On aika tappaa

Jos oikein muistan, seuraavakaan teksti ei ilmestynyt Filmihullussa. Silloinen arvostelupalstan hoitaja suhtautui minuun jostain syystä hiukan nuivasti ja lehden avustaminen jäi osittain siitä syystä. Olen sittemmin kirjoittanut siihen vain satunnaisesti - nyt olen tekemässä tosin yhtä isompaa artikkelia. Arvostelupalstaa silloin hoitanut heebo on nyt eräs tunnetuimmista kriitikoistamme.

On aika tappaa (A Time to Kill). USA 1996. O: Joel Schumacher. PO: Matthew McConaghey, Sandra Bullock, Samuel Jackson, Kevin Spacey. [Ehkä epätäydelliset krediitit olivat syynä julkaisematta jättämiseen. Missä pituus?! - jn]

On aika tappaa näyttäisi olevan kaikkein vakavin kaikista John Grisham -filmatisoinneista. Firman ja Pelikaanimuistion sinänsä vauhdikkaat salaliittokuviot eivät ole kovin kiinnostavia - On aika tappaa ei kuitenkaan ole näitä millään muotoa parempi elokuva, osin se on jopa huonompi. Ennen kaikkea se on vakavien aiheiden - roturistiriidat - käsittelyssään ristiriitainen. Lisäksi miehen ja naisen väliset suhteet esitetään elokuvassa ristiriitaisesti, tavalla, joka panee kysymään, miksi elokuva haluaa rankaista Sandra Bullockin henkilöhahmoa niin pahasti.

Elokuvan heikoin linkki on Hollywoodin uudeksi kuumaksi nimeksi mainostettu Matthew McConaghey. Hän on kyllä nuoren Paul Newmanin näköinen ja hikoillessaan varmasti monen mielestä charmikas, mutta hänen karismansa ja näyttelijäntaitonsa ovat takavuosien tv-meteorologien luokkaa. Samuel Jackson, Donald Sutherland ja ennen kaikkea Kevin Spacey pyyhkivät hänet samoissa kohtauksissa mennen tullen valkokankaalta. Kun McConagheyta ei näy, häntä ei edes muista.

McConaghey on kuitenkin elokuvan ideologinen kiintopiste, jonka toiminnan kautta selviää myös Bullockin henkilöhahmon saama rangaistus. McConaghey on juristi, joka ottaa puolustettavakseen mustan miehen (Jackson), joka on ampunut oikeustalolla kaksi valkoista miestä, jotka ovat raiskanneet hänen yksitoistiaan tyttärensä. McConaghey on menettää pelin, osaksi, koska hänellä ei ole todisteita Jacksonin väliaikaisesta mielenhäiriöstä, osaksi, koska hän - Jacksonin henkilöhahmon sanojen mukaan - suhtautuu mieheen mustana, ei toisena ihmisenä. Kun elokuvassa kuvataan vielä Ku Klux Klanin touhuja kriittisesti (jonkun mielestä myös koomisesti), voisi ajatella, että se suhtautuu kriittisesti myös rotuajatteluun.

Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole. Kun Jacksonin henkilöhahmo jätetään lopussa rankaisematta, hänet asetetaan asemaan, jossa hän on alati tappamaan valmis ja jatkuvan väliaikaisen mielenhäiriön partaalla elävä musta eläin. On vain ajankysymys, milloin hän tappaa uudestaan. Elokuva ei näin pureudu omiin kysymyksenasetteluihinsa.

Mutta McConaghey voittaa: hän voittaa jutun, hän voittaa itsensä, hän voittaa perheensä ja työtovereidensa luottamuksen takaisin. Ennen kaikkea hän voittaa itselleen paikan Amerikan omanatuntona, sosiaalisesti valppaana, oikeudenmukaisena ja rationaalisena, mutta aina tunteensa hyväksyvänä valkoisena päätöksentekijänä. Siksi Sandra Bullockin yllättävän pienen roolin saanutta henkilöä pannaan elokuvassa halvalla: hän on olemassa, jotta hänet voisi torjua. Bullockin kautta osoitetaan, että McConaghey on niin hyvä valkoinen mies, että hän torjuu kireään valkoiseen t-paitaan sonnustautuneen seksikkään nuoren naisen.