Pulp-lehden viimeinen numero

Julkaisin vuodesta 2003 alkaen omakustanteisesti Pulp-nimistä lehteä, jossa ilmestyi kaikenlaisia, suureksi osaksi itseni kirjoittamia artikkeleita ja esittelyjä monenlaisista kioskikirjallisuuden ilmiöistä: kirjailijoista, kirjoista, kirjasarjoista, kirjojen sarjakuva- ja elokuvaversioista, elokuvien kirjaversioista ja niin edelleen. Vuonna 2009 päätin lakkauttaa painetun lehden ja siirsin lehden nettiin. Kuten näissä aina käy, tämä merkitsi sitä, että lakkautin lehden kahden vuosikerran jälkeen. Hassusti numeroksi 4/2011 ilmoitettu viimeinen numero ilmestyi viime viikolla; tästä pääset lehden sivuille. (Teksti on pääkirjoitus, jonka lopussa on linkit numeron eri teksteihin.) Lehti on blogimuotoinen, koska en halunnut ruveta maksamaan sivujen ylläpidosta.

Pari ihmistä on jo ehtinyt esittää pienimuotoiset harmittelunsa sen johdosta, että tämä lakkaa. Se on periaatteessa työnikin kannalta harmillista, koska niin kuin (ehkä turhan pitkäksi venähtäneessä) pääkirjoituksessa totean, Pulpissa piti ilmestyä kaikenlaista, joka myöhemmin ilmestyy jossain kirjassa. Tällaisia projekteja olisivat olleet hakuteokset Pulpografia Britannica, Pulpografia Erotica, Pulpografia Australiensis, Pulpografia Fennica... Näistä varsinkin kaksi ensimmäistä ehtivät jo hyvään vauhtiin, mutta sitten jämähti pahan kerran. Pulpografia Fennicaa olen jossain haastattelussa mainostanutkin tulevana magnum opuksenani... Saas nähdä, mitä siitäkin tulee.

Mutta oli miten oli, lehden tekeminen oli loppujen lopuksi liian aikaa vievää puuhaa. Ja lisäksi jostain syystä kävi aina niin että jonkin muun, yleensä tuoreen arvostelukirjan lukeminen meni aina edelle, en ehtinyt lukea esimerkiksi englantilaisia kioskidekkareita, joista Pulpografia Britannicassa pitäisi olla kyse. (No, on siinä sekin ongelma, että suuri osa on paljastunut vähän pitkäpiimäisiksi, ja huonojen suomennosten lukeminen tuntuu karsealta ajatukselta, kun perheellisellä miehellä on aina vain vähemmän ja vähemmän aikaa lukemiseen.) Mutta jahka tässä elämä rauhoittuu, niin ehkä palaan tämän ja muiden projektien pariin... Todennäköisesti elämä ei rauhoitu vielä vuosikymmeniin.

Yllä kuva vanhan Pulp-lehden kannesta. Se on yksi suosikkinumeroitani: mahtava läpikatsaus kaikenlaisiin Tarzan- ja Mars-kopioihin kirjallisuudessa. Jos joskus kokoan Pulpin artikkeleista kirjan - niin kuin tuossa pääkirjoituksessa uhoan tekeväni -, niin tämä teksti on ykköspaikalla.

Jumalten tuho: miten teini-iän novellista tuli ihanaa pulp-törkyä sisältävä romaani

En tiedä, miksi, mutta Tähtivaeltajassa ilmestynyt "Jumalten tuho" ei jättänyt minua rauhaan: rupesin 90-luvun puolivälissä suunnittelemaan novellille jatko-osaa. Voi olla, että suunnittelin sitä jo saman tien tekstin ilmestyttyä, mutta varma en ole. Enkä pysty tarkistamaan, koska paperini ovat Turun maakunta-arkistossa! Muistan sinne menneen hyvin paljon nimenomaan Jumalten tuhoon liittyvää materiaalia, muun muassa yksi varhaisimmista käsikirjoitusversioista.

Oli miten oli, muistan hakanneeni Jumalten tuhon jatko-osan ensimmäistä versiota pienellä Windows 3.11:llä varustetulla kannettavallani Tampereella Nekalan Erätien oudossa yksiössäni, joka oli entinen kauppa kaksikerroksisen puukerrostalon kivijalassa. Jostain syystä muistan, että rajuimmat kohtaukset syntyivät kuunnellessani Godfleshin industrial-metallia - lajityyppi, joka vielä silloin minua viehätti, nyttemmin ei enää. Ensimmäinen jatko-osa lensi Tähtivaeltajan Toni Jerrmanille, joka ilmoitti pitävänsä jutusta, mutta ei voisi julkaista sitä, koska se oli liian pitkä eikä hän innostunut myöskään ajatuksesta, että lehdessä olisi jatkokertomus. Seuraavaksi pidensin tekstiä, lavensin henkilöhahmoja, mutta en missään vaiheessa lähettänyt sitä muille kustantajille tai edes muihin lehtiin, ilmeisesti en uskonut siihen tarpeeksi. Muutin Turkuun vuonna 1997 ja jatkoin edelleen - todennäköisesti kuitenkin vain harvoin - tekstin työstämistä. Jossain vaiheessa silloinen avovaimoni luki tekstin ja taisi vähän järkyttyä joistain perversseistä kohtauksista - tuolloin pääpahis oli kaiken muun lisäksi myös polymorfisesti ja ennen kaikkea väkivaltaisesti perverssi. Myöhemmin päätin poistaa tällaiset kohtaukset, mutta runsaasti väkivaltaa on vielä jäljellä.

En muista kunnolla, milloin tämä tapahtui, mutta tekstin riippuvuus alkuperäisestä novellista alkoi haitata. Miksi viittaisi vuonna 1988 ilmestyneeseen novelliin, jota ei pääsisi kovin helposti lukemaankaan? Kehittelin aluksi monimutkaisen, ehkä hiukan borgeslaisen systeemin, jossa minä - siis "Juri Nummelin" - olisin ollut jonkin sortin meedio tai adepti, joka on saanut tietoa 1880-luvulla tapahtuneesta jumalten tuhosta ja olisin verhoillut tietoni lapselliseen novelliin. Tekstin jatko-osa olisi sitten löytynyt jäämistöstäni, kun olen kuollut salaperäisesti. Tämä kaikki selitettiin pitkässä esipuheessa ja varsinaisen tekstin muodostivat sitten alkuperäinen novelli ja sen jatko-osa, joka oli huomattavasti pidempi. Kömpelö ratkaisu alkoi tuntua aivan liian oudolta ja lopulta muutinkin koko tekstin niin että alkuperäisestä novellista ei ollut jäljellä kuin joitain yksittäisiä ideoita. (En ole varma, onko minulla missään tallella tuota borgeslaista versiota.)

Jossain vaiheessa 2000-luvun alussa käsikirjoitus käväisi Sammakon Seppo Lahtisella, mutta tämä palautti sen saman tien. Gummeruksen Mikko Aarne piti tekstin sisältämästä uskontosatiirista, mutta piti räiskintää turhana ja kieltä huonona. Sanasadosta teksti palautettiin pitkän saatekirjeen kanssa, jossa todettiin, että tällaisessakin teoksessa olisi hyvä, jos lukija pystyisi erottamaan hyvät ja pahat toisistaan, mitä pidin vähän erikoisena kommenttina. En muista, missä muualla teksti kävi, paitsi sen että lähetin sen myös Pikku-idiksen Jari Tammelle. Tämä innostui siitä, kävi meillä juttelemassakin aiheesta - asuiko hän silloin Turussa, en muista kovin tarkkaan enää -, mutta asia jäi sitten, ilmeisesti ihan siitä syystä, että Jarin perheeseen syntyi kaksospojat. Jarin kanssa puhuimme jopa jonkinlaisen Suomi-pulp -sarjan toimittamisesta, mutta sitä ideaa ei ole taidettu ennen tätä blogikirjoitusta mainita uudestaan!

Jari palasi tekstiin muutaman vuoden kuluttua. En enää muista yksityiskohtia, mutta olin kuitenkin jo julkaissut muutamia tietokirjoja ja pari antologiaa, joten minulla oli jonkin verran nimeä piireissä. Jari kysyi, halusinko palata projektin pariin, ja sanoin että ilman muuta, olin joitain uusia versioita tekstistä tehnytkin - varsinaisesti tietämättä, mitä niille pitäisi tehdä, kun en uskonut siihen, että kukaan kustantaja Suomessa teokseen tarttuisi. Teksti oli kuitenkin jo oma kokonaisuutensa, joka ei viitannut millään tavalla alkuperäiseen novelliin, en usko että Jari edes tiesi, että sillä oli tällainen tausta. Jari ei myöskään tiennyt, että olin siirtänyt tapahtumat Arizonasta Forssaan! Hän sanoi että teoksesta tulee väistämättä vakavampi näin, mutta kuten olen tainnut täällä jo sanoakin, päätin että siirtäminen maksaa vaivan. Idean sain luettuani vanhasta SKDL:n Uusi Päivä -lehdestä siitä, miten valkokaartilaiset pakkosiirsivät sisällissodan loppuvaiheissa Somerolta Forssaan monta sataa naista, vanhusta ja lasta ja tappoivat osan kutomolla. Ajattelin, että tämän teon vaikutus näkyisi siinä, miten kirjan pääpahis maan päälle päätyy.

Todella isosta duunista oli kuitenkin vielä kyse! Ehkä ei kannata käydä lävitse kaikkia editointiprosessin vaiheita, mutta niitä oli lukuisia, moneen kertaan vaihdoin henkilöiden nimiä, tarkistin muun muassa että kaikki Helvetin enkelit (sic) tosiaan mainitaan jossain joko Helvetin enkeleinä tai Saatanan erilaisina inkarnaatioina (en selitä tätä kirjassa, mutta idea on tietysti se, että Saatanan eri inkarnaatioiksi luullut hahmot ovat eri hahmoja, enkeleitä tai muita Helvetin toimijoita). Forssan historiaankin tein joitain ekskursioita, eniten käytin ehkä aikaa selvittääkseni, missä Forssan kapearaiteisen yksityisradan asema oli ollut - Jari, joka oli asunut Forssassa monta vuotta, osasi näihin kyllä vastata hyvin ja usein yhdellä sähköpostilla. Päätin kuitenkin, että tästä ei tulisi sellaista kotiseuturomaania, jota pitäisi lukea tiheällä kammalla ja selvittää jokaisen väitetyn faktan paikkansapitävyys. En esimerkiksi koskaan sano, missä Forssan poliisiasema sijaitsee, mielestäni sellaisella seikalla ei ole kauheasti merkitystä - moni historiallisen romaanin ystävä on tietysti eri mieltä. Vielä viime vaiheessa vaihdoimme vankileirin sijoituspaikan Tammelasta Jokioisiin, mikä oli vain hyväksi - melkein hävettää mainita, että olisin sijoittanut vankileirin jonnekin muualle kuin niistä nimenomaan tunnetulle Jokioisiin.

Kirja ilmestyi helmikuussa 2012. Se ei ole esikoisromaanini, koska sitä edelsivät sekä omalla nimellä julkaistu Outoa huminaa, Joe Novak (2009) että Mikael X. Messi -nimellä ilmestyneet Lausteen himokämppä (2010) ja Mynämäen motellin munamällit (2011), kaikki omakustanteita sekä omalla tavallaan parodisia rikosromaaneja. Mutta eipä pelkoa, ainakaan Helsingin Sanomissa ei innostuttu edes kokeilemaan, olisiko kirjani voinut kelpuuttaa esikoisteoskilpailuun. (Saas nähdä, mitä tämä merkitsee avustajuudelleni...) Jos olisin röyhkeä, puhuisin siitä, että tämä on kirja, jollaista ei Suomessa ole ennen kirjoitettu. Nähdäkseni väite olisi tosi, mutta en ole röyhkeä. Parodiaa Jumalten tuhossakin on, mutta olen koettanut pitää vitsailun minimissä, vaikka alkuperäisissä versioissa on nimenomaan hyvin paljon vitsailua.

Jatko-osallekin on paikka, kuten kirjan lukeneet voivat sanoa. Sellaisenkin kirjoittamista aloitin joskus, mutta en tiedä, missä ne tekstit ovat. Asia on edelleen mielessä, idea on valmiina... Siinä Lucifer on tätä isommassa roolissa päähenkilönä ja tapahtumat sijoittuvat - jaa, enpäs kerrokaan!

Jumalten tuho: suuri loppuhuipennus

Vielä kerran alkuperäistä vuonna 1988 ilmestynyttä "Jumalten tuho" -novellia: tässä novellin loppuhuipennus, joka tavoittelee aika maailmoja syleileviä absurdeja sävyjä, varsinkin aivan lopussa, jossa tapaamme tutun filosofihahmon työnsä ääressä. Riittänee kun sanon, että ihan tällaista lopetusta ei romaanissa ole. Joka tapauksessa lopun lähtökohta oli se, josta ryhdyin alun perin sitä tekstiä, josta myöhemmin tuli romaani Jumalten tuho. Siitä kirjoitan tarkemmin huomenna (tai ainakin ensi viikolla; aloittamani opetus vie näköjään aika paljon aikaa ja energiaa).

V 

Flaco juoksi saliin huutaen samalla: "Ne ovat katuneet! Ne katuivat!"
El Cucaracha läikytti keittoa polvelleen, mutta ei välittänyt siitä. Hän heitti koko lautasen lattialle ja huusi: "Jippiiii!"
Flaco huusi: "Valtikka ja viitta El Cucarachalle!"
"Soittakaa 'Batman Theme'!" El Cucaracha huusi. Kun hänen ikioma tunnuksensa alkoi, hän otti pari tanssiaskelta. Palvelijat toivat valtikan, kaksi metriä pitkän marmorikepin, jonka päässä oli oikea ihmisen pää, ja viitan. He pukivat sen El Cucarachan päälle ja antoivat valtikan hänelle. El Cucaracha käski henkivartiokaartinsa paikalle ja sanoi: "Nyt mennään."

Ihmiset olivat ryhtyneet sammuttamaan tulipaloja, mutta heikoilla tuloksella. Kun El Cucaracha saapui paikalle, hän sammutti tulipalot yhdellä käden heilautuksella. Ihmiset kääntyivät katsomaan viisi metriä pitkää jumalaa ja huudahtivat: "Ooooh!"
"Olen erittäin iloinen siitä, että kaduitte kaikkia pahoja tekojanne. Minä olen tästälähin teidän ylin suojelijanne. Minä olen El Cucaracha."
Ihmiset polvistuivat jumalan eteen ja aikoivat veisata aivan eri virttä itsekukin. El Cucaracha hymyili.
"Hetkinen! Hetkinen!" kuului silloin huuto.
El Cucaracha katsoi puhujaa. "Mitä helkkaria teet täällä, vanha läskimaha?"
"Tulinpahan kertomaan, että nämä ihmisraukat ovat minun suojeluksessani. Minä olen heidät luonut omaksi kuvakseni", sanoi Jumala.
"Hah! Nuokin ihmiset ovat liian kauniita ollaksesi sinun kuviasi!"
Jumala näytti El Cucarachalle keskisormea ja sanoi ihmisille: "Minä olen luonut maapallon ja teidät ihmiset eikä tuo ääliö, joka vain kuuntelee helvetillistä räminää ja antaa öljytä itseään! Minä olen ainoa ja oikea!"
El Cucaracha nauroi. "Eihän tuo ukkeli osaa edes onanoida." Ihmiset rupesivat nauramaan.
Jumala sanoi: "Nyt minä kyllä..."
"Mitä sinä teet?" kysyi uusi ääni.
El Cucaracha ja Jumala katsoivat Buddhaa, joka virnisteli kadun toisessa päässä.
"Aina tuo hinttien isoisä tulee sotkemaan kaikki hienot jutut! Aina!" Jumala huudahti.
Buddha käveli rauhallisesti Jumalan viereen ja veti tämän kaavun alas. "Katsokaa nyt, kuinka pieni pippeli tällä miehellä on! Pienempi kuin tuolla El Cucarachan apulaisella!"
Kaikki nauroivat mehukkaasti, paitsi Jumala. Tämä keräsi sappea ja hävisi sitten nopeasti.
"Hei, unohdit kaapusi!" Buddha huusi hänen peräänsä.
El Cucaracha katsahti Buddhaa ja sanoi: "Ethän sinä ole tosissasi tämän pikkukyläsen suhteen?"
"Ja miksen olisi? Minulle kelpaavat kaikki ihmiset."
"Ja se on huomattu, saakelin hintti."
Buddha huitaisi El Cucarachaa ja huudahti: "Minulle ei puhuta tuolla lailla!"
"Hyvä El, lyö takaisin! Lyö se kuoliaaksi! Tapa se hintti!" ihmiset huutelivat alhaalta.
"Siinäs näet, sinulla ei ole suosiota täälläpäin maailmaa."
"Pian on." Buddha häipyi hampaitaan kiristellen.
Samassa paikalle alkoi saapua muitakin jumalia, jotka kaikki väittivät ihmisille olevansa ainoita ja oikeita palvonnan kohteita. Heti näitten perään saapuivat Jumalan ja Buddhan sotajoukot vihaisina ja aseita heilutellen.
"Voi helkkari!" sanoi El Cucaracha ja lähetti Flacon pistämään armeijan kuntoon. Henkivartiokaarti, kymmenen antimateria-asein varustautunutta ihmistä, asettui puolustukseen.
Muut jumalat, jotka paikalle olivat saapuneet, tekivät samoin. Kellä oli pieni ja kehno palkka-armeija, kellä mahtavasti varustettu legioonajoukko, mutta yhtäkaikki jokainen sotilas oli oman herransa puolella henkeen ja vereen. Taistelu alkoi ja se oli kauhea. Kaikki sotilaat asettuivat toinen toista vastaan eikä siinä tilanteessa paljon kannattanut pommeja heitellä, olisi helposti tappanut kymmeniä omia miehiään.
Ainoana jumalana Saatana ei mennyt leikkiin mukaan. Hän katseli Helvetin isosta monitorista taistelua ja naureskeli muitten jumalien typeryyttä. Nyt hänestä tulisi ainoa jumala, kunhan muut ensin tappaisivat toisensa. Saatana hymyili ja istuutui kurvikkaan tytön viereen. "Minä olen ainoa jumala, joka suo ihmisille pikku nautintoja", Saatana sanoi tytölle sivellen tämän alastonta vatsaa. "Ja pian olen myös ainoa jumala."
Saatana ja tyttö ottivat pieneltä pöydältä shampanjalasit ja joivat sen kunniaksi.
Ylhäällä maan päällä taistelu jatkui kolme viikkoa verisenä ja raivoisana. Kukaan ei halunnut antaa periksi, ei ainoakaan.
Kolmen viikon päästä, lauantaina vuonna 1882, Arizonan hiekalla seisoivat enää vain ikivanha Teutates ja verinen Mars. Kummallakaan ei ollut enää yhtään sotilasta, kaikki olivat kaatuneet.
"Kai se on sitten kaksintaistelu", Mars sanoi.
"Miten?"
"Miekat meillä molemmilla näkyy olevan."
"Hyvä on. Miekkailkaamme jommankumman kuolemaan asti."
Molempien miekat alkoivat kalahdella toisiaan vasten, väsyneesti ja veltosti.
"Ei tästä tule mitään", Teutates sanoi Marsille.
"Eipä näytä siltä, ei."
"Eli?"
"Mitä eli?"
"Mitä tehdään?"
"Mennään kaljalle."
"Siivotaan tanner."
"Saatanalle voisi päästä palvelukseen."
"Sen seksihurjastelijan luokseko? Ei ikimaailmassa!" Teutates huudahti ja työnsi miekkansa nopeasti Marsin vatsan sisään.
"Ärlgh!" Mars ulvahti, mutta ennen maahan kaatumistaan paiskasi miekan Teutateksen kurkun läpi. 

VI 

Jossain Keski-Euroopassa, tarkemmin sanoen Saksassa, oli mies. Hän oli suuri naistenvihaaja, suuri ajattelija ja omasi muhkeat viikset. Eräänä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä vuonna 1882 hän tuumi päänsä puhki, mitä kirjoittaisi seuraavaksi paperille. Sitten hän tunsi jonkin liikahtavan aivoissaan ja kirjoitti nopeasti: "Jumala on kuollut."

Jussi K. Niemelän tapaus

Ystäväni ja kollegani Jussi K. Niemelä on muun muassa blogissaan tehnyt tärkeätä työtä yrittäessään paljastaa laajalle yleisölle perussuomalaisten sisällä vaikuttavan natsihenkisen Suomen Sisu -fraktion. Tästä eräät perussuomalaisaktiivit ovat suivaantuneet niin paljon että ovat uhanneet, käytännössä julkisesti, nylkeä Niemelän ja tehdä tälle uuden persereiän. Jussi kyllästyi uhkailuun ja kertoi siitä laajalla jakelulla muun muassa perussuomalaisten johtohenkilöille ja monille muille toimijoille, joilla olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa asiaan.

Mitään ei tapahtunut, ja Niemelä teki rikosilmoituksen sekä julkisti lehdistötiedotteen. Muutama media uutisoi asian, Helsingin Sanomat yhden palstan pikku-uutisella. Päällimmäiseksi nousi käsitys, että poliisi vähättelee asiaa - ilmeisesti tappouhkaus on ihan jees, kun kerran Niemelä on käyttänyt "kärkevää" kieltä perussuomalaisten aktiivijäsenistä. Yhtään tappo- tai muutakaan uhkausta en ole ikinä nähnyt Niemelän tehneen. Poliisi voisi pyytää jotakuta asioista jotain ymmärtävää käymään vaikkapa läpi Niemelän blogitekstit aiheesta.

Tässä Niemelän alkuperäinen blogipostaus aiheesta ja tässä vielä kirjailija Teemu Helteen bloggaus aiheesta - kirjoituksessaan Helle tekee aiheesta laajempiakin yhteenvetoja.

Jumalten tuho: arvonnan voittajat

Olen ollut kovin kiireinen viime päivinä enkä ole ehtinyt bloggaamaan täällä, mutta tässä kuitenkin Suuren Jumalten tuho -arvonnan voittajat: Arto Rintala, Matti Karjalainen ja Timo Palonen. Arvonnan suoritti vaimoni Elina Teerijoki, palkinnot postitetaan voittajille, joille on myös mennyt jo tieto. Muita toivottavasti lohduttaa linkki: kirjaa saa edullisimmin kustantajan verkkokaupasta täältä. Samalla voi lukea, miten periaatteessa kielteistä arvostelua voi hyödyntää kirjan mainonnassa.

Jumalten tuho: Max Brand juopottelee

Max Brandista ei näytä olevan suomenkielistä hakusanaa, vaikka on häntä täälläkin luettu. Nämä viittaukset vanhoihin pulp-kirjailijoihin ovat vähän turhan osoittelevia. Ongelma tässä lyhyessä luvussa on myös se, että juuri kun action on päässyt käyntiin, se lakkaa lyhyellä ilmoituksella. 


 Novellin kuvitti Tähtivaeltajaa varten ystäväni Veijo Setälä, joka tuolloin työskenteli jossain porilaisessa mainostoimistossa. Nykyään Veijo on kohtuullisen tunnettu nykytaiteilija. Valitettavasti oma kappaleeni lehdestä on hukassa, joten en pysty skannaamaan Veijon kuvia. Muistutan kilpailusta; ohjeet voi vakoilla vaikka tästä. 

IV

Juoppo, Max Brand nimeltään, katseli El Topon katujen murskaamista talon korkeimmasta kerroksesta. Hän oli laittanut oven eteen ison barrikadin, joten zombieista ei ollut pelkoa.
Mitä saakelia se kääpiö selitti siellä saluunassa? Brand mietti. Jotain El Cucarachasta.. jotain vaatteiden pesusta.. ei helkkari...
Brand joi viskipullon tyhjäksi ja veti pistoolin taskustaan. Ei tässä kumminkaan eloon jäädä, hän sanoi itselleen ja vei piipun ohimolleen. Silloin hänelle välähti. Polta vaatteesi ja juo lehmien vettä! Niin se oli!! Juuri niin!
Brand heitti pistoolin alas kadulle, huusi "Jippii!" ja alkoi repiä barrikadia alas. Kun se oli tehty, hän avasi oven, ohitti kaksi zombieta ja juoksi alas. Brand riisuutui aivan alastomaksi, heitti vaatteet palavaan taloon ja juoksi juottoaltaalle. Vedessä kellui zombie, mutta siitä huolimatta Brand joi kulauksen.
Samassa zombiet katosivat johonkin, sekä kerran kuolleet että kaksi kertaa kuolleet. Avaruudesta tulleet painuivat alukseensa ja lensivät pois. El Topo tallusteli autiomaahan takaisin.
Kaupungissa olivat enää ihmiset, palaneet ja palavat talot, muutama ehjä talo, eikä muuta. Ihmiset katselivat ympärilleen etsien heitä uhanneita olioita, mutta ei näkynyt missään. Ainoat ruumiit kadulla olivat oikeita ihmisiä.
"Jippiiii! Olemme selvinneet!" Max Brand alkoi huutaa.
"Miten helkkarissa teit sen?" joku kysyi.
"Kyllä kannattaa pitää korvat auki!" Brand alkoi nauraa ja hyppiä.

Jumalten tuho: El Cucaracha

Tässä alkuperäisen, noin 25 vuotta vanhan "Jumalten tuho" -novellin kolmas luku kokonaisuudessaan. El Topo -viittaus lienee itsestäänselvä, mutta moniko tunnistaa, mistä outo jumaluus El Cucaracha on saanut nimensä? Se on jostain vanhasta Lucky Luke -albumista joka lienee vieläpä Morrisin käsikirjoittama. Sinijalat tulevat? En ole lukenut kyseistä albumia vuosikymmeniin, joten en osaa sanoa. - Luvun loppu on omituisen tylsä; myöskään en tiedä, miksi siinä on tekstiä hakasuluissa.

Muistutan kilpailusta, jossa voi voittaa Jumalten tuhon: lähetä sähköpostia osoitteella jumaltentuho@hotmail.com ja kirjoita otsikkoon "Jumalten tuho" ja viestikenttään nimesi ja osoitteesi. Julkistan voittajat tämän viikon perjantaina.

III 

Pieni meksikolainen oli ollut El Cucarachan edessä polvistuneena jo kolme minuuttia ennen kuin jumala huomasi hänet. "Lopettakaa soitto!" hän karjaisi yhtyeelle.
Meteli lakkasi heti ja El Cucaracha pyysi Flacolta anteeksi.
"Ei se mitään, El Cucaracha", meksikolainen sanoi ja nousi pystyyn. "Minulla on tietoja taistelun kulusta."
El Cucaracha innostui ja huudahti: "Anna tulla jo!"
"Suuri osa zombieista on jo kuollut - tai no, uudestaan kuollut -, mutta niin on myös suuri osa ihmisistä. Kaikki FBI:n agentit ovat kuolleet, joten heistä ei enää ole harmia. Otukset pääsivät kaupunkiin ja aloittivat heti tulituksen. Pian on Legbone City pyyhkäisty mielestäsi."
"Hienoa, hienoa. Siitä sitten vain El Topo mukaan."
"Heti, kunhan kerron muutkin uutiset."
"Niin?"
"Väitetään, että toiset jumalat olisivat äärimmäisen vihastuneita käytöksestäsi."
El Cucaracha räjähti nauramaan.
"Mutta El Cucaracha, se saattaa johtaa ikävyyksiin."
"Mihin? Siihen, että ne saakelin kusipäät, joilla ei ole mitään tekemistä, hyökkäävät kimppuumme?! Eihän ne mätäaivot muuta tee kuin lihovat niissä palatseissaan! Miten ne muka meille voivat jotain tehdä?! Sanopa se, pikku Flaco!"
Flaco oli hetken hiljaa, sitten hän sanoi: "En ole koskaan kuullut sinun kiroilevan, El Cucaracha."
Sen sanottuaan Flaco poistui. Hän kuuli vielä, kuinka yhtye sanoi, ettei se voi enää soittaa musiikkia tuollaiselle epäinhimilliselle jumalalle. Viimeinen, mitä Flaco kuuli, oli El Cucarachan vihanhuuto. Flaco meni nopeasti työhuoneeseen, jonka ainoana kalustuksena oli pari tuolia ja koko seinän peittävä koje. Flaco istuutui pienemmälle tuolille ja painoi punaista nappia, jolloin yhteen pienistä monitoreista tuli teksti ON.
Flaco veti yhtä vipua taaksepäin, painoi keltaista nappia ja veti mikrofonin eteensä. Hän napsautti sen päälle ja sanoi siihen: "El Topo, tule esiin! El Cucaracha tarvitsee apuasi!"
Autiomaan keskellä maa alkoi jyristä ja pian heikalla seisoi talonkokoinen peltomyyrä. "Niin?" se sanoi käännelle päätään puolelta toiselle.
"Legbone City täytyy tuhota."
 "Ja mitä minä teen?"
"Menet kaupunkiin, murskaat taloja ja möyhennät katuja. Ei muuta."
"Ja mikä on palkkani?"
"Saat kolmeksi kuukaudeksi ruoat suoraan toimitettuna."
"Kuudeksipa! Tiedät, että minun on vaikea löytää ruokaa."
"Hyvä on, kuudeksi kuukaudeksi. Menet kaupunkiin nyt heti." Flaco sulki mikrofonin ja sammutti kojeen. Hän lähti huoneesta ja palasi saliin, jossa El Cucaracha istui pää alas painuneena. "El Cucaracha, El Topo lähti kohti kaupunkia."
"Hyvä. Miten on sen armahduksen laita?"
"Armahduksen? Siis kaupunkilaisten katumus?"
"Aivan. Miten on sen laita?"
"Huonosti. Senhän kuuli vain yksi kaupunkilainen ja hänkin on melko varmasti kuollut."
"No, sitten riittää vain pelkkä antautuminen. Katuahan ehtii joskus toiste."
"Hyvä. Menen nyt tarkkailemaan tilannetta monitorista ja ilmoitan hetken päästä, mitä tapahtuu."
"Tee se. Ja ilmoita, että kaipaan jotain herkullista syötävää."
"Kuten?"
"Ehkäpä vain jotain keittoa ja leipää. Ja maitoa." "Ilmoitan." Flaco lähti salista hoitamaan hommia.
[El Cucaracha jäi saliin istumaan. Hän kaipasi räjäyttämäänsä yhtyettä takaisin ja hänellä oli vähän huono omatunto. Ehkä keitto auttaisi.]

Jumalten tuho: "Päähän sitten!"

Ensimmäisiä vertaisarvioita Jumalten tuhosta: ystäväni ja kollegani Jukka Halme luki kirjan jo ja kirjoitti näin: "Tykkäsin Jumalten tuhosta ihan oikeastikin, vauhtia piisasi ja henkilöhahmoihin tuli hyvin tuntumaa freneettisen väkivallan keskellä. Ja kukapa ei pitäisi kirjasta, jonka nimigalleria on tuollainen?" Kiitos, Jukka! Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, jota kiitetään "freneettisen väkivallan kuvauksesta"!


Tässä taas alkuperäistä "Jumalten tuho" -novellia lähes 25 vuoden takaa. FBI-agentti Gruber ryhtyy tositoimiin yksin jäätyään. Viittaus toiseen tunnettuun pulp-kirjoittajaan Dalyyn on vähän turhan itsestäänselvä. Myöhemmin tein Dalysta pitkän hakusanan esikoisteokseeni Pulpografiaan. Idea nauloilla täytetystä haulikosta on pöllitty Ken Parker -sarjakuvasta. Ihan sarjakuvan peckinpahilaista freneettisyyttä ei tässä tavoiteta - mutta onneksi paikalle saapuu muitakin kuin vain tavanomaisia eläviä kuolleita...

Gruber katseli vihaisena Fordin katoamista. Hän ei voinut tehdä asialle mitään, sillä hänen panoksensa olivat loppuneet. Nyt hän raivasi tietään huitomalla konepistoolinsa tukevalla perällä zombieita päähän. Kun hän pääsi talon luo, hän mursi oven ja syöksähti sisään.
"Mitäs täältä haet?"
Gruber katsoi kysyjää. Tämä oli pitkä ja roteva mies, jolla oli viikset ja kädessään jämerä Colt. "Asetta, jolla voin murskata kuolleitten päitä."
"Päähänkö niitä pitää ampua?"
Gruber nyökkäsi. "No, miten on? Haluatteko tuhota zombiet?"
"Zombie? Sekö niitten nimi on?"
"Joo joo. Onko teillä haulikkoa? Ja nauloja?"
"Molempia, mutta mitä helkkaria niillä?"
"Naulat tekevät ilkeää jälkeä osuessaan kuolleen aivoihin."
"Helkkari, olisitte heti sanonut!" Mies ryntäsi pois eteisestä.
Gruber katsahti ulos ja huomasi zombien lähestyvän rikkinäistä ovea tuore liha mielessään. Nopeasti Gruber nappasi sateenvarjon ja työnsi sen zombien pään sisälle. Zombie horjui hetken ja kaatui vasten ovea. Se rämähti kokonaan auki. Kuolleet havaitsivat uuden syöntipaikan avautuneen ja puoli tusinaa kuollutta alkoi horjua kohti taloa.
"Zombiet tulevat!" Gruber huusi ja mies tuli juosten. Hänellä oli käsissään iso haulikko, naulapaketti ja kaksi 45-kaliiperista revolveria. Hän antoi haulikon ja naulat Gruberille, joka alkoi heti täyttää haulikon piippua.
"Päähän sitten!" hän huudahti miehelle.
Zombiet olivat enää parin metrin päässä. Gruber huudahti "Nyt!" ja miehet laukaisivat aseensa. Kolme kuollutta kupsahti maahan, mutta loput vain jatkoivat matkaansa. Miehet laukaisivat uudestaan ja loputkin kuolleet makasivat maassa.
"Sitten vain juostaan keskelle mylläkkää ja ammutaan niin saakelisti", Gruber sanoi ladatessaan haulikkoa.
"OK. Nimeni on Carroll John Daly."
"Frank Gruber."
Miehet kättelivät nopeasti, mutta lujasti. Sitten he juoksivat zombie- ja ihmislauman keskelle ammuskellen. Kun heidän aseensa olivat tyhjentyneet, Daly ja Gruber ryntäsivät saluunaan. Siellä makasi kuolleina sekä ihmisiä että jo kerran kuolleita. Joku muukin oli siis äkännyt päähän ampumisen olevan ainoa kunnon keino tappaa zombie.
"Ladataan aseet ja mennään uudestaan kentälle", Gruber sanoi ja kaivoi naulapaketin takkinsa taskusta.
Silloin saluunan yläpuolelta kuului mahtavaa jylinää, joka voimistui koko ajan.
"Mitä helvettiä?" Daly ihmetteli.
"Ulos ja äkkiä!" Gruber huudahti ja ryntäsi ulos. Daly seurasi perässä. Miehet katsahtivat taivaalle ja näkemänsä takia juoksivat vastapäiseen taloon.
Saluunan päälle laskeutui valtava pilvi. Saluuna hajosi ryskyen pilven alle. Kului hetki ja pilvi hajosi tuulen mukana.
Esiin tuli jättiläiskokoinen lautanen, jossa oli ikkunoita ja siivekkeet toisessa päässä.
 "Voi helvetti!" Daly huudahti Gruberin tyytyessä hieromaan silmiään. Lautasen kyljestä aukeni luukku, josta työntyi esiin tasanne ja sitä pitkin maahan lyllersi kolme kauhistuttavaa otusta. Ne olivat ruskean karvan peittämiä limamöykkyjä, joitten silmät sijaitsivat kolmisenkymmentä senttiä pitkien letkujen päissä ja joitten luurankomaisissa käsissä oli valkoisia kolmioita. Niistä lähti kaiken tuleen sytyttäviä säteitä. Kukaan ei voinut otuksille mitään, ne sytyttivät tuleen sekä ihmisiä että zombieita.
"Saakeli!" Daly huudahti. "Minä kun en aio jäädä tänne joittenkin limakasojen käristettäväksi tekemättä mitään! Kaveri, nyt tehdään uroteko!" Daly latasi pistoolinsa ja tökkäsi toiselle Gruberia olkapäähän. "Raukka!" hän huudahti.
"Ja Frank Gruberhan ei raukka ole!" Sanojaan tehostaakseen FBI:n agentti latasi molemmat piiput täyteen nauloja.
"Nyt mennään, perkele!" Daly karjaisi jotain, Gruber teki samoin ja miehet juoksivat ulos kohti otuksia. Päästyään tarpeeksi lähelle ja laukaisivat aseensa.
Kuului pari ulvahdusta, yksi otuksista kaatui, yksi alkoi vuotaa keltaista mönjää kaatumatta, ja viimeinen otus hiillosti Gruberin ja Dalyn aseellaan.

Jumalten tuho: FBI-agentit Gruber ja Latimer

Alkuperäisessä Jumalten tuhossa päähenkilöinä oli kaksi FBI-agenttia, jotka joutuvat Arizonan perukoille viinan salakuljettajan perässä - tämän nimi on Paul Cain. Vanhaa pulp-viihdettä tunteva tunnistaa nimet nopeasti, ja saman idean pidin myös romaanissa, vaikka tapahtumat siirsinkin Suomeen.


Tässä novellin toisen luvun alkua - jälleen kerran pyydän muistamaan, että kyse on 16-vuotiaan kirjoittamasta tekstistä, jota ei ole kertaakaan editoitu. Muistutan vielä kilpailusta, jossa voi voittaa itselleen Jumalten tuhon (romaanin siis): lähetä sähköposti osoitteeseen jumaltentuho@hotmail.com, kirjoita otsikoksi "Jumalten tuho" ja viestikenttään nimesi ja osoitteesi. Arpa ratkaisee! Tulokset julkistetaan ensi viikon perjantaina.

II

Yöllä Legbone Cityn kadut olivat tyhjiä. Ihmiset olivat kotonaan irstailemassa.
Vain yhdellä sivukadulla oli jotain. Sen täytti melkein kokonaan musta Ford vuosimallia 1929. Autossa istui kaksi miestä. Molemmilla oli päällään poplarit ja vierellään Thompson-konepistoolit.
"Aika omituinen keikka", toinen miehistä sanoi.
"Joo."
"Onko sitä konjakkia vielä jossain?"
Toinen mies pudisti päätään. Autoon tuli hiljaisuus.
"Hei, Frank, katso!" ensimmäiseksi puhunut huudahti.
Kadulla käveli pitkätakkinen mies katse maahan luotuna.
 "Jompikumpi niistä", Frank sanoi. Miehet ottivat konepistoolit ja pujahtivat hahmon perään. He hiipivät hetken miehen perässä, sitten he poistivat varmistimet.
Mies kuuli kilahdukset ja kääntyi. Hän sai luotiryöpyn vatsaansa ja lennähti maahan.
"K-keitä t..te o-let..te?" mies kysyi viimeisillä voimillaan. Toinen miehistä vilautti nopeasti kiiltävää merkkiä ja sanoi: "FBI:n agentit Jonathan Latimer ja Frank Gruber. Sinä kai olet toinen niistä trokareista?"
"E...en.. O-olen S-Sam S..Spa..de..." Mies korahti kerran ja kuoli.
"Perhana! Väärä mies!" Latimer puuskahti ja potkaisi ruumista. "Mitäs me nyt tällä teemme?"
"Viedään se tuonne kujalle", Gruber sanoi.
Agentit raahasivat Sam Spaden läheiselle kujalle, jättivät sinne ja palasivat istumaan autoon. Varttitunnin päästä auton ohitti kaksi omituista horjuvasti kävelevää ihmistä.
"Mitä helkkaria?" Latimer mutisi.
"Jotkut olivat olevinaan vitsikkäitä", Gruber sanoi ja virnisti ikäänkuin se olisi ollut vitsikästä.
"Niin kai sitten. Anna konjakkia."
"Sehän loppui jo ennen kuin tapoimme sen Spaden."
"Voi paska."
Hetken päästä samat horjuvat ihmiset ohittivat auton uudestaan. Tällä kertaa he huomasivat auton ja alkoivat lähestyä sitä.
"Mitähän ne aik... Voi helvetti! Tuolta toiselta puuttuu silmät!" Gruber huudahti. "Eläviä kuolleita!"
Agentit eivät jääneet pällistelemään tyhjiä silmäaukkoja, vaan nopeasti ottivat aseensa, asettuivat avattujen ovien taakse ja alkoivat ampua. Elävät kuolleet eivät näyttäneet piittaavan luodeista lainkaan. Vasta kun Latimer ampui toisen ruumiin pään läpi viitisen luotia, se kaatui maahan päästäen rujon korahduksen. "Ammu päähän, perkele!" Latimer huusi innostuneena.
Gruber teki niin ja pian toinenkin ruumis makasi maassa. "Zombie... Sehän se nimi oli?" Gruber kysyi tökkien mätiä ruumiita Thompsoninsa piipulla.
"Joo. Elävä kuollut."
"Eihän niitä pitäisi olla olemassa."
"Niin kuin näkyy, onhan niitä." Latimer potkaisi silmätöntä kuollutta. "Mutta miten se on mahdollista?"
"Isoäiti kertoili juttuja siitä, kuinka hän tapasi kuolleen veljensä ruumiin kävelemässä kyläraitilla."
"Miten se tähän liittyy?"
"Ei kai mitenkään." Latimer kaivoi takkinsa taskusta tupakka-askin ja alkoi poltella.
Gruberkin kaivoi povitaskuaan ja veti esiin litteän pullon, aukaisi korkin ja joi kulauksen. "Hei! Sanoit, että konjakki on loppu!"
"Tämä onkin viskiä. Aitoa skottipoikien kamaa." Gruber virnisti niin leveästi, että auto olisi mahtunut suusta sisään.
"Anna huikka."
Gruber ojensi pullon Latimerille. Tämä kohotti pullon huulilleen, joi pari kulausta, henkäisi syvään ja palautti pullon.
"Aika tuhtia ainetta", hän sanoi ja henkäisi toisen kerran. Gruber nyökkäsi ja sulki korkin.
Laitettuaan pullon povitaskuunsa hän huudahti Latimerin kanssa samaan aikaan "Cadillac!" ja hyppäsi penkilleen. Latimer pisti auton liikkeelle ja ajoi mustan Cadillacin perään. Gruber veivasi sivuikkunan auki, työnsi konepistoolin ulos ja ampui pitkän sarjan. Cadillacin takalasi hajosi ja esiin työntyi Brossberg-pumppuhaulikko. Siitä lähti kolme luotia kohti Fordia. Gruber ampui toisen sarjan. Nyt Cadillacin vasen takarengas puhkesi ja Brossbergin käyttäjä sai luodin otsaansa ja ase katosi ikkunasta.
"Tiukkaa!" Latimer huudahti Gruberin ampuessa kolmannen sarjan. Cadillac menetti suuntansa ja ajoi päin taloa. Talo romahti ja Cadillac räjähti.
Latimer pysäytti auton nauraen. Hymy hyytyi nopeasti, kun talon raunioista syöksyi ulos pitkä mies ampuen konepistoolilla sarjoja kohti Fordia. Mies juoksi vastapäiseen latoon.
"Taisi olla Paul Cain. Lester Dent on poissa pelistä", Gruber sanoi ja kaivoi pullon esiin.
 "Entäs tuo Cain? Mitä hänelle teemme?"
"Ammumme tietysti ja painumme kotiin."
"Miten? Mies on tuolla ladossa ja kun menemme lähelle, saamme napit otsiimme."
"No mitäs, hiivimme noitten katosten alla ja sytytämme ladon tuleen. Miehen on pakko tulla jotain kautta ulos ja silloin painamme liipaisimia."
"Kuulostaa helpolta."
"Okei, mennään sitten."
Gruberin laitettua viskipullonsa povitaskuun agentit riensivät talon katoksen alle ja alkoiva kävellä kohti latoa.
"Aika omituista, etteivät ihmiset ole tulleet pällistelemään tulipaloa", Latimer sanoi.
 "Irstailemassa kaikki. Kyllä he sitten huomaavat, kun kaupunki on tuhkana."
Miehet saapuivat ladon viereen. Gruber pyysi tulitikkuja. Latimer kaivoi taskujaan ja antoi Gruberille askin. Tämä sytytti yhden tikun ja heitti sen ovesta olkien sekaan. Hän sytytti toisen ja heitti senkin sisälle.
 "Nyt vain odottelemme", Gruber sanoi ja kääntyi.
Samassa ikkuna hajosi ja Latimerin pään läpi tuli luotiryöppy. Gruber huusi jotain ja ampui ikkunasta sisälle pitkän sarjan. Kuului korahdus, kolinaa ja kova rysähdys. Gruber kurkisti sisään pitäen konepistoolia laukaisuvalmiina. Cain makasi lattialla kuolleena.
Gruber huoahti ja kaivoi pullon esille. Hän joi kulauksen ja tuumi: Alkaa käydä paikat kuumiksi. Parasta lähteä koko kyläpaskasta veks. Gruber pisti pullon takaisin taskuun ja silmäsi ympärilleen.
Kauhukseen hän näki, kuinka elävät kuolleet kävivät hyökkäykseen. Ne horjuivat päin ovia, hajoittivat ikkunoita ja murtautuivat syömään ihmisiä, jotka olivat niin humalassa, etteivät tajunneet, mitä tapahtui.
Gruber valmistautui rikkomaan viereisen talon oven päästäkseen linnoittautumaan, kun hän kuuli takaansa kolinaa ja kilahduksen. Hän käännähti ampuen ja hyppäsi seinän taakse. Paul Cainin ampuma luotisarja meni ohitse.
Paskan marjat, Gruber tuumi ja alkoi hitaasti ryömiä kohti viereistä taloa. Sen luo päästyään hän pomppasi ylös ja murtautui sisälle. Cain perhana ei kuollutkaan. Gruber sytytti tupakan ajatellessaan äsken tapahtunutta.
Samassa portaita alas horjui humalainen mies, jolla ei ollut yhtään vaatetta yllään ja jonka penis punoitti. "Mitäsh shä jhätkä theeth?" mies sopersi.
"Keräilen harvinaisia hyönteisiä."
"Thäälhäksh sä niithä luuleth löytäväsh? Häh?"
"Olen jo löytänytkin."
"Jaahah, vhai niinh. Nhäytäs vähän." Mies alkoi tulla Gruberia kohti.
Gruber huitaisi miestä Thompsonilla ja ärähti: "Painu jätkä vetämään käteesi!"
"Jumalhaut, jhätkä, ny shaat thurpiis!" Mies horjui Gruberin luo ja yritti osua tätä keskelle naamaa. Gruber väisti lyönnin ja potkaisi miestä mahaan. Mies käpertyi ja kaatui lattialle.
Jokin törmäsi oveen. Gruber käännähti ja ampui sarjan sisälle pyrkineen zombien päähän.
Portaita alas juoksi alaston nainen, hänkin sikahumalassa. "Johnnie!" hän huudahti nähtyään lattialla makaavan miehen ja ryntäsi tämän luo.
 "Viekää se saakelin juoppo muualle!" Gruber huudahti.
"Kukash te oikein olette?" nainen kivahti ja otti kukkaruukun käteensä.
"Joulupukki!"
Samassa ikkunat särkyivät ja Gruberin kurkkuun tarttui kaksi limaista kättä. Agentti ampui kädet poikki, kierähti ja ampui zombien pään läpi pari luotia. Gruber katsahti naista. Tämä oli pyörtynyt.
Samaan aikaan yläkerrasta juoksi alas toinen, yhtä alaston nainen. Hänkin pyörtyi nähdessään kaksi veristä ja mätää kättä lattialla. Saakelin idiootit, Gruber kirosi mielessään ampuessaan kadulla hortoilevia kuolleita.
Mutta mistä helkkarista noita otuksia oikein riittää? Varmaan koko hautausmaa on paikalla.
Yläkerrasta tuli vielä yksi mies ja näki kaikki kolme ihmistä lattialla makaamassa. Hänen silmiinsä syttyi vihainen kiilto ja hän hyppäsi Gruberin kimppuun. Molemmat kierivät ulos.
"Hullu! Hullu!" Gruber huusi ja löi miestä leukaan.
Mies kaatui ja kirkaisi jouduttuaan zombien käsiin. Gruber poimi konepistoolinsa maasta, ampui zombien ja juoksi vastapäiseen taloon.
Paul Cain, kuolleeksi luultu viinatrokari, ammuskeli rikkinäisestä ikkunasta eläviä kuolleita ja katseli kaihoisasti FBI:n Fordia, joka oli vielä aivan ehjä.
Tuonne kun pääsisi, Cain ajatteli.
Sitten hän katsoi tilaisuutensa tulleen. Zombiet olivat jo ohittaneet auton tai kadonneet taloihin. Cain kompuroi ulos talosta, otti Latimerin maassa makaavan konepistoolin ja alkoi raahautua kohti mustaa autoa. Hän ei ollut joutunut yhdenkään zombien hyökkäyksen kohteeksi päästyään Fordin luokse. Cain nauroi ja avasi oven. Hän istuutui penkille ja sulki oven. Cain katsahti hieman auton mittaristoa ja alkoi sitten pistää autoa tottuneesti liikkeelle, vanha autovaras kun oli.
Kun Fordin moottori jyrähti käyntiin, Cain heilautti kättään ja ajoi pois Legbone Cityn mylläkästä.

Alkuperäinen psykobilly- ja El Topo -henkinen Jumalten tuho

Tästä alkaa alkuperäinen "Jumalten tuho". Ollaan Jodorowskyn El Topo -elokuvan maisemissa, höystettynä psykobilly-mystiikalla ja Speden länkkärien huumorilla.

Novelli ilmestyi Tähtivaeltajan numerossa 4/1988, kun olin vasta 16. Novellin ensimmäisen version olin kirjoittanut jo reilua vuotta aikaisemmin. Muistan jaelleeni sen kopioita alkukeväällä 1987, jolloin olin koulun TET-jaksolla Porin kaupunginkirjaston musiikkiosastolla. Olin kopioinut novelleja isäni työpaikalla Satakunnan Työn painossa. Tähtivaeltajaankin teksti ei mennyt kertaheittämällä, vaan sitä piti kirjoittaa moneen kertaan uudestaan - kiitos siis Toni Jerrmanille, että tätä nyt kehtaa edes tällä tavalla levittää. Toni myös kyseli kommentteja tekstistä muiltakin, muistan että ainakin P. A. Manninen siitä sanoi sanansa. Hän toivoi, että mukana olisi kaiken muun lisäksi vielä merirosvoja - ja ehkä dinosauruksiakin...


Novellin jotkut versiot olivat hyvin erilaisia kuin tämä, julkaistu versio. Kerron novellista lisää tulevien postitusten myötä - tai oikeastaan siitä prosessista, jossa siitä kasvoi kokonainen romaani. Mutta tämän ensimmäisen postauksen myötä julistan suuren kilpailun alkaneeksi: jaossa on kolme kappaletta Jumalten tuho -romaania. Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin lähettää sähköposti osoitteeseen jumaltentuho@hotmail.com. Kirjoita otsikoksi "Jumalten tuho" ja viestikenttään nimesi ja osoitteesi. Voittajista ilmoitetaan tässä blogissa viikon päästä perjantaina (eli 16.3.), ja kirja tulee perässä postilla. No niin, sitten vain lukemaan noloa teinipojan tekstiä! (Kylläpä tekee mieli editoida melkein 25 vuotta vanhaa tekstiä...)

I 

Ratsastajia oli kaksi. Metrin korkuinen meksikolainen ratsasti ponilla ja piteli päänsä yllä kukallista sateenvarjoa. Laiha neekeri istui laiskannäköisen muulin päällä ja soitteli kitarallaan harrasta melodiaa.
Ratsut jolkottivat pitkin Legbone Cityn ainoata katua ja pysähtyivät saluunan eteen. Ratsastajat kapusivat alas, sitoivat ratsujensa kuolaimet tolppiin ja nousivat portaille.
"Tuosta saat! Ja tuosta!" Kuului läjähdys ja mies lensi horjuen ovesta ulos. Hän katsahti neekeriin ja meksikolaiseen, iski silmää ja ryntäsi takaisin sisälle. Kuului uusi läjähdys ja mies lensi ulos jääden nyt makaamaan hiekalle.
"Pöyristyttävää!" meksikolainen huudahti. Hän nyökkäsi ja he menivät sisälle.
Kitara napattiin heti neekerin käsistä ja lyötiin hänen päähänsä. Meksikolainen kavahti seinää vasten miesten alkaessa potkia neekeriä vatsaan. Koko saluuna oli täyden kaaoksen vallassa. Kaikki hakkasivat toisiaan vahingoista ja ihmishengistä välittämättä. Tätä touhua säesti alastoman tytön laulunhoilotus.
Meksikolainen mietti kuumeisesti, miten saisi tärkeän viestinsä huudettua metelin ylitse. Se oli mahdotonta, kukaan ei olisi siihen pystynyt, mutta meksikolainen päätti yrittää. "Kuunnelkaa kaikki!!!"
Turhaa, aivan kuin olisi yrittänyt pysäyttää pillastunutta hevosta sokerinpalalla.
Meksikolainen huusi lujempaa, mutta samalla tuloksella. Samassa hänen viereensä läjähti yksi humalaisista tappelijoista. Hän yritti nousta, mutta meksikolainen tarttui häntä kauluksesta ja sopotti suoraan tämän korvaan: "Legbone City on niin syntinen paikka, että El Cucaracha tuhoaa koko kaupungin. Jos haluatte katua, niin polttakaa vaatteenne ja juokaa lehmien juottovettä!"
Mies katseli meksikolaista ihmeissään.
"Tajuatko?!" tämä kivahti. "Polttakaa vaatteenne ja juokaa lehmien vettä!"
"Joo joo", mies mumisi ja ryntäsi uudestaan tappelun keskelle.
Meksikolainen juoksi nopeasti ulos saluunasta ja irrotti molemmat ratsut. Hän kapusi poninsa selkään ja karautti ulos kaupungista muulin seuratessa perässä. Meksikolainen pysäytti ratsut vasta pari kilometriä autiomaassa ratsastettuaan. Hän ohjasi ponin ja muulin kaktusten kehystämän aukion keskelle. Tupsahdus ja aukio oli taas tyhjä.
Meksikolainen ratsuineen ilmestyi suureen, haisevaan talliin. Meksikolainen hyppäsi alas ja sanoi tallirengille: "Fred tapettiin, mutta muuli seurasi perässä. Pidä siitä hyvä huoli."
Meksikolainen ryntäsi ulos lannanhajusta, käveli läpi yksinkertaisen työhuoneen, läpi ison ruokailusalin, läpi kukkatarhan ja saapui kullalla ja marmorilla päällystettyyn saliin.
Meksikolainen ohitti lavan, jolla peuhasi ja metelöi kolmimiehinen yhtye pystytukat heiluen, ja meni salin perällä olevan valtaistuimen eteen. Istuin oli tehty platinasta, oli kolme metriä korkea ja siinä istui viisi ja puoli metriä pitkä ihmishahmo. Meksikolainen polvistui hetkeksi. Jättiläinen viittasi yhtyettä lopettamaan ja kysyi: "No, Flaco, miten meni matkanne siihen rappion pesäpaikkaan?"
"Huonosti, erittäin huonosti. Kaupunkilaiset tappoivat Fredin ja vain yksi ainoa kaupunkilainen kuuli varoituksen."
Jättiläinen hieroi leukaansa. "Luulen, että meidän pitää tuhota kaupunki ilman omantunnon tuskia. Emme voi sallia sellaisia ihmisiä tulevassa El Cucarachan kaupungissa."
"Olen täysin samaa mieltä, El Cucaracha."
"Nousepa tänne polvelle, niin suunnitellaan jotain tehokasta."
Meksikolaisen kiivetessä tikkaita pitkin ylös El Cucaracha käski yhtyettä aloittamaan uudestaan. Kun raju syke alkoi jälleen, jumala sanoi hymyillen: "Oli oikein hyvä idea tuottaa näitä tulevaisuuden yhtyeitä soittamaan minulle. Esimerkiksi tämä Batmobile on todella hieno, vai mitä?"
Meksikolainen nyökkäsi innoissaan. Ja sitten molemmat alkoivat puhua, esitellä ideoita, kuiskutella, naureskella remakasti ja olla ilkeitä ja hulluja.
Pian pirullinen suunnitelma oli valmis toteutettavaksi...

Jumalten tuho Jokioisten vankileirillä

Seuraavassa poistetussa kohtauksessa - joka on viimeinen, jonka postaan - tavataan monta Jumalten tuhon keskeistä henkilöä: Abaddon-niminen nainen, jonka roolia tarinassa tässä vielä epäillään, sekä Pettersson, Jokioisilla olevan salaperäisen vankileirin johtaja. Haveri-niminen vartija sen sijaan taisi lentää kokonaan pois, vaikka muutamia luolamiehen näköisiä tyyppejä kirjassa edelleen on. En kerro tästä kohtauksesta sen enempää. 
Minulta kysyttiin, miksi olen postannut näitä poistettuja kohtauksia, epäiltiin, että olen jotenkin harmissani siitä, että näitä kohtauksia ei käytetty. Ei missään nimessä. Siihen on syynsä, että näistä kohtauksista yhtään ei käytetty lopullisessa kirjassa. Niissä on joko ylisanaisuutta tai kohtaukset ovat liian pitkitettyjä (mitä esimerkiksi alla oleva on) tai ne eivät ole enää sopineet mukaan (edellinen kahvilassa tapahtunut kohtaus). Kuten tiedetään, minkä tahansa tekstin lyhentäminen yleensä tekee niille hyvää. 
Osittain kyse on tietenkin siitä, että haluaisin, että kaikki kirjoittamani jotenkin säilyy ja näkyy kaikille mahdollisille halukkaille, mutta tietysti myös siitä, että näiden avulla olen koettanut herättää kiinnostusta kirjaani kohtaan. Kaikissa poistetuissa kohtauksissa näkyy jotain kirjalle tyypillistä, ominaista tai keskeistä. Idean siitä, että pr-mielessä postaa poistettuja kohtauksia, tuli itse asiassa zombikirjailija Jonathan Maberrylta, joka teki uusimman romaaninsa kanssa saman tempauksen - Maberry tietysti painii ihan eri luokassa kuin minä, ainakin myynnillisesti  (ehkä kirjallisestikin, vaikka onkin sitoutuneempi nykyiseen trilleritraditioon kuin minä). 
Tiivistetysti ajatus on se, että poistetut kohtaukset ovat jonkinlainen bonus, joka houkuttelee kirjan ääreen. Toivottavasti näin on käynyt! 

”On se tappaja mikä tahansa, niin kyllä jumalauta haulikonluodit sen tuhoavat!”
Puhuja oli yksi luolamiehen näköisistä vartijoista. Punatukkainen mies, jonka nenää oli muotoiltu joskus edellisellä vuosisadalla. Miehen alahuuli roikkui pitkällä alhaalla eikä tehnyt häntä yhtään älykkäämmän näköiseksi.
Tanner käänsi päätään. "Mikä sinun nimesi on?"
"Häh? Haveri."
"Haveri, kuuntele kun sanon", Tanner sanoi.
"Häh?"
”Minä olen nähnyt sen. Haulikonluodit eivät tapa sitä. Eivät jumankauta pure vitun vertaa.”
"Mikä jumalauta se sitten oikein on? Itse perkele vai?" Haveri ähkäisi.
"Ei, se ei ole itse perkele", Abaddon puuttui puheeseen Tannerin takana. "Se on jotain paljon pahempaa. Uskokaa minua, kun minä sanon."
Hikoilevan vartijan katse harhautui Abaddonin pystyille rinnoille.
Tannerinkin oli vaikea olla katsomatta niitä. Hän huomasi toivovansa, että olisi kuumempi ja nainen hikoilisi, mutta naisen iholla ei näkynyt minkäänlaisia länttejä.
”Niin että se on joku kummitus vai? Ei kummituksia ole olemassakaan, mammakin sen jo saakeli sanoi. Minä näytän sille tappajalle, minä käyn nitistämässä sen”, Haveri höpötti ja otti askeleen kohti ovea.
”Siihen vaaditaan jotain muuta kuin aivokääpiö, jolla on lihakset”, Tanner sanoi.
”Pidä saatana huoli omista asioistasi. Äläkä ikinä tule vastaan kadulla.”
”Etkö keksi mitään omaperäisempää?” Tanneria kyllästytti ja viinan puute nakutti hänen takaraivossaan.
Haveri kääntyi Petterssoniin päin. ”Hei pomo, jos minä käyn nappaamassa sen tappajan kiinni, keksitään sille varmaan joku sopiva rangaistus.”
Työleirin johtajan suu aukesi, hän oli hetken ajan sanoa jotain Haverille. Pidä suus kiinni tai jotain sinne päin. Mutta sitten hän sanoikin: "Totta, kyllä me jotain keksimme." Petterssonin silmiin tuli hullu kiiltävä katse.
Haveria alkoi naurattaa. Turpea alahuuli roikkui melkein leuassa kun miehen suu aukeni hörönauruun.
"Mistä helvetistä te puhutte?" Tanner ihmetteli, mutta Pettersson ja Haveri eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota.
”Siltä voisi kaivaa aluksi silmät ulos.” Näytti siltä kuin  Petterssonin suupielistä tulisi vaahtoa.
”Ihan niin kuin siltä…” Haveri aloitti, mutta Pettersson iski kätensä jättiläisen suulle.
"Miltä?" Tanner kysyi.
"Ei miltään", Pettersson sanoi yhtäkkiä, pyyhkäisi suutaan vain kuin yrittäisi saada vaahtoa pois. "Ei miltään. Ei yhtään miltään."
"Entä keneltäkään?" Tanner sanoi.
Kun Pettersson eivätkä Haveri vastanneet, hän jatkoi: "Mitä helvettiä te täällä oikein teette vangeille?" 
"Emme mitään, mitä Suomen laki ei sallisi", Pettersson sanoi.
Hälli kopautti Tanneria olalle. "Meillä on tässä akuutimpikin ongelma. Puhutaan vangeista joskus toiste."
Tanner rykäisi ja pureskeli huuliaan. "Hyvä on. Hyvä on." Hän katsoi mustaa naista. "Mitä ehdotat?"
Abaddon vetäisi Tanneria takista ja sanoi: "Tule tuonne syrjempään." Tanner seurasi naista aulan nurkkaan, ja nainen sanoi: "Minä olin tosissani. Minä olen Helvetin enkeli. Manalan. Lucifer, Saatana on minun pomoni. Minä taistelen Jumalaa vastaan, oikeastaan tälläkin hetkellä."
Tanner rypisti kulmiaan epäuskoisesti. Hänen alkoi taas tehdä mieli viinaa. Mikään viina ei tosin enää sulattaisi möykkyjä hänen vatsassaan.
"Tiedän, että sinun on vaikea uskoa minua, mutta näithän sinä sen tappajan."
"Ei näyttänyt Jumalan soturilta."
"Minulla ei ole aikaa selittää tämän enempää, mutta usko minua, kun sanon, että minä olen tässä hyvien puolella." Abaddon piti lyhyen tauon ja sanoi sitten: "Jos minä siunaan aseet, minun on pakko viedä ne Helvettiin."
Tanner pureskeli leukojaan. Sitten hän sanoi: "Hyvä on, tee se sitten. Mutta nopeasti."

Jumalten tuho: forssalaiset poliisit Tanner ja Löfberg

Jumalten tuho sijoittui alun perin Yhdysvaltoihin Arizonaan, aitoon pulp-lehtien ja gangsterien aikakauteen, jossa Thompson-konepistoolit ja pumppuhaulikot olisivat olleet kuin kotonaan. Päätin kuitenkin jossain vaiheessa, että tarinan pitää sijoittua Suomeen. Vaikka tehtävä olisi hankalampi, kirjalla olisi enemmän kaikupohjaa lukijoiden keskuudessa - ja nythän ainakin Forssassa on herännyt kiinnostusta kirjaa kohtaan! Kustantajani oli tosin sitä mieltä, että alun alkaen sangen riehakkaasta teoksesta tulisi näin välittömästi vakavampi, mutta päätin ottaa riskin.

 Tässä kuitenkin kohtaus, joka olisi toiminut Arizonassa, mutta ei enää 1920-luvun Forssassa. Kirjani päähenkilöistä kaksi, poliisit Tanner ja Löfberg (päähenkilön nimi oli Tanner muuten jo arizonalaisessakin versiossa), käyvät siinä kahvilassa ja hermopaine alkaa kasautua kohtuuttomasti. Muutin kohtauksen vielä niin että se sijoittui Suomeen, mutta sitten kohtaus sellaisenaan alkoi tuntua liian anakronistiselta: amerikkalaistyyppinen diner Forssassa? (Olkoonkin että toinen poliiseista syö puuroa.) Kohtauksessa tavataan myös yksi sivujuonista: Tannerin vaimo on lähtenyt Pariisiin lipevän taiteilijan matkassa.


Tanner onnitteli itseään, kun takintaskusta oli löytynyt tyhjä taskumatti. Luukkasen isoja pulloja ei olisi pystynyt piilottelemaan pöydän alla.

”Avioliitto ei ehkä pidennä kenenkään ikää, mutta saa tuntumaan siltä." 

 Tanner tyhjensi kupin eikä sanonut mitään. Poliisien eteen iskettiin lautaset. 

Löfberg oli ottanut pelkkää puuroa ja lasin maitoa. Syöminen teki hyvää, varsinkin kun sen sai tehdä hiljaisuudessa. 

Tannerin maha ei pulissut enää, kun hän työnsi sinne paksua kastiketta ja perunoita. Hän pyysi ohikulkevalta tarjoilijalta lisää kahvia. Hän katseli kahvipannu kädessään kulkevaa nuorta neitiä, jonka hilkka oli hiukan vinossa. 

Ei ollenkaan niin kaunis kuin Tannerin vaimo. Kukaan ei ollut. 

”Minä pidän muijan kurissa ja nuhteessa. Se muija ei lähde mihinkään.” 

Se oli viimeinen pisara. Tannerin haarukka putosi pöydälle ja hän vetäisi virka-aseensa kainalokotelosta ja työnsi sen Löfbergin naaman eteen. ”Nuo jutut loppuvat nyt.” 

Löfberg nosti kätensä eteensä. ”Hei hei hei Tanner, rauhoitu vähän, ei ollut tarkoitus, minä lopetan”, hän sopersi. 

Joku huusi: ”Soittakaa poliisi!” 

Tanner piti asetta paikoillaan. Hänen teki mieli läväyttää lihavan poliisin aivot seinälle. Iso hikipisara valui pitkin Löfbergin otsaa. Löfberg hikoili aina. Mutta Löfbergin silmät olivat lisäksi laajentuneet. 

Tanner laski aseensa ja laittoi sen takaisin koteloon. 

”Voi Jeesus”, Löfberg sanoi. 

”Me olemme poliiseja”, Tanner huusi kahvilan muille asiakkaille. ”Ei syytä huoleen. Jatkakaa.” 

Löfberg ei pystynyt enää syömään. Hän tökki ruokaansa lautasella. Tanner lopetti annoksensa hyvällä ruokahalulla ja tilasi vielä yhden kupin kahvia. Kun hän joi viimeisiä suullisia, hän sanoi Löfbergille äänellä, jonka rauhallisuus oli hänelle itselleenkin yllätys: ”Meillä ei ole mitään. Sen kaverin murhaa ei ole nähnyt kukaan.” 

Löfberg ei vastannut. Hän vain tuijotti lautastaan eikä uskaltanut nostaa katsettaan. 

”Minä pelkään, että tässä on asialla on joku tosi paha sekopää”, Tanner jatkoi ja pyyhki huuliaan lautasliinalla. ”Toivottavasti se saadaan kiinni ennen kuin tulee lisää ruumiita.”

Paavi ja Jumalten tuho

Katolinen kirkko, Vatikaani ja paavi ovat olleet mukana Jumalten tuhossa jo pitkään, mutta lopullisessa versiossa kaikkien rooli on pienentynyt. Tässä kohtaus, jossa Saatana puhuu tapahtumahetken paavin kanssa ja yrittää saada hänen kauttaan yhteyden Jumalaan. Olen poistanut viittaukset kirjan keskeiseen mysteeriin. Lopullisessakin versiossa mainitaan myös tässä esiintyvä "kuuma linja" Helvetin ja Taivaan välissä. 

Benedict XV ei ollut muuttunut miksikään. Hän oli edelleen yhtä raivostuttava kuin ennenkin. Saatana muisti laihan, melkein kuihtuneen näköisen miehen, jolle pyöreät silmälasit antoivat tietävän, mutta myös etäisen ulkonäön.
”Tietenkään en ota yhteyttä Jumalaan sinun pyynnöstäsi”, paavi sanoi.
”Kuuntele nyt.” Saatana koetti olla kärsivällinen. ”Kuuntele tarkkaan. Minä sanon tämän vain kerran.”
Benedict oli hiljaa. Saatana näki mielessään, miten paavi seisoi puhelimensa vieressä yrittäen epätoivoisesti näyttää arvokkaalta ja pystypäiseltä.
”XXX on tullut maailmaan. Hänet pitää pysäyttää, mutta minä en tiedä, miten.”
Benedict ei sanonut vähään aikaan mitään. Saatana oli varma, että paavi tiesi Jumalan synkimmästä salaisuudesta, vaikka monet tärkeät asiasta kertovat kirjoitukset olivatkin piilossa Helvetin kirjastoissa. Paavi oli kuitenkin niin tärkeässä asemassa ja niin lähellä Jumalaa, että hänen oli yksinkertaisesti pakko tietää.
”Benedict”, Saatana sanoi hetken päästä, kun paavi ei ollut vieläkään sanonut mitään. ”Kaipa sinä tiedät, kuka XXX on? Ja millainen velikulta hän on?”
Benedict rykäisi vaimeasti. ”Kyllä.. kyllä minä tiedän.”
”Mitä sinä siis sanot, kun pyydän sinua ottamaan yhteyttä Jumalaan?” Benedict ei sanonut välittömästi mitään. Saatana kuuli tukahdutetun henkäyksen.
Sitten Benedict kysyi varovasti: ”Mitä minä sanon Hänelle?”
”Sano, että ottaa käyttöön puhelimen, jonka taannoin toimitin sinulle ja jonka käsittääkseni toimitit eteenpäin. Sano, että ottaa sen käyttöön ja ottaa minuun yhteyttä. Välittömästi. Minä haluan tietää, mitä minun pitää tehdä.”
Benedict rykäisi kuuluvasti. Paavi olisi varmasti halunnut paheksua Saatanan puheita, mutta tämä ei välittänyt. ”Tärkeintä on, että saan Jumalan langan päähän”, Saatana jatkoi.
Benedict sanoi: ”Minä yritän.”
”Jos onnistut, niin palkitsen sinut.”
 Paavi ei sanonut siihen heti mitään. Saatana oli juuri sulkemassa luuria, kun Benedict sanoikin: ”Odota!”
”Mitä nyt?”

Jumalten tuhon traileri

Jumalten tuho from Juri Nummelin on Vimeo.

(Ohjannut Mies Mikkonen, mistä suuri kiitos!)