SETA-lehteen kirjoitettu arvio Demmen vaisusta Philadelphia-elokuvasta. Muistan lehden toimitussihteerin kiitelleen juttua - se oli saanut palautetta lukijoilta ja oli ihmetelty, miksei riitä se, että on kerrankin elokuva, jossa seksuaalista alakulttuuria kuvataan hyväksyen.
Homot rajaseudulla
Jonathan Demmen Philadelphia (1993) on elokuvana kuivakka. Se käsittelee aihettaan hyvin varovasti: se sysää varsinaisen homouden ja aidsin kuvauksen jatkuvasti syrjään. Se on poliittisesti hyvin korrekti elokuva. Poliittinen korrektius on Philadelphian tapauksessa onnistunutta: se oli pitkään Amerikan katsotuin elokuva.
Elokuvassa Tom Hanks on menestyvä juristi, joka potkitaan tekosyyn varjolla pois isosta firmasta. Todellinen syy on kuitenkin aids tai vielä enemmän homous: Hanksin väitetään tuovan kunnialliseen firmaan seksuaalisen perversion. Firman johto liittää häneen lyhyessä keskustelussa salaliittolaiskuvitelmia. Hanks haastaa firman oikeuteen enkä tee vääryyttä elokuvalle kertoessani, että hän voittaa kiistan ja firma tuomitaan miljoonien dollarien korvauksiin.
Oikeussalielokuvien suosittuna pysyvä lajityyppi näyttää suosivan juuri sellaisia tarinoita, joissa voidaan todistaa amerikkalaisen yhteiskunnan olevan sittenkin olemassaolonsa arvoinen. Tom Hanks sanoo elokuvan mainostrailerissakin näkyneessä kohtauksessa: "I love the law!" Kun häneltä kysytään, miksi hän on juristi, hän vastaa, että tunne on suurenmoinen, kun joskus harvoin näkee oikeuden tapahtuvan. Siinä on oikeussalielokuvien diskurssi nopeasti hahmotettuna, ja siihen sopii aina myyttisen amerikkalaisen menneisyyden korostaminen.
Elokuvan nimi viittaa kaupunkiin, jossa Thomas Jeffersonin kirjoittama Amerikan perustuslaki 1770-luvun lopulla julistettiin. Tuon lain, johon viitataan jatkuvasti ristiriitaisilla tavoilla (vrt. Yhdysvaltain puolueet), keskeinen määritelmä on miesten (men) välinen tasa-arvoisuus. Denzel Washingtonin esittämä syyttäjä vetoaa juuri perustuslakiin: se sallii miesten tehdä, mitä he haluavat ilman että heitä siitä syrjittäisiin. (Naisten rooli elokuvassa on harmillisen vähäinen, mutta eipä perustuslaissakaan heistä juuri puhuta.)
Näin Philadelphia tekee harvinaisen diskursiivisen teon: se puolustaa erästä Toiseuden lajia, homoutta, juuri diskursiivisen keskustan argumenteilla. Konservatiivien korostama asia otetaan käyttöön periaatteessa radikaalin asian kohdalla. Homous osoitetaan kuuluvaksi amerikkalaiseen menneisyyteen yhtä olennaisesti kuin rajaseutu, käytännöllisyys, vapaus ja demokratia.
Tässä mielessä Philadelphia on outo elokuva. Se harjoittaa käytäntöä, jollaista en muista muualla nähneeni. Nyt on kuitenkin huomattava sen yhteydet muihin mieselokuviin. Se jatkaa konservatiivisen miesemansipaation sarjaa, johon myös Pelastakaa Willy ja Mrs. Doubtfire kuuluvat: Willy yhdistää samalla tavalla Amerikan uljuuden hyviin hahmoihin, muun muassa intiaaniin, Mrs. Doubtfire taas korostaa juuri miesten moraalista ryhtiä (joka naisiin verrattuna on elokuvassa huippuluokkaa).
Philadelphian tekstuaalinen verkosto on laaja. Se kulkee Thomas Jeffersonista ja Walt Whitmanista (jota ei mainita, mutta joka lienee kuuluisin amerikkalaista vapautta korostaneista homoista) Bruce Springsteeniin, jonka ura lähti [uuteen] nousuun tunnussävelmän ansiosta.
Springsteeniin on hyvä lopettaa. Hänessä näkyy selvimmin linja, joka puolustaa amerikkalaisuutta juuri samalta kannalta kuin Philadelphia. Kummankin Amerikka on vapaiden miesten Amerikka - miesten, jotka voivat olla amerikkalaisia samaan aikaan kuin homojakin. Kumpikin on samaan aikaan radikaali ja konservatiivi. Kumpikin yrittää muodostaa amerikkalaisen tulevaisuuden korostamalla sen kunniakasta menneisyyttä. Homot ovat nyt osa rajaseudun mytologiaa.
Seta 2/1994
Kirjoitusta täydennetty
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti