Jumalten tuho Jokioisten vankileirillä

Seuraavassa poistetussa kohtauksessa - joka on viimeinen, jonka postaan - tavataan monta Jumalten tuhon keskeistä henkilöä: Abaddon-niminen nainen, jonka roolia tarinassa tässä vielä epäillään, sekä Pettersson, Jokioisilla olevan salaperäisen vankileirin johtaja. Haveri-niminen vartija sen sijaan taisi lentää kokonaan pois, vaikka muutamia luolamiehen näköisiä tyyppejä kirjassa edelleen on. En kerro tästä kohtauksesta sen enempää. 
Minulta kysyttiin, miksi olen postannut näitä poistettuja kohtauksia, epäiltiin, että olen jotenkin harmissani siitä, että näitä kohtauksia ei käytetty. Ei missään nimessä. Siihen on syynsä, että näistä kohtauksista yhtään ei käytetty lopullisessa kirjassa. Niissä on joko ylisanaisuutta tai kohtaukset ovat liian pitkitettyjä (mitä esimerkiksi alla oleva on) tai ne eivät ole enää sopineet mukaan (edellinen kahvilassa tapahtunut kohtaus). Kuten tiedetään, minkä tahansa tekstin lyhentäminen yleensä tekee niille hyvää. 
Osittain kyse on tietenkin siitä, että haluaisin, että kaikki kirjoittamani jotenkin säilyy ja näkyy kaikille mahdollisille halukkaille, mutta tietysti myös siitä, että näiden avulla olen koettanut herättää kiinnostusta kirjaani kohtaan. Kaikissa poistetuissa kohtauksissa näkyy jotain kirjalle tyypillistä, ominaista tai keskeistä. Idean siitä, että pr-mielessä postaa poistettuja kohtauksia, tuli itse asiassa zombikirjailija Jonathan Maberrylta, joka teki uusimman romaaninsa kanssa saman tempauksen - Maberry tietysti painii ihan eri luokassa kuin minä, ainakin myynnillisesti  (ehkä kirjallisestikin, vaikka onkin sitoutuneempi nykyiseen trilleritraditioon kuin minä). 
Tiivistetysti ajatus on se, että poistetut kohtaukset ovat jonkinlainen bonus, joka houkuttelee kirjan ääreen. Toivottavasti näin on käynyt! 

”On se tappaja mikä tahansa, niin kyllä jumalauta haulikonluodit sen tuhoavat!”
Puhuja oli yksi luolamiehen näköisistä vartijoista. Punatukkainen mies, jonka nenää oli muotoiltu joskus edellisellä vuosisadalla. Miehen alahuuli roikkui pitkällä alhaalla eikä tehnyt häntä yhtään älykkäämmän näköiseksi.
Tanner käänsi päätään. "Mikä sinun nimesi on?"
"Häh? Haveri."
"Haveri, kuuntele kun sanon", Tanner sanoi.
"Häh?"
”Minä olen nähnyt sen. Haulikonluodit eivät tapa sitä. Eivät jumankauta pure vitun vertaa.”
"Mikä jumalauta se sitten oikein on? Itse perkele vai?" Haveri ähkäisi.
"Ei, se ei ole itse perkele", Abaddon puuttui puheeseen Tannerin takana. "Se on jotain paljon pahempaa. Uskokaa minua, kun minä sanon."
Hikoilevan vartijan katse harhautui Abaddonin pystyille rinnoille.
Tannerinkin oli vaikea olla katsomatta niitä. Hän huomasi toivovansa, että olisi kuumempi ja nainen hikoilisi, mutta naisen iholla ei näkynyt minkäänlaisia länttejä.
”Niin että se on joku kummitus vai? Ei kummituksia ole olemassakaan, mammakin sen jo saakeli sanoi. Minä näytän sille tappajalle, minä käyn nitistämässä sen”, Haveri höpötti ja otti askeleen kohti ovea.
”Siihen vaaditaan jotain muuta kuin aivokääpiö, jolla on lihakset”, Tanner sanoi.
”Pidä saatana huoli omista asioistasi. Äläkä ikinä tule vastaan kadulla.”
”Etkö keksi mitään omaperäisempää?” Tanneria kyllästytti ja viinan puute nakutti hänen takaraivossaan.
Haveri kääntyi Petterssoniin päin. ”Hei pomo, jos minä käyn nappaamassa sen tappajan kiinni, keksitään sille varmaan joku sopiva rangaistus.”
Työleirin johtajan suu aukesi, hän oli hetken ajan sanoa jotain Haverille. Pidä suus kiinni tai jotain sinne päin. Mutta sitten hän sanoikin: "Totta, kyllä me jotain keksimme." Petterssonin silmiin tuli hullu kiiltävä katse.
Haveria alkoi naurattaa. Turpea alahuuli roikkui melkein leuassa kun miehen suu aukeni hörönauruun.
"Mistä helvetistä te puhutte?" Tanner ihmetteli, mutta Pettersson ja Haveri eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota.
”Siltä voisi kaivaa aluksi silmät ulos.” Näytti siltä kuin  Petterssonin suupielistä tulisi vaahtoa.
”Ihan niin kuin siltä…” Haveri aloitti, mutta Pettersson iski kätensä jättiläisen suulle.
"Miltä?" Tanner kysyi.
"Ei miltään", Pettersson sanoi yhtäkkiä, pyyhkäisi suutaan vain kuin yrittäisi saada vaahtoa pois. "Ei miltään. Ei yhtään miltään."
"Entä keneltäkään?" Tanner sanoi.
Kun Pettersson eivätkä Haveri vastanneet, hän jatkoi: "Mitä helvettiä te täällä oikein teette vangeille?" 
"Emme mitään, mitä Suomen laki ei sallisi", Pettersson sanoi.
Hälli kopautti Tanneria olalle. "Meillä on tässä akuutimpikin ongelma. Puhutaan vangeista joskus toiste."
Tanner rykäisi ja pureskeli huuliaan. "Hyvä on. Hyvä on." Hän katsoi mustaa naista. "Mitä ehdotat?"
Abaddon vetäisi Tanneria takista ja sanoi: "Tule tuonne syrjempään." Tanner seurasi naista aulan nurkkaan, ja nainen sanoi: "Minä olin tosissani. Minä olen Helvetin enkeli. Manalan. Lucifer, Saatana on minun pomoni. Minä taistelen Jumalaa vastaan, oikeastaan tälläkin hetkellä."
Tanner rypisti kulmiaan epäuskoisesti. Hänen alkoi taas tehdä mieli viinaa. Mikään viina ei tosin enää sulattaisi möykkyjä hänen vatsassaan.
"Tiedän, että sinun on vaikea uskoa minua, mutta näithän sinä sen tappajan."
"Ei näyttänyt Jumalan soturilta."
"Minulla ei ole aikaa selittää tämän enempää, mutta usko minua, kun sanon, että minä olen tässä hyvien puolella." Abaddon piti lyhyen tauon ja sanoi sitten: "Jos minä siunaan aseet, minun on pakko viedä ne Helvettiin."
Tanner pureskeli leukojaan. Sitten hän sanoi: "Hyvä on, tee se sitten. Mutta nopeasti."

Jumalten tuho: forssalaiset poliisit Tanner ja Löfberg

Jumalten tuho sijoittui alun perin Yhdysvaltoihin Arizonaan, aitoon pulp-lehtien ja gangsterien aikakauteen, jossa Thompson-konepistoolit ja pumppuhaulikot olisivat olleet kuin kotonaan. Päätin kuitenkin jossain vaiheessa, että tarinan pitää sijoittua Suomeen. Vaikka tehtävä olisi hankalampi, kirjalla olisi enemmän kaikupohjaa lukijoiden keskuudessa - ja nythän ainakin Forssassa on herännyt kiinnostusta kirjaa kohtaan! Kustantajani oli tosin sitä mieltä, että alun alkaen sangen riehakkaasta teoksesta tulisi näin välittömästi vakavampi, mutta päätin ottaa riskin.

 Tässä kuitenkin kohtaus, joka olisi toiminut Arizonassa, mutta ei enää 1920-luvun Forssassa. Kirjani päähenkilöistä kaksi, poliisit Tanner ja Löfberg (päähenkilön nimi oli Tanner muuten jo arizonalaisessakin versiossa), käyvät siinä kahvilassa ja hermopaine alkaa kasautua kohtuuttomasti. Muutin kohtauksen vielä niin että se sijoittui Suomeen, mutta sitten kohtaus sellaisenaan alkoi tuntua liian anakronistiselta: amerikkalaistyyppinen diner Forssassa? (Olkoonkin että toinen poliiseista syö puuroa.) Kohtauksessa tavataan myös yksi sivujuonista: Tannerin vaimo on lähtenyt Pariisiin lipevän taiteilijan matkassa.


Tanner onnitteli itseään, kun takintaskusta oli löytynyt tyhjä taskumatti. Luukkasen isoja pulloja ei olisi pystynyt piilottelemaan pöydän alla.

”Avioliitto ei ehkä pidennä kenenkään ikää, mutta saa tuntumaan siltä." 

 Tanner tyhjensi kupin eikä sanonut mitään. Poliisien eteen iskettiin lautaset. 

Löfberg oli ottanut pelkkää puuroa ja lasin maitoa. Syöminen teki hyvää, varsinkin kun sen sai tehdä hiljaisuudessa. 

Tannerin maha ei pulissut enää, kun hän työnsi sinne paksua kastiketta ja perunoita. Hän pyysi ohikulkevalta tarjoilijalta lisää kahvia. Hän katseli kahvipannu kädessään kulkevaa nuorta neitiä, jonka hilkka oli hiukan vinossa. 

Ei ollenkaan niin kaunis kuin Tannerin vaimo. Kukaan ei ollut. 

”Minä pidän muijan kurissa ja nuhteessa. Se muija ei lähde mihinkään.” 

Se oli viimeinen pisara. Tannerin haarukka putosi pöydälle ja hän vetäisi virka-aseensa kainalokotelosta ja työnsi sen Löfbergin naaman eteen. ”Nuo jutut loppuvat nyt.” 

Löfberg nosti kätensä eteensä. ”Hei hei hei Tanner, rauhoitu vähän, ei ollut tarkoitus, minä lopetan”, hän sopersi. 

Joku huusi: ”Soittakaa poliisi!” 

Tanner piti asetta paikoillaan. Hänen teki mieli läväyttää lihavan poliisin aivot seinälle. Iso hikipisara valui pitkin Löfbergin otsaa. Löfberg hikoili aina. Mutta Löfbergin silmät olivat lisäksi laajentuneet. 

Tanner laski aseensa ja laittoi sen takaisin koteloon. 

”Voi Jeesus”, Löfberg sanoi. 

”Me olemme poliiseja”, Tanner huusi kahvilan muille asiakkaille. ”Ei syytä huoleen. Jatkakaa.” 

Löfberg ei pystynyt enää syömään. Hän tökki ruokaansa lautasella. Tanner lopetti annoksensa hyvällä ruokahalulla ja tilasi vielä yhden kupin kahvia. Kun hän joi viimeisiä suullisia, hän sanoi Löfbergille äänellä, jonka rauhallisuus oli hänelle itselleenkin yllätys: ”Meillä ei ole mitään. Sen kaverin murhaa ei ole nähnyt kukaan.” 

Löfberg ei vastannut. Hän vain tuijotti lautastaan eikä uskaltanut nostaa katsettaan. 

”Minä pelkään, että tässä on asialla on joku tosi paha sekopää”, Tanner jatkoi ja pyyhki huuliaan lautasliinalla. ”Toivottavasti se saadaan kiinni ennen kuin tulee lisää ruumiita.”

Paavi ja Jumalten tuho

Katolinen kirkko, Vatikaani ja paavi ovat olleet mukana Jumalten tuhossa jo pitkään, mutta lopullisessa versiossa kaikkien rooli on pienentynyt. Tässä kohtaus, jossa Saatana puhuu tapahtumahetken paavin kanssa ja yrittää saada hänen kauttaan yhteyden Jumalaan. Olen poistanut viittaukset kirjan keskeiseen mysteeriin. Lopullisessakin versiossa mainitaan myös tässä esiintyvä "kuuma linja" Helvetin ja Taivaan välissä. 

Benedict XV ei ollut muuttunut miksikään. Hän oli edelleen yhtä raivostuttava kuin ennenkin. Saatana muisti laihan, melkein kuihtuneen näköisen miehen, jolle pyöreät silmälasit antoivat tietävän, mutta myös etäisen ulkonäön.
”Tietenkään en ota yhteyttä Jumalaan sinun pyynnöstäsi”, paavi sanoi.
”Kuuntele nyt.” Saatana koetti olla kärsivällinen. ”Kuuntele tarkkaan. Minä sanon tämän vain kerran.”
Benedict oli hiljaa. Saatana näki mielessään, miten paavi seisoi puhelimensa vieressä yrittäen epätoivoisesti näyttää arvokkaalta ja pystypäiseltä.
”XXX on tullut maailmaan. Hänet pitää pysäyttää, mutta minä en tiedä, miten.”
Benedict ei sanonut vähään aikaan mitään. Saatana oli varma, että paavi tiesi Jumalan synkimmästä salaisuudesta, vaikka monet tärkeät asiasta kertovat kirjoitukset olivatkin piilossa Helvetin kirjastoissa. Paavi oli kuitenkin niin tärkeässä asemassa ja niin lähellä Jumalaa, että hänen oli yksinkertaisesti pakko tietää.
”Benedict”, Saatana sanoi hetken päästä, kun paavi ei ollut vieläkään sanonut mitään. ”Kaipa sinä tiedät, kuka XXX on? Ja millainen velikulta hän on?”
Benedict rykäisi vaimeasti. ”Kyllä.. kyllä minä tiedän.”
”Mitä sinä siis sanot, kun pyydän sinua ottamaan yhteyttä Jumalaan?” Benedict ei sanonut välittömästi mitään. Saatana kuuli tukahdutetun henkäyksen.
Sitten Benedict kysyi varovasti: ”Mitä minä sanon Hänelle?”
”Sano, että ottaa käyttöön puhelimen, jonka taannoin toimitin sinulle ja jonka käsittääkseni toimitit eteenpäin. Sano, että ottaa sen käyttöön ja ottaa minuun yhteyttä. Välittömästi. Minä haluan tietää, mitä minun pitää tehdä.”
Benedict rykäisi kuuluvasti. Paavi olisi varmasti halunnut paheksua Saatanan puheita, mutta tämä ei välittänyt. ”Tärkeintä on, että saan Jumalan langan päähän”, Saatana jatkoi.
Benedict sanoi: ”Minä yritän.”
”Jos onnistut, niin palkitsen sinut.”
 Paavi ei sanonut siihen heti mitään. Saatana oli juuri sulkemassa luuria, kun Benedict sanoikin: ”Odota!”
”Mitä nyt?”

Jumalten tuhon traileri

Jumalten tuho from Juri Nummelin on Vimeo.

(Ohjannut Mies Mikkonen, mistä suuri kiitos!)

Saatana siistii leukapartaansa ja saa lisätodisteita

Jumalten tuhossa oli alun perin hyvin paljon uskonnollista satiiria - se ilahdutti mm. Gummeruksen kustannuspäällikköä Mikko Aarnea, joka kommentissaan piti muuta käsikirjoitusta hiukan lapsellisena ja kieleltään huonon käännösromaanin tasoisena. Sitä seuraava pitkä jakso varmasti onkin, eikä ole ihme, ettei se ole enää mukana teoksessa. Halusin muutenkin karsia poikakirjamaista otetta Taivaan ja Helvetin teknologioihin, jota käsikirjoituksen varhaisemmissa versioissa on, vaikka se onkin omalla tavallaan ihan hauskaa. Gummerus olisi ollut kiinnostunut kirjasta, jos olisin lisännyt satiirin osuutta ja vähentänyt räiskintää. Koska olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, jossa on paljon räiskintää, en sen kummemmin pannut painoa puheille. Sinänsä nyt kyllä tätä katsoessani ymmärrän Aarnen kommentin - esimerkiksi kohta, jossa Saatanan lihakset ponnahtelevat jäntevästi, on pölhö, mutta toisaalta se on jossain määrin parodinenkin, kun ajattelee, kuka on kohtauksen keskushenkilö. Tämä on myös vähän liian pitkä kohtaus ja sen poistaminen on jäntevöittänyt kirjaa. 

Tämän pätkän viimeisen lauseen olen ottanut pois, koska se olisi paljastanut lukijalle, mikä on Jumalten tuhon keskeinen mysteeri. Sen tietääkseen pitää lukea koko kirja. 

Saatana oli juuri siistimässä kolmionmuotoista leukapartaansa, kun hän sai Helvetin keskuspuhelimella pyynnön saapua koordinaattihuoneen jumaluusvalvomoon.
”Selvä selvä”, hän mutisi itsekseen. Hän saksi vielä muutaman muita pidemmän karvan ja perääntyi katsomaan itseään peilistä. Hän oli tyytyväinen näkemäänsä. Saatana oli liki kaksi metriä pitkä ja hänen hiuksensa olivat samanväriset kuin hänen makuuhuoneensa satiinilakanat. Hänen kulmakarvansa olivat samaa väriä. Hänen leukapartansa oli hiukan punertavampi kuin hiukset ja kulmakarvat. Hänen silmänsä olivat mustat ja hänen ihonsa vivahti tummalle puulle.
Sarvia ei näkynyt, sillä hän oli jo satoja vuosia sitten päättänyt, että ne vain pelottivat Helvettiin saapuvia ihmisiä turhaan. Hänellä ei ollut ikinä ollut sorkkia eikä häntää. Maassa häntä pidettäisiin upeana ilmestyksenä.
Saatana nyökkäsi hyväksyvästi peilikuvalleen ja lähti kohti koordinaattihuoneetta. Pimeyden Ruhtinaan lihakset ponnahtelivat jäntevästi hänen kiirehtiessään käytävällä. Hän ohitti tyynesti valtaistuinhuoneen oven. Se oli valtavan kokoinen ja jykevää eebenpuuta. Se oli ollut Saatanan mielestä liian mahtaileva jo monta sataa vuotta, mutta sellaista häneltä odotettiin. Hän oli alueensa kiistaton hallitsija ja mitä suuremmalta hän vaikutti, sitä vähemmän ihmiset pokkuroisivat.
Saatana oli tosin odottanut jo kaksituhatta vuotta, että Helvetin asukkaat alkaisivat kapinoida. Aina Jeesus Kristuksen syntymästä lähtien. Saatanalle tuli yllättäen fyysisesti paha olo, kun hän muisti Jeesuksen. Jumalan poika oli aina ärsyttänyt häntä, mutta koskaan hän ei ollut voinut huonosti ajatellessaan Jeesusta ja tämän typerää ylimielisyyttä ja suuria luuloja itsestään ja hyvyydestään.
Saatanan kurkunpäätä alkoi polttaa ja hänen vatsaansa käänsi. Samassa Saatanalle tuli lyhyenä väläyksenä mieleen hänen muutama viikko sitten näkemänsä uni, jossa hän seisoi suurten ovien edessä. Hän ei tiennyt, miksi uni tuli hänen mieleensä, kun hän ajatteli Jeesusta. Unet tulevat ja menevät, Saatana ajatteli, mutta häntä värisytti silti.
Tullessaan sisään jumaluusvalvomoon Saatana huomasi heti, että tulosteita katselevan siivettömän enkelin kauniilla kasvoilla oli syviä ryppyjä. Kone suolsi lisää tulosteita, jotka kasaantuivat lattialle, kun enkeli ei poiminut niitä ylös. Saatana muisteli, että enkelin nimi oli Kodael. Kodael olikin ainoa, joka ei heti huomannut Saatanan sisääntuloa. Muut huoneessa työskentelevät enkelit nousivat ylös ja tekivät kunniaa.
 Masrael tuli Saatanan luokse. Jumaluusvalvomon johtava enkeli oli huolestuneen näköinen ja pyöritteli käsiään levottomasti.
”Mistä on kyse?” Saatana kysyi Masraelilta.
”Parasta, että katsot itse”, Masrael sanoi ja viittasi Kodaeliin.
Saatana harppoi enkelin luokse ja riuhtaisi paperit tämän käsistä. Tulosteeseen oli piirretty yksinkertainen koordinaattikaavio. X- ja Y-viivat leikkasivat toisensa ja niitä leikkasi monta erilaista viivaa. Viiva, josta Saatana oli eniten kiinnostunut, teki villin loikan Y-akselilta eikä enää laskeutunut. Viiva mittasi jumalallisia sykähdyksiä. Viiva teki mutkia aina kun Taivaassa, Helvetissä tai Maan päällä tapahtui jotain jumalallista. Joskus viiva rekisteröi myös spiritistiset istunnot, jos niissä todella saatiin aikaan yhteys kuolleisiin. Myös suuret uskonnolliset kokoukset saattoivat näkyä viivalla, mutta se oli erittäin harvinaista. Yksikään katolisen kirkon synodeista ei ollut saanut aikaan minkäänlaista poikkeamaa viivoissa. Mutta näin selvä loikkaus viivan profiilissa saattoi merkitä vain yhtä asiaa.
 ”Miten sinä tulkitset tätä käyrää?” Saatana kysyi Masraelilta, joka oli tullut hänen viereensä.
”Minusta se näyttää siltä, että maailmassa on uusi jumaluus”, Masrael sanoi.
 Saatana toivoi, että enkeli olisi väärässä. ”Pystytkö löytämään minulle vastaavat tiedot Jeesuksen syntymästä?” Saatana kysyi vieressä seisovalta Kodaelilta.
”Jeesuksen..?”
”Hoida homma äläkä kysele.”
Kodael kääntyi tietokoneen puoleen ja alkoi painella näppäimiä.
Saatana sanoi Masraelille: ”Minulla on pahoja aavistuksia, että rauha on ohitse.” Itsekseen hän mietti: tätä se minun uneni tiesi.
Masrael tarkasteli tulosteita ja oli selvästi jonkin aikaa ymmällään. Sitten hän näytti ymmärtävän: ”Mutta nähähän ovat samoja kuin...”
Saatana keskeytti Masraelin. ”Ei puhuta asiasta ääneen.”
Kodael nousi ja käveli paperia ulos raksuttavan tulostimen viereen odottamaan. Saatana melkein repäisi paperin kahtia napatessaan sen koneesta. Viivat olivat lähestulkoon samat.
Masrael sanoi: ”Mitä me nyt teemme?”
Saatana kääntyi Kodaelin puoleen. ”Pystytkö tulostamaan vielä kummankin koordinaattiluvun hyvyystiedot?”
Enkeli nyökkäsi ja kääntyi taas koneensa puoleen. Hän oli jo kauan odottanut ylennystä - hän halusi siivet - ja hänestä tuntui, että jos hän nyt hoitaisi hommat oikein, hänelle saattaisi aueta mahdollisuus.
Saatana repäisi taas paperit koneesta juuri kun ne olivat valmiita. Hän tarkasteli lukuja. Paperissa oli kaksi saraketta. Toinen osoitti täysiä lukuja asteikolla 1-100. Se oli Jeesus Kristuksen sarake. Toinen sarake ei näyttänyt minkäänlaisia lukuja. ”Mitä tämä tarkoittaa?” Saatana kysyi.
Kodael sanoi, ettei ole aivan varma. ”Se saattaa merkitä sitä, että asteikko ei riitä. Siinähän ei ole negatiivisia lukuja lainkaan.”
Saatana puristi silmänsä kiinni ja kysyi Kodaelilta: ”Tuon toisen pahuus on siis niin suurta, että sille eivät riitä nämä luvut?”
”Mutta silloinhan siihen pitäisi riittää luku yksi”, Masrael sanoi väliin.
 Kodael nyökkäsi. ”Niin pitäisi. Mutta jos saan muutaman minuutin aikaa, muutan asteikon.”
”Muutaman minuutin?” Masrael kysyi.
”Eihän se riitä...”
Kodael vaiensi Masraelin. ”Minä näytän.”
He siirtyivät koneen ääreen ja jättivät Saatanan yksinään papereiden kanssa. Saatana meni seinän viereen istumaan tuolille. Hän melkein lysähti alas. Hän oli kamppaillut yli tuhat vuotta saadakseen maailman tasapainoon ja nyt kaikki näytti romahtavan saman tien. Maailma oli edellisen kerran romahtanut Jeesuksen syntyessä, mutta Saatana oli onnistunut monen sadan vuoden jälkeen toimimaan niin että hyvyys ja pahuus olivat maailmassa tasapainossa. Jeesuksen tulo maailmaan oli heilauttanut vaakaa aika tavalla, mutta nyt kaikki oli hyvin. Oli ollut, ennen tätä päivää.
Kodael toi uudet tulosteet. ”En ole varma, haluatteko nähdä tätä.”
Saatana riuhtaisi paperin Kodaelin kädestä ja katsoi nopeasti uusia lukuja. Miinus sata. Saatana nielaisi kuuluvasti. ”Tämä on nyt siis kaikkein matalin arvo? Tästä alemmaksi ei voi enää mennä?” hän sanoi.
”Ei uudella asteikolla”, Kodael sanoi. Hän tiesi nyt, mistä oli kyse. Asiasta oli kerrottu huhuja, mutta mitään varmaa ei tiennyt kukaan. Ehkä vain Saatana ja Beelsebub ja muutama muu tiesi.

Saatana herää hätkähtäen: lisää Jumalten tuhon poistoja

Yksi keskeisiä henkilöitä Jumalten tuhossa on itse pimeyden ruhtinas, jonka rooli tosin hiukan pieneni pitkissä editointi- ja uudelleenkirjoitusvaiheissa. Tässä kohtauksessa hän saa luvan aloittaa teoksen. Olen ollut vuosia alkulauseesta ylpeä, mutta niin se vain sai lähteä ("kill your darlings" etc.).

Panttaan näissä postauksissa kirjan keskeisen mysteerin sisältöä, mutta se, että mukana on Lucifer - tässä siis vielä Saatana - antaa hiukan osviittaa. 

Helvetti, 20.4.1918 Maan aikaa

Saatana heräsi hätkähtäen.
Hän oli nähnyt pahaa unta. Muistikuva unesta oli epämääräinen, mutta Saatana tiesi pelänneensä siinä näkemiään asioita. Saatana pelkäsi vielä herättyäänkin, vaikka hän oli ollut Helvetin hallitsija jo monta tuhatta vuotta eikä hänen ollut ikinä tarvinnut pelätä mitään muuta kuin Jumalaa.
Saatanan vieressä, munakoison värisillä satiinilakanoilla makasi takapuoli pystyssä nuori armenialaismies. Hän oli tullut Helvettiin kaksi viikkoa sitten ja Saatana oli heti iskenyt silmänsä häneen. Poika ei ollut herännyt. Saatana kosketti pojan olkapäätä ja poikavavahti. Saatana kosketti poikaa uudestaan.
”Mitä nyt?”
”Näin unta."
Poika avasi toisen silmänsä ja katsoi Saatanaa kysyvästi. ”Jaa sinä?”
Saatana sivuutti pojan hämmästyksen. ”Seisoin unessa portilla. Se oli iso, varmaankin pronssia ja siinä oli outoja kaiverruksia.” Saatana piti pienen tauon. ”Portin takaa kuului ääntä. Se kuulosti jonkin eläimen ulinalta. Mutta se muuttui nopeasti.”
”Ulinaa?”
”Niin niin, ulinaa. Se oli korkeata ja yhtäjaksoista. Siinä ei ollut minkäänlaisia taukoja. Siinä ei ollut rytmiä eikä melodiaa.” Saatana katsoi poikaa ja tämän kauniita kasvoja ja huulia, jotka amorinkaari teki himottavan näköisiksi. Poika mulkoili häntä toisella silmällään.
”Oliko siinä sanoja?” poika kysyi, selvästi vain jotain sanoakseen.
”Ei. Se oli.. en tiedä, mitä se oli, mutta se kuulosti messulta. Uskonnolliselta laululta.”
Poika ei sanonut mitään.
”Unessa seisoin siis itse ovien edessä”, Saatana jatkoi. ”Olin tullut portaita pitkin oville, mutta portaitten alapäätä ei näy. Mitään pilviä ei näkynyt, ihan kirkas taivas levisi siinä allani.” Saatana piti nyt pidemmän tauon. ”Sitten ulina lakkasi yhtäkkiä. Pitkään aikaan ei kuulunut mitään. Sitten kuului kolahdus.”
Poika avasi kummatkin silmänsä ja Saatana luuli jo kiinnittäneensä jo tämän huomion, mutta poika vain käänsi kylkeään.
”Jotain liikkui portin toisella puolella.” Saatana vaikeni hetkeksi. ”Sitten.. portti aukesi.”
Pojan olkapäät nytkähtivät, kun hän veti peittoa enemmän korvilleen.
Saatana jatkoi: ”Portin takaa.. sieltä tulee.. sieltä näkyy.. ei mitään, mutta kuitenkin jotain. Pimeää valoa.” Saatana hiljeni hetkeksi. ”Se oli ihan erilaista kuin Helvetissä oli alkuaikoina. Unessa se tuntui täydelliseltä aineettomuudelta. Se oli pimeää, mutta jollain tavalla kuitenkin.. se valaisi itse itsensä, mutta pimensi kaiken ympärillään. Se oli.. Ei. Se on tyhjyyttä. Pimeän valon keskellä näkyi jokin hahmo… Se oli jotenkin tutun oloinen. Se oli ihmisen näköinen, mutta se ei ollut enkeli, koska sillä ei ollut siipiä. Mutta sillä oli jumalallinen aura.” Saatana piti tauon. ”Se kohotti kätensä ja sanoi.. se puhui samalla kielellä kuin Jumala. Se sanoi…”
Helvetin ruhtinas vaikeni ja tarttui poikaa toisesta hartiasta.
Pojalle tuli mieleen, että hänen olisi ehkä sittenkin pitänyt kuunnella tai edes teeskennellä olevansa kiinnostunut, koska saattoi koska tahansa menettää kaikki saamansa erityisoikeudet. Hän kääntyi ja katsoi Saatanaa. Saatanan otsalla kimmelteli hiki ja hän tuijotti hypnotisoidun näköisenä vastapäistä seinää.
Sitten yhtäkkiä Saatana sanoi: ”Se sanoi, että se aikoo tuhota maailman.”
”Häh?”
Saatana naurahti hermostuneesti ja pudisteli päätään. ”Se oli vain pahaa unta”, hän sanoi, uskomatta itsekään sanojaan.
Poika ei suostunut uskomaan. ”Etkö sinä olet Maailman Toinen Valtias…”
”Ei sillä ole mitään tekemistä tämän kanssa”, Saatana sanoi. ”Unohdetaan tämä.” Hän yritti sysätä asian mielestään. Hän halusi miettiä pojan isoa kalua ja vei kätensä pojan reidelle. ”Minä haluan miettiä sinua. Jälkeenpäin juomme viiniä ja unohdamme kaiken.”
Mutta painaessaan pojan pään alas tyynylle Saatana tajusi, ettei voisi unohtaa untaan.

Jumalten tuhon poistettuja kohtauksia

Ensimmäinen kaupallisen kustantajan julkaisema romaanini Jumalten tuho ilmestyi, no, käytännössä tänään, kun sain käsiini lämpimäiskappaleen. Kustantaja, Pikku-idiksen Jari Tammi, taas oli saanut kirjat haltuunsa viime viikon torstaina tai perjantaina. Kustantajan sivuilla oleva esittelyteksti on sama kuin teoksen takakannessa, joten linkkaan sinne.

Postailen tässä muutaman seuraavan päivän ajan käsikirjoituksesta poistettuja kohtauksia, jotka antavat jonkinlaista osviittaa siitä, millainen teos on, mutta jotka eivät ole sellaisenaan kirjassa, eli ne on joko poistettu kokonaan tai niitä on muokattu huomattavasti. Osa kohtauksista on myös vanhoja, kauan sitten kirjoitettuja - kirjoitan joskus erikseen teoksen prosessista tekstin, koska se oli aika mittava -, eivätkä ne välttämättä siinä mielessä anna hyvää kuvaa siitä, millaista tekstiä ilmestyneessä teoksessa on. Oliko riittävän epäselvästi sanottu?

Tässä ensimaistiaisena lyhyt pätkä teoksen loppuvaiheista. Myöhemmin postaan myös jatkokertomuksen tyyliin alkuperäisen "Jumalten tuhon", novellin vuodelta 1988.

Mies oli saanut hulluuskohtauksen. Tanner myöntäisi miehelle kuoleman jälkeen annettavan kunniamitalin.
Osa enkeleistä torjui säteet miekallaan. Salomaan suojeluskuntalaisia ei näyttänyt olevan enää monta elossa. Enkelit olivat hoidelleet nämä pois päiviltä.
Ja sitten oli vielä iso Opel, jonka päällä oli konekivääri. Sen ampumat luodit näyttivät purevan kaikkeen ympäriinsä juoksevaan.
Tannerilla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuka oli ison Opelin päälle asetetun konekiväärin näköisellä laitteella ampuva mies.
Tanner tajusi kaikesta vielä vähemmän, kun hän kuuli Abaddonin huutavan käytävältä: ”Ovatko ne minun tovereitani?!”
Tanner ei vastannut, koska hän ei ensinnäkään tajunnut kysymystä ja toiseksi koska toisella suunnalla, heistä oikealle Salomaan sotilaat olivat tehneet läpimurron.
Tanner ei ollut varma, uskalsiko hän katsoa ulos.
Tämä saatanan reukkuhan ei ole siunattu.

Taas vanha novelli: väkivaltaista absurdismia

Naputtelin puhtaaksi taas uuden arkistojen löydön: lyhyen väkivaltanovellin, jonka olen kirjoittanut joskus 80-luvun lopulla, tarkempaa vuotta en tiedä. Kirjoituskoneen jäljestä (!) voisin päätellä, että kyse on vuosista 1988-1990. Olen joka tapauksessa ollut lukiolainen.

Äidin kuolema

Se oli varsin vaikea päivä ja sitä koristi muutama hirvittävä kauheus.
Isä ja äiti olivat riidelleet, pahemmin kuin koskaan, ja juuri ennen päivällistä.
Isä ja minä istuimme pöydässä odottamassa kurkku- ja tomaattilautasta, jota äiti parhaillaan valmisteli. Hän käytteli varsin terävää veistä. Hänen silmänsä olivat punaiset itkemisestä.
Yhtäkkiä hän alkoi uudestaan itkeä ja laski päänsä pöydälle kätten päälle.
Kuului kauhea huuto, äiti nousi seisomaan veitsi oikeassa silmässään. Hän huusi, silmästä suorastaan lensi verta. Äiti alkoi horjua kohti meitä.
"Auttakaa!" hän huusi. Verta roiskui yltympäri pöytää.
Isä huusi vastaan: "Ämmä hiljaa, me osataan itsekin leikata kurkkua!" Sen sanottuaan hän työnsin äidin avoimesta ikkunasta pihalle.
Kuului kova läjähdys. Yritin nousta seisomaan, mutta isä kielsi sen sanoen: "Se on sinulle liian kauheata katseltavaa."

Ja tietenkin mummin piti tulla käymään samaisen päivän iltana. Hän ei ollut kuullut tyttärensä kohtalosta, mutta minä kerroin hänelle avatessani oven.
Mummi raivostui ja juoksi portaita pitkin alas. Hän tuli hetken päästä takaisin, kirves kädessään. Hän silpoi oven rikki ja kävi armotta isäni kimppuun.
Ei kulunut kauankaan, kun isäni oli pilkottu siisteihin paloihin.
Minä olin pitänyt isästäni, vaikka hän olikin tappanut äidin. Hän oli sentään minun isäni.
Otin ison leipäveitsen ja hiivin tuolissa istuvan mummin taakse. Huudahdin "uraa!" ja työnsin veitsen mummin päälaesta sisään.
Kosto oli suoritettu, mutta olin nyt yksin.
Vaan ei se mitään, nyt voinkin ostella sarjakuvia ilman että kukaan estää.

Muutoksia blogeissa, osa 2

Ilmoitin juuri toisessa blogissani Jurin tekstit (höhlä nimi, I know!), että lopetan sen päivittämisen ja siirrän kaiken sen tyyppisen matskun, jota olen sinne postittanut, tänne - eli käytännössä esimerkiksi kirjojen esipuheet, yksittäiset epämääräisissä lähteissä julkaistut artikkelit ja muut tekstit ja sen sellaiset (mukaan lukien Pulpografian hakusanat!) postitan nyt tänne, vaikka ne eivät olisikaan julkaisemattomia. Toisaalta kovin tiukka tämä julkaisukriteeri ei ole ollutkaan. Mutta oli miten oli, Jurin tekstit -blogi lakkaa (joskin se jää olemaan, jotta jo julkaistut tekstit sieltä löytää) ja tästä tulee vielä enemmän niin sanottu pääblogi. (Joskin vielä on ratkaisematta, kuinka paljon postitan tavaraa Pulpettiin, jota olen pitänyt pääbloginani. Ainakin siirrän sieltä tänne bibliografiani.) Lisäksi on vielä päätettävä, vaihdanko tämän blogin nimen joksikin muuksi, vastaamaan paremmin tarkoitustaan.

Taiteilijan elämänkohtalo: kouluaine

Käväisin eilen Turun maakunta-arkistossa perustamassa nimeäni kantavan arkiston. Siellä on kirjeenvaihtoa (jolle tullee jonkin sortin käyttökielto, lähisukulaisia ja tieteellistä tutkimusta tekevien lisäksi), vanhoja lehtijuttuja sekä valtava määrä kaikenlaisia käsikirjoituksia. Yhden tekstin - alkeellisen agenttiseikkailun - ala-asteajoilta jo postasin tänne blogiin, tässä toinen, jo huomattavasti monimutkaisempaa ja sisäistyneempää kirjoittamista, joskaan en ole aivan varma, onko tämä narsismia vai sille nauramista. Todennäköisesti kumpaakin, jos nyt uskoo että 17- tai 18-vuotias sellaiseen pystyy. Tämä on siis lukion kolmannen luokan aine; arvosanaksi sain kympin. (Olin kolmannella luokalla vielä alaikäinen, koska olin mennyt kouluun kuusivuotiaana - asia, jonka mainitsemisenkin voi laittaa narsismin tai ainakn itsekorostamisen piikkiin.) Onhan tässä tiettyä erikoista metakirjallisuudellisuutta. Sen verran, että Vampirella-julistetta minulla ei vieläkään ole, suuri osa muista tavoitteista on toteutunut... paitsi englannin kielen professuuri. (Tällaisen ajatuksen olinkin jo autuaasti - ja onneksi - unohtanut.) 

Taiteilijan elämänkohtalo
Lukion äidinkielen aine, 3. luokka (1989-1990)

"Siinä se nyt sitten on: kaikkea mahdollista itsestään luuleva pojankloppi, silmälasit, tukka taakse kammattuna. Mikähän sekin luulee olevansa? Runoilija! Niin varmaan: osaako edes kaljaa juoda? Onko vielä neitsyt..? Hahhah, eihän se tiedä elämästä mitään!"

"Kuka olet sinä sanomaan, että runoilijan täytyy elää hurjaa elämää: mistäs sinä sen tiedät, miten niitä paperille laitettavia kokemuksia saa? Miksi sitä nyt joka naintia ja känniä pitäisi kuvata?"

"Rimbaud, Baudelaire, Hemingway, Apollinaire..."

"Suuria runoilijoita, myönnetään pois! Mutta eihän voi väittää, että tuon koltiaisen pitäisi olla samanlainen! Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki olisivat mainittujen kaltaisia ryyppääjiä, seikkailijoita ja kuppaan kuolijoita? Ei mitään, sanon minä!"

"Ohhoh! Nyt puhut ristiin: jos en minä ole mikään sanomaan, millainen runoilijan tulisi olla, niin miten sitten sinä?"

"Suvaitsemattomia olemme kaikki, minä, sinä ja ne muut. Ja varsinkin tuo poika! Mitähän siitäkin tulee: ei ikinä voisi muuta hyväksyä kuin omansa..."

"Siinä näet, siinä näet: ei kokemusta elämästä, ei suvaitsevaisuutta!"

"Ei ollut Baudelairekaan kovin suvaitsevainen!"

"Äsh.. ole sinä Baudesta hiljaa!"

"No kumminkin: vannon ja vakuutan, että tuosta pojasta vielä tulee jotain, ja kun häntä sitten muistellaan, muistellaan sitä ankaraa hyökkäävyttää ja suvaitsemattomuutta!"

"Ja sekö sitten on hyvä juttu? Eikö voisi olla parempi, että hän olisi avoin ja suvaitsevainen?"

"Kumpi meistä nyt sitä hurjaa runoilijaa puolustaa?" Huokaisu. "Mutta annas olla nyt. Meidät pantiin tänne tutkimaan tuon kakaran kohtaloa. Emmekö jo aloittaisi? Onko sinulla kynä ja paperia? Hyvä, kirjoita sitten näin: 'Tulee mitä luultavimmin hyväksi runoilijaksi, koska osoittaa jo nyt muodon, joskaan ei vielä sisällön hallintaa...' Laitetaan niitä faktoja sitten joskus. Mutta jatketaan nyt... Kai me muuten olemme samaa mieltä tuosta äskeisestä?"

"Suurimmaksi osaksi. Mutta... en minä nyt niin varma tuosta muodon hallinnasta ole..."

"Anna sen nyt silti olla. Taiteilijan elämänkohtaloahan tässä ennustetaan. Tulee siis kuitenkin hyväksi."

"Jos oppii kriittiseksi."

"Aivan. '...joskaan ei sisällön hallintaa.' Mutta jos sittenkin aloittaisimme elämästä, emmekä teksteistä."

"No se nyt ei olisi vaikeaa. Hänhän sanoo menevänsä lukemaan englantia. Siitä ei ole epäilystäkään, mutta mitä sitten tapahtuu?"

"Mitäkö? Poika julkaisee pari runokokoelmaa..."

"Entä julkisuus: saavatko ne huomiota?"

"Mistä minä tiedän? Jos se vaikkaa epäonnistuu, päästää läpi huonoja tekstejä? Ja kukaan ei lue ja sitten niitä saa Suomalaisen Hintakuopasta vitosella!" [Suomalaisen Kirjakaupan kauppojen halpisosasto, jota ei enää ole. - jn]

"Ei kai sitä voi sanoa! Mutta sen perusteella, mitä minä tuosta kakarasta tiedän, näin ei tule käymään."

"Ei kai sitä voi sanoa, ei kai sitä voi sanoa! Mitä me tässä sitten teemme: sanomme sen, mitä ei voi sanoa! Muista, mitä Wittgenstein sanoi!"

"Mistä ei voi puhua, siitä täytyy laulaa!"

"Typerys!"

"No no, eipäs nyt raivostuta. Meillä on tehtävä. Kohta tämä tuntikin loppuu ja tuo poika kyllästyy riitelyymme."

"Jatketaan siis. Anna tulla."

"Hänhän tähtää kääntäjäksi."

"Aivan, mutta puhuu hullu myös englannin kielen professuurista."

"Ei! Mitä se aikoo? Englannin professoriksi?!"

"Niin niin!"

"Hohhoh, pysyisi nyt vain siinä runoilussa!"

"Just!"

"Nyt riitti!"

"Mitä?"

"Kuka?"

"Se, josta puhutte. Minä kyllästyin. Herranen sentään, kaksi terävää ja lukenutta miestä eikä jälkeä synny! Voi Jeesus ja sen isä! Kuka teidätkin laittoi hommiin?"

"Kaikki alkoi siitä, kun se Paunu pisti aineen pystyyn. Ja joku niistä oppilaista pani meidät hommiin, kai pelkäsi, ettei itse osaa!" [Juhani Paunu oli lukiossa äidinkielenopettajamme. - jn]

"Voi sitäkin tomppelia! Laittoi teidät hommiin, ettehän te edes tiedä mitään! Ette runoudesta, vielä vähemmän minusta! Pitääkö minun itse tehdä tämä loppuun?"

"Kai sinä nyt paremmin kirjoitat kuin..."

"...kuin me puhumme, vai?"

"Idiootti!"

"Hyvä on, minä kerron, mitä minulle tapahtuu."

"Älä sitten kehu itseäsi!"

"En en. Okei... siinä te olitte oikeassa, että minusta tulee hyvä runoilija. Ja englannin kääntäjä. Se professorijuttu on vitsi: minä vain haluaisin tehdä tutkielman englannin maailmankieleksi tulosta."

"Siinä vaiheessa, kun sinä sitä teet, se on jo tehty!"

"Älkää keskeyttäkö! Minä en tiedä, menenkö naimisiin. Ja mitä väliä sillä nyt sitten on?" Pitkä tauko. "Ei tästä kyllä silti tule mitään! Mitä minä voin sanoa siitä, millainen tulee minun kohtaloni olemaan? Minä hankin jostain Vampirella-julisteen ja kehystän seinälle, autoa en osta, kirjoitan pari kolme kokoelmaa ja romaania, käännän hyviä kirjoja. Asun jossain, yritän hankkia edes kohtalaisen tyylikkäitä huonekaluja. Käyn elokuvissa ja teen niitä jätkien kanssa. Keräilen kirjoja. Opettelen laittamaan ruokaa ja.. hm.. ystävystymään naisten kanssa." Taas tauko. "Ja siitä, miten ihmiset - kriitikot, Ilta-Sanomat ja muut - tulevat minuun suhtautumaan, en tiedä hyttysen läjän vertaa! Jos tietäisin, en olisi tässä! Olisi kai sitä hauska päästä aukomaan suutaan telkkariin tai radioon - hitto, tämähän nyt on ihan naurettava juttu! Onko tämä kaikki tullut paperille?"

"Ei ei, meidänhän piti kirjoittaa sinun elämänkohtalosi."

"Siis tämä keskustelu pysyy keskusteluna? Mikä helpotus!"

"Odotas vähän..."

"Mitä?!"

"Älä nyt hermostu, mutta luulen kuulleeni naksahduksen nauhurin mennessä päälle."


PS. Minä, joka laitoin nämä kaksi asiantuntijaa asialle, haluan pysytellä tuntemattomana. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka keskustelun äänitti, mutta sain nauhan postissa ja tässä se nyt on, kuultavananne.

Esimerkki todellisesta mollaamisesta

Facebookissa on suututtu kriittisten linkkien levittämisestä joistain presidenttiehdokkaista ja väitetty sitä ehdokkaiden mollaamiseksi. En oikein keksi, millä perusteella hyvin kirjoitettu ja argumentoitu teksti on mollaamista. Alla todellista mollaamista vuosien takaa: Sensaatio-Uutiset -nimisen lehden Kekkos-aiheista uutisointia vuodelta 1955. Pahoittelen, jos teksteissä on kirjoitusvirheitä, en ole ehtinyt niitä vielä oikolukea. (Nämä ovat tulossa kirjaan, jota kokoilen, joten käyn ne läpi joka tapauksessa.)

Kekkosen sopivaisuus presidentiksi

Maalaisliitto ja sen pää-äänenkannattaja Maakansa pahoittelee pääartikkelissaan 21. pnä huhtikuuta mm. Sensaatio Uutisten Kekkosen tappelua koskevaa artikkeliamme viime numerossamme. Lehti mainitsee mm., että Kekkosen vastustajat turvautuvat taas samoihin keinoihin kuin viisi vuotta sitten: henkilöön kohdistuvaan parjaukseen, vihjailuihin ja vääristelyihin.
OLIKO KEKKOSEN TAPPELU VÄÄRISTELYÄ?
Ensiksi haluaisimme hiukan valaista Maakansaa. Lehtemme on täysin puolueeton ja me hyökkäämme kaikkia epäkohtia vastaan. Siksi me myös hyökkäämme henkilökohtaisesti Kekkosta vastaan, sillä Kekkosen tappelu ei tietääksemme ollut koko maalaisliiton asia. Vai kuinka?
Meidän täytyy syvästi valittaa, että maalaisliitto ei tunne psykologian alkeellisia asteita. Vaikka lehti itse toteaa, että Kekkonen jo edellisissä presidentinvaaleissa joutui rumputuleen tekemistään harha-askelistaan, niin puolue taas itsepintaisesti kannattaa samaa ehdokasta.
Maakansa toteaa edelleen pääartikkelissaan: "On näet, muistettava, että ehdokkaasta tulee aikanaan joka tapauksessa presidentti eikä ole soveliasta, että hänet epäarvokkaalla tavalla mustataan ihmisenä ja kansalaisena."
Maakansa on aivan oikeassa, yhdestä ehdokkaasta tulee presidentti. Siksi juuri lehtien velvollisuuksiin kuuluu valaista kansalaisia, muussa tapauksessa he joutuvat ostamaan sian säkissä. Voisi jopa sattua sellainen vahinko, että Kekkosesta tulisi presidentti!
Luuleeko maalaisliitto tosiaan, että Kekkonen voisi samalla arvokkuudella kuin meidän entiset ja meidän nykyisemme periä tätä korkeaa ja vastuunalaista paikkaa? Kuinka Kekkonen silloin käyttäytyisi, kun hän nyt jo matkalla hotellitappeluun keskellä yötä huutaa vahtimestarille:
- Ovi auki, täältä tulee pääministeri ja tuleva Suomen presidentti!
Sopiiko myös, että Suomen tuleva presidentti ahdistelee kunniallista naista yrittäen hävyttömillä keinoillaan pakottaa hänet seuralaisekseen?
Tuntuisiko mukavalta, jos joku ministerin rouva keskellä yötä soittaisi rouva Kekkoselle presidentinlinnaan pyytäen maan ensimmäistä naista noutamaan räyhäävän miehensä pois tappelemasta heidän huoneestaan?
Jne.
Koska maalaisliitto ja kohta koko Suomen kansa tietää, minkälainen presidenttiehdokas Kekkonen on, olisi jo paikallaan, että Kekkonen vapaaehtoisesti tai puolueen parasta ajatellen pakotettaisiin luopumaan ehdokkuudesta.
Jokainen järkevästi ajatteleva kansalainen voi jo aavistaa minkälaisia seurauksia syntyisi, jos Kekkonen tulisi valituksi. Humalapäissään hän voisi aiheuttaa millaisia skandaaleja tahansa. Presidentinlinna on toistaiseksi ollut pyhä paikka. Siellä ministerit, muut vieraat ja naiset ovat saaneet olla rauhassa, mutta...
Poliittisesti Kekkonen on myös esiintynyt arveluttavalla tavalla. Ei voi tosin sanoa, että hän olisi toiminut maanpetoksellisesti, mutta luuleeko Kekkonen ja maalaisliitto, maamme etua silmälläpitäen, että olisi suuri onni, jos Kekkosesta tulisi presidentti? (...)
Pääkirjoitus 30.4.1955



KEKKOSEN LUOVUTTAVA presidenttiehdokkuudestaan

Hotellitappelut jatkuvat:
Raahasi naista korvarenkaista

Pääministeri Urho Kaleva Kekkonen ei ole viisastunut, vaan jatkaa entistä virkeämmin tappelujaan ja yhteenottojaan humalapäissään. Äskettäin on kaksi kahakkaa sattunut eri hotelleissa. Räikein sattui juuri sinä yönä, jolloin lehtemme edellinen numero oli valmistumassa.
Kekkonen yritti väkisin saada yhtä naista autoonsa, mutta nainen ei halunnut seurata humalaista pääministeriä ja omien puheittensa mukaan Suomen tasavallan tulevaa presidenttiä, vaan taisteli sitkeästi kunniansa puolesta. Kekkonen yritti parhaansa, ja kun ei muu enää näyttänyt auttavan, pääministeri viimeisiä keinoja ponnistaen katutappelijan tapaan sai kovakouraisen otteen naisen korvarenkaista. Naisen onneksi korvarenkaita ei ollut kiinnitetty korvalehden läpi, vaan ne irtosivat. Näin kunniallinen nainen pelastui kuin ihmeen kautta Kekkosen kynsistä ja pääsi juoksemaan pakoon.
Kekkonen oli ollut mukana erään suuryhtiön tilinpäätöspäivällisillä ja jatkoilla eräässä hotellissa, josta Kekkonen yritti aamuyöllä poislähtiessään väkisin viedä em. naista mukaansa.


KEKKONEN VIETIIN POLIISIASEMALLE
Täysjuovuksissa ruotsalaisessa suurhotellissa
Tukholma, elokuussa.
(Sensaatio Uutisten erikoistieto.)

Pääministeri Kekkonen, ja ns. presidenttiehdokas, on nyt täydellisesti pilannut kaikki mahdollisuutensa päästä valtion päämieheksi. Jokin aika sitten hän räyhäsi sen verran eräässä arvokkaassa ruotsalaisessa hotellissa, että hänet oli vietävä poliisiasemalle selvitäkseen.
Kekkonen oli ko. hetkenä niin juovuksissa, että hän ei edes oivaltanut, mihin hänet vietiin. Muuten hän luultavasti olisi tunnetulla tavallaan pistänyt ravintolassa täysin sekaisin.
Tällä kertaa sattui niin mukavasti, että ei edes hovimestari tai poliisit tunteneet Suomen pääministeriä, vaan hänet vietiin suoraan putkaan.
30.4.1955

KEKKOSEN yöseikkalut filmataan
Käsikirjoitus on valmis, sensuuri saa paljon työtä

FILMI VÄINÖ LINNAN romaanista "Tuntematon sotilas" tulee kohta jäämään varjoon. Sensaatio Uutisten erikoistietojan mukaan on todellinen bestseller-filmi valmistumisvaiheessaan, nimittäin Urho Kaleva Kekkosen elämäkerta. Käsikirjoitus on jo melkein valmis, muutamat tarkistukset ja lisätiedot lähinnä Kekkosen yöseikkailuista puuttuvat vielä. Käsikirjoituksen laatija on ollut kosketuksessa erään ulkomaalaisen filmiyhtiön kanssa, joka on kiinnostunut tästä kiitollisesta aiheesta.
Kokonaisuutena filmi tulee Suomea ja Pohjolaan lukuun ottamatta herättämään mielenkiintoa koko länsimaailmassa, sillä käsikirjoituksessa ei ainostaan mainita Kekkosen tappeluista ja lemmenseikkailuista, vaan myös hänen suuntautumisestaan itään päin.
Jo se seikka, että tehdään filmi vielä elossa olevasta valtiomiehestä on harvinainen, ja sitäpaitsi tiedämme, että Kekkosta ei tulla imartelemaan. Käsikirjoituksessa ei tosin sanota suoraan, että päähenkilö on Kekkonen, mutta asioitten kulusta sen käsittää helposti.
Filmin luoja ei ole halunnut tarjota käsikirjoitusta suomalaisille filmiyhtiöille, koska hän arvelee, että nämä, asian arkaluontoisesta aiheesta johtuen, eivät uskalla valmistaa sitä, ei ainakaan kaikissa kohdin käsikirjoituksen mukaan.
Kun filmi aikanaan tulee Suomeen, odotetaan, että filmitarkastajien sakset ovat ahkerassa käytössä.
13.8.1955

Suomalaiset ja kansallissosialismi

Näin kirjoitti ihan ehta suomalainen natsi Vietti Nykänen vuonna 1942 kirjassaan Suomen tie:

On siis helposti ymmärrettävissä kansamme suopea suhtautuminen kansallissosialismiin, mikä tuo vihdoinkin oikeudet suomalaisuudelle ja kansamme syvien rivien pyhille toiveille. Mikäli suomalaiset yhteiskunnallisesta asemastaan huolimatta käsittävät nämä kauniit periaatteet ja kansan yhtenäistymisen tärkeyden, niin ehdottomasti omaksuvat he kansallissosialismin ja antavat sille tukensa. Vain tämän aatteen noudattamisen avulla voivat suomalaiset päästä oikeuksiinsa ja poistaa harteiltaan vierasperäisen ikeen, minkä ansiosta niin monet kansalliset tehtävät ovat jääneet suorittamatta ja kansamme syvät rivit monessa suhteessa pysyneet lapsipuolen asemassa.

Natsivahti-blogi

Facebook estää linkittämästä Natsivahti-blogia ja poistaa sieltä myös TinyURL-muotoon muutetut osoitteet. Tämä on äärimmäisen kestämätöntä ja idioottimaista toimintaa Facebookilta, koska Natsivahti-blogiin postatut kuvakaappaukset osoittavat, että hyvin monet perussuomalaisia lähellä olevat tahot kehottavat suoranaisiin rikoksiin. Jaan linkin blogiin tänne sekä liitän tähän myös Saku Timosen bloggauksen aiheesta.

Natsivahti

Saku Timosen bloggaus

Vielä poisto arkkitehtuurikirjasta

Postasin aiemmin - jo marraskuussa - poistoja Turun arkkitehtuurioppaasta, jota olen tehnyt Mikko Laaksosen kanssa. Kirja ei ole vieläkään ilmestynyt, mennee hyvinkin maaliskuulle. No, oli miten oli, tässä kuitenkin vielä yksi poisto kirjasta - tai ei varsinainen poisto, vaan enemmänkin teksti, jota editoitaessa lyhennettiin rutkasti ja lisäksi poistettiin kohtapuoliin purettavat rakennukset eli huoltorakennukset Kärsämäentien toiselta puolelta. Lisäksi tässä saattaa olla joitain virheitä rakennusten suunnittelijoiden kohdalla, on mahdollista (enkä ole korjannut sitä tähän tekstiin), että Kuurma on suunnitellutkin kaikki alueen rakennukset. 

Hellaksen ja Leafin tehtaat
Kärsämäentie 35
Tehtaan konttori
1900-luvun alku, muutos Woldemar Kuurma 1942
Konttori- ja koulutusrakennus
1900-luvun alku, muutos Woldemar Kuurma 1942
Suklaatehdas
Woldemar Kuurma 1941

Vuonna 2006 lakkautetun Turun Leafin tehtaat muodostavat kiinnostavan rakennushistoriallisen kohteen. Alueella sijaitsi alun perin 1856-1913 Amalieborgin panimo, jonka rakennuskanta oli laajaa ja käsitti myös työläisten asuinrakennuksia Kärsämäentien toisella puolen. Alue oli tuolloin vielä Maarian pitäjää. Panimon lakkautettua toimintansa tiloihin siirtyi turkulaisen Gardbergin perheen perustama makeistehdas, joka käytti kauppanimeä Hellas. Muutoksia rakennuksiin tehtiin jo tällöin, mutta niiden piirustuksia ei ole säilynyt.
Panimon rakennuksista on jäljellä vanha U-kirjaimen muotoinen päärakennus, joka on alun perin 1900-luvun alusta ja josta tehtiin makeistehtaan konttorirakennus 1915. Aumakattoisen rakennuksen massa on edelleen 1910-luvun asussa, julkisivut on rapattu ja maalattu valkoisiksi. Rakennuksen alla on 1800-luvun viinikellareita, joissa on säilynyt alkuperäisiä kiviseiniä, tiiliholvia ja teräspylväitä. Konttorirakennuksen toisessa kerroksessa on lähes alkuperäisenä säilynyt viihtyisä ruokala sisustuksineen. Sisätiloissa on 1940-luvulle tyypillisiä lakattuja ovia. Konttorin takana on koulutustilana toiminut rakennus, joka on 1900-luvun alkupuoliskolta (muutokset Kuurma, 1942). Näiden takana on mm. kattilahuone (Kuurma, 1941), jonka pohjoispäädyssä on funktionalistinen pystyikkunaryhmä.
Näkyvin Hellaksen rakennuksista on 140 metriä pitkä suklaatehdas, joka levittäytyy maisemaan Kärsämäentien suuntaisesti. Funktionalistinen rakennus oli alun perin kolme- ja nelikerroksinen, mutta korotettiin kauttaaltaan nelikerroksikseksi 1949. Alun perin 85 metriä pitkä rakennus sai lopullisen pituutensa vuoden 1962 laajennuksessa. Satulakattoisen tehtaan julkisivut ovat vuorolimitettyä kalkkihiekkatiiltä. Tehtaan edessä on Jussi Vikaisen patsas "Sadetyttö ja makeisputto" (1949), johon liittyy suihkulähde. Vanha konttorirakennus on kytketty suklaatehtaaseen vinosti sijoitetulla nivelellä. Vieressä on puinen portinvartijan koppi (Kaarlo Kiviranta, 1947).
Tehdasalueella on myös neljä panimon johdon käyttöön tarkoitettua asuinrakennusta, jotka on kaikki rakennettu alun perin panimon aikana 1900-luvun alussa ja muutettiin 1940 makeistehtaan käyttöön (Kuurma). Suuressa osassa rakennuksia on mansardikatto. Alueen takaosassa on tehtaan rakennuskantaa 1960-1980-luvuilta.
Kärsämäentien toisella puolella on alun perin 1900-luvun alussa rakennettu sauna- ja verstasrakennus (muutos Kaarlo Kiviranta, 1948), edustustila (Kiviranta, 1945) sekä U-kirjaimen muotoinen huoltorakennus (Kiviranta, 1945). Edustustilan pyörökaarilla varustetut ovet luovat hauskasti tuntua vanhemmasta rakennuksesta.
Paltankatu 16-18:ssa on 1955 rakennettuja kerrostaloja, jotka tehtiin makeistehtaan työntekijöille. Kolmikerroksiset talot olivat Kärsämäen ensimmäiset kerrostalot.
Makeistehtaan lakkautettua toimintansa alueelle on muodostunut pienyritysten keskus sekä Leaf Areena -liikuntakeskus.

John Koivisto ja terroristit

Olen keräillyt kasaan kaikenlaisia papereita antaakseni ne maakunta-arkistoon, jotta sinne muodostettaisiin Juri Nummelinin arkisto (tai kokoelma, en ole oikein päässyt perille, mikä on oikea nimitys). Toin äskettäin äitini luota Porista pari kassillista lapsuuden ja teini-iän kirjoitelmia. Osa aiheutti aikamoistakin häpeää, osa huvitti, varsinkin tämä: viidennellä tai kuudennella luokalla 80-luvun puolivälin tienoilla kirjoitettu nopeatahtinen agenttitarina, jonka sankarin nimen rippasin Porin sarjakuvaseuran lehdessä ilmestyneestä James Koivisto -parodiasta. Alussa on alalle tyypillinen sankarin esittely - ei mitään käsitystä, miksi sankarini on syntynyt Kuusamossa. 

John Koivisto

Syntynyt: 6.11.1955 Kuusamossa, muutti -56 Englantiin
pituus: 189 cm
paino: 91 kg
silmien väri: ruskea
hiusten väri: tumma
kengännumero: 45
erikoistuntomerkit: arpi vasemmassa poskessa, ontuu lievästi vasenta jalkaa, melkein aina sikari suussa, tummat viikset
ammatti: agentti (SMB-yhtiö)

John Koiviston uusin auto:
Vuoden -84 Ferrari BB 512i
Nopeus: 300 km/h
Moottori: 4990 cm3, 365 hv, sylinteri B12
Erikoislaitteet: 1 20 mm tykki, heittoistuimet, panssarimuovilasit, 5 kp suihkumoottori hyppyjä varten, koukku autojen kiinni ottamista varten

John Koivisto ja terroristit

Suojelupoliisi pyysi John Koivistoa tuhoamaan terroristit, jotka riehuivat Helsingissä, Turussa, Tampereella, Porissa jne. Koivisto suostui heti kuultuaan palkkiosumman 250 000 mk.
Porissa oli tuohon aikaan Pori Jazz, jotka olivat ihanteellinen paikka terroristeille.
Koivisto ajoi Ferrarillaan Kirjurinluotoon. Siellä soitti Robert Monroe.
Koivisto istuutui ruohikolle, sytytti sikarin ja tarkasti Browninginsa.
Kello oli 11.45, kun eräs Dodge Mirada kaarsi paikalle. SIitä ryntäsi esiin neljä konepistoolein varustautunutta miestä. He ampuivat Robert Monroen ja hänen yhtyeensä. Sitten lensi pari kaasupommia. Mutta Koivisto peitti suunsa liinalla ja ryntäsi lavalle. Hän ampui yhtä miestä jalkaan. Muut pääsivät pakoon. Koivisto kysyi mieheltä: - Kuka olet? Turhaan, mies oli tappanut itsensä veitsellä. Koivisto juoksi nopeasti Ferrariinsa ja starttasi.
Dodgessa olijat olivat nimeltään James Turner, Dominique Lobes ja Benito Caprini. Turner oli ajaja ja Lobes ja Caprini sala-ampujia. Caprini katseli takseen. Hän huusi: - Ferrari seuraa! Jim, kiihdytä! Turner painoi kaasun pohjaan ja kääntyi Yyteriin vievälle tielle. Lobes ja Caprini ottivat konepistoolinsa ja alkoivat ampua kohti Ferraria.
Koivisto painoi nappia kojelaudassa. Auton nokasta lensi koukku, joka pysäytti auton. Koivisto ryntäsi Dodgen luo - nähdäkseen miehet kuolleina.

2

Koivisto palasi taloonsa. Hän sytytti sikarin ja alkoi miettiä.
Mietittyään varttitunnin Koivisto meni jääkaapille ja otti sieltä kaljapullon.
Seuraavana päivänä Koivisto meni Porin taidemuseoon, joka oli räjäytetty. Raunioissa ei ollut mitään. Sitten hän kävi Satakunnan museossa. Ei sielläkään mitään.
Kirjurinluodosta kuului pamahdus. Koivisto juoksi autoonsa ja ajoi Kirjurinluotoon. Sieltä oli kovaa vauhtia tulossa Datsun Bluebird. Se ajoi kohti Satakunnan Työn toimitusta. Sen kohdalla autosta lensi kranaatti. Toimitus räjähti. Koivisto painoi nappia ja auto hyppäsi ilmaan. Ferrari putosi Datsunin eteen. Datsun kiilasi tien sivuun. Koivisto juoksi Datsunin luo. Sielläkin kaikki kuolleita. Koivisto heitti sikarintumpin maahan. Ihmisiä alkoi kerääntyä toimituksen lähelle. Koivisto tutki autoa. Ei mitään. Poliisikin tuli jo paikalle. Tietysti myös ambulanssi ja paloauto. Poliisit kyselivät ihmisiltä kaikennäköistä. Koivistolta kysyttiin: - Mistä tuo Ferrari on saatu? Niitä ei ole Suomessa. Koivisto vastasi: - Ei Suomeen tuoda Suburbanejakaan. Silti niitä on. Sitten hän lähti.
Matkalla Kirjurinluotoon hän keksi keinon. Ensiksi hän kuitenkin kävi Kirjurinluodossa. Siellä hän kyseli Monroesta. Hän sai selville, että Monroe oli vastustanut rotusortoa ja saanut Ku Klux Klanin vihat päälleen. Koivisto lähti taidemuseoon. Vieraskirjaa tutkittuaan hän sai selville, että parikymmentä mustaihoista oli räjähdyksen aikoihin ollut siellä. Sama myös Satakunnan museossa.
Sitten Koivisto ajoi suojelupoliisin paikalliseen osastoon. Hän kysyi sen johtajalta: - Onko Suomessa ollut Ku Klux Klanin liikehdintää? Johtaja muisteli hieman aikaa ja sanoi sitten: - On ollut, vuodesta -85 lähtien. - Kiitos! Koivisto sanoi ja lähti. Mutta palasi pian takaisin. Hän kysyi johtajalta: - Missä sen päämaja on ollut? - Ei tiedetä. Mitä siitä sitten?
Koivisto sytytti sikarin ja sanoi: - Eipä mitään. Sitten hän lähti.

3

Ajaessaan takaisin taloonsa Koivisto mietiskeli. Miksi Satakunnan Työn toimitus räjäytettiin? Ja kenen toimesta? Oliko asialla Ku Klux Klan? Tai jokin ääriryhmä? Terroristien itsemurhat ja heidän yleiskansallisuutensa. Koivisto heitti sikarin maahan. Sitten hän ajoi Porin Tietokonekeskukseen.
Sieltä hän palasi pian erittäin iloisena. Sitten lähti ajamaan kohti Helsinkiä.
Siellä hän ajoi Suomen Vapaudenpuolueen toimistoon. Kaikkialla näkyi ulkomaisia miehiä. Koivisto varoi tarkoin miehiä ja pääsi pujahtamaan autotalliin. Siellä oli monta nopeaa autoa, mm. yksi Lamborghini. Sitten Koivisto meni varastoon, joka oli autotallin vieressä. Siellä oli aseita, kuten parikymmentä Suomi-konepistoolia. Seinillä riippui Ku Klux Klanin ja Ruotsin Vapauspuoleen tunnuksia. RVP, kuten SVP:kin, olivat puolifasistisia järjestöjä. Koivisto hymyili ja otti pari kuvaa aseista ja tunnuksista. Sitten hän kääntyi lähteäkseen, mutta ovella seisoi kaksimetrinen mies. Koivisto nielaisi. Mies alkoi liikkua. Koivisto työnsi kätensä hitaasti taskuun. Poisti Browningin varmistimen ja veti. Mies vain käveli kohti Koivistoa. Koivisto ampui miestä jalkaan. Mies pysähtyi ja veti oman Coltinsa esille. Koivisto löi miestä mahaan. Ei vaikutusta. Sitten potkaisu mahaan. Mies käpertyi ja Koivisto ryntäsi ulos vajasta. Hän juoksi Ferrariin ja lähti. Hän ajoi kohti Supon toimistoa. Siellä hän teki ilmiannon SVP:stä. Poliisit pidättivät kaikki sen jäsenet. MuidenSVP:n piiritoimistojen henkilöstö vangittiin. Ruotsiin annettiin tieto RVP:stä. Koivisto sai luvatut 250 000 markkaa.

Poistoja Turun arkkitehtuurioppaasta

Tänä vuonna - mahdollisesti ja toivottavasti! - vielä ilmestyy pitkään tekeillä ollut Turun arkkitehtuuriopas, jota olen tehnyt yhdessä Mikko Laaksosen kanssa. Kirjan kustantaa helsinkiläinen Kustantaja Laaksonen, jolla ei nimestä huolimatta ole mitään tekemistä Mikon kanssa. Teoksen viime vaiheissa tekstistä poistettiin joitain rakennuksia, ja ajattelin laittaa pätkät tänne. 

Kivikukkaro [kuvassa]
Kivikukkaro (Yliopistonkatu 29 b, Aarne Ehojoki, 1973-1975) on marmorijäljitelmäpintainen liiketalo, jonka alkuperäiset pankki-interiöörit tuhottiin 2000-luvun alussa, jolloin rakennus muutettiin Anttilan tavarataloksi. Rakennus poikkeaa voimakkaine pystylinjoineen suuresti muusta, rauhallisemmin jäsennellystä Yliopistonkadusta.

Kestilän tavaratalo
Yliopistonkatu 26
Olli Kestilä ja Knut von Troil 1955; korotus 1963-1964
Rationaalinen liikerakennus, josta aistii edelleen aikakauden hengen. Tavaratalo on jaettu useisiin erillisiin liiketiloihin.
[Myöhemmin selvisi että alkuperäinen, vuonna 1955 valmistunut talo oli vain kolmekerroksinen ja harjakattoinen, nythän se on viisikerroksinen ja tasakattoinen. Vai olisikohan siinä peräti kuusi kerrosta?]

Brahenkatu 11 - Maariankatu 4, Lauri Sipilä, 1949-1953
Puutorin varressa olevan laajan asuin- ja liiketalon julkisivussa huomio kiinnittyy mäntyaiheiseen valomainokseen. Rakennuksen pihalla on kaksikerroksinen liikesiipi (Lauri Sipilä, 1953-1954).

Maariankatu 8
Maariankatu 8 on miellyttävästi eri julkisivumateriaaleilla rytmitetty liike- ja asuinkerrostalo. Talon sisäpihalle mennään kahta kautta, Kauppias- ja Maariankadulta aikoinaan modernia kauppakäytävää pitkin. [Tähän ei ilmeisesti ole saatu tietoja suunnittelijasta ja rakennusvuodesta, arvioisin että talo on 1950-luvun puolivälin tienoilta.]

Välikatu 3
Välikatu 3:ssa on kaksi puista asuinrakennusta (G. F. Caven, 1853; Johannes Östman, 1887), joista vanhempi, Puistokadun varrella oleva talo on nykyisin päiväkotikäytössä. Pihan perällä on tiilinen ulkorakennus (1896), joka on muutettu asunnoksi. [Näistähän oli pieni kiista jokin aika sitten, kun Hesburgerin Heikki Salmela halusi purkaa talot ja laajentaa hampurilaiskioskiaan. Onneksi Salmela perääntyi asiassa.]














Onninlinna [kuvassa]
Tiilentekijänkatu 4
Lauri Sipilä, 1943-1944
Yksinkertainen kolmikerroksinen talo, jonka rakennutti tehtailija, kärpäspaperin valmistaja Onni Sarlin. Pääoven klinkkeriverhoillussa syvennyksessä on Sarlinin reliefikuva.

Tiilentekijänkatu 12-14
Vaatimattomampia, mutta lähempänä tuhoutuneiden rakennusten mittakaavaa ovat viisi kaksikerroksista puutaloa, Tiilentekijänkatu 12 (Lauri Sipilä, 1945-1946) ja Tiilentekijänkatu 14 (Seppo Hytönen 1941-1946).












Viking Linen terminaali [kuvassa]
Funktionalistiset vanha voimakasiini (1934) ja tavarasuoja 3-4 (1940-1946) on yhdistetty ja uudistettu Viking Linen terminaaliksi 1987-1988 (Antti Mäki / arkkitehtitoimisto Sigvard Eklund).

Munan toimistorakennus
Vallihaudankatu 10 (Ilmari Ahonen, 1937-1939) on alun perin Vientikulma Munalle rakennettu funktionalistinen tiilinen toimisto- ja varastorakennus. Satamakadun risteyksessä rakennuksessa on pyöristetty kulma ja voimakkaasti diagonaalinen seinä, joka erottaa toimisto- ja varasto-osat toisistaan. [Oletan tyylillisistä ja materiaalisista samankaltaisuuksista, että Ruissalontien Patterihaan puoleisessa päässä oleva toimistorakennus on myös Ilmari Ahosen työtä.]

Linnankatu 85
August Karlsson, 1930
Klassistinen toimisto- ja autotallirakennus on ollut myymäläkäytössä.

Linnankatu 71
Pihalla on kaksi uusrenessanssityylistä asuinrakennusta ja tiilinen ulkorakennus (Anton Salviander, 1898) sekä autotalli (Albert Richardtson, 1923-1924). [Tämä kohta tulee lähes sellaisenaan kirjaan, mutta Richardtsonin suunnittelemaa autotallia ei mainita, koska se purettaneen huonokuntoisena, kun Linnafältin puukaupunginosa etenee tuotantoon. Talli on sellaisenaankin vaatimaton.]

Brahenlinna
Linnankatu 5
Olli Kestilä 1957
Brahenlinna on rytmikäs ja julkisivultaan vaihteleva kerrostalo. Rakennuksen paikalta on purettu Charles Bassin ja P. J. Gylichin suunnittelema empirerakennus (1844).

Turun Suomalainen Säästöpankki, nyk. Nordea
Albert Richardtson, 1925
Korotus Erik Bryggman 1954
Nykyasu ja pankkisali Aarne Ehojoki 196?
Asunto-osakeyhtiö Pyramid
Yliopistonkatu 14 b
Robert Lyly 1927-1928
As Oy Kauppiaskatu 9
Kauppiaskatu 9 a
Arkkitehtitoimisto Ole ja Bertel Gripenberg 1956-1957
Yliopistonkadun ja Kauppiaskadun kulmassa on 1925 rakennettu Suomalaisen Säästöpankin pankki- ja asuinrakennus. Albert Richardtsonin suunnitelma oli jykevän klassistinen. Rakennusta korotettiin 1954 Kauppiaskadun puolella yhdellä kerroksella Erik Bryggmanin piirustusten mukaisesti. Rakennuksen päälle rakennettiin 1960-luvulla uusi tumma lasinen julkisivu Aarne Ehojoen suunnitelmien mukaan ja uudet pankkisalit. Pyramid on klassistinen asuin- ja liikerakennus.
Viereisen Kauppiaskatu 9 a:n asuin- ja toimistokerrostalon rasterijulkisivu on suhteikas. Rakennukseen liittyy kauppakäytävä.

Wiklund
Kauppiaskatu 9
Arkkitehtitoimisto Ole ja Bertel Gripenberg 1956-1957 ja 1961-1963
Wiklundin tavaratalon kahdesta erikokoisesta osasta valmistui ensiksi horisontaalinen matala osa, myöhempi korkea hotelliosa. Rakennuksen julkisivuja on myös muutettu useaan otteeseen, nykyinen asu on 2006-2007 tehdystä peruskorjauksesta (Schauman arkkitehdit).
[Wiklund ja viereinen kerrostalo lienevät Gripenbergien ainoat työt Turussa. Rakennus ei vastaa enää juuri millään tavalla alkuperäistä suunnitelmaa.]

Elinantien kerrostalot
Kaupunginarkkitehti Abel Sandelin

[näistä ei ole enempää tietoa, päätettiin jättää kirjasta pois ennen tarkempaa lähteiden etsimistä, mutta tyylin perusteella sanoisin, että ovat 1950-luvun alusta]

Y-Hovi, Sätern
Ruissalo 112
Karl Viktor Reinius 1890-luvun alku
August Juseliuksen rakennuttama Villa Sätern on ollut valmiina 1890-luvulla. Pohjakaavaltaan T-mallisessa huvilassa on eri ilmansuuntiin päädyt, joissa on koristeelliset lehtisahaukset. Lounaispäädyssä on viisisivuinen uloke. Verannat on 1950-luvulla muutettu umpinaisiksi lasiverannoiksi.
Palstalle rakennettiin 1940- ja 1950-luvuilla pieniä lautamökkejä Turun yksityisyrittäjien yhdistyksen jäsenille sekä sauna. Palstalla on 1928 rakennettu mansardikattoinen huvila.

Seuraava pätkä ei ole minun kirjoittamani, vaan enemmänkin Mikon tekemiä muistiinpanoja, rakennus päätettiin jättää pois vaatimattomana, mutta omalla tavallaan siinäkin on kiinnostavia yksityiskohtia, kuten tunnetun naivistin Nikolai Lehdon seinämaalaus.

Maarian VPK [kuvassa]
Kauko ja Olavi Reima 1961
Maarian VPK:n autosuoja
Maarian VPK:n (perustettu 1889) rakennukset. Kansakoulunkujanteen puolella palokunnan ensimmäinen autosuoja vuodelta 1925, Oskarinkujan puolella modernistinen uusi paloasema 1961 Kauko ja Olavi Reima. Juhlasalin seinässä Nikolai Lehdon tekemä fresko.

Kakolan kohdalta jätettiin pois nämä, koska toinen on purettu tätä kirjoitettaessa ja toinen purettaneen alueen uudisrakentamisen myötä:

lääninvankilan henkilökunnan asuinrakennus (Uno Moberg, 1952-1953) sekä keskusvankilan henkilökunnan roiskerapattu asuinrakennus (Uno Sjöholm, 1957).

Seuraavat rakennukset tulevat mukaan niin että alueesta, jolla ne ovat eli niin sanotusta Kerttulinruudusta, on lyhyt yleisesittely ja rakennukset mainitaan vain osoitteen ja suunnittelijatietojen kera. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani kaikkien asunto-osakeyhtiöiden nimet eivät ole selvillä.

As. oy Kurki
Vähä Hämeenkatu 15
J. E. Arola, 1927-1928
Klassisistinen viisikerroksinen asuinkerrostalo, jonka ensimmäisen kerroksen ikkunoissa on lehväornamenteilla koristellut pyörökaaret.

As. oy Kerttuli [kuvassa]
Kellonsoittajankatu 13
Alex. Nyström, 1924-1925
Kuusikerroksinen klassisistinen asuinkerrostalo, jonka julkisivu on monipuolisesti ryhmitelty. Portaalit on varusteltu pylväin. Neljännen kerroksen ikkunat on koristeltu päätykolmioin.

As. oy Kivilinna
Kellonsoittajankatu 15
Alex. Nyström, 1924-1925
Kuusikerroksinen klassisistinen asuinkerrostalo, jonka julkisivua rytmittävät pystyrivit ja epäsymmetrisesti sijoitellut ikkunat. Kellonsoittajankadun päätyseinässä on koristemaalaus, johon on hahmotettu matalampien harjakattojen siluetit.

Sirkkalankatu 11 b
Ilmari Ahonen, 1924-1925
Viisikerroksinen klassisistinen asuinkerrostalo, jossa on kaksi pylväin ja meander-kuvioin koristeltua portaalia.

As oy Venus
Sirkkalankatu 13
P. J. Gylich, 1853-1857
Anton Salviander, 1927-1928
Puinen yksikerroksinen asuinrakennus, johon liittyy tiilirunkoinen porttirakennelma. Pihalla kohoaa klassistinen kuusikerroksinen asuinkerrostalo, jonka julkisivu näkyy Uudenmaankadulle.

Sirkkalankatu 14 b
Kadunvarsirakennus on tehty useassa vaiheessa, ensimmäinen vaihe 1828, laajennettu ja muutettu 1895-1897, pihasiipi on vuodelta 1914 (Alex. Nyström). Pihalla on nelikerroksinen klassisistinen asuinkerrostalo (J. E. Arola, 1927). Pihalla on myös ulkorakennus (1897).
Yhteinen kuva 53-54

Sirkkalankatu 16 a
J. E. Arola, 1928-1929
Nelikerroksinen klassistinen asuinkerrostalo, jonka julkisivua rytmittävät toisessa kerroksessa lilja-aiheiset koristeet. Portaalit on koristeltu pylväin.

As Oy Sirkkalankerttu
Kerttulinkatu 15
August Krook, 1928-1929; Martti Heikura, 1938-1939
Katujen kulmauksessa oleva talo edustaa Krookin myöhäistuotannon sopusuhtaista klassismia, jota jatkaa Heikuran Kerttulinkadun puolella olevan talon eleetön funktionalismi. Heikura työskenteli vuoteen 1963 asti Oulun kaupunginarkkitehtinä.

As Oy Sirkkalankatu 8 a
Karl Bäckström, 1922
Klassistinen kolmikerroksinen asuinkerrostalo, jossa on pihan puolella vinkkeli. Talon runko on Tapani-laattaa.

As Oy Kaarinankatu 2
Vietti Nykänen, 1926-1927; J. E. Arola, 1928
Kaksi yhteenrakennettua klassisistista asuinkerrostaloa, joilla on yhtenevät julkisivut. [Nykänen on sikäli kiinnostava hahmo, että oli aktiivisesti mukana 1930- ja 1940-lukujen natsiliikkeessä.]

Turun puretut talot 2

Kirjoitin (aika nopeasti, myönnetään) tämmöisen jutun Rauno Lahtisen hienon kirjasarjan toisesta osasta Rakennussanomat-lehteen. Juttu ilmestyy vasta reilun kuukauden päästä ja kirjakin on ollut olemassa noin kuukauden, joten ajattelin, että voisin laittaa jutun julki jo nyt blogissa. Tämä on ehkä enemmänkin jotenkin kolumnimainen kuin varsinainen arvio. Ensimmäinen osan (huomattavasti pidempi) arvio täällä. 

Lisää purettuja taloja

Vielä nykyäänkin monet ulkopaikkakuntalaiset vitsailevat, että Turun Tuomiokirkko puretaan jossain vaiheessa ja tilalle tehdään parkkipaikka.
Kaupungin maine ei ole mikään ihme, kun lueskelee kulttuurihistorian tutkija Rauno Lahtisen uutta opusta Turun purettuja taloja esittelevässä kirjasarjassa. Kakkososa on viimevuotisesta edeltäjästään tuttua huoliteltua työtä, jota korostavat hyvä painoasu sekä hyvät valokuvat. Monia valokuvista ei ole ikinä julkaistu ja, mikä parasta, kaikista puretuista kohteista on edes yksi kuva. Sekään ei ole mitenkään itsestäänselvää, kun ajattelee, kuinka harvinaisia kamerat ovat olleet menneinä vuosikymmeninä. Jännä ajatus tulee mieleen: kun nykyistä rakennuskantaa aletaan purkaa laajamittaisesti, joutuvatko tulevat tutkijat käyttämään huonoja kännykkäotoksia vai pitääkö jokin virallinen taho rakennuksista hyvää kuvatietokantaa?
Selvää nimittäin on, että suuri osa nykyisistä taloista puretaan jossain vaiheessa. Koko ajan on käynnissä keskustelu 1960- ja 1970-lukujen rakennuskannan huonosta laadusta - ja se näyttää koskevan myös uusia taloja. Kun puu- ja kivitalojen Turkua muutettiin betonielementtitalojen Turuksi noina vuosikymmeninä, monet jugendtalot olivat paljon nuorempia kuin betoniaikakauden talot nyt.
Rauno Lahtinen käy edeltävästä kirjasta tutulla tyylillä kortteleita yksittäin läpi ja nostaa esiin vanhan talon, kertoo sen taustat ja kuvailee nopeasti purkamishistoriaa, varsinkin jos siihen on liittynyt skandaaleja tai pitkällistä keskustelua. Lisäksi Lahtinen aina mainitsee talon, joka tilalle on tullut.
Jännittävintä on ehkä lukea linja-autoaseman läheisistä kortteleista, jotka nyt näyttäytyvät lohduttomina autiomaina, joilla linja-autot käyvät öisin pysäköimässä. Matkahuollon tavaraterminaalinkin tilalla on ollut viehättäviä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen puurakennuksia. Paikka, joka ennen kuhisi elämää, on enää vain kauttakulkualue, jolla ei ole inhimillistä merkitystä.
Lahtisen uuteen kirjaan mahtuu monia surullisia tapauksia. Läntinen Pitkäkatu 10:n pitkä puutalo purettiin niinkin myöhään kuin 2000, vaikka talo oli alun perin vuodelta 1830! Rakennuksessa oli pitkään mukavan sotkuinen osto- ja myyntiliike, mitä omistaja ei ilmeisesti pitänyt arvossa. Jännittävä ajatella, että nyt omistaja pitää arvossa tyhjää parkkipaikkana käytettävää sorakenttää ja roskiksena toimivaa pusikoituvaa kohtaa jalkakäytävän vieressä. Kaupunkikuvan kannalta paljon miellyttävämpää olisi katsella ränsistynyttäkin rakennusta.
Sama kohtalo voi nykyään olla millä tahansa tontilla, jolla oleva talo puretaan. Maailmanlaajuinen talous heittelee niin ennakoimattomasti, ettei voi tietää, nouseeko suunniteltu talo ajallaan vai eikö koskaan. Läntinen Pitkäkatu 10:n tontille piti rakentaa kerrostalo saman tien. Surullisin ja tunnetuin vastaava tapaus on tietysti Julian kortteli, joka oli lähes tyhjillään noin 20 vuoden ajan. Tontille rakennettu hotelli ei juuri kaupunkikuvaa kaunista.
Ei ole ihme, että Turulla on huono maine. Monet esittävät varmana tietona, että Turussa kaikki vanha aina tuhotaan.
Jotta kuitenkin pysyttäisiin totuudessa, niin on sanottava, että ei täällä sentään kaikkea pureta. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä vaikkapa Åbo Akademin upeasti restauroitu ja hienolla uudella arkkitehtuurilla täydennysrakennettu, vanhoista tehdasrakennuksista koostuva Arken jokirannassa tai kauppias Trappin puutarhatilan rakennusten kunnostaminen vuosi sitten Mäntymäessä. Kummatkin kohteet näyttivät jo lähes tuhoontuomituilta, mutta nyt ne ovat kaupungin koristuksia.
Näin voisi käydä monelle muullekin talolle. Ajattelen usein Ratakadun ja Brahenkadun kulmassa kyyhöttäviä puutaloja, jotka on ilmeisesti jo tuomittu purettaviksi: minkälaisen pittoreskin lisän niistä voisikaan saada linja-autoaseman läheisyyteen tulevalle matkakeskukselle! Niissä voisi olla turisteja kiinnostavaa sisältöä, kahviloita, myymälöitä, pop up -gallerioita. Ilmeisesti tällaiset ajatukset eivät tule kovin usein omistajille ja rakennuttajille mieleen tai sitten niissä ei nähdä mitään taloudellisestikaan kiinnostavaa.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 2. 239 s. k&h 2011.

Edit 10.8.2016: Ratakadun ja Brahenkadun kulmauksessa olevat puutalot on nyttemmin purettu, mutta niiden tilalle on rakennettu läheistä rakennuskantaa kunnioittavat, hyvin 50-lukuiset kerrostalot, mikä on tyylikäs ratkaisu. Matkakeskuksesta sen sijaan ei ole mitään havaintoa.

Animaation historian runkoa, osa 2

Tässä runkoa toiseen animaatioluentoon, jossa käsittelen - tai pikemminkin esittelen - lähinnä taiteellista, so. kokeellista, abstraktia, surrealistista jne. animaatiota.

Taideanimaation määrittely:

- rajanteko populaariin vaikeaa: miten erotellaan elokuvan alkuaikojen elokuvat, esim. Emile Cohlin elokuvat, varsinkin kun Cohl teki myöhemmin George McManusin sarjakuvaan perustuvaa Newlyweds-sarjaa Amerikassa?
- vaikeaa siksikin että 1900-1910-luvuilla elokuvaesitykset eivät olleet vielä muodostuneet sellaisiksi kuin nykyään, alkukuvan ja pääkuvan suhde on erilainen kuin sittemmin
- selvää on että osa animaatiosta kuuluu kokeellisen elokuvan alle, kuten vaikkapa 20-luvun Saksassa tehdyt abstraktit animaatiot, osittain myös esim. Norman McLarenin elokuvat sekä suuri osa eurooppalaista animaatiota, mutta on vaikea nähdä, milloin jokin animaatio on erikseen kokeellinen, milloin "vain" taiteellinen



- vielä vaikeampaa on tehdä rajaa aikuisten ja lasten animaation välille, oikeastaan raja syntyy vasta 1960-luvulla television myötä, sitä ennen animaatiot olivat pitkien elokuvien alkukuvia; Disneyn pitkät elokuvat olivat poikkeus, mutta niitäkin yhdisteltiin toisiin elokuviin vähän mielivaltaisesti (esim. Lumikki ja Pare Lorentzin yhteiskunnallinen dokumentti The River!)
- taiteellista animaatiota luonnehtivat esim. seuraavat asiat:
1. mahdollinen valtion rahoitus (näin esim. Itä-Euroopassa ja varsinkin Kanadassa), osin myös Suomessa, mutta ei missään vaiheessa johdonmukaisesti
2. tekijäkeskeisyys: elokuva saattaa olla yhden tai kahden ihmisen työtä alusta loppuun, animointi, kuvaus jne.; yksittäisen elokuvan tekeminen saattaa kestää vuosia; toisaalta samalla tavalla on tehty myös populaaria animaatiota (kumpaa on Lotte Reinigerin Prinssi Ahmedin seikkailut)
3. erikoiset tekniikat: populaari animaatio on useimmiten piirrettyä (keskeisin poikkeus on savianimaatio), mutta taiteellisessa animaatiossa tekniikkavalikoima on laajempi savianimaatioista nukkeanimaatioihin, leikeanimaatioista piksillaatioon, esim. Jan Svankmajer ja Quay-veljekset ovat animoineet roskia, lihaa, vaatteita (piksillaatio), nukkeja jne.; mutta tämänkin voi kiistää: ovatko esim. Heikki Prepulan Käytöskukka-animaatiot taiteellista animaatiota kun ne on tehty leikeanimaationa? lisäksi monet vanhimmista animaatioista on tehty erikoisin tekniikoin, esim. Emile Cohl; osa tekniikoista mahdollistaa sen, että elokuvan tekemiseen tarvitaan vain yksi ihminen
4. poikkeavat esitysfoorumit: ei pitkien elokuvien alkukuvina, vaan esim. elokuvakerhoissa ja taidemuseoissa; myös televisiossa, joka toisaalta on myös populaarin animaation normaali esityskanava
- niin kuin nähdään kaikissa on omat ongelmansa, pitääkö sanoa että taideanimaation tunnistaa silloin kun sen näkee?
- oli miten oli, sellaisen historia on kuitenkin kerrottavissa, vaikeampaa ja monisyisempää kuin populaarin animaation, koska taidenimaation historiasta ei voi erottaa esim. taloudellisia kehityskulkuja niin hyvin kuin populaarista

näytettävät elokuvat:

Emile Cohl: Fantasmagoria (1908)
- taiteen modernismiin sitoutunut Cohl teki itsekeksimällään tekniikalla (piirsi jokaista sekuntia kohden kahdeksan kuvaa ja kuvaamalla jokaisen kahteen kertaan, esitysnopeus mykkäelokuvan 16 kuvaa sekunnissa -> edelleenkin toimiva ratkaisu, liikkeen sujuvuus jne., lisäksi piirsi mustina ääriviivapiirroksina, teki negatiivikopiot -> valkoista mustalla)
- Cohl kuului ns. inkoherentteihin, mm. Alfred Jarryn toveri
- teki yli 250 animaatiota, lisäksi muita elokuvia
- muutti Amerikkaan 1912, teki George McManusin Newlyweds-sarjakuvasta animaatiota; ensimmäinen elokuvasarja, josta käytettiin sanaa "animated cartoons"



Eggeling: Diagonaalisinfonia (1922)
- todellista kokeellista elokuvaa
- kuva- ja sanataiteen modernismeissa, dadaismi, surrealismi, futurismi, kubismi jne., haluttiin luopua esittävyydestä, taideteoksen yhteydestä todellisuuteen
- näkyy myös elokuvissa, eritoten saksalaisessa abstraktissa animaatiossa, Eggelingin lisäksi mm. Hans Richter, Walter Ruttmann ja Oskar Fischinger
- Eggelingin Diagonaalisinfonia on ehkä tunnetuin saksalainen kokeellinen animaatio, mutta ei välttämättä paras
- Fischinger lähti Amerikkaan, työskenteli Disneylle, mutta sai potkut Disneyltä, ideoita näkyy Fantasian alussa, kohtauksissa, joissa maailman syntyä kuvataan dramaattisesti
- toimiiko esittävyyden poistaminen, toimiiko pelkän rytmin varassa? muistuta että piti esittää ilman säestystä

Anthony Gross ja Hector Hoppin: The Joy of Living / La Joie de Vivre
- Ranskassa kahden englantilaisen taiteilijan tekemä yksittäinen animaatio, uskomaton viiva, assosiaatioiden avulla etenevä tarina
- voisi olla tehty paljon myöhemminkin kuin 1934



Norman McLaren: Begone Dull Care, Pas de deux?
- kanadalaisesta animaatiosta ylipäätään: valtion tuen mahdollistama kokeellisuus, kaupallisten paineiden unohtaminen -> kanadalaisen animaation kukoistuskausi 1940-luvun lopulta 1980-luvulle, laaja tuotanto, kymmeniä animaattoreita
- Norman McLaren tunnetuin tekijä, kokeili monenlaisia tekniikoita, mutta tunnetuimpana varmaan raaputuselokuvat, joissa raakafilmiä raaputettiin ja sitten valotettiin tai raaputettiin valotettua filmiä, tunnetuin Blinkity Blank, ensimmäinen Begone Dull Care, jossa jazzin improvisaatio kohtaa abstraktin ekspressionismin kuvamaailman ja kerronnan (vrt. Jackson Pollock)
- McLarenin muista tekniikkakokeiluista esimerkkinä vaikkapa Pas de deux, jossa McLaren käyttää step-and-repeat -tekniikkaa, eli jokaisesta kuvasta tulee päälle kopio, liike näyttää jatkuvan

John Whitney: Permutations (1966)
- tietokoneavusteisen animaation edelläkävijöitä, käyttänyt paljon buddhalaista uskonnollista kuvastoa ja laajenevan tajunnan mielikuvia, veli James, olivat mukana tekemässä esim. Hitchcockin Vertigon alkutekstejä yhdessä Saul Bassin kanssa
- Lapisin (1966) teko kesti kaksi vuotta analogisen tietokoneen avulla, ilman sitä olisi mennyt seitsemän vuotta

Len Lye: Free Radicals (1958-1979)
- uusiseelantilaisen Len Lyen raaputuselokuva, yksi maailman parhaista elokuvista, tehty Yhdysvalloissa afrikkalaisen rumpumusiikin tahtiin
- Lye
- Lye osoittaa sen, että toimiakseen raaputuselokuvan pitää olla rytmikäs, sulautua musiikkiin tai muihin ääniin, vasta silloin muodostuu koherenssia; toisaalta tämän voi halutessaan kieltää ja sanoa, että rytmiin sopeutuminen olisi vain mukautumista elokuvateollisuuden vaateisiin ja että Free Radicals ei olisi aidosti kokeellinen elokuva, koska siinä on elementtejä, jotka kuuluvat mainstream-elokuvaan



Lenica & Borowczyk: Banner of Youth (1957)
- kollaasin ja animaation yhdistäminen, absurdin perinne itäeurooppalaisessa animaatiossa
- tekijöistä Borosta tuli taidepornon tekijä (vähän virheellisesti sanottu, mutta menköön nyt), Lenica jatkoi absurdin animaation tekijänä
- vastaava Amerikassa esim. Stan Vanderbeek, josta linkki Monty Pythoniin ja Terry Gilliamin animaatioihin -> jälleen kerran rajanvedon vaikeus: taiteellista vai populaaria

Yoji Kuri: The Room
- en osaa sanoa, paljonko Kurin tuotannossa on nimenomaan japanilaista, viiva on yksinkertainen ja minimalistinen
- aiheissa peiteltyä sadomasokismia, sukupuolten välistä sotaa
- surrealismia
- ensimmäisissä elokuvissa itäeurooppalaisen animaation vaikutusta, läheni sitten enemmän omaa tyyliä
- anime-tyylisiä animaatioita ei länsimaissa osattu ajatella nimenomaan japanilaisina ja levittäjät välttivät mainitsemasta maata, lisäksi niissä tekijyyden määrä ja vaikutus oli vähäinen, sen takia Kuria pidettiin 1960-1970-luvuilla länsimaissa parhaiten tunnettuna japanilaisena animaattorina
- linkissä Kurin "Ihmiseläintarha"



Jan Svankmajer: Dimension of Dialogue (lunanathan versio)
- itäeurooppalaisen absurdismin ja surrealismin päätepiste
- esimerkki siitä, mitä kaikkea voi animoida
- vaikuttanut suuresti 1980- ja 1990-lukujen rockvideoilmaisuun

Yuri Norshtein: Tale of Tales
- maailman paras animaatioelokuva, yhdistelee lastenelokuvia synkkään sotakuvaukseen ja surrealismiin
- muistuttaa Tarkovskin elokuvia, eritoten Peiliä, mutta Norsteinin elokuvasta puuttuu Tarkovskin mystisyys

Eino Ruutsalo: Plus minus
- suomalainen esimerkki kollaasi- ja raaputusanimaatiosta

Edgar Allan Poesta pieni arvio

Tämä voi olla aidosti julkaisematta jäänyt teksti. Kaivoin koneelta esille yhtä toista projektia varten Edgar Allan Poen teosten arvioita ja törmäsin tiedostoon, jonka nimenä oli "poe-tyl". Olenkin mahdollisesti tarjonnut tätä Turun Ylioppilaslehteen, kun en Arthur Gordon Pymin seikkailuista kertovasta romaanista ole saanut tehtyä muualle arviota. En tiedä, onko tämä koskaan ilmestynyt tällaisenaan, mutta suurelta osin tämä enemmän ilmiönä aihetta esittelevä teksti taitaa olla vain koottu muualla tehdyistä arvioista.

Edgar Allan Poe on taas ajankohtainen
Kauhun mestarin ainoa romaani suomeksi

Edgar Allan Poen (1809-1849) on sanottu olleen monta ensimmäistä: ensimmäinen amerikkalainen kirjailija, ensimmäinen kauhukirjailija, ensimmäinen rikoskirjailija. Monet ovat nähneet hänessä myös ensimmäisen tieteiskirjailijan.
Näkemyksen oikeellisuuden voi tarkistaa Teoksen kaksi vuotta sitten julkaisemasta Edgar Allan Poen koottujen kertomusten yhteisniteestä. Maineestaan huolimatta Poe ei ollut ensisijaisesti kauhu- eikä varsinkaan rikoskirjailija. Kauhutarinat muodostavat hänen 66 kertomuksestaan vain puolet.
Toisaalta Poen maine yksinomaisena kauhukirjailijana on oikeutettua, sillä kauhun parissa hän on parhaimmillaan. Sellaiset tarinat kuin "William Wilson" ja "Kuilu ja heiluri" ovat edelleen hyytäviä. Huumoria kirjoittaessaan Poe turvautuu hämärään oppineisuuteen ja lukijan huijaamiseen, ja lopputulos on, että hänen hauskoiksi tarkoitetut tarinansa eivät enää naurata.
Novellikokoelma sai jatkoa Poen ainoasta romaanista Arthur Gordon Pymin selonteko (1838), joka ilmestyi suomeksi maaliskuussa ensimmäistä kertaa liki sataan vuoteen. Aiempi suomennos on ollut antikvariaattien haluttuja harvinaisuuksia.
Meriseikkailuaiheinen ja kauhua vain ajoittain sisältävä Arthur Gordon Pymin selonteko ei ole täysin ongelmaton. Poen teosten joukossa sitä on usein pidetty marginaalisena, ja tunnetumpien kauhunovellien rinnalla se on löysempi teos, jossa Poe jaarittelee ja jahkailee.
Loppuosa, jossa päähenkilö Arthur Gordon Pym ajautuu Etelä-Amerikan rannikolle Patagoniaan, jää kesken. Lopetusta on pidetty osoituksena siitä, että Poe ei ole ollut riittävän kiinnostunut omasta työstään.
Kliimaksi on kuitenkin hieno. Pym kohtaa Patagonian asukkaat, jotka ovat kauttaaltaan mustia ja puhuvat outoa kieltä. Alkuasukkaat huijaavat Pymiä ja hänen seuruettaan ja tuhoavat tämän laivan ja Pym joutuu pakenemaan. Paetessaan lopulta mustia patagonialaisia sankari ajautuu laivallaan lähemmäs Antarktista - ja kirja päättyy kuin kesken sivun kohtaukseen, jossa hän näkee rannalla suuren, täysin valkoisen hahmon. Poe katkaisee tarinan, kuin keskelle sivua, ja lukijan päähän jää soimaan mustien patagonialaisten valkoista tarkoittava kauhunhuuto "Tekeli-li!"
Tarinan taustalla näkyvät 1800-luvun alkupuolen oudot ja yllättävän laajalle levinneet teoriat siitä, että maapallon sisus on ontto ja sisään pääsee napojen kautta. Ehkä outo valkoinen otus on Maan sisäpuolen asukas?
Kiehtovimmillaankin Arthur Gordon Pymin selonteossa on omat ongelmansa, mutta olisi sääli, jos Poen kääntäminen jäisi tähän. Varsinaista proosaa häneltä ei enää löydy, mutta ehkä kirjailijalta voisi kääntää hänen esseitään ja runojaan - jälkimmäisiäkin on käännetty vain yksi nide, Rakkauden ja kuoleman lauluja, ja siitäkin on yli 60 vuotta.

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset. Suom. Jaana Kapari. 1028 s. Teos.
Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko (The Narrative of Arthur Gordon Pym of Nantucket, 1838). Suom. Jaana Kapari-Jatta. 262 s. Teos.

Populaarianimaation historian runkoa

Pidin eilen keskiviikkona reilun puolentoista tunnin luennon animaation historiasta Turun nuorisokeskus Vimmassa. Yleisöä oli paikalla vain vähän, mutta ehkä ensi kerralla kuulijoita on enemmän, kun puheena on taideanimaation historia. En tiedä vielä tarkemmin, mistä ja kenestä puhun ja kenen elokuvista esitän näytteitä. Tässä kuitenkin ensimmäisen luennon runkoa ja ne elokuvat, joista esitin luennolla näytteitä. Osan luennosta vedin käytännössä improvisoidusti jo aiemmin kirjoittamani pohjalta (esim. Valkoisessa hehkussa on pitkä animaatioluku). 

- animaation määrittelyä
- erilaiset animaatiot
- animaation ero näytellystä elokuvasta
- aloitetaan populaarista animaatiosta ja katsotaan mihin päädytään
- jotain ylipäätään amerikkalaisen populaarin animaation tuotantotavoista: studiot, sittemmin tv-yhtiöt ja tv-yhtiöille alihankintana tehneet firmat (Hanna Barbera jne.)



Ren & Stimpy - The Boy Who Cried Rat
- John Kricfalusin anarkistiseksi sanottu tv-animaatio, tyylissä retroilua, viittauksia 60-luvun tv-animaatioon, jutut vahvaa underground- ja alapäätasoa
- Kricfalusin taustalta löytyy laajempikin amerikkalaisen animaation historia, ollut tekemisissä monien tekijöiden kanssa, aloitti jo 1970-luvun lopulla animoimalla Hanna Barberalle huonoja
- yksi ekoja jaksoja, selkeitä viittauksia vanhaan animaatioon, Kricfalusin esikuvana ollut Bob Clampett, joka myös opetti Kricfalusia; pastissinomaisuutta myös musiikinkäytössä, antanut paljon vaikutteita 1990- ja 2000-luvun retrotyyliseen animaatioon
- voimakkaasti tyylitellyt, liian nopeat ja äkilliset liikkeet eivät uutta keksintöä

The Cagey Canary
- Bob Clampettin tekemä animaatio, jossa nähdään Tipi-lintu ensimmäistä kertaa vuonna 1941
- sama liioiteltujen ja äkillisten liikeratojen käyttö kuin Kricfalusilla

What's Buzzin Buzzard
- anarkismi totta jo 1940-luvulla, Tex Avery ja ns. anarkismin koulukunta, muut tekijät: Chuck Jones, Frank Tashlin, Bob Clampett jne.; edustiko kuitenkaan murrosta
- piirteitä: metaelokuvallisuus, kovempi vauhti, rajumpi väkivalta
- todellisena erottajana aiemmasta: eroottisuus ja osittain myös synkkyys, miten esim. buzzard loppuu

Private SNAFU - Booby Traps
- anarkismi näkyi jo sotapropagandaelokuvissa, tosin samoja tekijöitä kuin Warnerilla ja muilla
- yhtenä tekijänä Warnerin animaatiostudioilla työskennellyt Bob McKimson
- viimeinen merkittävä mustavalkoinen animaatiosarja (länsimaissa)

Disney: Donald Duck Timber
- kovaa menoa oli jo Disneyllä
- vauhti, väkivalta, samat kuvalliset vitsit -> yhteinen kulttuurinen arkisto, josta ammennetaan
- tosin tämä poikkeaa aika paljon muista Disney-piirretyistä, joissa usein kiltimpi meno
- kirjoittajana Carl Barks, joka on ehkä osasyyllinen menoon

"Stratos Fear" (1933) Ub Iwerks
- todella outo animaatio jo 30-luvulta
- Iwerks oli mukana Disneyn vanhoissa projekteissa, lähti sitten pois, teki muille studioille hommia
- Iwerksin oman studion tuotantoa

Fleischerit: Popeye Aladdin and his Wonderful Lamp [tätä en näyttänyt enkä käsitellyt]
- esimerkki vähän pitkäjänteisemmästä kerronnasta
- Fleischerit Disneyn varteenotettavimpana kilpailijana 1930-luvun lopulla, rahat menivät Gulliverin matkoihin
- Fleischerit pyrkivät esim. Teräsmiehessä realistiseen liikkeen animaatioon

Wot A Night (1931) Van Beuren Tom and Jerry
- vanhaa sekoilua
- Van Beuren esimerkkinä pienestä studiosta

AESOP'S FILM FABLES DINNER TIME
- ensimmäinen äänielokuva, lähinnä kuriositeetti, vertailu Disneyyn ja Steamboat Willieen, elokuvien aikataulut, huonompi levitys
- jotain yleistä Paul Terrystä: animaation unohdettu historia
- Terrytoons perustettu 1929
- Hekku ja Jekku, Teräshiiri -> Teräshiirestä linkki John Kricfalusiin, koska tämä oli mukana animoimassa 80-luvun lopun sarjaa Teräshiirestä
- Terrystä linkki myös Ralph Bakshiin, koska tämä aloitti animaattorina Terryllä 50-luvulla

Paul Terry: Window Washers
- metaelokuvaa jo 1920-luvulta, Paul Terryä edelleen



(Tähän asti ei luennolla enää päästy, saattaa olla että esitän mainituista eurooppalaisista elokuvista näytteitä ensi viikolla:

Arthur Cooper: Matchsticks / Dreams of Toyland
- ensimmäisenä pidetty animaatio, ja sitten toinen vähän pidempi ja kehittyneempi

eurooppalainen versio kaupallisesta animaatiosta:

Lotte Reiniger - The Adventures of Prince Achmed
L'épouvantail (Paul Grimault - 1943)
The Stolen Sun (КРАДЕНОЕ СОЛНЦЕ) 1/2)