Lajityyppejä: musikaali

Musikaali

Yksi ensimmäisiä äänitehosteilla ryyditettyjä musiikkielokuvia oli Don Juan, jota seurasi edellä käsitelty Jazz-laulaja. Varhaisimmat musikaalit keskittyivät kuitenkin enemmän tanssinumeroihin ja 1930-luvulla tanssinumerot olivat usein tärkeämpiä kuin laulu ja musiikki. Tärkeä tanssinumeroiden tekijä oli koreografi ja sittemmin ohjaaja Busby Berkeley, jonka suunnittelemissa kohtauksissa tanssijoiden ryhmää kuvattiin yleensä ylhäältäpäin ja tanssijat muodostivat erilaisia kuvioita kuten kukka-asetelmia, ihmiskasvoja tai Amerikan lipun. Berkeleyn elokuvia on pidetty esimerkkeinä siitä, miten 1930-luvun alun laman keskellä Hollywood pyrki tekemään mahdollisimman näyttävää eskapistista viihdettä. Musikaalin ensimmäiset suuret henkilötähdet olivat 30-luvun puolivälissä aloittaneet Fred Astaite ja Ginger Rogers, jodien alaa olivat sekä steppi että valssi. Astairen ja Rogersin ensimmäinen menestyselokuva oli George Stevensin ohjaama Hääkarkuri (1936), jota on usein käytetty todistamaan se, että myös epärealistisena lajityyppinä pidetty musikaali pystyy kertomaan johdonmukaisen tarinan, jossa henkilöiden motiivit on perusteltu hyvin ja jossa tanssi- ja lauluesitykset vievät tarinaa eteenpäin.
Tärkeä musikaalitähti oli myös Judy Garland, joka oli tullut lapsitähtenä tunnetuksi elokuvassa Ihmemaa Oz (1939), josta on tullut jälkikäteen yksi maailman suosituimmista elokuvista, Amerikassa erityisesti jatkuvien televisiouusintojen ansiosta. Monia laulu- ja tanssikohtauksia sisältävässä Ihmemaa Ozissa, kuten aikaisemmin jo todettiin, fantasiamaan värien kirkkaus on vastakohta todellisen maailman mustavalkoiselle kuvalle elokuvan alussa ja lopussa. Tällä oli selkeä temaattinen merkitys, mutta se liittyi myös Hollywoodin 30-luvun konventioihin, joissa värillisyys yhdistettiin nimenomaan fantasiaan. Monissa ajan musikaaleissakin tehtiin ero arkisen tosimaailman ja fantasiamaailman välillä – joissain musikaaleissa päähenkilö valitsee kuitenkin mielikuvituksen ja unelman, mutta Ihmemaa Ozissa Judy Garlandin esittämä nuori tyttö lopulta löytää ihmemaan omasta itsestään ja kotiseudustaan.
Toisen maailmansodan jälkeinen värikäs Technicolor-musikaali on musiikki- ja tanssielokuvien todellista kulta-aikaa. Tuolloin musikaaleihin erikoistui eritoten MGM-yhtiö ja sellaiset ohjaajat kuin Vincente Minnelli (Amerikkalainen Pariisissa, 1951, Iskelmäkaruselli, 1953) ja Stanley Donen (Ilo irti, 1949, Seitsemän veljeksen morsiamet, 1954) kuvasivat musikaaleja näyttävissä ja värikkäissä lavasteissa. Tanssikoreografiat ja laulut olivat huolellisesti suunniteltuja ja sovitettuja – esimerkiksi Minnellin Amerikkalainen Pariisissa –elokuvan loppukohtauksessa tanssin taustana nähdään ranskalaisen maalaustaiteen klassikoiden mukaan tehtyjä lavasteita. 50-luvun musikaaleista tunnetuin on Laulavat sadepisarat (1952), jonka Stanley Donen ohjasi yhdessä pääosaa esittäneen Gene Kellyn kanssa. Laulavissa sadepisaroissa kuvataan elokuvan tekemistä ja se onkin kiinnostava nimenomaan siinä, miten metaelokuvallisuus on tehty sujuvasti ja viihdyttävästi.
Musikaali on kaikista Hollywoodin lajityypeistä huonoimmin selvinnyt studiokauden loppumisesta. 60-luvulla tehtiin vain muutamia musikaaleja (joskin ne olivat huippusuosittuja, kuten Robert Wisen ohjaama Sound of Music, 1965). 80-luvulla nähtiin joitain tanssielokuvia (esim. Kuuma tanssi, 1987), joita ei voi pitää puhtaina musikaaleina. 2000-luvun alussa Baz Luhrmannin postmodernisti leikittelevä ja tyypittelevä Moulin Rouge (2001) ja koreografi Rob Marshallin ohjaama, yllättävän menestynyt Chicago (2002) antavat tosin olettaa, että lajityyppi voisi kiinnostaa katsojia edelleen. Musikaali on myös Lars von Trierin Dancing in the Dark (1998).