Vähän nolottaakin tämä päiväkirjan julkaisu. Mutta katsotaan nyt vielä ainakin parin postauksen ajan.
XXX sanoi eilen illalla, että hän sotkee kaikki systeemini: kun en pysty kirjoittamaan päiväkirjaanikaan, kun hän on paikalla. (Tämä ei ole aivan totta: kaksi edellistä merkintäähän kirjoitin XXX:n ollessa täällä. Onnistuin vain tekemään sen salaa.) Sanoin, että hän tuo muassaan jotain muita systeemejä. En pidä välttämättä pahana sitä, että XXX tuo elämääni jotain erilaista. Vaikka en pystyisikään pitämään kiinni rutiineista (joita joskus huoman haluavani), se ei haittaa eikä ainakaan tee suhteestamme huonompaa.
Päiväkirjan kirjoittamisen keinot ovat meillä veressä. Kaikki päiväkirjat ovat samanlaisia.
Näkymätön mies parani loppua kohden. Kirja oli keskivaiheillaan silkkaa farssia (hieman niin kuin Varastettu basilli, joka on verrattomasti pakottomampi suoritus), mutta syveni lopulta. Näkymätön mies on tietysti absoluuttinen vetäytyjä, joka ei keksi yksinäisyydelleen muuta purkautumiskeinoa kuin tyrannia. Tai sitten kirja on vieraantumisen kuvaus. Kuinka tylsää tällainen kahden pennin analyysi on? Onko liian helppoa sanoa jotain tuollaista? Turun Sanomissa joku Pirkka (kotimaan toimituksen esimies tai vastaava) kirjoitti, että ajankohtaisten tapahtumien redusoiminen sukupuolisuhteisiin on liian helppoa ja liian yleistä. [Varmaan Pirkka Kivenheimo.]
Törmäsin Mikkoon [Lehtonen] tänään kadulla. Hän sanoi lukeneensa Kerouac-juttuni viimeisen, jo painoon menevän version ja olevansa tyytyväinen. Kirja [miestutkimusantologia Aatamin puvussa] julkistetaan 12.12. Pikkujoulujen paikka? Kirjan kanteen tulee Michelangelon Daavid, jolla on kännykkä kädessä. Totesin heti: "Kuivaa huumoria." Mikko: "Akateeminen julkaisu." Minusta tuollainen huumori on melkein barbariaa: aivan kuin Michelangelo olisi syyllinen johonkin. Hyvä on - Mikon kirjan [Kyklooppi ja kojootti] kansi oli hauska, mutta se ei sitten ollutkaan mauton ja se sopi teemaan paremmin kuin tämä. Toisaalta hyvä, että kirjasta tulee vetävän ja kiinnostavan (?) näköinen - sitä saattaa katsella sellainenkin, joka ei muuten välittäisi. Myydäänköhän kirjaa Akateemisessa? Olisi hauska katsella kirjakaupassa omaa nimeään.
[Marko] Nenoselta tuli kirje, jossa hän toteaa, ettei tunne kirjaa Taikausko Suomessa 1600-luvulla. Haluaa nähdä kirjan. Mitähän Simo sanoo? [Ystäväni oli jostain löytänyt tuon nimisen, ilmeisesti hyvin harvinaisen kirjan.] Pitää kirjoittaa hänelle. ZZZ:ltäkin tuli kirje, jossa hän kirjoittaa pitkään ja innoittuneesti anaaliyhdynnän iloista. Olen kuulemma ainoa, jolle hän voi kirjoittaa (tai puhua) näistä asioista. Olen otettu. Olen aina ihmeissäni, kun ZZZ kertoo siitä, kuinka himokkaita hänen naisensa ovat. ZZZ:ssä on taikaa, se on ainoa selitys: mitä libidinaalisempaa elämää hän elää, sitä libidinaalisempia hänen naisensa ovat.
Pullotimme Chianti-tyyppisen punaviinimme eilen. En olisi uskonut itsestäni: aikoinani inhosin ajatusta kotiviinistä, nyt olen innoissani ja tyytyväinen, kun sitä on 28 pulloa (joista kaksi on niin pientä, ettei niistä tule yhtä 75 cl pulloa). Nyt minulla on mahdollisuus kohtuukäyttämiseen. Hyvä on: ei vielä nyt, kuukauden kahden kuluttua, viimeistään joulun jälkeen. Yhden pullon sain luvan avata, koska haluan: korkki vuotaa.
Arkistossa Cul-de-Sac. Olen nähnyt sen, mutta munakaskohtaus on niin vetävä, että taidan mennä. Pyöräily on tosin jo epämiellyttävää, että sitä miettii kahdesti, haluaako lähteä enää ulos.
Kuuntelen Violent Femmesia (New Times). Omaperäinen yhtye, omaperäinen levy. Onnistuisinko sanomaan siitä jotain omaperäistä? Pienempänä kirjoitin kuvitteellisia musiikkiarvosteluja. Kerran arvostelin monta kokoelmaa afrikkalaista autotallirokkia. Absurdi idea, mutta kerrataan: kitaravetoista garagea avitetaan afrikkalaisella rytmiikalla ja soittimilla. Mahtaisiko toimia? Lainasin kirjastosta myös klassista (Glass, Schönberg, Webern, Bach, Berg). Lakkaanko joskus kuuntelemasta rokkia kokonaan?
Huomenna Monroen kokous. Tuleeko minulle soittanut ujo tyttö paikalle? Tulisipa vain. Olisi kiva, jos joku voittaisi ujoutensa.
Illalla, klo 23:03
Cul-de-Sac suorastaan tarjosi tulkintaa seksuaalisesta frustraatiosta. Myös: melkein kuin sisarteos Loseyn Palvelijalle (elokuva, josta puhun, vaikka en ole nähnyt kuin osittain) - palvelijan ja palvellun, isännän ja orjan roolit vaihtelevat rajusti. Mutta mistä elokuvassa lopulta on kyse? En tiedä. Kuvailu riittänee: Eugene Ionesco meets Jean-Pierre Melville (tai toisinpäin).
Kerroin äidille, että aion ostaa uudet silmälasit. "Taas! Mieti vielä kerran. Säästä rahat pahan päivän varalle. Minäkin haluaisin kaikkea, mutta en saa." Mistä tässä on kyse? Yrittääkö äiti säästää minut samanlaisilta ajoilta kuin olivat hänen työttömyysaikansa? Millaista oli Mäntässä, kun hän oli nuori? Puutetta? Olisiko äiti minulle kateellinen, jos saisin jotain uutta ja hienoa? Miten äiti voi olla lapselleen kateellinen?
tiistaina, maaliskuuta 18, 2008
tiistaina, helmikuuta 26, 2008
28.10.1995
Päiväkirjaa taas:
Nopeasti: En osaa käyttää tietokonetta. XXX kehoitti rauhallisuuteen ja sanoi, että hermostun liian nopeasti. En juurikaan pidä teknologiasta enkä ihmettele, että olen sitä - varsinkin tietokoneita - niin inhonnut aiemmin.
Viini pullotetaan huomenna. Tuleekohan minusta juoppo?
Mitä muuta? Luen H.G. Wellsin Tuntematonta miestä. Vanha suomennos paikoitellen sietämätön, varsinkin fraasien kohdalla. Eilen elokuvissa, tänään elokuviin. Hohhoijaa. Syömme punajuuria ja ihmettelemme, miksi syömme niin hyvin.
Nopeasti: En osaa käyttää tietokonetta. XXX kehoitti rauhallisuuteen ja sanoi, että hermostun liian nopeasti. En juurikaan pidä teknologiasta enkä ihmettele, että olen sitä - varsinkin tietokoneita - niin inhonnut aiemmin.
Viini pullotetaan huomenna. Tuleekohan minusta juoppo?
Mitä muuta? Luen H.G. Wellsin Tuntematonta miestä. Vanha suomennos paikoitellen sietämätön, varsinkin fraasien kohdalla. Eilen elokuvissa, tänään elokuviin. Hohhoijaa. Syömme punajuuria ja ihmettelemme, miksi syömme niin hyvin.
maanantaina, helmikuuta 18, 2008
Kolumni jota ei julkaistu
Pitkästä aikaa kunnollista tekstiä: Hesarin kuluttajasivulle tarjottu kolumni, johon ei vastattu millään tavalla. Oletan että sitä ei julkaista nyt eikä koskaan. Joulusta alkaa olla jo sen verran aikaa, että kaivan tämän esiin uudestaan tammikuussa 2009...
Sukupolvien kohtaaminen
Pitäisi lähteä mummun syntymäpäiville. 90 vuotta tulee täyteen eikä ole takeita siitä, että synttäreitä tulisi enempää.
Soitin isälle ja kyselin yksityiskohtia. Puhelusta tulikin todellinen sukupolvien kohtaaminen.
Ensiksi selitin joitain ongelmia tulemisessamme: tytär pitäisi palauttaa äidilleen kuudelta sunnuntai-iltana, ehkä kolmevuotias poikamme ei jaksa istua kiltisti bussissa ja muutenkin pitää katsoa vielä aikatauluja.
Isä sanoi: "Niin, olisihan se paljon helpompaa jos olisi oma auto."
Olen elänyt kohta 20 vuotta aikuisikää ilman ajokorttia, mutta vasta perheenlisäykset ovat saaneet vakavammin pohtimaan, että sen voisi ehkä ajaa. Ehkä auton voisi sitten aina vuokrata, ei tarvitsisi ostaa omaa ja vatvoa sen huoltoja ja veroja ja muuta.
Nyt sanoin joka tapauksessa isälle, että olen päättänyt, etten hankikaan korttia. En rupea vapaaehtoisesti lisäämään ilmansaasteita.
Isä, jonka ajatukset kulkevat usein vähän matkaa edellä, sanoi, että jos ajattelee aina noin, huomaa kohta, ettei kannata elää ollenkaan.
Sanoin, että meillä onkin puhuttu lihansyönnin lopettamisesta. Olemme pitkään tienneet lihankasvatuksen ilmastosynnit, mutta ennen joulua julkisuuteen tulleet kuvat sikaloista ja kanaloista olivat lisänneet pohdintaa.
"Ei sillä ole mitään merkitystä", isä sanoi. Ei kuulemma silläkään, ajammeko me autoa vai emme, pitäisi saada autoteollisuus kehittämään vähäpäästöisiä autoja. "Olisivat tehneet sen jo ajat sitten, jos uskaltaisivat."
Yritin sanoa, ettei kai se ole mikään syy olla jättämättä ajaa autolla, autoteollisuuteen on aika vaikea vaikuttaa.
"Vaikka kaikki lakkaisivat ajamasta autoa nyt, niin sillä olisi vähemmän vaikutusta kuin sillä että Brasilian sademetsän hakkaaminen lopetetaan", isä jatkoi.
"Ei sekään ole kuin tekosyy", yritin. "Miten minä voin muka vaikuttaa asiaan? Kyllä minulle riittää, etten lennä lentokoneella lomareissuille enkä aja autoa."
Isä, vanha vasemmistolainen, muistutti, että asioihin on paljon vaikutettu mielenosoituksilla.
"Vaikutanko minä siltä, että minä menen osoittamaan mieltäni johonkin Brasiliaan?"
"Voi vaikuttaa vaikka Suomen hallitukseen, että se yrittäisi vaikuttaa asiaan." Siihen en osannut oikein sanoa mitään.
Isän vastapointti oli myös, että hän ei ainakaan rupea hankaloittamaan omaa elämäänsä rupeamalla kävelemään joka paikkaan. Jälkeenpäin mietin, että hän voisi laihtua nopeastikin.
Keskustelu alkoi lopulta kiihtyä. Lihan syöminen on keskelle sodan jälkeistä pula-aikaa syntyneelle isälle selvästi tärkeä juttu.
"Joulunakin syötiin todella keskinkertaista kinkkua", yritin sanoa. Muistan vaahdonneeni vaimolle jouluna, että tämänkö takia joku sika piti tappaa.
"Kyllä minä olen syönyt niin hyviä liharuokia", isä väitti vastaan.
"Minulle maistuisi paremmin oikein hyvin tehty kasvisruoka kuin keskinkertainen liha", jatkoin.
Isä jatkoi muistavansa jonkun urheilijan, joka päätti ruveta kasvissyöjäksi. Tulokset olivat kuulemma katastrofaaliset.
Pitääkö isä minua jonain idioottina, joka yrittää elää porkkanaraasteella?
Rupesin jo miettimään, millaisen kasvismenun tarjoan isälle, kun hän tulee käymään. Tervetuloa vain - tarjolla on ainakin kookosmaidossa uivia curryvihanneksia, kikhernepihvejä ja pinaattilasagnea. Luulisi maistuvan.
Jotain kaunista isän ajatuksissa kuitenkin oli. Hän sanoi jossain vaiheessa, että ei ihminen voi olla mikään kone, joka pohtii koko ajan vain sitä, miten voisi elää mahdollisimman säästäväisesti.
Varmasti joku välimuoto olisi mahdollista löytää. Samalla kun luopuu jostain, voi saada jotain tilalle.
Sukupolvien kohtaaminen
Pitäisi lähteä mummun syntymäpäiville. 90 vuotta tulee täyteen eikä ole takeita siitä, että synttäreitä tulisi enempää.
Soitin isälle ja kyselin yksityiskohtia. Puhelusta tulikin todellinen sukupolvien kohtaaminen.
Ensiksi selitin joitain ongelmia tulemisessamme: tytär pitäisi palauttaa äidilleen kuudelta sunnuntai-iltana, ehkä kolmevuotias poikamme ei jaksa istua kiltisti bussissa ja muutenkin pitää katsoa vielä aikatauluja.
Isä sanoi: "Niin, olisihan se paljon helpompaa jos olisi oma auto."
Olen elänyt kohta 20 vuotta aikuisikää ilman ajokorttia, mutta vasta perheenlisäykset ovat saaneet vakavammin pohtimaan, että sen voisi ehkä ajaa. Ehkä auton voisi sitten aina vuokrata, ei tarvitsisi ostaa omaa ja vatvoa sen huoltoja ja veroja ja muuta.
Nyt sanoin joka tapauksessa isälle, että olen päättänyt, etten hankikaan korttia. En rupea vapaaehtoisesti lisäämään ilmansaasteita.
Isä, jonka ajatukset kulkevat usein vähän matkaa edellä, sanoi, että jos ajattelee aina noin, huomaa kohta, ettei kannata elää ollenkaan.
Sanoin, että meillä onkin puhuttu lihansyönnin lopettamisesta. Olemme pitkään tienneet lihankasvatuksen ilmastosynnit, mutta ennen joulua julkisuuteen tulleet kuvat sikaloista ja kanaloista olivat lisänneet pohdintaa.
"Ei sillä ole mitään merkitystä", isä sanoi. Ei kuulemma silläkään, ajammeko me autoa vai emme, pitäisi saada autoteollisuus kehittämään vähäpäästöisiä autoja. "Olisivat tehneet sen jo ajat sitten, jos uskaltaisivat."
Yritin sanoa, ettei kai se ole mikään syy olla jättämättä ajaa autolla, autoteollisuuteen on aika vaikea vaikuttaa.
"Vaikka kaikki lakkaisivat ajamasta autoa nyt, niin sillä olisi vähemmän vaikutusta kuin sillä että Brasilian sademetsän hakkaaminen lopetetaan", isä jatkoi.
"Ei sekään ole kuin tekosyy", yritin. "Miten minä voin muka vaikuttaa asiaan? Kyllä minulle riittää, etten lennä lentokoneella lomareissuille enkä aja autoa."
Isä, vanha vasemmistolainen, muistutti, että asioihin on paljon vaikutettu mielenosoituksilla.
"Vaikutanko minä siltä, että minä menen osoittamaan mieltäni johonkin Brasiliaan?"
"Voi vaikuttaa vaikka Suomen hallitukseen, että se yrittäisi vaikuttaa asiaan." Siihen en osannut oikein sanoa mitään.
Isän vastapointti oli myös, että hän ei ainakaan rupea hankaloittamaan omaa elämäänsä rupeamalla kävelemään joka paikkaan. Jälkeenpäin mietin, että hän voisi laihtua nopeastikin.
Keskustelu alkoi lopulta kiihtyä. Lihan syöminen on keskelle sodan jälkeistä pula-aikaa syntyneelle isälle selvästi tärkeä juttu.
"Joulunakin syötiin todella keskinkertaista kinkkua", yritin sanoa. Muistan vaahdonneeni vaimolle jouluna, että tämänkö takia joku sika piti tappaa.
"Kyllä minä olen syönyt niin hyviä liharuokia", isä väitti vastaan.
"Minulle maistuisi paremmin oikein hyvin tehty kasvisruoka kuin keskinkertainen liha", jatkoin.
Isä jatkoi muistavansa jonkun urheilijan, joka päätti ruveta kasvissyöjäksi. Tulokset olivat kuulemma katastrofaaliset.
Pitääkö isä minua jonain idioottina, joka yrittää elää porkkanaraasteella?
Rupesin jo miettimään, millaisen kasvismenun tarjoan isälle, kun hän tulee käymään. Tervetuloa vain - tarjolla on ainakin kookosmaidossa uivia curryvihanneksia, kikhernepihvejä ja pinaattilasagnea. Luulisi maistuvan.
Jotain kaunista isän ajatuksissa kuitenkin oli. Hän sanoi jossain vaiheessa, että ei ihminen voi olla mikään kone, joka pohtii koko ajan vain sitä, miten voisi elää mahdollisimman säästäväisesti.
Varmasti joku välimuoto olisi mahdollista löytää. Samalla kun luopuu jostain, voi saada jotain tilalle.
keskiviikkona, helmikuuta 06, 2008
26.10.1995
XXX tuli.
Mitä ehtisin kirjoittaa ennen kuin aloitamme yöpuillemenon? En oikein mitään. Oikein mitään ei ole tapahtunut. Elokuvissa (kaksi suomalaista dokumenttia, Lotat ja Vampira) ja yliopistolla. Ruokalassa kävi kuhina: mihin tahansa käänsi päänsä, joutui tervehtimään jotakuta.
Londonin "Pihvi" on upea novelli. Luin sen eileniltana.
Ei tänään enempää.
Mitä ehtisin kirjoittaa ennen kuin aloitamme yöpuillemenon? En oikein mitään. Oikein mitään ei ole tapahtunut. Elokuvissa (kaksi suomalaista dokumenttia, Lotat ja Vampira) ja yliopistolla. Ruokalassa kävi kuhina: mihin tahansa käänsi päänsä, joutui tervehtimään jotakuta.
Londonin "Pihvi" on upea novelli. Luin sen eileniltana.
Ei tänään enempää.
tiistaina, tammikuuta 29, 2008
25.10.1995
En ollut saada unta viime yönä, vaikka menin nukkumaan vasta kahden aikoihin. Luulin olevani kovinkin väsynyt, mutta ilmeisesti en sitten ollutkaan, koska nousin viidentoista minuutin kuluttua ylös, tein täyden venyttelyohjelman (menisikö siihen tuollaiset kymmenen minuuttia) ja aloitin Harry Harrisonin Bill-sarjan kirjaa (jonka lopetin tänään kesken: en pidä tuollaisista väkinäisen hauskoista kirjoista). Sitten taisin nukahtaa, mutta en ilmeisesti kovin nopeasti. Nukkuminen on joskus vaikeaa. Unettomuus on jopa pelottavaa: menee peläten nukkumaan.
Pegasoksen kokouksessa katseltiin runoja. Jotkut olivat hyviä, useimmat eivät. Voittajaksi veikkaan nimimerkkiä Herra 64. Tai itse ainakin häntä pitäisin voittajana. [Olin Sanasato-kustantamon runokilpailussa sihteerinä. En muista, voittiko Herra 64. Mielikuva on, että Mika Terho voitti tai sitten Juha Siro.]
Mikä tässä nyt sitten on tärkeää minun kannaltani on, että mietin, miten itse pärjäisin runojeni kanssa tuollaisessa seurassa. Toisaalta tiedän, etten ole valmis voittamaan mitään kilpailua, toisaalta haluaisin tietää, miten kokeneet kriitikot ottaisivat minun runoni vastaan. Pelottaisiko minua osallistua kilpailuun - varsinkin, jos raati olisi tuttu?
Yliopistolla eroottista kuhinaa. Olin onnellinen. Tytöt hymyilevät. Huomenna asian pitäisi kohota potenssiin, kun olen melkein kalju käytyäni parturissa: liki paljas päänahka on eroottinen. Jarmo on oikeassa, kun sanoi, että lyhyt tukka tuo ihmisen lähemmäksi eläintä. Jos eläin on eroottinen. Ainakin se on ruumiillinen.
Unohdin sanoa, miksi minua ei - ilmeisesti - nukuttanut: kirjoitin myöhään yöllä Jumalten tuhoa ja olin innoissani. Olisi pitänyt kirjoittaa se samantien loppuun. Jotenkin tuossa vaiheessa minä aina peräännyn: en uskalla antautua inspiraatiolle. Miksiköhän? Ajattelin koettaa tänä iltana novellia loppuun. Ei sen pitäisi enää olla pitkä. Neitsyt Mariakin saatiin mukaan. En vain ymmärrä, miksi Jerrman julkaisisi niin pitkän novellin. Varsinkin, kun siihen on tulossa jatkoa. [Jumalten tuho oli novelli, joka ilmestyi vuonna -88 Tähtivaeltajassa ja kirjoitin siihen jatkoa, josta Toni Jerrman oli itse asiassa innoissaan, mutta se oli melkein pienoisromaanin mittainen eikä sitä voitu julkaista. Olen koettanut työstää sitä eteenpäin, mutta usko ja aika ovat menneet ja tulleet. Katsotaan nyt.]
XXX tulee huomenna iltapäivällä. Eristyminen loppuu.
Pegasoksen kokouksessa katseltiin runoja. Jotkut olivat hyviä, useimmat eivät. Voittajaksi veikkaan nimimerkkiä Herra 64. Tai itse ainakin häntä pitäisin voittajana. [Olin Sanasato-kustantamon runokilpailussa sihteerinä. En muista, voittiko Herra 64. Mielikuva on, että Mika Terho voitti tai sitten Juha Siro.]
Mikä tässä nyt sitten on tärkeää minun kannaltani on, että mietin, miten itse pärjäisin runojeni kanssa tuollaisessa seurassa. Toisaalta tiedän, etten ole valmis voittamaan mitään kilpailua, toisaalta haluaisin tietää, miten kokeneet kriitikot ottaisivat minun runoni vastaan. Pelottaisiko minua osallistua kilpailuun - varsinkin, jos raati olisi tuttu?
Yliopistolla eroottista kuhinaa. Olin onnellinen. Tytöt hymyilevät. Huomenna asian pitäisi kohota potenssiin, kun olen melkein kalju käytyäni parturissa: liki paljas päänahka on eroottinen. Jarmo on oikeassa, kun sanoi, että lyhyt tukka tuo ihmisen lähemmäksi eläintä. Jos eläin on eroottinen. Ainakin se on ruumiillinen.
Unohdin sanoa, miksi minua ei - ilmeisesti - nukuttanut: kirjoitin myöhään yöllä Jumalten tuhoa ja olin innoissani. Olisi pitänyt kirjoittaa se samantien loppuun. Jotenkin tuossa vaiheessa minä aina peräännyn: en uskalla antautua inspiraatiolle. Miksiköhän? Ajattelin koettaa tänä iltana novellia loppuun. Ei sen pitäisi enää olla pitkä. Neitsyt Mariakin saatiin mukaan. En vain ymmärrä, miksi Jerrman julkaisisi niin pitkän novellin. Varsinkin, kun siihen on tulossa jatkoa. [Jumalten tuho oli novelli, joka ilmestyi vuonna -88 Tähtivaeltajassa ja kirjoitin siihen jatkoa, josta Toni Jerrman oli itse asiassa innoissaan, mutta se oli melkein pienoisromaanin mittainen eikä sitä voitu julkaista. Olen koettanut työstää sitä eteenpäin, mutta usko ja aika ovat menneet ja tulleet. Katsotaan nyt.]
XXX tulee huomenna iltapäivällä. Eristyminen loppuu.
tiistaina, tammikuuta 22, 2008
24.10.1995
En muistanut tai jaksanut eilen kirjoittaa. Mitä olisin kirjoittanut? Olin masentunut ja väsynyt. Illalla näin Demyn Enkelten lahden (1963), joka oli hieno elokuva, mutta jonka olin mielikuvissani sekoittanut yhtä hienoon Lolaan. Joku ujo tyttö soitti minulle ja kysyi elokuvakerhosta - kerroin, mitä tiesin, ja tajusin olleeni pelottava ja vakava. Kokous 31. päivä, toivottavasti tyttö tulee. En saanut tietää hänen nimeään. En uskaltanut kysyä, olisi voinut luulla, että joutuu johonkin kammottavaan rekisteriin.
Tänään: masennus jo ohi. En käynyt aamulla lenkillä, koska kurkku oli arka ja polvi oli kipeä. Mikähän sitä vaivaa? Perjantaina lääkärille.
Yritin miettiä naissarjakuvan tekijöitä - en keksi ainuttakaan. Olen luvannut Mikolle, että toimittaisin ehdotuksen opintovaatimuksiin uudeksi sarjakuva-kohdaksi. Olen muistanut vasta Annie Goetzingerin ja Claire Bretecherin - sellaisista, joita kehtaa tenttiä. Missä tosin raja? Onko Miguelanxo Prado nainen? Jos ei, niin pois vain. Keneltä kysyn? Pitää kysyä Juhalta, tekeekö hän kohtaan teoreettisten kirjojen ehdotuksen. Olen ehdottamassa Frank Millerin Dark Knightia - kenties paras (ellei muisteta Alan Mooren Watchmenia, jonka vika on siinä, ettei sitä ole suomeksi) supersankarimuunnos, sitä vain ei varmaan saa kokonaisena suomeksi. Semic saisi julkaista sen albumina: myisi varmasti. Ei oikein kehtaa ehdottaa Millerin härskimpiä juttuja (Hard Boiled, Sin City), kun ei niitä kukaan tentaattori kuitenkaan enää ymmärtäisi. Markkukin myönsi, että Millerin sarjakuva on paras Batman-tulkinta, mitä on. Pohdimme, kuka siitä voisi ohjata elokuvan. Tarantino? Tekisi siitä jauhavan dialogin juhlan, jossa olisi veristä väkivaltaa. Coppola? Lopputulos olisi liian teatraalinen. Dark Knightin tulisi olla sekä kevyt että rankka: kosketus populaarikulttuurin viattomuuteen tulisi törmätä millerilaiseen synkkyyteen ja tuskaan jollain muulla tavalla kuin mitä ehdottamani ohjaajat tekisivät.
Söin liikaa. Tein haudutettua punakaalia ja söin sitä riisin kanssa. Se on selvästi lisäkeruoka. Pitääkö ostaa lihaa huomenna? Söin myös pullavanukkaan pois - epäilin, onko se enää hyvää toisen kerran lämmitettynä. Olisi voinut olla. Kananmuna maistui siinä liikaa.
Ylensyömisen jälkeen tulee aina luvattua mennä seuraavana aamuna lenkille: onko lupaus kuin rukous, joka poistaa huonon omantunnon ja kolkutuksen? Ei kuulosta hyvältä. Kävelylle voisi tosin mennä, että saisi paremmin nukuttua. Ja vähän energiaa tuhlattua. Paljonkohan kirjoittamiseen kuluu energiaa?
Puhuin isäni kanssa puhelimessa. Olen yrittänyt saada häntä soittamaan minulle - nyt minä soitin ja puhelu kesti puoli tuntia. Koska saisin isäni ymmärtämään, että hän on isäni ja että hänellä on vastuu soittaa minulle, koska hänellä on rahaa, minulla ei. Asia ei ole näin yksioikoinen, mutta pääpiirteissään kyllä. Saattaa joutua työttömäksi koska tahansa. Lehdessä on enää kolme työntekijää ja isoveljeni apuna. Hänellä oli kuulemma seitsemän kuvaa ja saman verran juttuja tämän päivän lehdessä. Mikähän Akin veroprosentti on? Elääkö hän onnellista elämää?
Päiväkirjaansa tulee kirjoitettua liikaa. Kaikki menee läpi.
Luin tänään Hannele Koivusen Madonnan ja huoran. Nopeasti luettava kirja - aloitin eilen -, jossa on paljon asiaa hiukan sattumanvaraisesti esiteltynä. Olisin lukenut gnostilaisista enemmänkin. Sekoankohan minä joskus lahkoihin, kun ne ovat niin kiehtovia?
Nyt iltakävelylle.
Ja sen jälkeen klo 21:26. Tyydytin voyeristisia halujani tirkistelemällä ihmisten ikkunoista. Moni ei vielä pidä verhojaan kiinni tai alhaalla ja valojen palaessa näki melkein yhtä hyvin kuin olisi asunut ihmisten luona. Mitä näin? Asuntoja, joissa ei juurikaan ole kirjoja. Mauttomasti sisustettuja, kelvollisesti sisustettuja, hyvin sisustettuja asuntoja. Mutta: jos asunnossa ei ole kirjoja, se on jotenkin kalsea. Oliko se Cicero vai Seneca, joka sanoi, että kirjaton asunto on kuin sieluton sydän (tai sydämetön sielu)? Olen samaa mieltä: vasta kun asunnossa on kirjoja, sillä on kosketusta inhimilliseen, kulttuuriin, elämään ja kuolemaan. Muuten se on irrallaan omasta ajastaan ja historiastaan. Se ei tiedä muuta kuin itsensä ja on siksi vanki. Kirjaton asunto on vanki. Se on pelokas asunto, koska sen täytyy käpertyä itseensä, koska se ei uskalla ottaa sisälleen mitään, mikä on sen ulkopuolelta: kirjat edustavat sille pelottavaa ulkomaailmaa. Ja koska ulkomaailma ei ole pelottava, kirjat on otettava vastaan.
Toimiiko televisio tai radio kirjattomuuden vastapainona? Ei. Televisio ja radio eivät ole ajattelevia olentoja, kirjat sen sijaan ovat. Kirja on hyvä ystävä, kuten lapsillekin joskus sanotaan, kun nämä eivät keksi mitään yksinleikittävää leikkiä, mutta televisio ja radio ovat korkeintaan renkejä.
Ruoka ei millään asetu. Olen raskas. Raskaana.
Ostin tänäänkin kaksi kirjaa, yliopiston kirjaston poistomyynnistä, Kauko Kyyrön Viipurin Suomalaisen kirjallisuuden seuran historiikin ja Matti Luoman kirjan Edvard Westermarckista. 2 mk/kpl. Olisi voinut ainakin Kyyröä ostaa kaksi tai kolmekin, myyntikappaletta. Olisi siitä voinut kympin tai viisitoista saada. Matti Savolaisen Faulkner-gradun jätin. Se oli liian iso enkä minä sitä koskaan olisi lukenut. Miksi en? Miksi sitten lukisin joittenkin intoilijoitten intoilevan ja ihannoivan historiikin? Minua vaivaa jokin. En ole vielä saanut tietää Louhimiehen huutokaupasta: olenko saanut taakakseni Verlainen Runoja? Ottaakohan Louhimies vaihdossa joitain kirjoja? Tuskin. Nyt Fredric Brownin kimppuun loppuillaksi.
Ja luettuani Fredric Brownin Täältä ikuisuuteen -kirjan (mikä järjetön suomenkielinen nimi! onko tällä nyt sitten muka jotain tekemistä Zinnemannin elokuvan kanssa?) - kello oli 23:43, kun laskin kirjan kädestäni - minun on pakko kirjoittaa siitä jotain, että saan rauhan.
En ole pitkään aikaan lukenut mitään niin järkyttävää ja jännittävää. Kuin olisi lukenut kauhuromaania. Juttu oli jossain määrin epäuskottava, mutta mitä sitten: kun kyseessä on miehen kohtalo, miehen elämä ja ainoa rakkaus, ei kysellä uskottavuuden perään. Harvoin lukee kirjoja, joita ei voi laskea kädestään. Vernen kirjat esimerkiksi eivät ole sietämättömän jännittäviä, niitä lukee tunnista toiseen vain, koska ne tarjoavat hyvän tekosyyn olla tekemättä mitään muuta (tämä ei kuulosta kovin hyvältä: keksin joskus toiste jotain hienompaa). King, Barker - pöh! Tähän ei ole moni pystynyt. Fredric Brownia pitää saada lisää! (Ihan kuin kirjoittaisin kirja-arvostelua. Päiväkirjani onkin kirjallinen päiväkirja. Tässä on siis enemmän kirjallisuudellisuutta kuin monissa päiväkirjoissa.)
Tänään: masennus jo ohi. En käynyt aamulla lenkillä, koska kurkku oli arka ja polvi oli kipeä. Mikähän sitä vaivaa? Perjantaina lääkärille.
Yritin miettiä naissarjakuvan tekijöitä - en keksi ainuttakaan. Olen luvannut Mikolle, että toimittaisin ehdotuksen opintovaatimuksiin uudeksi sarjakuva-kohdaksi. Olen muistanut vasta Annie Goetzingerin ja Claire Bretecherin - sellaisista, joita kehtaa tenttiä. Missä tosin raja? Onko Miguelanxo Prado nainen? Jos ei, niin pois vain. Keneltä kysyn? Pitää kysyä Juhalta, tekeekö hän kohtaan teoreettisten kirjojen ehdotuksen. Olen ehdottamassa Frank Millerin Dark Knightia - kenties paras (ellei muisteta Alan Mooren Watchmenia, jonka vika on siinä, ettei sitä ole suomeksi) supersankarimuunnos, sitä vain ei varmaan saa kokonaisena suomeksi. Semic saisi julkaista sen albumina: myisi varmasti. Ei oikein kehtaa ehdottaa Millerin härskimpiä juttuja (Hard Boiled, Sin City), kun ei niitä kukaan tentaattori kuitenkaan enää ymmärtäisi. Markkukin myönsi, että Millerin sarjakuva on paras Batman-tulkinta, mitä on. Pohdimme, kuka siitä voisi ohjata elokuvan. Tarantino? Tekisi siitä jauhavan dialogin juhlan, jossa olisi veristä väkivaltaa. Coppola? Lopputulos olisi liian teatraalinen. Dark Knightin tulisi olla sekä kevyt että rankka: kosketus populaarikulttuurin viattomuuteen tulisi törmätä millerilaiseen synkkyyteen ja tuskaan jollain muulla tavalla kuin mitä ehdottamani ohjaajat tekisivät.
Söin liikaa. Tein haudutettua punakaalia ja söin sitä riisin kanssa. Se on selvästi lisäkeruoka. Pitääkö ostaa lihaa huomenna? Söin myös pullavanukkaan pois - epäilin, onko se enää hyvää toisen kerran lämmitettynä. Olisi voinut olla. Kananmuna maistui siinä liikaa.
Ylensyömisen jälkeen tulee aina luvattua mennä seuraavana aamuna lenkille: onko lupaus kuin rukous, joka poistaa huonon omantunnon ja kolkutuksen? Ei kuulosta hyvältä. Kävelylle voisi tosin mennä, että saisi paremmin nukuttua. Ja vähän energiaa tuhlattua. Paljonkohan kirjoittamiseen kuluu energiaa?
Puhuin isäni kanssa puhelimessa. Olen yrittänyt saada häntä soittamaan minulle - nyt minä soitin ja puhelu kesti puoli tuntia. Koska saisin isäni ymmärtämään, että hän on isäni ja että hänellä on vastuu soittaa minulle, koska hänellä on rahaa, minulla ei. Asia ei ole näin yksioikoinen, mutta pääpiirteissään kyllä. Saattaa joutua työttömäksi koska tahansa. Lehdessä on enää kolme työntekijää ja isoveljeni apuna. Hänellä oli kuulemma seitsemän kuvaa ja saman verran juttuja tämän päivän lehdessä. Mikähän Akin veroprosentti on? Elääkö hän onnellista elämää?
Päiväkirjaansa tulee kirjoitettua liikaa. Kaikki menee läpi.
Luin tänään Hannele Koivusen Madonnan ja huoran. Nopeasti luettava kirja - aloitin eilen -, jossa on paljon asiaa hiukan sattumanvaraisesti esiteltynä. Olisin lukenut gnostilaisista enemmänkin. Sekoankohan minä joskus lahkoihin, kun ne ovat niin kiehtovia?
Nyt iltakävelylle.
Ja sen jälkeen klo 21:26. Tyydytin voyeristisia halujani tirkistelemällä ihmisten ikkunoista. Moni ei vielä pidä verhojaan kiinni tai alhaalla ja valojen palaessa näki melkein yhtä hyvin kuin olisi asunut ihmisten luona. Mitä näin? Asuntoja, joissa ei juurikaan ole kirjoja. Mauttomasti sisustettuja, kelvollisesti sisustettuja, hyvin sisustettuja asuntoja. Mutta: jos asunnossa ei ole kirjoja, se on jotenkin kalsea. Oliko se Cicero vai Seneca, joka sanoi, että kirjaton asunto on kuin sieluton sydän (tai sydämetön sielu)? Olen samaa mieltä: vasta kun asunnossa on kirjoja, sillä on kosketusta inhimilliseen, kulttuuriin, elämään ja kuolemaan. Muuten se on irrallaan omasta ajastaan ja historiastaan. Se ei tiedä muuta kuin itsensä ja on siksi vanki. Kirjaton asunto on vanki. Se on pelokas asunto, koska sen täytyy käpertyä itseensä, koska se ei uskalla ottaa sisälleen mitään, mikä on sen ulkopuolelta: kirjat edustavat sille pelottavaa ulkomaailmaa. Ja koska ulkomaailma ei ole pelottava, kirjat on otettava vastaan.
Toimiiko televisio tai radio kirjattomuuden vastapainona? Ei. Televisio ja radio eivät ole ajattelevia olentoja, kirjat sen sijaan ovat. Kirja on hyvä ystävä, kuten lapsillekin joskus sanotaan, kun nämä eivät keksi mitään yksinleikittävää leikkiä, mutta televisio ja radio ovat korkeintaan renkejä.
Ruoka ei millään asetu. Olen raskas. Raskaana.
Ostin tänäänkin kaksi kirjaa, yliopiston kirjaston poistomyynnistä, Kauko Kyyrön Viipurin Suomalaisen kirjallisuuden seuran historiikin ja Matti Luoman kirjan Edvard Westermarckista. 2 mk/kpl. Olisi voinut ainakin Kyyröä ostaa kaksi tai kolmekin, myyntikappaletta. Olisi siitä voinut kympin tai viisitoista saada. Matti Savolaisen Faulkner-gradun jätin. Se oli liian iso enkä minä sitä koskaan olisi lukenut. Miksi en? Miksi sitten lukisin joittenkin intoilijoitten intoilevan ja ihannoivan historiikin? Minua vaivaa jokin. En ole vielä saanut tietää Louhimiehen huutokaupasta: olenko saanut taakakseni Verlainen Runoja? Ottaakohan Louhimies vaihdossa joitain kirjoja? Tuskin. Nyt Fredric Brownin kimppuun loppuillaksi.
Ja luettuani Fredric Brownin Täältä ikuisuuteen -kirjan (mikä järjetön suomenkielinen nimi! onko tällä nyt sitten muka jotain tekemistä Zinnemannin elokuvan kanssa?) - kello oli 23:43, kun laskin kirjan kädestäni - minun on pakko kirjoittaa siitä jotain, että saan rauhan.
En ole pitkään aikaan lukenut mitään niin järkyttävää ja jännittävää. Kuin olisi lukenut kauhuromaania. Juttu oli jossain määrin epäuskottava, mutta mitä sitten: kun kyseessä on miehen kohtalo, miehen elämä ja ainoa rakkaus, ei kysellä uskottavuuden perään. Harvoin lukee kirjoja, joita ei voi laskea kädestään. Vernen kirjat esimerkiksi eivät ole sietämättömän jännittäviä, niitä lukee tunnista toiseen vain, koska ne tarjoavat hyvän tekosyyn olla tekemättä mitään muuta (tämä ei kuulosta kovin hyvältä: keksin joskus toiste jotain hienompaa). King, Barker - pöh! Tähän ei ole moni pystynyt. Fredric Brownia pitää saada lisää! (Ihan kuin kirjoittaisin kirja-arvostelua. Päiväkirjani onkin kirjallinen päiväkirja. Tässä on siis enemmän kirjallisuudellisuutta kuin monissa päiväkirjoissa.)
maanantaina, tammikuuta 21, 2008
22.10.1995
Yönäytös onnistui odotettua paremmin: jäseniä - siis maksaneita, lippuja lunastettiin enemmän, koska osa jäsenistä sai vapaaliput, osa maksoi puolikkaan - oli 102. Elokuvat olivat hyviä, Miller's Crossing ja Pahan kosketus odotetusti parhaat. Pulp Fictioniin olin jo hiukan kyllästynyt, vaikkakin olen tänään yrittänyt muodostaa kaavioita sen kerronnasta. Mikä on sen salaisuus? Se on samalla hyvin yksinkertainen, mutta kuitenkin mutkikas. Onko se päättymätön kehä vai ei? Päivin mielestä Willis ja tämän nainen ainakin pääsevät ulos kehästä - elokuvan loputtua tosin alkaisi kohtaus, jossa Ving Rhames antaa Willisille rahaa ja tämä ja Travolta vittuilevat toisilleen baaritiskillä, minkä jälkeen Willis menee otteluunsa. Donald's Crime oli yllätys, koska se ei suinkaan ollut opettavainen, kuten luulin. El Mariachin nukuin.
Olen ollut uskomattoman uupunut tänään. Onko ihmekään? Kävin pitkällä kävelyllä "aamiaisen" syötyäni (klo 15), ilma oli kirpeä: ensimmäiset pakkasyöt. Talvi on jo tosiasia. Tuleeko aina olemaan tällaista: kesä menee pelätessä syksyn hiipivää pimeyttä ja syksy pelätessä talven pimeyttä ja talvi kylmyydessä ja pimeydessä? Koko loppuikäni?
Luen Vernen Robinson-koulua. Ei kovin kummoinen teos, mieleeni tuli ajatus, että siitä voisi käyttää sitaatteja gradun (ja vaikka lisurin ja väitöskirjankin!) Crusoe-lukujen alussa. Vernen kirja ei juuri poikkea Defoesta, jopa niin vähän, että en oikeastaan ymmärrä, mitä Verne ajaa takaa.
Kello on 21:22 ja taidan pian mennä nukkumaan. Soitan ensiksi XXX:lle häntä ilahduttaakseni.
Olen ollut uskomattoman uupunut tänään. Onko ihmekään? Kävin pitkällä kävelyllä "aamiaisen" syötyäni (klo 15), ilma oli kirpeä: ensimmäiset pakkasyöt. Talvi on jo tosiasia. Tuleeko aina olemaan tällaista: kesä menee pelätessä syksyn hiipivää pimeyttä ja syksy pelätessä talven pimeyttä ja talvi kylmyydessä ja pimeydessä? Koko loppuikäni?
Luen Vernen Robinson-koulua. Ei kovin kummoinen teos, mieleeni tuli ajatus, että siitä voisi käyttää sitaatteja gradun (ja vaikka lisurin ja väitöskirjankin!) Crusoe-lukujen alussa. Vernen kirja ei juuri poikkea Defoesta, jopa niin vähän, että en oikeastaan ymmärrä, mitä Verne ajaa takaa.
Kello on 21:22 ja taidan pian mennä nukkumaan. Soitan ensiksi XXX:lle häntä ilahduttaakseni.
torstaina, tammikuuta 17, 2008
21.10.1995
Yönäytös lähestyy jatkuvasti. Tein juuri kahvilan hinnaston. Huvitin itseäni tekemällä kahvilastamme (ehkä puffetti olisi parempi sana, vaikka ei sekään kovin hyvä ole) Café Américainin Casablancan muistoksi. Moni ei tule tajuamaan vitsiä (Markkuun tosin luotan). Minua jännittää - julkiset esiintymiset, onnistumisen paine, väsymyksen pelko -, vaikka olen tehnyt melkein kaikkeni välttääkseni väsymystä iskemästä ennen Pahan kosketusta. Viimeksi, Cyborgiat-näytöksessä (kukaan ei vieläkään tunnu tajunneen, että nimi on ironinen), minua alkoi nukuttaa vasta Total Recallin aikana, mikä tietysti sopi minulle.
Mietin, että josko Monroe voisi aina syntymäpäivänään 13.2. näyttää ilmaisen elokuvan. Mitä sitten? Ilo irti, jotain neuvostolittolaista, Sukellusveneellä maapallon ympäri.. mitä ikinä keksiikään. Kahden ja puolen vuoden päästä ovat 30-vuotisjuhlat - kukahan silloin on puheenjohtaja ja osaavatkohan ne kutsua minut paikalle? Minä olen jo ominut Monroen itselleni, että en oikein uskaltaisi luopua siitä. En ole koskaan ennen joutunut luopumaan mistään (paitsi kodistani Porissa, joka luopuminen sujui yllättävän kivuttomasti - paitsi että yritin lietsoa itsessäni syksyllä 1990 opiskelun lopettamista). XXX:stäkin olen pitänyt kiinni melkein kynsin ja hampain, vaikka hän kesälläkin oli liki valmis luopumaan minusta. Olisin kuollut. En varmaankaan kuole, kun en enää ole Monroessa, mutta aivan varmasti mietin päivästä toiseen, millaisia elokuvanäytöksiä olisi hauska järjestää.
Kirjoitin graduani - nyt jo melkein valmista tekstiä tai ainakin sellaista, josta on tarkoitus joskus muokata valmista tiedettä. Kirjoittaminen sujui hiukan kankeasti: ponnistelenko tarpeettomien suorituspaineiden kimpussa? Pitäisi saada tieteelliseenkin kirjoittamiseen rentoutta ja sujuvuutta. Kerouacissa sitä jonkin verran on, tiedä sitten, miltä se näyttää kirjasta luettuna. Luenkohan minä sitä juuri koskaan? Varmasti ainakin kolme kertaa, kunnes unohdan sen pariksi vuodeksi. [Kerouac viitannee artikkeliini, joka ilmestyi miestutkimusantologiassa Aatamin puvussa. - jn]
Lopetin tänään Vernen Englantilaiset Pohjoisnavalla -kirjan (nyt tajusin, että se vaikuttaa trilogialta, koska Karisto sen todella on pilkkonut kolmeen osaan). Vaikuttava lopetus. Mistä olen lukenut, että Hatteras kävelee parantolassakin jatkuvasti pohjoista kohden? Onko se jossain Barthes'in kirjoituksessa? Mutta mikä häkellyttävämpää on, että en osaa päästä Vernesta irti: minua kyllästytti aloittaa Fredric Brownin The Far Cry -kirjaa (jonka suomenkielinen nimi on käsittämättömästi Täältä ikuisuuteen), kunnes muistin, että vielä olisi Robinson-koulu lukematta. Olen nalkissa: Verne-addiktio! Ja vielä minä, joka pidin häntä niin tylsänä! Mitähän Mikko sanoo?
Lueskelin tänään Vastapainon Mitä valistus on? -kirjaa. Ensimmäisenä valistajana esiintyi David Hume. Tuli mieleen, että nykymaailmasta puuttuvat vastaavat, henkevät kirjoittajat, jotka ilman suunnatonta käsiteapparaattia pystyisivät luomaan vaikuttavia ajatuksia. Miksi metodi on niin tarpeellinen? Dekonstruktiokin, jonka piti olla metodin kuolema, on enää vain osa kirjallisuustieteen ja filosofian työkalupakkia. Onhan meillä esseistejä (Matti Mäkelä ja Jan Blomstedt muun muassa; onko Kirsi Liehu Kirsikankukkineen esseisti?), mutta ei se oikein riitä. Miksi suurten systeemien luojat ovat kuolleet? Minua ahdistaa tekijän kuolema. Aina välillä. [Täällä editoidessani puhisen ja mutisen: "Vittu mitä paskaa!" - jn]
Dead Moon oli uskomaton. Kauniimpi kuin Beatles, miehekkäämpi kuin Johnny Cash, kovaäänisempi kuin Ted Nugent, vihaisempi kuin Sex Pistols, tehokkaampi kuin AC/DC, herkempi kuin Simon & Garfunkel. Ehkä maailman paras bändi. Tosin Beasts of Bourbon, jonka The Low Road -levyä juuri kuuntelen, vetää vertoja aika tavalla. Varsinkin "Chase the Dragon" kamppailee jonkun "Dagger Moonin" kanssa maailman parhaan rockbiisin sijasta.
Pian en enää ehdi Doomia pelaamalla nostattaa adrenaliinia. Pitäisi ottaa kone mukaan ja pelata leffojen välissä, mutta pitää varmaan myydä puffetissa.
Mietin, että josko Monroe voisi aina syntymäpäivänään 13.2. näyttää ilmaisen elokuvan. Mitä sitten? Ilo irti, jotain neuvostolittolaista, Sukellusveneellä maapallon ympäri.. mitä ikinä keksiikään. Kahden ja puolen vuoden päästä ovat 30-vuotisjuhlat - kukahan silloin on puheenjohtaja ja osaavatkohan ne kutsua minut paikalle? Minä olen jo ominut Monroen itselleni, että en oikein uskaltaisi luopua siitä. En ole koskaan ennen joutunut luopumaan mistään (paitsi kodistani Porissa, joka luopuminen sujui yllättävän kivuttomasti - paitsi että yritin lietsoa itsessäni syksyllä 1990 opiskelun lopettamista). XXX:stäkin olen pitänyt kiinni melkein kynsin ja hampain, vaikka hän kesälläkin oli liki valmis luopumaan minusta. Olisin kuollut. En varmaankaan kuole, kun en enää ole Monroessa, mutta aivan varmasti mietin päivästä toiseen, millaisia elokuvanäytöksiä olisi hauska järjestää.
Kirjoitin graduani - nyt jo melkein valmista tekstiä tai ainakin sellaista, josta on tarkoitus joskus muokata valmista tiedettä. Kirjoittaminen sujui hiukan kankeasti: ponnistelenko tarpeettomien suorituspaineiden kimpussa? Pitäisi saada tieteelliseenkin kirjoittamiseen rentoutta ja sujuvuutta. Kerouacissa sitä jonkin verran on, tiedä sitten, miltä se näyttää kirjasta luettuna. Luenkohan minä sitä juuri koskaan? Varmasti ainakin kolme kertaa, kunnes unohdan sen pariksi vuodeksi. [Kerouac viitannee artikkeliini, joka ilmestyi miestutkimusantologiassa Aatamin puvussa. - jn]
Lopetin tänään Vernen Englantilaiset Pohjoisnavalla -kirjan (nyt tajusin, että se vaikuttaa trilogialta, koska Karisto sen todella on pilkkonut kolmeen osaan). Vaikuttava lopetus. Mistä olen lukenut, että Hatteras kävelee parantolassakin jatkuvasti pohjoista kohden? Onko se jossain Barthes'in kirjoituksessa? Mutta mikä häkellyttävämpää on, että en osaa päästä Vernesta irti: minua kyllästytti aloittaa Fredric Brownin The Far Cry -kirjaa (jonka suomenkielinen nimi on käsittämättömästi Täältä ikuisuuteen), kunnes muistin, että vielä olisi Robinson-koulu lukematta. Olen nalkissa: Verne-addiktio! Ja vielä minä, joka pidin häntä niin tylsänä! Mitähän Mikko sanoo?
Lueskelin tänään Vastapainon Mitä valistus on? -kirjaa. Ensimmäisenä valistajana esiintyi David Hume. Tuli mieleen, että nykymaailmasta puuttuvat vastaavat, henkevät kirjoittajat, jotka ilman suunnatonta käsiteapparaattia pystyisivät luomaan vaikuttavia ajatuksia. Miksi metodi on niin tarpeellinen? Dekonstruktiokin, jonka piti olla metodin kuolema, on enää vain osa kirjallisuustieteen ja filosofian työkalupakkia. Onhan meillä esseistejä (Matti Mäkelä ja Jan Blomstedt muun muassa; onko Kirsi Liehu Kirsikankukkineen esseisti?), mutta ei se oikein riitä. Miksi suurten systeemien luojat ovat kuolleet? Minua ahdistaa tekijän kuolema. Aina välillä. [Täällä editoidessani puhisen ja mutisen: "Vittu mitä paskaa!" - jn]
Dead Moon oli uskomaton. Kauniimpi kuin Beatles, miehekkäämpi kuin Johnny Cash, kovaäänisempi kuin Ted Nugent, vihaisempi kuin Sex Pistols, tehokkaampi kuin AC/DC, herkempi kuin Simon & Garfunkel. Ehkä maailman paras bändi. Tosin Beasts of Bourbon, jonka The Low Road -levyä juuri kuuntelen, vetää vertoja aika tavalla. Varsinkin "Chase the Dragon" kamppailee jonkun "Dagger Moonin" kanssa maailman parhaan rockbiisin sijasta.
Pian en enää ehdi Doomia pelaamalla nostattaa adrenaliinia. Pitäisi ottaa kone mukaan ja pelata leffojen välissä, mutta pitää varmaan myydä puffetissa.
tiistaina, tammikuuta 15, 2008
20.10.
Kirjoitan ennen kuin lähden Dead Moonin konserttiin - kommentit tulevat perässä. Ehkä rockin kommentoimista ei oikein suvaittaisi päiväkirjassa, joka joitain poikkeuksia lukuunottamtta on korkeakulttuurinen ilmiö: päiväkirja ei ole tarpeellinen, ellei sitä ole kirjoittanut joku, joka on vaikuttanut kulttuurin ylimmissä kerroksissa. Tämä tarkoittaa sitä, että päiväkirjassa pitää kertoa klassisesta musiikista, runoudesta ja maalaustaiteesta - sanalla sanoen kaunotaiteista -, jotta se olisi kunnollinen päiväkirja. Siksi vanhemmalta ajalta tunnetaan enemmän päiväkirjan pitäjiä: mikä silloin oli käyttö- tai populaarikulttuuria, on nyt korkeakulttuurista (Mozart). Saattoi kirjoittaa mistä tahansa. Dead Moonin kommentoiminen ei varmaankaan kiinnosta tulevia editoijiani. Tai sitten sekin on jo muuttunut Mozartin tavoin osaksi länsimaista kulttuuriperinnettä.
Toinen asia, mistä päiväkirjassa kuuluu kirjoittaa, on politiikka. Minä en ymmärrä siitä mitään. Voin ehkä satunnaisesti viitata vihreiden paikalliseen nokkahahmoon Kai Ovaskaiseen, koska hän on elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja, mutta en oikein muuten.
Tein tänään jo kauan haaveilemaani taatelipastaa. Ohje on yksinkertainen: Kuumenna pientä määrä taatelia vesitilkassa, niin että taateli pehmenee ja sulaa. Lisää hitunen sokeria. Laita jollekin alustalle tai käytä toista pannua, johon pilkot sipulin ja yhden omenan. Kuumennat, kuullotat, laitat hiukan vettä. Sekoitat tämän taatelisoseen kanssa ja maustat (mustapippuria, neilikkaa, suolaa (jonka itse unohdin)). Tässä välissä oletkin jo keittänyt annoksen pastaa. Sekoita kastike kuumaan pastaan, joka on tietysti al dente, ja kaada sekaan hitunen kermaa. Kuumenna ja nauti. Maku: hyvä, pehmeä, makea (tehdäänhän makaronivelliäkin), mutta ehkä hivenen kyllästyttävä. Viiniä ja hyvää leipää. Itse söin nälissäni ruisleipää, mutta eiköhän vaalea leipä sopisi paremmin.
Suomessa on aivan oma makaronikulttuurinsa, jota ehkä ei tulisi väheksyä, vaikka se poikkeaakin italialaisesta standardeista. Meillä on munamaitoon tehty, valkopippurilla maustettu lihamakaronilaatikko ja makea makaronivelli (jota varmaan ei juuri kukaan enää syö: minun pitää pelkästä uteliaisuudesta sitä joskus tehdä). Lasagnemme on erilaista. Me keitämme makaroneja liian kauan ja teemme kardinaalivirheen: emme sekoita kastiketta makaroniin, vaan kaadamme sen makaronin päälle. Mitä sitten? Nämä ovat omaleimaisia piirteitä. En tiedä makaronilaatikosta ja -vellistä, mutta kaksi viimeistä piirrettä ovat syntyisin huonosta matkimisesta. Monet ihmiset, jotka eivät muuten pidä makaronista, pitävät lasagnesta: miksi?
Syysmasennus on jo selviö. Tänään tuijotin seinää monta minuuttia väsyneenä, uupuneena, haluttomana, vaikka en ollut tehnyt juuri mitään. Ehkä juuri siksi. Kävin lenkillä, mikä kyllä auttoi, mutta minua pelottaa silti: pitääkö minun koko syksyn ja talven puurtaa niin paljon, etten huomaa pimeyden ahdistavan? Minua pelottaa myös se, että kuukauden parin kuluttua syön hirvittävästi suklaata: ihoni menee huonoon kuntoon ja naamaani tulee finnejä.
Montakohan kertaa minä tulen kirjoittamaan tässä päiväkirjassa finneistä? Ulostamisesta en ole vielä kirjoittanut kertaakaan.
Toinen asia, mistä päiväkirjassa kuuluu kirjoittaa, on politiikka. Minä en ymmärrä siitä mitään. Voin ehkä satunnaisesti viitata vihreiden paikalliseen nokkahahmoon Kai Ovaskaiseen, koska hän on elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja, mutta en oikein muuten.
Tein tänään jo kauan haaveilemaani taatelipastaa. Ohje on yksinkertainen: Kuumenna pientä määrä taatelia vesitilkassa, niin että taateli pehmenee ja sulaa. Lisää hitunen sokeria. Laita jollekin alustalle tai käytä toista pannua, johon pilkot sipulin ja yhden omenan. Kuumennat, kuullotat, laitat hiukan vettä. Sekoitat tämän taatelisoseen kanssa ja maustat (mustapippuria, neilikkaa, suolaa (jonka itse unohdin)). Tässä välissä oletkin jo keittänyt annoksen pastaa. Sekoita kastike kuumaan pastaan, joka on tietysti al dente, ja kaada sekaan hitunen kermaa. Kuumenna ja nauti. Maku: hyvä, pehmeä, makea (tehdäänhän makaronivelliäkin), mutta ehkä hivenen kyllästyttävä. Viiniä ja hyvää leipää. Itse söin nälissäni ruisleipää, mutta eiköhän vaalea leipä sopisi paremmin.
Suomessa on aivan oma makaronikulttuurinsa, jota ehkä ei tulisi väheksyä, vaikka se poikkeaakin italialaisesta standardeista. Meillä on munamaitoon tehty, valkopippurilla maustettu lihamakaronilaatikko ja makea makaronivelli (jota varmaan ei juuri kukaan enää syö: minun pitää pelkästä uteliaisuudesta sitä joskus tehdä). Lasagnemme on erilaista. Me keitämme makaroneja liian kauan ja teemme kardinaalivirheen: emme sekoita kastiketta makaroniin, vaan kaadamme sen makaronin päälle. Mitä sitten? Nämä ovat omaleimaisia piirteitä. En tiedä makaronilaatikosta ja -vellistä, mutta kaksi viimeistä piirrettä ovat syntyisin huonosta matkimisesta. Monet ihmiset, jotka eivät muuten pidä makaronista, pitävät lasagnesta: miksi?
Syysmasennus on jo selviö. Tänään tuijotin seinää monta minuuttia väsyneenä, uupuneena, haluttomana, vaikka en ollut tehnyt juuri mitään. Ehkä juuri siksi. Kävin lenkillä, mikä kyllä auttoi, mutta minua pelottaa silti: pitääkö minun koko syksyn ja talven puurtaa niin paljon, etten huomaa pimeyden ahdistavan? Minua pelottaa myös se, että kuukauden parin kuluttua syön hirvittävästi suklaata: ihoni menee huonoon kuntoon ja naamaani tulee finnejä.
Montakohan kertaa minä tulen kirjoittamaan tässä päiväkirjassa finneistä? Ulostamisesta en ole vielä kirjoittanut kertaakaan.
maanantaina, tammikuuta 14, 2008
19.10.
Näin Bessonin Leonin toista kertaa. Pidin siitä enemmän nyt kuin ensimmäisellä kerralla, vaikka en edelleenkään ymmärrä, miksi Gary Oldmanin suoritusta huumekyttänä niin ylistetään: ylinäyttelemistähän se on. Tajusin, että elokuva on puhdas, klassinen tragedia: Tyhmä ja yksinkertainen päähenkilö, joka joutuu toisen samanlaisen pauloihin. Rakkaus tähän toiseen tuhoaa päähenkilön. Olisiko Aristoteles ollut tyytyväinen Bessoniin? Ehkä. Kuitenkin: Leonin loppu, jossa kuoleva Jean Reno räjäyttää Oldmanin taivaan tuuliin, on kaunis ja koskettava, paljon koskettavampi kuin sentimentaalinen kasvinistuttamiskohtaus, joka sen jälkeen tulee. Keskustelimme Liisan (jolle tarjosin illan) kanssa siitä, miksi elokuva oli kielletty alle 18-vuotiailta - ei ehkä väkivaltansa vuoksi (Liisan mielestä siinä ei ollut väkivaltaa), vaan, kuten ehdotin, sen vuoksi, että siinä kuvataan yli 40-vuotiaan miehen ja 12-vuotiaan tytön suhdetta. Sensuurin tiet ovat tutkimattomat.
Join juuri lasillisen appelsiinimehua maidolla. Paras suhde ei suinkaan ole puolet ja puolet, vaan kolme neljännestä mehua ja neljännes maitoa. Näin kummankin maut tulevat paremmin esiin ja maidon pehmeys korostaa appelsiinin kirpeyttä. Pitäisikö siihen laittaa vaniljaa mausteeksi?
Osallistuin tänään huutokauppaan. Ilmoitin Louhimiehelle, että tarjoan Verlainen runoista 60 markkaa - pohjahinta. Mietin myös Hölderlinin Vaeltajaa, mutta en sitten viitsinyt: vanhempia suomennoksia. (Ehkä Elina Vaara olisi kuitenkin parempi runoilija kuin Yrjö Kaijärvi - jos muistan suomentajat oikein.) Olisin joskus voinut ostaa Hölderlinin kympillä (kirjaston poistokappale), mutta en sitten ostanut. Tekemättä jääneitä tekoja katuu aina jonkin verran. Kierrätyskeskuksesta sain taas kirjoja, jotka menivät takahuoneeseen: Johan von Bonsdorffin toimittama Black power, Longmanin business-englannin sanakirja ja Bertrand Russellin pieni kirja suhteellisuusteoriasta, joka on alunperin ilmestynyt vuonna 1925. Käytännöllisesti katsoen en tee yhdelläkään kirjalla yhtään mitään, mutta en voinut jättää niitä sinne hyllyynkään. En olisi maksanut yhdestäkään mitään, mutta sain ne vaihtokaupassa alumiiniseen siivilään.
Luen edelleen Jules Vernen Hatteras-trilogiaa. (Onko se trilogia vai vain suomalaisen kustantajan kolmeen osaan pilkkoma pitkä romaani?) Alan pitää Vernesta, mitä enemmän häntä luen. Toivoisin, että saisin romaanini Tanner-osuuteen vernelaista kerrontaa - minusta vaikuttaa, että se on ihanne myös sellaisilla kirjailijoilla kuin Borges ja Calvino. Luin eilen Paulo Coelhon juuri suomennetun kirjan O Alquimista eli Santiagon unelmat. Se oli aika pinnistettyä askeettisuutta kiedottuna jonkinlaiseen elämänkatsomukselliseen mystiikkaan. Mikä on ero tällaisella mystiikalla ja borgeslaisella mystiikalla? Edellinen ottaa itsensä vakavasti, pitää itseään elämänohjeiden arvoisena, jälkimmäinen nauraa itselleen ja suhtautuu itseensä korkeintaan älyllisen mielenkiinnon (tai mahdollisen hupailun) kohteena. Borges ei ehkä ole sellainen humoristi kuin Matti Rossi antaa ymmärtää, mutta ei hän tosissaankaan ole.
Vielä Vernestä. Kun hänen käsikirjoituksensa löydettiin vuosi sitten - se on jo suomennettu enkä muista kirjan nimeä -, ihmeteltiin, miten kirjailija, joka teoksissaan ylisti teknologiaa, saattoi luoda teknologisen dystopian. Ei se ole vaikeaa: sellaisessakin kirjassa kuin Begumin miljoonat (joka on suosikkini) teknologiaa kritisoidaan (tietysti vain sen ankarassa preussilaisessa mielessä), Hatteras-sarjassa on henkilöitä, jotka vastustavat Hatterasin eteenpäinkulkemisen vimmaa ja jotka kuvataan toisinaan järkevämpinä hahmoina kuin Hatteras, Matka kuuhun alkaa satiirilla, joka on Vernen kirjoittamaksi suorastaan herkullista, amerikkalaisista tykinvalmistajista ja asianharrastajista. Robur Valloittajankin päähenkilö on ristiriitainen eikä mitenkään ihanteellinen. Mistä siis on kyse? Verne kirjoittaa proosaa, joka ei aseta ihanteita. Tämä on yllättävä väite sen jälkeen, mitä hänestä yleensä on sanottu, mutta luettuani kuusi tai seitsemän hänen kirjaansa tämä tuntuu minusta oikealta.
Yönäytös tuntuu menevän nappiin. Lippuja myyty ainakin 50, mikä on ennakkomyyntinä erinomaista. Pelkään vain, että yleisö nauraa Pahan kosketukselle. [Kyse elokuvakerho Monroen yönäytöksestä. Olin tuolloin kerhon puheenjohtaja.]
Koska teen sarjakuvaopintosuorituslistan Mikolle? Katselin Kukunorissa kirjaa, joka voisi käydä tenttikirjaksi: Rubinin Adult Comics. Naisia pitäisi saada varsinaiseen listaan. Annie Goetzingerin jo keksin, alunperin siellä oli Miguelanxo Prado (onko hän nainen?), keitä muita? Kati Kovacs? Riitta Uusitalo? On paljon feminiinistä sarjakuvaa, jonka tekijä on mies: Cabanes, Didier Comes. (Itse asiassa, minä en tiedä, onko Cabanes mies. Todennäköisesti.)
Nyt ryhdyn iltalukupuuhiin - edelleen Vernea. Kapteeni Hatteras on liikkeellä reellä. Kammottavantuntuista puuhaa.
Join juuri lasillisen appelsiinimehua maidolla. Paras suhde ei suinkaan ole puolet ja puolet, vaan kolme neljännestä mehua ja neljännes maitoa. Näin kummankin maut tulevat paremmin esiin ja maidon pehmeys korostaa appelsiinin kirpeyttä. Pitäisikö siihen laittaa vaniljaa mausteeksi?
Osallistuin tänään huutokauppaan. Ilmoitin Louhimiehelle, että tarjoan Verlainen runoista 60 markkaa - pohjahinta. Mietin myös Hölderlinin Vaeltajaa, mutta en sitten viitsinyt: vanhempia suomennoksia. (Ehkä Elina Vaara olisi kuitenkin parempi runoilija kuin Yrjö Kaijärvi - jos muistan suomentajat oikein.) Olisin joskus voinut ostaa Hölderlinin kympillä (kirjaston poistokappale), mutta en sitten ostanut. Tekemättä jääneitä tekoja katuu aina jonkin verran. Kierrätyskeskuksesta sain taas kirjoja, jotka menivät takahuoneeseen: Johan von Bonsdorffin toimittama Black power, Longmanin business-englannin sanakirja ja Bertrand Russellin pieni kirja suhteellisuusteoriasta, joka on alunperin ilmestynyt vuonna 1925. Käytännöllisesti katsoen en tee yhdelläkään kirjalla yhtään mitään, mutta en voinut jättää niitä sinne hyllyynkään. En olisi maksanut yhdestäkään mitään, mutta sain ne vaihtokaupassa alumiiniseen siivilään.
Luen edelleen Jules Vernen Hatteras-trilogiaa. (Onko se trilogia vai vain suomalaisen kustantajan kolmeen osaan pilkkoma pitkä romaani?) Alan pitää Vernesta, mitä enemmän häntä luen. Toivoisin, että saisin romaanini Tanner-osuuteen vernelaista kerrontaa - minusta vaikuttaa, että se on ihanne myös sellaisilla kirjailijoilla kuin Borges ja Calvino. Luin eilen Paulo Coelhon juuri suomennetun kirjan O Alquimista eli Santiagon unelmat. Se oli aika pinnistettyä askeettisuutta kiedottuna jonkinlaiseen elämänkatsomukselliseen mystiikkaan. Mikä on ero tällaisella mystiikalla ja borgeslaisella mystiikalla? Edellinen ottaa itsensä vakavasti, pitää itseään elämänohjeiden arvoisena, jälkimmäinen nauraa itselleen ja suhtautuu itseensä korkeintaan älyllisen mielenkiinnon (tai mahdollisen hupailun) kohteena. Borges ei ehkä ole sellainen humoristi kuin Matti Rossi antaa ymmärtää, mutta ei hän tosissaankaan ole.
Vielä Vernestä. Kun hänen käsikirjoituksensa löydettiin vuosi sitten - se on jo suomennettu enkä muista kirjan nimeä -, ihmeteltiin, miten kirjailija, joka teoksissaan ylisti teknologiaa, saattoi luoda teknologisen dystopian. Ei se ole vaikeaa: sellaisessakin kirjassa kuin Begumin miljoonat (joka on suosikkini) teknologiaa kritisoidaan (tietysti vain sen ankarassa preussilaisessa mielessä), Hatteras-sarjassa on henkilöitä, jotka vastustavat Hatterasin eteenpäinkulkemisen vimmaa ja jotka kuvataan toisinaan järkevämpinä hahmoina kuin Hatteras, Matka kuuhun alkaa satiirilla, joka on Vernen kirjoittamaksi suorastaan herkullista, amerikkalaisista tykinvalmistajista ja asianharrastajista. Robur Valloittajankin päähenkilö on ristiriitainen eikä mitenkään ihanteellinen. Mistä siis on kyse? Verne kirjoittaa proosaa, joka ei aseta ihanteita. Tämä on yllättävä väite sen jälkeen, mitä hänestä yleensä on sanottu, mutta luettuani kuusi tai seitsemän hänen kirjaansa tämä tuntuu minusta oikealta.
Yönäytös tuntuu menevän nappiin. Lippuja myyty ainakin 50, mikä on ennakkomyyntinä erinomaista. Pelkään vain, että yleisö nauraa Pahan kosketukselle. [Kyse elokuvakerho Monroen yönäytöksestä. Olin tuolloin kerhon puheenjohtaja.]
Koska teen sarjakuvaopintosuorituslistan Mikolle? Katselin Kukunorissa kirjaa, joka voisi käydä tenttikirjaksi: Rubinin Adult Comics. Naisia pitäisi saada varsinaiseen listaan. Annie Goetzingerin jo keksin, alunperin siellä oli Miguelanxo Prado (onko hän nainen?), keitä muita? Kati Kovacs? Riitta Uusitalo? On paljon feminiinistä sarjakuvaa, jonka tekijä on mies: Cabanes, Didier Comes. (Itse asiassa, minä en tiedä, onko Cabanes mies. Todennäköisesti.)
Nyt ryhdyn iltalukupuuhiin - edelleen Vernea. Kapteeni Hatteras on liikkeellä reellä. Kammottavantuntuista puuhaa.
tiistaina, tammikuuta 08, 2008
18.10.1995
Tässä on jo enemmän sitä mainostamaani metakirjallisuutta - aika rasittavaa koketeerausta esiintyy muuallakin. Kohdat, joissa kommentoin kirjoittamiani romaanipätkiä, käsittelevät käsikirjoitusta, joka ei ikinä valmistunut. Nyt hanke tuntuu aika kaukaiselta.
Tein tänään maksapihvejä ja söin niitä hyvällä ruokahalulla. Mitä niissä oli? Maksaa (naudan) noin 150 g, sitten viisi pientä perunaa raastettuna, hiukan pekonia, yksi sipuli, mausteita (valkosipulia, meiramia, pippureita, suolaa) ja porkkana-omena-appelsiinisotkua (en oikein tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua: mehun tekemisestä jäänyttä, tyystin nesteetöntä raastetta: ei se paljon maistunut). Paistettu pannulla aika kauan. Söin karpalohillon kanssa: melkein erinomaista. Lienee siis todella aihetta pelätä, että alan pitää maksasta. Millaista olisi maksakastike? Siihen pitäisi laittaa rajusti rasvaista lihaa lisäksi - olin tänään onnellinen pekonista. Jälkiruoaksi tarpeettoman paljon jäätelöä omenahillon ja kanelin kanssa. Ruoka yksin riittää tekemään ihmisestä onnellisen. Luin Vernen Kohti pohjoista -kirjaa. Miksi äidit haluavat kieltää ruokapöydässä lukemisen? Miksi juuri näitä kahta pidetään vastakkaisina toisilleen? Pitäisikö äitien mielestä ruokapöydässä vain seurustella, toisin sanoen, onko ruokapöydän tarkoitus sosiaalinen? En tässä tapauksessa ole enää varma, onko lukemisen kieltäminen ruokapöydässä niinkään huono asia. Yksinään en voisi kuvitella syöväni ilman lukemista. Oli se sitten vaikka mainoksia.
Lukeminen on taistelua aikaa vastaan - siksi sitä pitää tehdä ruumiillistenkin toimintojen äärellä: syömisen ja ulostamisen. (Jos XXX:n toivomusten mukaisesti alkaisin pissata istualtani, voisin lukea silloinkin. Se vaatisi jo kirjahyllyn vessassa, koska toimitus olisi niin lyhyt, ettei sen vuoksi kannattaisi etsiä mitään luettavaa.) Tätäkö ajattelin silloin neitsyenä, että lausun runoja rakastellessani? (Absurdi ajatus! Itse asiassa olen melkein tyystin hiljaa.)
Näin tänään kolme elokuvaa - melkein kulta-aikojen veroinen suoritus, jonka jälkeen olin kyllä aika puhki. (Vasta mainitut maksapihvit palauttivat minut päiväjärjestykseen.) Puumiehen morsian ja Smoke olivat erinomaisia (jälkimmäisen jälkeen halusin lukea Paul Austeria - Invention of Solitude on lukematta, samoin Mr. Vertigo), Kummelistories ei niinkään. Mitä siitä sanoisin? Minusta tuntui, että se oli sarjaan verrattuna huonoa keskitasoa: vitsit eivät menneet tarpeeksi yli, niin kuin sarjassa ajoittain. (Sokeakin kana löytää jyvän -periaatteella.) Minusta tuntui myös, että ihmiset eivät nauraneet niin paljon kuin olisivat halunneet tai kuin olivat odottaneet nauravansa. Elokuvan aikana mielessä kävi ajatus vedonlyönnistä, jossa arvattaisiin elokuvan katsojamäärä. Minun veikkaukseni olisi 50-60 000, mikä tietystikään ei olisi huono, mutta ei se yli satatuhatta, jota jotkut hassut ovat ehdottaneet.
Pieni tauko - iltatee ja hiukan Jules Vernea.
Kuvittelin tänään, että kun minun päiväkirjani joskus julkaistaan, siitä sanotaan, että se on "päiväkirjan mahdollisuuksia ja narratiivisia keinoja koetteleva päiväkirja". Tämä tuleekin olemaan - ainakin osittain - metapäiväkirja, toisin sanoen, se on päiväkirjan päiväkirjan pitämisestä.
Kun näin Smoken tänään, halusin olla kirjailija.
Kaija vertasi minua tänään Buranaan - sanoi, että vien pois päänsäryn ja kuukautiskivut. (Kun ihmettelin, viekö Burana muka kuukautiskivut pois, Kaija sanoi, ettei hän tarvitse mitään.) Mikä vertaus: pitää huomata, että nykyaikana (puhutaanko postmodernista) romanttiset metaforat ovat tällaisia, ne ottavat aiheensa ja kuvansa sellaisesta arkipäivästä, jollaista ei aiemmin ole ollut. Olen turhan monisanainen: mitä tarkoitan sanoa on, että aiemmin Kaija olisi verrannut minua vaikkapa kukkaan tai iltatähteen (vielä 20 vuotta sitten hän ei olisi sanallakaan vihjannut kuukautisiin). Kun kosmetiikka, lääkkeet, teknologia &c. astuvat arkipäivään, niitä aletaan käyttää myös metaforissa. (Tietysti se oli kaunis kohteliaisuus - Kaija tarjosi minulle myös ihanan kermavaahtotäytteisen leivoksen.) Tämä on jo hiukan sitä, mitä Simo kaipasi ihmetellessään, koska tulee sellaisia nykyaikaisia sukunimiä kuin Sähköjärvi.
Mistä vielä kirjoittaisin? Onko kirjoitettava vain silloin, kun on jotain sanottavaa? Mistä tietää, milloin on jotain sanottavaa?
Vielä illalla myöhemmin:
Lueskelin äsken romaanini Tanner-osuutta. Aiemmin päivällä olin miettinyt, miten sitä tulisi muuttaa. Joskus aiemmin mietin, että eri osien välillä olisi hiukan epäsuhtaa - ainakin Tanner- ja Anna-osuuksien välillä, niin että näiden kertomukset eivät paljon sotkeutuisi toisiinsa, toisin sanoen, että Anna ei paljonkaan esiintyisi Tannerin kertomuksessa. (Eipä hän toisaalta paljon esiinnykään, jos olen vasta 40. sivulla ja katoaa pian.) Mutta miten tehdä "uskottavaksi" Tannerin lähtö Nordenskiöldin perään, elleivät Anna ja Julia (tulevatkohan henkilöni minulle rakkaiksi?) ensiksi käy siellä Taivalkoskella peräämässä totuutta. Onko se muutenkaan epäuskottavaa? Pitäisikö Tannerin pysyä kaupungissa niin kauan kuin Garfunkel joukkoineen tulee? Ei kai.
Toinen asia: Haluaisin liittää ainakin Tanner-osuuteen (Anna-osuus tulee olemaan sellainen melkein kokonaisuudessaan) enemmän aatehistoriallisia keskusteluja, à la Eco ja Bouvard et Pécouchet. Miten niitä pitäisi integroida? Raa'asti vain? Mistä sitten puhuttaisiin ja miten se sopisi alun kanssa? (Pitäisikö se siinä tapauksessa muuttaa?) Eihän ole järkeenkäypää, että kertoja ensiksi selittää, miksi aloittaa niin tylsästi (jotta pääsisi pian asiaan) vain aloittaakseen pitkät ja turhat filosofiat muitten henkilöitten kanssa. Mutta näin tekevät monet. Ja ehkä se antaisi aihetta puhua epäluotettavasta kertojasta, mikä sitten taas tekisi oloni hienoksi: sentään epäluotettava kertoja!
Tein tänään maksapihvejä ja söin niitä hyvällä ruokahalulla. Mitä niissä oli? Maksaa (naudan) noin 150 g, sitten viisi pientä perunaa raastettuna, hiukan pekonia, yksi sipuli, mausteita (valkosipulia, meiramia, pippureita, suolaa) ja porkkana-omena-appelsiinisotkua (en oikein tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua: mehun tekemisestä jäänyttä, tyystin nesteetöntä raastetta: ei se paljon maistunut). Paistettu pannulla aika kauan. Söin karpalohillon kanssa: melkein erinomaista. Lienee siis todella aihetta pelätä, että alan pitää maksasta. Millaista olisi maksakastike? Siihen pitäisi laittaa rajusti rasvaista lihaa lisäksi - olin tänään onnellinen pekonista. Jälkiruoaksi tarpeettoman paljon jäätelöä omenahillon ja kanelin kanssa. Ruoka yksin riittää tekemään ihmisestä onnellisen. Luin Vernen Kohti pohjoista -kirjaa. Miksi äidit haluavat kieltää ruokapöydässä lukemisen? Miksi juuri näitä kahta pidetään vastakkaisina toisilleen? Pitäisikö äitien mielestä ruokapöydässä vain seurustella, toisin sanoen, onko ruokapöydän tarkoitus sosiaalinen? En tässä tapauksessa ole enää varma, onko lukemisen kieltäminen ruokapöydässä niinkään huono asia. Yksinään en voisi kuvitella syöväni ilman lukemista. Oli se sitten vaikka mainoksia.
Lukeminen on taistelua aikaa vastaan - siksi sitä pitää tehdä ruumiillistenkin toimintojen äärellä: syömisen ja ulostamisen. (Jos XXX:n toivomusten mukaisesti alkaisin pissata istualtani, voisin lukea silloinkin. Se vaatisi jo kirjahyllyn vessassa, koska toimitus olisi niin lyhyt, ettei sen vuoksi kannattaisi etsiä mitään luettavaa.) Tätäkö ajattelin silloin neitsyenä, että lausun runoja rakastellessani? (Absurdi ajatus! Itse asiassa olen melkein tyystin hiljaa.)
Näin tänään kolme elokuvaa - melkein kulta-aikojen veroinen suoritus, jonka jälkeen olin kyllä aika puhki. (Vasta mainitut maksapihvit palauttivat minut päiväjärjestykseen.) Puumiehen morsian ja Smoke olivat erinomaisia (jälkimmäisen jälkeen halusin lukea Paul Austeria - Invention of Solitude on lukematta, samoin Mr. Vertigo), Kummelistories ei niinkään. Mitä siitä sanoisin? Minusta tuntui, että se oli sarjaan verrattuna huonoa keskitasoa: vitsit eivät menneet tarpeeksi yli, niin kuin sarjassa ajoittain. (Sokeakin kana löytää jyvän -periaatteella.) Minusta tuntui myös, että ihmiset eivät nauraneet niin paljon kuin olisivat halunneet tai kuin olivat odottaneet nauravansa. Elokuvan aikana mielessä kävi ajatus vedonlyönnistä, jossa arvattaisiin elokuvan katsojamäärä. Minun veikkaukseni olisi 50-60 000, mikä tietystikään ei olisi huono, mutta ei se yli satatuhatta, jota jotkut hassut ovat ehdottaneet.
Pieni tauko - iltatee ja hiukan Jules Vernea.
Kuvittelin tänään, että kun minun päiväkirjani joskus julkaistaan, siitä sanotaan, että se on "päiväkirjan mahdollisuuksia ja narratiivisia keinoja koetteleva päiväkirja". Tämä tuleekin olemaan - ainakin osittain - metapäiväkirja, toisin sanoen, se on päiväkirjan päiväkirjan pitämisestä.
Kun näin Smoken tänään, halusin olla kirjailija.
Kaija vertasi minua tänään Buranaan - sanoi, että vien pois päänsäryn ja kuukautiskivut. (Kun ihmettelin, viekö Burana muka kuukautiskivut pois, Kaija sanoi, ettei hän tarvitse mitään.) Mikä vertaus: pitää huomata, että nykyaikana (puhutaanko postmodernista) romanttiset metaforat ovat tällaisia, ne ottavat aiheensa ja kuvansa sellaisesta arkipäivästä, jollaista ei aiemmin ole ollut. Olen turhan monisanainen: mitä tarkoitan sanoa on, että aiemmin Kaija olisi verrannut minua vaikkapa kukkaan tai iltatähteen (vielä 20 vuotta sitten hän ei olisi sanallakaan vihjannut kuukautisiin). Kun kosmetiikka, lääkkeet, teknologia &c. astuvat arkipäivään, niitä aletaan käyttää myös metaforissa. (Tietysti se oli kaunis kohteliaisuus - Kaija tarjosi minulle myös ihanan kermavaahtotäytteisen leivoksen.) Tämä on jo hiukan sitä, mitä Simo kaipasi ihmetellessään, koska tulee sellaisia nykyaikaisia sukunimiä kuin Sähköjärvi.
Mistä vielä kirjoittaisin? Onko kirjoitettava vain silloin, kun on jotain sanottavaa? Mistä tietää, milloin on jotain sanottavaa?
Vielä illalla myöhemmin:
Lueskelin äsken romaanini Tanner-osuutta. Aiemmin päivällä olin miettinyt, miten sitä tulisi muuttaa. Joskus aiemmin mietin, että eri osien välillä olisi hiukan epäsuhtaa - ainakin Tanner- ja Anna-osuuksien välillä, niin että näiden kertomukset eivät paljon sotkeutuisi toisiinsa, toisin sanoen, että Anna ei paljonkaan esiintyisi Tannerin kertomuksessa. (Eipä hän toisaalta paljon esiinnykään, jos olen vasta 40. sivulla ja katoaa pian.) Mutta miten tehdä "uskottavaksi" Tannerin lähtö Nordenskiöldin perään, elleivät Anna ja Julia (tulevatkohan henkilöni minulle rakkaiksi?) ensiksi käy siellä Taivalkoskella peräämässä totuutta. Onko se muutenkaan epäuskottavaa? Pitäisikö Tannerin pysyä kaupungissa niin kauan kuin Garfunkel joukkoineen tulee? Ei kai.
Toinen asia: Haluaisin liittää ainakin Tanner-osuuteen (Anna-osuus tulee olemaan sellainen melkein kokonaisuudessaan) enemmän aatehistoriallisia keskusteluja, à la Eco ja Bouvard et Pécouchet. Miten niitä pitäisi integroida? Raa'asti vain? Mistä sitten puhuttaisiin ja miten se sopisi alun kanssa? (Pitäisikö se siinä tapauksessa muuttaa?) Eihän ole järkeenkäypää, että kertoja ensiksi selittää, miksi aloittaa niin tylsästi (jotta pääsisi pian asiaan) vain aloittaakseen pitkät ja turhat filosofiat muitten henkilöitten kanssa. Mutta näin tekevät monet. Ja ehkä se antaisi aihetta puhua epäluotettavasta kertojasta, mikä sitten taas tekisi oloni hienoksi: sentään epäluotettava kertoja!
sunnuntaina, tammikuuta 06, 2008
17.10.1995
Paljonko eri päivien päiväkirjamerkinnät kertovat kuluneesta päivästä? Vaikka kirjoitin tuossa äsken ikäänkuin edellisestä päivästä (huomaa: ei "eilisestä", koska kuvittelen tällä olevan lukijoita), muistiinpanot olisivat voineet olla tämänkin päivän merkintöjä. Ja itse asiassa olivatkin.
Kuvittelin tänään novellin, jossa kirjallisuudentutkija saapuu vieraaseen kaupunkiin konferenssiin ja lähtee illalla konferenssin jo loputtua (illanvietto odottaa vielä) hotellista lenkille ja eksyy. Tutkija tuntee Borgesin tulkinnan jonkun Lovecraftin novellin labyrinttisokkeloista - nämä kaksi tarinaa vertautuvat toisiinsa. Lisäksi tarinassa vaikuttaa mukana tutkijakollegan teksti Borgesin esseestä (ks. Haamulinnan perilliset - en ole vieläkään sitä ostanut Kilokirjasta). Mitä tarinassa lopulta tapahtuu, on eri asia.
Ymmärrän Borgesia: novellien ja romaanien ja suunnattomien kosmogonioiden suunnittelu on paljon hauskempaa kuin niiden toteuttaminen. Borgesin ironia: kuinka voi nimetä esseensä niinkin tylsällä nimellä kuin Herbert Quainin teosten tarkastelua? Mutta niinhän tekevät tuhannet kirjallisuudentutkijat ympäri maailmaa!
Jos luen tarpeeksi Jules Vernea ja Jenö Rejtöä ja Eugene Sueta, opinko kirjoittamaan itse seikkailuromaanin? Kuinka kirjoittamista opitaan? Kuinka olen itse oppinut kirjoittamaan? Kiitos isäni? Veljeni? Äidinkielen opettajieni? Tällaisia vaikutussuhteita olisi vaikea, ellei mahdoton osoittaa.
Tuntuu siltä, kuin olisin aina kaivannut päiväkirjan kirjoittamista. Olen yrittänyt kirjoittaa runoja ja proosaa, mutta niistä ei ole juuri koskaan tullut mitään. Miltä vaikuttaisin nyt, jos saisin lukea 1988 kirjoittamiani muistiinpanoja? Olin silloin lukiossa, ilmeisesti toisella luokalla. Muistan, että keväällä 1989 olin onnellinen. Miksiköhän? En muista enää. Onnellisuus on muistia: ihminen ei voi olla onnellinen ilman muistia.
Toinen asia: kuinka paljon sitä pystyy allekirjoittamaan sitä, minkä on joskus sanonut? Tiedän hyvin, että mainittuina vuosina 88-89 olin tietämätön (kenties myös sietämätön) pikkuälykkö, jolla oli nuoret mielipiteet. Aivan kuin Jukka nykyään: hän myönsi (Markun mukaan) pitäneensä Almodovarin Kikasta, joka oli melko keskinkertainen ja pinnallinen elokuva. Olisin silti epäilemättä pitänyt siitä kuusitoistavuotiaana - samanikäisenä kuin Jukka on nyt. Nuorena en edes suostunut lukemaan klassikkoja, se oli melkein uroteko (omasta mielestäni), mutta nyt luen mieluummin Stendhalia ja Vernea kuin postmodernia uhoa. (On poikkeuksia, mutta heissäkin on modernia kertomisen uhmaa: Paul Auster muun muassa.)
Mitä olen tehnyt tänään? En tänäänkään paljon mitään. Lenkillä, voimistelin, luennolla (Muisti, uskonto ja sukupuoli antiikissa - heräsi ajatuksia; millaisia, en tiedä vielä) ja syömässä ja sitten vielä saksantunnilla. Ostin maksaa (pyysin ja sain jauhettua), mutta unohdin kananmunat, joten en voi vielä tänään tehdä pihvejä. En ole koskaan pitänyt maksasta - koska loppuu tämä kierre, jossa alan pitää ruoista, joita olen aiemmin inhonnut? Mitä niitä edes on enää jäljellä? Oliivit. Niistä en pidä vieläkään. Olut. Edelleen sietämätöntä. Kahvi. Pelkään pahoin, että tottuisin siihen kolmessa päivässä ja alkaisin pitää siitä kahdessa viikossa. Minä himoitsen teenjuojilta melkeinpä kiellettyjä kerma- ja sokerinautintoja. Sopiiko konjakki teen kanssa - Pertti Näränen (en osaa kutsua häntä Peekoksi) kertoi piristävänsä itseään kahvilla, konjakilla ja suklaapalalla. Tällöin alkoholista saatava hyöty on suurempi kuin jos sitä kittaisi suuria määriä. Tähän onkin sopiva lopettaa.
illalla, sama päivä
Nyt kun kirjoitan päiväkirjaa, mieleeni nousee kysymys, eikö se estä minua kehittymästä: miten voin olla lukematta jatkuvasti sitä, mitä olen juuri kirjoittanut? Käsilläni ovat aina loistavimmat oivallukseni ja hienoimmat lauseeni ja käsinkosketeltavimmat tuskani ja iloni - miten voisin olla lukematta niitä tunnista toiseen?
En päässyt elokuviin - Bessonin Leon oli loppuunmyyty. Liput 20 mk. Olin ajoissa elokuvateatterin edessä, mutta lähdin vielä kysymään, josko Juha tulisi mukaan - hän ei ollut kotona ja kun tulin takaisin teatteriin, liput oli kaikki loppuunmyyty. Voiko itseään soimata koskaan tarpeeksi? Liisa lupasi lähteä torstaina. Onhan sekin jo jotain. Miksi elokuvissa ei voi olla yksin? Se ei ole sosiaalinen kokemus, niin kuin sitä puolustavat sanovat, vaan se on olennaisesti privaatti kokemus - ilmeisesti siitä voisi tehdä sosiaalisen kokemuksen (puhun nyt elokuvateatterissa), mutta vain toisten häiritsemisen hinnalla. En mielelläni puhu hyvää Jim Morrisonista, mutta hän oli oikeassa sanoessaan, että ei elokuva tarvitse katsojaa, vaan katsoja elokuvaa. Pitäisi kirjoittaa lyhyt essee Morrisonista elokuvateoreetikkona. Ongelmana olisi se, että minun pitäisi tällöin viitata sellaisiin teorioihin, joiden kanssa Morrisonin muistiinpanot (en muista kirjan nimeä, olen selannut sitä Matiaksella, joka myönsi, ettei ymmärrä siitä mitään - miksi joku 14-vuotias ymmärtäisikään Morrisonin eksentrismistä mitään?) sopisivat yhteen. Kontekstia siis. Nyt iltateelle - ollapa likööriä.
Kuvittelin tänään novellin, jossa kirjallisuudentutkija saapuu vieraaseen kaupunkiin konferenssiin ja lähtee illalla konferenssin jo loputtua (illanvietto odottaa vielä) hotellista lenkille ja eksyy. Tutkija tuntee Borgesin tulkinnan jonkun Lovecraftin novellin labyrinttisokkeloista - nämä kaksi tarinaa vertautuvat toisiinsa. Lisäksi tarinassa vaikuttaa mukana tutkijakollegan teksti Borgesin esseestä (ks. Haamulinnan perilliset - en ole vieläkään sitä ostanut Kilokirjasta). Mitä tarinassa lopulta tapahtuu, on eri asia.
Ymmärrän Borgesia: novellien ja romaanien ja suunnattomien kosmogonioiden suunnittelu on paljon hauskempaa kuin niiden toteuttaminen. Borgesin ironia: kuinka voi nimetä esseensä niinkin tylsällä nimellä kuin Herbert Quainin teosten tarkastelua? Mutta niinhän tekevät tuhannet kirjallisuudentutkijat ympäri maailmaa!
Jos luen tarpeeksi Jules Vernea ja Jenö Rejtöä ja Eugene Sueta, opinko kirjoittamaan itse seikkailuromaanin? Kuinka kirjoittamista opitaan? Kuinka olen itse oppinut kirjoittamaan? Kiitos isäni? Veljeni? Äidinkielen opettajieni? Tällaisia vaikutussuhteita olisi vaikea, ellei mahdoton osoittaa.
Tuntuu siltä, kuin olisin aina kaivannut päiväkirjan kirjoittamista. Olen yrittänyt kirjoittaa runoja ja proosaa, mutta niistä ei ole juuri koskaan tullut mitään. Miltä vaikuttaisin nyt, jos saisin lukea 1988 kirjoittamiani muistiinpanoja? Olin silloin lukiossa, ilmeisesti toisella luokalla. Muistan, että keväällä 1989 olin onnellinen. Miksiköhän? En muista enää. Onnellisuus on muistia: ihminen ei voi olla onnellinen ilman muistia.
Toinen asia: kuinka paljon sitä pystyy allekirjoittamaan sitä, minkä on joskus sanonut? Tiedän hyvin, että mainittuina vuosina 88-89 olin tietämätön (kenties myös sietämätön) pikkuälykkö, jolla oli nuoret mielipiteet. Aivan kuin Jukka nykyään: hän myönsi (Markun mukaan) pitäneensä Almodovarin Kikasta, joka oli melko keskinkertainen ja pinnallinen elokuva. Olisin silti epäilemättä pitänyt siitä kuusitoistavuotiaana - samanikäisenä kuin Jukka on nyt. Nuorena en edes suostunut lukemaan klassikkoja, se oli melkein uroteko (omasta mielestäni), mutta nyt luen mieluummin Stendhalia ja Vernea kuin postmodernia uhoa. (On poikkeuksia, mutta heissäkin on modernia kertomisen uhmaa: Paul Auster muun muassa.)
Mitä olen tehnyt tänään? En tänäänkään paljon mitään. Lenkillä, voimistelin, luennolla (Muisti, uskonto ja sukupuoli antiikissa - heräsi ajatuksia; millaisia, en tiedä vielä) ja syömässä ja sitten vielä saksantunnilla. Ostin maksaa (pyysin ja sain jauhettua), mutta unohdin kananmunat, joten en voi vielä tänään tehdä pihvejä. En ole koskaan pitänyt maksasta - koska loppuu tämä kierre, jossa alan pitää ruoista, joita olen aiemmin inhonnut? Mitä niitä edes on enää jäljellä? Oliivit. Niistä en pidä vieläkään. Olut. Edelleen sietämätöntä. Kahvi. Pelkään pahoin, että tottuisin siihen kolmessa päivässä ja alkaisin pitää siitä kahdessa viikossa. Minä himoitsen teenjuojilta melkeinpä kiellettyjä kerma- ja sokerinautintoja. Sopiiko konjakki teen kanssa - Pertti Näränen (en osaa kutsua häntä Peekoksi) kertoi piristävänsä itseään kahvilla, konjakilla ja suklaapalalla. Tällöin alkoholista saatava hyöty on suurempi kuin jos sitä kittaisi suuria määriä. Tähän onkin sopiva lopettaa.
illalla, sama päivä
Nyt kun kirjoitan päiväkirjaa, mieleeni nousee kysymys, eikö se estä minua kehittymästä: miten voin olla lukematta jatkuvasti sitä, mitä olen juuri kirjoittanut? Käsilläni ovat aina loistavimmat oivallukseni ja hienoimmat lauseeni ja käsinkosketeltavimmat tuskani ja iloni - miten voisin olla lukematta niitä tunnista toiseen?
En päässyt elokuviin - Bessonin Leon oli loppuunmyyty. Liput 20 mk. Olin ajoissa elokuvateatterin edessä, mutta lähdin vielä kysymään, josko Juha tulisi mukaan - hän ei ollut kotona ja kun tulin takaisin teatteriin, liput oli kaikki loppuunmyyty. Voiko itseään soimata koskaan tarpeeksi? Liisa lupasi lähteä torstaina. Onhan sekin jo jotain. Miksi elokuvissa ei voi olla yksin? Se ei ole sosiaalinen kokemus, niin kuin sitä puolustavat sanovat, vaan se on olennaisesti privaatti kokemus - ilmeisesti siitä voisi tehdä sosiaalisen kokemuksen (puhun nyt elokuvateatterissa), mutta vain toisten häiritsemisen hinnalla. En mielelläni puhu hyvää Jim Morrisonista, mutta hän oli oikeassa sanoessaan, että ei elokuva tarvitse katsojaa, vaan katsoja elokuvaa. Pitäisi kirjoittaa lyhyt essee Morrisonista elokuvateoreetikkona. Ongelmana olisi se, että minun pitäisi tällöin viitata sellaisiin teorioihin, joiden kanssa Morrisonin muistiinpanot (en muista kirjan nimeä, olen selannut sitä Matiaksella, joka myönsi, ettei ymmärrä siitä mitään - miksi joku 14-vuotias ymmärtäisikään Morrisonin eksentrismistä mitään?) sopisivat yhteen. Kontekstia siis. Nyt iltateelle - ollapa likööriä.
lauantaina, tammikuuta 05, 2008
Päiväkirjaa sittenkin
Löytyi sittenkin levyke, jolta päiväkirjatiedosto aukesi. Rutisten, mutta kuitenkin. Tässä ensimmäinen, varmaan vähän mälsästi metakirjallisuutta tavoitteleva merkintä. Niin ja vuosi oli sittenkin 1995, ei 1994, kuten edellisessä merkinnässä sanoin.
Päiväkirjani,
jollaista aiemmin ei ole ollut
16.10.1995[1]
Masennusta - kenties syys- tai talvi-. Kuinka minä aikoinani kuvittelinkaan ja kerskuinkin sillä, että vuodenajat eivät vaikuta mielialaani. Se oli hybris ja minulle on kostettu - mitä muuta on se, kun ei pääse sängystä ylös ja haluaa vain jäädä pimeään makaamaan? Huomasin tosin - minä siis nousin -, että hyvä seura auttaa. Tai ei välttämättä hyväkään: seura auttaa. Yliopistolla englannin tunti auttoi typerine vitseineen ja triviaaleine (melkein järjettömine) keskusteluineen. Hemmottelin itseäni herkkumunkilla ja banaanilla yliopiston kuppilassa - ei uusia finnejä.
Pitääkö päiväkirjassaan kirjoittaa kaikkein mitättömimmistä asioista? En ole vielä koskaan pitänyt päiväkirjaa - olen ilmeisesti luullut, etten tarvitse sitä -, joten en täysin tunne kaikkia vaadittavia narratiivisia keinoja. Mitä voi sanoa ja mitä pitää sanoa? Opinko kirjoittaessani? Mistä tunnistaa päiväkirjan? Ja ennen kaikkea: miten erottaa oikean päiväkirjan keksitystä - en voisi kuvitella helpompaa kuin keksiä joku henkilö, jonka päiväkirjaa kirjoittaa. Tällaisia romaaneja on tehty paljon - eroavatko ne oikeista päiväkirjoista?
Pitäisikö minun kirjoittaa siitä, mitä olen tehnyt? En ole tehnyt paljon mitään. Englannin keskustelutunnilla päädyimme produktioon (opettaja oli antanut meille tehtäväksi jakaa kolme miljoonaa markkaa tuhlattavaksi elokuvaan), jossa Renny Harlin, Hollywoodista poispotkittuna, kutsutaan tekemään elokuvaa Born American II - Jäätävä polte II, jossa Mike Norris, Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen menevät Ruotsiin ja törmäävät siellä vaikeuksiin. Mukana myös Brigitte Nielsen. Mautonta huumoria, mutta olihan hauskaa. Masennus ei ilmeisesti ole koko ajan "päällä".
Kuinkahan usein kirjoitan tätä päiväkirjaa? Kuinka paljon se korvaa kirjeidenvaihtoa - sähköposti toisaalta trivialisoi kirjeenvaihdon, toisaalta se lisää sitä, koska siten kirjoitan ihmisille, joiden kanssa en muutoin vaihtaisi kirjallisesti sanaakaan - ja runojen kirjoittamista ja astuuko se niiden varpaille, niin sanoakseni? Miksi halusin yhtäkkiä kirjoittaa päiväkirjaa? Masennusko se minut sai avaamaan koneen: kenties kuvittelen, että voin näin vastustaa masennusta (ja ikävää: XXX on poissa kaksi viikkoa - miten Rami kestää sen, että Katja on Ranskassa vuoden?).
Olen jo kirjoittanut toiselle sivulle. Jörn Donner sanoi jossain, että jos kirjoittaa kaksi sivua päivässä, saa vuodessa kirjoitettua kahden romaanin verran tekstiä. Jos tämä vain olisi jotain muuta kuin päiväkirjaa.
[1] Kirjoitettu itse asiassa 17.10., mutta katsoin tällaisen menettelyn oikeaksi, koska tiesin jo eilen suurin piirtein, mitä haluan kirjoittaa. Tästä eteenpäin, paitsi milloin toisin mainitaan, kunkin päivän tekstit on kirjoitettu juuri sinä päivänä.
Päiväkirjani,
jollaista aiemmin ei ole ollut
16.10.1995[1]
Masennusta - kenties syys- tai talvi-. Kuinka minä aikoinani kuvittelinkaan ja kerskuinkin sillä, että vuodenajat eivät vaikuta mielialaani. Se oli hybris ja minulle on kostettu - mitä muuta on se, kun ei pääse sängystä ylös ja haluaa vain jäädä pimeään makaamaan? Huomasin tosin - minä siis nousin -, että hyvä seura auttaa. Tai ei välttämättä hyväkään: seura auttaa. Yliopistolla englannin tunti auttoi typerine vitseineen ja triviaaleine (melkein järjettömine) keskusteluineen. Hemmottelin itseäni herkkumunkilla ja banaanilla yliopiston kuppilassa - ei uusia finnejä.
Pitääkö päiväkirjassaan kirjoittaa kaikkein mitättömimmistä asioista? En ole vielä koskaan pitänyt päiväkirjaa - olen ilmeisesti luullut, etten tarvitse sitä -, joten en täysin tunne kaikkia vaadittavia narratiivisia keinoja. Mitä voi sanoa ja mitä pitää sanoa? Opinko kirjoittaessani? Mistä tunnistaa päiväkirjan? Ja ennen kaikkea: miten erottaa oikean päiväkirjan keksitystä - en voisi kuvitella helpompaa kuin keksiä joku henkilö, jonka päiväkirjaa kirjoittaa. Tällaisia romaaneja on tehty paljon - eroavatko ne oikeista päiväkirjoista?
Pitäisikö minun kirjoittaa siitä, mitä olen tehnyt? En ole tehnyt paljon mitään. Englannin keskustelutunnilla päädyimme produktioon (opettaja oli antanut meille tehtäväksi jakaa kolme miljoonaa markkaa tuhlattavaksi elokuvaan), jossa Renny Harlin, Hollywoodista poispotkittuna, kutsutaan tekemään elokuvaa Born American II - Jäätävä polte II, jossa Mike Norris, Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen menevät Ruotsiin ja törmäävät siellä vaikeuksiin. Mukana myös Brigitte Nielsen. Mautonta huumoria, mutta olihan hauskaa. Masennus ei ilmeisesti ole koko ajan "päällä".
Kuinkahan usein kirjoitan tätä päiväkirjaa? Kuinka paljon se korvaa kirjeidenvaihtoa - sähköposti toisaalta trivialisoi kirjeenvaihdon, toisaalta se lisää sitä, koska siten kirjoitan ihmisille, joiden kanssa en muutoin vaihtaisi kirjallisesti sanaakaan - ja runojen kirjoittamista ja astuuko se niiden varpaille, niin sanoakseni? Miksi halusin yhtäkkiä kirjoittaa päiväkirjaa? Masennusko se minut sai avaamaan koneen: kenties kuvittelen, että voin näin vastustaa masennusta (ja ikävää: XXX on poissa kaksi viikkoa - miten Rami kestää sen, että Katja on Ranskassa vuoden?).
Olen jo kirjoittanut toiselle sivulle. Jörn Donner sanoi jossain, että jos kirjoittaa kaksi sivua päivässä, saa vuodessa kirjoitettua kahden romaanin verran tekstiä. Jos tämä vain olisi jotain muuta kuin päiväkirjaa.
[1] Kirjoitettu itse asiassa 17.10., mutta katsoin tällaisen menettelyn oikeaksi, koska tiesin jo eilen suurin piirtein, mitä haluan kirjoittaa. Tästä eteenpäin, paitsi milloin toisin mainitaan, kunkin päivän tekstit on kirjoitettu juuri sinä päivänä.
tiistaina, tammikuuta 01, 2008
Päiväkirjani minä vuosimallia 1994
Kuten uhkasin, rupean postittamaan tänne pätkiä päiväkirjastani yli kymmenen vuoden takaa. (Jos vain saan levykkeeltä tiedoston auki, ruksuttaa aika uhkaavasti...) Päiväkirjamerkinnät ovat varmasti ylinokkelan jälkimurrosikäisen intellektuellinalun näsäviisautta, mutta uskon, että niissä on myös jotain yleisesti kiinnostavaa. Aika oli monin tavoin vaikeaa ja olen usein miettinyt, että minun olisi pitänyt tehdä joitain toisia ratkaisuja ihmissuhteissani - mutta toisaalta niiden ratkaisujen vuoksi olen nykyisessä suhteessani ja minulla on kohtuullisen onnellinen elämä ja kaksi näköistäni lasta (hyvässä ja pahassa). Todennäköisesti jätän henkilökohtaisten asioiden vatvomiset väliin blogissa, tai ainakin poistan ko. ihmisten nimet.
En tiedä, miksi jätin päiväkirjan pitämisen vajaan vuoden kuluttua. Enkä tiedä, miksi en ole muulloin juuri koskaan pitänyt varsinaista päiväkirjaa - näistä blogeista ei sellaisiksi juuri taida olla. Erotessani seitsemän vuotta sitten pitkästä suhteesta tosin pidin päiväkirjaa, mutta senkin lopetin kun asiat alkoivat olla selvillä.
No, tiedosto ei auennut tältä levykkeeltä, mutta tiedän, että se on jollain muulla - pitää vain tonkia. Palataan asiaan! (Minua itse asiassa pelottaa, kuinka paljon tekstejä ja tietoa häviää sähköisten tiedostomuotojen epävarmuuden takia seuraavan 20-30 vuoden aikana. Jos 90 % kaikista maailmassa tehdyistä elokuvista on kadonnut, jossain vaiheessa voi arvata, että saman verran kirjoitetusta sanastakin katoaa.)
En tiedä, miksi jätin päiväkirjan pitämisen vajaan vuoden kuluttua. Enkä tiedä, miksi en ole muulloin juuri koskaan pitänyt varsinaista päiväkirjaa - näistä blogeista ei sellaisiksi juuri taida olla. Erotessani seitsemän vuotta sitten pitkästä suhteesta tosin pidin päiväkirjaa, mutta senkin lopetin kun asiat alkoivat olla selvillä.
No, tiedosto ei auennut tältä levykkeeltä, mutta tiedän, että se on jollain muulla - pitää vain tonkia. Palataan asiaan! (Minua itse asiassa pelottaa, kuinka paljon tekstejä ja tietoa häviää sähköisten tiedostomuotojen epävarmuuden takia seuraavan 20-30 vuoden aikana. Jos 90 % kaikista maailmassa tehdyistä elokuvista on kadonnut, jossain vaiheessa voi arvata, että saman verran kirjoitetusta sanastakin katoaa.)
perjantaina, joulukuuta 21, 2007
C. Auguste Dupin
Eipä meinaa oikein löytyä uusia tekstejä tänne laitettavaksi, ellen sitten rupea postittamaan pätkissä päiväkirjaa vuodelta 1994... Tässä pikku pätkä, jonka otin pois Ruumiin kulttuuriin kirjoittamastani arviosta Edgar Allan Poen novellien suomennoksesta.
C. Auguste Dupin on myös tylsä hahmo. Hän on niin tylsä, että häntä on käytetty pastissikirjallisuudessa vain muutamaan otteeseen, vaikka hänen oppipoikansa Sherlock Holmes on elänyt sadoissa novelleissa ja romaaneissa Arthur Conan Doylen kuoleman jälkeenkin.
Amerikkalainen Michael Harrison on tosin kirjoittanut Dupinista sarjan novelleja 1960-1970-luvuilla ja niistä on koottu kirjakin. Toinen amerikkalainen kirjailija, Richar Lupoff, taas on kirjoittanut novellin "The Adventure of the Impecunious Chevalier", jossa nuori Holmes matkustaa Dupinin luokse Pariisiin oppiakseen olennaisen päättelytaidosta. Lupoff on laittanut Dupinin ja Holmesin etsimään - Maltan haukkaa! Lupoffin tarina on ilmestynyt Michael Kurlandin toimittamassa antologiassa My Sherlock Holmes (2003).
C. Auguste Dupin on myös tylsä hahmo. Hän on niin tylsä, että häntä on käytetty pastissikirjallisuudessa vain muutamaan otteeseen, vaikka hänen oppipoikansa Sherlock Holmes on elänyt sadoissa novelleissa ja romaaneissa Arthur Conan Doylen kuoleman jälkeenkin.
Amerikkalainen Michael Harrison on tosin kirjoittanut Dupinista sarjan novelleja 1960-1970-luvuilla ja niistä on koottu kirjakin. Toinen amerikkalainen kirjailija, Richar Lupoff, taas on kirjoittanut novellin "The Adventure of the Impecunious Chevalier", jossa nuori Holmes matkustaa Dupinin luokse Pariisiin oppiakseen olennaisen päättelytaidosta. Lupoff on laittanut Dupinin ja Holmesin etsimään - Maltan haukkaa! Lupoffin tarina on ilmestynyt Michael Kurlandin toimittamassa antologiassa My Sherlock Holmes (2003).
torstaina, marraskuuta 22, 2007
Finnish Eyes
Avustan satunnaisesti kanadalaista Thrilling Detective -sivustoa, jolla luetellaan ja esitellään kaikki maailman fiktiiviset yksityisetsivät. Lähetin monta vuotta sitten heille tämmöisen listan, mutta en usko, että yksikään meni läpi - tarkkaan tutkien kukaan ei ole yksityisetsivä, paitsi Harri Kuusan eli Wesley Nicolin aivan sekopäisen Nikkeliä ihmislihaan -kirjan Richard Rauta. Täytyykin lähettää pätkä uudestaan Kanadaan. [Edit: korjasin Kontra-asian ja editoin tekstejä muutenkin. Joitain kielioppivirheitä.]
Pertti Pasila
Pertti Pasila was one of the rare criminal adventurers in the early Finnish pulp fiction. Pasila is an ex-convict and a con man. He seduces rich ladies and takes their money, but there's also some moral inside him. Pasila appeared in many short stories from 1939 on in the leading Finnish pulp magazine, Seikkailujen Maailma (World of Adventures), and the stories about him were written by Eino Liekki, which is clearly a pseudonym (Liekki means flame in English).
Mikko Jarmo
Mikko Jarmo was one of the first Finnish private eyes. He was clearly modeled on some American hardboiled eyes, even though he's not very tough himself. His name - two first names - too indicates influence of American hardboiled stuff. Jarmo helps police occasionally and with his cases he moves in high society, in the world of consuls and professors. Mikko Jarmo appeared at least in three short stories in Seikkailujen Maailma (World of Adventures) 1942. Seikkailujen Maailma is famous for publishing American pulp fiction. The adventures of Mikko Jarmo were written by Jaakko Ensio, about whom there's no information, but the name seems to be pseudonym (it also has two first names).
Richard Rauta
Richard Rauta is a tough private eye in Harri Kuusa's only novel, Nikkeliä ihmislihaan (1963; translates as Nickel into the Human Flesh), published under the pseudonym Wesley Nicol. Kuusa was one of the really tough pulp writers in Finland; his work began to appear in the early sixties in such magazines as Seikkailujen Maailma (World of Adventures). He wrote in many genres, exotic adventures, western and hardboiled crime. Kuusa disappeared when Seikkailujen Maailma ceased existing. The American protagonist of his only novel shows how the Finnish writers and readers wanted heroes with the Finnish background: Rauta is a Finnish word meaning 'iron'.
Nikkeliä ihmislihaan. Kanervan kirjapaino 1963.
Jerry Cotton
Jerry Cotton was at first a German invention, an American spy in the Nick Carter tradition. George Nader portrayed him in the German movies made in the sixties and a magazine carrying the name Jerry Cotton was published for nearly thirty decades. Whether the magazine is still being published in Germany, I don't know.
But when Jerry Cotton came to Finland in the sixties, he got somewhat different proportions. The books written by Finnish authors are more parodic and include a huge amount of hilarious word-play. The last Finnish Jerry Cotton was published in the end of the year 1999; it's called Jerry Cotton 2000.
The Jerry Cotton books have been a starting point for many Finnish authors, namely Juha Ruusuvuori, who has become a serious writer of historical adventures, and Simo Hämäläinen, who has written some very popular comic novels about the Finnish countryside. Tapani Bagge, who served as an editor of the Finnish Jerry Cotton magazine, has written many books for children and teenagers. Kari Nenonen has since published couple of promising horror novels. Librarian and former Leftist journalist Jouko Raivio also wrote Jerry Cotton.
The popularity of Jerry Cotton in Finland is shown in that the punk rock band Kontra translated The Kinks's "Jack the Idiot Dunce" as "Jerry Cotton". The words go: "Who drives in a red Jaguar? Yeah yeah Jerry Cotton!" (The letter J is pronounced like the letter Y in the beginning of the word, as in "year" or Yuri Gagarin.)
Usko Kyykkä
Usko Kyykkä is a parodic invention of Juha Ruusuvuori and Jukka Parkkari, who wrote and published the Kyykkä stories in Pahkasika (Warthog), a wildly humorous magazine that resembles both the American underground comics and Mad. Kyykkä is an agent of Suopo, the Finnish Intelligence Agency or the security police (now it's Supo).
Ruusuvuori wrote also Jerry Cotton and later on became a serious novelist of historical adventures.
Suopon agentin Usko Kyykän seikkailut. Pirkanmaan Graafinen Kustannus 1984. (The Adventures of the Suopo Agent Usko Kyykkä)
Usko Kyykkä ja Shanghai-Lili. Banana Press 1987. (Usko Kyykkä and Shanghai-Lili)
Rex King
Rex King works in the CIA London office. His adventures in the two published novels are in the light, slightly pornographic vein of, say, Richard S. Prather and some Nick Carters. Rex King, whose full name is Reginald Kingsbury, goes on a rampage around the world and faces black agents trained in China. The two novels attributed to Veijo Kainulainen are over-written and not very funny, but they clearly show how the James Bond -style stuff tried to creep into the Finnish literature and, in the end, without succeeding.
Viskin maku on pehmeä. Finnbooks 1966. (The Flavour of Whiskey is Smooth)
Ässät pelataan lopussa. Finnbooks 1967. (You Play the Aces in the End)
Pertti Pasila was one of the rare criminal adventurers in the early Finnish pulp fiction. Pasila is an ex-convict and a con man. He seduces rich ladies and takes their money, but there's also some moral inside him. Pasila appeared in many short stories from 1939 on in the leading Finnish pulp magazine, Seikkailujen Maailma (World of Adventures), and the stories about him were written by Eino Liekki, which is clearly a pseudonym (Liekki means flame in English).
Mikko Jarmo
Mikko Jarmo was one of the first Finnish private eyes. He was clearly modeled on some American hardboiled eyes, even though he's not very tough himself. His name - two first names - too indicates influence of American hardboiled stuff. Jarmo helps police occasionally and with his cases he moves in high society, in the world of consuls and professors. Mikko Jarmo appeared at least in three short stories in Seikkailujen Maailma (World of Adventures) 1942. Seikkailujen Maailma is famous for publishing American pulp fiction. The adventures of Mikko Jarmo were written by Jaakko Ensio, about whom there's no information, but the name seems to be pseudonym (it also has two first names).
Richard Rauta
Richard Rauta is a tough private eye in Harri Kuusa's only novel, Nikkeliä ihmislihaan (1963; translates as Nickel into the Human Flesh), published under the pseudonym Wesley Nicol. Kuusa was one of the really tough pulp writers in Finland; his work began to appear in the early sixties in such magazines as Seikkailujen Maailma (World of Adventures). He wrote in many genres, exotic adventures, western and hardboiled crime. Kuusa disappeared when Seikkailujen Maailma ceased existing. The American protagonist of his only novel shows how the Finnish writers and readers wanted heroes with the Finnish background: Rauta is a Finnish word meaning 'iron'.
Nikkeliä ihmislihaan. Kanervan kirjapaino 1963.
Jerry Cotton
Jerry Cotton was at first a German invention, an American spy in the Nick Carter tradition. George Nader portrayed him in the German movies made in the sixties and a magazine carrying the name Jerry Cotton was published for nearly thirty decades. Whether the magazine is still being published in Germany, I don't know.
But when Jerry Cotton came to Finland in the sixties, he got somewhat different proportions. The books written by Finnish authors are more parodic and include a huge amount of hilarious word-play. The last Finnish Jerry Cotton was published in the end of the year 1999; it's called Jerry Cotton 2000.
The Jerry Cotton books have been a starting point for many Finnish authors, namely Juha Ruusuvuori, who has become a serious writer of historical adventures, and Simo Hämäläinen, who has written some very popular comic novels about the Finnish countryside. Tapani Bagge, who served as an editor of the Finnish Jerry Cotton magazine, has written many books for children and teenagers. Kari Nenonen has since published couple of promising horror novels. Librarian and former Leftist journalist Jouko Raivio also wrote Jerry Cotton.
The popularity of Jerry Cotton in Finland is shown in that the punk rock band Kontra translated The Kinks's "Jack the Idiot Dunce" as "Jerry Cotton". The words go: "Who drives in a red Jaguar? Yeah yeah Jerry Cotton!" (The letter J is pronounced like the letter Y in the beginning of the word, as in "year" or Yuri Gagarin.)
Usko Kyykkä
Usko Kyykkä is a parodic invention of Juha Ruusuvuori and Jukka Parkkari, who wrote and published the Kyykkä stories in Pahkasika (Warthog), a wildly humorous magazine that resembles both the American underground comics and Mad. Kyykkä is an agent of Suopo, the Finnish Intelligence Agency or the security police (now it's Supo).
Ruusuvuori wrote also Jerry Cotton and later on became a serious novelist of historical adventures.
Suopon agentin Usko Kyykän seikkailut. Pirkanmaan Graafinen Kustannus 1984. (The Adventures of the Suopo Agent Usko Kyykkä)
Usko Kyykkä ja Shanghai-Lili. Banana Press 1987. (Usko Kyykkä and Shanghai-Lili)
Rex King
Rex King works in the CIA London office. His adventures in the two published novels are in the light, slightly pornographic vein of, say, Richard S. Prather and some Nick Carters. Rex King, whose full name is Reginald Kingsbury, goes on a rampage around the world and faces black agents trained in China. The two novels attributed to Veijo Kainulainen are over-written and not very funny, but they clearly show how the James Bond -style stuff tried to creep into the Finnish literature and, in the end, without succeeding.
Viskin maku on pehmeä. Finnbooks 1966. (The Flavour of Whiskey is Smooth)
Ässät pelataan lopussa. Finnbooks 1967. (You Play the Aces in the End)
Kesäessee
Kirjoitin tämmöisen esseen tapaisen Turun Ylioppilaslehteen syksyn alussa 1999. Se oli todella kuuma kesä. Tekstin olisi ehkä pitänyt olla mukana pienessä esseekoosteessani Banalologioissa, mutta jostain syystä ei ole.
Kesä ja moderni
Muutama huomio helteisestä kesästä
Kesä ja moderni
Muutama huomio helteisestä kesästä
Viime kesä oli kuulemma unelma. Pötyä. Viime kesä oli kamala eikä se johtunut pelkästään siitä, että kerrostaloasuntomme kaikki ikkunat antavat pohjoiseen ja että rakennuksen seinät varaavat lämpöä. Kesän ennätys oli 32 astetta.
Viime kesä oli kamala sen takia, että ihmiset kiinnittivät huomionsa merkityksiin, jotka ovat pelkästään illuusioita tai sitten ne ovat jotenkin simuloituja. Kesän ihanuus perustui ajatuksiin, joilla ei sinänsä ole mitään todellista merkitystä. Katsotaanpa asiaa lähemmin.
Sitaatit ovat muistinvaraisia: "Ei ole mitään hienompaa kuin istua terassilla, juoda kaljaa ja katsella ohikulkevia ihmisiä." "Kun tulee hieno ilma ja aurinko paistaa, pitää heti lähteä ulos ennen kuin se menee ohi."
Näistä voidaan päätellä suomalaisen modernisaation taso.
Suomalainen on lopultakin Charles Baudelairen jo 150 vuotta sitten manaama "prinssi", joka katselee etäältä väkijoukkoja eikä osallistu sen tekemisiin. Kesällä suomalaisesta tulee visuaalinen ihminen: hän asettuu katsottavaksi ja hän asettuu katsomaan.
Tämä on estetiikkaa arkipäivässä: ihmisen visuaalinen arviointi tapahtuu etäältä, katsomalla. Jokainen terassilla istuja täydentää modernin projektin: ihmisestä tulee visuaalinen havainnoija, joka alistaa näkemänsä asiat tarkoin määriteltyjen esteettisten arvostelmien alle. Kesä tarjoaa tähän oivallisen tilaisuuden, koska silloin ei määritelmän mukaan tarvitse tehdä muuta kuin oleskella ja katsella.
Baudelaire kirjoitti vuonna 1859: "Väkijoukko on hänen elementtinsä, niin kuin ilma linnun ja vesi kalan. Hänen intohimonsa ja hänen ammattinsa on sulautua väkijoukkoon. Täydelliselle flanöörille, intohimoiselle tarkkailijalle on valtava nautinto valita olinpaikkansa keskeltä jotain runsasta, lainehtivaa, katoavaa ja ääretöntä. Olla poissa omista oloistaan ja tuntea kuitenkin olevansa kaikkialla kotonaan; näkymättömissä maailmalta, siinä eräitä vaatimattomampia nautintoja, joista nämä itsenäiset, asiaansa intohimoisesti vihkiytyneet ja puolueettomat henget iloitsevat, ja joita kielen avulla voi onnistua kuvaamaan vain satunnaisesti."
Moderni on Baudelairen mukaan myös jotain "ohimenevää, hetkellistä, satunnaista". Modernista ei saa otetta: se on jo mennyt, kun sitä yrittää käsitteellistää. Helle on siis täydellinen moderni ja vuoden 1999 kesä modernisaation täydellistymä: se on sen juhlimista, mikä on ohimenevää ja satunnaista. Tässä kannattaa muistaa se, että suomalainen kulttuuri panostaa jatkuvasti tapahtumiin, siis siihen, mikä on ohimenevää. Tapahtumat painottuvat aina kesään: kesällä juhlitaan siis kahta ohimenevää asiaa: kesää itseään ja tapahtumia, jotka olisivat mahdottomia ilman kesää.
Helteestä ei siis jää muita merkkejä kuin ruskettunut iho (jonka väri sekin häviää) sekä täydet terassit (jotka tyhjenevät viimeistään lokakuun alussa), toisin sanoen jäljelle jää vain kasa merkkejä ilman sisältöä (ruskettunut iho ei merkitse mitään ja kaljan aiheuttama turvotuskin laskee). Suomalainen on siirtynyt ohimenevän palvontaan ja jättänyt taakseen vanhakantaisen ajattelun, jonka mukaan vuodenajoilla todella oli väliä ja jolloin kesällä tehtiin se työ, jonka perustalla pystyttiin elämään muu vuosi.
Kukaan, joitain huolestuneita lukuun ottamatta, ei kiinnitä huomiota ruskeaksi karahtaneeseen nurmikkoon, ulkomailta tuotavaan rukiiseen, olemattomaan sieni- ja marjasatoon, kuumuuteen ja nestehukkaan kuolleisiin vanhuksiin ja ärtyneisiin vauvoihin, jotka eivät jaksa syödä, koska äidinmaito on liian lämmintä.
Helteellä ei ole jälkiteollisessa yhteiskunnassa muita kuin myönteisiä vaikutuksia eikä niillä ole suoraa yhteyttä muuhun kuin pinnallisiin käsityksiin ihmisten hyvinvoinnista (aurinko piristää).
Todelliset vaikutukset on jätetty kauas taakse. Kesä on mielentila eikä yhteiskunnallinen tosiseikka. Kesä täydentää esimerkiksi kaljan: talvella juotuna sen hiilidioksidi ei täytä sille annettua piristävyyden vaikutelmaa ja siitä tulee vain ahdistukseen juotua viinaa. Sama pätee mansikoihin: ne ovat "kesää", mutta koska niitä kastellaan keinotekoisesti (päinvastoin kuin metsämarjoja), ne ovat enemmänkin simulaatioita kuin todellisia marjoja.
Vuoden 1999 kesä hajoitti lopulta myös totunnaistapoja: enää ei kokoonnuttu tiettynä hetkenä päivästä juomaan kuppi kuumaa, vaan nyt juotiin milloin tahansa kylmää kahvia tai teetä. Traditionaalinen yhteiskunta, jota rytmitti lämpimän juoman ääreen kokoontuminen kerran päivässä, sai kyytiä. Elämästä tuli rytmitön, mikä on modernin elämän tärkeimpiä ominaisuuksia.
Viime kesä oli kamala sen takia, että ihmiset kiinnittivät huomionsa merkityksiin, jotka ovat pelkästään illuusioita tai sitten ne ovat jotenkin simuloituja. Kesän ihanuus perustui ajatuksiin, joilla ei sinänsä ole mitään todellista merkitystä. Katsotaanpa asiaa lähemmin.
Sitaatit ovat muistinvaraisia: "Ei ole mitään hienompaa kuin istua terassilla, juoda kaljaa ja katsella ohikulkevia ihmisiä." "Kun tulee hieno ilma ja aurinko paistaa, pitää heti lähteä ulos ennen kuin se menee ohi."
Näistä voidaan päätellä suomalaisen modernisaation taso.
Suomalainen on lopultakin Charles Baudelairen jo 150 vuotta sitten manaama "prinssi", joka katselee etäältä väkijoukkoja eikä osallistu sen tekemisiin. Kesällä suomalaisesta tulee visuaalinen ihminen: hän asettuu katsottavaksi ja hän asettuu katsomaan.
Tämä on estetiikkaa arkipäivässä: ihmisen visuaalinen arviointi tapahtuu etäältä, katsomalla. Jokainen terassilla istuja täydentää modernin projektin: ihmisestä tulee visuaalinen havainnoija, joka alistaa näkemänsä asiat tarkoin määriteltyjen esteettisten arvostelmien alle. Kesä tarjoaa tähän oivallisen tilaisuuden, koska silloin ei määritelmän mukaan tarvitse tehdä muuta kuin oleskella ja katsella.
Baudelaire kirjoitti vuonna 1859: "Väkijoukko on hänen elementtinsä, niin kuin ilma linnun ja vesi kalan. Hänen intohimonsa ja hänen ammattinsa on sulautua väkijoukkoon. Täydelliselle flanöörille, intohimoiselle tarkkailijalle on valtava nautinto valita olinpaikkansa keskeltä jotain runsasta, lainehtivaa, katoavaa ja ääretöntä. Olla poissa omista oloistaan ja tuntea kuitenkin olevansa kaikkialla kotonaan; näkymättömissä maailmalta, siinä eräitä vaatimattomampia nautintoja, joista nämä itsenäiset, asiaansa intohimoisesti vihkiytyneet ja puolueettomat henget iloitsevat, ja joita kielen avulla voi onnistua kuvaamaan vain satunnaisesti."
Moderni on Baudelairen mukaan myös jotain "ohimenevää, hetkellistä, satunnaista". Modernista ei saa otetta: se on jo mennyt, kun sitä yrittää käsitteellistää. Helle on siis täydellinen moderni ja vuoden 1999 kesä modernisaation täydellistymä: se on sen juhlimista, mikä on ohimenevää ja satunnaista. Tässä kannattaa muistaa se, että suomalainen kulttuuri panostaa jatkuvasti tapahtumiin, siis siihen, mikä on ohimenevää. Tapahtumat painottuvat aina kesään: kesällä juhlitaan siis kahta ohimenevää asiaa: kesää itseään ja tapahtumia, jotka olisivat mahdottomia ilman kesää.
Helteestä ei siis jää muita merkkejä kuin ruskettunut iho (jonka väri sekin häviää) sekä täydet terassit (jotka tyhjenevät viimeistään lokakuun alussa), toisin sanoen jäljelle jää vain kasa merkkejä ilman sisältöä (ruskettunut iho ei merkitse mitään ja kaljan aiheuttama turvotuskin laskee). Suomalainen on siirtynyt ohimenevän palvontaan ja jättänyt taakseen vanhakantaisen ajattelun, jonka mukaan vuodenajoilla todella oli väliä ja jolloin kesällä tehtiin se työ, jonka perustalla pystyttiin elämään muu vuosi.
Kukaan, joitain huolestuneita lukuun ottamatta, ei kiinnitä huomiota ruskeaksi karahtaneeseen nurmikkoon, ulkomailta tuotavaan rukiiseen, olemattomaan sieni- ja marjasatoon, kuumuuteen ja nestehukkaan kuolleisiin vanhuksiin ja ärtyneisiin vauvoihin, jotka eivät jaksa syödä, koska äidinmaito on liian lämmintä.
Helteellä ei ole jälkiteollisessa yhteiskunnassa muita kuin myönteisiä vaikutuksia eikä niillä ole suoraa yhteyttä muuhun kuin pinnallisiin käsityksiin ihmisten hyvinvoinnista (aurinko piristää).
Todelliset vaikutukset on jätetty kauas taakse. Kesä on mielentila eikä yhteiskunnallinen tosiseikka. Kesä täydentää esimerkiksi kaljan: talvella juotuna sen hiilidioksidi ei täytä sille annettua piristävyyden vaikutelmaa ja siitä tulee vain ahdistukseen juotua viinaa. Sama pätee mansikoihin: ne ovat "kesää", mutta koska niitä kastellaan keinotekoisesti (päinvastoin kuin metsämarjoja), ne ovat enemmänkin simulaatioita kuin todellisia marjoja.
Vuoden 1999 kesä hajoitti lopulta myös totunnaistapoja: enää ei kokoonnuttu tiettynä hetkenä päivästä juomaan kuppi kuumaa, vaan nyt juotiin milloin tahansa kylmää kahvia tai teetä. Traditionaalinen yhteiskunta, jota rytmitti lämpimän juoman ääreen kokoontuminen kerran päivässä, sai kyytiä. Elämästä tuli rytmitön, mikä on modernin elämän tärkeimpiä ominaisuuksia.
Elokuvia
Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, missä nämä jutut ovat ilmestyneet. Oiskohan mahdollista, että olen osallistunut johonkin Filmihullun kiertokyselyyn, jossa on pyydetty luettelemaan olennaisia elokuvia... tai jotain?
Kuhle Wampe (1931)
Bertolt Brechtin elokuvallisten näkemysten ainoa laimentamaton huipentuma on samalla yksi suurimpia urheiluelokuvia.
Saksalainen vasemmistolaisuus oli ns. edistyksellisen urheilukulttuurin ensimmäisiä kehtoja - työläisolympialaiset jne. ovat saksalaista alkuperää. Sittemmin DDR:ssä työläisurheilun ihanteet vääristyivät pahaksi, mutta tässä Slatan Dudowin ohjaamassa elokuvassa urheilu on vielä työläisten omaa keskinäistä solidaarisuutta parhaimmillaan.
Myös arkipäivän liikunta on työläisurheilua - oikeastaan se on sitä enemmän kuin kaikki kilpalajit yhteensä. Kauneimmin tätä ajatusta elokuvassa kuvittaa pyöräily.
Elokuvan työläiset kulkevat työn perässä nimenomaan pyörillä. Sanomattoman kauniita ja kohottavia ovat kohtaukset, joissa työläisporukka yhdessä polkee etsien työtä. Hanns Eislerin musiikki tukee hyvin kohtausten ydinajatusta: pyöräily on proletariaatin kulkuväline, koska silloin ajatukset ovat vapaita ja ihmiset tasa-arvoisia.
Samalla Kuhle Wampessa osoitetaan kuin ohimennen, että proletariaatti on myös modernia: pyöräily on ensimmäinen olennaisesti kaupunkilainen kulkuväline ja proletariaatti on ensimmäinen, joka on ottanut pyöräilyn haltuunsa ryhmäidentiteetin välineena.
Ollako vai eikö olla (1942)
Ernst Lubitschin Ollako vai eikö olla on harvoja täydellisiä komedioita alalla, jolla moni epäonnistuu: mauttomuuden ja nokkeluuden rajoilla hortoilu.
Eikä Lubitsch edes hortoile: hän tekee hyvin täsmällistä työtä. Kohtaus, jossa typerä natsikomendantti laukaisee klassisen vitsinsä, on itsessään loistava ja enemmän kuin oikeuttaa elokuvan: "Me hoidamme keskinnän ja puolalaiset hoitavat leirinnän!" Nauramme samaan aikaan natsin mauttomuudelle ja käsikirjoittajan purevalle ivalle, mutta kavahdamme myös sitä mahdollisuutta, että todellisuudessa nauraisimme vastaaville asioille.
Lubitsch osoittaa vastaavanlaisen nerokkuutensa myös muissa kohtauksissa. Yksi loistavimmista saadaan jo elokuvan alussa. Ensiksi ajattelemme, että puolalaisten ja englantilaisten yhteislaulu on tarkoitettu kansallishengen ja sotainnostuksen kohottamiseksi, mutta kun keskeinen laulattaja ja pianonsoittaja paljastuukin petturiksi, tunteilta on pohja pois.
Sota, Lubitsch sanoo, on niin kova juttu, että sen pohjalle ei voi perustaa minkäänlaisia pysyviä tunteita.
Kiss Me Deadly (1955)
Mickey Spillane on lähes fasistinen kirjailija, jonka teoksissa voiman ja väkivallan ihailu on saavuttanut jonkinlaiset lakipisteensä: sankari Mike Hammer on selvästikin hullu psykopaatti, joka nauttii tappamisesta. Tilanne on tietysti tuttu 1900-luvun lopun populaariviihteestä, mutta Hammer on toista maata: hän on sankari ilman minkäänlaista ironiaa tai ambivalenssia.
Ohjaaja Robert Aldrich ja käsikirjoittaja A.I. Bezzerides ymmärsivät asian ja pistivät Hammerin koville Kiss Me Deadlyssa: Hammer hakee atomipommia tietämättä, mistä on kyse. Hammer on kova kundi, mutta lopultakin hän on täysin avuton maailman edessä, koska maailma on pahempi paikka kuin hän on ikinä uskaltanut edes aavistaa. Hammer ei nyrkkeineen ja aseineen enää pärjää, vaikka heikommat kyllä lakoavat hänen altaan pois. Ja keitä heikommat ovat: kulttuurin kuluttajia kaikki. Hammer pistää oopperanystävän levyharvinaisuudet palasiksi, ... [Mitähän tässä piti olla?]
Hienossa kohtauksessa sankari Hammer saa ennustuksen siitä, mitä hänelle tapahtuu: "What's in it for me?" hän kysyy poliisietsivältä. Samassa hissin ovit aukeavat ja hissistä tuleva valo häikäisee Hammerin. Hammer, elokuvan sankari, saa siis sen minkä ansaitseekin.
Kuhle Wampe (1931)
Bertolt Brechtin elokuvallisten näkemysten ainoa laimentamaton huipentuma on samalla yksi suurimpia urheiluelokuvia.
Saksalainen vasemmistolaisuus oli ns. edistyksellisen urheilukulttuurin ensimmäisiä kehtoja - työläisolympialaiset jne. ovat saksalaista alkuperää. Sittemmin DDR:ssä työläisurheilun ihanteet vääristyivät pahaksi, mutta tässä Slatan Dudowin ohjaamassa elokuvassa urheilu on vielä työläisten omaa keskinäistä solidaarisuutta parhaimmillaan.
Myös arkipäivän liikunta on työläisurheilua - oikeastaan se on sitä enemmän kuin kaikki kilpalajit yhteensä. Kauneimmin tätä ajatusta elokuvassa kuvittaa pyöräily.
Elokuvan työläiset kulkevat työn perässä nimenomaan pyörillä. Sanomattoman kauniita ja kohottavia ovat kohtaukset, joissa työläisporukka yhdessä polkee etsien työtä. Hanns Eislerin musiikki tukee hyvin kohtausten ydinajatusta: pyöräily on proletariaatin kulkuväline, koska silloin ajatukset ovat vapaita ja ihmiset tasa-arvoisia.
Samalla Kuhle Wampessa osoitetaan kuin ohimennen, että proletariaatti on myös modernia: pyöräily on ensimmäinen olennaisesti kaupunkilainen kulkuväline ja proletariaatti on ensimmäinen, joka on ottanut pyöräilyn haltuunsa ryhmäidentiteetin välineena.
Ollako vai eikö olla (1942)
Ernst Lubitschin Ollako vai eikö olla on harvoja täydellisiä komedioita alalla, jolla moni epäonnistuu: mauttomuuden ja nokkeluuden rajoilla hortoilu.
Eikä Lubitsch edes hortoile: hän tekee hyvin täsmällistä työtä. Kohtaus, jossa typerä natsikomendantti laukaisee klassisen vitsinsä, on itsessään loistava ja enemmän kuin oikeuttaa elokuvan: "Me hoidamme keskinnän ja puolalaiset hoitavat leirinnän!" Nauramme samaan aikaan natsin mauttomuudelle ja käsikirjoittajan purevalle ivalle, mutta kavahdamme myös sitä mahdollisuutta, että todellisuudessa nauraisimme vastaaville asioille.
Lubitsch osoittaa vastaavanlaisen nerokkuutensa myös muissa kohtauksissa. Yksi loistavimmista saadaan jo elokuvan alussa. Ensiksi ajattelemme, että puolalaisten ja englantilaisten yhteislaulu on tarkoitettu kansallishengen ja sotainnostuksen kohottamiseksi, mutta kun keskeinen laulattaja ja pianonsoittaja paljastuukin petturiksi, tunteilta on pohja pois.
Sota, Lubitsch sanoo, on niin kova juttu, että sen pohjalle ei voi perustaa minkäänlaisia pysyviä tunteita.
Kiss Me Deadly (1955)
Mickey Spillane on lähes fasistinen kirjailija, jonka teoksissa voiman ja väkivallan ihailu on saavuttanut jonkinlaiset lakipisteensä: sankari Mike Hammer on selvästikin hullu psykopaatti, joka nauttii tappamisesta. Tilanne on tietysti tuttu 1900-luvun lopun populaariviihteestä, mutta Hammer on toista maata: hän on sankari ilman minkäänlaista ironiaa tai ambivalenssia.
Ohjaaja Robert Aldrich ja käsikirjoittaja A.I. Bezzerides ymmärsivät asian ja pistivät Hammerin koville Kiss Me Deadlyssa: Hammer hakee atomipommia tietämättä, mistä on kyse. Hammer on kova kundi, mutta lopultakin hän on täysin avuton maailman edessä, koska maailma on pahempi paikka kuin hän on ikinä uskaltanut edes aavistaa. Hammer ei nyrkkeineen ja aseineen enää pärjää, vaikka heikommat kyllä lakoavat hänen altaan pois. Ja keitä heikommat ovat: kulttuurin kuluttajia kaikki. Hammer pistää oopperanystävän levyharvinaisuudet palasiksi, ... [Mitähän tässä piti olla?]
Hienossa kohtauksessa sankari Hammer saa ennustuksen siitä, mitä hänelle tapahtuu: "What's in it for me?" hän kysyy poliisietsivältä. Samassa hissin ovit aukeavat ja hissistä tuleva valo häikäisee Hammerin. Hammer, elokuvan sankari, saa siis sen minkä ansaitseekin.
maanantaina, marraskuuta 12, 2007
Scifin historia
Tämä taitaa olla kirjoitettu johonkin elokuvakerhon lehteen aivan 1990-luvun lopussa. Varma en ole.
Pureeko sense of wonder?
Science fictionin yleisten piirteiden kehityksestä
Science fiction eli scifi on jo vanhentunut nimitys viihteen lajille, jossa kuvataan sellaista maailmaa, jota ei ole. Science fictionin maailmat ovat erilaisia kuin omamme, koska niissä on esimerkiksi sellaisia tieteellisiä keksintöjä, joita ei teoksen luomishetkellä ollut, tai koska niissä kuvataan sellaista maapalloa, jonka historia on eri kuin se jonka tunnemme.
Termi "science fiction" on keksitty jo 1920-luvulla eikä se selvästikään riitä kuvaamaan sellaisia teoksia, jotka ovat syntyneet 1960-luvun jälkeen ja joilla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa. Ne eivät ole siis tiedefiktiota eikä niiden fiktiivisyys, poikkeavuus omasta maailmastamme, useinkaan liity tieteeseen. Esimerkkinä voi toimia vaikkapa Philip K. Dickin romaani Hämärän vartija, joka sijoittuu jonkinlaiseen lähitulevaisuuteen ja jonka ainoa scifi-ominaisuus liittyy siihen, että kirjassa käytetyt huumeet ovat erilaisia kuin ne, joita nykyään käytetään, ja niiden aiheuttamat hallusinaatiot ja riippuvuudet ovat erilaisia.
Science fictionin edeltäjiä on etsitty kaukaa, alkaen antiikin tragedioista ja komedioista, Thomas Moren Utopiasta (1516) ja Tommaso Campanellan Aurinkokaupungista (1623), ja Cyrano de Bergeracin matkakirjoista Kuuhun ja Aurinkoon (1650, 1662). Lajityyppi syntyi kuitenkin tosiasiassa vasta 1800-luvun lopulla, kun tiede kehittyi eksaktiksi. Siihen tuli aivan erilainen viehätys: näytti siltä, että tiede todella onnistuu muuttamaan maailmaa. Ranskalainen Jules Verne kuvasi tieteen voittokulkua, englantilainen H.G. Wells lisäsi siihen muutaman poikkipuolisen sanan sellaisissa kirjoissa kuin Aikakone (1895) ja Tohtori Moreaun saari (1896).
Science fiction jatkoi elämäänsä näiden melko vakavasti otettavien kirjailijoiden jälkeen amerikkalaisissa pulp-lehdissä ja siitä tuli nopeasti kulutettavaa käyttöviihdettä. Rasistiset ja stereotyyppiset seikkailukertomukset antoivat scifille tylsistyttävän viihteen imagon, josta se kärsii vielä tänäkin päivänä.
Imago alkoi muuttua vasta 50- ja 60-luvuilla, kun uusi sukupolvi otti science fictionin tarjoamat mahdollisuudet paremmin vastaan. Syntyi ns. new wave ja sellaiset kirjailijat kuin Philip K. Dick ja Michael Moorcock tekivät scifistä aikuisten kirjallisuutta. Science fictioniin otettiin myös vaikutteita modernistisesta kaunokirjallisuudesta. Samalla ehkä menetettiin ns. sense of wonder, joka on vanhemman scifin tärkein ominaisuus: ihmetys uusien keksintöjen ja löytöjen äärellä.
Elokuvassa scifi on melkein yhtä vanha lajityyppi kuin kirjallisuudessa. Georges Méliès kuvasi Jules Vernen Matka Kuun ympäri -teoksen heti tuoreeltaan 1902 - Mélièsin versiossa matkalaiset vain laskeutuvat Kuuhun eivätkä vain kierrä sitä.
Ja kehityskulku on aivan sama kuin kirjallisuudessakin: 20-luvulta alkaen scifi on varattu taka-ajatuksettomuuteen pyrkivälle viihteelle ja vakavat äänenpainot ja haastavat kerrontamuodot on sysätty syrjään. Todella moderniksi elokuvaksi scifi tuli 60-luvulla, mm. Stanley Kubrickin 2001: avaruusseikkailun (1968) ja Andrei Tarkovskin Solariksen (1969) myötä.
Scifi elää tällä hetkellä omituista vaihetta. Sekä kirjallisuuden että elokuvan puolella on pyritty lisäämään pontta scifin viehätykselle. On löydetty virtuaalitodellisuus ja sen mukanaan tuomat ongelmat ja haasteet. Puhutaan cyberpunkista, lajityypistä, joka on yhtälailla velkaa kovaksikeitetylle rikoskirjallisuudelle. William Gibsonin romaanit ja sellaiset elokuvat kuin Matrix ovat cyberpunkia puhtaimmillaan: hämmennys, ristiriitaisuus ja rikkonaisuus ovat näitä parhaiten kuvaavia termejä.
Sense of wonder kuitenkin puree edelleen: George Lucasin "prequel" Tähtien sota -trilogiaansa eli Pimeä uhka on ollut suhteellisesta vaatimattomuudestaan huolimatta erittäin suosittu elokuva. Kyse on paluusta 20- ja 30-lukujen ongelmattomaan viihteeseen, joka uusintaa vanhoja myyttejä ja stereotypioita.
Pureeko sense of wonder?
Science fictionin yleisten piirteiden kehityksestä
Science fiction eli scifi on jo vanhentunut nimitys viihteen lajille, jossa kuvataan sellaista maailmaa, jota ei ole. Science fictionin maailmat ovat erilaisia kuin omamme, koska niissä on esimerkiksi sellaisia tieteellisiä keksintöjä, joita ei teoksen luomishetkellä ollut, tai koska niissä kuvataan sellaista maapalloa, jonka historia on eri kuin se jonka tunnemme.
Termi "science fiction" on keksitty jo 1920-luvulla eikä se selvästikään riitä kuvaamaan sellaisia teoksia, jotka ovat syntyneet 1960-luvun jälkeen ja joilla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa. Ne eivät ole siis tiedefiktiota eikä niiden fiktiivisyys, poikkeavuus omasta maailmastamme, useinkaan liity tieteeseen. Esimerkkinä voi toimia vaikkapa Philip K. Dickin romaani Hämärän vartija, joka sijoittuu jonkinlaiseen lähitulevaisuuteen ja jonka ainoa scifi-ominaisuus liittyy siihen, että kirjassa käytetyt huumeet ovat erilaisia kuin ne, joita nykyään käytetään, ja niiden aiheuttamat hallusinaatiot ja riippuvuudet ovat erilaisia.
Science fictionin edeltäjiä on etsitty kaukaa, alkaen antiikin tragedioista ja komedioista, Thomas Moren Utopiasta (1516) ja Tommaso Campanellan Aurinkokaupungista (1623), ja Cyrano de Bergeracin matkakirjoista Kuuhun ja Aurinkoon (1650, 1662). Lajityyppi syntyi kuitenkin tosiasiassa vasta 1800-luvun lopulla, kun tiede kehittyi eksaktiksi. Siihen tuli aivan erilainen viehätys: näytti siltä, että tiede todella onnistuu muuttamaan maailmaa. Ranskalainen Jules Verne kuvasi tieteen voittokulkua, englantilainen H.G. Wells lisäsi siihen muutaman poikkipuolisen sanan sellaisissa kirjoissa kuin Aikakone (1895) ja Tohtori Moreaun saari (1896).
Science fiction jatkoi elämäänsä näiden melko vakavasti otettavien kirjailijoiden jälkeen amerikkalaisissa pulp-lehdissä ja siitä tuli nopeasti kulutettavaa käyttöviihdettä. Rasistiset ja stereotyyppiset seikkailukertomukset antoivat scifille tylsistyttävän viihteen imagon, josta se kärsii vielä tänäkin päivänä.
Imago alkoi muuttua vasta 50- ja 60-luvuilla, kun uusi sukupolvi otti science fictionin tarjoamat mahdollisuudet paremmin vastaan. Syntyi ns. new wave ja sellaiset kirjailijat kuin Philip K. Dick ja Michael Moorcock tekivät scifistä aikuisten kirjallisuutta. Science fictioniin otettiin myös vaikutteita modernistisesta kaunokirjallisuudesta. Samalla ehkä menetettiin ns. sense of wonder, joka on vanhemman scifin tärkein ominaisuus: ihmetys uusien keksintöjen ja löytöjen äärellä.
Elokuvassa scifi on melkein yhtä vanha lajityyppi kuin kirjallisuudessa. Georges Méliès kuvasi Jules Vernen Matka Kuun ympäri -teoksen heti tuoreeltaan 1902 - Mélièsin versiossa matkalaiset vain laskeutuvat Kuuhun eivätkä vain kierrä sitä.
Ja kehityskulku on aivan sama kuin kirjallisuudessakin: 20-luvulta alkaen scifi on varattu taka-ajatuksettomuuteen pyrkivälle viihteelle ja vakavat äänenpainot ja haastavat kerrontamuodot on sysätty syrjään. Todella moderniksi elokuvaksi scifi tuli 60-luvulla, mm. Stanley Kubrickin 2001: avaruusseikkailun (1968) ja Andrei Tarkovskin Solariksen (1969) myötä.
Scifi elää tällä hetkellä omituista vaihetta. Sekä kirjallisuuden että elokuvan puolella on pyritty lisäämään pontta scifin viehätykselle. On löydetty virtuaalitodellisuus ja sen mukanaan tuomat ongelmat ja haasteet. Puhutaan cyberpunkista, lajityypistä, joka on yhtälailla velkaa kovaksikeitetylle rikoskirjallisuudelle. William Gibsonin romaanit ja sellaiset elokuvat kuin Matrix ovat cyberpunkia puhtaimmillaan: hämmennys, ristiriitaisuus ja rikkonaisuus ovat näitä parhaiten kuvaavia termejä.
Sense of wonder kuitenkin puree edelleen: George Lucasin "prequel" Tähtien sota -trilogiaansa eli Pimeä uhka on ollut suhteellisesta vaatimattomuudestaan huolimatta erittäin suosittu elokuva. Kyse on paluusta 20- ja 30-lukujen ongelmattomaan viihteeseen, joka uusintaa vanhoja myyttejä ja stereotypioita.
keskiviikkona, lokakuuta 31, 2007
Säälittävää mutta paljonpuhuvaa
Hain tällaisella työpaikkahakemuksella erään tv- ja elokuvalehden päätoimittajuutta vuonna -96 eli 23-vuotiaana (kuukausi tuosta päivämäärästä täytin tosin 24). Sen kyllä huomaa. Enpä ole kyllä sittemminkään päässyt töihin, joihin olen hakenut, mutta nykyään, yli kymmenen vuotta myöhemmin, osaan jo sanoa, ettei minun enää kannata. Tuskin sopeutuisin työyhteisöihin. Jaa juu, olinhan minä päätoimittajana Turun ylioppilaslehdessä 2000-2002.
Tampere 2.4.1996
Hyvä XXX,
ilmoittaudun täten päätoimittajaehdokkaaksi XXX:ää varten. Vaikka kokemukseni varsinaisesta lehtityöstä ovat vähäiset, katson olevani pätevä lehden tekoa varten. Ottaisin urheasti vastaan kaiken, mikä eteen tulee, todennäköisesti tekisin ensimmäisenä lehtenäni kömpelön ja mitäänsanomattoman julkaisun, mutta sen jälkeen kokoaisin itseni ja saisin aikaan jotain sellaista, jota edelliset päätoimittajat eivät tehneet. XXX on Suomessa - jossa hyvien elokuvalehtien määrä on suoraan verrannollinen istuvan hallituksen selväjärkisten määrään - tärkeä lehti, jonka tekemistä ei sovi jättää pikkusieluisten ihmisten harteille.
Olen elokuva-alan puoliammattilainen. Meriittini ovat toki vaatimattomat, mutta yhteenlaskettuna niistä tulee aktiivista työntekoa elokuvan parissa yli kahdeksan vuotta. Päätoimeni - opiskelu - liittyy kyllä hiukan muihin puuhiin kuin elokuvaan, mutta sen ei tulisi haitata.
Olen tällä hetkellä tamperelaisen elokuvakerho Monroen pitkäaikaisin puheenjohtaja (1991-) ja olen luotsannut kerhoani eteenpäin (joskus kyllä taaksekinpäin) tilanteessa, jossa muut aikuisten elokuvakerhot ovat viereltä kaatuneet. Monroe näkyy tamperelaisessa julkisuudessa ja on erikoisnäytöksineen merkittävä lisä kaupungin elokuvatarjonnassa. Elokuvakerhourani on pidempi: Porin, kotikaupunkini, elokuvakerhossa olin aktiivijäsen (ja jossain vaiheessa myös varapuheenjohtaja) vuosina 1987-1990. Tällöin kontollani oli mm. esitettävien lyhytelokuvien valinta. Tällä hetkellä istun myös Pirkanmaan Elokuvakeskuksen hallituksessa.
Olen kirjoittanut säännöllisesti elokuvasta vuoden 1987 keväästä alkaen. Aluksi kirjoitin Satakunnan Työhön (nimimerkillä Umberto D.), sitten Hämeen Yhteistyöhön (nyt jo omalla nimellä) ja sen jälkeläiseen, Pirkanmaan Yhteistyöhön, jonka lopettaminen viime marraskuussa on tehnyt ankaran loven lompakkooni. Olen kirjoittanut ohessa säännöllisesti Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Aviisiin, SETA-lehteen (nykyään Z), Kulttuurivihkoihin, valitettavasti lakkautettuun La Stradaan sekä Porin City-lehteen. Tulevassa Filmihullun numerossa ilmestyy yhdessä Monroen (entisen) varapuheenjohtajan kanssa kirjoittamani juttu elokuvakerhojen nykytilasta ja klassikkojen asemasta elokuvayleisön mielissä. Monroen puheenjohtajana minulla on ollut tilaisuus toimittaa kolme lehteä - syksyllä 1991 Jörn Donnerin tuotantoa käsittelevän monipuolisen julkaisun, keväällä 1992 uutta amerikkalaista rikoselokuvaa käsittelevän lehden ja kuluvana keväänä neuvostoelokuvan viikonloppuun liittyneen julkaisun. Olen nopea kirjoittaja ja Aviisissa lehden tekijät aina nauravat, ettei juttujani tarvitse oikolukea.
Opiskelen yleistä kirjallisuustiedettä ja olen aivan hilkulla valmistua (graduni käsittelee yksinäisyyden historiallisia kohtaloita). Olen julkaissut artikkelin Nuo mainiot maskuliinit kiitävissä autoissaan. Jack Kerouac matkustamisen historiassa teoksessa Mikko Lehtonen (toim.): Aatamin puvussa. Liaanilla Hemingwaysta Königiin (Tampereen yliopisto, Yleinen kirjallisuustiede, julkaisuja 28, Tampere 1995). Olen luennoinut kansainväliselle tiedeyhteisölle aiheesta Frontier In The Making. The Ideological and Intertextual Relations in the Frontier Literature ja kuluvan kuun puolessavälissä pidän esitelmän tyyliniekan subjektikäsityksestä. Tästä huomaa, että tutkijana olen keskittynyt hiukan vanhanpuoleisiin asioihin (1700-luku on intohimoni), mutta se ei estä minua tarkkailemasta ympärilläni olevaa maailmaa - seuraan kohtuullisesti Internetiä (vaikka surffailu ei itseäni kauheasti innostakaan) [sic!], musiikkia, televisiota ja ennen kaikkea elokuvaa. En tiedä kasvatustieteistä juuri mitään (osaan luetella sujuvasti kasvatusfilosofian klassisia nimiä). Vuoden 1995 kesällä toimin kustannustoimittajaharjoittelijana Vastapainossa.
Olen sosiaalinen ihminen (mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakaan) enkä ole vielä tavannut ihmistä, jonka kanssa en pystyisi tekemään töitä. Kontaktien ylläpitäminen sujuu minulta luontevasti.
Toivoakseni kaikki ylläoleva lasketaan minulle eduksi.
Tampere 2.4.1996
Hyvä XXX,
ilmoittaudun täten päätoimittajaehdokkaaksi XXX:ää varten. Vaikka kokemukseni varsinaisesta lehtityöstä ovat vähäiset, katson olevani pätevä lehden tekoa varten. Ottaisin urheasti vastaan kaiken, mikä eteen tulee, todennäköisesti tekisin ensimmäisenä lehtenäni kömpelön ja mitäänsanomattoman julkaisun, mutta sen jälkeen kokoaisin itseni ja saisin aikaan jotain sellaista, jota edelliset päätoimittajat eivät tehneet. XXX on Suomessa - jossa hyvien elokuvalehtien määrä on suoraan verrannollinen istuvan hallituksen selväjärkisten määrään - tärkeä lehti, jonka tekemistä ei sovi jättää pikkusieluisten ihmisten harteille.
Olen elokuva-alan puoliammattilainen. Meriittini ovat toki vaatimattomat, mutta yhteenlaskettuna niistä tulee aktiivista työntekoa elokuvan parissa yli kahdeksan vuotta. Päätoimeni - opiskelu - liittyy kyllä hiukan muihin puuhiin kuin elokuvaan, mutta sen ei tulisi haitata.
Olen tällä hetkellä tamperelaisen elokuvakerho Monroen pitkäaikaisin puheenjohtaja (1991-) ja olen luotsannut kerhoani eteenpäin (joskus kyllä taaksekinpäin) tilanteessa, jossa muut aikuisten elokuvakerhot ovat viereltä kaatuneet. Monroe näkyy tamperelaisessa julkisuudessa ja on erikoisnäytöksineen merkittävä lisä kaupungin elokuvatarjonnassa. Elokuvakerhourani on pidempi: Porin, kotikaupunkini, elokuvakerhossa olin aktiivijäsen (ja jossain vaiheessa myös varapuheenjohtaja) vuosina 1987-1990. Tällöin kontollani oli mm. esitettävien lyhytelokuvien valinta. Tällä hetkellä istun myös Pirkanmaan Elokuvakeskuksen hallituksessa.
Olen kirjoittanut säännöllisesti elokuvasta vuoden 1987 keväästä alkaen. Aluksi kirjoitin Satakunnan Työhön (nimimerkillä Umberto D.), sitten Hämeen Yhteistyöhön (nyt jo omalla nimellä) ja sen jälkeläiseen, Pirkanmaan Yhteistyöhön, jonka lopettaminen viime marraskuussa on tehnyt ankaran loven lompakkooni. Olen kirjoittanut ohessa säännöllisesti Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Aviisiin, SETA-lehteen (nykyään Z), Kulttuurivihkoihin, valitettavasti lakkautettuun La Stradaan sekä Porin City-lehteen. Tulevassa Filmihullun numerossa ilmestyy yhdessä Monroen (entisen) varapuheenjohtajan kanssa kirjoittamani juttu elokuvakerhojen nykytilasta ja klassikkojen asemasta elokuvayleisön mielissä. Monroen puheenjohtajana minulla on ollut tilaisuus toimittaa kolme lehteä - syksyllä 1991 Jörn Donnerin tuotantoa käsittelevän monipuolisen julkaisun, keväällä 1992 uutta amerikkalaista rikoselokuvaa käsittelevän lehden ja kuluvana keväänä neuvostoelokuvan viikonloppuun liittyneen julkaisun. Olen nopea kirjoittaja ja Aviisissa lehden tekijät aina nauravat, ettei juttujani tarvitse oikolukea.
Opiskelen yleistä kirjallisuustiedettä ja olen aivan hilkulla valmistua (graduni käsittelee yksinäisyyden historiallisia kohtaloita). Olen julkaissut artikkelin Nuo mainiot maskuliinit kiitävissä autoissaan. Jack Kerouac matkustamisen historiassa teoksessa Mikko Lehtonen (toim.): Aatamin puvussa. Liaanilla Hemingwaysta Königiin (Tampereen yliopisto, Yleinen kirjallisuustiede, julkaisuja 28, Tampere 1995). Olen luennoinut kansainväliselle tiedeyhteisölle aiheesta Frontier In The Making. The Ideological and Intertextual Relations in the Frontier Literature ja kuluvan kuun puolessavälissä pidän esitelmän tyyliniekan subjektikäsityksestä. Tästä huomaa, että tutkijana olen keskittynyt hiukan vanhanpuoleisiin asioihin (1700-luku on intohimoni), mutta se ei estä minua tarkkailemasta ympärilläni olevaa maailmaa - seuraan kohtuullisesti Internetiä (vaikka surffailu ei itseäni kauheasti innostakaan) [sic!], musiikkia, televisiota ja ennen kaikkea elokuvaa. En tiedä kasvatustieteistä juuri mitään (osaan luetella sujuvasti kasvatusfilosofian klassisia nimiä). Vuoden 1995 kesällä toimin kustannustoimittajaharjoittelijana Vastapainossa.
Olen sosiaalinen ihminen (mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakaan) enkä ole vielä tavannut ihmistä, jonka kanssa en pystyisi tekemään töitä. Kontaktien ylläpitäminen sujuu minulta luontevasti.
Toivoakseni kaikki ylläoleva lasketaan minulle eduksi.
Jaskaa
Tämä lienee ainoa julkaistu levyarvosteluni. Täysin varma en ole. On mahdollista, että olen kirjoittanut jotain satunnaista Aviisiin tai Turun Ylioppilaslehteen. Tämä tuli Rumbassa, kirjoitin kun levyarvioruuhkassa turhautunut kaverini pyysi auttamaan.
Strippausta ikävystyneille
Music To Keep Your Wife Happy. The Exciting History of Yellow Productions 1994-2001.
Tyypillistä lounge-tyylikkyyttä tarjoaa ranskalaisen Yellow Productions -levymerkin historiaan kajoava kokoelma Music To Keep Your Wife Happy. Mukana on strippausohjeet.
Kyllähän näistä monen biisin tahdissa voisi stripatakin. Levy alkaa vauhdikkaasti mukavasti pompottavan pystybasson tukemalla Duncanin Too Deep -biisillä. Muukin kama on usein jatsahtavaa, pienillä tekno- ja elektromausteilla. Esiin nousee eritoten siististi funkahtava ja erittäin tanssittava Yasushi Iden Certain Peace. Brandyn Ritual on sekin siisti ja ennen kaikkea cool jatsi. Jazzanovan Tres bien on nimensä mukainen biisi. Ernest St. Laurentin Butterfly on kiva pop-tekno.
Välillä meno on vähän liiankin siistiä. Soittajilta ei irtoa hiki ja stripparikaan tuskin äityy dramaattisiin taivutuksiin. Monet biisit ovat aika tavanomaista 90-luvun housea ja taiteellisemmat viritykset, kuten Sohan Les enfants du bled, ovat pitkästyttäviä. Onneksi tämäntyyppisistä Silent Poetsin Prisons on hauska perheriidan kuvaus kaksine vokalisteineen.
Strippausta ikävystyneille
Music To Keep Your Wife Happy. The Exciting History of Yellow Productions 1994-2001.
Tyypillistä lounge-tyylikkyyttä tarjoaa ranskalaisen Yellow Productions -levymerkin historiaan kajoava kokoelma Music To Keep Your Wife Happy. Mukana on strippausohjeet.
Kyllähän näistä monen biisin tahdissa voisi stripatakin. Levy alkaa vauhdikkaasti mukavasti pompottavan pystybasson tukemalla Duncanin Too Deep -biisillä. Muukin kama on usein jatsahtavaa, pienillä tekno- ja elektromausteilla. Esiin nousee eritoten siististi funkahtava ja erittäin tanssittava Yasushi Iden Certain Peace. Brandyn Ritual on sekin siisti ja ennen kaikkea cool jatsi. Jazzanovan Tres bien on nimensä mukainen biisi. Ernest St. Laurentin Butterfly on kiva pop-tekno.
Välillä meno on vähän liiankin siistiä. Soittajilta ei irtoa hiki ja stripparikaan tuskin äityy dramaattisiin taivutuksiin. Monet biisit ovat aika tavanomaista 90-luvun housea ja taiteellisemmat viritykset, kuten Sohan Les enfants du bled, ovat pitkästyttäviä. Onneksi tämäntyyppisistä Silent Poetsin Prisons on hauska perheriidan kuvaus kaksine vokalisteineen.
Rikoslehtien historiaa
Tämä juttu on kyllä julkaistu, varmaan aika monessakin lehdessä, koska kirjoitin sen viitisen vuotta sitten STT:n artikkelipalvelulle (jonka kanssa asioimisesta siis kirjoitin aiemmassa postissa; joskus olen onnistunut myymään heille juttuja). Myöhemmin - tai ehkä samaan aikaan tämän kirjoittamisen kanssa - kävin vetäisemässä luennon yliopistolla aiheesta, kurssilla jonka nimi oli kait aikakauslehtijournalismi.
Rikoslehtien historiassa ei ole syytä häpeään
Rikoslehdillä on kunniakkaampi historia kuin mitä niiden epämääräinen nykyolemus antaa ymmärtää. Alibin ja Rikospostin nuhjuinen maine ei saisi peittää alleen sitä, että tosirikoslehtiä on luettu jo kauan ja että niissä on julkaistu hyvää, moneen suuntaan vaikuttanutta kirjallisuutta.
Tosirikoslehtien kulta-aika varsinkin Yhdysvalloissa, ilmiön kotimaassa, olivat 1920-1950-luvut, jolloin alan lehtiä ilmestyi kymmenittäin ja niitä myytiin kymmenen miljoonaa kappaletta joka kuukausi.
Tosirikoslehdet ovat ilmiönä samanikäisiä kuin muutkin kertomuslehdet, ts. lehdet, jotka julkaisevat viihdyttäväksi tarkoitettua kaunokirjallisuutta. Ylimpänä hierarkiassa olivat ns. slick-lehdet, jotka olivat kiiltävälle paperille painettuja laatulehtiä. Niissä julkaistiin sekä jatkokertomuksia, novelleja että artikkeleita. Slick-lehtien suosituimpia olivat mm. Saturday Evening Post, nykyään pitkälle alkuperäisistä juuristaan edennyt Cosmopolitan ja Collier's. Slick-lehtien alle arvostuksessa jäivät pulp-lehdet, jotka julkaisivat käytännössä pelkkää fiktiota, jatkokertomuksia ja novelleja. Pulp-lehdet saivat nimensä halvasta ja huonosta selluloosapitoisesta paperista.
Pahnanpohjimmaisia lehtiä olivat tosirikoslehdet. Ne olivat pulp-lehtien näköisiä ja kokoisia, mutta niiden kansikuvat olivat huonompia ja mielikuvituksettomampia. Niissä julkaistut kertomukset kertoivat kammottavista rikoksista eikä niissä ollut pyrkimystä tyylillisiin hienouksiin. Monet slick- ja pulp-lehtiin kirjoittaneet kirjailijat tarjosivat kuitenkin kertomuksia näihinkin lehtiin ja niiden vaikutus myöhempään rikoskirjallisuuteen on ollut suurempi kuin mitä yleensä ajatellaan.
Ensimmäinen tosirikoksista kertonut lehti perustettiin niinkin varhain kuin 1845. Tällöin Yhdysvalloissa alkoi ilmestyä lehti nimeltä National Police Gazette. Lehti ilmestyy edelleen, nyt vain nimellä Police Gazette.
Kultakausi alkoi kuitenkin vasta 1920-luvulla, jolloin Macfadden-niminen kustantamo alkoi julkaista lehteä nimeltä True Detective. Lehden kertomukset keskittyivät ajankohtaisiin rikoksiin, mutta kirjoittajat saattoivat poimia myös menneiden vuosisatojen outoja tai muuten tunnettuja rikoksia esille ja kirjoittaa niistä. Ensimmäiset tosirikoslehdet eivät siis uutisoineet aiheistaan, niin kuin ne tekevät nykyään.
True Detective oli menestys, ja sen rinnalle tulikin kymmenittäin uusia lehtiä. Mainittakoon muutama: Master Detective, Shocking Detective, Startling Detective, Detective World ja Underworld Detective. Nämä ja monet muut lehdet olivat pulp-lehdissä syntyneen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden aikalaisia. Sellaisissa tunnetuissa pulp-lehdissä kuin Black Mask ja Dime Detective kirjoittivat mm. Raymond Chandler ja Dashiell Hammett.
1920-1940-lukujen tosirikoslehtien kirjallisuus kannattaakin nähdä rinnakkaisena ilmiönä Chandlerin ja kumppanien tyylille. Siitä vain oli riisuttu pois loppukin tunteellisuus, adjektiivit ja psykologia. Tosirikoslehdet toteuttivat Hemingwayn jäävuori-ajatusta täydellisesti: mitään muuta ei näy kuin jäävuoren huippu.
Samanlainen erottelu voidaan tehdä ns. film noir -elokuvien eri alalajien välillä. Varsinainen film noir, romanttinen ja synkkä rikosmelodraama, vastaa kovaksikeitetyn kirjallisuuden ihanteita, mutta sen dokumentaarinen suuntaus ja sellaiset elokuvat kuin Jules Dassinin Alaston kaupunki (1949) vastaavat tosirikoslehtien ihanteita toteavuudessaan.
Tosirikoslehtien tyyli vaikutti myös poliisiromaanin syntyyn 1950-luvulla. Tällöin puhutaan kirjallisuudesta, joka yksityiskohtaisen tarkasti kertoo poliisin työstä ja rikosten selvittämisestä. Poliisiromaanin ihanteet vaikuttavat edelleen, varsinkin televisiossa, jossa NYPD Bluen kaltaiset sarjat käyttävät karua realismia tarkoin harkittuna tehokeinona.
1950-luvulla tosirikoslehtien rinnalle tulevat ensimmäiset varsinaiset miestenlehdet eli men's magazinet. Kyse ei ole seksilehdistä, niin kuin termin suomennos antaa ymmärtää, vaan miehille suunnatuista aikakauslehdistä, joissa on roiseja tosikertomuksia ja artikkeleita metsästyksestä, aseista, autoista ja viinasta. Höysteenä on tyttöjen kuvia. Tällaisista lehdistä mainittakoon Male, Man's Magazine, Adam, Gent, Escapade ja ennen kaikkea Playboy, joka alkoi ilmestyä 1953. Näissä lehdissä luotiin se miestenlehden malli, joka vaikuttaa edelleen Slitzin tapaisissa lehdissä.
Suomeen tosirikoslehdet suodattuivat juuri miestenlehden kautta. Kalle alkoi ilmestyä 1950-luvulla ja julkaisi pin up -kuvien lisäksi tosijuttuja. Mies oli nimensä mukaisesti kaikille miehille tarkoitettu lukemisto, jossa oli monia englannista käännettyjä tosijuttuja. Rikospoliisin mukana oli harvoja pelkästään rikosaineistoon keskittyviä lehtiä - se oli amerikkalaisen True Crime Adventures -lehden suora käännös.
1970-lukua voitaneen pitää tosirikoslehtien alennuskauden alkuna. Televisio ja lähiöityminen veivät ronskeilta alatyylin lehdiltä lukijat ja kuuluisien kirjailijoiden - Truman Capote, Norman Mailer - kirjoittamat tosirikoskirjat osoittivat, että rikoksista kirjoitettaessa romaanimitta on melkein välttämätön. Seksuaalirikokset täyttivät lehtien sivut ja samalla juttujen taso laski. Niissä ei enää ollut samanlaista innovatiivisuutta kuin 30-50-luvuilla. 90-luvun loppuun tultaessa Yhdysvaltojenkin kokoisessa maassa ilmestyi enää vain kuusi tosirikoslehteä. Tosirikos on siirtynyt televisioon ja lehtien taso on usein huono, mutta lajityypin historiassa ei ole mitään syytä häpeään.
Rikoslehtien historiassa ei ole syytä häpeään
Rikoslehdillä on kunniakkaampi historia kuin mitä niiden epämääräinen nykyolemus antaa ymmärtää. Alibin ja Rikospostin nuhjuinen maine ei saisi peittää alleen sitä, että tosirikoslehtiä on luettu jo kauan ja että niissä on julkaistu hyvää, moneen suuntaan vaikuttanutta kirjallisuutta.
Tosirikoslehtien kulta-aika varsinkin Yhdysvalloissa, ilmiön kotimaassa, olivat 1920-1950-luvut, jolloin alan lehtiä ilmestyi kymmenittäin ja niitä myytiin kymmenen miljoonaa kappaletta joka kuukausi.
Tosirikoslehdet ovat ilmiönä samanikäisiä kuin muutkin kertomuslehdet, ts. lehdet, jotka julkaisevat viihdyttäväksi tarkoitettua kaunokirjallisuutta. Ylimpänä hierarkiassa olivat ns. slick-lehdet, jotka olivat kiiltävälle paperille painettuja laatulehtiä. Niissä julkaistiin sekä jatkokertomuksia, novelleja että artikkeleita. Slick-lehtien suosituimpia olivat mm. Saturday Evening Post, nykyään pitkälle alkuperäisistä juuristaan edennyt Cosmopolitan ja Collier's. Slick-lehtien alle arvostuksessa jäivät pulp-lehdet, jotka julkaisivat käytännössä pelkkää fiktiota, jatkokertomuksia ja novelleja. Pulp-lehdet saivat nimensä halvasta ja huonosta selluloosapitoisesta paperista.
Pahnanpohjimmaisia lehtiä olivat tosirikoslehdet. Ne olivat pulp-lehtien näköisiä ja kokoisia, mutta niiden kansikuvat olivat huonompia ja mielikuvituksettomampia. Niissä julkaistut kertomukset kertoivat kammottavista rikoksista eikä niissä ollut pyrkimystä tyylillisiin hienouksiin. Monet slick- ja pulp-lehtiin kirjoittaneet kirjailijat tarjosivat kuitenkin kertomuksia näihinkin lehtiin ja niiden vaikutus myöhempään rikoskirjallisuuteen on ollut suurempi kuin mitä yleensä ajatellaan.
Ensimmäinen tosirikoksista kertonut lehti perustettiin niinkin varhain kuin 1845. Tällöin Yhdysvalloissa alkoi ilmestyä lehti nimeltä National Police Gazette. Lehti ilmestyy edelleen, nyt vain nimellä Police Gazette.
Kultakausi alkoi kuitenkin vasta 1920-luvulla, jolloin Macfadden-niminen kustantamo alkoi julkaista lehteä nimeltä True Detective. Lehden kertomukset keskittyivät ajankohtaisiin rikoksiin, mutta kirjoittajat saattoivat poimia myös menneiden vuosisatojen outoja tai muuten tunnettuja rikoksia esille ja kirjoittaa niistä. Ensimmäiset tosirikoslehdet eivät siis uutisoineet aiheistaan, niin kuin ne tekevät nykyään.
True Detective oli menestys, ja sen rinnalle tulikin kymmenittäin uusia lehtiä. Mainittakoon muutama: Master Detective, Shocking Detective, Startling Detective, Detective World ja Underworld Detective. Nämä ja monet muut lehdet olivat pulp-lehdissä syntyneen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden aikalaisia. Sellaisissa tunnetuissa pulp-lehdissä kuin Black Mask ja Dime Detective kirjoittivat mm. Raymond Chandler ja Dashiell Hammett.
1920-1940-lukujen tosirikoslehtien kirjallisuus kannattaakin nähdä rinnakkaisena ilmiönä Chandlerin ja kumppanien tyylille. Siitä vain oli riisuttu pois loppukin tunteellisuus, adjektiivit ja psykologia. Tosirikoslehdet toteuttivat Hemingwayn jäävuori-ajatusta täydellisesti: mitään muuta ei näy kuin jäävuoren huippu.
Samanlainen erottelu voidaan tehdä ns. film noir -elokuvien eri alalajien välillä. Varsinainen film noir, romanttinen ja synkkä rikosmelodraama, vastaa kovaksikeitetyn kirjallisuuden ihanteita, mutta sen dokumentaarinen suuntaus ja sellaiset elokuvat kuin Jules Dassinin Alaston kaupunki (1949) vastaavat tosirikoslehtien ihanteita toteavuudessaan.
Tosirikoslehtien tyyli vaikutti myös poliisiromaanin syntyyn 1950-luvulla. Tällöin puhutaan kirjallisuudesta, joka yksityiskohtaisen tarkasti kertoo poliisin työstä ja rikosten selvittämisestä. Poliisiromaanin ihanteet vaikuttavat edelleen, varsinkin televisiossa, jossa NYPD Bluen kaltaiset sarjat käyttävät karua realismia tarkoin harkittuna tehokeinona.
1950-luvulla tosirikoslehtien rinnalle tulevat ensimmäiset varsinaiset miestenlehdet eli men's magazinet. Kyse ei ole seksilehdistä, niin kuin termin suomennos antaa ymmärtää, vaan miehille suunnatuista aikakauslehdistä, joissa on roiseja tosikertomuksia ja artikkeleita metsästyksestä, aseista, autoista ja viinasta. Höysteenä on tyttöjen kuvia. Tällaisista lehdistä mainittakoon Male, Man's Magazine, Adam, Gent, Escapade ja ennen kaikkea Playboy, joka alkoi ilmestyä 1953. Näissä lehdissä luotiin se miestenlehden malli, joka vaikuttaa edelleen Slitzin tapaisissa lehdissä.
Suomeen tosirikoslehdet suodattuivat juuri miestenlehden kautta. Kalle alkoi ilmestyä 1950-luvulla ja julkaisi pin up -kuvien lisäksi tosijuttuja. Mies oli nimensä mukaisesti kaikille miehille tarkoitettu lukemisto, jossa oli monia englannista käännettyjä tosijuttuja. Rikospoliisin mukana oli harvoja pelkästään rikosaineistoon keskittyviä lehtiä - se oli amerikkalaisen True Crime Adventures -lehden suora käännös.
1970-lukua voitaneen pitää tosirikoslehtien alennuskauden alkuna. Televisio ja lähiöityminen veivät ronskeilta alatyylin lehdiltä lukijat ja kuuluisien kirjailijoiden - Truman Capote, Norman Mailer - kirjoittamat tosirikoskirjat osoittivat, että rikoksista kirjoitettaessa romaanimitta on melkein välttämätön. Seksuaalirikokset täyttivät lehtien sivut ja samalla juttujen taso laski. Niissä ei enää ollut samanlaista innovatiivisuutta kuin 30-50-luvuilla. 90-luvun loppuun tultaessa Yhdysvaltojenkin kokoisessa maassa ilmestyi enää vain kuusi tosirikoslehteä. Tosirikos on siirtynyt televisioon ja lehtien taso on usein huono, mutta lajityypin historiassa ei ole mitään syytä häpeään.
keskiviikkona, lokakuuta 17, 2007
Venus turkiksissa
Kirjoitan parin kaverini kanssa kirjaa eroottisen ja pornografisen kirjallisuuden klassikoista - sen pitäisi ilmestyä vuoden 2008 syksyllä. Alla ensimmäistä kirjoittamaani tekstiä kirjaan. Laitan sen tänne, koska julma ja hirmuinen kustannustoimittajamme sanoi lyhentävänsä sitä ainakin 1000 merkillä! Julmaa, totta totisesti, mutta eikö se vain sovi käsiteltävään kirjaan... Nytkin tekstistä tosin tuntui jäävän paljon oleellisia asioita pois - toisaalta kirja onkin tarkoitettu yleiselle lukijalle, jota eivät Krafft-Ebingit kiinnosta.
Leopold von Sacher-Masoch: Venus turkiksissa
Masokismi on niin sanottu neologismi eli uudismuodoste, jonka kehitteli 1800-luvun lopun merkittävä tutkija Richard von Krafft-Ebing teoksessaan Psychopathia sexualis (1886). Hän käytti pohjana värisokeutta merkitsevää sanaa "daltonismi", mutta varsinaisesti termi on peräisin itävaltalaiselta kirjailija Leopold von Sacher-Masochilta. von Sacher-Masochin teoksista tunnetuin ja ehkäpä ainoa, jota edelleen luetaan, on Venus turkiksissa, kertomus miehestä, joka tekee sopimuksen rakastamansa naisen kanssa: mies alistuu naisen orjaksi ja nainen saa tehdä miehelle mitä haluaa, pettää, pahoinpidellä ja jopa tappaa, jos sille päälle sattuu. Nykymittapuiden mukaan lyhyessä kirjassa on muutama raakalaismainen ruoskintakohtaus, joita von Sacher-Masochin käyttämä runollinen kieli tosin pehmentää.
Leopold von Sacher-Masoch ei omana aikanaan kuitenkaan ollut missään kirjallisessa marginaalissa, vaikka nykynäkökulmasta katsoen siltä saattaisikin näyttää. Hän oli suosittu ja palkittu kirjailija, jonka teoksista keskusteltiin. Venus turkiksissa ei ollut hänen pääteoksensa, vaan sellaisina on pidettävä hänen laajoja historiallisia romaanejaan. Suosionsa huipulla von Sacher-Masochia pidettiin Goethen perillisenä, ja hän osoitti lukuisissa teksteissään sosialistisia ja utopistisia mielipiteitä.
Vuonna 1869 ilmestynyt Venus turkiksissa oli osa laajaa novellien ja lyhyiden romaanien sarjaa, jota von Sacher-Masoch kutsui nimellä "Kainin perintö". Ennen kirjan kirjoittamista kirjailija oli tehnyt sopimuksen silloisen rakastajansa, paronitar Fanny Pistor Bogdanoffin kanssa: von Sacher-Masoch olisi paronittaren orja, aivan kuten kirjassa. Pari matkusti Italiaan junalla - kirjailija käytti kolmatta luokkaa paronittaren matkustaessa mukavasti ensimmäisessä luokassa. Kohtaus toistuu kirjassa, kuten myös tapa kutsua von Sacher-Masochia "Gregoriksi". Kirjassa tarinaansa kertova Severin Kusiemski yöpyy lämmittämättömissä vinttikomeroissa ja kerran hänet jopa paiskataan sidottuna kylmään kellariin. Nöyryytysten jälkeen parin rakkaus on kahta lujempaa.
Severinin rakastettu Wanda von Dunajew alkaa kuitenkin kyllästyä mieheen. Lopussa hän vakuuttaa Severinille rakkauttaan ja lupaa mennä tämän kanssa naimisiin - mutta vain jos hän saa ruoskia miehen vielä kerran. Severin suostuu ja kun hän on sidottuna pylväässä kiinni, esiin astuu venäläinen ruhtinas, julma ja atleettinen mies, johon Wanda von Dunajew on ihastunut. Wanda antaa ruoskan ruhtinaalle ja kehottaa tätä olemaan kuuntelematta miehen avunhuutoja. Rakkaus ei villiä ja veristä pieksemistä tietenkään kestä, ja kirja päättyy von Sacher-Masochin muillekin teoksille ominaiseen naisvihamieliseen eetokseen.
Erikoisinta von Sacher-Masochin kirjassa on turkkifetissi. Severin Kusiemski haluaa nähdä valtiattarensa ja pahoinpitelijänsä pukeutuneena hienoimpiin turkiksiin, näädän- ja kärpännahkaviittoihin. Nykylukija odottaisi saavansa lukea nahkainnostuksesta - PVC-muoviahan ei tietenkään 1860-luvulla ollut saatavilla. Myös antiikin taideteoksiin ja filosofiseen keskusteluun liittyvät viittaukset tuntuvat oudoilta, kun von Sacher-Masoch yrittää keksiä moraalisia perusteluja tarpeelle tulla alistetuksi.
Monille von Sacher-Masochin kuvailemat kohtaukset eivät todennäköisesti toimisi eroottisena innoituksena, mutta kirjailijan innostusta aiheeseen ei voi kiistää. Päähenkilön antautuminen rakastamalleen naiselle on täydellistä ja hänen rakkautensa julmaa valtiatarta kohtaan on ehdotonta. Kirjan kliimaksi on varmasti lopullisimpia kolmiodraaman kuvauksia, joita kirjallisudessa on nähty.
Sacher-Masochin loppuelämä ei ollut kovin onnellinen. Hän solmi avioliiton vuonna 1873 Aurora von Römelinin kanssa, mutta lukuisista yrityksistään huolimatta Sacher-Masoch ei saanut naista innostumaan uusista sopimuksista. Pari erosi ja lopulta von Sacher-Masoch alkoi kärsiä mielenterveysongelmista. Hän kuoli vuonna 1895 - huhu tosin kertoo, että hän kuoli mielisairaalassa vasta vuonna 1905.
Leopold von Sacher-Masoch: Venus turkiksissa
Masokismi on niin sanottu neologismi eli uudismuodoste, jonka kehitteli 1800-luvun lopun merkittävä tutkija Richard von Krafft-Ebing teoksessaan Psychopathia sexualis (1886). Hän käytti pohjana värisokeutta merkitsevää sanaa "daltonismi", mutta varsinaisesti termi on peräisin itävaltalaiselta kirjailija Leopold von Sacher-Masochilta. von Sacher-Masochin teoksista tunnetuin ja ehkäpä ainoa, jota edelleen luetaan, on Venus turkiksissa, kertomus miehestä, joka tekee sopimuksen rakastamansa naisen kanssa: mies alistuu naisen orjaksi ja nainen saa tehdä miehelle mitä haluaa, pettää, pahoinpidellä ja jopa tappaa, jos sille päälle sattuu. Nykymittapuiden mukaan lyhyessä kirjassa on muutama raakalaismainen ruoskintakohtaus, joita von Sacher-Masochin käyttämä runollinen kieli tosin pehmentää.
Leopold von Sacher-Masoch ei omana aikanaan kuitenkaan ollut missään kirjallisessa marginaalissa, vaikka nykynäkökulmasta katsoen siltä saattaisikin näyttää. Hän oli suosittu ja palkittu kirjailija, jonka teoksista keskusteltiin. Venus turkiksissa ei ollut hänen pääteoksensa, vaan sellaisina on pidettävä hänen laajoja historiallisia romaanejaan. Suosionsa huipulla von Sacher-Masochia pidettiin Goethen perillisenä, ja hän osoitti lukuisissa teksteissään sosialistisia ja utopistisia mielipiteitä.
Vuonna 1869 ilmestynyt Venus turkiksissa oli osa laajaa novellien ja lyhyiden romaanien sarjaa, jota von Sacher-Masoch kutsui nimellä "Kainin perintö". Ennen kirjan kirjoittamista kirjailija oli tehnyt sopimuksen silloisen rakastajansa, paronitar Fanny Pistor Bogdanoffin kanssa: von Sacher-Masoch olisi paronittaren orja, aivan kuten kirjassa. Pari matkusti Italiaan junalla - kirjailija käytti kolmatta luokkaa paronittaren matkustaessa mukavasti ensimmäisessä luokassa. Kohtaus toistuu kirjassa, kuten myös tapa kutsua von Sacher-Masochia "Gregoriksi". Kirjassa tarinaansa kertova Severin Kusiemski yöpyy lämmittämättömissä vinttikomeroissa ja kerran hänet jopa paiskataan sidottuna kylmään kellariin. Nöyryytysten jälkeen parin rakkaus on kahta lujempaa.
Severinin rakastettu Wanda von Dunajew alkaa kuitenkin kyllästyä mieheen. Lopussa hän vakuuttaa Severinille rakkauttaan ja lupaa mennä tämän kanssa naimisiin - mutta vain jos hän saa ruoskia miehen vielä kerran. Severin suostuu ja kun hän on sidottuna pylväässä kiinni, esiin astuu venäläinen ruhtinas, julma ja atleettinen mies, johon Wanda von Dunajew on ihastunut. Wanda antaa ruoskan ruhtinaalle ja kehottaa tätä olemaan kuuntelematta miehen avunhuutoja. Rakkaus ei villiä ja veristä pieksemistä tietenkään kestä, ja kirja päättyy von Sacher-Masochin muillekin teoksille ominaiseen naisvihamieliseen eetokseen.
Erikoisinta von Sacher-Masochin kirjassa on turkkifetissi. Severin Kusiemski haluaa nähdä valtiattarensa ja pahoinpitelijänsä pukeutuneena hienoimpiin turkiksiin, näädän- ja kärpännahkaviittoihin. Nykylukija odottaisi saavansa lukea nahkainnostuksesta - PVC-muoviahan ei tietenkään 1860-luvulla ollut saatavilla. Myös antiikin taideteoksiin ja filosofiseen keskusteluun liittyvät viittaukset tuntuvat oudoilta, kun von Sacher-Masoch yrittää keksiä moraalisia perusteluja tarpeelle tulla alistetuksi.
Monille von Sacher-Masochin kuvailemat kohtaukset eivät todennäköisesti toimisi eroottisena innoituksena, mutta kirjailijan innostusta aiheeseen ei voi kiistää. Päähenkilön antautuminen rakastamalleen naiselle on täydellistä ja hänen rakkautensa julmaa valtiatarta kohtaan on ehdotonta. Kirjan kliimaksi on varmasti lopullisimpia kolmiodraaman kuvauksia, joita kirjallisudessa on nähty.
Sacher-Masochin loppuelämä ei ollut kovin onnellinen. Hän solmi avioliiton vuonna 1873 Aurora von Römelinin kanssa, mutta lukuisista yrityksistään huolimatta Sacher-Masoch ei saanut naista innostumaan uusista sopimuksista. Pari erosi ja lopulta von Sacher-Masoch alkoi kärsiä mielenterveysongelmista. Hän kuoli vuonna 1895 - huhu tosin kertoo, että hän kuoli mielisairaalassa vasta vuonna 1905.
torstaina, lokakuuta 04, 2007
Vielä kerran unohdettuja
Artikkeli, jota tarjosin STT:lle. Aihe kiinnosti alun perin, mutta jätin tekstin kesken, kun artikkelitoimituksen päätoimittaja lopulta kuitenkin torppasi aiheen.
Suomen unohdetut kirjailijat
"Unohdetulla haudallamme / lause kyyristyy hyppyyn". Näin kirjoitti suomenruotsalainen runoilija ja prosaisti Elmer Diktonius, joka on itseoikeutetusti kirjallisuutemme klassikko.
Diktonius, kuten kuka tahansa kirjailija, oli luonnollisesti huolissaan, että hänet unohdetaan. Tai sitten hän tarkoitti, että vaikka hänet kirjailijana unohdetaan, sanat jäävät elämään.
Sanatkin voivat unohtua. On lukemattomia kirjailijoita, joiden lause ei voi kyyristyä hyppyyn, koska heitä ei lueta. Heidän kirjojaan ei lainata kirjastoista eikä osteta divareista eivätkä heitä ja heidän teoksiaan tunne sellaisetkaan, jotka muutoin tuntevat kotimaista kirjallisuutta.
Keskustelin jokin aika sitten erään laveasti kotimaisen kirjallisuuden historiaa tuntevan turkulaisen kirjailijan kanssa Ville Paakonmaasta ja tämän teoksesta Taivas kuvastuu veteen, joka ilmestyi Pellervo-seuran kustantamana vuonna 1955. Tuttavani ei ollut koskaan kuullutkaan Paakonmaasta, vaikka pohjoiskarjalaisella kirjailijalla oli tupansa seinällä sentään ollut presidentti Kekkosen lähettämä kiitoskirje!
Miksi Paakonmaa sitten pitäisi muistaa? Hän kirjoitti 1950-luvulta 1970-luvulle kaksi romaania, yhden novellikokoelman ja yhden nuortenkirjan Veikko Haakanan kanssa. Paakonmaan kestävin teos lienee juuri Taivas kuvastuu veteen, joka tuntui vuonna 1955 jo taatusti vanhentuneelta. Se on murresanoin ryyditetty kertomus pojasta, joka huutolaiseksi jouduttuaan joutuu keskelle helvettiä. Häntä kiusataan fyysisesti ja seksuaalisesti ja häntä nimitellään niin että hän lopulta alkaa uskoakin olevansa idiootti ja rujo. Kirja herätti aikoinaan laajaa huomiota ja Matti Kuusi kirjoitti arvostelussaan, että jos teos olisi kirjoitettu 1800-luvun lopussa, sitä luettaisiin nyt kansakoulussa. 1950-luvun kirjallisuuskeskustelu tosin sivuutti perinteiset maalaismaisemaan sijoittuvat teokset eikä kirjaa Kuusen mukaan löydettäisi "Rintalan ja Waltarin varjosta".
Ei ole löydetty sittemminkään, vaikka kirja hakee vertaistaan vaikkapa Jerzy Kosinskin Kirjava lintu -teoksesta, jossa nuori poika kokee natsimiehityksen kauhut sodanaikaisessa Puolassa. Kummatkin kirjat ovat yhtä järisyttävää luettavaa.
Yksi syy Paakonmaan unohtamiseen ovat niin sanotut kirjallisuuden kaanonit. Suomalainen kirjallisuudenhistoria on korostanut 1950-luvussa modernismin esiinnousua ja älyllistä etäännyttämistä. Paakonmaan kirja ei sovi viralliseen kirjallisuudenhistoriaan eikä siitä näin ollen puhuta historiateoksissa. Kun Paakonmaan seuraava teos, pienoisromaanista ja kolmesta novellista koostuva Lukitut ilmestyi 1965, hänen tyyliään oli arvatenkin kustantamossa muutettu paremmin sopimaan modernististen tyyli-ihanteiden kanssa.
Samaan kirjallisuudenhistoriaan ei tunnu myöskään mahtuvan viihde. Suomi on ollut täynnä kevyttä viihdettä kirjoittavia kirjailijoita, joiden kohtalo on ollut unohtua. Monet muistavat vielä Outsiderin eli Aarne Haapakosken ja Marton Taigan eli Martti Löfbergin, mutta kukaan ei muista Lea Leksiä ja Paavo Fossia, vaikka jälkimmäinen voitti vuonna 1954 Helsingin Sanomien järjestämän kansainvälisen novellikilpailun hienolla sisällissotaa kuvaavalla tarinallaan "Hetkiä". Se ilmestyi saman vuosikymmenen lopulla hänen kirjassaan Kertomuksia. Fossi oli aiemmin elättänyt itseään ja myöhemmin ansainnut sivutuloja kirjoittamalla kymmeniä novelleja erilaisiin lehtiin, aina jännityslukemistoista Apuun ja Seuraan.
Lea Leksi oli myös ahkera novellisti. Hän oli erikoistunut niin sanottuun naisten hömppään ja lajityyppiä edustavat myös kaksi hänen romaaneistaan, Anita Noran nimellä ilmestynyt
Suomen unohdetut kirjailijat
"Unohdetulla haudallamme / lause kyyristyy hyppyyn". Näin kirjoitti suomenruotsalainen runoilija ja prosaisti Elmer Diktonius, joka on itseoikeutetusti kirjallisuutemme klassikko.
Diktonius, kuten kuka tahansa kirjailija, oli luonnollisesti huolissaan, että hänet unohdetaan. Tai sitten hän tarkoitti, että vaikka hänet kirjailijana unohdetaan, sanat jäävät elämään.
Sanatkin voivat unohtua. On lukemattomia kirjailijoita, joiden lause ei voi kyyristyä hyppyyn, koska heitä ei lueta. Heidän kirjojaan ei lainata kirjastoista eikä osteta divareista eivätkä heitä ja heidän teoksiaan tunne sellaisetkaan, jotka muutoin tuntevat kotimaista kirjallisuutta.
Keskustelin jokin aika sitten erään laveasti kotimaisen kirjallisuuden historiaa tuntevan turkulaisen kirjailijan kanssa Ville Paakonmaasta ja tämän teoksesta Taivas kuvastuu veteen, joka ilmestyi Pellervo-seuran kustantamana vuonna 1955. Tuttavani ei ollut koskaan kuullutkaan Paakonmaasta, vaikka pohjoiskarjalaisella kirjailijalla oli tupansa seinällä sentään ollut presidentti Kekkosen lähettämä kiitoskirje!
Miksi Paakonmaa sitten pitäisi muistaa? Hän kirjoitti 1950-luvulta 1970-luvulle kaksi romaania, yhden novellikokoelman ja yhden nuortenkirjan Veikko Haakanan kanssa. Paakonmaan kestävin teos lienee juuri Taivas kuvastuu veteen, joka tuntui vuonna 1955 jo taatusti vanhentuneelta. Se on murresanoin ryyditetty kertomus pojasta, joka huutolaiseksi jouduttuaan joutuu keskelle helvettiä. Häntä kiusataan fyysisesti ja seksuaalisesti ja häntä nimitellään niin että hän lopulta alkaa uskoakin olevansa idiootti ja rujo. Kirja herätti aikoinaan laajaa huomiota ja Matti Kuusi kirjoitti arvostelussaan, että jos teos olisi kirjoitettu 1800-luvun lopussa, sitä luettaisiin nyt kansakoulussa. 1950-luvun kirjallisuuskeskustelu tosin sivuutti perinteiset maalaismaisemaan sijoittuvat teokset eikä kirjaa Kuusen mukaan löydettäisi "Rintalan ja Waltarin varjosta".
Ei ole löydetty sittemminkään, vaikka kirja hakee vertaistaan vaikkapa Jerzy Kosinskin Kirjava lintu -teoksesta, jossa nuori poika kokee natsimiehityksen kauhut sodanaikaisessa Puolassa. Kummatkin kirjat ovat yhtä järisyttävää luettavaa.
Yksi syy Paakonmaan unohtamiseen ovat niin sanotut kirjallisuuden kaanonit. Suomalainen kirjallisuudenhistoria on korostanut 1950-luvussa modernismin esiinnousua ja älyllistä etäännyttämistä. Paakonmaan kirja ei sovi viralliseen kirjallisuudenhistoriaan eikä siitä näin ollen puhuta historiateoksissa. Kun Paakonmaan seuraava teos, pienoisromaanista ja kolmesta novellista koostuva Lukitut ilmestyi 1965, hänen tyyliään oli arvatenkin kustantamossa muutettu paremmin sopimaan modernististen tyyli-ihanteiden kanssa.
Samaan kirjallisuudenhistoriaan ei tunnu myöskään mahtuvan viihde. Suomi on ollut täynnä kevyttä viihdettä kirjoittavia kirjailijoita, joiden kohtalo on ollut unohtua. Monet muistavat vielä Outsiderin eli Aarne Haapakosken ja Marton Taigan eli Martti Löfbergin, mutta kukaan ei muista Lea Leksiä ja Paavo Fossia, vaikka jälkimmäinen voitti vuonna 1954 Helsingin Sanomien järjestämän kansainvälisen novellikilpailun hienolla sisällissotaa kuvaavalla tarinallaan "Hetkiä". Se ilmestyi saman vuosikymmenen lopulla hänen kirjassaan Kertomuksia. Fossi oli aiemmin elättänyt itseään ja myöhemmin ansainnut sivutuloja kirjoittamalla kymmeniä novelleja erilaisiin lehtiin, aina jännityslukemistoista Apuun ja Seuraan.
Lea Leksi oli myös ahkera novellisti. Hän oli erikoistunut niin sanottuun naisten hömppään ja lajityyppiä edustavat myös kaksi hänen romaaneistaan, Anita Noran nimellä ilmestynyt
Unohdetut kirjailijat
Minulta ilmestyy Helsingin kirjamessuille kirja Unohdetut kirjailijat 2. Se on siis jatkoa keväällä ilmestyneelle, sivumäärältään pienemmälle teokselle. Yritin hyödyntää esipuhetta tarjoamalla sen pohjalle kirjoittamaani tekstiä STT:n artikkelipalveluun. Ainakaan tässä muodossaan se ei kelvannut - enkä tätä kirjoittaessani tiedä, jaksaako palvelun pomo enää lukea toista versiota. Hän esimerkiksi sanoi sähköpostissaan, että "useimmat kirjailijat ansaitsevat unohduksen". Ei kovin rohkaiseva lähtökohta kirjallisuudenhistorian kirjoittamiselle! Onhan meillä toki Väinö Linna ja Mika Waltari ja keitäs muita niitä sitten enää olikaan...
On tässä tietty ongelmia, loppu vaikuttaa nyt sitä lukiessani vähän äkkinäiseltä ja sekavalta.
Edit 2: Vielä kerran vastattiin. Toivottiin tekstiä esimerkiksi Maila Talviosta. Hänestä google löytää melkein 17 000 sivua, kun Ville Paakonmaasta esimerkiksi tulee vain 17. Onko se jokin syy vielä kerran nostaa Talvion kaltainen kirjailija esille? Onko hän unohdettu? Ilmeisesti minulla on liian tiukat kriteerit unohtumiselle, mutta minusta unohtunut tarkoittaa sitä, että kirjailijaa ei muista enää kukaan. Talvion tietää ja muistaa aivan liian moni, että hänestä olisi kirjoitettavaksi tämmöiseen asti. Ideani kirjassa on siis kirjoittaa niistä, joista ei ole kukaan koskaan kirjoittanut (paitsi Raoul Palmgren, mutta veikkaisin, että monikaan ei ole lukenut hänen työläiskirjallisuuden historioitaan alusta loppuun vieläpä niin että muistaisi niistä jotain).
On tässä tietty ongelmia, loppu vaikuttaa nyt sitä lukiessani vähän äkkinäiseltä ja sekavalta.
Edit: Vastattiin. Oli luultu STT:ssä, että kirjani käsittelee aikoinaan suosittuja kirjailijoita, jotka nyt on unohdettu. Pitäisikö taas kirjoittaa Toivo Pekkasesta ja Iris Uurrosta? Kirjallisuudenhistoriat ovat heitä täynnä. Itse asiassa kirjallisuudenhistoriathan käsittelevät suureksi osaksi kirjailijoita, jotka ovat joskus olleet suosittuja, mutta eivät ole enää ja ovat käytännössä jopa unohdettuja.
Edit 2: Vielä kerran vastattiin. Toivottiin tekstiä esimerkiksi Maila Talviosta. Hänestä google löytää melkein 17 000 sivua, kun Ville Paakonmaasta esimerkiksi tulee vain 17. Onko se jokin syy vielä kerran nostaa Talvion kaltainen kirjailija esille? Onko hän unohdettu? Ilmeisesti minulla on liian tiukat kriteerit unohtumiselle, mutta minusta unohtunut tarkoittaa sitä, että kirjailijaa ei muista enää kukaan. Talvion tietää ja muistaa aivan liian moni, että hänestä olisi kirjoitettavaksi tämmöiseen asti. Ideani kirjassa on siis kirjoittaa niistä, joista ei ole kukaan koskaan kirjoittanut (paitsi Raoul Palmgren, mutta veikkaisin, että monikaan ei ole lukenut hänen työläiskirjallisuuden historioitaan alusta loppuun vieläpä niin että muistaisi niistä jotain).
Suomen unohdetut kirjailijat
"Unohdetulla haudallamme / lause kyyristyy hyppyyn". Näin kirjoitti suomenruotsalainen runoilija ja prosaisti Elmer Diktonius, joka on itseoikeutetusti kirjallisuutemme klassikko.
Diktonius, kuten kuka tahansa kirjailija, oli luonnollisesti huolissaan, että hänet unohdetaan. Tai sitten hän tarkoitti, että vaikka hänet kirjailijana unohdetaan, sanat jäävät elämään.
Sanatkin voivat unohtua. On lukemattomia kirjailijoita, joiden lause ei voi kyyristyä hyppyyn, koska heitä ei lueta. Heidän kirjojaan ei lainata kirjastoista eikä osteta divareista eivätkä heitä ja heidän teoksiaan tunne sellaisetkaan, jotka muutoin tuntevat kotimaista kirjallisuutta.
Keskustelin jokin aika sitten erään laveasti kotimaisen kirjallisuuden historiaa tuntevan turkulaisen kirjailijan kanssa Ville Paakonmaasta ja tämän huutolaispojan väkivaltaista elämää kuvaavasta teoksesta Taivas kuvastuu veteen, joka ilmestyi Pellervo-seuran kustantamana vuonna 1955. Tuttavani ei ollut koskaan kuullutkaan Paakonmaasta, vaikka pohjoiskarjalaisella kirjailijalla oli tupansa seinällä sentään ollut presidentti Kekkosen lähettämä kiitoskirje!
Uudemmatkin kirjat voivat kadota. Kuka tuntee Arto Merenheimon huumeromaanin Mike vaan only, joka ilmestyi ilman painovuotta 1980-luvun lopussa? Omakustanteinen pokkari on ollut tietyissä piireissä kulttiromaani, mutta kunnialliset kirjallisuudenlukijat ovat pysyneet siitä kaukana. Totta kyllä, kirja julkaistiin pienenä painoksena uudestaan vuonna 2001, mutta tuntuu siltä kuin uusintapainoskin olisi jo painunut unohduksiin.
Katoavainen on mainen kunnia, sanoivat jo muinaiset roomalaiset ja olivat hyvin, hyvin oikeassa.
Miksi kukaan - edes oman alansa historiaa tunteva kirjailija - ei sitten tunne Paakonmaan tuotantoa? Samanlaisia kirjailijoita voisi luetella kymmeniä, ellei satoja, kaikki unohdettuja.
Syitä on monia. Yksi on se, että kirjallinen kulttuuri itse suosii unohtamista. Jos menneitä kirjailijoita ei unohdettaisi, uusien kirjailijoiden julkaiseminen olisi turhaa. Lisäksi lehtien harrastama tapa pitää kritiikkejä uutisina saa tyystin unohtamaan jo kaksi vuotta sitten julkaisseet kirjailijat.
Suomeen myös mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Pitkään tämä totuus oli proosan puolella yhteiskunnallinen, sosiaalinen realismi. Runouden puolella korostettiin 1950-luvulta alkaen älyllisyyttä ja etäisyyttä, myöhemmin 1970-luvulla poliittisuutta. Muut kirjalliset muodot painettiin piiloon.
Postmodernismin pastissinomainen leikittely mullisti 1980-luvun lopulla totutut kuviot ja esiin nousi uusia kirjallisuuden muotoja. Kuka toisaalta muistaa 30 vuoden kuluttua Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan postmodernistisia romaaneja? Unohdusta voi pitää myös armeliaana tekona.
Nyt vallitsevat viihteellisyys ja dekkarinomainen imu, mitä ikinä ne sitten tarkoittavatkaan. Veikkaukseni on, että moniakaan 2000-luvun alussa esille tulleita kirjailijoita ei juuri lueta enää 2040-luvulla.
Toisaalta unohdetun kirjailijan lukeminen ja hänen tuotantoonsa ja elämäänsä tutustuminen avaa aina uusia näköaloja sekä Suomen että suomalaisen kirjallisuuden historiaan. On vain lukijasta kiinni, pääseekö hän kiinni vanhoihin kerrontaratkaisuihin tai vanhahtavaan kieleen tai moraalisäännöstöön.
Usein tosin unohdetut kirjailijat ovat voineet olla oman aikansa radikaaleja, kuten 1930-luvulla mitattoman runouden ja kansallissosialismin puolesta puhunut Yrjö Koivukari. Unohdettujen kirjailijoiden rivistö on suomalaisen kirjallisuudenhistorian kirjoittamaton luku.
sunnuntaina, syyskuuta 16, 2007
Poistoja Pulpografiasta
Pulpografiassa piti olla myös tällainen teksti perässä. Se alkoi tuntua turhalta ja otin sen pois. Vanhentunut se varmasti onkin, ja olin lisäksi melkein katteettoman optimistinen sen suhteen, että kirjani voisi aloittaa valtavan pokkarikeräilyn. On totta, että Ilves-sarjaa kerätään samoin kuin muita vanhoja sarjoja ja ehkä ekoja Puuma-sarjan kirjoja, mutta pokkareita halveksitaan silti edelleen. No, kirjojen käännöksetkin ovat usein huonoja, mutta minusta ne ovat usein parempia kuin luullaan. Jotkut lukevat sarjoista vain tunnettuja kirjailijoita, kuten Ed McBainia, jonka teoksien käännökset ilmestyivät Ilves-sarjassa silloin kun käännökset olivat vielä lyhennettyjä! Monet esimerkiksi Manhattan-sarjan kirjat ovat kokonaisia. Tai ainakin melkein. Vertailun tekeminen olisi äärimmäisen hankalaa, aikaa ja rahaa viepää.
Lisäksi naiivilta tuntuu usko, että kirjojen hinnat eivät nousisi yli kahdenkymmenen markan - eurokorotus on ollut erityisen tuntuva käytetyissä kirjoissa ja jos joku arvonsa tunteva divari laittaa vanhoja Ilveksiä myyntiin, niiden hinta on vähintään viisi euroa. (Jos on nokkela ja ehtivä, kirjoja kyllä saa vielä 50 sentillä.)
Perässä on vielä lista henkilöistä, joiden keksijää en ollut pystynyt selvittämään, jonka toivoin herättävän kiinnostusta, mutta se jätettiin silti pois, ehkä toimittajana olleen Outi Karemaan ansiosta. Mutta jos joku jollain maagisella tavalla tietää, keistä kirjailijoista on kyse, niin minulle saa kernaasti laittaa viestiä!
Liite 5: Keräilystä
Kun tehdään tällainen bibliografia, seurauksena on yleensä se, että alan keräily kasvaa. Tämä taas tarkoittaa aina sitä, että keräilykohteiden hinnat nousevat.
Tätä en kuitenkaan välttämättä toivo. Tuntuisi järkevältä, että kirjassani esiteltyjen pokkarien hinta ei nousisi yli kahdenkympin. Tutkimustyötä tehdessäni normaali hinta näille kirjoille oli viiden markan molemmin puolin. Joistakin Ilves-sarjan kirjoista joutui maksamaan hiukan enemmän, liekö johtunut sarjan tyylikkäästä ulkoasusta.
Keräiltäviä sarjoja ovat nähdäkseni kaikki ne, joiden julkaisu aloitettiin jo 1950-luvulla eli Tiikeri, Pantteri, Lukki ja Kultamitalikirja. Vuonna 1960 aloittanut Ilves on laatunsa puolesta kuitenkin kaikkein keräiltävin -- myös sen takia, että koko sarjan kokoaminen tuntuu mahdolliselta, mutta on kuitenkin vaikeaa, sillä sarjassa on harvinaisiakin kirjoja. Näin ajatellen David Goodisin Murhan sävel (Ilves 56) olisi erinomainen keräilykohde. Se on myös riittävän laadukas kirja ollakseen joskus tulevaisuudessa kallis ja hintansa veroinen. Puuma- ja Manhattan-sarjoissakin on hamuamisen arvoisia kirjoja, varsinkin Howard Brownen Kaksinkertainen erehdys (nro 30) oli hankala löytää. Sarjoissa on kuitenkin paljon joko täysin tuntemattomia kirjailijoita ja ainakin itseni mielenkiinnottomina pitämiä englantilaisia diletantteja, kuten Peter Cheyneyä.
Ed Lacyn Houkutus (Ässä 4) oli myös melko vaikea löytää, mutta sen keräilyarvoa saattaa heikentää se, että kirja näyttää typerältä salaperäisine meksikolaisineen. Erittäin harvinainen näyttää olevan myös Robert Sidney Bowenin Timanttisormus morsiamelle (Tiikeri 14), samoin Day Keenen Ansa (Ässä 1) ja Stewart Sterlingin Liekkeihin hävinneet jäljet (Tiikeri 9).
Kioskikirjojen harvinaisuus on kuitenkin suhteellista. Suomessa ei enää juurikaan ole kioskikirjoihin ja lehtiin keskittyneitä ”divareita”. Kun aloitin näiden kirjojen keräämisen vuosina 1997-1998, tällaisia paikkoja oli vielä monta, mutta tämän kirjan tekemisen aikana monet lopettivat. Euralaisen Malekan omistaja sanoi minulle maaliskuussa 2000, että kioskikirjat ovat kaikkein huonoimmin kaupaksi menevää tavaraa - ei ihme, että hän piti niitä laatikoissa varastossaan ja liikkeessä oli korkeintaan kaksi hyllymetriä lännenkirjoja ja pari Ilvestä. Suurimmassa osassa tällaisista paikoista kirjoja on kuitenkin huikeita määriä eikä vaadi kuin tarkkaavaista silmää huomata harvinaisuudetkin. Olen nähnyt mm. Manhattan-sarjan Elmore Leonardeista pyydettävän 30 markkaa, mikä tuntuu huikealta, kun tietää, että Suomen divareissa niitä on kolmella markalla saatavana laatikkokaupalla.
Tällä paradoksilla - että kirjoja on hyvin saatavilla ja samalla niitä kuitenkin ostetaan vähän - on varmasti jotain tekemistä sen kanssa, että kirjojen oletettu lukijakunta eli työtätekevät alaluokan miehet eivät enää lue mitään. Ne, jotka ylipäätään lukevat, löytävät kovakantisista kirjoista "parempaa" luettavaa, ja ne, jotka ennen lukivat kioskikirjoja, katsovat videoita. Samanlainen kehityskulku on käyty läpi Yhdysvalloissakin, jossa suoraan videolle tuotettavien elokuvien määrä on suurempi kuin missään muualla. Näidenkin kohdalla on kuitenkin alkanut samanlainen prosessi kuin alkuperäistenkin kioskikirjojen kohdalla: osan niistä huomataan olevan kunnianhimoisia ja niiden tekijät saavat mainetta. Näin on käynyt jo John Dahlille, jonka kioskikirjamainen Tapa minut (1989) ilmestyi alunperin vain videolla.
Keräilyssä kannattaisi kuitenkin ottaa huomioon kirjailijoiden laatu - se on nähdäkseni tärkein kriteeri näitä kirjoja hinnoiteltaessa ja haluttaessa. Nick Carter -sarja ei välttämättä tule keräilykohteeksi, vaikka sarjan sosiologisen ja kirjallisuushistoriallisen mielenkiinnon vuoksi voisi kuvitella näin toisaalta käyvänkin - ovathan 1960-luvun Carterit suoraa jatkoa 1800-luvun loppupuolen dime novel -perinteelle. Toisaalta jos joku haluaa esimerkiksi täydellisen valikoiman Michael Collinsin eli Dennis Lyndsin kirjoja, hänen pitäisi hankkia myös kolme Nick Carter -kirjaa. Sama pätee Martin Cruz Smithiin.
Toivoisi kuitenkin, että vaikka pokkareita ei Suomessa alettaisikaan keräillä mitenkään aktiivisesti liikkeet luopuisivat harmillisesta tavasta laittaa kirjoihin hintalaput. Ne repäisevät useasti kirjan kannesta palan mennessään. Pokkareita tulisi kohdella samalla kunnioituksella kuin muitakin kirjoja.
Liite 2: Tuntemattomia sankareita
Seikkailujen Maailmassa ja Iskussa suomennettiin paljon anonyymejä kovaksikeitettyjä rikosnovelleja, jotka vaikuttavat amerikkalaisilta. Kirjailijoiden nimien puuttuminen on erityisen harmillista, koska tietämäni mukaan amerikkalaisissa pulp-lehdissä ei juurikaan julkaistu nimettömiä tekstejä. Olen koonnut tähän listan tärkeimmistä novellihenkilöistä, joiden tekijää en ole onnistunut selvittämään. Suurin osa on 1930--40-luvun novelleja, kolme viimeistä esiintyivät 1950-luvulla. Jotkut esiintyvät useammassakin novellissa.
Carrhart
Art Casey
Hap Collins [kyllä, sama nimi kuin Joe Lansdalen sarjahahmolla!]
Matt Devon
Jones
Streak McShea
Pat Muldoon
Joe Portugal [tämän niminen sankari seikkailee myös nykyään kirjoitetuissa kirjoissa]
Bulldog Ryan
Stevenson, lentoyhtiön etsivä
Bill Thorne
Bart Trevor
Jeff Dixon
Sidney Gordon
Mike Blair [tämän selvitin myöhemmin - kyse on Hank Searlsin sarjahahmosta, joka seikkaili Dime Detectivessa 40-luvulla; Seikkailujen Maailmassa tuli nimettömänä yksi Blair-juttu 50-luvulla, ja Searlsilta käännettiin myöhemmin kaksi Tappajahain jatko-osien kirjaversiota!)
Lisäksi naiivilta tuntuu usko, että kirjojen hinnat eivät nousisi yli kahdenkymmenen markan - eurokorotus on ollut erityisen tuntuva käytetyissä kirjoissa ja jos joku arvonsa tunteva divari laittaa vanhoja Ilveksiä myyntiin, niiden hinta on vähintään viisi euroa. (Jos on nokkela ja ehtivä, kirjoja kyllä saa vielä 50 sentillä.)
Perässä on vielä lista henkilöistä, joiden keksijää en ollut pystynyt selvittämään, jonka toivoin herättävän kiinnostusta, mutta se jätettiin silti pois, ehkä toimittajana olleen Outi Karemaan ansiosta. Mutta jos joku jollain maagisella tavalla tietää, keistä kirjailijoista on kyse, niin minulle saa kernaasti laittaa viestiä!
Liite 5: Keräilystä
Kun tehdään tällainen bibliografia, seurauksena on yleensä se, että alan keräily kasvaa. Tämä taas tarkoittaa aina sitä, että keräilykohteiden hinnat nousevat.
Tätä en kuitenkaan välttämättä toivo. Tuntuisi järkevältä, että kirjassani esiteltyjen pokkarien hinta ei nousisi yli kahdenkympin. Tutkimustyötä tehdessäni normaali hinta näille kirjoille oli viiden markan molemmin puolin. Joistakin Ilves-sarjan kirjoista joutui maksamaan hiukan enemmän, liekö johtunut sarjan tyylikkäästä ulkoasusta.
Keräiltäviä sarjoja ovat nähdäkseni kaikki ne, joiden julkaisu aloitettiin jo 1950-luvulla eli Tiikeri, Pantteri, Lukki ja Kultamitalikirja. Vuonna 1960 aloittanut Ilves on laatunsa puolesta kuitenkin kaikkein keräiltävin -- myös sen takia, että koko sarjan kokoaminen tuntuu mahdolliselta, mutta on kuitenkin vaikeaa, sillä sarjassa on harvinaisiakin kirjoja. Näin ajatellen David Goodisin Murhan sävel (Ilves 56) olisi erinomainen keräilykohde. Se on myös riittävän laadukas kirja ollakseen joskus tulevaisuudessa kallis ja hintansa veroinen. Puuma- ja Manhattan-sarjoissakin on hamuamisen arvoisia kirjoja, varsinkin Howard Brownen Kaksinkertainen erehdys (nro 30) oli hankala löytää. Sarjoissa on kuitenkin paljon joko täysin tuntemattomia kirjailijoita ja ainakin itseni mielenkiinnottomina pitämiä englantilaisia diletantteja, kuten Peter Cheyneyä.
Ed Lacyn Houkutus (Ässä 4) oli myös melko vaikea löytää, mutta sen keräilyarvoa saattaa heikentää se, että kirja näyttää typerältä salaperäisine meksikolaisineen. Erittäin harvinainen näyttää olevan myös Robert Sidney Bowenin Timanttisormus morsiamelle (Tiikeri 14), samoin Day Keenen Ansa (Ässä 1) ja Stewart Sterlingin Liekkeihin hävinneet jäljet (Tiikeri 9).
Kioskikirjojen harvinaisuus on kuitenkin suhteellista. Suomessa ei enää juurikaan ole kioskikirjoihin ja lehtiin keskittyneitä ”divareita”. Kun aloitin näiden kirjojen keräämisen vuosina 1997-1998, tällaisia paikkoja oli vielä monta, mutta tämän kirjan tekemisen aikana monet lopettivat. Euralaisen Malekan omistaja sanoi minulle maaliskuussa 2000, että kioskikirjat ovat kaikkein huonoimmin kaupaksi menevää tavaraa - ei ihme, että hän piti niitä laatikoissa varastossaan ja liikkeessä oli korkeintaan kaksi hyllymetriä lännenkirjoja ja pari Ilvestä. Suurimmassa osassa tällaisista paikoista kirjoja on kuitenkin huikeita määriä eikä vaadi kuin tarkkaavaista silmää huomata harvinaisuudetkin. Olen nähnyt mm. Manhattan-sarjan Elmore Leonardeista pyydettävän 30 markkaa, mikä tuntuu huikealta, kun tietää, että Suomen divareissa niitä on kolmella markalla saatavana laatikkokaupalla.
Tällä paradoksilla - että kirjoja on hyvin saatavilla ja samalla niitä kuitenkin ostetaan vähän - on varmasti jotain tekemistä sen kanssa, että kirjojen oletettu lukijakunta eli työtätekevät alaluokan miehet eivät enää lue mitään. Ne, jotka ylipäätään lukevat, löytävät kovakantisista kirjoista "parempaa" luettavaa, ja ne, jotka ennen lukivat kioskikirjoja, katsovat videoita. Samanlainen kehityskulku on käyty läpi Yhdysvalloissakin, jossa suoraan videolle tuotettavien elokuvien määrä on suurempi kuin missään muualla. Näidenkin kohdalla on kuitenkin alkanut samanlainen prosessi kuin alkuperäistenkin kioskikirjojen kohdalla: osan niistä huomataan olevan kunnianhimoisia ja niiden tekijät saavat mainetta. Näin on käynyt jo John Dahlille, jonka kioskikirjamainen Tapa minut (1989) ilmestyi alunperin vain videolla.
Keräilyssä kannattaisi kuitenkin ottaa huomioon kirjailijoiden laatu - se on nähdäkseni tärkein kriteeri näitä kirjoja hinnoiteltaessa ja haluttaessa. Nick Carter -sarja ei välttämättä tule keräilykohteeksi, vaikka sarjan sosiologisen ja kirjallisuushistoriallisen mielenkiinnon vuoksi voisi kuvitella näin toisaalta käyvänkin - ovathan 1960-luvun Carterit suoraa jatkoa 1800-luvun loppupuolen dime novel -perinteelle. Toisaalta jos joku haluaa esimerkiksi täydellisen valikoiman Michael Collinsin eli Dennis Lyndsin kirjoja, hänen pitäisi hankkia myös kolme Nick Carter -kirjaa. Sama pätee Martin Cruz Smithiin.
Toivoisi kuitenkin, että vaikka pokkareita ei Suomessa alettaisikaan keräillä mitenkään aktiivisesti liikkeet luopuisivat harmillisesta tavasta laittaa kirjoihin hintalaput. Ne repäisevät useasti kirjan kannesta palan mennessään. Pokkareita tulisi kohdella samalla kunnioituksella kuin muitakin kirjoja.
Liite 2: Tuntemattomia sankareita
Seikkailujen Maailmassa ja Iskussa suomennettiin paljon anonyymejä kovaksikeitettyjä rikosnovelleja, jotka vaikuttavat amerikkalaisilta. Kirjailijoiden nimien puuttuminen on erityisen harmillista, koska tietämäni mukaan amerikkalaisissa pulp-lehdissä ei juurikaan julkaistu nimettömiä tekstejä. Olen koonnut tähän listan tärkeimmistä novellihenkilöistä, joiden tekijää en ole onnistunut selvittämään. Suurin osa on 1930--40-luvun novelleja, kolme viimeistä esiintyivät 1950-luvulla. Jotkut esiintyvät useammassakin novellissa.
Carrhart
Art Casey
Hap Collins [kyllä, sama nimi kuin Joe Lansdalen sarjahahmolla!]
Matt Devon
Jones
Streak McShea
Pat Muldoon
Joe Portugal [tämän niminen sankari seikkailee myös nykyään kirjoitetuissa kirjoissa]
Bulldog Ryan
Stevenson, lentoyhtiön etsivä
Bill Thorne
Bart Trevor
Jeff Dixon
Sidney Gordon
Mike Blair [tämän selvitin myöhemmin - kyse on Hank Searlsin sarjahahmosta, joka seikkaili Dime Detectivessa 40-luvulla; Seikkailujen Maailmassa tuli nimettömänä yksi Blair-juttu 50-luvulla, ja Searlsilta käännettiin myöhemmin kaksi Tappajahain jatko-osien kirjaversiota!)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)