Näytetään tekstit, joissa on tunniste sadut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sadut. Näytä kaikki tekstit

maanantaina, joulukuuta 18, 2017

Sadan vuoden unet ja miten se syntyi

Keskustelu kirjallisuudesta tai oikeastaan kirjoittamisesta ja kirjojen tekemisestä on minusta usein vaikuttanut oudon mystifioivalta, vaikka vuosikymmeniin kukaan ei ole uskonut palturipuhetta runoilijan saamasta jumalallisesta inspiraatiosta. Kirjoittaminen sujuu, joskus taas ei, mutta siihen ovat usein muut syyt kuin se, onko jumalien suosiossa.

Tiedän, että sanotaan, että lukijakaan ei halua lukea kirjan tekemisen vaikeudesta, kun ainoastaan lopputulos ratkaisee. Sekin on yksi osa mystifioivaa puhetta kirjallisuudesta, koska, kuten jokainen kirjan tehnyt tietää, ulkopuoliset olosuhteet vaikuttavat lopputulokseen paljon. Apurahat - jos niitä sattuu saamaan - tietysti voivat vähentää ulkopuolisten olosuhteiden vaikutusta, mutta apurahat toisaalta muokkaavat sitä, mistä ylipäätään kirjoja tehdään, koska tekijä voi ajatella, että tähän hankkeeseen ainakin saa apurahaa, mutta tähän toiseen ei. En itsekään olisi tehnyt kaikkia kirjojani, jos en olisi tiennyt, että niihin saa apurahaa.

Tästä huolimatta tai ehkä juuri siksi olen usein kirjoittanut kirjojen tekemisen prosessista, siitä miten ideasta tulee vuosien kuluttua valmis teos. Joskus kyse on tietysti hyvin nopeastakin aikataulusta, kuten esimerkiksi jälleen ajankohtaisen On Suurten muinaisten aika -kirjasta, joka valmistui baarissa saadusta ideasta valmiiksi kirjaksi noin kuukaudessa. (Ilman joulunpyhiä se olisi valmistunut nopeammin.)  Uskon, että tällainen prosessien kuvaus on opettavaista ja mahdollisesti rohkaisevaa muille kirjailijoille tai antologian kokoajille, mutta samalla se voi lisätä ymmärrystä siitä, millaisia duuneja kaltaiseni freelancer joutuu tekemään ja millaisia tekovaiheita yhdessä kirjassa voi olla, vaikka se näyttäisi kansiin pantuna kuinka valmiilta.

En ole tässä blogissa vielä juuri mitään kirjoittanut kesällä, juuri ennen WorldConia ilmestyneestä antologiasta Sadan vuoden unet (Jalava), johon keräsin kolmetoista aikuislukijoille tarkoitettua satua. Kirja on saanut enemmän blogiarvioita kuin ehkä mikään aiemmin julkaisemani teos, mikä on oikein mainiota, koska niillä tuntuu nykyään olevan enemmän virkaa kuin sanomalehtiarvosteluilla.

Sadan vuoden unia tehtiin yli neljä vuotta, sillä olen lähettänyt ensimmäisen asiaa koskevan Facebook-viestini joukolle kirjoittajia 27.2.2013. Olin saanut päähäni idean, että voisi koota ja toimittaa novellikokoelman, jonka tarinat olisivat vanhanaikaisia seikkailusatuja, sellaisia joissa kerjäläispojat (tai -tytöt!) taistelevat ihmissyöjäjättiläisiä ja merihirviöitä vastaan ja voittavat itselleen prinsessan (tai prinssin! tai prinsessan!) ja puoli valtakuntaa. Tällaisia ovat Suomessa kirjoittaneet Aili Somersalo, Laura Soinne ja Mika Waltari (ainakin Dshinnistanin prinssin aloitustarina on tällainen ja se on omasta mielestäni Waltarin parhaita lyhyitä kertomuksia). Usein seikkailusaduissa on kauhu- ja fantasia-aineksia, mikä itseäni olisi ideassa kiinnostanut ja minkä takia arvelin löytäväni kirjailijoita tekstejä tekemään. Paljastui, että samanlaista ideaa oli jo pohdittu kirjailijoiden omissa porukoissa. "Great minds think alike", sanoi Johanna Sinisalo viestiketjussamme.

Olin ilmeisesti tässä vaiheessa jo kysynyt Savukeitaan Ville Hytöseltä, kiinnostaisiko Savukeidasta tällainen kirja (olin aiemmin toimittanut pienen kirjan Vuoripeikot, jossa on suomalaisten ei-satukirjailijoiden satuja, mikä varmaan jollain tavalla sysäsi tämänkin idean käyntiin), ja Hytönen oli näyttänyt vihreää valoa. Mutta parikin kirjailijaa sanoi, että kirjaa kannattaisi tarjota isommillekin kustantajille, varsinkin kun sadut olivat jo nousseet jollain tavalla pinnalle muuallakin kirjallisella kentällä. Lisäksi ehdotettiin, että toimittamiseen voisi hakea rahaa WSOY:n säätiöltä, jonka hakuaika oli juuri tuolloin keväällä 2013 umpeutumassa.

Kahden kuukauden sisällä tulikin viesti, että kirjan tekemiseen oli myönnetty apuraha - vieläpä aika iso! Perustimme salaisen ryhmän kirjan tekemiselle ja aloimme sumplia keskenämme, mitä kukakin kirjoittaisi. Täytyi pitää huolta siitä, että kirjaan ei tulisi liian samanlaisia satuja tai muunnelmia samoista saduista.

Kustantajia kirja ei tuntunut kuitenkaan kiinnostavan. Monet sanoivat, että kirjoittajalista oli vaikuttava, mutta kaikilla oli olevinaan tieto siitä, että novellit, varsinkaan usean kirjoittajan novelliantologiat, eivät myy. (Tiedän tämän itsekin, mutta en ole koskaan kuullut mitään kunnollista selitystä.) Olimme sopineet kirjoittajien kanssa, että satuja ei kirjoiteta, jos kustantajaa ei löydy. Osalla kirjoittajista oli tosin jo satu valmiina, joitain oli julkaistu esimerkiksi Usvazinen satunumerossa muutamia vuosia aiemmin. Se, että olin saanut apurahaa WSOY:n säätiöltä, ei tarkoittanut mitään WSOY:n suhteen, sillä he antavat apurahoja myös muille kuin "omille" tekijöilleen.

Apuraha oli tietysti loppunut jo aikaa sitten - en usko, että ikinä käytin sitä millään tavalla kirjan varsinaiseen tekemiseen. Keväällä 2016 juttelin kirjaideasta Jalavan/Art Housen kustannuspäällikkö Urpu Strellmanin kanssa, osittain vapaamuotoisesti (baarissa muistaakseni; enkä voi olla toteamatta tähän, että minua on aina ärsyttänyt, kun joku kertoo saaneensa kustannussopimuksen baarissa), ja hän näytti alustavasti vihreää valoa. Jalavallehan olen muutenkin tehnyt novelliantologioita: ihmissusikirjan Kuun pimeä puoli ja Cthulhu-kirjan Kirotun kirjan vartija. Ihmissusikirja oli kai myynyt sen verran, että aivan toivottomalta ei näyttäisi hyvien tekijöiden satukirjakaan (Kirotun kirjan vartija oli vasta ilmestymässä).

Laitoin Urpulle selventäviä sähköposteja toukokuun lopussa. Tässä vaiheessa kirjoittajia oli aikamoinen lista, peräti kaksikymmentä! Osa oli suunnitellut vanhan sadun muunnelmaa, osa halusi kirjoittaa uuden, mutta aikuislukijoille kirjoitetun sadun. Urpu oli kuitenkin sitä mieltä, että kirjaa olisi helpompi myydä ja siitä tulisi kompaktimpi, jos siinä olisi vain tunnettuihin satuihin perustuvia uusia novelleja. Tässä vaiheessa olin valmis tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen, joten suostuin ideaan, vaikka jouduinkin tässä vaiheessa poistamaan useita novelleja kirjasta (sillä seurauksella, että yksi kirjoittajista tulistui minulle - hänellä oli jo valmis novellikin - eikä ole kai vieläkään antanut kokonaan anteeksi).

Deadlineksi määrättiin vuoden 2017 kevät, kirjan sovittiin ilmestyvän niin että se olisi myynnissä vuoden 2017 suuressa spefi-tapahtumassa WorldConissa. Kirjoittajalista eli melkein loppuun asti: Markus Leikola oli jo kieltäytynyt hommasta, vaikka oli ollut alusta alkaen mukana, mutta kustannustoimittajan soitto sai hänet perumaan puheensa ja kirjoittamaan nopeasti yllättävänkin hauskan ja toimivan novellin - se tuli mukaan aivan viime vaiheissa enkä sitä enää toimittanut millään tavalla, vaan luovutin sen homman Jalavan omalle kustannustoimittajalle. Salla Simukka oli jättäytynyt pois jo aiemmin, mutta antanut luvan käyttää ideaansa siitä, että Grimmin veljesten "Maleena-neidosta" voisi tehdä postapokalyptisen tarinan. Pyysin nousevaa kirjailijaa Artemis Kelosaarta tekemään novellin Simukan idean pohjalta, ja Artemis suostui.

Lisäksi olin sekoillut ja unohtanut yhden kirjailijan lopullisesta listasta pois, mutta onneksi hän kuuli hankkeen etenemisestä muualta ja laittoi viestiä, ja hänen novellinsa tuli vielä mukaan. Ylimääräistä stressiä aiheutti myös se, että unohdin jatkuvasti lukea yhden kirjoittajan novellin, jonka hän oli lähettänyt jo hankkeen alkuvaiheissa.

Kirjoitin itse lyhyen esipuheen, jossa yritin kuvailla satujen ja niiden aikuisille tehtyjen versioiden samaan aikaan yhteistä ja erillistä historiaa. Alkukeväästä 2017 totesin kuitenkin, että minulla on liikaa muita töitä (50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa, jonka tekeminen ei tuntunut loppuvan koskaan), ja kysyin Jalavasta, voisiko joku heidän kustannustoimittajansa saatella hankkeen päätökseen. Tämä kävi heille, ja pääsin tekemään varsinaista omaa kirjaani. Olen kokenut tästä lievästi huonoa omatuntoa, mutta en toisaalta olisi pystynyt enää keskittymään kirjan (tai kirjojen) tekemiseen kunnolla.

Sadan vuoden unet sai nimensä runoilijana tunnetun Johanna Venhon hienosta Prinsessa Ruusus -muunnelmasta, joka kosketti minua suuresti - paatunutkin antologioitsija voi kokea syviä tunteita työnsä äärellä! Kustantajalla panostettiin kirjaan: siihen ostettiin hieno Charlie Bowaterin kansikuva ja sen taitto tehtiin erityisen huolella. Kirjaa selaa mielellään, ja varmaan sen onnistunut ulkoasu onkin yksi syy sen blogisuosioon. En haluaisi tyypitellä, mutta kirja on selvästi vedonnut naislukijoihin (miespuolisen kaverini kommentti on ehkä kuvaava: "onko ne jotain seksijuttuja?"), missä ei tietenkään ole mitään vikaa. Osa novelleista lähentelee tosin kauhua, ja osassa on paljon väkivaltaa (varsinkin Heikki Nevalan novellissa), mikä ei perinteisesti ole naislukijoihiin vedonnut, mutta ehkä näin voidaan murtaa sukupuolisia stereotypioita.

Olen pohtinut, että Sadan vuoden unet saattaa jäädä viimeiseksi korkean profiilin antologiaksi, jonka toimitan - ainakaan en ole keksinyt sellaista antologiaideaa, jonka voisi myydä isommalle kustantajalle ja saada siihen vielä mukaan niin nimekkäitä kirjoittajia kuin tässä. (Täältä voi tietty valita, osa kirjoista on tosin jo ilmestynyt.) Olen kyllä tällä hetkellä kokoamassa paria kirjaa, joista toinen tulee Helmivyöltä, toinen Aavetaajuudelta, joten isoista projekteista ei voi puhua. Sen verran täsmennän, että tarkoitin siis uusien novellien antologiaa, tammikuussa ilmestyvä Sisällissodan ääniä on sekin antologia, mutta kaikki materiaali siinä on noin sata vuotta sitten julkaistua.

Tietenkään en haluaisi lopettaa antologioiden tekemistä. Hyviä ideoita? Nukkekauhuantologia? Lintukauhuantologia? Uusi zombiantologia? (Turbatorin vuonna 2009 julkaisema Tuhansien zombien maa on pieni ja nopeasti tehty, ja varmasti Suomeen mahtuisi toinenkin.)

Olen muuten sitä mieltä, että edelleen voisi koota alkuperäisen seikkailusatuja sisältävän antologian. Kuka lähtee mukaan?

tiistaina, lokakuuta 20, 2015

L. Onervan satukirja Uponnut maailma

 
Kokosin muutamia vuosia sitten pienen kirjan nimeltä Vuoripeikot (Savukeidas). Kirja oli tilaustyö, mutta omasta aiheesta: olin pohdiskellut, voisiko koota kirjan, jossa on satuja sellaisilta kirjailijoilta, joilta ei satuja tai muuta lastenkirjallisuutta tunneta, ja Savukeitaan Ville Hytönen innostui sen verran aiheesta, että tilasi kirjan.

Vuoripeikoissa on Aleksis Kiveä (nimitarina), Heikki Turusta, Jarno Pennasta ja muutamia muita. Siinä on myös L. Onervan kiehtova ja julmakin tarina "Janina ja Nanina eli punainen ja sininen prinsessa", joka sisältyy Onervan ainoaan satukirjaan Uponnut maailma (Otava 1925). Sitä ei ole koskaan julkaistu uudestaan, vaikka ehdottomasti pitäisi: sen lisäksi, että se on tunnetun ja edelleen kiehtovan kirjailijansa ainoa lastenkirja, se ei aikoinaan saanut arvoistaan ulkoasua, toisin sanoen jonkun pätevän kuvittajan pitäisi se kuvittaa. Kirja todistaa myös, että 1920-luku oli suomalaisen fantasian huippukausia (olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta, hiukan sekava ja ehkä pintapuolinenkin artikkeli löytyy kirjastani Sotaa, sutinaa, seikkailuja).

Törmäsin äskettäin vanhaa konetta selaillessani kirjasta tekemiini muistiinpanoihin. Ne ovat vähän fragmentaarisia, mutta laitan ne kuitenkin tähän epätäydellisinäkin, koska muuta kirjallista materiaalia Uponneesta maailmasta ei netissä taida juuri olla. Esimerkiksi tässä tekstissään Onervasta elämäkertaromaanin kirjoittanut Hannu Mäkelä ei kirjaa mainitse sanallakaan.

- Janina ja Nanina eli punainen ja sininen prinsessa: identiteettitematiikkaa sisältävä perinteinen satu, jossa kauhuaineksia
- Purppuratoukat ja kultaperhoset: satiiri vallanhimosta ja vallasta, ympäristönä eksoottiset eläimet
- Eläinten tuomioistuin: satiiri, jossa ihminen eläinten tuomiolla
- Kirottu kirkkoherra: kertomus epäuskoisesta papista
- Taikayrtit eli kolme joululahjaa: idealistinen joulukertomus
- Patmes pahantekijä: Tuhannen ja yhden yön tarinoiden maisemiin sijoittuva moraliteetti, jonkin verran eksotiikkaa
- Miekka, raha ja rukousnauha: allegoria ahneudesta yms.
- Uponnut maailma: taas Tuhannen ja yhden yön tarinoiden maisemia; Ammurabi kertoo tuhoutuneen maailman tarinan, paljastuu lopussa Atlantikseksi; moraliteetti, mutta myös eksotiikkaa ja fantasiaa, Ammurabi esittää ensiksi että uponnut maailma olisi toisella planeetalla
- Suitsuttajat: viisi sivua elämän kuvakirjasta: viisi lyhyttä proosarunon tapaista moraliteettia tai julistusta, erikoisin on Pääkallonpyytäjät, jossa eksotiikan sävyistä kauhua

maanantaina, elokuuta 13, 2012

Ja vielä Iris Kähärin lastenkirja

Kirjoitin edellisessä postauksessa Juhani Konkan lastenkirjasta, josta olisin voinut ottaa näytteen kirjaani Vuoripeikot. Törmäsin kesällä myös aikoinaan tunnetun ja suositun Iris Kähärin lastenkirjaan Titi-Lalli ja Rukkanen vuodelta 1952. Siinä on todella sympaattinen kansikuva (veikkaisin tekijäksi Usko Laukkasta), mutta eniten siinä kiinnitti huomiotani lause: "- Munaa! huusi Rukkanen." En tiedä ihan tarkkaan, mistä tuossa oli kyse, mutta eihän tätä voinut olla ikuistamatta.

Koska teos on romaani, siitä ei olisi kovin helposti voinut irrottaa yhtä pätkää Vuoripeikkoihin.

keskiviikkona, syyskuuta 07, 2011

Satukirja Vuoripeikot ja sen esipuhe

Ensiksi tein sotakirjan (Tankki palaa!, 2010), sitten tein eräkirjan (Outoja jälkiä, 2011), nyt olen tehnyt myös satukirjan: Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja ilmestyy näinä päivinä Savukeitaalta tai oikeastaan heidän uudelta alanimikkeeltään Kamelilta. Kirja on jälleen kerran silkka kokoomateos eli keräsin siihen sellaisten suomalaisten kirjailijoiden satuja, joita ei yleensä tunneta satukirjailijoina.

Kirja sai alkunsa, kun sain isältäni Larin-Kyöstin valittuja novelleja mukavana 1920-luvun pehmeäkantisena niteenä. Larin-Kyöstihän oli kiinnostava kirjailija, hänellä on sekä fantasiaa että kauhua ja rikosaiheita. Valituissa novelleissa oli myös pari satua. Asia kiinnosti enemmänkin: olisiko muilla vastaavilla kansallisesti tärkeinä pidetyillä - tai unohdetuillakin - kirjailijoilla satuja, joita voisi koota yksiin kansiin? Puhuin tästä blogissa ja Facebookissa, ja Savukeitaan kustantaja Ville Hytönen tarttui aiheeseen. Lupasin tehdä kirjan, mietin että se syntyisi helposti muiden töiden ohessa ja että tekstejä löytyisi helposti. Arvelin, että Eino Leinon tapaisilla kirjailijoilla olisi satuja siellä sun täällä. Tiesin jo alun perinkin Jarno Pennasen ja Joel Lehtosen omat satukirjat (valitsin kirjaan Ilvolan satuja -teoksesta poimittuja kansantarinoita, koska kirjaa ei ole julkaistu vuoden 1977 jälkeen uudestaan, kun Tarulinna taas on julkaistu moneen eri otteeseen), ja lisäksi tiesin Kerrotaan satu! -kirjan, jossa eri alojen ihmiset kertovat satuja. Heikki Turusen lisäksi kirjassa ovat mukana mm. Vexi Salmi ja Simo Salminen ja sitä olisi tässä varmasti voinut hyödyntää enemmänkin.

Mutta ihan helppoa loppu kokoaminen ei ollutkaan! Eino Leino esimerkiksi - ei hänellä ole satuja. Ahven ja kultakalat käy lähellä, mutta on kokonainen romaani, vaikkakin lyhyt. Päiväperhoja-nimisessä kirjassa (1903) on muutama symbolistinen satua muistuttava tarina, jotka eivät lastenkirjassa toimi. Mika Waltaria mietin (on sääli, että monet tuntevat hänet pelkästään Kiinalaisen kissan lässyttävien satujen tekijänä, vaikka monet tarinoista hänen ensimmäisessä satukirjassaan Dzhinnistanin prinssi ovat paljon parempia, sähäköitä seikkailu- ja kauhusatuja), mutta kun kustantaja sanoi, ettei halua maksaa oikeuksista, niin jätin Waltarin pois.

Kävin kuitenkin urhoollisesti läpi joululehtiä, koska tiesin, että monetkin kirjailijat ovat niihin kirjoittaneet kaikenlaista voidakseen ostaa joululahjoja lapsille. Mutta ei! Suurin osa joululehtien teksteistä oli tunnettujen satukirjailijoiden kirjoittamia - Anni Swan esimerkiksi putkahteli esiin lehdestä jos toisestakin. Kauppis-Heikin, unohdetun ikivanhan regionalistin, satu "Turkkia pyytämässä" löytyi kyllä ja se onkin kirjassa. Vähän väkisin otin Rafael Hertzbergin tarinan mukaan - väkisin koska kukaan ei ole kuullut Rafael Hertzbergistä ikinä, minä hänet, monipuolisen suomenruotsalaisen senttarin, jostain syystä tiesin. Muutamia muitakin vastaavia tapauksia tuli joululehdistä vastaan, tällainen olisi ollut esimerkiksi myöhemmin kokoomuksen kansanedustajana toiminut Vera Hjelt, joka oli myös yksi Joulutervehdys-lehden toimittajista. Mutta hän ei ole tunnettu kirjailijana millään muotoa, joten jätin hänet pois, vaikka idea olisi ollut hauska (eikä tarinakaan huono). Joululehtien läpikäyminen ei kuitenkaan ollut hukkaanheitettyä aikaa, koska se poiki kaksi mahdollista uutta kirjaa! Niistä myöhemmin.

Joululehtien jälkeen kävin läpi Lapsen maailma -lehden vuosikertoja sekä Kariston julkaisemat vuosittaisantologiat Satumaailmat, Satuprinssit ja Satuprinsessat. Niistä ei poikinut kuin Riku Sarkolan hauska pikku tarina, vaikka Lasten maailma periaatteessa oli täynnä tunnettujen kirjoittajien satuja, mutta kaikki olivat aina meritoituneet nimenomaan lastenkirjailijoina. Kariston viehättävät Satuprinssit ja muut: sama juttu - joskin niistäkin nousi ideoita, kuten esimerkiksi kooste Aila Somersalon aiemmin samoissa kansissa julkaisemattomista satunovelleista. (Saas nähdä, tuleeko tätä.) Olin varma, että olin joskus nähnyt jossain Satuprinssissä turkulaisen realistisen työväenkirjailijan Kaarlo Isotalon sadun, mutta ei sellaista kuitenkaan ole ilmestynyt.

Sitten kävin läpi kirjailijamatrikkelit. Otin käteen osan, jossa on vuodet 1809-1916 eli Venäjän vallan aika. Luin jokaisen kirjailijan teosluettelon. Tuli sieltäkin kirjaideoita, mutta tähän kirjaan päätyi tällä tavalla vain Juhani Ahon tarina pojasta ja jäniksestä. Olin pitkään "löydöstäni" tosi pollea, mutta sitten huomasin, että nämäkin Ahon tarinat on julkaistu osana hänen lastujaan eivätkä ne ole millään tavalla harvinaisuuksia. Joka tapauksessa pieni vihko Kolme lastua lapsille (1899) on Ahon ainoa lastenkirja - ihmeekseni sitä ei noteerata edes antikvariaattien hintaluetteloissa!

Tämän jälkeen löytyi joitain irtotekstejä. En suoraan sanoen muista, mistä luin, että L. Onerva on julkaissut yhden satukirjan. Käsittämätöntä kyllä, sitä ei ole koskaan julkaistu uudestaan ja alkuperäinen painoskin on aika vaatimattoman näköinen opus, niinpä sitä ei moni tiedä. Aleksis Kiven "Vuoripeikot" löytyi sitten lähes vahingossa, ja selvitykseni mukaan sitä ei ole julkaistu uudestaan 20 vuoteen, joten ajattelin, että sen julkaisussa olisi pointtia. Se on julkaistu viimeksi osana Kiven koottuja laitoksia ja sitä ennenkin vain kerran Oskari Nousiaisen toimittamana ja Erkki Tantun kuvittamana pienenä, viehättävänä kirjasena 1940-luvulla. Selostin kokoamani kirjan sisältöä isälleni, joka sanoi, että Kivi pelasti teoksen! Olisi se ollut ihan kiva ilmankin, mutta onhan tuo selvästi vähän tunnettua Kiveä. (Jälkeenpäin mietin, että olisi ehkä pitänyt mennä alkuperäislähteelle - teksti on tässä kirjassa samassa muodossa kuin Nousiaisen toimitteessa, josta en tiedä, paljonko se eroaa Kiven alkuperäisestä.)

Vuoripeikkojen jo käytännössä valmistuttua huomasin, että vastaava opus on jo tehty! Kirjailija Eila Jaatinen on niinkin myöhään kuin 2000 toimittanut teosparin Suomalaisten satujen helmiä (Kirjapaja), jossa on nimenomaan suomalaisten kirjailijoiden tekemiä satuja! Aaaaaargh, oli ensireaktioni. Tilasin nopeasti teokset yliopiston kirjastoon ja vertailin aineistoja. En ollut valinnut yhtään samaa satua, vaikka samoja tekijöitä teoksissa olikin. Jaatisella oli paljon ennen kaikkea satukirjailijoina tunnettuja tekijöitä, kuten Swan ja Somersalo, mutta ei esimerkiksi Jarno Pennasta eikä L. Onervaa tai Aleksis Kiveä, joten saatoin huoahtaa. Lisäksi tuntui siltä, että Jaatisen toimittamaa teosta ei moni tiennyt, ei esimerkiksi isäni vaimo, joka on kirjastonjohtaja ja erikoistunut lastenkirjallisuuteen. Teos on komea, hienosti kuvitettu, mutta ehkä Kirjapajan julkaisemana ilmestynyt matalalla profiililla, eikä siitä ole ollut paljonkaan julkista keskustelua. Mutta oli miten oli, kirjat eivät ole päällekkäisiä.

Kustantaja ei syystä tai toisesta halunnut käyttää tekemääni lyhyttä esipuhetta, vaikka se olisi selventänyt teoksen pointtia ja eritellyt satujen sopivuutta eri lukijoille, mutta postaan sen kuitenkin tähän:

Lukijalle

Satu ja ylipäätään lastenkirjallisuus on aina ollut Suomessa laadukasta. On ollut tilaa niin korkealentoisille fantasioille kuin opettavaisuudelle ja valistuksellekin, parhaimmillaan kaikkea samassa paketissa. Myös leikkisä ja omituinen ovat saaneet osansa suomalaisessa lastenkirjallisuudessa.
Monet kirjailijat, jotka ovat tehneet varsinaisen päivätyönsä aikuisten kirjallisuudessa, ovat kirjoittaneet satuja. Tähän kirjaan on valikoitunut heistä muutamia. Sekoitus on tehty tietoisesti niin että mukana on niin klassikoita (Aleksis Kivi, Juhani Aho) kuin unohdettuja tekstintekijöitäkin (Riku Sarkola, Rafael Hertzberg). Osa kirjoittajista on pienempiä klassikoita, kuten Kauppis-Heikki ja Jarno Pennanen. Tarinoiden kirjo kattaa lähes koko suomenkielisen kirjallisuuden historian 1860-luvulta 1970-luvulle.
Kirjan ensimmäiset sadut sopivat parhaiten pienille lukijoille. Viimeiset sadut taas saattavat olla pienimmistä kuulijoista tai lukijoista pikkuisen liian pelottavia - toisaalta saman voi sanoa monista perinteisistä kansansaduista ja niiden muunnelmista. Kirja tarjoaa kuitenkin kiinnostavaa luettavaa myös aikuisille. Loppuun on liitetty kirjailijoista lyhyet esittelyt; teos toimii siten myös johdatuksena suomalaisen kirjallisuuden historiaan.
Tervetuloa sadun maailmaan!

Ja tässä vielä sisällysluettelo:

Juhani Aho: Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta, teoksesta Kolme lastua lapsille (1899).

Kauppis-Heikki: Turkkia pyytämässä, Joulupukki 1901.

Aleksis Kivi: Vuoripeikot. Tarina Nurmijärveltä, Suometar, 29.01.1864 ja 31.01.1864

Rafael Hertzberg: Poika, joka ei tahtonut syödä puuroa, Joulutervehdys, 1901.

Riku Sarkola: Lumivaltakunta, Lasten maailma (12/1947).

Joel Lehtonen: Sutten alku; Tiainen ja karhu; Miten kivet ja kalliot pohjolaan luotiin; Miksi kissa istuskelee pöydillä, teoksesta Ilvolan juttuja (1910)

Jarno Pennanen: Poika joka istutettiin maahan, teoksesta Kulunut kultaviitta (1971)

Heikki Turunen: Satu, joka olikin totta, teoksesta Kerrotaan satu! (1975)

Larin-Kyösti: Metsän henki, teoksesta Oli kerran. Satuja nuorille ja aikuisille (1911)

L. Onerva: Janiina ja Naniina eli punainen ja sininen prinsessa, teoksesta Uponnut maailma ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta (1925)

Laitan tähän loppuun vielä alkuperäiset, pitkät kirjailijaesittelyt (teksti voi olla osittain hiukan editoimatonta):

Juhani Aho
Juhani Aho (1861-1921) on ollut yksi tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita, jonka tuotanto käsittää niin realistista kansankuvausta (Rautatie, 1884; Juha, 1911) kuin psykologista realismiakin (Yksin, 1890). Ahon tunnetuinta ja luetuinta tuotantoa ovat hänen kalastusaiheiset lastunsa, joita on julkaistu moneen eri otteeseen. Ahon ainoa lastenkirja on pieni vihkonen Kolme lastua lapsille (1899), jonka tarinat osoittavat, että eläintensuojelu oli tärkeä tavoite 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa. Tähän kirjaan on valikoitunut "Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta", jonka vastapainoksi Ahon kirjassa on myös surullinen versio samasta aiheesta.

Kauppis-Heikki
Kauppis-Heikki eli Heikki Kauppinen (1862-1920) oli Juhani Ahon aikalainen (vuoden ero synnyin- ja kuolinvuosissa!), mutta häntä ei juuri lueta enää. Kauppis-Heikki oli Ahon ja Minna Canthin tavoin kansankuvauksen realisti. Ilmeisesti ainoassa sadussaan "Turkkia pyytämässä" hän astui kansantarujen alueelle. Se ilmestyi alun perin Joulupukki-nimisessä lehdessä - joululehdet olivat aikoinaan suosittuja lukemistoja, joiden vuotuista ilmestymistä odotettiin.

Aleksis Kivi
Aleksis Kivi (1834-1872) ei juuri esittelyjä taipaa. Häntä pidetään suomenkielisen kirjallisuuden ja kansankuvauksen isänä, mutta tällöin jää huomaamatta hänen tuotantonsa romanttinen ja fantastinen sävy. Seitsemän veljestä, joka ilmestyi ensimmäisen kerran 1870, sisältää lukuisia kansantarujen muunnelmia, joista osa on lähes kauhua ("Kalvean immen tarina"). "Vuoripeikot" on Kiven vuonna 1864 Suometar-lehdessä julkaisema kansantarina. Tarinasta tunnetaan erilaisia versioita ympäri Suomea, ja se lieneekin maahan tullut alun perin Saksasta Ruotsin kautta.

Rafael Hertzberg
Rafael Hertzberg (1845-1896) on tämän teoksen unohdetuin kirjailija, tuottelias suomenruotsalainen lehtimies ja kirjailija. Hän julkaisi muun muassa Kalevalan ruotsinnoksen, ja hänen Helsinki-aiheinen kirjansa Helsingfors för 300 år sedan och i vara dagar (1888) julkaistiin 2004 suomennoksena. "Poika, joka ei tahtonut syödä puuroa" on opettavaisuudessaankin sympaattinen fantasia, joka Kauppis-Heikin sadun tavoin ilmestyi joululukemistossa.

Riku Sarkola
Riku Sarkola (1910-1970) oli tuottelias kirjailija, joka aloitti 1930-luvulla runoilijana. Hänet muistetaan varhaisena kaupunkikuvaajana. Hänen satunsa "Lumivaltakunta" ilmestyi alun perin Lasten maailma -lehdessä, mutta siitä ilmestyi myös kuvakirjaversio vuonna 1952.

Joel Lehtonen
Joel Lehtonen (1881-1934) on suomalaisen realismin klassikoita. Tuottelias Lehtonen julkaisi romaanien (mm. Putkinotko, 1920; Henkien taistelu, 1933) lisäksi paljon runoja, matkakuvauksia ja käännöksiä. Nuorena miehenä Lehtonen julkaisi kaksi satukirjaa, joista tunnetumpi on laajoja ja taiteellisella kädellä uudelleen kirjoitettuja kansantarinoita sisältävä Satulinna (1906). Seuraavassa satukirjassaan Ilvolan juttuja (1910) Lehtonen halusi olla lähempänä alkuperäisiä kansantaruja, mutta piti teosta myöhemmin itsekin epäonnistuneena. Pieninä annoksina tarinat ovat hauskoja.

Jarno Pennanen
Jarno Pennanen (1906-1969) on suomalaisen työväenkirjallisuuden älyllisemmän siiven klassikoita, surrealismin piirteitä Suomeen tuonut runoilija, jonka kauniita ja vapaita kansantarutulkintoja ilmestyi vasta tekijän kuoleman jälkeen teoksessa Kulunut kultaviitta (1971). Siitä ilmestyi vuonna 2007 uusi versio, jossa käytettiin ensimmäistä kertaa Onni Mansneruksen jo 1950-luvulla tekemiä kuvituksia. Vuoden 1971 laitoksen kuvitukset, jotka teki Ulla Urkio, eivät ole huonoja nekään.

Heikki Turunen
Heikki Turunen (s. 1945) on tämän teoksen ainoa kirjailija, joka on edelleen elossa. Vahvasta kansankuvauksestaan tunnettu Turunen on Pohjois-Karjalan katoavan maaseudun tarkkanäköinen ja rehevä tarkkailija, joka ei peittele näkemyksiään Helsinki-keskeisestä Suomesta. Turusen ainoa satu "Satu, joka olikin totta" ilmestyi alun perin hauskassa kirjassa Kerrotaan satu! (1975), jossa on mukana mm. M. A. Nummisen, Simo Salmisen, Jukka Virtasen ja muiden epätodennäköisten kirjoittajien tarinoita lapsille.

Larin-Kyösti
Larin-Kyösti eli Kyösti Larson (1873-1948) oli tuottelias kirjailija, jonka monipuolisesta tuotannosta luetaan nykyään lähinnä runoja. Hänen proosassaan on kuitenkin usein kiinnostava fantasian ja jännityksen vire, mistä osoituksena tähän kirjaan on valittu kiehtova ja eksoottinen "Metsän henki". Eila Jaatisen toimittamassa Suomalaisten satujen helmiä -teoksessa on Larin-Kyöstin perinteisemmät sadut "Matti Kierosilmä" ja "Tiikerikoira ja foxterrier".

L. Onerva
L. Onerva eli Hilja Onerva Lehtinen (1882-1972) on suomalaisen naiskirjallisuuden klassikoita, edelleen luettu kirjailija, jonka itsenäinen elämä kiinnostaa edelleen, minkä todistaa vuonna 2007 ilmestynyt Hannu Mäkelän tekemä elämäkertateos. Onervan tuotannossa oli aina vahva fantasian juonne, ja hänen ainoa satukirjansa, niin lapsille kuin aikuisillekin kelpaava Uponnut maailma (1925) ansaitsisi uudelleenjulkaisun hienolla kuvituksella. "Janiina ja Naniina eli punainen ja sininen prinsessa" on paikoin ahdistavakin tarina, jossa on kaunis lopetus.