Terrence Malick

Nyt kun Terrence Malick on ajankohtainen The New World -elokuvansa takia, ajattelin postittaa vanhan arvosteluni hänen sotaelokuvastaan Ohut punainen viiva - uups, Veteen piirretty viiva. (Miksei elokuvan suomennoksessa voitu kunnioittaa alkuperäisromaania, James Jonesin suomennettuakin kirjaa? Aivan kuin elokuvien maahantuojat eivät tietäisi mitään. Varsinkin kun "veteen piirretty viiva" on niin kliseinen ilmaus.) Juttu ilmestyi alun perin Filmihullussa, sitten sitä kierrätettiin Turun elokuvakerhojen Zoom-lehteen.

Tunnelmia taistelun keskeltä

Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line). Ohjaus ja käsikirjoitus: Terrence Malick. Tuotanto: Michael Stevens, Fox 2000 Pictures/Phoenix Pictures/Geister Roberdeau Productions, Yhdysvallat 1998. Kuvaus: John Toll. Leikkaus: Billy Weber, Leslie Jones, Saar Klein. Pääosissa: Sean Penn, Jim Caviezel, Ben Chaplin. Kesto: 171 min.

Sotaelokuvat voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään: on elokuvat, joissa sota on sankarillista ja myönteistä toimintaa ja tärkeintä on jännitys ja usein myös propaganda, ja on elokuvat, joissa sota on vääryys ihmisyyttä kohtaan. Eri ryhmien elokuvia on kuitenkin toisinaan vaikea erottaa toisistaan. Mitä esimerkiksi ovat Samuel Fullerin sotaelokuvat, joissa näytetään paljaana se, mitä sodassa todella tapahtuu, mutta joissa asiaa ei alleviivata? Tai Don Siegelin 6 urhoa (1962), jossa on kenties jännittäviä sotajaksoja, mutta jossa kaikki kuolevat niin ettei sotakuvausten synnyttämästä innostuksesta ole jäljellä enää mitään?
Sodanvastaiselle elokuvalle ei selvästikään siis riitä se, että näyttää sodan kammottavana toimintana. Yleinen tapa tehdä elokuvasta vielä sodanvastaisempi on ollut lisätä siihen asiaa pohtivaa keskustelua. Samuel Fuller pilkkasi tapaa armottomasti - Normandian maihinnousussa mukana ollut Fuller oli sitä mieltä, että sodan keskellä kukaan ei ehdi muistella äitiä tai tyttöystävää tai miettiä syviä filosofisia kysymyksiä.
Terrence Malick tuntuu olevan aivan eri mieltä. Hän käyttää tätä tehokeinoa varmasti aivan tietoisena siitä, mitä Fuller on siitä sanonut. Veteen piirretyssä viivassa on paljon kuvan ulkopuolisia monologeja. Näitä käyvät sotilaat, joita Malickin kerronta ei useinkaan yksiselitteisesti osoita henkilöiden keskeltä. Monologit koskettelevat luontoa, joka säilyttää kauneutensa sodan keskelläkin, ihmisen ja luonnon välistä ristiriitaa (miksi ihminen, joka kuuluu luontoon, haluaa hävittää luontoa?) ja niin edelleen. Tapa, joka monen muun käsissä olisi kiusallinen, onkin onnistunut. Tähän on kaksi syytä: ensinnäkin Malickin henkilöt eivät käsittele metafyysisiä asioita dialogeissa, mikä olisi kornia, toiseksi monologit ovat olennainen osa Malickin elokuvan kerrontaa.
Tyypillinen sotaelokuva - tai oikeastaan mikä tahansa Hollywood- tai sen kerrontakeinoja noudattava elokuva - pitää lähtökohtanaan juonen kuljettamista. Kaikki muu on sille alisteista. Malick kääntää asetelman päälaelleen: pääosassa ovatkin henkilöt ja heidän kauttaan koetut hetket, joilla ei aina ole mitään tiivistä yhteyttä toisiinsa. Henkilöt eivät kehity eivätkä pohdi omaa kehitystään. Malick keskittyy ohimeneviin tunnelmiin (mitä korostaa se, että elokuva alkaa sillä, että pysyväksi aiottu olotila, kahden sotilaan puntis saarella alkuasukkaiden seurassa, rikotaan väkivaltaisesti) eikä anna tarinalle mahdollisuutta nousta pääosaan niin että se olisi itsessään jännittävä.
Sotakohtaukset, joita on pakonomaisesti mukana, eivät ole jännittäviä eivätkä nostattavia. Joku voi pitää niitä jopa tylsinä. Näissä kehyksissä "tuntemattomien sotilaiden" monologit ovat täysin hyväksyttäviä, vaikka monet kriitikot ovat juuri niihin puuttuneet ja pitäneet niitä täytteenä. Sitä ne eivät ole juuri ollenkaan, vaikka on myönnettävä, että niiden karsiminen olisi voinut tehdä hyvää elokuvalle. Monologit vaikuttavat välillä tekotaiteellisilta. Samalla, kun Malick tuhoaa perinteisen Hollywood-kerronnan, hän kääntää ylösalaisin myös monia sotaelokuvien henkilöhahmoihin liittyviä traditioita.
Silmiinpistävää on se, että Malick ei pidä yhtään henkilöhahmoa paljoakaan enempää esillä kuin toisiakaan. Jonkinlainen päähenkilö, Jim Caviezelin esittämä Witt, ammutaan yllättävästi reilusti ennen elokuvan loppua. Henkilöt eivät myöskään eroa toisistaan joidenkin ulkoisten ominaisuuksien perusteella: on huomautettu, että moni elokuvan sotilaista muistuttaa paljon Caviezelia. Malick ei myöskään kiinnitä huomiota sotilaidensa etnisiin tai sosiaalisiin taustoihin. Sotilaat eivät sotatilanteessa enää ole sitä, mitä he edustivat ennen sotaa. (Poikkeuksena ovat upseerit, joille sota on ammatti ja ainoa mahdollisuus toimia maailmassa. Upseerit myös johtavat sotilaansa tuhoon, kuten Nick Nolte, joka ei anna periksi Elias Koteasin esittämille näkökohdille vihollisen liiasta tulivoimasta.) Malick tiivistää elokuvansa näkökulman pelkkään sotaan: on pelkkä sotatilanne, miesten välinen siteetön ystävyys ja hetkelliset muistot ja luontonäkymät, jotka tulevat mieleen kesken vihollistulen.
Sotaelokuvien yksi kiusallinen piirre on vielä se, miten vihollinen niissä esitetään. Spielbergin Ryan sortui aika pahasti saksalaisten stereotypiointiin ja osin suoranaiseen rasismiin. Joku voi ajatella, että Malickin elokuvassa japanilaiset ovat samanlaisia epämiellyttäviä kimittäjiä, joille ei voi suoda myönteistä ajatusta. Japanilaisia nähdään enemmän ainoastaan yhdessä kohtauksessa, kun amerikkalaiset sotilaat hyökkäävät suurehkoon japanilaistukikohtaan ja tappavat suurin piirtein kaikki.
Teurastuksen jälkeen seuraa pitkä kohtaus, jossa amerikkalaiset sotilaat katselevat kärsiviä sotavankeja. Osa heistä mongertaa jotain, osa itkee ja valittaa, osa istuu mulkoillen. Onko tämä rasistinen kuva? Kuvaamalla myös amerikkalaisia sotilaita Malick tekee kuitenkin tiettäväksi, että annettu kuva japanilaisista ei ole elokuvan kertojan kuva, vaan sotilaiden kuva. Ainoastaan mieltämällä japanilaiset sotavankien kaltaisiksi järjettömiksi kimittäjiksi amerikkalaiset sotilaat pystyvät heitä tappamaan.
Näin Veteen piirretyn viivan teemaksi muodostuu sama kuin aikoinaan Julman maan: ympäröivät julmat olosuhteet synnyttävät julmia ihmisiä, joiden toiminta taas lisää julmuutta. Malickin esikoiselokuvassa julmuutta edusti yhteiskunta ja sen valtiokoneistot, Veteen piirretyssä viivassa sota.
Juri Nummelin

Kirjoitus julkaistu aiemmin Filmihullussa 2/1999. Kirjoitusta muutettu.

Terrence Malick
Julma maa (Badlands) 1973
Onnellisten aika (Days of Heaven) 1978
Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line) 1998