Breaking the Waves

Olen pitänyt Lars von Trieriä boikotissa nähtyäni hänen läpimurtoelokuvansa. Alla syy. Jutun piti mennä Filmihulluun, mutta silloinen arvostelupalstan vastaava päättikin julkaista oman arvostelunsa, jossa hän sanoi muun muassa, että pääosan esittäjät näyttelevät kuin enkelit. Häh?

Postmodernia huijausta parhaimmillaan

Postmodernin murros aikaisempaan nähden on useasti pinnallista, muodon tasolla tapahtunutta. Joskus voi puhua jopa huijauksesta - näin on joissain David Lynchin tai Peter Greenawayn pinnallisimmissa elokuvissa. Postmodernin elokuvan valtavirta ei ole perinteisen kerronnan kammossaan kyennyt muuttamaan vanhoja, moderniin liittyviä merkityksiä ja vastakkainasetteluja. Näin esimerkiksi miehen ja naisen suhde on melkein kaikissa David Lynchin elokuvissa hyvin perinteinen ja patriarkaalinen. Jotkut ovat jopa sitä mieltä, että klassinen Hollywood-melodraama, puhumattakaan jostain Hitchcockista, on radikaalimpaa kuin yksikään postmoderni (auteur-)elokuva.

Lars von Trier on postmodernin tekijäelokuvan kuuluisimpia tekijöitä, jos kohta myös vähiten suosiota saanut. Element of Crime (1986) ja Europa (1990) ovat olleet suosittuja ainoastaan festivaaleilla ja pienissä taide-elokuvaympyröissä. Breaking the Waves on Cannesin suosion myötä noussut ensimmäisenä von Trierin elokuvana suuren yleisön tietoisuuteen. Se on melodraama, jollaisia ohjaajan muut elokuvat eivät ole olleet. Se on saanut innostuneen vastaanoton - sen ennakkoluulotonta sentimentaalisuutta ja karua periksiantamattomuutta on ylistetty. Erään ystäväni sanoin: "Tulin teatterista ulos muuttuneena ihmisenä."

Mistä elokuvassa kuitenkin on kyse? Minusta näyttää siltä, että ihmisiä on taas kerran huijattu. von Trier tekee erittäin upeaa elokuvaa - Robby Müllerin käsivaralla ja videolla kuvaamat kohtaukset ovat koskettavia ja rajuja, musiikinkäyttö vinjeteissä on loistokasta, näyttelijät ovat hyviä. Taasko kerran postmodernin elokuvan kiihottava pinta on saanut ihmiset luulemaan, että kyseessä on jotain uutta, uskaliasta ja kannatettavaa?

von Trierin elokuvan on sanottu kritisoivan ahdasmielistä uskonnollista yhteisöä. Nuoren, ilmeisesti jonkin verran vajaamielisen tytön avioliittoa paheksutaan yhteisön sisällä kovasti. Karulla Skotlannin rannikolla elävä tyttö rakastuu öljylautan hiukan renttumaiseen työntekijään ja menee tämän kanssa naimisiin. Mies kuitenkin halvaantuu onnettomuudessa ja joutuu vihanneksena sairaalaan.

Elokuvan koskettavimpana piirteenä on pidetty juuri kuvausta siitä, kuinka nainen uhrautuu miehen ja tämän rakkauden edestä. Mitä tekee tyttö, kun hänen miehensä halvaantuu? Mies sanoo epätoivossaan, että tyttö voisi rakastella muiden miesten kanssa ja kertoa kokemuksistaan hänelle, jotta hän voisi kuvitella, että he rakastelevat yhdessä. Ja näin totisesti tapahtuu: tyttö erotetaan lopulta yhteisöstä huorana. Tyttö tekee itsemurhan menemällä laivalle, jolla hän tietää olevan väkivaltaisia pervertikkoja. Elokuvan lopussa saadaan aikaisempaa diagnoosiaan katuvalta lääkäriltä kuulla, että tytön ainoa vika oli hyvyys.

Minun on vaikea kuvitella, että joku ottaisi tällaisen tarinan tosissaan (ja pitäisi sitä upeana uhrautumisen kuvauksena), jos sen kertoisi jokin vanha suomalainen elokuva. Kun se kuitenkin on pakattu kiihdyttävään postmoderniin asuun, se kelpaa hyvinkin. Voisi tietysti ajatella, että elokuva osoittaa, kuinka vanhoillisessa uskonnollisessa ilmapiirissä tytöllä ei ole muita malleja toimia kuin prostituutio.

von Trier ei ole kyennyt siirtämään aiempien elokuviensa mahdollista identiteettipeliä melodraamaan, vaan elokuvassa lajityypin perinteinen sisältö otetaan annettuna. Elokuva ei nimittäin kohdista kritiikkiään aviomieheen (eikä avioliittoinstituutioon, jonka jatke prostituutio erään kuuluisan määritelmän mukaan on), joka viime kädessä kuitenkin ajaa tytön väärälle uralle. Vaan ei: lopulta miehen kuva kirkastetaan, hän saa anteeksi ja oppii vielä kävelemäänkin. Hänessä ei ole mitään vikaa, mitä pieni rukous ei voisi korjata.

Kristusmainen hyvyys on tietysti upeimpia tarinoita, joita voi kertoa, mutta kun sillä uusinnetaan tukahduttavia sukupuolimalleja, kenen tahansa kriittisen katsojan pitäisi voida sanoa: "Minä en hyväksy tätä elokuvaa."