Löysin sittenkin - toiselta koneelta, jota olin tyhjentämässä, kun ostimme uuden kannettavan ja annamme vanhan yhdelle kaverille - Valkoisessa hehkussa käyttämättä jääneet luvut Hollywoodin lajityypeistä. Harmittaa niin vietävästi, että jätin ne viime hetkellä pois, lähinnä kustantajan toiveiden takia, mutta olisihan nämä voinut kirjoittaa uusiksi, tiiviimpänä ja ehkä tieteellisempänä.
Koska pätkä on todella pitkä yhtenä viestinä, laitan lajityypit erikseen. Teksti alkaa hiukan keskeltä, mutta olkoon nyt:
Melodraama
Melodraama on vaikeasti määriteltävä lajityyppi, joka risteää usein historiallisten elokuvien ja vakavien draamojen kanssa. Lisäksi monet rikos- ja lännenelokuvat voi luokitella melodraamoiksi. Onko esimerkiksi David O. Selznickin tuottama suurelokuva Tuulen viemää (1939) melodraama, historiallinen elokuva vai peräti lännenelokuva, kun se kuitenkin käsittelee Yhdysvaltain sisällissotaa 1860-luvulla? Melodraama ei olekaan yhtenäinen lajityyppi, mutta sen kukoistuskausi Hollywoodissa sijoittuu kuitenkin samaan aikaan, jolloin muutkin lajityypit olivat voimissaan.
Melodraamaa on usein pidetty vulgaarina ja älyllisesti vähän vaativana lajityyppinä ja siihen on suhtauduttu alentuvasti. Hollywood-elokuvassa ja muun maailman elokuvassa melodraama on kuitenkin synnyttänyt monia merkittäviä elokuvia, ja monet melodraamaan keskittyneet ohjaajat ovat suhtautuneet työhönsä hyvinkin älyllisesti, kuten antiikin draamaa hyvin tuntenut Saksasta Hollywoodiin muuttanut Douglas Sirk, joka käytti tyylikeinona ironiaa filmatessaan 40- ja 50-luvun melodramaattisia menestysromaaneja, kuten Lloyd C. Douglasin Lääkärin omatuntoa (kirja 1929, elokuva 1954).
Musiikin käyttö on tärkeätä melodraaman lajityypille – musiikki tehostaa kuvattuja tunteita ja lisää katsojan samastumista henkilöihin. Musiikin lisäksi tärkeitä ovat myös värit. Esimerkiksi Tuulen viemää –elokuvassa värikuvaus tuodaan mukaan syventämään ilmaisuskaalaa ja tunteita, ja elokuvassa käytetään esimerkiksi punaista, sinistä tai keltaista – siis päävärejä –ilmaisemaan tunnetiloja. 40- ja 50-luvulla laajakangaselokuvien värienkäyttö oli erityisen räikeää ja epätodellista – tästä esimerkkinä käy niinikään Selznickin tuottama melodramaattinen länkkäri Kaksintaistelu auringossa (1946).
Tuulen viemää –elokuvassa kiteytyy monia Hollywoodin kulta-ajan ominaisuuksia. Se ei ole ohjaajansa elokuva, vaan pikemminkin tuottajansa, itsenäisesti toimineen David O. Selznickin elokuva. Selznick valvoi elokuvan tekoa vahvasti ja erotti ja palkkasi ohjaajia kuin liukuhihnalta. Elokuvaa kävivätkin ohjaamassa mm. naiselokuvien ja komedioiden erikoismies George Cukor ja mieskeskeisiä toimintaelokuvia tehnyt Victor Fleming, jonka nimiin elokuva on lopulta päätynyt. Sama koskee käsikirjoittajia – elokuvalla on ainakin neljä käsikirjoittajaa, jotka eivät saaneet nimeään alkuteksteihin. Selznickin lisäksi elokuvan toisena todellisena tekijänä on pidetty lavastaja William Cameron Menziesiä, joka suunnitteli tarkan etukäteissuunnitelman (ns. storyboardin), jonka mukaan elokuva paljolti tehtiin.
Kiinnostavaa elokuvassa on myös se, että vaikka siinä esitetään melko perinteisiä miehisyyden ja naisellisuuden malleja, niin sen kuuluisa avoimeksi jäävä lopetus poikkeaa huomattavasti miehille tarkoitettujen elokuvien tyypillisestä lukkoonlyödystä loppuratkaisusta.
Melodraaman, samoin kuin muidenkin Hollywoodin perinteisten lajityyppien, loppukausi oli 50-luku. Tällöin jotkut ohjaajat, kuten edellämainittu Douglas Sirk, suhtautuivat melodraamaan älyllisesti ja kyllästivät sen ironialla ja kertoivat sillä värikylläisyyteen puettuja tarinoita Yhdysvaltain yhteiskunnallisesta tilanteesta, kun taas toiset ohjaajat toistivat rutiininomaisesti vanhoja sisältöjä. Sakari Toiviainen pitää hyvänä esimerkkinä Hollywood-melodraaman kehityksestä Fannie Hurstin Back Street –romaanin kolmea filmatisointia. Ensimmäinen, Suomessa näkemätön John M. Stahlin 1932 tekemä versio korostaa rakkauden kaikenkattavaa voimaa – syrjähypyn tekevää miestä ja naista ymmärretään. Elokuva oli valtavan suosittu, mutta herätti myös vahvaa vastustusta mm. Legion of Decencyn taholta. Universal-studion piti laittaa elokuva uudelleen levitykseen 1938, mutta sensuurielimet estivät tämän ja Universal filmautti tarinan uudestaan, nyt Robert Stevenson –nimisellä ohjaajalla. Rakkauden syrjäpolku –nimellä Suomessa nähdyssä versiossa mies ja nainen saavat rangaistuksensa: edellisessä elokuvassa mies kuolee rauhallisesti rakastajattarensa käsivarsilla, uudessa versiossa nainen erotetaan miehestä tämän kuoleman hetkellä ja miehen diplomaattiuran osoitetaan kärsineen peruuttamattomasti miehen uskottomuudesta. Samanlainen näkökulma on vielä David Millerin 1961 ohjaamassa versiossa, jonka suomenkielinen nimi on Varastettuja syleilyjä – Hollywoodin itsesäätelevät koodit olivat vielä vallassa siis pitkälle toisen maailmansodan jälkeenkin.
Melodraama on lajityyppinä edelleen olemassa, mutta se elää parhaiten television saippuaoopperoissa, kuten jo 1980-luvun puolivälissä alkaneessa Kauneissa ja rohkeissa. Näissä melodraamojen tyylipiirteitä on liioiteltu, kuten vaikkapa Kauniin ja rohkeiden tunnusmerkissä, pitkissä lähikuvissa, mutta tärkeintä lienee se, että tarinoissa ei ole sulkeumia – aina tulee uusia ja uusia ristiriitatilanteita, jotka pitää jotenkin ratkaista. Se erottaa saippuaoopperat ja Hollywoodin klassisen kauden melodraamat toisistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti