Länkkärit

Edelleen Valkoinen hehku -kirjastani poisjääneitä lukuja Hollywoodin lajityypeistä. Varsinkin tätä lukua kustantaja kommentoi kriittisesti: liikaa John Fordia (vaikka palautteessa puhuttiinkin kyllä oudosti John Waynesta...).

Lännenelokuva

Klassisen Hollywoodin lajityypeistä ehkä kaikkein amerikkalaisin oli lännenelokuva eli western. Euroopassa on tehty lännenelokuvia koko 1900-luvun ajan – niin Ranskassa, Saksassa kuin Italiassakin, mutta myös Neuvostoliitossa, Itä-Saksassa ja jopa Suomessa -, mutta lajityypin tunnetuimmat edustajat ovat tulleet Hollywoodista. Mykkäelokuvan aikana lännenelokuvaa oli arvostettu ja sitä oli pidetty tärkeänä osana Hollywoodin lajityyppejä ja esimerkiksi William S. Hartin 1910- ja 1920-luvuilla tekemiä elokuvia (esim. Hell’s Hinges, 1916) pidettiin realistisina ja hyvin tehtyinä draamoina. Lännenelokuvan valtakausi Hollywoodissa alkoi kuitenkin vasta toisen maailmansodan aikaan ja jälkeen. 1930-luvulla lännenelokuvat olivat suurimmaksi osaksi B-elokuvia, pienibudjettisia ja yksinkertaisia toimintaelokuvia; osa oli komediallisia kertomuksia, joiden pääosassa oli joku laulava cowboy, kuten esimerkiksi Gene Autry.
Lajityypin arvostus ei ollut suuri, koska 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa tehdyt suurimuotoiset ja kunnianhimoiset lännenelokuvat, kuten Raoul Walshin ohjaama Suuri lännentie (1930), eivät olleet menestyneet odotetusti. Lajityypin tunnetuin miesnäyttelijä John Wayne esimerkiksi teki melkein koko 30-luvun ajan B-elokuvia, kunnes John Fordin Hyökkäys erämaassa (1939) muutti yleisön ja tuottajien suhtautumista lännenelokuviin. Suosittu ja arvostetun klassikon asemaan noussut elokuva osoitti, että toiminnallisetkin tarinat pystyttiin tekemään tyylikkäästi; samalla se teki John Waynen suureksi tähdeksi. Waynen uran piti lähteä nousuun jo Walshin mainitusta elokuvasta, mutta kun se ei menestynyt odotetusti, Wayne jäi B-kastiin.
Hyökkäys erämaassa –elokuvan tekijä John Ford on muutenkin yksi tärkeimpiä ja arvostetuimpia lännenelokuvan tekijöitä. Hänellä oli irlantilaiset sukujuuret ja hän syntyi Yhdysvalloissa, John Martin Feeney -nimisenä. Ford välitti paljon mykkäelokuvan tyylillisiä piirteitä klassisen kauden Hollywoodiin – Fordin elokuvissa on useita kohtauksia, jotka eivät kuljeta tarinaa eteenpäin, vaan ovat lähinnä vain runollisia ja lyyrisiä. Ford onkin yksi harvoja maisemakuvauksen mestareita klassisessa Hollywoodissa, mutta hän oli myös luova äänen käyttäjä. On sanottu, että hän pyrki yhdistämään kansanlaulun sointuisuutta elokuviensa kuvakerrontaan.
Ford olikin aloittanut uransa jo mykkäkauden aikana. Hän teki ensimmäisen elokuvansa 1917, ja hänen ensimmäinen pitkä lännenelokuvansa oli 1924 valmistunut Rautahepo, joka kertoo eeppisen tarinan rautatien rakentamisesta Yhdysvaltain keskilänteen. Elokuva oli kuitenkin myös Fordin viimeinen lännenelokuva liki viiteentoista vuoteen – hänen seuraava työnsä lajityypissä oli mainittu Hyökkäys erämaassa. Se kertoo postivaunuista, jossa matkustavat hyvin erilaisista taustoista tulevat ihmiset ja jonka kimppuun intiaanit hyökkäävät. Ford kuvasi ja leikkasi toimintakohtaukset tiiviiksi kokonaisuudeksi, jossa kamera-ajot ja lähikuvat vuorottelivat rytmikkäästi, ja näytti tietä käytännössä kaikille tuleville lännenelokuville. Elokuva oli lisäksi ensimmäinen Fordin Monument Valleyssa kuvaama elokuva – hän palasi samoihin erämaamaisemiin melkein kaikissa lännenelokuvissaan.
Fordin tapa kertoa villistä lännestä kertoo laajemminkin koko lajityypin kehityksestä. Hänen lännenelokuvansa Hyökkäys erämaassa –elokuvasta eteenpäin kuvaavat yhteisön voimaa oudoissa olosuhteissa. Oudolla suomenkielisellä nimellä tunnettu Aavikon laki (1946; alkuperäiseltä nimeltään My Darling Clementine) on versio sheriffi Wyatt Earpin tositarinasta. Se on hyvä esimerkki Fordin tavasta muuttaa historia legendaksi tai runoelmaksi. Ford ei juurikaan välittänyt historiallisista tosiseikoista ja hän saattoi muunnella niitä haluamaansa suuntaan.
Seuraavalla vuosikymmenellä länkkärit muuttuivat synkemmiksi ja niistä karisi monella tapaa lajityyppiä aikaisemmin leimannut optimismi. Lisäksi elokuvista tuli aiempaa psykologisempia ja realistisempia. Esimerkiksi Henry Kingin turhautunutta pyssysankaria kuvaava Ase kädessä (1949) ja Anthony Mannin elokuvat melkein psykopaattisista kostajista (esim. Teräskannus, 1953, ja Mies Laramiesta, 1955) saivat Fordin Etsijöistä (1956) hyvän rinnakkaiselokuvan. Etsijät on synkkä kuvaus Ethan Edwards –nimisestä sisällissodan veteraanista, joka lähtee etsimään intiaanien kaappaamaa tyttöä ja vannoo tappavansa tämän, kun saa selville, että tyttö elää intiaanimiehen kanssa. Elokuvaa on usein pidetty Fordin filmografiassa ongelmallisena, koska se ei tunnu sopivan yhteen Fordin muiden lännenelokuvien kanssa, mutta jos sitä tarkastelee yhdessä ajan muiden lajityypin edustajien kanssa, sen synkkyys ei tunnu mitenkään erikoiselta. Elokuvassa on kuitenkin Fordille tyypillisiä kohtauksia, joissa traagisesta kohtauksesta siirrytään suoraan farssimaisiin komediakohtauksiin.
Fordin toiseksi viimeinen lännenelokuva, Mies joka ampui Liberty Valancen (1962), taas viittaa eteenpäin jo vuosikymmenen lopun ja 70-luvun alun metaelokuviin, joissa villin lännen valloitusta ja siitä kertovia tarinoita käsitellään aivan eri tavalla kuin ennen. Elokuvan kuuluisa lause sanoo, että jos pitää valita totuuden ja legenda välillä, pitää valita legenda. Fordin elokuva onkin oikeastaan kommentti ohjaajan koko urasta, jossa hän oli käytännöllisesti katsoen aina valinnut legendan. Seuraavassa lännenelokuvassaan, Cheyennessä (1964), ohjaaja ilmeisesti halusi kuvata totuutta – intiaanien karkottamista reservaatistaan. Fordin käsittelytapa on tässäkin elokuvassa kuitenkin hyvin lähellä balladia tai kansanlaulua, mutta se oli joka tapauksessa yksi ensimmäisiä intiaaneja vakavasti kuvanneita lännenelokuvia. Se edelsi sellaisia elokuvia kuin Arthur Pennin Pieni suuri mies (1970) ja Abraham Polonskyn Tapan sinut, Willie Boy (1969), joissa intiaanien kohtaloa valkoisten valloittajien käsissä käsiteltiin kriittisesti.
Lännenelokuva ei enää uudestaan noussut tärkeäksi lajityypiksi 70-luvun kriittisten käsittelyjen jälkeen. Suuren yleisön ovat tuon ajan jälkeen tavoittaneet enää vain harvat lännenelokuvat, kuten Kevin Costnerin Tanssii susien kanssa (1991) tai Clint Eastwoodin Armoton (1993). 90-luvulla ja 2000-luvun alussa lännenelokuvat näyttävät melkein kokonaan siirtyneen televisioon, sekä tv-sarjoihin että televisiolle suoraan tehtyihin elokuviin. Jälkimmäisissä on nähty paljon vanhojen klassikkojen uudelleenfilmatisointeja, joissa on pyritty entistä tarkempaan realismiin miljöön kuvauksessa. Tällaisia elokuvia ovat mm. Purppuratasangon ratsastajat (1996) Zane Greyn romaanin pohjalta ja High Noon (2000), Fred Zinnemannin Sheriffi-elokuvan (1952) elokuvan pohjalta.

Kainalo:
Italian vastaisku Hollywoodille
Lännenelokuva ei 60-luvun Hollywoodissa ollut enää samanlainen vetonaula kuin aiemmin. Vuosikymmenellä tehtiin paljon halpatuotantoisia toimintaelokuvia ja ulkokohtaisiksi jääneitä suuribudjettisia elokuvia, mutta perinne oli jo tuolloin katkeamassa. Italiassa sen sijaan lännenelokuvia tehtiin runsaasti – puhutaan erityisestä italo- tai spagettiwesternien lajityypistä. Italiassa oli tehty lännenelokuvia jo 1950-luvulla (jolloin oli alkanut myös suosittu ja pitkäikäinen lännensarjakuva Tex Willer), mutta Sergio Leonen 1964 ohjaama Kourallinen dollareita muutti kaiken. Tuolloin vielä melko tuntemattoman tv-näyttelijä Clint Eastwoodin tähdittämä elokuva tuli nopeasti hyvin suosituksi ja Leone teki elokuvalleen jatko-osia, joita myöhemmin on nimitetty dollaritrilogiaksi. Leonen pääteos on 1968 valmistunut Huuliharppukostaja, joka on eeppinen kertomus lännen rakentamisesta.
Leonen jalanjäljissä Italiassa tehtiin sadoittain lännenelokuvia 60- ja 70-luvuilla ja osin vielä 80-luvullakin. Suurin osa italowesterneistä oli heikkotasoisia, mutta kaikkia yhdistivät nihilismi ja kyynisyys, jotka puuttuivat amerikkalaisesta lännenelokuvasta. Italowesterneissä maisemat olivat karumpia, ihmiset siivottomampia ja väkivalta rajumpaa kuin Hollywoodissa. Leonen ohella tärkeitä italowestern-ohjaajia olivat Sergio Corbucci, Tonino Valerii ja Sergio Sollima.
Italowestern vaikutti myös Hollywoodissa, jossa esimerkiksi Clint Eastwood ohjautti itselleen elokuvan Hirttäkää heidät (1968). Sam Peckinpah, jonka ura oli alkanut 50-luvun lopulla televisiossa, teki samana vuonna käänteentekevän toimintaelokuvan Hurja joukko, jossa joukko rikollisia joutuu välienselvittelyihin Meksikossa. Italowesternien väkivalta näkyi myös esimerkiksi Robert Aldrichin Vietnamin sotaa allegorisesti kuvaavassa teoksessa Ulzana – verinen apassi (1972).