Fantastinen elokuva

Viimeinen poisjääneistä luvuista Hollywoodin lajityypeistä: scifi- ja kauhuelokuva.

Kauhu- ja tieteiselokuva

Fantastinen elokuva eli kauhu- ja tieteiselokuvan lajityypit ovat nekin monella tapaa sulautuneet muihin lajityyppeihin – tieteiselokuva varsinkin toimintaelokuvaan -, mutta klassisen Hollywoodin aikaan ne pidettiin visusti erillään muista lajityypeistä. On tietysti usein ongelmallista, kumpaan lajityyppiin jokin yksittäinen elokuva kuuluu – onko esimerkiksi Frankenstein kauhu- vai tieteiselokuva? Siinähän tehdään kuolleista ruumiista elävä ihminen käyttämällä sellaista teknologiaa, jota ei ole olemassa.
Kauhuelokuvan ensimmäiset merkkiteokset tehtiin Saksassa, kuten mykkäelokuvaluvussa nähtiin, ja amerikkalainen kauhuelokuva syntyi vasta 1920-luvulla. Ensimmäisiä merkittäviä amerikkalaisia kauhuelokuvia oli John S. Robertsonin ohjaama Tohtori Jekyllin salaisuus (1920) Robert Louis Stevensonin romaanin pohjalta; sen pääosassa oli John Barrymore. Lajityypin ensimmäinen tärkeä ohjaaja oli Tod Browning ja sen tärkein näyttelijä oli varmaankin Lon Chaney. Browning ohjasi 30-luvulle asti, mutta äänielokuva Freaks (1932), joka kertoo sirkuksen ihmishirviöistä, käytännössä tuhosi hänen uransa kompromissittomuudellaan ja säälimättömyydellään. Kuten aiemmin jo kävi ilmi, suurista studioista nimenomaan Universal erikoistui 30-luvulla kauhuun. 20-luvulla studio oli jo tuottanut monia alan merkkiteoksia, kuten saksalaisen Paul Lenin ohjaaman kummituselokuvan Keskiyöllä eli Cat and the Canary (1927), joka loi monella tapaa kummituselokuvan lajityypin keskeiset piirteet. Universal ja muutama muu pienempi studio olivat käytännössä ainoat, jotka Hollywoodissa tekivät kauhuelokuvia, niitä suuremmat studiot taas karsastivat lajityyppiä.
Seuraava vuosikymmen oli amerikkalaisessa kauhuelokuvassa keskeinen – 30-luvun Hollywood-kauhua on ylipäätään pidetty yhtenä merkittävimmistä vaiheista kauhuelokuvan historiassa. Tuolloin valmistuivat monet alan klassikot, kuten James Whalen ohjaamat Frankenstein ja Frankensteinin morsian (1935), joista edellinen on vakava ja herkkä elokuva erilaisuudesta ja yksinäisyydestä ja jälkimmäinen usein leikittelevä parodia ja itseparodia, Tod Browningin Dracula (1931), saksalaisen kuvaajan Karl Freundin Muumio (1932) ja monia muita elokuvia. Kauhuaalto päättyi kuitenkin vuosikymmenen puolivälin paikkeilla ja Hollywood-kauhu keskittyi useissakin studioissa komediaan ja usein myös itseparodiaan.
Seuraavalla vuosikymmenellä kauhuelokuvaa tehtiin taas lähinnä keskisuurella RKO-studiolla, jolle itsenäisesti toimiva tuottaja Val Lewton teki sarjan tyyliltään hienovaraisia ja vihjailevia elokuvia, kuten Kissaihmisiä (1942). Lewtonin on sanottu toimineen esikuvana sittemmin studiokauden jälkeisen Hollywoodin halpistuottajille ja 60-luvun uudenlaisen kauhuelokuvien tekijöille.
Kylmän sodan vuosikymmenellä 50-luvulla kauhuelokuva yhtyi monessa kohdassa tieteis- eli science fiction –elokuvaan. Tieteiselokuvakin syntyi oikeastaan vasta 50-luvulla – aiemmin tehdyt tieteiselokuvat olivat olleet lähinnä yksinkertaisia seikkailullisia sarjaelokuvia, jotka kertoivat Flash Gordonin kaltaisten sankareiden seikkailuista. 50-luvulla alettiin Hollywoodissa tehdä elokuvia, jotka käsittelivät avaruuden valloitusta ja tulevaisuuden keksintöjä. Kauhu ja science fiction yhdistyivät elokuvissa, joissa avaruuden muukalaiset hyökkäävät Maan ihmisten kimppuun. Tällaisista elokuvista muistettavimpia ovat mm. Jack Arnoldin Yön meteori (1953) ja Don Siegelin Invasion of the Body Snatchers (1956). Nämä elokuvat ja monet muut aikalaisensa olivat kuitenkin jo kaukana klassisen Hollywoodin kerronnasta ja tunnelmista – varsinkin Siegelin elokuvassa paranoia oli vallitseva tunnetila.
Monet kommentoijat ovat sanoneet, että tieteiselokuva ylsi aikuisuuteen ja vakavuuteen vasta Stanley Kubrickin elokuvassa 2001 – avaruusseikkailu (1968), joka on visuaalisesti upea ja filosofisesti syvämietteinen elokuva avaruuden epäonnistuneesta valloituksesta. Tieteiselokuva ei kuitenkaan ole valinnut Kubrickin tietä, vaan lajityypissä on enemmän keskitytty toimintaan ja erikoistehosteisiin. Digitaalisten tehosteiden aikakaudella tieteiselokuvat ovatkin olleet suosittuja – esimerkiksi kaksi Steven Spielbergin peräkkäistä elokuvaa A.I. – tekoäly (2001) ja Minority Report (2002) perustuivat usein digitaalisten tehosteiden voimaan, vaikka niissä tavoiteltiinkin syvällisyyttä. Harvat poikkeukset kaavasta ovat kuitenkin olleet suosittuja, kuten vaikkapa Spielbergin varhaisemmat elokuvat Kolmannen asteen yhteys (1977) ja E.T. (1983).
Kauhuelokuva koki 70-luvulla uuden tulemisen, kun sellaiset pienen budjetin elokuvat kuin John Carpenterin Halloween (1978) ja Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhat (1974) osoittautuivat suosituiksi. Näillä ja monilla muilla elokuvilla ei kuitenkaan ollut enää mitään tekemistä klassisen Hollywoodin kanssa – ne olivat tuotannollisesti aivan erilaisia ja sisällöllisesti ja kuvauksellisesti ne olivat kuin eri maailmasta. Carpenterin Halloweenia matkittiin tuoreeltaan jo monissa elokuvissa, ja 90-luvulla tämä ns. slasher-lajityyppi, jossa kuvataan hulluja tappajia heilumassa veitsien kanssa, koki vielä uuden tulemisen esimerkiksi Wes Cravenin Scream-elokuvissa (1996-2000).