Minua pyydettiin muistaakseni kevättalvella -99 puhumaan Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan vuosijuhlaan. Olin ollut aktiivinen Tamyn kuvioissa ja kirjoitin paljon Aviisiin, mutta varsinaiseen politikointiin en ikinä osallistunut, vaikka toisinaan pyydettiinkin. Tuolloin oli myös puhetta, että Tamy olisi julkaissut minulta sittemmin, vuosia myöhemmin, omakustanteena ilmestyneen esseekokoelman Banalologioita. Ainakin silloinen kulttuurisihteeri Tuomas Zorro Sorto sitä puolusti, ja hän minua puhujaksi pyysikin. (Oli ihan hyvät bileet muuten. Kiitos näin jälkikäteen, jos joku järjestelijöistä sattuisi tätä lukemaan. Zorro esimerkiksi?)
Puhuin sitten näin (itseänikin alkaa rasittaa tämä aloitus):
Hyvät kuulijat, ystävät, toverit,
olen ollut tällä paikalla ennenkin. Silloin minulla ei tosin ollut puhujapönttöä - onneksi asiat muuttuvat.
Vuoden 1992 syksyllä lakkautettiin valtion tuki opintolainoille. Päivänä, jolloin päätös astui voimaan, pidettiin yo-talolla eli tässä samassa paikassa asiaa juhlistavat bileet. Kalja maksoi 11 markkaa, mikä oli juuri se prosenttimäärä, jolla valtio oli aiemmin tukenut lainoja.
Tilaisuudessa pidettiin palopuhekilpailu. Viinilasien voimalla ja opiskelijatovereitteni kannustamana pidin minäkin puheen. Se meni jotenkin näin:
George Bernard Shaw sanoi: minä vihaan köyhiä!
Shaw halusi, että köyhät hävitetään maan päältä!
Minäkin haluan, että köyhät hävitetään maan päältä! Haluatteko te sitä?!
Haluatteko te hävittää köyhät maan päältä?! Ja vastaus on: kyllä! Kyllä!
Mutta meidät halutaan pitää köyhinä! Meitä panetellaan, meitä sorretaan, meitä pilkataan!
Me vastaamme sanomalla niin kuin William Blake: kuuntele hölmön moitetta, se on ruhtinaallista imartelua!
Jos joku muistaa puheen paremmin, puhukoon nyt tai vaietkoon iäksi.
Kuten huomaatte, puheeni oli sekoitus lähes vallankumouksellista romantiikkaa ja korkeakulttuurista sivistystä. Kahden maailmankuulun kirjailijan kautta lähestyin vaikeaa ajankohtaista kysymystä.
Palopuhekilpailun ensimmäinen palkinto jaettiin. Toinen puhe käsitti yhden sanan eikä minulta tarvitse kysyä kahdesti, kumpi voittaneista puheista oli parempi.
Puheeni olennainen vaikuttava tehokeino oli huutaminen. Tuollaisia asioita ei sanota kuiskaamalla.
Kun mietin pari viikkoa sitten, mistä puhuisin Tamyn vuosijuhlissa, muistelin vanhaa juttua jostain yläasteen ajoilta. Pyöräilin kotikaupunkini Porin kaduilla ja näin, kuinka kaupungin huoltomiehet katkoivat puitten oksia. Nyt tiedän, että toimenpide on järkevä. Joko oksat ovat liian alhaalla tai ne ovat sairaita ja siksi heikkoja ja vaarallisia. Silloin en tiennyt. Huusin ohimennessäni puunleikkaajille: "Murhaajat!" Työmiehet katsoivat minua kummeksuen, voi olla, että he edelleenkin öisin, kun eivät saa nukuttua, miettivät outoa pullukkanaamaista poikaa, joka väitti heitä murhaajiksi.
Huutaminen oli muinoin aivan tyypillinen poliittinen vaikutuskeino. Muistetaan esimerkiksi Hrustshev, joka täsmensi huutojaan paukuttamalla kenkää pöytään. Eräs kotikaupunkini poliittinen aktivisti kertoi, että Vietnamin sodan riehuessa kovimmillaan hän oli heittänyt pulpettinsa koululuokan ikkunasta ulos ja huutanut: "Teurastuksen on loputtava!" Samoihin aikoihin tavallinen ja ajalleen tyypillinen rauhanmarssihuuto oli hokea Pohjois-Vietnamin johtajan nimeä: "Ho, ho, Ho-Tsi-Minh!" Mitä muita? "Idänkaupan myötä työttömille työtä!" Jokainen paikalla ollut muistaa varmasti enemmän kuin minä. Hurjimpia, jos kohta yleensä kuiskatuimpia oli "Neuvostoaseet rauhan tae".
Miksi puhun huutamisesta näin pitkään? Kun muistelin omaa viiden sekunnin protestiani puitten oksien katkomisesta, tajusin, että huutaminen on jäänyt. Se ei ole enää vaikutuskeino politiikassa. Rauhanmarssit ja vastaavat ovat vanhentuneita, minkä näkee siitä, että niihin osallistuu niin vähän ihmisiä. Vappumarsseillakaan, sikäli kuin niitä järjestetään, tuskin enää innostutaan huutelemaan "ei EEC:lle".
Palopuheeni kuusi vuotta sitten oli mahdollisesti viimeisiä protesteja, jossa huudolla oli olennainen merkitys. Samoihin aikoihin järjestettiin suuri mielenosoitus eduskuntatalon portailla, jossa huudettiin, mutta se ei vaikuttanut mihinkään: valtio veti lainatukensa pois. Huutaminen oli kuollut.
Ja miksi näin? Miksi vielä 15 vuotta sitten ajateltiin, että huutamalla saa asiansa läpi? Ja miksi minä, kahden muinoisen taistolaisen poika, ajattelin pyörällä painaessani, että huutaminen pelastaa pari puuta?
Saksalainen sosiologi Norbert Elias puhuu eräissä teoksissaan niinsanotusta epämuodollistumiskehityksestä. Sillä hän tarkoittaa sitä modernisaatioon olennaisesti kuuluvaa kehitystä, jossa käytöksestä karsitaan kaikki muodollisuus pois. Eliaksen mukaan epämuodollistumiskehitys alkoi toden teolla viimeistään ensimmäisen maailmansodan myötä. En tiedä, ajatteliko Elias koskaan huutamista, mutta minun nähdäkseni 60-luvun politisoitunut sukupolvi edusti tämän epämuodollistumiskehityksen huippua.
Muutenkin puhutaan siitä, että vuosi 1968 oli modernin maailman päätepiste. Silloin huudettiin Pariisissa, Prahassa ja Helsingissäkin, äitini kertoman mukaan myös Turussa, jossa kokoomuslaiset ja kommunistit marssivat rinta rinnan Tsekkoslovakian miehitystä vastaan.
Suomessa huutaminen jatkui vielä ainakin kymmenen vuotta, kunnes se hiljalleen hiipui. 80-luku on jo vaatimatonta, henkilökohtaiseen keskittyvää aikaa eikä siinä mitään huudettu. 90-luvulla huutamista varten pitää järjestää omat kilpailut, jotka sitten voittaa joku humalainen näsäviisas kakara.
Ylioppilaskunnat olivat kovia huutamaan. Kovaäänisyys takasi kuuluvuuden. Muut äänet jäivät peittoon, monen mielestä liian pitkäksi aikaa. Mutta nykyään ei kuulu juuri mitään, paitsi aina välillä. Tampereella on pidetty kovaa ääntä pyöräteistä, mikä onkin järkevää. En kuitenkaan usko, että on huudettu.
Onko tämä pahasta? Yleensä on väitetty, että tämä johtuu siitä, että ylioppilaskunnat, niin kuin koko nuoriso yleensäkin, ovat kesyyntyneet. Ei enää uskalleta.
Uskallan kuitenkin väittää, että kyse on jostain muusta. Eliaksen epämuodollistumiskehitysajatus on kiinnostava juuri tässä. Mainitsin jo, että tämä kehitys olisi saavuttanut päätepisteensä 60-luvun opiskelijamellakoissa. Sen pidemmälle epämuodollisuudessa ei olisi voitu mennä. Oli pakko palata taaksepäin. Oli aloitettava uusi muodollistumiskehitys, ryhdyttävä uudestaan muodollisiksi.
Tästä oiva esimerkki ovat juuri tämän illan kaltaiset juhlat, joissa pidetään yllä hyvin muodollisia traditioita juomalauluineen ja tummine pukuineen. Täällä ei huudeta, paitsi mitä nyt tuossa tuli vähän, esimerkin vuoksi.
Tämä muodollisuus on valitettavasti aiheuttanut sen, että ylioppilaskunnat ja ylioppilaslehdet eivät näy julkisuudessa eivätkä oikein aina tunnu vaikuttavan asioihin. Pitäisikö vähän huutaa välillä? Unohtaa tämä sivilisaation pintakuorrutukseksi nimitetty naamio ja karjua kaikki yhteiskunnan pakkotoimien aiheuttama ahdistus ilmoille? Sanoa niin kuin ranskalaisen upseerin Xavier de Maistren Matka huoneessani -teoksen minäkertoja kuusi vuotta Ranskan vallankumouksen jälkeen kuvittelee sanovansa:
"Onnettomat ihmiset, kuunnelkaa totuutta, joka suuni kautta puhuu teille: olette sorrettuja, elätte hirmuvallan alla; olette onnettomia ja ikävystyneitä. Herätkää horroksesta!
Soittajat, aloittakaa te särkemällä soittimet päähänne; aseistautukoon itse kukin tikarilla; älkää ajateltko enää huvituksia tai juhlia; kiivetkää aitioihin ja leikatkaa kaikilta ihmisiltä kaula; tahratkoot myös naiset arat kätensä vereen!
Lähtekää, olette vapaita; suistakaa kuninkaanne valtaistuimeltaan ja Jumalanne pyhäköstään!"
Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti