robotit lakkaavat toimimasta ja sähköpurkaus osuu Killiseen, joka syttyy palamaan. Kokki päästää apinan, Killisen tyttären ja Palmun irti. He juoksevat pois laboratoriosta juuri ennen kuin tämä räjähtää.

Ronnie James Dio, koulukiusaajat, sosiaalinen media

Eli muutamista Facebook-sukupolven ongelmista

"Hirveä hinku huutaa: Jesss!"
Suurin piirtein noin kirjoitin Facebookissa, kun tuli tieto heavy-laulaja Ronnie James Dion kuolemasta.
Hävetti melkein saman tien. Hetken ajan olin jo poistaa mokoman postauksen, mutta sitten siihen alkoi tulla kommentteja ja alkoi tuntua raukkamaiselta perääntyä jostain, minkä oli jo sanonut. (Vaikka näin Facebookissa ja muussa sosiaalisessa mediassa tietysti koko ajan tehdään.)
Ymmärrettävästi suositun hevilaulajan hölmö mollaaminen herätti kommentteja ja närää. Olin jo sulkenut tietokoneen, mutta kädet jännityksestä täristen avasin vielä nettiyhteyden kännykässä ja kirjoitin, että pyydän anteeksi, jos olen loukannut jotakuta. Kommentteja oli jo reilusti yli kymmenen.
Samalla annoin selityksen: lähes kaikilla minua yläasteella 1980-luvun lopulla kiusanneilla oli Dio-hihamerkki olkavarressaan, housuntaskussaan, missä tahansa. Dio ei tietysti ollut yksin: näkyi ZZ Topia, AC/DC:tä, W.A.S.P.:ia, Rattia, Mötley Crueta...
Minulla ei ole lämmin suhde mihinkään näistä bändeistä. Nimien näkeminen herättää väistämättä ja aina muistikuvia koulun pihalta tai tunneilta, joilla sai kuulla, nähdä tai haistella mitä milloinkin. Harvassa ovat ne hyvät hetket, jotka pystyn yhdistämään heavy metaliin, varsinkaan sen 80-lukuiseen takatukkaversioon. Se on minusta aina ja kaikkialla koulukiusaajien musiikkia.

Tämä on ongelmallinen asenne. Pidän hip hopista (tosin sen 80-90-luvun taitteen gruuvaavasta versiosta tyyliin De La Soul, Eric B. & Rakim, en nykyisestä junnaavasti rytmikkäästä ja minimalistisesta suuntauksesta), mutta ihan yhtälaillahan se on koulukiusaajien musiikkia, varmasti varsinkin nykyinen suomi-rap. Saatan digata myös rockabillystä ja pidän siihen liittyvästä pukeutumistyylistä - mutta tarvitseeko joku esimerkkejä väkivaltaisista ja rasistisista diinareista?
On tietysti helpompi yhdistää negatiivisia mielikuvia musiikkiin, josta ei muutenkaan pidä. Tämä on banaali yleistys, mutta tosi. Olen koettanut. Olen pitänyt ja pidän edelleen Black Sabbathin kahdesta ensimmäisestä levystä. Muutamat heavy-klassikot (Steppenwolfin "Born To Be Wild", Uriah Heepin "Easy Livin'", Thin Lizzyn "Boys Are Back In Town") ovat ihan kelpo biisejä. Kyse ei myöskään ole siitä, ettenkö pitäisi kovaäänisestä rockista. Jonkun voi olla vaikea nähdä eroa jonkin ruotsalaisen Union Carbide Productionsin ja hevin väilllä (ja minua vaivaa suunnattomasti nähdä Iggy & the Stooges esiintymässä Iron Maidenin, Slayerin ja muiden hevibändien kanssa samalla keikalla), mutta minulle ero on itsestäänselvä.
Tämä tietysti määrittelee fanin: hänelle tyylisuunnan (tai bändin tai artistin tai levyn tai aikakauden) erot muista tyylisuunnista ovat itsestäänselviä, eikä niitä tarvitse selitellä.

Harhailen hiukan. Yritän lähestyä asiaa toiselta kannalta.
Olen elänyt identiteettini kannalta merkittävät vuodet kulttuurissa (tai aikakaudessa), jossa on sallittua sanoa inhoavansa jotakin, ilman perusteluja. Teini-iän ja varhaisen älykköiän (ikävuodet 16-22) ystävilleni ei tuottanut vaikeuksia sanoa, että jokin on naurettavaa, tylsää tai paskaa - perusteluja ei tarvittu. "Lukematta paskaa" on 80-luvun lopulla eläneiden tunnuslause - tai tässä tapauksessa oikeastaan "kuulematta paskaa".
Ja minä olen oppinut sen. Pitäisikö ehkä sanoa: olen imenyt asenteen kuin äidinmaidossa.
Tämä on punkin strategia. On sanottu, että rajojen rikkomisesta uhonnut punk pystytti musiikin tyylisuuntien välille ankarat rajat, joita ei sopinut ylittää. Punkkarit ja diinarit tappelivat pitkin 70- ja 80-lukua ja kyselivät epäselviltä tapauksilta, mitä nämä ovat, ja antoivat turpiin, jos olivat väärää ryhmää. Progen ja samaan syssyyn myös perinteisen, miehisen heavy metalin kuuntelu muuttui kielletyksi ja lopulta hyvin epäcooliksi toiminnaksi. Samaan kulttuuriin kuului myös se, että syntikoilla tehtyä musaa ei saanut diggailla: 80-luvun lopun punkia ja kantria yhteen naittanut kitararockkulttuuri painotti sitä, että ainoastaan kitaroilla ja rummuilla voi tehdä aitoa ja rehellistä musaa, aivan kuin se olisi instrumentista kiinni. (Tämä on tietysti syytä nähdä vastapainona saman ajan postpunkin, futurismin ja goottirockin esillä pitämälle epäaitouden ja feikkaamisen ideologialle, jossa roolit ja narrius olivat tärkeämpiä kuin aitous ja rehellisyys. Ja syntikat tärkeämpiä soittimia kuin kitarat.)
Olen itse päässyt monista näistä vastakkainasetteluista eroon (suostun jopa kuuntelemaan Duran Durania, pieninä annoksina tosin), mutta edelleen heavy metal on aidan toisella puolella, jossain tavoittamattomissa.

Nykyään tällaisia vastakkainasetteluja ei juuri löydä. Ihmiset voivat kuunnella ihan mitä tahansa, vanhoista Amerikan sisällissodan aikaisista lauluista Chemical Brothersiin ja takaisin. Moni voi soittaa omituista musiikkia improvisatorisissa akustisissa yhtyeissä, mutta hyräillä silti Modern Talkingin biisejä. 80-luvulla Dingoa ei yksinkertaisesti tietyissä piireissä kuunneltu, mutta nykyään tapaa useinkin fiksuja ihmisiä, joille Neumann on tärkeimpiä kotimaisia pop-säveltäjiä. (On tietysti totta, että hipster-kulttuurissa on sallitua naureskella esimerkiksi perinteistä, keski- ja alaluokille tarjottua rockfestarikulttuuria, jossa perinteistä rokkia veivaavien bändien säestämänä juodaan kaljaa ja mölytään.)
Tällaisessa ilmapiirissä on ihan turha tulla huutelemaan "jesss!", kun jonkun inhotun yhtyeen laulaja kuolee. Siitä saa vain inhot niskaansa - sekä syytteitä snobismista ja siitä, että halveksuu muita ja näiden makua. Siteeraan erästä Facebook-tuttavaani, joka kommentoi näin: "Vielä toistaiseksi en ole tavannut ihmistä, jolla olisi hyvän maun absoluuttiset kriteerit jumalallisena ilmoituksena hallussa, mutta paljon sinun laillasi harhaisia niin uskovia olen kyllä tavannut."
Tämä oli viiltävä kommentti ja se jäi kaihertamaan minua päiväkausiksi - ehkä se kaihertaa minua lopun ikääni. En tiedä, halusiko kommentoija aiheuttaa juuri tällaisen reaktion, ehkä temppuiluni Facebookissa olivat ärsyttäneet häntä jo äärirajoille ja iloitteluni Dion kuolemasta oli viimeinen pisara. Oli miten oli, vastasin hampaat irvessä, että tiedän, mistä hän puhuu, ja että olen yrittänyt tehdä asialle jotain ja kasvaa ihmisenä, etten pilkkaisi ja ivaisi toisten makua.
Mieleen muistui kerta lähes kymmenen vuoden takaa, kun nykyinen vaimoni, silloin vielä tuore tyttöystävä, kehui Catherine Breillatin Romance-elokuvaa, jota olin inhonnut (sittemmin olen pitänyt Breillatin elokuvista). Haukuin sen pystyyn sillä seurauksella, että tyttöystäväni alkoi itkeä. Varmasti hän poti myös huonoa omatuntoa siitä, ettei osaa katsoa elokuvia oikein.
On turha tällaisen jälkeen selittää, että ei tarkoittanut aiheuttaa tällaista reaktiota, että enemmänkin halusi vain tarjota valistusta, kommentteja, rakennuspuita. Sellaiseen pystyynhaukkuminen ei ole ehkä paras mahdollinen tapa.
Muistin myös toisen, vielä aiemman kerran, jolloin olin iloinnut inhoamani taiteentekijän kuolemaa. Olin ystäväni luona ja televisio oli päällä. Uutistenlukija kertoi, että suosittu jännityskirjailija Alistair MacLean on kuollut. Sanoin "jesss!" (Tai tuskin sanoin, koska tuo fraasi tuli käyttöön vasta 2000-luvulla - mutta hihkuin kuitenkin.)
Tuo hetki tuli mieleeni, kun postitin ilosanomani Dion kuolemasta. Enkö ole muuttunut? Olenko edelleen sama idiootti, joka iloitsee toisen ihmisen kuolemasta? Voinko tehdä vielä samanlaisia typeryyksiä kuin 14-vuotiaana?

Oli miten oli, tuossa hetkessä näkyi se kulttuurinen koodisto, jonka olin vaistomaisesti oppinut. Alistair MacLean oli tylsimysten kirjailija, jonka kirjojen ääreen ei olisi kenenkään tarvinnut vaivautua. Hänen kirjojaan oli 80-luvulla joka puolella ja ne alkoivat olla riesa (tähän väliin pitää sanoa, että myin vanhoja kirjoja Porin torilla kesäisin 80-luvun lopussa ja törmäsin tähän ilmiöön varsin kouriintuntuvasti).
Olin lukenut MacLeaneja aiemmin 11-12-vuotiaana ja ilmeisesti pitänytkin niistä, mutta sitten aloin liikkua Porin suppeissa älykköpiireissä ja alkoi hävettää, että olin lukenut jotain sellaista. Sama kävi monien muidenkin kirjailijoiden suhteen: Agatha Christie piti vaihtaa Raymond Chandleriin (olen edelleen sitä mieltä, että Christien kirjat ovat tylsiä) ja Alistair MacLeania piti dissata. Sellainen voi olla osa jonkun kasvuprosessia eikä sitä tule liian helposti ja nopeasti pitää esimerkkinä opportunistisesta luonteesta. Kasvuprosessiin taas kuuluvat olennaisesti ylilyönnit. (Ehkä prosessi on minulla vielä kesken.)

Paradoksaalista tässä on se, että toimitin vuosia myöhemmin hakuteoksen trillerikirjailijoista ja halusin itse tehdä Alistair MacLeanista hakusanan. Olin jopa hiukan ällistynyt: sellaiset kirjat kuin Loputon yö ja Pelko on aseeni ovat huippujännittäviä, hyvin rakennettuja kirjoja, joiden kirjoittajaa ei olisi tullut dissata. (Paitsi ehkä tasaisesti huonontuneesta tuotannosta.)
Minun pitäisi ehkä tehdä Diolle ja muulle heavy-musiikille samoin.
En vain pysty. Kuuntelin muutamia Dion biisejä Spotifysta Facebook-kohun (sic) jälkeen. Hyvä on: "Holy Diverissa" on ihan menevä kitarariffi ja Dio on hyvä laulaja, mutta en silti lämmennyt. Mahtipontiseksi muuttuessaan musiikki kävi tylsäksi; jaksoin lopulta kolme biisiä.
Ehkä kokeilen joskus taas. Tai sitten en.

Palaan vielä siihen, että kulttuuri on muuttunut ja dissaaminen on tullut halveksittavaksi toiminnaksi.
En totu siihen. Minulle on ollut älyllinen shokki huomata, että joku fiksu ihminen, jota voin arvostaa, kuuntelee heavya. Hyvän ystäväni Niko-Matin 30-vuotissynttäreillä soitettiin Iron Maidenia ja kaikki jorasivat hullun lailla - myös minä. (Siinä vaiheessa irtosin siis ironikon ja snobin kaavustani - vaikka Iron Maidenin soittaminen bileissä, joissa aiemmin oli soitettu Alice Coltranea, on tietysti itsessään ironinen ja snobistinen kommentti. Pakko sanoa, että mieluummin ja taitavammin jorasin Sonicsien "Psychoa" ja sen mielettömiä rumpubreikkejä.) Kaikki käyvät AC/DC:n konsertissa ja rakastavat juuri sitä, että musiikki ja show eivät muutu. (Sanooko joku, että rock voi olla muutoksen voima?)
Mutta ennen kaikkea kaikki surivat Ronnie James Dion kuolemaa.
Kaikki paitsi minä.
Minulle hänen kuolemansa oli loppujen lopuksi ja oikeasti yhdentekevä. Jokin säädyllisyyden puute esti minua jättämästä typerän jesss!-huutoni postittamista Facebookiin, vaikka oikeasti minun olisi vain pitänyt sanoa "jaa" ja jatkaa elämääni. Nyt kirjoitankin sen sijaan tätä tekstiä.
Mutta käsi sydämelle. Jos kuollut olisi ollut Modern Talkingin laulaja, moniko olisi loukkaantunut samalla tavalla, jos olisin huutanut "jesss!"?
Siinä tapauksessa tosin olisin todennut "jaa" ja jatkanut elämääni. Se tietysti osaltaan todistaa heavyn voimaa - jokin ärsyttää niin paljon että siitä ei voi olla jauhamatta. En vain pääse eroon siitä ajatuksesta, että juuri se sama voima sai eräitä ihmisiä käymään minuun fyysisesti käsiksi.

Mutta ei tämä ole vieläkään tällä käsitelty. Jäin miettimään, että koko tämä typerä tapaus kertoo jotain 2000-luvusta, Facebookista ja sosiaalisista medioista ylipäätään.
Dio-huudahdukseni olisi sopinut baari-iltaan (joukko ironisia hipstereitä riemuitsee, kun vanhaa väsynyttä maailmaa edustanut rockkukko kuolee) tai koti-iltaan. Vaimoni olisi ymmärtänyt, jos olisin television ääressä todennut: "Huh, päästiinpä siitäkin." Ehkä hän olisi kysynyt, mitä minulla on Dioa vastaan, ja asia olisi kuitattu sillä, että olisin sanonut, että se oli koulukiusaajien suosikkilaulaja.
Mutta Facebookissa asia sai suurempia merkityksiä. Sosiaalinen media riisuu meiltä kaikki tulkintakehykset ja viestimme näyttäytyvät puhtaina, pelkästään niinä itsenään. Kun huudahdan "Dio kuollut: jesss!" noin 700 ihmisen edessä, se näyttää juuri siltä: kuin olisin oikeasti ollut iloinen Ronnie James Dion kuolemasta. Oikeassa ympäristössä eleessä olisivat näkyneet ensinnäkin se, että Dion logo ja maine ovat osa koulukiusaamistraumaani, ja toiseksi se, että olen kasvanut punkin jälkeisessä väheksymisen ja snobismin kulttuurissa. Facebook-heitto on historiaton, se ei kerro mitään puhujastaan. Se ei kanna historiaansa mukanaan.
Tietysti opimme tuntemaan vähitellen Facebook-frendimme, vaikka he eivät olisikaan fyysisiä tuttavuuksia. Opimme, mistä on kyse, kun he käyttävät ironiaa, ja erotamme ne hetket, jolloin he ovat tosissaan. Tai sitten emme. Monet vanhemmat Facebookin käyttäjät kiroavat statuspäivityksissä esiintyvän ironian alimpaan helvettiin, vaikka Facebook mediana houkuttelee juuri ironiaan, merkitysten ja vastaanottavan yleisön vähättelyyn.
Snobismi ja ironia tietysti kulkevatkin käsi kädessä. Ainoa, joka tuntui ymmärtävän jesss!-huudahdustani, oli ystäväni, jonka suhde elämään on pelkästään ironinen. Hän puolusti huonoa makua ja huonoa huumoria.
Mutta nehän eivät toimi, jos viestin vastaanottaja ei tiedä, mitä odottaa.

Godard, White, Huunonen

Suomalaisen elokuvan festivaali on käynnissä. Perjantaina on seminaari, jossa puhutaan suomalaisesta kulttielokuvasta; tässä oma osuuteni seminaariin. Tilaisuus on klo 12 Turun kaupunginkirjaston studiossa. [Valitan, en jaksa linkitellä enkä kursivoida leffojen ja muiden nimiä. Aloitin, mutta totesin, että olkoon.]

Lionel White on amerikkalainen kioskidekkarin klassikko, jolla on sekä klassikko- että kulttistatus. White tunnetaan kovaotteisten keikkakuvausten kirjoittajana - hän siis teki monia kirjoja, joissa rikollisporukka tekee ison ryöstön pankkiin tai vastaavaan tai kidnappauksen. Whiten kirjoissa henkilöt ovat säälimättömiä, yleensä toisilleen tuntemattomia, mutta he ovat kaikki oman alansa ammattilaisia. Whiten on sanottu kuvaavan toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä työn jaon maailmaa, jossa tietyn ammattitaidon omaava ihminen tekee vain yhtä ammattia. Aiemmin saattoi sanoa, että jokainen teki monta eri ammattia - näin karrikoiden. Whiten romaanit ovat kuvauksia tästä syntyvästä vieraantumisesta.

Jos Whiten henkilöt ovat säälimättömiä, niin myös Whiten kirjat ovat säälimättömiä. Kirjat eivät yleensä lopu onnellisesti, vaan lähes kaikki kuolevat ja iso potti jää saamatta.

Lionel Whitea on filmattu aika paljon ja tulokset ovat osoittautuneet kestäviksi. Muutaman vähäisemmän produktion rinnalle ja ohi voi nostaa huoletta kolme elokuvaa, joista yksi on suomalainen. Ei-suomalaiset ovat Stanley Kubrickin The Killing eli Peli on menetetty vuodelta 1955 sekä Jean-Luc Godardin Hullu Pierrot vuodelta 1965. Se suomalainen on Seppo Huunosen Karvat vuodelta 1973, josta myöhemmin tarkemmin.

Jo The Killing paljastaa, että Whitesta irtosi aineksia modernistiseen, klassisen elokuvakerronnan sääntöjä ravistelevaan elokuvaan. Kubrickin elokuvan rakenne, jossa sama kohtaus toistuu useaan otteeseen ja kerronta on koottu tämän yhden kohtauksen ympärille, on tuttua esimerkiksi Ford Madox Fordin romaanista Hyvä sotilas vuodelta 1915. Tätä piirrettä ei Whiten romaanissa kuitenkaan vielä ollut, vaan se on Kubrickin itsensä keksimä. Lionel Whiten romaanin alkuperäinen nimi oli Clean Break, ja se on suomennettu kioskipokkarina nimellä Suuri kaappaus.

Samantyyppisen, vielä rohkeamman kerronnan otti omakseen ranskalainen Jean-Luc Godard Hullussa Pierrotissaan, joka on hänen pidetyimpiä ja todennäköisesti myös hallituimpia elokuviaan. Se perustuu Whiten romaaniin Obsession eli Pakkomielle vuodelta 1962. Romaanin julkaisi keskeinen amerikkalainen kioskikirjakustantamo Fawcett Gold Medal -sarjassaan, mikä tarkoitti sitä, että sitä myytiin todennäköisesti satoja tuhansia kopioita. Kyse ei siis ole mistään marginaalikirjallisuudesta, vaikka sellainen mielikuva vanhasta kioskidekkarista saattaa helposti syntyä. Obsessionkin on julkaistu suomeksi, samassa Ilves-sarjassa kuin aiemmin mainittu teos Suuri kaappaus. Sen nimi on suomeksi Kohti perikatoa, joka on erinomainen nimi Whiten romaanille, jonka alussa jo tietää että kirja ei voi päättyä hyvin.

Kirja on Whiten romaaneista epätavallisimpia. Siinä keskiössä eivät ole ammattirikolliset, vaikka nopeasti päähenkilöiden elämä alkaa sivuta kansainvälisen rikollisuuden maailmaa. Mutta enemmän kuin ammattimaisen rikollisuuden kuvaus, se on hullun rakkauden kuvaus. Ja tämä on tietysti asia, joka Godardia on kiinnostanut. Elokuvan alussa rajuista rikos- ja sotaelokuvista tunnettu ohjaaja Samuel Fuller sanoo kuuluisat sanat: "Film is like a battleground. Love. Hate. Action. Violence. Death. In one word . . . emotion.”

Näitä Godard tarjoilee runsain mitoin. Hullu Pierrot on rakkauskertomus, rikoselokuva, toimintaelokuva ja siinä on monta kuolemaa, monet sattumanvaraisia tai koomisia. Niihin ei paljon kiinnitetä huomiota.

Mitään poikkeuksellista ei ole siinä, että Godard filmasi amerikkalaista kioskiviihdettä. Voi jopa sanoa, että sellaiset filmatisoinnit muodostavat merkittävän osan ranskalaista uutta aaltoa. Godardin muusta tuotannosta esimerkiksi sekopäinen Made in USA perustuu Donald Westlaken salanimellä Richard Stark kirjoittamaan dekkariin - kirjaa ei kyllä tunnista elokuvasta, jos ei tiedä mitä etsii. Anna Karina esittää siinä samaa hahmoa, Parkeria, jota myöhemmin esitti Lee Marvin John Boormanin Point Blankissa.

Mutta Godard ei ole yksin. Francois Truffaut filmasi, laskutavasta riippuen, kolme tai neljä amerikkalaista kioskiromaania: David Goodisin Murhan sävelen nimellä Ampukaa pianistia, Charles Williamsin The Long Saturday Nightin nimellä Pitkä viikonloppu, sekä Cornell Woolrichin kaksi romaania nimillä Morsian pukeutuu mustaan ja Mississippin velho. Viidenneksi voisi ottaa Fahrenheit 451:n, joka perustuu Ray Bradburyn alun perin scifi-lehdessä jatkokertomuksena ilmestyneeseen romaaniin. Truffaut ei ole yksin: Claude Sautetin Kuuma lasti perustuu Charles Williamsin romaaniin. Claude Sautet taas käsikirjoitti Alain Cavalierille elokuvan Keskiyön kaappaus Donald Westlaken dekkarista. 1970-luvulla Claude Chabrol ohjasi elokuvan Kauhun kuja yhdestä Ed McBainin poliisiromaanista, ja hänen aiempi elokuvansa Lukittu ovi taas perustuu Stanley Ellinin romaaniin. Vielä myöhäisellä urallaan Chabrol palasi amerikkalaisen rikoskirjallisuuden pariin elokuvallaan Suklaata, kiitos, joka perustuu Charlotte Armstrongin romaaniin The Chocolate Web.

Myös vanhemman polven ohjaajat palasivat amerikkalaiseen rikoskirjallisuuteen: Rene Clementin Satimessa perustuu jo pari kertaa mainitun Charles Williamsin romaaniin, ja Williams jopa pestattiin tekemään siihen käsikirjoitusta.

Kyse on laajemmasta rakkaudesta amerikkalaiseen viihdekulttuuriin, joka on aina yhdistänyt ranskalaisia. Alain Resnais puhui moneen otteeseen rakkaudestaan amerikkalaiseen sarjakuvaan - esimerkiksi Taika-Jim -sarjakuvasta on monia viitteitä Resnaisin umpimodernistisessa merkkiteoksessa Viime vuonna Marienbadissa. Francois Truffaut tiivisti asenteen Pitkän viikonlopun ensi-iltaan kirjoittamassaan tiedotteessa:

"Aina kun olen tekemisissä rikoskirjailijan kanssa, minuun on tehnyt vaikutuksen hänen vaatimattomuutensa, ammattitaitonsa, mutta myös hänen surumielisyytensä. Jotakin epätoivoista ja kohtalokasta on useinkin kirjailijassa, joka ansaitsee elantonsa kertomalla rikostarinoita. Kritiikki ei koskaan puhu näistä viihdekirjailijoista, heillä ei koskaan ole ollut tunnetta 'omasta yleisöstä'. Mutta silloinkin, kun he näyttävät hutiloivan ja kirjoittavan vain rahan vuoksi, he paljastavat itsensä fiktiossaan intiimimmin kuin kukaan uskoisi tai edes he itse kuvitelevat. He luulevat olevansa hyvinkin piilossa muutamien ruumiiden ja revolverien takana, ja samalla he paljastavat itsensä, ripittäytyvät ja toteuttavat pakonalaisessa tilassaan vapaata luomistyötä. Samoin vanhan Hollywoodin B-elokuvien tekijät luulivat olevansa pelkkiä studiotyöläisiä, kun he itse asiassa olivat aitoja ja luovia taiteilijoita.”

En tiedä, oliko Seppo Huunosella samanlainen asenne kun hän alkoi ohjata Karvoja. Tiesikö hän, että Lionel Whiten romaaneja oli aiemmin filmattu? Tiesikö hän, että Kubrickin Peli on menetetty - joka oli tosin kielletty Suomessa jossain vaiheessa - perustuu Lionel Whiten romaaniin?

Seppo Huunosen Karvat on monella tapaa poikkeuksellinen elokuva. Se oli valmistuessaan vuonna 1974 vuotensa ainoa toinen kotimainen elokuva, Speden ufo-pelleilyn Viu-hah-hah-tajan ohella. Se on varmasti ainoa suomalainen elokuva, joka perustuu amerikkalaiseen romaaniin. Se on myös ensimmäisiä suomalaisia K18-määritelmän saaneita elokuvia - ensimmäinen oli Teuvo Tulion Sensuela pari vuotta aiemmin.

Oli miten oli, Karvat perustuu samaan romaaniin kuin Hullu Pierrot, Lionel Whiten romaaniin Kohti perikatoa eli Obsession.

Elokuvilla on paljon eroavaisuuksia. Jean-Luc Godardilla on pääparinaan karheankomea Jean-Paul Belmondo sekä kaunis ja erittäin itseriittoisen näköinen Anna Karina, Huunonen on joutunut tyytymään pieneen ja kaljuuntuvaan Mikko Majanlahteen. Anna Karinan korvaa lyhyttukkaisena tylyn näköinen Arja Virtanen. Varsinkin Virtanen kohdalla Karvat oli uran ainoa elokuva, myöhemmin hän oli perustamassa teatteriryhmä Hurjaruuthia nimellä Arja Pettersson. Mikko Majanlahti taas oli Tampereen työväen teatterin johtaja 1980-luvulla, mutta elokuvia hänkään ei monta tehnyt. Godardin ikoniseen versioon verrattuna näyttelijöiden karisma on lähes olematon, valitettavasti.

Elokuvissa on muitakin eroja. Kainalokarvat, jotka aika härskisti ja särmikkäästikin laittavat tapahtumaketjun liikkeelle, ovat Huunosen omaa keksintöä - Godardin loppujen lopuksi huipputyylikkäässä maailmassa sellaisia ei olisi voinut näyttää.

Huunonen on käyttänyt myös elokuvassaan joitain metafiktiivisiä keinoja, jotka ylittävät Godardinkin mielikuvituksen. Eräässä kohtauksessa pääparin yhdyntää simuloidaan kahdella animoidulla nenäliinalla - sinänsä taitavasti tehdyn kohtauksen on animoinut Gert Roose, virolaissyntyinen mainosanimaattori. Toisessa kohtauksessa mies ammutaan näköjään kuoliaaksi, mutta hän saa superpähkinän niin kuin sarjakuvan Super-Hessu ja herää eloon. Elokuvan väkivaltaisimmissa kohtauksessa esiin säntää kääpiön komentama rikollisjoukko, joka käyttäytyy liioitellun kulmikkaasti. Näissä kohdissa Karvat on selvästi oman lajityyppinsä parodiaa, vaikka monissa muissa kohdin parodisuus jää epäselväksi.

Lopetus on hurja. Se vetää täysin vertoja Lionel Whiten omalle lopetukselle ja tuo mieleen esimerkiksi Alain Robbe-Grilletin erikoisen esikoisohjauksen Trans-Europ-Express. Toisaalta Huunonen jättää ainakin yhden henkilöistään eloon - en nyt paljasta tässä kenen, mutta Godardillahan - kuuluisassa kohtauksessa - Belmondo maalaa naamansa siniseksi ja räjäyttää itsensä dynamiitilla. Godard on tässä lähempänä Whiten alkuperäistä lopetusta.

Mutta elokuvilla on tietysti muitakin eroja. Huunosen Karvat voi olla monessa mielessä ekstravagantimpi kuin Hullu Pierrot, mutta toisaalta Huunonen ei missään vaiheessa esimerkiksi kyseenalaista kerrontaa. Hän ei pilko tapahtumien aikaa ja järjestystä niin kuin Godard tekee. Godardilla Belmondolla ja Majanlahdella on muitakin eroja kuin ulkonäköön liittyviä: rikolliseksi ryhdyttyään Belmondo rupeaa kirjailijaksi, joka pohtii joycelaisia todellisuuden kuvaukseen liittyviä ongelmia, mutta Majanlahti rupeaa kiinteistökeinottelijaksi. Tässä Huunonen on lähempänä Lionel Whitea - Godard tietysti näkee rikollisuuden vastavoimana keskiluokkaiselle yhteiskunnalle ja kapitalismille, Huunosella Majanlahden toiminta kuvaa keskiluokan ahdinkoa: kun ryhtyy rikolliseksi, kierroksia pitää koventaa. Karvoissa Majanlahden toiminta on epäuskottavampaa, koska alun perin hän on ollut töissä televisiossa, samoin kuin Belmondo. Hullu Pierrot alkaa kohtauksella, jossa Belmondo lukee kylvyssä kuvausta Velazquezin maalauksista, tämä pohjustaa Belmondon myöhempää kääntymystä intellektuelliksi.

Lisäksi Karvoista puuttuu Hullun Pierrotin poliittisuus: alun juhlakohtauksessa Godard tekee julmaa pilaa jetset-ihmisten pinnallisuudesta, kun nämä toistelevat toisilleen ulkoa opeteltuja mainoslauseita. Kiinnostavasti Godard myös tuo Whiten kuvaaman melko merkityksettömän rikollisuuden - esimerkiksi tytön luota löytyvä murhattu on sutenööri - nykyaikaan kiinni: Hullun Pierrotin rikolliset myyvät aseita Kongoon ja Angolaan, keskelle 1960-luvun poliittisia kriisejä. Puhetta riittää myös Algerian sisällissodasta, joka 1960-luvun puolivälissä oli vielä ajankohtainen. Belmondoa kiduttavat rikolliset ovat saaneet oppinsa juuri Algeriassa. Elokuvassa tehdään myös hurjaa pilaa Vietnamin sodasta ja siitä, kuinka yksinkertaisena spektaakkelina amerikkalaiset sen näkevät.

Poliittisuutta Godardin elokuvassa on myös henkilöiden, eritoten Belmondon, viileys. Kun hän näkee asekauppiaan kuolleen ruumiin Anna Karinan karun asunnon - sisustuksena lähinnä aseita -, hän ei hätkähdäkään. Huunosen elokuvan henkilöt käyttäytyvät niin sanotusti normaalimmin: hermoilevat, pelästyvät, ahdistuvat, tekevät päätöksiä nurkkaan ajettuna. Godardin coolit nuorukaiset ajautuvat tilanteisiinsa, Huunosen enemmän karvalakkihenkiset suomalaiset versiot yrittävät pyristellä niistä irti. Loppujen lopuksi kummatkin kuitenkin päätyvät kuvaamaan keskiluokkaista vieraantuneisuutta, joka oli myös Lionel Whiten teema. On enemmänkin meidän suomalaisten vika, että meidän keskiluokkamme ei ollut niin kaunis kuin Belmondo ja Karina.

Mainittakoon vielä pienenä triviana, joka kertoo tekijöiden kiinnostuksesta amerikkalaista dekkariviihdettä kohtaan: kohtauksessa, jossa Mikko Majalahti lukee Shakespearen lyhennettyjä teoksia englanniksi, näkyy toinenkin kirja. Se on amerikkalaisen rikoskirjailijan Margaret Millarin klassikkoteos 1950-luvulta, Muukalainen haudassani. Se ei liity temaattisesti mitenkään Karvoihin tai Lionel Whiteen, mutta kertoo siitä, että Huunonen tunsi hyvin ajan kiinnostavimpia dekkareita.

Vanhan ajan kaskut

Lainasin kirjastosta Antero Raevuoren toimittaman kirjan Vanhan ajan kaskut: vitsejä 1900-1950-luvuilta (Gummerus), joka ilmestyi viime vuonna. Se on pieni pokkari, johon Raevuori on koonnut vitsejä lähinnä vanhoista vitsilehdistä. Kiinnostuin tästä, koska itse pyörittelin vastaavaa ideaa vuosikausia uskomatta siihen hetkeäkään - ja sitten joku menee ja tekee sen. Raevuori on tietysti ollut jo pitkään kohtuullisen tunnettu urheilukirjoittaja, jolla on varmasti hyvät suhteet kustantajiinsa. Olisi vain itse pitänyt uskoa tähän... Olisin tosin tehnyt kirjan eri tavalla - olisin painottanut vitsien absurdiutta ja huonoutta. (Samanlainen hankehan on Karo Hämäläisen ja Salla Simukan mummovitsikirja, jota en tosin ole lukenut.)

Oli miten oli, tässähän olisi ollut Raevuorella tilaisuus kertoa jotain vitsilehdistä ja niiden tekijöistä ja kuvittajista. Valitettavasti hän vain luettelee osastojen alussa, mistä lehdistä vitsit on napattu - esimerkkinä vuodet 1910-1919: Ampiainen (Viipuri), Kulkuri (Vaasa), Mullikka (Tampere), Tuulispää (Helsinki), Weitikka (Oulu), Velikulta (Helsinki). Tässäkin listassa on minulle tuntemattomia lehtiä, Tuulispäätä lukuun ottamatta.

Raevuori on kirjoittanut parinsadan merkin mittaiset esittelyt kuhunkin osastoon. Tässä saman osaston teksti: "Naurun kohteet lisääntyivät. Nyt nauretaan juutalaisille - heidän ahneudelleen ja puhetavalleen. Vitsien kohteena ovat myös gulashit, keinottelijat, jotka rikastuvat ja lihovat ruokapulan vallitessa. Näyttämölle ilmestyvät myös savolaisukot, jotka murteineen ovat jatkossakin kiitollisia pilalehtien vakiohahmoja. Papeilla, tuomareilla ja opettajilla on paikkansa heilläkin, niin myös näsäviisailla pikkupojilla, mutta lahtareista ja punikeistä ei vitsejä väännetä. Kansalaissota on liian arka ja kipeä aihe." Tietystikään vitsikirjan lukija ei kaipaa tietoa häiritsemään naurunautintoa, mutta nyt tietopuolisempaa kirjaa samasta aiheesta on varmasti vaikeampi saada enää läpi. (Nautinnonkin kanssa on vähän niin ja näin - suuri osa vitseistä on aika huonoja.)

Kirjassa on lisäksi käytetty lehtien kuvituksia mainitsematta kuvittajien nimiä - mietin, olisiko tässä joissain kohdin tehty jopa tekijänoikeusrikoksia. Osa kuvituksista on selvästi ruotsalaisia - jonkun tekijä on "Knut", toisen ehkä "P. Lindroth". Yksi on ehkä "Hilding Nyman" - ahaa, hänestä onkin peräti Wikipedia-hakusana täällä.

Monessa kuvassa näkyy selvästi signeeraus "Y. Yrjölä". Tietääkö kukaan mitään Yrjölästä - joka lienee ollut Yrjö? Yksi on ehkä Vuoristo tai Vuonto tai Vuorto. Mukana lienee yksi Hjalmar Löfving, jos hänen signeerauksensa oli "Hj.L."

Marton Taigan scifi-novellit

Marton Taiga eli Martti Löfberg on ollut yksi tuotteliaimmista suomalaisista kirjailijoista, joka kirjoitti lukemattomia lehtinovelleja ja ajanvieteromaaneja 1930-luvulta 1960-luvun alkuun. Hän kirjoitti myös scifiä; toimitan hänen tieteistarinoistaan kokoelman, jos vain perikunta löytyy. Turbator julkaisee.

Alla oleva lista (sekä suluissa olevat kommentit) on kopsattu Kalevi Haikon artikkelista, josta kopiot löytyvät hänen arkistostaan Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistosta - en tiedä, missä ja milloin artikkeli on ilmestynyt. (Olisi kiehtova koota kirja myös Haikon suomalaisen lehtinovellin historiaa käsittelevistä teksteistä.)

Osiriksen sormus, Lukemista Kaikille 38-46/1934. (Aikasiirto 1930-luvulta faarao Ekhnatonin Egyptiin. [Huom! Sama faarao kuin Waltarilla sekä Sinuhessa että joissain muissa teksteissä!])

Viiden minuutin ikuisuus, Lukemista Kaikille 33-40/1936; myös kirjana 1945. (Aikasiirto 1930-luvulta keisari Tiberiuksen Roomaan.)

Tohtori Siniparta eli nero ei kuole. Lukemista Kaikille 46-51/1936; myös kirjana nimellä Tohtori Siniparran ihme, 1946. (William Carter saa päähänsä toisen ihmisen aivorihmoja ja muuttuu vätyksestä leijonaksi.)

Maailma, joka kerran oli, Seikkailukertomuksia 23-27/1937. (Maailman tuho 1987 suomalaisesta näkökulmasta.)

Ubongongon mustat silmät, Yllätyslukemisto 1-10/1939. (Borneosta löytyy maanalainen juutalaiskansa, joka voi nähdä vain yöllä [!].) [Voikohan tällaista enää julkaista uudestaan..? Mukana tapahtumissa myös Gestapo.]

Korsikkalaisen varjo, Jännityslukemisto 27-36/1939. (Amerikkalainen tiedemies tekee keksinnön, jolla voi hallita maailman tapahtumia.)

Suuren pelin loppu. Ilmestynyt vain kirjana 1945. (Lokoli puhuu syvällä Afrikassa: Valkoiset miehet ovat kuolleet, kaikki valkoiset ovat kuolleet..) [Kirja siis kertoo siitä, miten eurooppalais-amerikkalainen sivistys tuhoaa itsensä suuressa sodassa.)

Uhu, jousimies, Lukemista Kaikille 14-25/1959. Ilmestynyt nimellä L. Martin. (Tarina tulevaisuudesta, kun kaikki maailmantuhon jälkeen alkaa taas alusta.)

8 taivaallista miestä, Seikkailukertomuksia 3-14/1961; ilmestynyt myös kirjana 1986. (Avaruusaluksen järkyttävä paluu aikojen takaa. Päänäyttämönä Karjalan kannas.) [Minusta huono tarina, en olisi valinnut tätä julkaistavaksi enää 80-luvulla, niin kuin Jalava teki.]

Aurinkokansa, Seikkailukertomuksia 7-15/1962. (Kahden kiertotähden ihmiset kohtaavat: toiset elävät kivikautta, toisille ydinaseet ovat jo vanhanaikaista tekniikkaa.)

Kirjana ilmestymättömiä tuossa on siis kuusi, kaikki jatkokertomuksia, saas nähdä, kannattaako kaikkia julkaista - tai mahtuvatko ne järkevästi yhteen kirjaan. Tietysti voisi kuvitella, että tekisi kaksi teosta. Miksi sitten ei kuitenkin julkaisisi myös noita kirjana ilmestyneitä - Tohtori Siniparran ihmettä, Suuren pelin loppua ja Viiden minuutin ikuisuutta -, kun ne kuitenkin ovat keräilyharvinaisuuksia? Kiinnostava temaattinen kokonaisuus tulisi kahdesta varhaisesta aikamatkustustarinasta.

James Ellroyn haastattelu

Haastattelin James Ellroyta Turun Sanomiin viime viikon sunnuntaina. Haastattelu meni surkeasti, jutusta tuli hyvä. Koska Turun Sanomat ei julkaise juttua verkossa kaikille - ainoastaan tilaajille -, niin pistän jutun myös tänne. Tässä taas englanniksi kertomus haastattelun kulusta.

James Ellroy Suomessa
Kun rikoskirjailija suuttuu

Vinkki toimituspäälliköille: jos haluaa saada James Ellroysta myötämielisen haastattelun, kannattaa lähettää asialle nainen.
Minua edeltänyt haastattelija saa osakseen rentoja vastauksia ja hymyjä, mutta mieshaastattelijan nähdessään kirjailija jäykistyy ja alkaa puhua yksisanaisilla lauseilla - aivan kuin hän kirjansakin kirjoittaa.
Amerikkalainen James Ellroy on tullut Suomeen markkinoimaan uusinta romaaniaan Levotonta verta (Like).
Se on selvästi henkilökohtaisempi teos kuin kaksi aiempaa, Amerikan tabloidi ja Verirahat, sanon.
- Se on tyylillisesti helpompi kuin kaksi edellistä. Se on upea rakkauskertomus sanan todellisessa mielessä. Se on tietoisin taideteokseni ja kypsin kirjani, Ellroy selittää monista esiintymisistä tuttuun tyyliinsä ja tuijottaa haastattelijaa kuin aikoisi syödä tämän.
Selvää on, että tässä vaiheessa voi heittää hyvästit vakavalle syvähaastattelulle.

Ellroyn sankari

Levoton veri ja muut Alamaailma-trilogian kirjat käsittelevät Yhdysvaltain historiaa 1950-luvun lopulta vuoteen 1972. Käsitellyksi tulevat kaikki ajan konfliktit: Kennedyjen ja Martin Luther Kingin salamurhat, Mustien pantterien nousu ja tuho, J. Edgar Hooverin vainoharhat, Kuuban menetys, Vietnamin sota... Amerikan historia on täynnä pahoja miehiä ja heidän toimiaan.
Eurooppalaisesta näkökulmasta tuntuisi loogiselta, että Ellroy jatkaisi Levottoman veren tarinaa. Tiedossa olisi upeita tarinoita, upeita henkilöitä: Richard Nixon ja Watergate-miehet Howard Hunt ja Gordon Liddy, Ronald Reagan ja Irangate-suhmuroitsija Oliver North...
Ellroyn luiseva etusormi nousee kasvojeni eteen. Miehen ilme on todella pelottava.
- Lopeta heti! Tästä ei puhuta!
- Pidän Ronald Reagania erittäin suuressa arvossa, Ellroy sanoo tummalla saarnaajan äänellään.
- Historia tulee osoittamaan, että hän on yksi suurimmista amerikkalaisista. Hän on parhaiden amerikkalaisten presidenttien listalla. Hän kukisti Neuvostoliiton.
Entä George Bush, vanhempi ja nuorempi, Bill Clinton, Obama...? Ellroy vain pudistaa päätään. Ei kiinnosta.
- Kuules nyt, Ellroy ojentaa nuorta toimittajaa.
- Minä en välitä maailmasta. Minä elän tyhjiössä. Minä en seuraa lehtiä, minä en lue kirjoja, minä en katso televisiota, minulla ei ole tietokonetta. Minä en tiedä mitään tästä maailmasta. Minä vain kuvittelen, millainen maailma olisi voinut olla.

Isänmaallinen Ellroy

Levottomassa veressä esiintyy myös amerikkalaisen kommunismin traaginen historia. Kommunismista kirjoittaminen on varmasti ollut yllätys Ellroyn lukijoille, koska tätä ei todellakaan ole tunnettu vasemmistolaisuudesta. Ellroy kertoo rohkeista ihmisistä, jotka asettuvat vastustamaan vallitsevaa järjestelmää, vaikka tietävät sen olevan tuhoontuomittua.
Mutta Ellroy ei halua puhua aiheesta.
- Kommunismi on hevonpaskaa. Sosialismi on hevonpaskaa.
Ellroy vetää isänmaallisen vaihteen päälle.
- Minä en inhoa Amerikkaa. Minä hyväksyn sen, mitä Amerikka tekee maailmalla. Minua ei kiinnosta maksaa enempää veroja. Katso Ruotsia, ihmiset maksavat siellä järjettömiä veroja ja silti ne ovat kaikki juoppoja.
Levottoman veren kommunismia ja sen historiaa koskevat jaksot ovat kuitenkin niin koskettavia, että on pakko kysyä, miksi kirjailija sitten innostui kirjoittamaan aiheesta.
- Olin rakastunut naiseen nimeltä Joan. Hän oli upea punatukkainen nainen, joka oli todella vasemmistolainen. Minusta hänen poliittiset mielipiteensä olivat järjettömiä, Ellroy sanoo.
Yhtäkkiä hän katsoo vasenta kättäni ja kysyy:
- Oletko naimisissa? Oletko samaa mieltä politiikasta vaimosi kanssa?
Kyllä, vastaan hämmentyneenä, mitä tekemistä...
- Rakkaus ylittää poliittiset rajat. Ihmiset menevät yhteen sen takia että he rakastavat toisiaan, eivätkä sen takia, että he ovat samaa mieltä politiikasta.
Kyse on siis pelkästään rakkauskertomuksesta? Kun puolilaillisesti toimiva agentti ja Mustia panttereita sympatisoiva nainen rakastuvat, ja agentti - yksi Ellroyn rakastamista pahoista miehistä - alkaa toimia entisiä työnantajiaan vastaan?
- Levottoman veren rakkaustarinassa on kyse siitä, että vasemmisto tarvitsee rahaa ja yhteyksiä ja oikeisto tarvitsee tietoa vasemmistosta, Ellroy kuittaa ja alkaa olla pahasti kyllästyneen näköinen.
Sitten hän taas terästyy:
- Okei, mennään asiaan. Politiikka on minusta hevonpaskaa. En välitä Obamasta, en välitä John McCainista, en välitä terveydenhuollon uudistuksesta. Se kaikki on minusta tylsää.
Mutta monet pitävät silti kirjojasi amerikkalaisen kapitalismin kritiikkinä, yritän sanoa.
- Saavat pitää niitä minä haluavat, kunhan vain lukevat niitä paskoja ja vielä maksavat siitä!
Ellroy hakkaa nojatuolin käsinojaa.
- Voidaanko lakata puhumasta politiikkaa?
Sanon avuttomana, että lähes kaikki kysymykseni käsittelevät politiikkaa. Ellroy ei voisi näyttää kyllästyneemmältä.
Koetetaan silti vielä: sinua on kritisoitu siitä, että teet kapitalismin pahoista puolista fetissin, glorifioit niitä...
- Minä olen kapitalisti, sillä minä haluan tehdä rahaa. Minä haluan, että ihmiset ostavat kirjojani.
Silläkö Ellroy kuittaa sen, että hänen kirjansa käsittelevät maailman mahtavimman maan taloudellista ja sisäpoliittista pahuutta?
- Minulla ei ole poliittista agendaa, minulla ei ole taiteellista agendaa, minä haluan vain että lukijat viihtyvät ja uskovat, että se mitä olen kirjoissani kertonut voisi olla totta.

Turun puretut talot

Tein oheisen jutun Harri Kumpulaisen (= Harri Erkki, Turbator) julkaisemaan Rakennussanomat-ammattilehteen, ja oletan, että sitä ei moni tule siitä lukemaan. Kuvassa Junneliuksen taloa.

Rauno Lahtisen uutuuskirja puretuista taloista
Turun ikuinen trauma

Rauno Lahtinen: Turun puretut talot. 200 s. k&h 2009.

Turkua pidetään usein kaupunkina, jossa historia näkyy. Katukuvassa näkyy paljaana ja rikkonaisena myös kaupungin rakennushistoria - keskenään erilaiset rakennukset riitelevät rajusti keskenään. Monet pitävät Turun katunäkymiä lohduttomina, jotkut harvat viihtyvät kerroksisuuden ja sekavuuden keskellä.
Saan varmasti monen vihat päälleni, kun totean, että kirjastoa vastapäätä kohoava kerrostalo Brahenlinna (Linnankatu 5) on minusta hieno. Sen julkisivu on kiinnostavasti vaihteleva ja rytmikäs. Talon edessä oleva piha mosaaiikkikiveyksineen on viehättävä. Olen myös ollut huomaavinani, että talossa viihdytään: todella monissa talon ikkunoissa on iltaisin valo.
Talo on kuitenkin hyvä esimerkki myös niin sanotusta Turun taudista. Rauno Lahtinen toteaa viime vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassaan Turun puretut talot, että sen rakentaminen niin sanotun Bassin talon paikalle oli ensimmäinen Aurajokirantojen kärsimä kirvelevä tappio. Rakentamiseen liittyi monia skandaaleja: rakennus oli mukana museolautakunnan suojelulistassa ja siitä huolimatta se purettiin. Lisäksi kerroksia tulikin varkain kahdeksan, eikä kuusi, kuten rakennusoikeuteen oli alun perin kuulunut.
Bassin talo oli hieno empire-henkinen rakennus, ilman muuta, ja sen olisi suonut säilyvän merkittävänä edes esimerkkinä oman aikansa rakentamisesta, varsinkin kun sen vastapuolena oli kaupunginkirjasto, mutta kun talo nyt kuitenkin purettiin ja sen tilalle rakennettiin uusi talo, on kai vain hyvä, että se edustaa aikakautensa laadukasta kerrostalorakentamista.
Turusta löytyy muitakin esimerkkejä taloista, joita syyttä vihataan: torin kulmalla oleva Terästalo ei varmasti edusta kovin kiinnostavaa arkkitehtuuria, mutta ei myöskään ole niin katastrofaalinen kuin Rauno Lahtinen antaa kirjassaan ymmärtää. KOP-kolmio taas on modernistisen arkkitehtuurin klassikko, täysin varmasti ja veistoksellisesti toteutettu ja poikkeuksellinen hanke, oman aikansa vow-arkkitehtuuria.
Turun puretuista taloista keskustelu onkin usein harmillisen yksipuolista. Kaikki vanhojen talojen tilalle rakennetut talot niputetaan yhden ja saman kategorian alle: rumien laatikoiden. Taloissa on eroja, eikä niiden huomaamiseen tarvita arkkitehdin koulutusta. Asiaa voi ajatella myös toisinpäin: nykyinen Hamburger Börs on ruma, mutta ei alkuperäinen, vuonna 1909 valmistunut hotellikaan kovin kaunis ollut.
Linnankatu viiden suunnittelija Olli Kestilä oli merkittävä arkkitehti. Hänellä on iso rooli Rauno Lahtisen kirjassa, ja hän myös osallistui laajasti julkiseen keskusteluun aiheesta. Kestilä päästää yhden kirjan pahimmista sammakoista haukkuessaan Turun taidemuseota rumaksi epäkäytännölliseksi.
Mutta aina syy ei ole ollut arkkitehtien. Suurempia syyllisiä vanhojen talojen purkamiseen ovat rakennuttajat, Turussa myös virkamiehet, kaupungin päättäjät. Turussa on aina katsottu hiukan läpi sormien rakennuttajien käsittämätöntä ja usein absurdia temppuilua. Lahtisen kirjassa on tästä erinomainen esimerkki: Turun Työväen Säästöpankki ilmoitti keskiviikkona tiedotustilaisuudessa, ettei pura Eerikinkatu 15:n piharakennuksia, ja vei sitten perjantaina, viisi minuuttia ennen asianomaisen viraston sulkeutumista purkuanomuksen, ja aloitti työt saman tien, lauantain vastaisena yönä. (Maaherra Paavo Aitio huudahti: "Rötisköt vaan pois!") Näistä traumoista Turku ei tule ikinä pääsemään eroon ja ne leimaavat kaupungin mainetta vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Parempi maailma
Rauno Lahtisen Turun puretut talot on perusteellinen kertomus talojen purkamisesta ja uusien rakentamisesta. Kirja on uuden sarjan aloitus ja tämän vuoksi se käsittelee lähinnä vain ydinkeskustaa. Hienojen, hyvälle paperille painettujen aikalaiskuvien selailun lisäksi jokaisen kannattaa lukea hyvä ja sujuvasti kirjoitettu kertomus siitä, miten tilanteeseen on päädytty. Lisäksi teoksessa esitellään kaikki mainitut kohteet.
Lahtinen kertoo kiihkottomasti turkulaisen kansalaisaktivismin historian - ilman vanhojen, rakkaiden talojen purkamista Turussa ei ehkä olisi noussut niin innokasta porukkaa vaatimaan parempia elinoloja kuin 80-luvulla ja myöhemminkin tapahtui. Se kertoo laajemminkin yhteiskunnan muutoksesta, sillä ei ole mikään ihme, että vielä 1950- ja 1960-luvuilla harva heräsi huomaamaan talojen purkamista. Muutoksen tähän ovat tuoneet valppaampi media sekä sellainen yhteiskunta, jossa kansalaiset saavat ottaa osaa heitä koskeviin päätöksiin. Ainakin tässä mielessä maailma on tuntuvasti parempi paikka kuin monet nostalgikot antavat ymmärtää.
Toivoa sopii, että Rauno Lahtinen käsittelee tulevissa kirjoissa laajasti kaiken uudisrakentamisen ja tuo näkymiä myös 2000-lukuun. Turun taudin voi sanoa jatkuneen aina näihin päiviin asti: mitä muutakaan ovat arvokkaiden rakennusten purkamiset jokirannassa tai linja-autoaseman vieressä? Humalistonkadulta ja Rauhankadulta purettiin 2000-luvun alussa kaksi 1930-luvulta peräisin ollutta rakennusta, joita ei saa enää takaisin.

Ei arkkitehtuurikirja

Yksi ongelma teoksessa on: Lahtinen ei selvästikään ole mikään arkkitehtuurin asiantuntija. Kuvaillessaan vanhoja purettuja taloja hän lähinnä fiilistelee: talot ovat sympaattisia, kauniita tai mukavia. Toisaalta monet kirjan kuvat korvaavat tätä puutetta. Menneiden vuosikymmenten Turku on jo kuin vieras maanosa, josta voi lähinnä nähdä unia. Missä ovat nämä upeat talot, nämä satumaiset näkymät? Hyvä esimerkki on Junneliuksen talo (Linnankatu 8), jonka suunnitteli saksalaisperäinen Willy Oest. Sen tilalla on nyt Pekka Pitkäsen suunnittelema kerrostalo, jonka arvot eivät välttämättä monelle aukene.
Joidenkin kohteiden kohdalla voi hiukan naurahdellakin: Kansallis-Osake-Pankin talon (Linnankatu 13 b) upeat seinäkoristeet makasivat pitkään Nummen nuorisotalon edessä jonkinlaisena patsaana.
Yksi kysymys kuitenkin herää tämän tyyppisiä kirjoja ja muita vuodatuksia lukiessa:
mitä 50-, 60- ja 70-luvuilla sitten olisi pitänyt tehdä? Kasvanut asukasmäärä ei olisi keskustaan mahtunut - vaikka toki se ei kasvanutkaan niin paljon kuin 1960-luvulla vielä oletettiin, kun ajateltiin, että vuonna 2000 Turku olisi 250 000 tuhannen asukkaan kaupunki.
Olisiko väki pitänyt panna lähiöihin? Se vasta on kammottava ajatus, kun muistaa, millaisia virheitä lähiöiden rakentamisessa on tehty. Lahtisen kirjassakin on karuja kertomuksia Patterihaan ja Ilpoisten lähiöiden rakentamisesta - edellinen rakennettiin rautatehtaan lähistöön ja asukkaat sairastuivat, Ilpoinen taas pystytettiin käytöstä poistetun kaatopaikan läheisyyteen.
Eikä lähiöiden arkkitehtuuri ole ollut aina kovin hohdokasta, joitain ilahduttavia poikkeuksia lukuun ottamatta. Niissäkin on se ongelma, että tavallinen katsoja ei niitä osaa arvosta - mikä olisi kadunmiehen näkemys esimerkiksi Suikkilasta, joka on suunnittelijansa, Pekka Pitkäsen, harkinnan tuote, lähes kokonaistaideteos?
Ratkaisuksi jäänee parempi arkkitehtuuri. Sitä toivotaan kaikkina aikoina, mutta kun näkemykset vaihtelevat vuosikymmenittäin, asia ei ole ihan helppo. Lahtisen kirjastahan käy ilmi, että 1960-luvulla Turun taidemuseota pidettiin huonona arkkitehtuurina. On täysin mahdollista, että juhlittua uutta kaupunginkirjastoa kritisoidaan 2040-luvulla vanhentuneena ja paikkaansa sopimattomana.

Edit 10.8.2016: myöhemmin tulin uudestaan miettineeksi tuota asiaa, että keskustan puutaloihin eivät Turun uudet asukkaat olisi mahtuneet. Kysyin asiaa Mikko Laaksoselta, joka asiaa varmasti parhaiten tuntee, ja hän oli sitä mieltä, että vanhat talot olisivat voineet hyvin asuttaa suurimman osan nykyisestä asukasmäärästä. Tontit oli kuitenkin rakennettu tiiviimmin ja huoneistot olivat pienempiä (mikä tietysti olisi nykyihmisille tyystin sopimatonta). Nythän kortteleissa on paljon tyhjää tilaa esim. autojen parkkipaikoille.

Kuka oli Eino Liekki?

Eino Liekki oli näitä Kanervan kustannusliikkeen salanimellä kirjoittaneita senttareita, jonka novelleja ilmestyi Iskussa ja Seikkailujen Maailmassa. Mitään tietoa siitä, kuka Liekki oikeasti oli, ei ole. Voi vain esittää arveluja, eivätkä nekään ole kovin kummoisia. Veikkaus on, että kyse on ammattikirjoittajasta, sen verran sujuvasti - joskaan ei mieleenjäävästi - teksti kulkee esimerkiksi novellissa "Professori Tähtiniemen hermoklinikka" (SM 1940). Kyse ei välttämättä ole romaanikirjailijasta, vaan ehkäpä sanomalehtitoimittajasta, joka on kynäillyt novelleja ja ehkä seuranäytelmiäkin varsinaisen työnsä ohessa. Liekin takana olevaa henkilöllisyyttä voisi arvailla esimerkiksi tämän käyttämien henkilöhahmojen nimien perusteella - onko esimerkiksi Tauno Soramäki, mainitun novellin sankari, mukana jossain toisessa tekstissä, jonka ko. kirjoittaja on julkaissut?

Eino Liekki -nimimerkki ilmestyi Iskuun jo vuonna 1935, lehden kolmanteen numeroon (jolloin lehden nimi oli vielä käytännössä Jännityskertomuksia; nimi muuttui aika pian). Novellin nimi oli "3 ihmistä", alaotsikolla "Jännityskertomus Helsingistä". Liekki kirjoitti jännäreitä lähes jokaiseen Iskun numeroon liki kolmen vuoden ajan. Vuonna 1937 alkuperäinen Isku lakkasi ilmestymästä ja Liekki siirtyi Seikkailujen Maailmaan, jossa hän debytoi vielä samana vuonna. Vuonna 1938 hän piti taukoa jatkaakseen taas vuonna 1939. Liekki jatkoi kirjoittamista aina numeroon 1/1941 saakka, jolloin hän lopetti - ehkä hän joutui sotaan, jossa hän ehkä kuoli. Tai sitten hän vain lakkasi kirjoittamasta - ehkä porvarillinen työ vei liikaa aikaa eikä vapaaksi kirjoittajaksi voinut ruveta. On todennäköistä, että kyse oli jostakusta Kanervan kirjapainon perustajan August Kanervan henkilökohtaisesta tutusta, koska nimi ei esiinny muissa alan lehdissä. Ehkä Liekki oli joku lahtelainen toimittaja - Kanervahan toimi Lahdessa.

Eino Liekki kehitti Seikkailujen Maailmaan pitkäaikaisen sarjan Pertti Pasilasta, suomalaisesta seikkailijasta, joka joutuu kaikenlaisiin selkkauksiin ja taistelee mm. neuvostoliittolaiais vastaan, kuten aikakauteen kuuluu. Pertti Pasila -tarinoista saisi kokonaisen kirjan - jos jutut vain olisivat kiinnostavammin kirjoitettuja. Eino Liekin rinnalla vastaavia Kanervan lehtiin kirjoittaneita olivat mm. Erkki Horma, Jaska Autero, Kalevi Nervas ja Kaarlo Karmala.

Ja loppuun mainos: "Professori Tähtiniemen hermoklinikka" ilmestyy vuosikertatarinana Iskun tulevassa scifi-numerossa!

Alla luettelo Eino Liekin tarinoista Seikkailujen Maailmassa (piti tehdä myös Iskun jutuista vastaava, mutta väsähdin):

1/1937
Eino Liekki: Salakuljettajan lemmitty

3/1937
Eino Liekki: Reijo Hirvinevan rikos

1/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila vapautuu Kakolasta

2/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila pelastaa naisen

3/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila käy Tampereella

4/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila pakenee Tallinnaan

5/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila kohtaa tuntemattoman naisen

6/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila joutuu tshekan pyöveliksi

8/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila viettää viikonloppua

9/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila tutustuu ”Kolgan kreivin” vaimoon
Eino Liekki: Kakolasta karannut vanki (päähenkilö Alku Siimes)

10/1939
anonyymi (Eino Liekki?): Seikkailija Pertti Pasila käy Kulosaaressa

11/1939
Eino Liekki: Pirttiniemessä kummittelee
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila käy Lahden syysmarkkinoilla

12/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila joutuu uhkaavaan tilanteeseen

2/1940
Eino Liekki: Professori Tähtiniemen hermoklinikka

3/1940
Eino Liekki: Tohtori Rikulan myrkkykeksintö

4/1940
Eino Liekki: Rikospoliisi Ilmari Valamon seikkailu

5/1940
Eino Liekki: Rutto hiipii Helsinkiin. Rikoskertomus

7/1940
Eino Liekki: Kummitushuvila

9/1940
Eino Liekki: Tohtori Rikulan pääkallo. Kertomus mielenvikaisesta lääkäristä, joka aiheuttaa kammottavan verinäytelmän.

1/1941
9 Eino Liekki: Verinen puukko

Borgesin kuvitteelliset olennot

Tein tämmöisen arvion Kulttuurivihkoihin, mutta teksti kestänee toisenkin julkaisun.

Borgesin poikkeuksellinen hakuteos

Jorge Luis Borges ja Margarita Guerrero: Kuvitteellisten olentojen kirja (El libro de los seres imaginarios, 1957). Suom. Sari Selander. Teos. 277 s.

Argentiinalainen Jorge Luis Borges on nykyään kirjallisuuden suurimpia kulttihahmoja. Miltei salaperäinen hohto ympäröi hänen teoksiaan, kuten jo 1960-luvulla suomeksi käännettyä Haarautuvien polkujen puutarhaa. Hohto on peräisin jo hänen omista teoksistaan, jotka on kirjoitettu mystisen selkeällä tyylillä ja joka perustuu usein tärkeiden tai ainakin odotettavissa olevien asioiden poisjättämiseen.
Borgesin kulttimaine liittyy paljolti myös 1960-luvun jälkeiseen humanistiseen tutkimukseen. Michel Foucault viittaa Borgesiin Sanat ja asiat -teoksensa ensisivuilla. Borgesin siteeraama kiinalaisesta sanakirjasta peräisin oleva eläinten luokittelu haastaa länsimaisen tavan luokitella eläimiä ja asioita ylipäätään, ja Foucault saa tästä kimmokkeen kysyä, miksi länsimaissa asiat luokitellaan niin kuin luokitellaan. Borges on ollut yksi postmodernin ajattelun ja postmodernistisen taiteen kummisetiä.
Suomeksi on nyt saatu Teoksen mainiossa Baabel-sarjassa Borgesin leikillinen hakuteos Kuvitteellisten olentojen kirja, jonka alkuteoksen ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1957. Siinä Borges ja assistenttina toiminut Margarita Guerrero esittelevät yli sata kirjallisuuden ja myyttien eläintä ja otusta.
Kyse ei ole mistään tavanomaisesta hakuteoksesta, vaikka tekstit onkin asetettu aakkosjärjestykseen - Borgesin teksteillä ei varmasti saisi apurahaa tietokirjan kirjoittamiseen. Borges ei juuri välitä esimerkiksi vuosiluvuista eikä tarkoista lähdemerkinnöistä. Monet siteeratut kirjailijat ja tutkijat saavat kulkea viehättävästi pelkillä sukunimillään: Lane, De Quincey, Soothill, Saintsbury...
Sama koskee metodia. Osa hakusanoista on kokonaisia sitaatteja vanhemmista kirjoista. Eräiden otusten hakusanoiksi riittävät vain Kafkan novellit, jotka ovat samalla ainoita mainintoja koko otuksesta. Borges asettaa hakuteoksen perinteisen määritelmän kyseenalaiseksi: voiko hakuteos viitata itseensä näin häikäilemättömästi?
Borges vastaa itse: totta kai voi. Ensyklopediasta tulee näin kirjallisuuden ja mielikuvituksen puolustus. Miksi joku selittäisi jonkin asian, kun joku on kuitenkin sen jo sanonut paremmin? Mieleen tulee Borgesin kuuluisa faabeli miehestä, joka kirjoitti Don Quijoten, mutta teki sen 300 vuotta myöhemmin, jolloin Cervantesin romaanin kaikki merkitykset muuttivat täysin merkitystään.
Quijote-mies Pierre Menardin tarina on tietysti yksi tärkeimmistä syistä, joiden takia Borgesista on tullut postmodernismin ja sen ylittävän ajattelun kummisetä: merkitykset muuttuvat kun ne irrotetaan omista yhteyksistään ja asetetaan toisiin.
Samalla tavalla kuvitteelliset olennot saavat uusia merkityksiä asetettuna tällä tavalla rinnakkain ja peräkkäin.
Borgesin innostus fantasiaan, kauhuun ja seikkailukirjallisuuteen näkyy jokaisella Kuvitteellisten olentojen kirjan sivulla. Jokaisesta tekstistä olisi voinut tehdä myös pitkän novellin tai jopa romaanin, mutta borgesilaiseen metodiin kuuluu se, että on parempi uneksia kirja kuin kirjoittaa se. Tällä tavalla asioihin jää salaperäisyyttä ja se taas on ainoa, joka pitää meidät järjissämme.
Sari Selanderin suomennos on hyvä, mutta oikoluvussa on ollut pieniä ongelmia. Suomentajan selitykset ovat hyvät, mutta usein toistavat jo Borgesin sanomaa - joku lukija saattaisi jopa kaivata sitä, että Borgesin jälkeensä jättämä salaperäisyys jätettäisiin silleen. Selander on kirjoittanut teokseen myös hyvät ja selventävät jälkisanat, joiden jälkeen voi vain harmitella sitä, miksi Borgesin kaltainen ihailtava ihminen kävi Chilessä kunnioittamassa Pinochetin hallintoa.
Vielä yksi asia: Matti Rossi suomensi Kolmas maailma -teokseen yli 40 vuotta sitten kolme Borgesin keskeistä novellia, "Mies joka kirjoitti Quijoten", "Baabelin kirjasto" ja "Tlön, Uqbar, Orbis Tertius", joita ei ole julkaistu suomeksi muualla. Miksei joku kustantaja tee näistä omaa nidettään? On kulttuuriskandaali, että ne eivät ole saatavilla.

Tietokonepeleistä ja Doomista

Pitkästä aikaa tännekin joku teksti. Tämä ilmestyi Peilissä, lasten ja nuorten av-asioita käsittelevässä lehdessä, jonne kirjoitin joskus enemmänkin (ja olin jopa lehden toimitusneuvostossa). En tiedä, onko tämä mitenkään validi, enkä ole pelannut oikein kunnolla mitään tietokonepeliä kohta 15 vuoteen. Joku tyyppi otti minuun yhteyttä tämän jälkeen ja oli kovin vihainen siitä, että olin yhdistänyt tietokonepelit ja natsismin, luuli että yritin nostattaa moraalista hysteriaa, vaikka siitä ei ole kyse. Taisin onnistua rauhoittamaan tyypin.

Mystistä intertekstuaalisuutta
Merkintöjä Doomista ja Wolfensteinista

Tietokonepelit oli pitkään sysätty siihen samaan kastiin, jossa oli aiemmin pidetty elokuvaa, radiota, televisiota, sarjakuvia ja kännyköitä: ne turmelivat niitä käyttävän ihmisen. Nyt tietokonepelejä tutkitaan aivan kuin mitä tahansa kulttuurituotetta.
Tämä tutkimus on kuitenkin luonteeltaan hyvin jälkimodernia. Se ei pidä tietokonepelejä taiteena ja sitä kiinnostavat esimerkiksi ne tavat, joilla pelaaja esimerkiksi muokkaa identiteettiään pelien avulla tai niiden kerronnassa. Muodostetaan teorioita siitä, miten pelejä luetaan ja millaisia kerrontamuotoja niissä käytetään.

Pelien estetiikka

Olisiko tietokonepelejä mahdollista kuitenkin tutkia taiteena? Voisiko kysyä, millaisia kuvakompositioita peleissä muodostetaan - ovatko ne tasapainoisia ja mitä niiden värit kertovat? Millaista on grafiikka? Onko se herkkää ja ilmaisuvoimaista? Onko pelin maailma johdonmukainen ja poeettisesti tosi? Mitä pelin tekijä (auteur?) yrittää kertoa? Mikä on pelin syvin sanoma? Tällaisia kysymyksiä kyllä esitetään pelikritiikissä, mutta ehkä kovin pinnallisesti.
Tällaisten selvästi esteettisten kysymysten lisäksi voisi myös tutkia tietokonepelien intertekstuaalisia viitteitä. Selvää on, että varsinkin avaruus- ja tulevaisuusaiheiset pelit lainailevat alan elokuvista - monet perustuvatkin niihin -, mutta haastavampaa olisi hakea peleistä laajempia kulttuurihistoriallisia yhteyksiä, jotka eivät ns. tavalliselle pelaajalle välttämättä aukea.
Tässä yritän hakea tavattoman suositusta Doom-pelistä ja sen edeltäjästä Wolfensteinista joitain kosketuskohtia, jotka tekevät pelistä hauskemman elämyksen kuin monet muut vastaavat. Harmillista on vain se, että olen jäänyt koneiden päivitysrumbassa pahasti jälkeen ja joudun pelaamaan jotain vanhaa versiota. Doom on kehittynyt huimasti eteenpäin eikä se ole enää edes samanniminen. Pelin perusidea on kuitenkin pysynyt samana: pelaaja kulkee oudoissa käytävissä ase kädessään, ampuu vastaantulevia sotilaita ja hirviöitä ja hankkii aarteita.

Mystiikan oppihistoriaa

Alkuperäisessä Wolfensteinissa pelillä oli selkeä päämäärä: keihäs, "spear of destiny", kuten pelin alaotsikko ilmoitti. Korkeimmaille tasolle päästyään, suurimman hirviön tapettuaan ja oikean salaoven löydettyään pelaaja sai keihään ja peli loppui. Mistä keihäästä on kyse?
Vastausta voi etsiä vaikkapa kolmannen valtakunnan historiasta. Väitetään, että koko natsi-Saksan ideologia ja hallinto perustui okkultistiselle filosofialle. Heinrich Himmler, SS:n päällikkö, ainakin oli kuulemma kovin innostunut mystiikasta ja mustasta magiasta. Hitlerinkin elämästä on löydetty todisteita siitä, että hän oli kiinnostunut mystiikasta.
Väitteitä ei ole pitävästi todistettu, mutta herkullisen hauskassa kirjassaan Pyhä keihäs englantilainen hömppätutkija Trevor Ravenscroft kertoo nimenomaan Wolfensteinissa tavattavan keihään tarinan. Keihäs tunnetaan paremmin nimellä Longinuksen keihäs; se on keihäs, jolla roomalainen sotilas Longinus vuodatti ristillä Kristuksen veren. Keihäällä on uskottu olevan ylimaallisia voimia eikä ketään, joka sitä pitää hallussaan, voida voittaa. Ravenscroftin mukaan Hitler halusi välttämättä keihään itselleen - ja ilmeisesti jonkin version historian melskeissä seilanneesta pyhäinjäännöksestä hän saikin haltuunsa.
Doomin ja natsi-Saksan välinen yhteys on selvä. Wolfensteinissa suurimman vaarat muodostavat natsisotilaat, Doomissa monet salaiset paikat ovat hakaristin muotoisia. Doomin maailman arkkitehtuuri on sitäpaitsi selvästi saanut vaikutteita natsi-Saksan arkkitehtuurista. Käytävät ovat pitkiä ja niitä varjostavat usein korkeat pilarit. Seinät ovat jyrkkiä ja pudotukset huimia. Joka puolella on harmaata graniittia. Valon ja varjon vaihtelut ovat dramaattisia. Pelikentät sijaitsevat jossain vuoristossa - tämä vie ajatukset Hitlerin omaan Kotkanlinnaan. Joka paikassa palavat soihdut taas tuovat mieleen Albert Speerin kunnianhimoiset valaistussuunnitelmat.
Tämä ei kuitenkaan riitä. Wolfenstein ja Doom liittyvät tämänkaltaiseen aatehistoriaan muutenkin.

Wagner ja Mozart

Hitler piti suunnattomasti Wagnerin oopperoista, joka tosiseikka on vääristänyt Wagnerin maineen loppuiäksi. Wagner oli Hitlerin tapainen mystikko, jonka tunnetuin ooppera lienee Wolfram von Eschenbachin keskiaikaiseen Parsifal-runoelmaan perustuva samanniminen teos. Siinä etsitään Graalin maljaa, joka sekin oli merkittävä pyhäinjäännös Hitlerille. Malja oli se sama malja, josta viimeisellä ehtoollisella juotiin viiniä ja johon Longinuksen keihään tekemästä haavasta Kristuksen veri valutettiin. (Wagnerin oopperan mukaan Longinuksen keihästä säilytettiin Graalin linnassa!)
Graalin malja ja muu keskiaikainen pyhäinjäännösmystiikka esiintyvät sittemmin monissa valistusajan ja romantiikan teoksissa. Niistä tuli aivan normaalia vapaamuurari- ja mystisen kirjallisuuden vakiotavaraa.
Mozartin, joka oli itsekin vapaamuurari, Taikahuilu on tyypillinen: siinä sankari joutuu kokeiden ja koettelemusten kautta valloittamaan itselleen paratiisin. Monet kokeet liittyvät oviin, aivan kuin Doomissa: sankari, Mozartilla prinssi Tamino, joutuu löytämään oikeat ovet, jotta hän pääsisi eteenpäin. Sama kuvio toistuu monissa vapaamuurarien suosimissa kirjoissa - kaikissa sankari valitsee eri ovista oikean, hän joutuu ylittämään tulimeriä, myrkyllisiä lammikoita ja taistelemaan hirviöitä vastaan. Kuulostaako tutulta?
Doomiin tultaessa kokeista on vain hävinnyt kaikki henkisyys, vaikka pelin loppuun asti pääseminen ilmeisesti takaakin jonkinlainen onnen ja autuuden. 1900-luvun lopussa ei vain enää ole mahdollista laulaa kauneuden ja viisauden ylistystä, niin kuin Taikahuilussa. Kohderyhmän pelaajat tuskin pitäisivät sitä kovin hyvänä vitsinä.
Nämä ovat vain muutamia kosketuskohtia aiheesta, josta ei ole nähdäkseni tehty ollenkaan tutkimuksia (mikään edelläolevasta ei muuten tarkoita sitä, että Doomin tekijöillä olisi natsisympatioita). Samalla, kun kulttuurintutkimukselliset metodit saavat vallan tietokonepelitutkimuksessa, voitaisiin kuitenkin käyttää myös perinteisempiä taiteentutkimuksen metodeja. Intertekstuaalisten viitteiden hakeminen on näistä vain yksi.

Sotakirjan sisältö

Sotakirjaprojekti on edennyt lähes viimeiseen vaiheeseen - alla kirjan sisältö, joka toivottavasti pysyy sellaisenaan, mutta kaikilta perikunnilta ei vielä ole saatu lopullista, allekirjoitettua lupaa. Here's hoping... Postitan pitkän esipuheeni myöhemmin.

Juri Nummelin: Novelleja ja reportaaseja Suomen sodasta
Usko Hurmerinta: Taistelu korvessa, Hakkapeliitta 36/1943
A. E. Järvinen: Puoliautomaatti, Hakkapeliitta 51-52/1943
Hugo Valpas: Surinaa idästä, Hurtti-Ukko 7-8/1941
Antero Aulamo: Me emme puhu mitään, Seikkailujen Maailma 6/1943
Armas J. Pulla: Herra alikersantin selkäpiitä karmii, Paukku / Ikäväntorjuntaa kaikille 7/1941.
Aake Jermo: Täti, Hopeatorvet 6/1943
Outsider: Vakooja tulee sotasairaalaan, Hopeatorvet 28/1942
Kaarlo Erho: Korpr. Raitasen kasapanos, Hakkapeliitta 10/1942
L. Valakivi: "Sankari"-pari, Asemies 2/1941
Heikki Jylhä: Kaksi suomalaista rivimiestä, Hakkapeliitta 43/1943
Tenho Palsa: Tankki palaa!, Hurtti-Ukko 10/1942
Olavi Siippainen: Tankkeja tuhotaan, Hurtti-Ukko 1/1943
Raoul Palmgren: Joel Valaksen talvisota, Kiilan albumi 1944
Artturi Leinonen: Ehtoollinen erämaassa, Hakkapeliitan Joulu 1940
Simo Puupponen: Hiivaleipää, Hurtti-Ukko 11-12/1943
Veikko Hannuniemi: Korpisoturi, Hurtti-Ukko, 8/1942
Reino Helismaa: Jussi, Jassi, ryssä ja kelo, Hakkapeliitta 42/1943
Joel Laikka: Taistelulähetti jää yksin, Hakkapeliitan Joulu 1943
Toivo Pekkanen: Kersantin varpaat, Hakkapeliitan joulu 1941
Jaska Autero: Olin kuollut mies, Seikkailujen Maailma 4/1944
Aila Meriluoto: Jääkukkia, Asemies 1/1943

Sotakirjasta pois jääneitä tekstejä: Eero Kiviranta

Eero Kiviranta oli oikea kirjailija, jonka ura alkoi sodasta - hän kirjoitti muistaakseni jo talvisodasta ainakin yhden reportaasikirjan ja sittemmin jatkosodasta useita. Sodan jälkeen hän kirjoitti ilmeisesti poliittisten suhtanteiden muututtua esimerkiksi raittiusoppaita kouluille. Lehtiin hän naputteli sota-aikaan lukuisia tarinoita, joista osa oli vauhdikkaita toimintakertomuksia - tässä niistä yksi. Tämänkään kohdalla en muista, missä se on ilmestynyt, mutta todennäköisesti Hakkapeliitassa tai Hurtti-Ukossa. Kiviranta olisi ehkä päässyt kirjaan, mutta yritykset löytää perikunta eivät onnistuneet. - "Kuolleen palvelus" on lentojuttu, ja olenkin alkanut haaveilla toisesta antologiasta, jossa olisi nimenomaan suomalaisia lentosotanovelleja.

KUOLLEEN PALVELUS
EERO KIVIRANTA

Kaksitasoinen tiedustelukone jyrräsi kohti vihollislinjoja. Tuttu ja mieluinen olikin miehistölle matkan tavoite: Sortavala, entinen varuskuntakaupunki. Oli taivaallinen onni saada olla mukana juuri tämän paikan puhdistustyössä ja vielä niin vastuullisella paikalla kuin tykistön tulenjohtajana.
Jo alunperin oli ihmeellinen sattuma, että vänrikki Kaarela ja kersantti Valonen, vanhat koulu- ja ruotutoverukset, joutuivat samaan laivueeseen, jopa samaan koneeseenkin. Kohtalon määräävä sormi olikin osunut oikeaan näin määrätessään. Nämä kaksi lentäjää muodostivat niin harmoonisen ja yhteen hiileen puhaltavan kokonaisuuden, että sille sai hakea vertaa.
Tykistön tulenjohtaja lähestyi määränpäätään. Vänrikki Kaarela otti yhteyden omiin tulipattereihin, sai vastauksen ja toimintaohjeet ja kokeili kuin varmistautuakseen kaikki toimintavälineensä. Kunnossa tietysti.
Kaarela tunsi koneen nytkähtävän. Ohjaajan temppuilua se vaan oli. Valonen oli nähnyt pitkän kuljetuskolonnan alla olevan kaupungin kadulla ja koetti kiinnittää näin tähtärinsä huomiota.
Totta kai se huomioitiin. Kaarela tirkisteli, hypisteli silmälasejaan ja muutteli asentoaan. Aivan kuin hän olisi halunnut tarkoin katsella jopa liikkeiden mainokset tai katujen nimet.
"Alemmaksi - anna liukua jo!" hihkaisi Kaarela toverilleen poikamaisella innolla ja varmisti pyyntönsä kopauttamalla "toosansa" etuosan ylälaitaan.
Se naputuskieli on keksitty kaiken varalle, jos muuta ei ennättäisi. Napautus oikealle tarkoitti jyrkkää kaartoa oikealle j.n.e.
Kone kierteli kaartoja tehden ja tarkasti huomioiden kaikki piiritetyn kaupungin liikkeet. Mieli teki laskeutua vieläkin alemmaksi, sillä jokaisen paukun oli määrä osua - niin oli kertakaikkiaan lähtiessä päätetty.
Kaarela oli antanut ensimmäiset maalit tykistölle. Sen pakettien aiheuttamat savupatsaat kohosivat juuri oikeilta paikoilta. Silloin käänsi ohjaaja päänsä taaksepäin ja tyytyväinen hymy levisi aina hänen kasvoilleen. Se hymy oli tunnustus kaverille: kyllä sinun kanssasi kannattaa matkalle lähteä. Kyllä sinuun voi vaikeissa tilanteissa luottaa.
Tulenjohtajakone suoritti tarkkaa työtä. Siitä vastasi kaksi rautahermoista miestä, jotka lisäksi olivat valmiit joka hetki antamaan henkensä rakastamansa maan puolesta.
Ei lainkaan ihme, että suhteellisen alhaalla leijaileva tulenjohtokone herätti ryssien huomion. Hävittäjiä ei tosin ilmestynyt ympärille, mutta maasta käsin suunnattu torjuntatuli pyrki ajoittain olemaan liian tarkkaa. Pari kertaa oli konekiväärin luodit rapisseet koneen pyrstössä. Kun Valonen oli katsahtanut toverinsa aikeita, oli tämä vain välinpitämättömästi viitannut kintaalla koko "rapinaa". Kaarela tuntui nauttivan täysin siemauksin työstään ja unohtavan kaiken sen ulkopuolella tapahtuvan. Maalien määräily oli hänelle kaikki kaikessa.
Mutta yht'äkkiä tuli yllätys. Kaksi nopeaa hävittäjää ilmestyi kintereille. Tulenjohto oli muutettu kk-torjunnaksi, ja samalla sai ohjaaja näyttää taitonsa hienoimmat kikat. Kaarela suitsutti konekiväärillä, potkaisi välillä kantapäällään "sovittuja merkkejä" ja kuin vihollishävittäjille kiusaa tehden antoi ampumatouhujensa välissä tykistölle maalin silloin toisen tällöin.
Päästäkseen hetkeksi rauhaan ahdistajiltaan - työkin kun tuntui olevan vielä kesken - lisäsi ohjaaja korkeutta ja toverukset päättivät suorittaa urakan lopun hieman korkeammalta.
Mutta tiukka oli vihollinenkin tällä kerralla.
Juuri kun Valonen veti koneensa suoraksi muutti moottorin matkakierroksille, kuuli hän kovan moottorin jytinän takanaan. Ääntä säesti lyhyt konekiväärin nakutus.
Pari sekuntia.
Samainen jysähdys kuului äskeistä kovempana, samanaikaisesti kuuli Valonen kopauksen taustan yläosassa. Ohjaajan vaisto nykäisi nokan heti ylös.
Tosiaan! Sekunnin murto-osista olikin kysymys. Sillä suoranaisesti jatkoksi tälle liikkeelle rapisutti lukematon määrä kk:n luoteja koneen pyrstöä nähjäten ohjaimet miltei mäsäksi.
Oli varmaa, että ilman tätä liikettä luotisarja olisi osunut suoraan ohjaamoon.
Huomaamattaan sähkötti Valonen patterille, että hänen oli pakko laskeutua; ohjaimet eivät kestäisi enää pitkän aikaa. Hän teki sen ensiksi huomaamattaan, mutta oli sitten tyytyväinen suoritukseensa; Kaarela olisi varmasti vielä yrittänyt, ja se olisi ollut turhaa riskeeraamista.
Lujassa syöksyssä, ryssien hävittäjät kintereillään, syöksyi hän kohti omia linjojaan ja siellä olevaa uutta kenttää.
Päästyään rauhaan ahdistelijoistaan hän katsahti taakse. Kaarela oli eteenpäin kumartuneena.
Mitähän se vielä siellä kyykyssä suunnitteli, ajatteli kersantti.
Taas vähäsen matkaa ja uusi vilkaisu.
Mutta toveri oli yhä samassa asennossa!
Olikohan hän haavoittunut, iski Valosen aivoihin. Ja kun ei mitään ääntä enää takaa kuulunut, varmistautui ohjaaja yhä enemmän uskossaan. Hän kiirehti nopeasti kentälle.
Epäily oli totta. Ja vieläkin pahempi olettamusta!
Kaarela oli kuollut. Luotisuihku oli lävistänyt takaraivon.
Kuin salamana selvisi - Kaarelan asentoa tuijottaessaan - kersantille tapahtuman kulku.
Se lyhyt sarja oli osunut Kaarelaan. Kuolleena oli hän lyyhistynyt - ja samalla kolauttanut päällään. Sitä merkkiä totellen oli hän sitten kiskaissut koneen ylös ja - pelastanut oman henkensä.
Yhteistyö oli jatkunut loppuun asti. Vielä kuolleena oli Kaarela auttanut toveriaan.
Huimapäinen lentäjä tuijotti voimatonna toveriaan. Ensi kerran tunsi hän kuin sisimpään olisi vedetty veitsellä haava, joka ei koskaan kasvaisi umpeen.

Sotakirjasta pois jääneitä tekstejä: S.K. Syhlman

Pyysin yhtä kaveria auttamaan sotakirjassa ja annoin hänelle nivaskan novelleja puhtaaksikirjoitettavaksi. Ohjeistin huonosti ja Risto kirjoitti puhtaaksi kaksi novellia, joita kirjaan ei ollut tarkoitus laittaa. Tässä ensimmäinen: S.K. Syhlmanin eli tk-mies Sem Syhlmanin juttu, joka sijoittuu aikaan pitkälti ennen sotaa. En saa päähäni, missä tämä on ilmestynyt, mutta veikkaus on joko Hakkapeliitta tai Hurtti-Ukko.

JOULU TULEE JUHO JAHVANAISEN PIRTTIIN
Kirjoittanut S. K. SYHLMAN

Eletään armon vuotta 1921.
Taistelujen lieskat loimuavat vielä jossakin Vienan korpiseuduilla, mutta vähitellen nekin sammuvat. Suomen mies on samoilunsa samoillut, taistelut heimokansan pelastukseksi ovat laanneet. Vähin miehin sotaan lähdettiin, nyt on toiveet täyttymättä. Vienan poloinen kansa on jälleen jäänyt sorron alle. Tosin ryssä on hyvää luvannut, mutta mene ja tiedä. Ei kahta hyvää: luvata ja täyttää...
Ulkona puhuu vihuri; jäinen viima kohmetuttaa kulkijan käsiä. Talven ensi lumetkin ovat jo sataneet ja jäiden rinteet ovat järvien pinnoilla. Idän taivas uhkaa punaisena...
Juho Jahvanaisen tuvassa on lämmintä, rauhallista, mutta suru rikkoo tunnelman. Juho itse, mies parhaassa iässä, istuu tuvan perällä, lieden ääressä Tanja-tyttönen sylissään. Tanja jokeltaa, kujertaa; vuoden vanhat pikku kädet hapuilevat isän tuuheassa parrassa. Isän silmät loistavat hiilusten punertavassa hohteessa ja kyynel valahtaa silmäkulmaan.
– Niin, Tanjaseni, orpotyttö, äiditön. Isäsi olen ja sinut tahtoisin vielä soreaksi neitoseksi kasvattaa käsivarsieni työllä. Vienan korein tyttö sinusta tulee, äitisi veroinen. Onhan sukusi jo ammoin hyväksi tunnettu; esiäitisi perijä olet, tyttäreni Tanja...
Juhon katse on hellä, kun hän puhuu tyttärelleen. Sanoissa on vakava ilme, silmissä outo kimallus. Mutta Tanja on huoleton. Väräjävä naurunheläkkä kiirii huoneen joka soppeen. Vanha vaimo, Juhon äiti pöydän äärellä on hiljaa, itkee.
– Tanjaseni, tyttäreni. Nyt on lähdön hetki koittanut. Jää hyvästi tyttöni, vartu ja kasva emoni siipien turvissa. Älköön elosi koskaan karvaaksi tulko, olkoon taakkasi kevyt maailman tiellä. Joskus vielä sinut noudan, Tanjaseni...
Huoahtaen nousee Juho istuimeltaan tyttönen sylissään. Raskain askelin kantaa hän käsivarsillaan Tanjan äitinsä luo, hyväilee vielä viimeisen kerran pikkuistaan.
– Äiti! Pidä huoli tytöstä! Minun on nyt lähdettävä. Muuten jää työni keskeneräiseksi. Viena on vielä kerran vapaa! Hyvästi äiti! Korkein sinua ja tytärtäni suojelkoon!
Juho astuu pirtin eteiseen, luo viime katseensa omaisiinsa ovelta ja jotakin ratkeaa hänen sisällään. Onko hänen lähdettävä? On! Suomeen on mentävä ja sieltä käsin toimittava. Eihän itsensä uhraus mitään auttaisi, jäisi Viena ilman vankkaa nyrkkiparia. Juhon selkä suoristuu, katse kovenee. Ryssät eivät minua saa, ennen pakenen!
Hän heittää turkkinsa hartioilleen, konttinsa selkään ja täytäisee varmana salvan auki. Ovi aukenee, viima iskee ilkeänä vasten kasvoja, huuru työntyy ovesta ulos. Matka Suomeen on alkanut...

Vuodet ovat vierineet, uudet tulleet, vanhat menneet. Miespolvi on vanhentunut, uusia syntynyt manalle menneiden sijalle. Maailmakin on muuttunut. Sotien haavat ovat arpeutuneet ja kansat elävät parhaillaan murroskautta. Kamppailu elämästä on jälleen alkanut; tällä kerralla ilman aseita, ilman verisiä taisteluita. Köyhyys vaeltaa rinnan rikkauden kanssa ja vaalitaisteluiden aika on parhaimmillaan.
Vähitellen kuitenkin kaikki tasaantuu. Rauha ja hyvinvointi palaavat. Sovinnossa työskentelevät porvarit ja työläiset ja köyhyyttä ei enää ole maassa. Suomikin vaurastuu, nousee. Se elpyy sisällissodan jälkimainingeista ja vihan liekit sammuvat puhjeten uuteen suuntaan, yhteisen hyvän ja yksimielisyyden palvontaan.
Mutta Viena itkee sortajien ikeen alla. Sen kansa vaikeroi ja kurjuus yltyy päivästä päivään...
Tällä välin on Juho Jahvanainen pitkän vaelluksensa jälkeen päässyt Kanta-Suomen kamaralle, liittynyt kanta-aliupseeriksi Suomen armeijaan ja jäänyt odottelemaan uusia aikoja. Vienan sotaretkellä, suomalaisjoukon mukana vapaaehtoisena heimosoturina olleena, on hänen elämänsä päässyt uuteen alkuun ja toimeentulonsa vakiintunut. Mutta Juho ei silti ole tyytyväinen. Kaikki on täällä Suomessa hyvin, mutta siellä kaukana on oma heimo vielä ryssän vallan alla. Kunpa päivä koittaisi, jolloin hänkin vielä pääsisi sinne kotitanhuilleen vapaana miehenä ja vapaan heimonsa pariin! Kunpa päivä vielä koittaisi, jolloin hän saisi nähdä tyttärensä, Tanjan...

Sotanovelliprojekti: Kenen uraa sota auttoi?

Ketkä tk-kuvittajat tulivat alalle tai nousivat merkittäviksi tekijöiksi vasta sodan aikaan tai sen jälkeen? Poika Vesanto oli aloittanut jo ennen sotaa, samoin jotkut kuvataiteilijat, kuten Erik Enroth, mutta voiko joistain kuvittajista sanoa, että ilman sotaa heidän uransa ei olisi lähtenyt samalla tavalla käyntiin? Kari Suomalainen, Henrik Tikkanen, Alexander Lindeberg? Mihin Tikkanen olisi tehnyt pin up -kuviaan, jos ei olisi ollut tarvetta korsulehtien piirroksille? Sota varmasti loi yhteyksiä monille nuorille tekijöille. Mitä oli Aarne Nopsanen ennen sotaa? Muistan hänen kuviaan vasta sodan jälkeen ilmestyneistä kirjoista ja lehdistä.

Ja voiko samaa nähdä kirjoittajissa? Keille sota oli hyödyllinen verkostoitumisprosessi? Sodassahan oli kirjailijoita paljon enemmän tk-kirjoittajina kuin yleensä sanotaan - perushistoriankirjoituksessahan mainitaan vain sellaisia, jotka ovat kirjallisesti merkittäviä ja joilla on kirjatuotantoa. Esim. Joel Laikkaa ei mainita monessakaan yhteydessä, eikä Veikko Hannuniemeä tai Heikki Jylhää tai Helismaata. Ja juuri selvisi, että mahdollinen Seikkailujen Maailman kirjoittaja "Jaska Autero" eli Aamulehden urheilutoimittajalegenda Jouko Autero oli hänkin tk-reportterina. Tai entäs Veikko Ennala? Vaikka lähes hänen kaikki tk-tekstinsä jäivätkin sensuuriin, se oli merkittävä kirjoittajakoulu - vähän niin kuin pulp-lehdet amerikkalaisille kirjailijoille 20-30-luvuilla.

Olisi kiinnostava kuulla tai lukea tutkimuksesta, jossa todella näytettäisiin, että esim. joku lehden päätoimittaja oli samaan aikaan tk-miehenä kuin joku tuleva kirjoittava tai kuvittavat avustaja. Tai kustantaja ja kirjailija. Henrik Tikkanen kuvitti Joel Laikan sodanjälkeisiä huumorikirjoja - olivatko he tavanneet rintamalla? Piirtopalat muuten ainakin syntyi nimenomaan rintamatoverusten yhteisenä ideana (Hannuniemi, Ari Ajanto ja Eka Karppanen olivat ilmeisesti kaikki Topografipataljoonassa, mikä se sitten ikinä olikaan).

Tässä vielä listaa sellaisista tk-miehinä olleista kirjailijoista, jotka toimivat sodan jälkeen enemmänkin viihteen parissa (tai joilla kirjallinen tuotanto oli muutoin pieni):

Hugo Valpas, Valpas-Mainoksen perustaja ja Carter Brownin julkaisija
Pärttyli Virkki, lehtinovelleja, pääosin jännäreitä, myös autoalan tietokirjoja
Matti Karjalainen, eräkirjailija
Walter Jokinen, Salapoliisi-lehden päätoimittaja sodan jälkeen (näköjään IKL:läinen, onkohan se estänyt hänen paluunsa kunnolla työelämään, 30-luvulla hän oli Länsi-Suomen toimitussihteeri)
Eero Kiviranta
Tauno Koivukoski (Paluu alkuun -nimisen scifi-romaanin kirjoittaja)
Lauri Lamminmäki (yksi runokokoelma 50-luvulla)
Sampsa Korpela, Kuka murhasi ja kenet -parodian tekijä
Matti Lilja (oletan, että on Touko Perkon kirjassa mainittu Matti Lillja, josta mainitaan että oli toimittaja; Liljalla yli 10 nuortenromaania ja jotain
aikuisillekin)
Simo Puupponen eli pakinoitsija Aapeli
Reino Rinne
Vankka Vankkoja (kääntäjä, käänsi esim. Hitchcock-antologioita 60-luvulla)
Pekka Karunki

Oliko majuri Yrjö E. Vasama sama mies, joka kirjoitti sodan jälkeen poikakirjoja? Näköjään oli. Mutta ehkä poikkeustapaus. Lasketaanko Holger Harrivirta, elokuvaaja? Hänhän kirjoitti joitain lehtinovelleja 40-luvulla. Ja muistelmansa. Ohjaaja-tuottaja Veikko Itkonen tietysti kuuluu samaan porukkaan.

Aiemmin viihdekirjailijoina toimineita:

Ilpo Kaukovalta, esim. nimellä Kauko Valta nuorten jännäreitä
Tapio Hiisivaara (joka käänsi paljon kirjoja Valpas-Mainokselle, lieneekö
tässä yhdessä käydyn sodan vaikutusta? Touko Perkon mukaan heidät ylennettiin samaan aikaan eli ilmeisesti tunsivat toisensa)
Jorma Pohjanpalo (30-luvulla Austalia-aiheinen valokuvakirja, myöhemmin tietokirjoja ja meriaiheisia kirjoja)
Olavi Linnus
Riku Sarkola (Asko Sarkolan isä, runoilija ja lehtinovellisti)

Sotanovelliprojekti: Korsulukemisto

Korsulukemistolla on kuvittajiensa ansiosta pieni kulttimaine - sisältönsä puolesta se voisi kiinnostaa tavallista lukijaa tänäkin päivänä, kun vitsit ja kuvat ovat pikkutuhmia ja söpöjä. Pin up -kuvia lehdessä nähtiin runsaasti, mutta jostain syystä siitä ei tullut Suomeen kestävä kuvituksenlaji. Korsulukemisto oli viihteeseen erikoistuneen Fennian julkaisu ja se ilmestyi vuosina 1942-1945. Sodan jälkeen lehti jatkoi nimellä Ystäväni, joka jatkoi aina vuoteen 1958 saakka. Lehdestä ilmestyi myös ruotsinkielinen painos nimellä Korsu-Lektyr.

Korsulukemisto tarjosi rintamamiehille halpaa ja hauskaa viihdettä, mutta lehti oli myös laadukkaasti tehty ja sen avustajista monet olivat tärkeitä lukemistojen avustajia. Lisäksi lehti tarjosi töitä monille hyville kuvittajille, joista kannattaa ensimmäisenä mainita aliarvostettu Alexander Lindeberg sekä nuori Henrik Tikkanen, joka jo hallitsi monta kuvitustyyliä. Lehden kannet olivat värillisiä ja ne olivat Lindebergin disneyhenkisellä kuvalla varustettuja - jokaisessa kuvassa sotilas luki Korsulukemistoa iloinen ilme kasvoillaan. (Ohessa Tikkasen tekemä pikkutuhma pin up -kuva.)

Korsulukemiston päätoimittaja oli Yrjö Eklund ja sen toimittajia olivat monta vitsi- ja parodiakirjaa tehnyt Paavo Novela ja E. Gardberg. Tosin ennen vuotta 1945 lehden toimituskunnaksi ilmoitettiin salaperäisesti pelkkä "Mexico".

Lindebergin ja Tikkasen lisäksi lehdessä kuvittivat juttuja, novelleja ja vitsejä monet eri nimet. Useat elävät pelkillä salanimillä: Carol, Lasse, Taf (tai TF), M, BJ ja Thor Fredric. Yksi tunnistettavista on Eka Karppanen, joka myöhemmin perusti Veikko Hannuniemen kanssa Piirtopainon ja julkaisi varhaista suomalaista sarjakuvalehteä Piirtopaloja.

Juttuja kirjoittivat monet tutut nimet: Lea Leksi (eli Lea Lyytikäinen), Väinö Pelkonen, joka teki omalla ja salanimillä lukuisan määrän rikos- ja seikkailukirjoja, Joni Rautio, salanimi Veli Martino ja T.A. Engström. Engström, joka parhaiten muistetaan Avaruuspallo-sarjan kirjoittajana, kokosi myöhemmin omalle Taikajousi-kustantamolleen pienen koosteen omia Korsulukemiston juttujaan. Myös Henrik Tikkanen kirjoitti lehteen novelleja. Neljän tarinan kooste paljastaa, että Armas Virta oli Engströmin salanimi. Erikoinen salanimi oli "Jac Carter", jonka väitettiin olevan 14-vuotias kirjoittaja, joka halusi kokeilla amerikkalaistyyppistä jännäriä - ties kuka tuleva kynäniekka tuokin oli.

Kiinnostava yksittäinen tarina on A. (Aarne Olavi) Kortenevan "Kippari Sindbadin seitsemäs reissu", joka sijoittuu vuoteen 1987 ja kertoo "uudistetun tarinan nykysodasta". Korteneva kirjoitti muutamia nuorten scifi-kirjoja sekä scifi- ja kauhuaiheisia novelleja Seikkailujen Maailmaan (haaveilen Kortenevan novellien kokoamista pieneksi niteeksi ja olen tehnyt alustavia perikunnan etsintöjä; hän oli hankasalmelainen opettaja - ohessa yksi Kortenevan scifi-kirja vuodelta 1951). Myös Armas J. Pulla julkaisi lehdessä muutaman Ryhmy ja Romppais -jutun. Salanimellä "Eege" ilmestyi pitkä sarja Ekan ja Masan huumoripitoisista seikkailuista - Eege oli joko lehden toimittaja E. Gardberg tai Eka Karppanen. Tekijän esittelyssä mainitaan kuitenkin että kirjoittaja opiskeli Turussa piirustuskoulussa.

Lehdessä julkaistiin useita tekijöiden esittelyjä, mutta monikaan ei paljasta itsestään mitään kiinnostavaa. Salaperäisestä Joni Rautiosta on valokuvakin, mutta elämästään hän ei kerro juuri mitään konkreettista. Hän on selvästi elänyt yksinäisen elämän - poissaoleva isä, sairasteleva äiti - ja lisäksi hän kertoo saaneensa ruumiillista sapiskaa paljastuttuaan jo nuorena kirjailijasieluksi.

Sota näkyi lehden sivuilla, mutta aina huumorimielessä, esim. Pullan Ryhmy-novelleissa. Lisäksi lehdessä korostuivat kotirintaman hassut tapahtumat sekä romantiikka.

Sotanovelliprojekti: Asemies

Asemies (tai Suomen Asemies) oli Kustannusosakeyhtiö Säilän eli sotaväen alipäällystön perustaman ja omistaman kustantamon lehti - ja käytännössä melkein ainoa tuote, koska Säilä teki vain muutamia kirjoja eikä käsittääkseni muita lehtiä. Lehden päätoimittaja oli majuri Pauli Huhtala, joka on myös tehnyt paljon sota-aiheisia kirjoja. Lehden toimitussihteerinä oli V.J. Vatanen, joka myös kirjoitti sota-aiheisia tietokirjoja. Asemies ilmestyi vuosina 1937-1945.

Asemies ei panostanut ulkoasuun: jokaisen lehden kansi oli samanlainen, kuvassa käsi kannatteli miekkaa. Lehti oli myös hyvin asiapitoinen ja siinä julkaistiin paljon artikkeleita, joissa analysoitiin esimerkiksi liittoutuneiden vahvuuksia ja heikkouksia, paikoitellen jopa ivalliseen sävyyn, aivan kuin esimerkiksi vuonna 1942 akselivaltojen voitto olisi ollut itsestäänselvä. Kiinnostavaa on huomata, että lehdessä kirjoitettiin paljon liittoutuneiden harrastamasta siviilien pommituksesta eli totaalisesta sodasta - pointti on tietysti oikea, mutta kun samassa yhteydessä julkaistaan ihailevia kirjoituksia saksalaisten tai japanilaisten sotatoimista, niin vaikutelma on irvokas. Samanlaisia artikkeleita lehdessä oli myös kemiallisesta sodasta; yksittäinen kiinnostava teksti käsitteli sitä, nouseeko Intia itsenäisyystaisteluun Englantia vastaan, ikään kuin Japanin suorittamat sotatoimet alueella innostaisivat tähän. V.J. Vatanen yleensä kirjoitti lehden nämä tekstit.

Novelleja lehdessä oli runsain mitoin. Kirjoittajina oli sellaisia perustekijöitä kuin Viljo Rauta, Erkki Ilmari (joka teki paljon nuortenkirjoja), Riku Sarkola (Asko Sarkolan isä), Olavi Linnus (jolta löytyi myös yksi tarina rikoskomisario Vahtosesta) ja Unto Karri. Novellikilpailussa lunastettiin Aila Meriluodon tarina "Jääkukkia", joka ilmestyi numerossa 1/1943 ja voi hyvinkin olla kirjailijan ensimmäinen julkaistu teksti. Se on lyhyehkö kertomus nuoresta tytöstä, joka masentuu pahoin huomatessaan tutun nimen sankarihaudalla. Runoja tekivät tutut nimet: Viljo Kojo, Viljo Kajava, Heikki Asunta. Bibliografisesti kiinnostava on kersantti V.E. Rutasen teksti "Sotamies Jooseppi Puttosen ensimmäinen
ryssä", joka ilmestyi numerossa 3/1943 - sama teksti ilmestyi myös Seikkailujen Maailmassa ja vieläpä suurin piirtein samoihin aikoihin!

Yksittäisenä käännösnovellina oli amerikkalaisen pulp-miehen Richard Salen "Mr Peabodyn sota".

Sotanovelliprojekti: Hurtti-Ukko

Hurtti-ukko oli vuosina 1940-1944 ilmestynyt Siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton julkaisema viihdepainotteinen lukemistolehti. Se perustettiin kertomaan tarinoita talvisodasta, mutta lehdelle oli kysyntää myös jatkosodan aikana. Hakkapeliittaan verrattuna se on heikompi ja sen kirjoittajarinki koostui enemmän tuntemattomista kynäilijöistä.

Lehden päätoimittaja oli P. Päiwiö, joka ilmeisesti myös työskenteli valtion tiedotustoimistossa, samoin kuin Mika Waltari ja monet muut kirjailijat. Lehti tarjoili lähinnä tosijuttuja, joita rintamamiehet olivat itse kirjoittaneet. Osaa jutuista oli paranneltu - erään tarinan ohessa mainittiin, että se oli "kerrottu" Joni Rautiolle, joka muistetaan nuortenkirjailijana ja lukemistolehtien jännärikirjailijana. Samaa "as told to" -tekniikkaa käytettiin monissa amerikkalaisissa ns. true crime -lehdissä. Kirjoja julkaisseista kirjoittajista tunnettuja Hurtti-Ukon avustajia olivat mm. Viljo Rauta, mainittu Rautio, Olavi Linnus ja Armas J. Pulla, joka tietysti tarjoili rintamalle sijoittuva Ryhmy ja Romppais -jutun. (Voin paljastaa tässä vaiheessa, että koonnen jossain vaiheessa kokoelman Ryhmy-jutuista, perikunnan lupa alustavasti on.)

Kiinnostava kirjailija oli Pentti Lahti, vasemmistolainen runoilija, jolla on ollut jossain määrin legendaarinen maine vasemmistolaisissa kirjallisissa piireissä, koska hän kuoli nuorena ja oli sen verran omapäinen, että tuli lopulta omiensa hylkimäksi. Virallisissa historioissa, kuten Raoul Palmgrenin Kapinallisissa kynissä, ei ollenkaan mainita hänen viihdenovellituotantoaan - tämän joulunumerossa 1941 ilmestyneen jutun lisäksi hän teki mm. romanttisia juttuja joihinkin Ilmarisen lehtiin. Lahdella oli tästä huono omatunto, koska hän kirjoitti sodan jälkeen tarinan "Kaksi kirjailijaa keskustelee vakavasti", jossa hän tuomitsi kaikenlaisen viihdekirjoittamisen valheellisena. Jatkosodan aikana Lahti katkeroitui ja kirjoitti kesken jäänyttä sotaromaania, josta on julkaistu katkelma "Rotat" 40-luku -lehdessä heti sodan loputtua. Siinä sotilaat huvittelevat ammuskelemalla rottia juoksuhaudoissa ja keittelevät niistä keittoa. Romaanin nimen piti oleman "Suuret vihkiäiset". Valitettavasti en ole onnistunut löytämään Lahden perikuntaa, jolta saisin luvan hänen sotajuttujensa käyttöön.

Sotanovelliprojekti: Hakkapeliitan Joulu

Hakkapeliitan Joulu oli tietenkin Hakkapeliitan joululehti, värikantinen, paksu julkaisu, jossa julkaistiin muun muassa TK-piirtäjien rintamakuvia värillisinä. Joistain näistä saisi hienoja tauluja, kuten Aarne Nopsasen eräästä melkein impressionistisesta hyökkäyskuvasta, jossa miesten liikkeet muuttuvat pelkiksi muodoiksi ja väreiksi.

Hakkapeliitan Joulua julkaistiin hätäisten muistiinpanojeni mukaan
ensimmäisen kerran jo 1930-luvulla. Niissä tietysti puhutaan paljon
sisällissodasta - tai tietenkin vapaussodasta -, ja kiinnostava on huomata, miten Suomessa todella heräteltiin neuvostovastaista mielialaa jo vaikkapa vuonna 1937. Ryssittely ja rasistinen heittely on huomattavan yleistä, ja vaikka asiasta sinänsä olisi poliittisesti mitä mieltä tahansa, niin aika mautonta oli monien kotimaisten kirjoittajien huumori noina vuosina.

Lehti oli sinänsä ansiokkaasti tehty ja siinä esiintyi monia aikansa
tunnetuimpia kirjailijoita. Monia ei yleensä edes ajattele sotakirjailijoina: Unto Kupiainen, Toivo Pekkanen, A.E. Järvinen... Myös monista nationalistisistä historiallisista romaaneistaan tuttu Artturi Leinonen kirjoitti lukuisia novelleja lehtiin. Muita kirjoittajia olivat mm. Erkki Mutru ja Joel Laikka. Myös myöhemmin kioskipokkarikustantamo Valpas-Mainoksen perustanut Hugo Valpas esiintyi lehdessä monilla TK-reportaasheilla - yhtä näistä saatan käyttää kirjassa, koska Valpas on
kiinnostava hahmo ja olen jutellut hänen poikansa kanssa. Kiinnostavia ja erikoisia
nimiä novellien tekijöiden seassa olivat Väinö Leskinen, jonka oletan olevan Kekkosen ajan monipuolinen ministeri (ja muovikassimies), ja myöhemmin historioitsijana työskennellyt Mauno Jääskeläinen.

Hakkapeliitassa oli 1942 novellikilpailu. Tämä heijastanee
asemasotatilannetta - rintamalla ei tapahtunut paljon mitään ja "pojille" tarvittiin viihdettä. Novelleja ei kuitenkaan tullut riittävästi peruskirjoittajilta ja kilpailun myötä tekstejä saatiin enemmän.

Sotanovelliprojekti: Suomen Sotilas

Pitkästä aikaa pääsin jatkamaan sotanovelliprojektiani. Tänään kävin, kylläkin nopeasti, läpi Suomen Sotilas -lehtiä vuosilta 1941-1942. Lehden profiili muuttui selvästi noina vuosina vakavasta aikakauslehdestä ajanvietelehdeksi - mahtoiko se heijastaa kääntynyttä sotaonnea ja niitä pelkoja, että Saksa sittenkin häviää sodan?

Lehden päätoimittaja oli Rolf Tiivola - sukua Mikalle? Lehti sisälsi hyvin paljon materiaalia Suomen liittolaisvaltioista ja poliittisesti aika naiivisti. Yhdessä numerossa oli esim. aukeaman kokoinen kartta, jossa kehuskeltiin, miten Saksa laittaa Euroopan talousalueen järjestykseen ja tietkin paranevat. Kehuttiin myös, miten Ukrainan viljapellot lopulta tulevat Suomenkin käyttöön. Artikkeleita oli mm. Hitleristä ja Göringistä sekä Japanista. Myös Saksan miehittämiä - tai lehden kielenkäytössä "vapauttamia" - maita käsiteltiin - joistain slaavilaisista maista oli omat erikoisnumeronsa vuonna 1941. Kroatiastakin oli laaja artikkelikokonaisuus, jossa natsihenkisestä Ante Pavelicista sanottiin, että hän on luonut "vapaan ja kansallisen Kroatian".

Vuonna 1941 lehdessä oli tosiaan aika vähän novelleja, ja niitä tuli mukaan enemmän vuonna 1942. Tuolloin lehti keveni muutenkin - pilakuvien ja pakinoidenkin määrää lisättiin. Novelleja tekivät lehteen muun muassa Vaalimo Hannula, Joni Rautio ja Aake Jermo. Mukana oli myös Veli Martino, joka oli muistaakseni Veikko Hannuniemi. Novellit painottuivat huumoriin ja romantiikkaan sotaympyröissä, mutta osa tarinoista oli myös realistisempia rintamatarinoita. Lehdessä oli paljon sotamuisteloita joko salanimillä tai ilman kirjailijan nimeä - samoin jännitys- ja muita novelleja. McKoo-salanimeä käyttänyt kirjailija julkaisi ainakin yhden jännärin. Runoja lehteen tekivät ajan monet runosenttarit, etunenässä Antero Kajanto.

Sarjakuviakin lehdessä oli, joskin niukalti. Eeli Jaatisen kömpelösti piirtämä Sisu-Saku oli varmaankin keskeisin. Pilakuvia piirsi, eikä ollenkaan huonosti, Lauri Peltonen, josta en tiedä mitään. Kuvituksia teki Eka Karppanen, joka tuli sittemmin tunnetuksi yhtenä Piirtopalojen perustajista.