Filmihullun arvostelija oli ensimmäinen, joka mainitsi arviossaan, että Valkoisessa hehkussa ei käsitellä riittävästi lajityyppielokuvia, vaikka kirja yrittää esittää olevansa jotenkin kattava. Oli onneton ratkaisu jättää siitä pois luvut, joissa käsiteltiin Hollywoodin lajityyppejä - samaten niitä olisi voinut käsitellä muissakin luvuissa enemmän.
En löytänyt nopealla katsannolla Hollywood-luvusta poistettuja pätkiä, lienenkö peräti hävittänyt ne? Tässä kuitenkin eräänlaiseksi lohdutukseksi luennolla käytetty pätkä eurooppalaisesta rikoselokuvasta:
Englannissakin voidaan puhua erityisestä film noir -lajityypistä. Englannin rooli on itse asiassa aika jännittävä, jos katsoo laajempaa kenttää kuin vain elokuvaa. Jo 30-luvulla englantilaiset kirjailijat olivat tarttuneet kovaksikeitetyn kirjallisuuden ja gangsterielokuvien innoittamana amerikkalaisiin aiheisiin. Peter Cheyney ja James Hadley Chase kirjoittivat kirjoja, jotka sijoittuivat Amerikkaan ja joiden tapahtumat ja tyyli olivat keinotekoista slangia myöten amerikkalaisia. Nämä taas vaikuttivat ranskalaisiin, joiden tekemät elokuvat aiheiden pohjalta - varsinkin Cheyneyn kirjoihin perustuvat Lemmy Caution -leffat - vaikuttivat ranskalaiseen uuteen aaltoon, jotka taas vaikuttivat amerikkalaiseen 60- ja 70-luvun rikoselokuvaan. Näiden vaikutus taas näkyy nykyisessä tarantinolaisessa rikoselokuvassa.
Englantilainen rikoselokuva on kuitenkin yllättävän kapea alue. Englannissa on tehty paljon amatöörisalapoliisielokuvia, mutta ne eivät ole kovinkaan kiinnostavia, joitain Sherlock Holmes -filmejä lukuun ottamatta. Alfred Hitchcockin ohjaamat jännityselokuvat olivat tietysti luku erikseen - niiden vaikutus Atlantin molemmin puolin on ollut huomattava. Sodan jälkeen tilanne muuttui ja englantilaiseenkin elokuvaan tarttui amerikkalaisen elokuvan lohduttomuus. Omimmillaan englantilainen rikoselokuva on varmasti kuitenkin ollut komedioissa. Ealing-yhtiö tuotti 40- ja 50-luvuilla sarjan kodikkaita, jossain määrin satiirisia rikoselokuvia, joiden pääosissa ovat karikatyyrimaiset rikolliset tai pikkuvirkamiehet, jotka intoutuvat rikoksen teille. Tällaisia elokuvia ovat Alexander Mackendrickin Naisentappajat (1955) ja Charles Crichtonin Varastin miljoonan (1950).
Katsotaan pätkä tunnetuinta englantilaista rikoselokuvaa, Carol Reedin Kolmatta miestä (1949). Se on monin tavoin yhteydessä ajan amerikkalaiseen ilmaisuun, ei vähiten Orson Wellesin läsnäolon takia. Elokuvan kuvaus ja leikkaus ovat kuitenkin amerikkalaisia virkaveljiään eurooppalaisemmat ja muistuttavat hyvin läheisesti saksalaista 20-luvun ekspressionismia. Sittemmin samanlaisia kuvia nähtiin Orson Wellesin 60-luvun elokuvissa, sellaisissa kuin Oikeusjuttu (1962).
Ranskassa rikoselokuvan perinne ei koskaan oikeastaan katkennut. 30-luvulla oli runollinen realismi ja natsimiehityksenkin aikaan 40-luvulla tehtiin paljon rikoselokuvia. Niistä suuri osa tosin oli pinnallisesti viihteellisiä hupailuja, mutta Henri-Georges Clouzot sai muutamassa elokuvassaan aikaan hurjia kuvia ranskalaisten omahyväisyydestä ja yhteisössä piilevästä pahasta. Clouzotin jotkut elokuvat olivat niin hyytäviä kuvia Ranskasta, että ohjaajan elokuvia kiellettiin sodan jälkeen.
50-luvulle tultaessa tilanne oli muuttunut. Amerikkalaisen film noirin vaikutus oli selvä - runollisesta realismista saadut vaikutteet tulivat takaisin selvempinä ja kirkkaampina. Rikoselokuvissa pystyttiin käsittelemään sellaisia kipeitä aiheita kuin vastarintaliike, miehityksen aika, myöntyväisyyspolitiikka, Petainin hallitus. Nämä liittyivät sellaisiin yleispäteviin aiheisiin kuin pelkuruus, rohkeus, petollisuus, ystävyys. Ranskalaisessa rikoselokuvassa rikollisten väliset suhteet ovat keskeisempiä kuin amerikkalaisessa. Niihin kiinnitetään enemmän huomiota ja ne ovat monen tärkeän elokuvan keskipisteitä. Muutoin elokuvat ovat tyylillisesti amerikkalaisen film noirin veljiä tai sisaruksia.
Ranskalaisessa rikoselokuvassa on muutama ohjaaja, jotka kannattaa nostaa esille. Henri-Georges Clouzot tuli jo mainittua. Muut ovat Jacques Becker ja Jean-Pierre Melville.
Beckerillä on sellaisten klassikoiden kuin Rakastaja muutama rikoselokuva, joista erikseen pitää mainita Älkää koskeko (1953), jossa ikääntyvät rikolliset Jean Gabinin johdolla tekevät ison keikan. Elokuva tavoittaa hyvin saman sävyn kuin vastaavat amerikkalaiset, esimerkiksi Hustonin Asfalttiviidakko ja Stanley Kubrickin Peli on menetetty (1956): rikos on pakko, johon tavalliset ihmiset ajautuvat, mutta se on myös heidän tuhonsa.
Jean-Pierre Melville ohjasi 50-luvun puolestavälistä alkaen 70-luvun puoleen väliin sarjan väkeviä ja tyyliteltyjä rikoselokuvia, joissa keskipisteessä on rikollisten välinen ystävyys ja rikollisten ja poliisien väliset keskinäiset suhteet. Melvillen elokuvissa on filosofiset, eksistentialistiset viritykset: mies on yksin maailmassa ja hänen täytyy pärjätä yksin, mutta hänellä on myös vastuunsa muista ihmisistä. Melvillen elokuvien tyyli vastaa täysin niiden sisältöä: karu, kova, pelkistetty, usein ilman pinnallisia jännitystehosteita. Kuitenkin sellaisissa elokuvissa kuin Ajojahti (1967) ja Punainen ympyrä (1970) on kovempaa jännitystä kuin kymmenessä tavanomaisessa rikoselokuvassa. Katsotaan jälkimmäisestä elokuvasta kohtaus, jossa kahden rikollisen välinen ystävyys syntyy.
Sittemmin uusi aalto otti amerikkalaisperäisen rikoselokuvan perinteen haltuunsa. Tätä puolta ei asiassa aina korosteta, mutta monet Jean-Luc Godardin ja Francois Truffautin elokuvat perustuvat amerikkalaisiin toisen luokan rikoskirjoihin. Hullu Pierrot perustuu Lionel Whiten kirjaan Kohti perikatoa ja Made in USA taas perustuu Richard Starkin kirjaan Loukku. Francois Truffautin elokuvista Pitkä viikonloppu perustuu Charles Williamsin kirjaan, Morsian pukeutuu mustaan ja Mississippin velho Cornell Woolrichin kirjoihin ja Ampukaa pianistia perustuu David Goodisin kirjaan Murhan sävel. Näitten ainesten pohjalta ranskalaiset ohjaajat kehittelivät omaperäistä kuva- ja leikkaustyötä ja lopulta veivät elokuvailmaisun melko kauaksi amerikkalaisesta elokuvasta. Amerikkalainen elokuva sai toisaalta vaikutteita ranskalaisesta uudesta aallosta, joten vaikutteet on palautettu kotimaahan.
Ranskassa tehdään edelleenkin rikoselokuvaa, mutta kyse on enemmän pastisseista ja pinnallisista tyyliharjoitelmista. Luc Besson, Jean-Jacques Beineix ja Leos Carax ovat tämän tyylin huomattavimmat ohjaajat - jännittävää on, että esimerkiksi Besson on tehnyt parhaan elokuvansa eli Leonin Yhdysvalloissa. Paras viime vuosien ranskalainen rikoselokuva on peräisin uuden aallon veteraanilta: Claude Chabrolin Kiveen kirjoitettu on terävä luokkasuhteiden analyysi ja tiukka jännityselokuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti