keskiviikkona, helmikuuta 15, 2006

Kari Väänäsen esikoinen

En vähääkään pitänyt Kari Väänäsen esikoisohjauksesta (ja hiukan inhosinkin tyyppiä, koska lehdistönäytöksessä Tampereella hän vaati saada polttaa isoa sikaria, vaikka näytöksen jälkeinen lehdistötilaisuus oli kahvilassa, jossa tupakointi oli kielletty), mutta siitä sai ihan kiinnostavan tekstin aikaiseksi. En ole varma enää, julkaistiinko tätä. (Melkein yhtä vähän pidin muuten Klassikostakin, vaikka sitä on kovasti kehuttu.)

Uudenmaan moottorisahamurhat?

Vaiennut kylä. Suomi 1996. O & KK: Kari Väänänen. Ku: Timo Linnasalo. Musiikki: Ismo Alanko. PO: Taisto Reimaluoto, Taneli Mäkelä, Sari Havas, Esko Nikkari, Vesa Vierikko.

Kari Väänänen kertoo, että hän sai idean tehdä Vaienneen kylän, kun hänelle kerrottiin, että aikoinaan koko kylä tiesi, kuka Kyllikki Saaren murhasi, mutta koska tieto olisi häirinnyt kylän elämää pahasti, murhaajan henkilöllisyydestä vaiettiin. Väänäsen esikoisohjaus kertoo juuri siitä tilanteesta, jossa kyläläiset valitsevat mieluummin pelon kuin häpeän tilanteessa, jossa heidän pitäisi kertoa, kuka heistä on murhaaja.

Vaienneella kylällä on kaksi tyylillistä ja temaattista edeltäjää, Orson Wellesin Pahan kosketus (1958) sekä Twin Peaks. Edelliseen viittaa poliisipäähenkilö Taisto Reimaluodon taipumus järjestää itse todisteet viattomuuden menettämisen uhallakin sekä Taneli Mäkelän johtaman pikkurikollisjoukkion absurdius. Jälkimmäisestä on peräisin tilanne, jossa ujona pidetty tyttö onkin ajautunut seksihullujen murhaajakandidaattien pariin ja kirjoittaa päiväkirjaansa isoilla kirjaimilla: "Minä pelkään!"

Väänänen ei kuitenkaan kykene pitämään lankoja käsissään. Päiväkirjamerkintä ei saa selitystään eikä murhaajan henkilöllisyys paljastuessaan katsojaa ravistele. Taisto Reimaluodon turkkalainen huutamalla ja sylkemällä vieraannuttava eläytyminen on aivan kuin toisesta elokuvasta (tai toisesta maailmasta), johon Taneli Mäkelän johnwaynemainen jäyhyys on liian vahva kontrasti. Reimaluodon vaimoa esittävän Satu Havaksen rooli on melkeinpä turha. Perustelemattomuus onkin Väänäsen ohjauksen suurin pahe: siinä ei kyetä uskottavasti löytämään henkilöille ja näiden teoille motiiveja. Reimaluodon kohkaaminen - pidättäminen ilman sukkia, kalsarit jalassa on raivostuttavan koominen [kohtaus] - on tuskallista seurattavaa, koska se ei tunnu oikealta (eikä ainakaan poliisimaiselta). Sen sijaan Mäkelä saa pelkällä näyttelemisellään syntymään juuri oikeita mielikuvia. Pahin vika lienee kuitenkin se, ettei elokuvasta löydy selvitystä sille, miksi murhattu tyttö kirjoitti päiväkirjaansa: "Minä pelkään!"

Elokuva herättää kuitenkin mielenkiintoisen kysymyksen: Milloin suomalaisessa elokuvassa - tai muussakin kertovassa taiteessa - on alettu nähdä maaseutu ja maalaisuus uhkaavina, pelottavina, sisäänpäin sulkeutuvina asioina? Maaseutu ei selvästikään ole Väänäsen elokuvassa enää mikään idylli, johon kaupunkilaiset voisivat paeta lähiöistään (tässä jokin Helsingin kammottavista betonialueista, josta siirrytään melkein suoraan 1960-luvun alun maaseudulle), vaan pikemminkin painajaisten paikka. Koomisemmin tematiikkaa virittelivät jo Olli Soinion campin puolelle painottuvat Kuutamosonaatti-elokuvat, mutta Väänäsen elokuva vaikuttaa ensimmäiseltä, jossa vakavasti otetaan askel jonkin Texasin moottorisahamurhien suuntaan.

1 kommentti:

jukka kirjoitti...

kari väänänen on huikeen hyvä näyttelijä ja ohjaaja !!!!!!

terv. jukka.takalo@rovaniemi.fi