11.12.

Pitkä päivä tänään: päätin vetelehtiä kaupungilla ennen kuin menin katsomaan Saylesin Passion Fishia (tämä on jo vaikka kuinka mones elokuva tässä päiväkirjassa, jonka suomenkielinen nimi ei ansaitse päivänvaloa; kaunis elokuva, muuten [Mitä vikaa on nimessä Taikalampi? En muista elokuvasta mitään..]) puoli kuudeksi. Kiersin kirpputorilla (ja ostin Raamatun XXX:lle (5 mk) ja kirjan Ylioppilaslehden 50-vuotisjuhlista v:lta 1963 (20 mk)), kävin TAMY:ssa (josta sain kirjan - myöhemmin tarkemmin), siiderillä Jarin kanssa ja Sokoksessa (joka on hirvittävän kallis kauppa) ennen kuin menin elokuviin. Niin ja taisin vielä käydä Kirjatorilla. Jossa taas katselin kirjoja, jotka pitäisi ostaa. Setälän Antiikin nainen maksoi 90 mk - vain? Nämä ovat kiusallisia kysymyksiä.

Niin, kirja Aviisista. Batu Samaletdin oli lähettänyt ilmeisestikin kiitoksena Koraani-jutusta myös Rumin Ruokopillin tarinoita, joka on juuri ilmestynyt. Kiitos siitä: erittäin miellyttävä tapaus. Minua alkaa jo harmittaa, etten ostanut Hämeen-Anttilan suomentamaa Sadin kirjaa (en muista nimeä), kun se maksoi vain 9 mk 90 penniä. [Olin haastatellut Hämeen-Anttilaa Aviisiin, varmasti yhtenä ensimmäisistä, kun hänen Koraani-käännöksensä ilmestyi. Ei varmaan enää luettuna kovin hyvä juttu.]

Lehtosen Mikko väitti tänään ruokalassa nähtyään Tiedonantaja-rintamerkkini, että taistolaisuus oli ensimmäinen postmoderni liike, koska se perustui puhtaasti affekteihin. Hmm. Sanoi joskus vielä kirjoittavansa asiasta. Minun pitänee viimeinkin tehdä Poststalinistin uskontunnustus, jotta Mikolla olisi aikalaismateriaalia siteerata. [Kirja, jota suunnittelin moneen otteeseen, jo 80-luvulta alkaen - nimi viittaa Rauno Setälän Uusstalinistin uskontunnustukseen, joka oli meillä kotona kirjahyllyssä. Itselläni sitä ei muuten ole. Jos jollain on ylimääräinen kappale, niin ilmoittakoon. Oma kirjani olisi ollut jonkinlainen ironinen ja itseironinen postmoderni tilitys, mutta en ihan tarkkaan tiedä, mitä siinä olisi ollut. Lähimmäksi olen päässyt Voimassa epämääräisesti vinjettien sarjana julkaistussa muistelotyyppisessä tekstissä, jonka olen varmaan postittanutkin tänne tai johonkin muuhun blogiin. Hmm.. katsotaanpa. Se onkin täällä.]

Tero ei ole vieläkään ilmoittanut tulostaan. Hän ei ole kovin järjestelmällinen ihminen näissä asioissa.

Jatkoin Fieldingin lukemista pitkästä aikaa. Romaani todellakin on bastardi lajityyppi, kuten Bahtin sanoo: Fieldingkin, joka on "kuiva klassikko", sotkee esitykseensä niin monen sorttista esitystapaa (diskurssia), että päätä huimaa. Ei se varsinaisesti hauskaa ole, mutta mielenkiintoista ja viihdyttävää kuitenkin. Tänä iltana pitäisi tosin lukea jotain sellaista, mikä ei niin hirveästi pakota ajattelemaan: pelkään, etten taas nukahda kunnolla, jos alan ajatella.

Tajusin yhden asian. Olen pohdiskellut tässä jo monta kertaa päiväkirjani päiväkirjallisuudellisuutta ja sitä, millainen vastaanotto sillä on - tärkeintähän kuitenkin lienee, että itse voin lukea vuosien kuluttua, mitä olen tehnyt ja ajatellut. Päiväkirja takaa muistot tai tekee ne nykyhetkeksi, koska ne sitten luetaan joskus, jolloin ne ovat nykyhetkeä elävimmillään.

10.12.

Heräsin aamulla klo 11:22. Melkein hävetti, enemmän kuitenkin nauratti. Yläkerran äijä kolisi taas samaan aikaan - 04:25. Mitä siellä oikein tapahtuu? Onko se se äijä vai joku, joka menee töihin? Siellä lasketaan vettä - keitetäänkö siellä kahvia? Jos tämä jatkuu, olen pakotettu toimenpiteisiin. [Yläkerrassa asui jonkinlaisen halvauskohtauksen kokenut vanha ukko, joka ryyppäsi edelleen ja kaatuili sitten öisin, kun ei päässyt ylös omin voimin.]

Tuskallinen hinku siivota, joka kuitenkaan ei toteutunut. Lupasin ainakin pölyttää kirjat ja imuroida huomenna, tiistaina ehkä pesen lattiat ja tomutan matot ja patjat. Tuleekohan Tero tiistaina? Elämänmeno tulee sekaiseksi ainakin parin päivän ajaksi. Ihmettelen sitä joskus elokuvissa: kuinka nuo pystyvät poikkemaan normaalista rytmistään noin? Aina kaikki eivät edes syö, mikä ihmetyttää minua melkein enemmän kuin mikään muu.

Tänään oli enemmänkin elokuvien kuin lukemisen päivä. Syö juo mies nainen ja The Hudsucker Proxy, jotka olivat molemmat hyviä. Ihmettelen aina, miksei Suomessa ole "löydetty" Coenin veljesten elokuvia: ne ovat hauskoja, viihdyttäviä, eläviä, nokkelia, tarpeen tullen väkivaltaisia (tämä ei). Sanoin Hans-Jürgenille, että jos Reservoir Dogsia ei olisi, Miller's Crossing olisi paras amerikkalainen elokuva pariinkymmeneen vuoteen. (Totesin heti kärjistäväni, mihin H-J sanoi, että näissä piireissä sitä tapahtuu.) Ang Leen elokuva oli herkkää ihmissuhteitten kuvausta, joka ei juuri hetkeksikään sortunut turhaan sentimentaalisuuteen. Tätä on aina pidettävä saavutuksena. (Tunsin itseni aivan riittämättömäksi kokiksi, kun katselin elokuvan ruoanlaittoa. Ihme, etten mennyt välittömästi syömään elokuvan jälkeen. Kävelin kotiin, jossa minua odotti pieni pala kakkua ja teetä.) Coenista vielä: ihmettelin tosin, onko aika ajanut heistä ohi. He ovat selvästi postmoderneja: tässä pantiin pahasti halvalla optimistisia kehityskertomuksia, joissa hyväntahtoinen hölmö voittaa maailman puolelleen, mutta toisaalta elokuvalla ei ollut muuta tarjota kuin kyyninen virne. (Tämä virne tosin tarjottiin niin riemastuttavasti, ettei elokuvasta voinut kuin pitää. Paikoitellen se oli kyllä liian pitkä.) Ilkka sanoi joskus, että Bad Boy Bubby on "anti-Forrest Gump" - tämä oli sitä enemmän kuin oikeasti optimistinen ja herkkä Bubby. (Pinnat voivat hämätä näin paljon.)

Jotain olen sentään lukenut: Barksia (hän on edelleen loistava), Klaus Valan Nikolai Kvalia (odotin, että matematiikan professori olisi kirjoittanut älyllisemmän ja älykkäämmän kirjan) ja Heikkilän ja kumppanien Eroksen aikaa. Sujuvaa popularisointia, josta ei ole pahaa sanottavaa. Kyllähän tällaista aina lukee. Tein myös Tannerista loput muistiinpanot: ajatuksia herättävää tavaraa. Sopii Thoreauhun kuin nakki silmään. Pitää tosin lukea Walden uudestaan, jotta voisi osoittaa sen, mitä yrittäisin Tannerilla todistaa. [Tämä liittyy graduuni ja sen Thoreauta käsitteleviin jaksoihin, jotka jäivät sitten lopullisesta tekstistä pois. Ks. uusin Kulttuurivihkot tai mm. täältä.]

Olen myös englannintanut BB 18:n runoja. Lähetettäväksi Amerikkaan, John Fanningille AKA DJ Entoxille. Se ei ole vaikeaa, mutta lukisinko minä sellaisia runoja, jos niitä joku tarjoaisi minulle alkuperäisinä? Ehkä ne ovat liian käännettyjä. John Fanning tuskin on oikea mies kertomaan, koska hän sanoi, ettei ymmärrä runoudesta mitään. (Tämä on suurin ongelma BB:n kanssa: suurin osa lukijoistani ei ymmärrä runoudesta mitään.) [DJ Entox oli ystäväni Erkki Raution eli pHinnin dj-kontakti jenkeistä ja vaihdoimme joitain sähköposteja kaikenlaisista asioista ja lupasin hänelle, että voin kääntää runojani englanniksi. Niitä ilmestyi sitten Blinkity Blank -lehden erikoisnumerossa.]

Lisää tavaraa Abraxasille: Sakin novelleja. Artun kootut sarjakuvat. Runojani englanniksi - kukahan niitä kääntäisi? Minä itse vai? Isäni elokuva-arvosteluja, jollei siinä olisi liian kova työ (varsinkin, jos kirjaa jakaisi ilmaiseksi).

Gene Pitney on hyvä viihdelaulaja. Miksi vanhaa viihdemusiikkia niin helposti pidetään campina?

Joskus venytän näitä merkintöjä tahallani - se on ilmeisesti rakkautta kirjoittamiseen ja omaan tekstiin ja ääneen: ei voi lopettaa, kun on loputtomiin peilattava itseään sanoissaan.

Something's Gotta Hold Of My Heart. Hyvää yötä. (Klo 00:07. Apropos, ensi viikolla James Bond.)

9.12.

Mietin joskus, pitäisikö minun selittää jokaisen mainitun ihmisen kohdalla, keitä he ovat. Toisaalta ihailin Kangasjärven Jukan (joka allakin esiintyy) blogia Odotuksia, jota hän ei enää päivitä, juuri siitä syystä, että hän ei selittänyt, keitä mainitut ihmiset olivat. Syntyi intiimiyden tunne.

Krapulapäivä: hyvin rauhallinen, erittäin mukava. Makasin aamupalan (viisi leipäviipaletta, paistettu muna, yksi tomaatti, herkkukurkkua, teetä kannullinen ja jonkin verran raaka banaani) jälkeen sängyllä ainakin kolme tuntia ja luin: Kuukausiliitteen, eilen illalla ostamani näyttelön katalogin ja Ruusuvuoren romaanin loppuun. XXX soitti ja puhuimme kauan kaikennäköisestä, mm. Downin syndroomasta, josta oli lehdessä ollut juttu. Sanoin, että mahdollisuus saada sellainen pelottaa minua. XXX ymmärsi, mutta sain mielikuvan, että XXX haluaisi synnyttää sellaisenkin lapsen.

Eilisillasta. PEK:ssa oli hauskaa, ihmiset olivat hyvällä päällä, tyyliäni ihasteltiin yleisesti (olin valmistautunut hyvin: ajoin parran vastakarvaan (ja sain pari pientä, tosin näkymätöntä haavaa), laitoin hajuvettä, pukeuduin viimeisen päälle ja hymyilin jatkuvasti), ruokaa ja juomaa oli kelvollisesti. Rami oli lyönyt päänsä ja epäilin, että hänellä on aivotärähdys (häntä oli oksettanut edellisenä päivänä). Mutta kapakassa ja sen jälkeen oli jo vähän tylsempää. En päässyt tanssimaan. Ovaskainen, Asko &c. lähtivät vanhoina ihmisinä kotiin, Markulle tuli hikka ja bussi lähti, Soronen lähti kotiin, Rami lähti potemaan päätään, Jukka oli alaikäinen emmekä voineet mennä mihinkään. Kävimme Metropolissa, jossa selitin - ilmeisesti - Jukalle elämän kovia tosiasioita. [Mitähän tämä tarkoittaa? Ei mitään käsitystä enää elämän kovista tosiasioista.] Sitten söimme kebabit ja riehuimme hetken kadulla ja lähdimme puoli neljän aikaan kotiin. Olin kyllä juonut aika paljon ja olin hyvällä tuulella, ei siinä mitään, mutta mitä ovat bileet ilman tanssimista? Jos Tero tulee ensi viikolla, vaadin tanssia, vaikka jalkani hakattaisiin irti! PEK:ssa Tuula, joka on hallituksen jäsen, alkoi lukea Markkua ja minua. Markku oli selvästi pohjalainen, jämäkkä, jääräpäinen ja määrätietoinen, minä keskieurooppalainen. Nainen puhui potaskaa: hän väitti, ettei voi kuvitella minua lukemassa hartaasti. (Sanoin, että teen sitä kaikkein mieluimmin maailmassa. Ilmeisesti vaatetukseni hämäsi ja näytin enemmänkin playboylta. Playboykin voi lukea: gender-rasismia!) Markku kuunteli hartaasti, kun on niin kiltti, ettei uskalla keskeyttää. Fall'sissa pelasimme Sorosen ehdottamaa lompakkoleikkiä, jossa lompakon sisällöstä päätellään henkilön luonne. Olin ristiriitainen: toisaalta järjestän raha-asiani, toisaalta tuhlaan holtittomasti. Tällaiseenko puuhasteluun psykiatrit opetetaan? [Nyt kun katson tuota, pystyn myöntämään, että tulkinta on tosi.] Sain Askolta Marx-tarran, jollaisia hänen työtoverinsa tekee kuulemma skinheadeja kiusatakseen. Lupasin hänelle Marx-Engels-Lenin -rintamerkin (jahka saan sen Porista).

Olimme Hans-Jürgenin kanssa katsomassa Polanskin Death and the Maidenia (suomenkielinen nimi on niin typerä, etten viitsi käyttää sitä). Ihan hyvä, vähän teatterimainen, mutta kylläkin erinomaisesti näytelty. Kun lähdimme Nordiasta, takanamme tuli tyttö, joka sanoi poikaystävälleen, että "sen naisen olisi pitänyt näytellä paremmin". (Voi olla, että käytettiin kovempaa sanontaa kuin "se nainen".) Mietin, että jos taistolaisuus todella tulee muotiin (jolloin se tulee olemaan pelkkää pintaa, kuten Ultra Bran kohdalla on selvää), se tarkoittaa myös sitä, että unohdetaan, että tuolloin 70-luvulla taisteltiin myös ja ennen kaikkea hyvien tarkoitusten puolesta. Vietnam, Chile, Kambodzha, CIA - voiko joku väittää, että niiden olisi pitänyt antaa tapahtua ja olla puuttumatta niihin? "Työstä ja taistelusta on syntyvä solidaarisuus." Työ ja taistelu - sitä tämä maailma totisesti kaipaa! Koska postmoderni leikittely lopetetaan virallisesti?
Haaveilin tänään Abraxasista: sen voisi aloittaa julkaisemalla pieniä kirjasia ja jakaa niitä ilmaiseksi, aivan kuin Blinkityakin. Haaveilin e.e. cummingsin suomentamisesta - viisi tai kuusi runoa riittäisi. Mitä järkeä tällaisessa touhussa olisi? Ei paljon mitään. Tuleeko kustantamoni nimi olemaan Abraxas (tai A. Press)? Mikä on Abraxas? Pitää tarkistaa kunnolla ennen kuin rupeaa toitottamaan nimeä pitkin maailmaa.

Olin ennen pikkujouluja näyttelyssä: TTVO:n lopputöitä. No.. nuorta taidetta. Mikäs siinä. Katalogi, joka maksoi vitosen ja mahtuu mihin tahansa taskuun, sen sijaan viehätti (ja se varmaan minut syöksikin haaveiluuni). Hyvännäköisiä naisia siellä: yhdellä oli paksupohjaiset, polvipituiset nyörisaappaat (jotka kiilsivät) ja stay upit niin alhaalla, että niiden pitsiosa näkyi. [Kuulostaapa tyylikkäältä...] Olin vähän kateellinen niille tyypeille. En nähnyt Terhiä, vaikka aluksi oletinkin niin.

Mitä siis luin tänään? Kuukausiliitteessä oli hauska juttu Sibeliuksesta ja Solveig von Schoultzista: ajattelin, että on varmasti mukavaa olla vanha ja viisas. Ja voi olla omituinen ilman, että sitä pidetään pahana. Ruusuvuoren kirja oli sujuva seikkailuromaani, heikoimmillaan Kaniikki Lupuksen tapaan yrittäessään olla syvällinen (alkemiakohtauksissa, jotka olisi pitänyt tehdä kevyemmällä kynällä). Luin myös Graciánin loppuun: siitä pitäisi kirjoittaa tutkimus. Ristiriitoja: on muodostettava itse oma identiteetti, silti pitää käyttäytyä mahdollisimman ulkokultaisesti ja sievästi. Hovietiketin ristiriidat pakottavat uuden, aidoksi väitetyn ihmisen esille - tästäkö on kyse barokin jälkeisessä maailmassa?

Istuin tänään ensimmäistä kertaa eläissäni ison kissan kyydissä. Mukavaa kyytiä. Jousien nousu ennen ajoon lähtöä oli outo kokemus: en ole ennen tuntenut tai nähnyt auton niiavan. [Iso kissa: Citroën DS 19.]

Näyttää siltä, että minulle tapahtuu joka päivä aika paljon kaikennäköistä. On hyvä, etten elä tylsää elämää.

8.12.1995 (taas?!)

Olen ilmeisesti elänyt saman päivän kahteen kertaan - edellisen merkinnän olisi kuulunut olla 7.12., ei 8.12.

Pian lähden pippaloitsemaan. Aloitan TTVO:n lopputöistä - sain kutsun ilmeisesti Terhin kautta. En aio siellä olla kauaa, kunhan vain käyn moikkaamassa Terhiä ja sitten menen Kehräsaareen. Koskahan siellä alkaa olla hyvä meno? Olen pikkujoulutuulella: haaveilen yhden illan suhteesta, olen suunnitellut olevani aika tuiterissa, pukeudun hyvin (niin hyvin kuin vain voin). PEK:n jouluissa ei kyllä ole ketään vetäviä gimmoja, joiden kanssa olisi kiva bailata ankarasti.

Onkohan tämä ristiriita päiväkirjani akateemisessa ja älyllisessä poljennossa? Yhtäkkiä höpötystä bileistä ja gimmoista.

Viimeinen syksyn opintosuoritus tänään: Valtosen tentti. Läpäisin sen läpihuutojuttuna - vastasin kysymyksiin muiden siirtomaavaltojen touhuista Espanjan siirtomaissa 1600-luvulla ja Espanjan siirtomaahallinnon rakenteesta. Hyvät, joskin tylsät kysymykset. Mitä olen oppinut? Ks. yllä.

Jouduin maksamaan sähkölaskun muassa viivästysmaksua 30 mk. En ollut tiennyt sellaisen saaneeni ja yritin selvitellä asiaa - "En ole voinut maksaa niin myöhään" &c. (olin kuitenkin) -, mutta ei se mitään auttanut. Tuli hölmö olo ja tulin bussilla kotiin, mitä ylellisyyttä en itselleni usein suo. (Meni viimeinen kohta alennuskortista - täytyy silti mennä b:lla kaupunkiin.) Arrakkipunssi auttaa masennukseen. Historianlaitokselta tuli hyvää joulua -kortti. Miksiköhän? Ilmeisesti sen rajaseutujutun takia. Niillä menee rahaa, jos ne kaikille oppilailleen lähettävät kortin.

Lisää ehdotuksia SKS:n kympin sarjaan: Juha Mannerkorven Avain, Krohnin ja Helakisan novelleja, Ollin pakinoita, Sillanpään jouluradiointeja... Ei pitäisi liikaa tuijotella proosaan. Armas J. Pullaa? Mitenköhän saisin itseni töihin SKS:aan? Haha.

Anssi kysyi tänään minulta joululahjaetiketistä: pitäisi saada vähimmällä vaivautuneisuudella lahja "maailman ihanimmalle naiselle". Kehoitin lähettämään ruusun kera: kallein, mutta korrektein (ja ehkä myös ihanin) tapa. Olisi pitänyt sanoa, että lähetti saisi luovuttaa lahjan ainoastaan henkilökohtaisesti, ei siis äidille, isälle tai kenellekään muullekaan perheenjäsenelle. Anssi olisi voinut pukeutua itse lähetiksi - se olisi kuin elokuvasta!

Nyt menen suihkuun ja ajan parran. Waltarin novellissa on mies, joka näyttää siltä kuin hänen täytyisi ajaa partansa kahteen kertaan päivässä. Se olen minä.

8.12.1995

Arttu [ystäväni Arttu Manninen] kävi tänään. Oli stressaantunut: jouluruuhka tiedossa eikä Iisalmessa ole ilmeisesti juurikaan vakituisia työntekijöitä. Muutoin Arttu näytti hyvinvoivalta. Oli juonut Kaijan kanssa XXX:n ja Jurin Chianti-tyyppistä punaviiniä - kuulemma hyvää. (En tiedä itse vieläkään.)

Soitin tänään filmipaikkoja läpi. M. Boulanger Ranskan kulttuurikeskuksessa kuulosti resignoituneelta, mutta myös onnelliselta, että joku vielä oli kiinnostunut elokuvista. Grimaultin suhteen hän oli skeptinen: kaikki kuulemma aina kysyvät samoja elokuvia ja kopiot menevät huonoiksi. Mitry on saatavilla. Soitin myös Ouluun - Ruttmann löytyy - ja Kosmokseen - Uusi Babylon olisi saatavissa loppukeväällä ja kopio on täysin mykkä. (Arkistolla on oma 35 mm kopio, mutta he näyttävät silti Kosmoksen 16 mm kopiota: mitä järkeä tässä on?)

Kävin tänään kuntosalilla viikon tauon jälkeen. Teki ihan hyvää ja lihakset näyttivät hyviltä - selkä vain taisi jotenkin venähtää ja pelkään, että se on aamulla kipeä. Pitänee venytellä ennen nukkumaan menoa.

Aloitin eilen illalla Ruusuvuoren Ryöstettyä pyhimystä. Vaikuttaa paremmalta kirjalta kuin edellinen Ruusuvuori: se oli olevinaan syvällinen, vaikka ei kyennyt siihen. (Olenko turhan ankara?) Luen myös huomiseen kertauskuulusteluun Latinalaisen Amerikan siirtomaa-ajan historiasta. Joitain kiinnostavia tietoja ja juttuja - taas kerran huomaa sen, että matkustamisen historia on läheisessä suhteessa kapitalismin ja imperialismin - monetaarisen vaihtotalouden - syntyyn. Ennen niitä matkustamisessa ei ollut mitään hohtoa.

Annanko minä päiväkirjassani sen kuvan, että luen jatkuvasti? Ilmeisesti se on sitten myös totta. En ainakaan valehtele.

Tein Tannerista muistiinpanoja. Mielenkiintoisia asioita, muun muassa kielestä, joka on amerikkalaiselle romantikolle pakopaikka, hämähäkin verkko, jonka sisällä ei tarvitse piitata historiallisista tosiseikoista. Sopii Thoreau-osuuteen.

Jaksanko lukea vielä kerran? Kello on jo 0026. Jos luen aamulla.

Hyviä kirjoja ilmestynyt: Bahtinin Rabelais-kirja, Harpo Marxin muistelmat, Erik Satien muistelmat, Calvinon esseitä ja jotain muutakin. SKS:n klassikkopokkarit ovat hyvännäköisiä ja halpoja. Mutta koska SKS alkaa julkaista kympin kirjoja (vrt. italialaiset tuhannen liiran kirjat), joissa on jonkun kovemman kirjailijan novelli tai kaksi? Penguinin vastaavat olivat kauniita ja suosittuja. Voisin suosiosta toimittaa sellaista sarjaa. Voisi valita vaikka Waltarin Kristian Korppi -tarinoita, Bertel Gripenbergin Uni kansanvallasta, Diktoniuksen "Epävalta" ja "Hirvikuula".. mitä muuta vielä? Mitä tahansa. Kaunis sarja-asu ja halpa hinta. Niitä voisi myydä kouluihin loputtomasti. Vaikka jaettavaksi oppilaille. (Miksi kouluissa luettaisiin Kristian Korppia?)

Nyt loppu tähän. Pieraisin lopuksi mehevänhajuisesti. Olen ylittänyt sadan tuhannen merkin rajan!

6.12.

Perhettäni kommentoivan luonteensa takia vahvasti sensuroitu teksti:

Itsenäisyyspäivät ovat harvoin kohdelleet minua hyvin. Muistan vuoden 1987 (jos se oli se vuosi), jolloin vihasin kaikkea, kun yritin pyöräillä suunnattomassa lumimyrskyssä kotiin ja ajattelin, ettei itsenäisyyttä tule juhlia, jos sellaista yksinkertaista työtä kuin aurausta ei hoideta. Viime vuonna vatsani oli kipeä koko illan, jolloin sentään juhlin. Tänään, kun en ole juhlinut, olen syönyt liikaa illalla (tomaattista kermakastiketta makkarasta ja ranskalaisia perunoita) [---].

Puhutaan isänmurhista, puhutaan mitä puhutaankin,
joskus mitä pipo päähän tuo, sylki suuhun,
ammutaan hanhia taivaalta, raketteja kuuhun:
voidaan ajatella lauseita rakennettaviksi,
kuvitellaan, kuinka mielet ajattelevat yhteisesti,
kaunista rakkauden kieltä, kukkien kasvamista,
tuhansien kukkien, jotka ovat kaikki niin erilaisia
että häikäistyy: Marxkaan ei olisi osannut kuvitella
tällaisia kosmogonioita, jotka perustuvat
automatialle: sylje tähän, niin se puhuu.

(Ensimmäinen tähän päiväkirjaan kirjoittamani runo. Ei häävi.)

Kuuntelen Panteraa. Minusta on siis tullut heavy metalin kuuntelija. Tämä on aika skarppia tavaraa. Lukuunottamatta kitarasooloja, joita en jaksaisi kuunnella juuri koskaan, varsinkin kun ne yleensä sotivat riffien ja laulun soundia vastaan. Kitarasooloista ei saada koskaan niin rajuja, että ne toimisivat yhtä hyvin kuin Panterankin riffittelyt. (Puhun sekavia.)

Tänäänkin elokuvia: Risto Jarvan Yö vai päivä ja Maunu Kurkvaaran Meren juhlat. Suomalainen modernismi elokuvassa pääsi toki eroon vanhoista kerrontakeinoista, mutta ei naiiviudesta ja korniudesta. Edellinen oli sympaattinen pikku satiiri, mutta aivan liian pitkä - miksi lopussa tanssittiin niin paljon? Ja miksi professoria alettiin kiusata? Elina Salo pelasti paljon, Eino Krohn oli niinikään sympaattinen hölmö, Leo Jokela osoitti jälleen olevansa hieno koomikko - miksi hänellä on aina niin vaatimattomat roolit? Kurkvaara oli sen sijaan hyvin pitkäveteinen: eurooppalainen dialogi, muodikas tyhjyyden kuvaus, elämän valheen analyysi.. tuttua tavaraa vetämättömissä suomalaisissa kuvioissa. Vuonna 1963 varmasti rohkeata elokuvaa. Musiikki pauhasi niin kuin elokuvassa olisi tehty intohimorikoksia. Tässä oli nuori Lenita Airisto - suomalaisessa elokuvassa on paljon kauniita naisia. [Hmm... en kyllä menisi allekirjoittamaan enää väitettä, että Lenita Airisto olisi ollut nuorenakaan kovin kaunis. Vaikka hyräilenkin usein Peitsamon suomentamaa CCR:n Chooglin' -biisiä eli Smurffaillaan, jossa lauletaan jotakuinkin näin: "jos et tiedä / mitä smurffaaminen tarkoittaa / jos näet Lenita Airiston / alat varmaan kohta aavistaa".]

Luin Henry Jamesin Ruuvikierteen. Hieno kertomus, vaikka minua inhottavatkin tarinat, joissa lukijan pitää päätellä liikaa: minusta tuntuu aina kuin olisin vähän hölmö. Eilen illalla Lovecraftia samasta kokoelmasta: yhteisnovelli jonkun Barlown kanssa, Öinen meri. Lovecraft on selvästi modernisti, Proustin ja Musilin ja Kafkan aikalainen. Tässä novellissa se on selvimmillään, varsinkin kun siitä puuttuvat kokonaan seikkailulliset ainekset. [Pitänee lukea uudestaan, kun minulla ei ole mitään käsitystä enää, miksi tuo olisi ollut erityisen modernistinen...]

Kello on puoli kaksitoista ja vieläkin illallinen tuntuu vatsassa. Kun syön yksin, syön liikaa. XXX hillitsee himoani: teemme saman verran ruokaa, mutta jaamme sen.

5.12.1995

Huomenna harvinainen yksityisen yksinäisyyden päivä. Ei edes XXX:ä. Minä valehtelen: käyn päivällä elokuvissa (Jarvaa ja Kurkvaaraa). Silti: voin herätä niin myöhään kuin haluan ja niin edelleen. Yksi päivä vuodessa sellaista herättää toivoa.

Tänään väsynyt: miksi olisin noussut ylös? Kuntosaliahdistusta: vasta, kun päätin, etten mene kuntosalille, vaikka olin niin edellisenä iltana itselleni luvannut, oloni koheni. Myös joulukoristeet auttoivat: pukit, tontut; ostin myös kynttilöitä. Pitääkö minunkin huomenna polttaa kynttilä?

Unohdin eilisestä tärkeän merkinnän: Blinkity Blank 18 ilmestyi perjantaina. Se on hyvä numero, jossa minua ei vielä häiritse mikään. Paitsi että puhun pääkirjoituksessa pöpöjä: vain osa runoista käsittelee kirjoittamista, nimittäin, jos teemana todella olisi kirjoittaminen, jokaisen runon pitäisi sitä sitten käsitellä. (Ilmeisesti.) Runo WC:hen juoksemisesta on tosin hauska, vaikkakin se on nyt sitten väärässä yhteydessä.

Olen muutenkin tuottelias: Aatamin puvussa ilmestyi tänään, muassaan artikkelini Kerouacista. [Mikko Lehtosen toimittama miestutkimuskokoelma.] Pekka Tammi sanoi, ettei omaa tekstiään voi lukea, luin sen kuitenkin kokonaan (en ensimmäiseksi, se on puolustuksekseni sanottava). Se on ihan hyvä teksti, pari virhettä häiritsi. Kirjallisuusluettelo oli hätiköidysti tehty: sieltä puuttuivat kokonaan Bahtinin esseiden nimet ja nimellä M.M. Bakhtin oli texasilaisten kokoelma. Chartersin vuoden 1991 esipuhe Kerouaciin oli merkitty olevaksi v:lta 1957 (mikä on romaanin ilmestymisvuosi). Jotain tärkeämpää: Olisi sittenkin pitänyt kirjoittaa jotain muusta beat-kirjallisuudesta, edes mainita. Jos puhuu intertekstuaalisuudesta eikä viittaa romaanin aikalaiskirjallisuuteen, saattaa olla pahasti hakoteillä.

Kirja on kyllä hyvän näköinen ollakseen laitoksen julkaisusarjaa ja toivonkin, että se myy "hyvin".

Sain tänään Päiviltä hänen lisurinsa. Olin pettynyt: siellä oli edelleen törkeitä virheitä, joita kesällä korjasin. (Esim. "([Muistelmat]" aivan alussa.) Omistuskirjoitus: Jurille, ystävälle & toverille 5/12 1995. [Päivi Kososen elämäkertakirjallisuutta käsittelevä lisuri. En muistanut, että olin oikolukenut tuota.]

Näin tänään Kulkurin valssin. Ei huono, tosin naiivi ja korni ja juoniaines oli olematon (vai oliko siinä pyrkimystä pikareskimaisuuteen?), pitääkseni mielenkiintoani elossa kehittelin elokuvasta teorian. Elokuvassa on kolme tai neljä äkkijyrkkää ja yllättävän (ei-klassisen) nopeaa siirtymää asiasta (ja kenties myös kerronnan lajista) toiseen: alussa haastamisesta kaksintaisteluun, sitten junasta sirkukseen, sitten (tämä on epäselvin siirtymä) maantieltä mustalaisten leiriin, josta siirrytään Ansa Ikosen nukahtamisen kautta hänen näkemäänsä uneen, jossa syntyy romanssi ja joka jatkuu loppuun asti, jossa Tauno Palo vastaa Ansan kysymykseen ("Minne olet minut vienyt!") seuraavasti: "Älä kysy mitään! Kuvittele, että tämä kaikki on unta!" Mutta mikään ei ole unta, koska siitä ei herätä: uni muuttuu elämäksi, kun äiti käskee suudella. Kulkurin valssin voima on sen fantasian kaikkivoipaisuus: jos Tauno Palo kuitenkin viedään alussa vankilaan eikä hän pääse mihinkään kaksintaisteluun, sitä ei näytetä katsojalle, vaan pikemminkin näytetään, kuinka hän selviää ja jatkaa seikkailujaan. Kuka silloin olisi elokuvan kertoja? Katsoja, sikäli kuin tämä ottaa roolin vastaan. Jos näin ei tapahdu, elokuva on mielenkiinnoton.

Regina Linnanheimo esittää elokuvassa mustalaiskuningatarta. Hän paljastuu, Tuulikki Paanasen tavoin, suomalaisen elokuvan suureksi kaunottareksi, koska tahansa ihanammaksi, melkein syntisen eroottiseksi tummaksi naiseksi. "Unohduksen löydät minun kauttani!" "Olisitko todella tappanut hänet minun vuokseni?" Nämä ovat suomalaisen elokuvan suuria eroottisia hetkiä. Tauno Palossa on luontevaa elokuvallista charmia.

Kuuntelen Curtis Mayfieldia ja kappaletta If there's a Hell below. Soulin keksiminen oli oleellista musiikin kehittymiselle, koska aiemmin - blues, country, rockabilly tai edes swing - rockmusiikissa ei voinut olla neroja. Vasta soulin orkestraatiot (joista Mayfield ottaa kaiken irti) antavat aiheen puhua neroudesta. (Unohdan big band jazzin ja Duke Ellingtonin (Glenn Miller ei ole nero), mutta sanotaan nyt, että puhun rockista.) Toisaalta, soulilta kesti yli kymmenen vuotta kehittyä Mayfieldin kaltaiseksi sovituksen hallitsemaksi musiikkilajiksi. (Eikä se ole sitä aina vieläkään.) [En tiedä, mitä tuo viimeinen pointti tarkoittaa, mutta ajatus on muuten hieno.]

Illan lukuohjelma: joku kummitusnovelli Amerikkalaisista aaveista. Mitä muuta tältä päivältä? Kaija välttelee minua ja tervehtii loivasti: taisin loukata häntä kirjoittaessani, ettei saa esittää vaatimuksia. Katsoimme Beatles-dokumenttia XXX:n kanssa viikonloppuna. Parhaimmillaan loistava bändi, joka turhaan heitti paikoitellen syrjään rockin (McCartneyn kammottavimmat sävellykset, turha koketeeraus). Riisipuuro kypsyy uunissa.

4.12.1995

Jouluun enää 20 päivää. Kolme viikkoa. Mitä ostan, mitä teen, mitä hankin? Joulukoristeet vieläkin laittamatta. Joulu on suurempien ahdistusten lähde kuin mistä se parantaa. Joulu ei ole hiljentymisen, vaan riehaantumisen juhla: pimeys, kuolema ja masennus voitetaan mässäilyllä, lahjoilla, juomisella, valvomisella (mikä tietysti on karnevalistinen vuorokausirytmin nurin kiepauttaminen).

Viikonloppu Porissa, jossa XXX oli edelleen kipeä (on yhä, kun soitin tunti sitten) ja suhde oli hivenen tylsä, vaikka luulen, että XXX ei sitten huomannut. Ostin 20 mklla Apokryfikirjat - jo pelkästään tällaisten juttujen takia kannattaa käydä jossain. Isäni osti 520 kirjaa, joista osa oli erinomaisia (mm. Armas Salosen Elettiinpä ennenkin), mutta jotka jäivät heille kotiin.

Tänään sekoilua: piti mennä junalla 10.17, joka olikin linja-autoksi muuttuneena lähtenyt 10.00 ja lähdinkin sitten vasta 13.03 ja jouduin soittamaan Nancy Aallolle, etten pääse englannin tunnille (saisin kuitenkin merkinnän ja opintoviikon, koska olin ollut aktiivinen). Pudotin munan lattialle, vessapaperi loppui melkein vieraassa asunnossa (isäni luona, olin yksin), menin elokuviin kerrankin ajoissa ja huomasin, ettei olisi tarvinnut.

Jotain hyvää tässäkin maanantaissa sentään on: Nyrki Tapiovaaran Varastettu kuolema. Hieno elokuva, joka todistaa sen, että suurin osa maailman parhaista elokuvista todellakin on rikoselokuvia - mitä muutakaan tämä on? Jäntevää, joskin koketeeravaa kerrontaa, epäselviä repliikkejä, monia kieliä (heteroglossiaa - sain venäjänkielisistä repliikeistä paremmin selvää kuin ruotsin-) ja Tuulikki Paananen, joka on koska tahansa suomalaisen elokuvan ihanimpia tähtiä. Loistava kokemus. Restauroitu kopio.

Luen Gracíania. Viikonloppuna luin Econ hauskoja pakinoita. Nyt olen niin lamautunut, etten jaksa enää mitään. Mitä tulee saksanläksyistäni?

30.11.1995

(Kesätauon jälkeen sarjamme jatkuu.)

Marraskuu loppuu: loppuu syksy. Alkaa talvi ja joulun odotus. Onko se rauhan aikaa? Toivoisin. Kuvittelen aina, että en tee joulupäivinä muuta kuin luen (tänä vuonna olen kuvitellut kääntäväni Lovecraftia), mutta se ei koskaan onnistu: viime vuonna isoveljeni tuli vaimoineen käymään. Tänä vuonna varmaan sama juttu. Ja illalla pitää käydä isän luona.

Puhun 'isästä' ja 'äidistä', mutta puhuttelen heitä 'Juskana' ja 'Mattina'. Se on outoa. En osaisi kirjoittaa: 'Matti' teki sitä ja tätä ja 'Juska' soitti. Se tuntuisi jo rienaukselta. Ketä kohtaan?

Aamiaistarpeeni ovat vähissä. Jouduin kaatamaan jogurtin pois: se haisi makealle ja maistui sienille. Ilmeisesti homeelle. Olen siis syönyt homeista jogurttia. Ja minä kun luulin, että niin ei käy hapatetuille maitotuotteille. Joudun pinnistelemään äärimmilleni voidakseni syödä puuroaamiaisen. Leipääkään ei ole. Voisin tietysti tehdä ja paistaa yhden kananmunan. Hyi mikä aamiainen! Varattu krapula-aamuille. [En ymmärrä tätä kohtaa. Mikä vika on puurossa? Tai paistetussa kananmunassa..?]

Näin tänään Nellin. Olimme katsomassa sitä Ramin kanssa. Ihan kelpo elokuva, lämminhenkinen, paikoitellen liiankin. Jodie Foster oli - ilmeisesti - luonnollisena hyvin kaunis. Elokuvan sanoma oli tosin hyvin tavanomainen: viattomuus ja yksinäisyys, luonnollisuus ja hyvyys. Koska tulee jotain uutta? Puuttuvatko tällaiset kertomukset muka kokonaan postmoderneista elokuvista? Eikö postmoderni ole itsekin suuri kertomus, niin että Nellkin on postmoderni elokuva?

Kuuntelen hyvin epätavanomaista musiikkia: Panteraa. Voin siis pitää heavy metalista. Tällä ei kyllä ole mitään tekemistä Iron Maidenin kanssa. Tämä on jopa älykästä musiikkia. Tukee teoriaani siitä, kuinka musiikilliset pitämykset muodostuvat: eivät suinkaan musiikillisten, vaan ulkomusiikillisten asioiden mukaan. Nykynuoriso tarvitsee jotain terävämpää, siksi Pantera eikä enää Iron Maidenin tylsä uho. (Voin olla tyystin väärässäkin ja kukaan ei tajua, mitä Pantera on.) [Mitähän nyt sitten on tapahtunut, kun Iron Maidenin "tylsä uho" vetää konserttisalit täyteen? En ole sen kummemmin Panteraa kuunnellut, enkä muutakaan heavya. Toisaalta vuosi 1995 oli temperamentiltaan hyvin erilainen suhteessa vuoteen 2008 - silloin camp ja ironia eivät vielä olleet kaikkien huulilla, ja ehkä kärsitty lamakin oli saanut ihmiset kaipaamaan älyllisempää otetta (jota siis olin löytävinäni Panteran riffittelystä). Tämä siis tarkoittaa ihan avoimesti sitä, että minusta Iron Maidenissa ei ole mitään älyllistä. Ei niin että rockissa sitä nyt pitäisi olla, mutta.. ääh, tylsähkö aihe. Heavy on tylsää ja se siitä.]

Päivän ensimmäinen tallentaminen kestää aina kauan. Onkohan kovalevyssä sittenkin jotain vikaa?

Luin Minnalle, Johannalle ja Ellulle ruokalassa tänään Sherlock Holmes-tarinan "Kreikkalainen tulkki". 45 minuuttia kaikkiaan: teki vaikutuksen. Miksi minä suostun tällaiseen? Eikö se tee oloani paremmaksi?

Kenelle päiväkirjaa kirjoitettaessa puhutaan? Itselle? Mahdolliselle lukijalle? Ehdotan, että 'päiväkirja' koetaan tuntevaksi ja ajattelevaksi minäksi, jolle puhutaan.

Nyt pitänee jatkaa tiedettä: Tony Tannerin pariin.

(Yksi mahdollisuus voisi olla, että päiväkirjassa kirjoitetaan tulevalle minälle, jonka mielenkiinnot ja muisti aavistetaan.)

[Tästä eteenpäin päiväkirjamerkinnöissä näyttää olevan aika usein merkintöjä, joissa pohdin parisuhdetta. Koska niistä voi tunnistaa ko. ihmiset, en niitä julkaise. Mutta ellen olisi tätä nyt kirjoittanut tähän, ette olisi ikinä saaneet sitä tietää...]

29.11.1995

Tänään tuntui siltä, että päivä menee pöydän alle. Eikös se ole oikea sanonta? Ensiksi en päässyt myöhästelyjeni takia katsomaan Polanskin uusinta - niin ja senkin takia, että yliopistolla oli niin pitkä ruokajono. (Onneksi oli hyviä jouluruokia - kuinka minä en niistä aikaisemmin ole pitänyt? Nyt niitä osaa melkein toivoa.) Sitten - minullahan oli nyt kaksi tuntia ylimääräistä aikaa - en oikein osannut tehdä mitään järkevää. Toisaalta - mitä järkevää minun sitten olisi pitänyt tehdä? Vastailin sähköpostiin, juttelin Markun kanssa niitä näitä (selaili laitoksella Mäyrän demonilisuria), sitten menin parturiin (jossa en tajunnut, että parturi jätti hiukseni liian pitkiksi: olisin halunnut aivan millisängen - seuraavaksi vetäissen kaikki pois). Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Saksan tunnilla tunsin taas kerran itseni hiukan tyhmäksi, kun pitää puhua tyttöjen kanssa asioista eikä osaa sanoa mitään: kuulostaa idiootilta, mielenkiinnottomalta typerykseltä. (Aloin sitäpaitsi hikoilla heti, kun piti alkaa keskustella. Minussa on vielä vanhoja oireita.) Ja vielä: porkkanalätyt epäonnistuivat tyystin. Niistä tuli paksuja ja hyvin vähän porkkanan makuisia. Liikaa joko maitoa tai munia, liian vähän jauhoja. Ja ne olivat liian isoja: pitäisi olla lettupannu ja tehdä pikkupikkuisia lettuja.

Kävin sitten katsomassa Punainen ruusu valkoinen ruusu -elokuvan. Erikoinen, mielenkiintoinen, hiukan liian pitkä: hillittyisyys ei aina ole elokuvalle sopiva ominaisuus. Minna osui sattumalta sisään ja tarjosinkin hänelle elokuvan. Titalle, joka tuli myöhemmin, ei kerrottu mitään. Sanoi jälkeenpäin, että tämä oli syksyn toinen elokuva hänelle. Ei hääviä elämää. Voiko televisio korvata elokuvat? (Katsooko T. televisiota?)

Oli puhetta, että tänään oltaisiin YO-talolla. Cool Sheiks kiinnostaisi kyllä: pääsisi tanssimaan. Mutta voinko olla varma, että siellä on tuttuja?

28.11.1995

Kirjoitan hirvittävän pitkiä muistiinpanoja kullekin päivälle. Päiväkirjan ihanne: sattuvia sanontoja, epätoivoisen lyhyitä, melkein mystisiä merkintöjä, pidempien, tärkeämpien ajatusten tynkiä, ei mitään loppuun asti kehiteltyä. Turhamaisuutta, joka paljastaa kirjoittajansa luonteenlaadun. Päiväkirjan tulisi olla peili, jota kirjoittaja pitää kasvojensa edessä ja joka jonkin taikatempun tavoin näkyy sellaisenaan lukijalle.

Kuulin juuri radiosta, että Biercen Saatanan sanakirja ilmestyy suomeksi. Vihdoinkin! Juuri kun ostin sen alkukielellä - toissapäivänä laitoin siihen jopa libriksen! Curses! Suomentaja Asmo Koste vieläpä julkaisee kirjan: ihailtavaa kansalaistoimintaa. Suunnitelmani Lovecraftin esseen suomentamisesta sai uutta potkua. Pitäisikö se ensiksi lukea?

Sain tänään Machereyn Verne-Defoe -esseen luettua. Miksi pitää kirjoittaa niin vaikeaselkoisesti? Tein samantien muistiinpanot Defoe-osasta ja se oli hankalaa enkä jaksa enää tarttua Tony Tanneriin, vaikka se oli alkuperäinen tarkoitukseni. [En tiedä, mihin liittyy "Tony Tanner", mutta kyse lienee jostakusta tutkijasta.]

Tälle päivälle en kirjoittanutkaan niin pitkästi.

Jokin asia käväisi mielessäni. Asioita käy mielessäni jatkuvasti. Pitääkö kaikesta kirjoittaa? Sherlock Holmes on selvimmin urbaaneja hahmoja 1900-luvun alun englantilaisessa kirjallisuudessa - ja kenties koko vuosisadan. Liioittelen. Pitäisi kirjoittaa artikkeli Holmesista, Burnettin Salaisesta puutarhasta ja ehkä jostain muusta kirjasta nimellä Holmes ja muita senaikuisia hahmoja. Mitä tapahtuu 1900-luvun alun englantilaisessa kirjallisuudessa? Mitäpä minun ei pitäisi kirjoittaa? [En muista enää, miksi Conan Doyle ja Burnettin lastenkirja liittyvät mielessäni yhteen. Kiehtova ajatus kylläkin.]

En ole vieläkään polttanut yhtään kynttilää, vaikka ne auttaisivat. Keittiön pöydällä on nyt pieni jalkalamppu: ehkä se korvaa kynttilät.

Esirobinsonadeja

Mainitsin edellisessä viestissä - vuodelta 1995, kun tein graduani - Robinson Crusoeta edeltävät kertomukset autiolle saarelle ajautuvista seikkailjoista. Muistin myöhemmin, että olin koonnut Yrjö Hirnin Valtameren saari -kirjan (1924, uusintapainos joskus 90-luvulla) perusteella listan Crusoen edeltäjistä. Tämä on englanninkielinen, koska tein sen eräälle sähköpostilistalle, jolla olen. Osa näistä tai niiden englanninkielisiä käännöksiä löytynee netistä - ainakin Krinke Kesmeksen teksti on saatavana.

Esi-robinsonadeja

Sofokles: Philoktetes, contains a tale of Philoktetes, who's taken on an island shore while he's sick; published in 1863 in Les vrais Robinsons. Naufrages. Solitudes. Voyages

also contained in the twelfth book of Télémaque by Fénelon; first one to show remorse over having to leave the island

Ibn Tophail (aka Abu Bacer, 1100-1185): Hai Ibn Yokdahn, from 12th century, became known in Europe in the early 18th century, received commentaries from Leibniz and Alexander Pope (in an article in The Guardian in 1713), tells about a baby who finds himself on an island where people are said to be born without parents from mud, however the island is deserted, Ibn Yokdahn lives with animals, makes clothes for himself from animal skins etc., also moral ponderings

Francis Godwin: The Man in the Moon, or Discourse of a Voyage Thither (1638); the hero gets shipwrecked on St. Helena before his voyage to the Moon; was a model for Der fliegende Wandersmann nach den Mond by Christoffel von Grimmelshausen (1659)

Baltasar Gracían: El Criticón (1651-1657); contains a lengthy episode of Critilo, who's shipwrecked and marooned, befriends a native called Andrenion (or that's what he calls him); Yrjö Hirn suspects that Gracían knew the story of Ibn Yokdahn

Grimmelshausen: Der abenteuerliche Simplicissimus (1669); Simplicissimus is marooned in the sixth part of the novel, in search for peaceful resignation in some remote part of the world; is not alone, the carpenter of the ship is with him, they also find a girl stranded on a beach, the carpenter dies later on

Wolfgang Helmhart von Hohberg: Der Hapsburgische Ottobert (1664), contains an episode of robinsonade

Marivaux: Les effets surprenants de la sympathie (1713): the hero Frédelinque is left alone on an island

Hendrik Smeeds (1708): Beschryvinge van het magtig Koningryk Krinke Kesmes

27.11.1995

Nukuin yöllä 11 tuntia ja olin silti tai siitä huolimatta väsynyt. Nukuinko liikaa? Tämä päivä oli mennä tyystin harakoille. Onneksi sain sentään luettua aamupalan jälkeen, ennen kuin menin suihkuun, Ekelöfin Trilogian viimein loppuun. Samoin tein Sarjakuvastimen kolmannelle osalle. Ilkan sarjat olivat väkinäisiä, paitsi se, missä Pesämaa näkee unta assyrialaisista tai joistain ja kuningas Esmunasar sanoo: "Let's have a Baal." Nokkela, typerä ja hykerryttävä vitsi. Suomalaiset sarjakuvanpiirtäjät (tai pikemminkin -tekijät, koska vaikea jotain Tommi Hännistä on pelkkänä piirtäjänä pitää) ovat taitavia ja graafisesti loistavia. Suomella ei ole mitään häpeämistä. Jutut vain eivät ole kovin kiinnostavia. [Tämä oli normaali valitus vielä 90-luvun lopulla. Tilanne on onneksi nyt muuttunut: Ville Ranta, Mika Lietzen, Tiitu Takalo, Marko Turunen, Kaisa Leka... En laske Fingerporia enkä Kiroilevaa siiliä tähän. Olen kyllä nähnyt Fingerporin tekijän Pertti Jarlan muita, julkaisemattomia sarjakuvia - hän on erinomainen piirtäjä!]

Tulostin yliopistolla Blinkity Blankin uuden numeron. [Runolehteni.] Meni hiukan pilalle: kopiot tulivat tietty kaksipuolisina ja sitten otin joka toisesta sivusta uuden vedoksen ja sitten niiden kanssa sumpliminen olikin vähän tyhmää. Ja yksi runo - se, jonka on pakko olla mukana omistuksen vuoksi ("Kirjoitan kahdenkymmenen runon vuosivauhtia") - pitää ottaa uusiksi. Ja vielä: huomaan ärsyttävästi nyt, että kirjoitan runoja yhdellä kaavalla: ensimmäisen rivin jälkeen tulevat kaksoispisteet ja seuraava rivi alkaa selittää edellistä paradoksilla tai järjettömyydellä. Toistuessaan se lakkaa toimimasta.

Murnaun Auringonnousu elokuva-arkistossa: upea, yksinkertainen, kaunis, mahtava. En ihmettele, että impressionistinen elokuvakirjoittelu on niin voimissaan: millä muulla tavalla tuollaisestakin elokuvasta saisi otetta? Elokuvasta, joka on niin täynnä tunnetta - iloa, surua, pelkoa -, että tutkijakin unohtaa tutkivansa. Ihmettelen XXX:ä, jonka mielestä elokuva oli tylsä.
Sitä ennen katsottiin Lumièrea. En usko, että aikalaisia on niinkään ihmetyttänyt elävä kuva - se yleisö, jolla oli varaa ja ymmärrystä mennä katsomaan Lumièren keksintöä, oli taatusti jo nähnyt kaikki panoraamat ja muut keksinnöt, jotka edeltävät varsinaista elokuvaa. Sen sijaan pitäisi selvittää, millaiseen taiteelliseen kontekstiin Lumièren työt sopivat: miten niissä näkyy 1800-luvun lopun taiteellinen maailma ja elämä? Miksi yleisö tyytyi näennäisesti tarinattomiin (näennäisesti, koska esimerkiksi Laiva lähtee merelle pitää sisällään upean tarinan, jossa miehet jättävät naiset ja lapset laiturille uhmatakseen meren vaaroja - eri asia on, että he eivät näytä pääsevän mihinkään) elokuviin ja tyytyi katsomaan tuokiokuvia, maisemia, idyllejä perhe-elämästä, kortinpeluuta (oma suosikkini)? Voisiko selitys lähteä ajan ilmapiiristä, esimerkiksi senaikuisesta kuvataiteesta ja valokuvauksesta? Väitän siis, että Lumièren yleisö tiesi, mitä katseli.

Minä olen kiinnostunut niin monesta asiasta, että se ahdistaa minua.

Kirjoitan todellakin päiväkirjaani kuin sitä lukisi joku. Ehkä se joku on "vain" minä. Jos kirjoitan tästä vuodesta, tästä syksystä aina vuoteen 2052 asti, jolloin olen 70-vuotias, käsillä on dokumentti, jonka arvoa ei kukaan kiistä.

Lumi näyttää tulleen jäädäkseen. Elämä on jo paljon parempaa: lumi antaa valoa, joka on rauhoittavampaa kuin kesäinen, paahtava aurinko (joskaan ei yhtä lämmittävää), ja pahin masennus tuntuu menneen ohitse. Talvea ja pimeyttä on jäljellä vielä neljä kuukautta.

Englannin keskustelutunnilla katseltiin tänään To Kill a Mockingbird. Kohtuullinen; opin, mistä The Boo Radleys on saanut nimensä: Robert Duvallin (ensimmäinen rooli) hahmon nimi on Boo Radley.

Tunti myöhemmin: kirjoitin Jukka Petäjälle vastineen Eco-juttuun, jossa hän väitti, että Robinson Crusoe on ensimmäinen robinsonadi. Onko Marx kehittänyt termin, kuten Machereysta tuntuu käyvän ilmi? [En muista, että vastinetta olisi julkaistu. Totuushan on, että robinsonadit olivat käypä lajityyppi jo ennen Defoen romaania, ja esim. hollantilainen kirja Krinke Kesmeksen tarinoista ilmestyi kymmenisen vuotta ennen Robinson Crusoeta. Tästä lisää Yrjö Hirnin Valtameren saaressa.]

Elokuvateksti vaihteeksi

Johtamani elokuvakerho Monroe esitti joko -95 tai -96 neuvostoklassikko Uuden Babylonin. Kirjoitin siitä esittelytekstin, josta tehtyä paperia jaettiin elokuvateatteri Niagaran kassalla. Esitys meni pieleen, koska emme onnistuneet saamaan mistään levytettynä Dmitri Shostakovitshin musiikkia, jonka hän oli elokuvaan tehnyt (myöhemmin kuulin, että levytys on lyhennelmä), ja soitimme Erik Satieta mykän kopion päälle - melkein vaikkapa Jackson 5 olisi ollut parempi valinta!

Teksti, jonka levykkeeltä löysin, jää jostain syystä kesken.

Babylonian barbariaa vai innovaatioita?

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Uusi Babylon (Novyi Babylon). NL 1929. Käsikirjoitus: Kozintsev & Trauberg. Kuvaus: Andrei Moskvin & Jevgeni Mihailov. Pääosissa: Jelena Kuzmina, Pjotr Sobolevski, D. Gutman, Sophie Magarill jne.

Kozintsevin ja Traubergin Uusi Babylon on yhtaikaa sekä poikkeuksellinen että olennainen neuvostoelokuva. Se on linkki kahden periaatteessa hyvin erilaisen taidesuuntauksen ja -ideologian välillä: avantgarden ja sosialistisen realismin. Elokuva on huima hyppäys sosialistisen realismin (joka on lopultakin ehkä romanttista) naturalismista kohti kohteiden aktiivista muokkaamista, joka saa vaikutteensa ajan kokeellisista taidemuodoista. Näin muodoin lavasteissa, kuvauksessa ja eritoten näyttelijätyöskentelyssä näkyy futurismin, konstruktivismin ja kubismin vaikutuksia. Kozintsev ja Trauberg itse tapasivat kutsua tapaansa tehdä elokuvaa "eksentriseksi" - heidän elokuvapajansa olikin nimeltään FEKS, "eksentrisen näyttelemisen koulu".

Vuodesta 1929 eteenpäin Kozintsev ja Trauberg etenivät kohti sosialistista realismia mm. Maksim-trilogiallaan (1934-38), kunnes Kozintsev yksinään vastasi muutamista 1950- ja 60-lukujen upeimmista neuvostoelokuvista, joissa otettiin askel balladimaiseen ja jopa satumaiseen suuntaan (Don Quijote (1957), Hamlet (1964)).

Uusi Babylon on kokeellinen ennen kaikkea tekotapansa puolesta. Elokuva on tietoisesti koottu erilaisista kirjallisista lähteistä. Se on muodostettu kuvatun aikakauden - Pariisin kommuuni 1871 - omista lähteistä, ennen kaikkea Emile Zolan naturalistista romaaneista ja Karl Marxin asiaa käsittelevistä teksteistä. Yhtä merkittäviä prismoja olivat impressionistien maalaukset, joista koko aikakausi sittemmin on saanut elähdyttävän kuvallisen ilmauksensa. Tältä Pariisi on varmasti näyttänyt, ajattelee elokuvan katsoja, vaikka elokuvan visuaalinen asu perustuu kuvaukseen kuvauksista, impressionististen vaikutusten muotoilemiseen. Kozintsev ja Trauberg luettivat mainittuja tekstejä näyttelijöillään ja pääosanesittäjä Jelena Kuzmina kertoo, kuinka hänen roolinsa, tavaratalon nuori myyjä Louise, on koko aikakauden henkilöitymä. Kuzmina sanoo, että rooliaan varten hänen oli tiedettävä kaikki 1870-luvun Pariisista ja että tässä tehtävässä Zolan romaanit antoivat kaikkein eniten.

Elokuva, kuten monet muutkin kokeelliset elokuvat, herätti pahaa verta eräissä neuvostokollegoissa. Nyttemmin tyystin unohtunut ohjaaja Pavel Petrov-Bitov kirjoitti elokuvan ensi-illan jälkeen, että Neuvostoliitossa ei vielä ole olemassa neuvostoelokuvaa. Sen sijaan, että talonpojille tarjottaisiin "suoraviivaisia realistisia elokuvia, joissa on yksinkertainen tarina ja juoni" ja jotka "koskettavat niitä ajatuksia ja tunteita, jotka ovat tätä talonpoikaa lähellä

Edit: Taisi tulla jonkinlainen moka. Yllä oleva teksti lieneekin tarkoitettu pieneen lehtiseen, jota jaoimme näytöksessä (siinä oli myös Rytmi-lehdestä saksittu juttu 80-luvulta, jossa käsiteltiin elokuvan erikoisnäytöksiä, joissa tuota musiikkia soitettiin livenä). Esittelyteksti on tämmöinen:

monroe, sea ja pek esittävät tampereen kaupungin kulttuuritoimiston tuella
ja sara hildenin taidemuseon kanssa yhteistyössä:

uUsi BabYLon
neuvostoavantgarden klassikkoelokuva
vuodelta 1929
niagarassa su 27.10. klo 15
liput 0 mk

grigori kozintsevin ja leonid traubergin ohjaama uusi babylon on harvoja, ellei ainoa, elokuvia, jotka kuvaavat pariisin kommuunia vuonna 1870. uusi babylon on hyvin aatteellinen, jopa propagandistinen elokuva, mutta mielenkiintoisen ja katsomisen arvoisen siitä tekee tapa, jolla propaganda nivotaan yhteen futuristisen, suprematistisen ja kubistisen estetiikan kanssa. uusi babylon on selkeää jatkoa niille teatteri- ja agitproduktioille, joita nuoren neuvostovaltion kiivaasti kuhiseva taide-elämä tuotti ennen sosialistisen realismin nousua ja taiteen stalinisoimista (ja taiteilijoiden likvidointia). uudessa babylonissa näkyvät tatlinin, el lissitzkyn, naum gabon, aleksander rodtshenkon ja kasimir malevitsin - vain muutaman tunnetuimman luetellakseni - vaikutukset. kyseessä on taideteos, jota ilman sara hildenin taidemuseon näyttely jää vajavaiseksi kokemukseksi.
juri nummelin
elokuvakerho monroe

(Öh.. tuo Sara Hilden -viittaus voi jäädä epäselväksi. Heillä oli tuolloin upea neuvosto-avantgarden katselmus museossa ja saimme heiltä julisteeseen mainoksen, sikäli teimme yhteistyötä. Jälkeenpäin minua hiukan nolotti, kun eihän tuo elokuva tosiaan ole kovin kubistinen eikä suprematistinen, vaan enemmänkin impressionistinen ja ekspressionistinen.)

26.11.1995

Viikonloppu alkaa olla jo ohi. XXX on lähtenyt Turkuun, hän oli kipeä viikonlopun eikä päässyt kanssani elokuviin. Niitä olikin paljon: musiikkielokuvapäivät. Näin seuraavat: Abba The Movie, Rock'n'roll High School, Laulavat sadepisarat, A Hard Day's Night, This is Spinal Tap, Saturday Night Fever ja Diiva. Kaikki olivat hyviä, jopa Travolta, josta pitäisi kirjoittaa enemmänkin, ja eritoten Laulavat sadepisarat oli loistava: en yhtään ihmettele, että se niin usein kärkkyy maailman parhaan elokuvan paikkaa. (Se on usein neljäs.) Ainakin energisin se on. Vielä olisi mahdollista nähdä Russellin ja The Whon Tommy, mutta en jaksa lähteä. Olen nukkunut liian vähän viime aikoina: tämä on vanhuuden merkki. Vanhuuden? Ainakin sen, ettei enää ole nuori.

Niin, Travolta tai oikeammin Lauantai-illan huumaa. Travolta pitää eräässä kohtauksessa - voitettuaan tanssikisat mielestään epäoikeudenmukaisin perustein, koska toiseksi tulleet olivat hänestä parempia - omituisen monologin, jossa hän selittää vallasta. Etniset ryhmät pitävät valtaa toisiinsa, perheessä joku aina pitää valtaa ja ennenkaikkea: "Joskus naiminenkin on valtaa." Tämän jälkeen hän yrittää raiskata tanssipartnerinsa (jonka nimeä en enää valitettavasti muista).

Mitä tämä voi merkitä elokuvassa, jonka maine on diskoelokuvan maine (jota se ei muuten ole: ellei se olisi ilmiö, sitä pidettäisiin parempana elokuvana kuin nyt tehdään)? Travolta tanssii tyttöjen kanssa, mutta ei yritä iskeä näitä: se ei selvästikään kiinnosta häntä. Hän ei ota osaa kavereittensa autossanaimisrumbaan (eikä hän myöskään juo viinaa tai käytä huumeita). Tanssi ei siis ole hänelle mitään seksuaalista, vaikka tanssiessaan hän kyllä ilmaisee ja näyttää juuri omaa seksuaalisuuttaan. Tanssi on Travoltalle elokuvassa mahdollisuus päästä kaikkien valtasuhteitten yläpuolelle: hän on kuningas lauantai-iltaisin voidessaan tanssia esteettömästi diskossa eikä häntä voi mikään määräillä eikä määrittää. Vain hän itse ja hänen ruumiinsa (joka on siis ainoa asia, jota hän itse voi määräillä). Tila valtasuhteiden yläpuolella on aseksuaalinen, koska seksuaalisuus Travoltan omien sanojen mukaan on valtaa. (Minkä foucaultin hänessä menetämmekään!) Tämä ei kuitenkaan onnistu ympäristön paineen vuoksi: kun Travolta huomaa tanssikisan jälkeen, että palkinnossa ei ole kyse hänestä itsestään, vaan tavallisista, jokapäiväisistä valtasuhteista, hän yrittää tehdä paluun niihin. Ja ainoa keino, minkä jonka hän löytää, on raiskaus. Siksi se on niin surullinen kohtaus.

Elokuva muistuttaa paljon ensimmäistä Rockya. Travoltalla on sen juliste huoneensa seinällä. Millaisia valtasuhteitten analyyseja siitä löytyisikään!

Sen kanssa, mitä sanoin elokuvasta, on ristiriidassa elokuvan alkutekstijakso, jossa Travolta tuijottelee ohikulkevien tyttöjen takapuolia ja rintoja. Ehkä tämä on ristiriita elokuvassa eikä siinä, mitä sanon.

Pitäisi voida puolustaa tällaista kirjoittelua, jota harrastan: vaistonvaraista puolitieteellistä analyysia. Tärkeät asiat jäävät piiloon, kun artikkeliin tai tutkielmaan tai kirjaan uhrataan kuukausia tai vuosia eikä uskalleta ilmoittaa asioita julki ilman suunnatonta viiteapparaattia.

Tämä ei oikein sovi päiväkirjaan: kirjoitan kuin tekstilläni olisi lukija. Milloin päiväkirjojen historiassa syntyy tietoisuus siitä, että ne voidaan julkaista? Arthur Schnitzler otatti kirjeistään kopiot ja arkistoi ne: hän selvästi tiesi, että ne julkaistaan. Onko tuhlausta kirjoittaa kirjeisiin ja päiväkirjaan niin paljon tärkeitä huomioita kuin minä teen? Ne voivat joskus löytää tiensä joihinkin foorumeihin, jotka ovat kaikkien saatavilla. Olisiko mahdollista kirjoittaa päiväkirjaansa päivittäin internetiin? Ensimmäinen reaaliaikainen päiväkirja. Voisin kuvitella, että sellainen on jo olemassa. Ainakin sen bittimäärä kasvaisi hirveästi ja kuormittaisi neljän vuoden olemassaolon jälkeen aika tavalla verkkoa. [Mitä helvettiä? Olen ennakoinut blogeja ties kuinka monella vuodella! Mutta olen olettanut, että netin kapasiteetti ei kasvaisi... Tällaista en totisesti ollut muistanutkaan. Samalla pitää mainita, että tämä vanhojen päiväkirjojen postittaminen muistuttaa ensimmäisen sukupolven blogeja, joissa selitettiin niitä näitä omasta elämästä.]

Kuuntelen YUP-yhtyettä (Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit). Omaperäistä, mutta ei sittenkään minun makuuni. Hienoa, että tällaista tehdään.

Paljonko sinä vuonna, jolloin päiväkirjani julkaistaan, ollaan kiinnostuneita 90-luvun suomalaisesta rokista? [No, krhm, YUP:han on yksi arvostetuimpia bändejä Suomessa. {Yliarvostetuimpia, jos minulta kysytään, enkä välitä Jarkko Martikaisen sanoituksistakaan, varsinkaan äskettäin ilmestyneestä runokokoelmasta.} Mutta ehkä tarkoitin alun perin vuotta 2040.]

23.11.1995

Olen siis todellakin kirjoittanut päivät väärin. En korjaa mitään, joten elän tämän päivän kahdesti tässä päiväkirjassa. 21. päivää en ole koskaan elänytkään.

Tämä päivä oli kauhea. Ei valoa, pelkkää sokeutta, tuulta, vihmaa. Väsymystä, uupumusta, epäonnistumista, jahkailua. Olin saada pakokauhukohtauksen linja-autossa tullessani väsyneenä kotiin: en kestänyt pimeyttä, joka ympäröi minua joka puolelta ja joka ei hellittäisi enää koskaan. Puristin kahvaa vieressäni ja purin hammasta. Kun XXX sattumalta soitti (aioin soittaa hänelle ja tarkistaa, oliko hän päässyt elokuva-arkistoon), olin ruveta itkemään. (Miksen ruvennut? Olisin saanut lohdutusta ikävääni.)

Mikä auttaa? Kahvimuffinsi ja hyvä tee ja sen jälkeen Sherlock Holmesin seikkailuja ("Viisi appelsiininsiementä") ja sitten vielä päiväunet. En mene elokuviin - en yksinkertaisesti jaksa. Jään kotiin ja puuhailen jotain. Pesen pyykkiä, silitän vanhaa, ehkä imuroin, teen blinkity blankia. [Vuosina 1988-1997 julkaisemani pienlehti, jossa oli lähinnä runojani.] Nyt maistelen Calvadosia, joka sekin auttaa kestämään. (Kuulostaa pahasti alkoholismilta.) Kuuntelen levyä, josta olisin pitänyt 15-vuotiaana: French Frith Kaiser Thompsonin Invisible Means. Omituisesti rytmitettyä, etäännyttävää rokkia. Taitavasti tehtyä, mutta ei sytytä lukuunottamatta joitain kauniita kitarariffejä.

Kirjoitin Eero Lyyvuosta puolen sivun esseen. Minä olen pikakriitikko.

Kirjoitin isälleni eilen kirjeen. Toivoisin saavani isääni kirjallisen yhteyden, nopeiden, sattumanvaraisten tapaamisten oheen. Asia koski Monroeta: kysyin, saammeko käyttää hänen kirjoitustaan [Larisa] Shepitkon elokuvasta [Nousu]. Uskooko isäni, että minä tosissani suuntaudun tällaisiin asioihin? Mitä hän sanoisi, jos todella alkaisin toimittaa hänen kirjoitustensa kokoelmaa, kuten joskus haaveilen? Olisiko hän sitä mieltä, että se on turhaa? Kirjaa ei kukaan kylläkään ostaisi, se on selvä. Miten siitä saisi mielenkiintoisen? Elokuva-arkisto saisi ryhtyä julkaisemaan pienin kustannuksin suomalaisten elokuvakriitikoiden sarjaa. Miksi meillä on vain Donner ja Eriksson, kun pitäisi olla saatavilla Nummelin, Lumirae, Maskula ja niin edelleen? (Hourinko?) [Olen isän elokuvakritiikeistä sittemmin tehnyt pitkän jutun ja postittanut sen jonnekin tänne blogiin. Tapani Maskulaa en ole toistuvista yrityksistä huolimatta saanut innostumaan siitä, että hänen vanhoja tekstejään koottaisiin kirjaksi.]

Nyt lopetan: talven sokeus alkaa hellittää.

Illalla myöhään

Pelästyin. Yritin avata WordArtia muokatakseni pientä tekstiä jotenkin ja kone ilmoitti sovellusvirheestä. Sydän hypähti kurkkuun ja jäi sinne. Nyt se onkin kipeä. Minä en pidä tietokoneista, vaikka myönnänkin niiden hyödyllisyyden. Ne ovat liian haavoittuvia. [Muistaako kukaan ohjelmaa nimeltä WordArt? Sillä sai väänneltyä tekstejä hassuiksi.]

Pohdiskelen klo 23:16, että vieläkö imuroisin.

23.11.1995

Olen tänään ollut epätietoinen siitä, mikä päivä on. Olisiko sellaisella sekaannuksella merkitystä elämälle, jos pystyisi kuitenkin pitämään kiinni viikonpäivistä ja hoitaisi edelleen tyypilliset rutiininsa?

Tänään elokuvia. Power Rangers ja Species eli Peto. Edelliselle ennustan kulttimainetta 25 vuoden sisällä ("Falcon ninja mega zord!": eivätkö unelmat ole tehty tällaisesta?), jälkimmäinen oli kohtalainen Alien-kopio. Mielenkiintoista siinä oli suunnaton pelko naisen synnyttämistä kohtaan: sitä koetettiin estää hinnalla millä hyvänsä.

Minun pitäisi osallistua Pulp Fiction -kisaan: XXX haluaa minun voittavan lipun Dick Dalen konserttiin. Menisin sinne itsekin mieluusti. Mutta en keksi mitään: jonkin sloganin keksiminen väkisin tuntuu turhalta. En ole varma, voiko kisaan osallistua tarinalla - sellaisen kuitenkin kirjoitin: "Kirjailija istuutui kirjoittamaan pulp fictionia. Kirjoitettuaan kaksi päivää aseista, naisista ja nopeista autoista hän meni syömään. Purilaispaikassa hän tajusi, että hänen henkilönsä eivät olleet syöneet." Jotenkin noin. Voittaako tällaisella kamalla? Tuskin. Voisi sen silti lähettää. Kirjoitin kyllä dialoginkin. Pitänee lähettää molemmat. [Minulla ei ole mitään mielikuvaa tällaisesta kilpailusta.]

Luen edelleen Machereyta. Mistä ranskalaisille on tullut hinku kirjoittaa vaikeaselkoisesti? Pitkä esseismin perinne ei ole ollut mitenkään hyväksi. Luin myös yhden Sherlock Holmes -tarinan (kuten myös eilen illallakin): niissä päättely on aivan toisenlaisella tasolla kuin Christien arkipäiväiset havainnot. Holmes on toimiva hahmo, koska hän on niin selvästi eksentrinen, mitä Hercule Poirot ja miss Marple eivät ole (he ovat hassuja ja tätimaisia, mutta Holmes on aito dekadentti, boheemi ja vaarallinen hullu). Pekka Tammi on selvästi ottanut imagoonsa mallia Holmesilta: sama uneliaisuus, sama kattoon tuijottaminen, sama sormien ristiminen. Soittaako Pekka viulua, käyttääkö hän kokaiinia?

Luin myös Jeff Smithin viehättävän Luupäät-sarjan kakkososan. Mitä siitä sanoisin? Esipuheessa Neil Gaiman tekee linjauksia Tolkieniin ja Grimmin veljeksiin. Minun ei siis tarvitse. Joku vertasi jossain muumeihin. Vältyn siis siltäkin. Minä sanon sitten jotain tällaista: huumorin vaivattomuutta korostaa viivan vaivattomuus ja tarinankerronnan helppous. Nämä kaikki peittävät alleen syvempiä ja vakavampia tasoja. Tämänhän Gaiman juuri sanoi.

Tänään tuli postissa kutsu Lammille Kirjallisuudentutkijain Seuran seminaariin. 250 mk pitäisi maksaa siitä riemusta, että pääsee tekemään töitä muitten tutkijoitten kanssa. Siitä olisi varmasti iloa, mutta jos ei ole rahaa, voiko minua pakottaa? Ainakaan minulle ei tule siitä huonoa omaatuntoa. Markun kertomus viime vuoden juhlista ei paljon riemastuttanut: positioi itsesi. Hohhoijaa.

Saan vuoden loppuun asti Kansan Uutiset. Se odottaa minua täällä aina, kun tulen asioilta. Juon päiväteen ja luen lehden: mikäs sen mukavampaa.

Kokeilin juuri tähänkin päiväkirjaan oikolukuohjelmaa. Siitä saa paljon hupia: se tarjosi 'finnejä'-sanan tilalle sanaa 'finnjet'.

Eero Lyyvuo teki yliopistolla ihmisiin vaikutuksen tänään. [Yhden runokokoelman 1940-luvulla julkaissut kirjailija: Pieniä laulajia sisältää lintujen lauluja, joiden transkribointien sekaan Lyyvuo on sepittänyt omia säkeitään. Tai toisinpäin. Joka tapauksessa hauska dada-henkinen kirja; se esiintyy teoksessani Unohdetut kirjailijat ja aikoinaan aloitti unohdettujen runoilijoiden sarjan Kulttuurivihkoissa.]

22.11.1995

Avasin tämän, mutta nyt menen paskalle. Pieni hetki.

Paska on typerä juttu: ensiksi se on tullakseen, sitten se ei tulekaan. Vaikka mitä tekisi. Luin istuessani yhden Pälsin Arvo-jutun, mutta ei sekään auttanut. Inhottava juttu muuten: Fällesmannin Arvolle menee ongenkoukku ylähuuleen ja kun kertoja-minä (kuka hän on? en ole koskaan ennen lukenut Pälsiä) taluttaa häntä perässään, hän heilauttaa kerran onkea niin, että Arvon huuli venyy. Ja kerran Arvo kompastuu. Inhottavaa: onko tämä huumoria?

Minussakin on siis moralistin vikaa. [Hassu juttu. Suomalaisen elokuvan festivaalilla tapasin äskettäin Jari Sedergrenin eli Sediksen ja hän intoutui analysoimaan minua ja luonnettani sanottuani jotain hölmöä ja varmaan väkinäistäkin, ja hän ilmoitti, että minä olen nimenomaan moralisti. Tuon kymmenen vuoden takaisen merkinnän oli tarkoitus olla sarkasmia.]

Erkki oli lähettänyt jollekulle, ilmeisesti englantilaiselle DJ:lle postia suunnittelemastani avantgarde-elokuvien näytöksestä. Tämä kirjoitti, että olisi kiinnostunut auttamaan. Hän luuli, että kyse oli vanhoista venäläisistä propagandaelokuvista. Korjasin erehdyksen ja ilmoitin, että kaikki apu on tarpeen. Olisihan hienoa, jos voisi julisteessa mainostaa huippu-DJ:tä maailmalta! "Music chosen by the coolest motherfucker on earth, DJwhatever!" (En muista hänen nimeään.)

Tein tänään kuntosalilla jalka- ja pakaralihasliikkeitä. Tuntui ihan hyvältä, vaikka olinkin salilla vain 45 min. Nyt ovat lihakset treenatun tuntuiset. Se on hassu tunne: lihakset ovat väsyneet, mutta olo ei ole väsynyt. (Tai on, mutta se on eri juttu.)

Illalla, pian juon iltateetä

Monroe päätti neuvostoelokuvan sarjastaan. Harmillisia takaiskuja: Pudovkinin Myrsky yli Aasian jäi pois. Ja juuri sen olisin halunnut näyttää tässä yhteydessä. Miksi? Ehkä siinä olisi ollut voimaa ja vauhtia ja taattua camp-tunnelmaa. Ehkä se olisi innostanut enemmän kuin nyt Panfilovin Teema, joka ei missään nimessä ole huono elokuva, mutta ei mikään klassikko. Päätettiin myös, että osallistutaan Filmihullun keskusteluun elokuvakerhoista ja klassikoiden näyttämisestä. [Näytettiin siis Teema ja on pakko sanoa, että kestäähän se paremmin katsomista kuin moni muu neuvostoelokuva. Täältä löytyy enemmän tietoa neuvostoelokuvaesityksestä.]

Kaikkein epätodennäköisimmät paikat joutuu käymään läpi, jos haluaa näyttää klassikoita: Kirkon sisälähetysseuran AV-palvelu, Ranskan kulttuuri-instituutti ja niin edelleen. Tilanne on epätoivoinen, mutta ehkä jossain mielessä haastava: miten todella näyttää klassikoita?

Sami soitti juuri: oli ostanut vanhan Husqvarnan, kuulemma hyväkuntoisen. Oli innostunut elämästä, ainakin kuulosti siltä: hyvä hänelle. Tuhlaa rahaa. Voisinpa minäkin. Olen kateellinen itselleni viikko sitten, sille Jurille, joka koetti optikkoliikkeessä kauniita silmälaseja ja näytti ihanalta.

Hedelmäjuomat - Kuuma lumous ja mitä niitä on - eivät ole kovin hyviä, mutta ne ovat ilmeisesti vatsan hyvinvoinnin kannalta olennaisia. Ja näin iltateenkin jälkeen nukuttaa. (Kuinka minä voin juoda kirjoittaessani?)

De La Soul: paremmin sovitettua musiikkia ei juuri ole.

Katselin juuri tuossa vanhoja merkintöjäni. Olen pitänyt päiväkirjaa nyt ilmeisesti kuukauden verran - teenkö tätä vielä kolmentoista vuoden kuluttua? Yksi merkintä pitää tehdä: - hassua, nyt olen unohtanut, mitä minun piti sanoa.

Tänä aamuna nostalginen olo: radiosta tuli Ultra Bran Tappakaa komissaarit, nuo hullut koirat. Voisinko elää uuden lapsuuden? Nyt pitää lopettaa tai kirjoitan höpöhöpöä koko yön. [Bändihän oli juuri voittanut Vasemmistonuorten vai silloinko vielä SDNL:n järjestämän poliittisen musiikin kilpailun ja luultiin, että heistä tulisi nimenomaan poliittinen yhtye. Jälkeenpäinhän tuo komissaarilaulu paljastui enemmän tai vähemmän vitsiksi tai pastissiksi. Tämä on jännä ilmiö: en ole koskaan ollut mitenkään kauhean innoissani Ultra Bran musiikista, mutta se on silti minulle merkittävä sukupolvi-ilmiö, ja huomaan biisejä kuullessani herkistyväni. Kokonaista levyä en silti jaksa kuunnella. Ajatus "uudesta lapsuudesta" liittyy siihen, että koin jääneeni jostain paitsi, kun en ollut osallistunut sen kummemmin poliittiseen toimintaan. Jättäydyin siitä pois 80-luvun lopulla, mutta en ollut sitä ennenkään paljon puuhaillut - koin ilmeisesti tuolloisen vasemmiston jotenkin epä-älylliseksi. Samalla kaipasin taistolaisuuden jännittävältä tuntunutta yhteishenkeä ja varmaan ajattelin Ultra Brata kuultuani, että voisi syntyä uusi henki. Sellaistahan ei enää koskaan voi nousta, vaikka nyt esimerkiksi Liberoa lukiessa ei voi välttyä huomaamasta, että nykyinen vasemmistonuoriso on myös älyllisesti virkeätä. Tämä nyt näin sekavasti selitettynä.]

20.11.1995

XXX sanoi lähtiessään tänään Turkuun, että hänellä on pöhkö olo. Hän ei kuitenkaan osannut selittää, mistä oli kyse, ja sanoinkin hänelle, ettei minua saa huolestuttaa. Sitä XXX ei nimenomaan halunnut tehdä. Suhde on joskus etäinen ja hyvin vähän sensitiivinen - miksi kestää niin kauan tottua siihen, että aina ei mene hyvin?

Elokuva-arkistossa meni tänään Hitchcockin Nainen katoaa. Hauska, jännittävä, niin vetävä, että unohdin katsovani tekstittämätöntä elokuvaa. Jukka paljasti englanninkielen osaamattomuutensa kysymällä, keitä olivat ne kaksi englantilaista vakoojaa - hän tarkoitti Basil Radfordin ja Nuanton Waynen näyttelemiä turisteja! En minäkään olisi tuon ikäisenä ymmärtänyt, mitä elokuvassa oikein tapahtuu.

Tein tänään viimein Jaakko Hämeen-Anttilan haastattelun. Hän on Väinön pojanpoika. Kysyin sitä henkilökohtaisena kysymyksenä, vaikka eihän se oikein ole. H-A vaikutti sympaattiselta tyypiltä, samaan aikaan jämerältä ja hauskalta. Onkohan hän hyvä luennoitsija? Oli iloinen, kun sanoin, että Koraani vaikuttaa hauskalta kirjalta: sitä hän oli kuulemma odottanutkin. Koraani maksaa 128 mk. Halpa verrattuna Raamatuihin, jotka maksavat nahkakantisina, kullattuine sivuineen yli 200 ja 300 markkaa. Halvin Raamattu oli pokkari - 50 mk. Mietimme XXX:n kanssa, pitäisikö ostaa sellainen yhteiseksi joululahjaksi.

Selailin jokin aika sitten Tsehovin muistikirjan suomennoksia. En saa koskaan päiväkirjaani samanlaista pidäkkeetöntä vilpittömyyttä: tiedän liian hyvin tekeväni päiväkirjaa. Päiväkirja on julkaisuun tarkoitettu kirjallinen tuote. Mikä on siis päiväkirjan kirjallisuudellisuus (literaturnost)?

Ostaisiko Bibliofilos minulta juttusarjan Lama-ajan köyhä opiskelija-kirjankeräilijä? Voisin kertoa siinä kirpputorien ja kierrätyskeskusten löydöistäni. Niitä on paljon ja hienoja. Viime viikolla (tai toissa, en enää muista) löysin LKA:lta haastattelukirjan Film Director as Superstar, jossa haastatellaan mm. Bertoluccia, Cormania ja Polanskia ja Jim McBridea (vuosia ennen Breathlessia!). 2 mk. Sitten löysin kierrätyskeskuksesta Pälsin itsensä kokooman Fällesmannin Arvo -kokoelman, pokkarin tosin. Pelastusarmeijan kirpputorilta lähti yhteensä viidellä markalla Tsehovin novellin Petroskoi-suomennos 50-luvulta (ei jää hyllyyn, koska novelli on suomennettu muualla) ja Venäjän runotar. Jälkimmäinen oli teipattu selästä, mutta onnistuin pelastamaan sen lukukuntoon liimalla ja kirjekuorella. Tunsin itseni ansioituneeksi bibliofiiliksi konservoidessani kirjaa.

Näiden vastapainoksi maksoin Henri Bromsin Alkukuvista 30 mk (Hämeenkadulla oli avattu uusi Kirjamarket, jossa oli marketiksi hävettävän vähän kirjoja) ja Matti Peltosen kirjoituskokoelmasta 29 mk. Puhetta mm. Benjaminista ja Eliaksesta.

Vielä pitäisi lukea huomisaamun tenttiin. Maltanko? Uusi Blinkity Blank on tuloillaan. Jouluksi pitäisi olla myös seuraavan mahdollinen: http://www.blinkity.uta.fi. Hah!

19.11.1995

Tänään kävimme katsomassa 101 dalmatialaista. Keskinkertainenkin Disney-piirretty jaksaa ilahduttaa, itkettää ja pelottaa. Jätimme väsyneinä jatkuvaan elokuvissa hyppäämiseen Punainen ruusu -elokuvan väliin, ehkä käyn katsomassa sen ensi viikolla.

XXX, joka on juuri menossa nukkumaan, kysyi rehellistä mielipidettäni Hesarin Nyt-liitteestä. Sanoin: "Älyköille tehtyä hömppää ja ihan hyvin tehtynä." XXX: "Ei hyvä." Ehkä lehti on vähän turha - imagoltaan korkeampi City-lehti. Hirvittävän Helsinki-keskeinen.

Tänään suunniteltiin uudelleensisustamista. Sohva pitäisi saada edes talven ajaksi pois patterin edestä (epäekologista), mutta toisaalta, tietokonetta eikä printteriä voi pitää auringon paisteessa eikä ikkunan edessä. Jäi tekemättä: ahdistuin tekemisen pakosta ja ilmoitin, etten halua muutoksia. Epäekologinen tämä asunto on jo muutenkin. Ehkä silloin juuri pitäisikin tehdä kaikkensa, että ympäristö kuormittuisi vähimmin. XXX:n sinänsä hyvässä suunnitelmassa kirjatila olisi vähentynyt oleellisesti - mikä varmaan sai minut inhoamaan koko suunnitelmaa: antaisinko jonkun koskea kirjoihini?

Pitää lukea vielä Koraania (haastattelen huomenna Hämeen-Anttilaa) ja Muisti, sukupuoli, uskonto antiikissa -tenttiin. Ja Fieldingia ja iltasatua ja Ekelöfiä. Kuinka oikeassa olikaan Ashenden wieniläisessä kirjakaupassa: "Hän katseli kirjoja, jotka olisi syytä lukea, jos elämä olisi miljoona vuotta pitkä."