Lapsikolumni

Tarjosin tällaista kolumnia KaksPlussaan. Katsotaan meneekö se sellaisenaan läpi vai pitääkö tehdä muutoksia vai jääkö se julkaisematta.

***

Kauton ensimmäinen tarha-aamu menee järjettömäksi häsäykseksi.
Olemme pitäneet Kautolle unikoulua taas kuukauden tauon jälkeen. Edellinen meni puihin matkan ja sairastelun takia ja poika rupesi uudestaan nukkumaan tissi suussa ja potkimaan minua selkään. Nyt hän valvoi minun koulutusvuorollani neljästä puoli kuuteen ja nukahti kunnolla vasta kun Elina tuli olohuoneesta nukkumaan viereen. Kukaan ei ollut älynnyt laittaa kelloa soimaan eikä edes naapuritontin rakennustyömaa ollut saanut meitä hereille.
Kymmentä yli yhdeksän havahdun sen verran, että katson kelloa. ”Nyt äkkiä ylös!” huudan.
Kauto paljastaa parhaan puolensa aina kun on vauhdikas aamu. Hän suostuu syömään jogurtin nopeasti, antaa laittaa vaipan ja vaatteet reippaasti – no, kohtalaisen reippaasti – ja on jo menossa ovella, kun Elina vasta saa omat ulkovaatteet päälle. Kello on jo yli puoli kymmenen, kun he pääsevät lähtemään.
Minä yritän nukkua vielä hiukan, mutta monenlaiset asiat pyörivät päässä ja on pakko herätä. Unikoulu hympsytyksineen on verottanut selkälihaksia niin pahasti, että on pakko soittaa hierojalle. Aamupala ei oikein maistu ja neljän teekupillisen jälkeenkin on kuin yöllä olisi tungettu hiekkapaperia suusta alas.
Ihmeellisintä on, että Kauton poissaolo ei tunnu miltään. Ehkä se johtuu siitä, että on mies ja näin määritelmänomaisesti vapaampi lähtemään ja olemaan ilman lasta.
Aiemmin oli tuntunut paljon haikeammalta, kun ajatteli, että nyt se kaveri lähtee. Enää ei ole kotona pellavapäistä sekoilijaa, joka uhkaa koheltamisellaan kaataa television, nojatuolin ja kirjahyllyn. Enää ei tarvitse juosta perässä, kun Kauto menee keittiöön aikomuksenaan kiivetä ruokapöydälle. Enää ei tarvitse sanoa neljättä kertaa pölynimuria vaatehuoneesta kaivavalle pojalle, että tänään on jo imuroitu.
Koko loppusyksy meni siinä, että toivoin Kauton jo menevän hoitoon: alkaisipa se jo! Sitten kun saimme hoitopaikan joulukuun alusta mukavan tuntuisesta ja perinteisestä tarhasta, niin tunne vaihtui haikeudeksi. Ei Kauton vielä tarvitse mennä, kyllä me tässä pärjäämme, onhan tässä nyt jotain töitä saanut tehtyä. Se tuntuu selittelyltä. Ja johtuu varmaan siitä, että on huono omatunto. Mikä pakko laittaa lasta tarhaan, kun on kerran koko ajan itse kotona?
Edellisenä maanantaina olin käynyt Kauton kanssa tutustumassa tarhaan. Poika oli ensitöikseen kiivennyt pöydälle ja minun piti laittaa joululyhty turvaan hyllylle. Häpeä vain kasvoi, kun Kauto keksi, miten lastenhuoneen portin haan saa auki.
Tunti myöhemmin hän osallistui muiden kanssa ruokailuun ja söi vain sen verran, että pystyi taas juoksemaan uusien ja ihmeellisten lelujen perään. Hävetti. Muut lapset pysyivät kiltisti istumassa.
Ensimmäisenä varsinaisena hoitopäivänä syöminen oli kuulemma mennyt hyvin. Poika oli istunut nätisti niin kuin muutkin.
Maanantaina hän oli katsellut kiinnostuneena muiden nukkumaan menoa. Hän nukahti vaunuihin heti kun lähdimme kävelemään kotia kohti.
Siitä tajusin, että tarha on hyvä paikka. Jos nukkuminen kiinnostaa enemmän kuin kotona, niin tarhaan laittaminen ei voi olla huono ratkaisu. Jos vaikka itse ehtisi vähän nukkua univelkoja pois.