Joe Novak seikkailee edelleen

(Ja seikkailee vielä aika pitkään...)

Menin syömään voileivän ja juomaan pullon olutta. Odotellessani soitin Macaroni Macintoshille, joka tiesi kaiken, mitä huijauksen maailmassa tapahtui.
"Novak perhana!" Macaroni Macintoshin ääni oli voimakas viskinkarheuttama basso, josta kuului läpi runsas kermakastikkeiden syönti.
"Minulla on sinulle homma. Voisitko kaivella tietoja sellaisista ihmisistä kuin Honey White tai Honey Davies ja Sarah Chadwick? Chadwick tunnettiin St. Louisissa muutama vuosi sitten nimellä Beth Orton."
"Beth Orton! Hänet minä muistan. Hän oli ennen St. Louisin keikkaa Mary Goodweather."
"Mary Goodweather? Mitä nimiä! Tunnetko hänet?"
"No joo joo. Hän on yritteliäs nainen, mutta ei kovin hyvä. Mitäs hän nykyään tekee?"
"Eikö nimi Sarah Chadwick sano sinulle mitään?"
Kuulin, kun Macaroni Macintosh mietti. "No ei...", kuului ensiksi, sitten kuulin, kun Macaroni Macintosh muisti: "Sehän on se selvänäkijä, joka teki hommia Mayerlingille! Ilmankos se oli niin tutun näköinen. Se on värjännyt hiuksensa ja käyttää enemmän meikkiä. Ilmankos minä en sitä tuntenut niistä kuvista. Mitä hänestä?"
"Minä yritän saada häntä kiikkiin ja nolata von Mayerlingin siinä samassa."
"Vieläkös se pimu työskentelee Mayerille?"
"Ei. Mayerling potkaisi hänet ulos, mutta sanoo uskovansa edelleen selvänäkemiseen." Näin tarjoilijan tuovan annokseni pöytään. "Hei, pitää mennä. Mitä saat selville sanotaan kolmessa tunnissa?"
"Paljonkin."
"Soitan silloin uudestaan." Suljin luurin ja hyökkäsin voileipäni kimppuun. Kinkku- ja majoneesitäyte oli herkullinen ja siideri juuri sopivan kylmää. Harva juo siideriä, mutta itse en voi sietää oluen kitkerää makua. Olen joutunut monta kertaa selittämään, etten pidä oluesta - ihan kuin siitä olisi pakko pitää.
Kun olin syönyt, otin puhelinluettelon ja etsin James Breedin osoitteen ja puhelinnumeron. Otin ne ylös ja hain sitten keltaisilta sivuilta firman, jonka Breed omisti. Breed's House - kekseliäät nimet ovat elämän suola. Oletin, että Breed olisi töissä, ja otin taksin kadulta ja ajoin Breed's Houseen

Toimistotalo oli suuri, sanotaan tuollainen neljäkymmentäkerroksinen. Onhan niitä isompiakin, mutta tässä oli jotain vanhaa suureellisuutta, rakennus ainakin oli vanha. Menin ovesta sisään ja heti minulta kysyttiin, kenet halusin tavata. Kerroin. Minut päästettiin sisään, vaikka sanoin, ettei minulla ollut sovittua aikaa, ja menin toiseksi ylimpään kerrokseen, jossa Breed's Housen studio oli.
James Breedin sihteeri oli melko siisti pakkaus, hänessä yhdistyivät Gene Tierney ja Marilyn Monroe. Edelliseltä hän oli saanut kasvot ja jälkimmäiseltä kropan. Olin aivan myyty: jo toinen upea tipu tänään! Flirttailukin sujui paremmin.
En kuitenkaan päässyt pitkälle, kun minun jo piti kysyä, oliko James Breedia mahdollista tavata.
"Ja mitähän asia koskee?" tyttö kysyi. Hän otti asiallisen asenteen ja asennon.
"Hänen katoamistaan kaksi vuotta sitten ja löytymistään Arizonasta. Sanokaa hänelle, että asia koskee myös selvänäkijä Sarah Chadwickia ja erästä Honey White -nimistä nuorta naista. James Breedia kysyy yksityisetsivä Joseph Novak." Ajattelin, että koko nimeni kuulostaisi vakuuttavammalta. Tyttö nousi pöytänsä takaa ja käveli huoneen toiselle puolelle. Sain koko näkymän ja kiitin sihteerien suojeluspyhimystä.
Tyttö oli poissa minuutin ja kun hän tuli takaisin, hän oli hiukan vaikea. "Hän ottaa teidät vastaan."
Menin toiselle ovelle ja koputin siihen. Kun mitään ei kuulunut, astuin sisään. James Breed - tunnistin hänet valokuvien perusteella eikä huoneessakaan ollut muita - oli juuri kaatamassa itselleen ryyppyä. Hän oli hiukan huolestuneen näköinen.
"Herra Breed, Joe Novak." Ojensin käteni ja hän tarttui siihen. Hänen kätensä oli nihkeä.
"Mitä haluaisitte juoda?" Breed kysyi.
"Samaa kuin tekin." Breed näytti kaatavan itselleen hyvälaatuista viskiä.
Breed otti toisen lasin ja kaatoi siihen aika reilusti, vähän turhan reilusti siihen aikaan päivästä - kello ei ollut vielä edes kahta. Hän tipautti lasiin yhden jääpalan ja antoi lasin minulle. Otin sen ja maistoin. Viski oli hyvää. Tämä olikin hyvä päivä viskin kannalta. Ja pimujen. Ja saisin von Mayerlingin nolattua - päivä oli hyvä.

Joe Novak seikkailee yhä

Olin totisesti tyytyväinen itseeni, kun kävelin pois toimistorakennuksesta. Olin saanut kaiken tarvitsemani. Päätin työllistää itseni: selvittäisin Arizona-miehen ja selvänäkijänaisen mysteerin, pitäisin itseni tyytyväisenä ja näpäyttäisin von Mayerlingia nenälle. Ja saisin ehkä sievoisen rahasummankin, jolla pärjäisin, kunnes joku todella tarjoaisi minulle töitä. Minulla oli tiedetty sellaisiakin joskus olleen.
Menin ensimmäiseksi yliopiston kirjastoon ja pyysin muutamaa tärkeintä sanomalehteä ja paria bulevardilehteä ajalta, jolloin Sarah Chadwick oli ratkaissut Arizona-miehen tapauksen.
Los Angeles Times kirjoitti 4.5.1956:

Selvänäkijä löytää kadonneen!
Mitä tehdä, kun aviomies katoaa - eikä selvästikään millekään lyhyelle ryyppyreissulle? Helen Breed kävi läpi monta vaihetta ennen kuin hänen aviomiehensä, kuuluisa levytuottaja James Breed, löytyi. Ensiksi hän ilmoitti poliisille, joka ilmoitti vähän ajan kuluttua olevansa voimaton. Seuraavaksi Helen Breed otti yhteyttä yksityisetsivä Ted von Mayerlingiin, joka laittoi kaikki taitonsa ja voimansa asiaan.
Turhaan: James Breed pysyi kadoksissa. Selvänäkijä Sarah Chadwick, joka oli juuri muuttanut Los Angelesiin, sai selville, että tunnettu yksityisetsiväkin oli vaikeuksissa ja pyysi saada auttaa. Ted von Mayerling kysyi lupaa Helen Breedilta, joka oli tässä vaiheessa jo vaipunut epätoivoon. Tämä sanoi: "Mikä tahansa käy!"
Sarah Chadwick ilmoitti kahden päivän kuluttua, että James Breed löytyisi Providence-nimisestä pikkukaupungista Arizonasta. Ted von Mayerling lähetti kaksi miestään Providenceen. James Breed löytyi pienestä kapakasta Providencesta ja hän lähti samantien miesten matkaan takaisin Los Angelesiin.
Sarah Chadwick sai levytuottaja James Breedin vaimolta huikean palkkion ja ylenpalttiset kiitokset. Yksityisetsivä Ted von Mayerling palkittiin keskeytymättömästä työstään löytää James Breed ja rohkeudestaan käyttää selvänäkijän apua hyväkseen.

Los Angeles Herald kertoi saman uutisen suurin piirtein samoin sanoin, samoin Los Angeles Tribune. Kuvissa oli usein von Mayerling ja Chadwick, yhdessä kuvassa James ja Helen Breed, yhdessä kuvassa ainoastaan Helen Breed. Ei mitään, mihin tarttua.
Sen sijaan tabloidilehdet kertoivat paljonkin. Confidential-niminen roskajulkaisu kertoi, että James Breed oli tavattu Providencesta Honey White -nimeä käyttävän naisen luota eikä mistään kapakasta. Honey Whitesta oli kuva: hän oli isorintainen blondi, jolla oli vähän päällä. Hän makoili jonkinlaisen turkiksen päällä sängyllä ja vilkuili katsojaa paheellisen näköisesti. Se ei ollut mikään paikan päällä otettu tilannekuva, vaan pikemminkin johonkin studioon lavastettu taidevalokuva. Taidevalokuva - joopa joo.
Confidential ei sen sijaan tiennyt sitä, minkä Boulevard-niminen lehti tiesi: Sarah Chadwick oli St. Louisissa pidätetty esiintymisestä väärällä nimellä. Hän oli väittänyt olevansa Beth Orton, ilmeisesti voidakseen tehdä jonkinlaisia petoksia. Boulevardissa julkaistu kuva oli erityisen mielenkiintoinen: Sarah Chadwick oli siinä - hän oli paljon paremman näköinen kuin tullessaan vastaanotolleni, mahtoiko hän vaihtaa identiteettiään useasti? - naisen kanssa, joka selvästikin oli Honey White. Kuvateksti: "Beth Ortonina esiintynyt huijari Sarah Chadwick ja hänen rikoskumppaninsa Honey Davies." Honey oli vaihtanut sukunimeään muuttaessaan St. Louisista Providenceen.
Jo tämä olisi riittänyt nolaamaan Ted von Mayerlingin täysin, mutta en antanut olla. Otatin sivuista fotostaattikopiot, vaikka se maksoikin melkein kaikki rahat, jotka minulla oli, ja jatkoin matkaani.

Joe Novak jatkuu

Yksityisetsiväsankarini seikkailuja. Aiemmat osat alempana:

"Hyvä sitten!" von Mayerling maistoi taas viskiään. "Miksi tulit?"
Maistoin viskiäni. Se oli kyllä syntisen hyvää. En ollut juonut mitään niin kallista viiteen vuoteen. Silloin olinkin vielä ollut kunnon palkkatöissä. "Sarah Chadwick."
"Mitä hänestä?"
"Hänhän teki sinulle töitä."
von Mayerling nyökkäsi.
"Miksei tee enää?"
"Miksi haluat tietää?"
"Haluan tietää, kannattaako hänet viedä sänkyyn. Tarkoitan, että saako hän sinulta rahaa. Voiko hän elättää minut?"
Mayerling virnisti, hiukan epätietoisena siitä, vitsailinko vai en. "Ei hän saa minulta enää rahaa. Ei ole saanut, sanotaan, puoleen vuoteen. Onko hän tullut tarjoamaan palveluksiaan?" von Mayerling maistoi viskiä ja kun en vastannut, hän jatkoi: "Vai et kai sinä tosissasi ollut?"
Pudistin päätäni. "Hän on käynyt luonani jo pari kertaa. Ehdottaa, että minä ottaisin hänet palvelukseeni. Tai ostaisin häneltä palveluksia."
"Riippuu vähän palveluksista!" von Mayerling nauroi, mutta minä en, mikä lopetti hänen naurunsa lyhyeen. "No niin.. hän ei tehnyt hyvää työtä."
"Hänhän selvitti sinulle pari juttua."
"Se on totta. Tai oikeastaan vain yhden. Toinen oli juuri selviämässä, kun hän tuli mukaan. Mutta se Arizona-juttu oli aikamoinen tempaus."
"Eikö hän tehnyt enää mitään yhtä hyvää?"
"Ei."
"Ja se ei ollut huijaus?"
"Ei minun mielestäni. Novak, minä uskon selvänäkemiseen ja sen sellaiseen. Mutta selvänäkijätkin tekevät virheitä. He saavat vääriä vihjeitä ja epäselviä näkyjä. He tekevät virheitä. Sarah Chadwick teki muutaman virheen liikaa. Hän ei ollut hyvä selvänäkijä. Minä olen kyllä nyt ottamassa uutta selvänäkijää hommiin, mutta se on ihan eri juttu." von Mayerling oli hiukan nolon näköinen selittäessään asiaa, koska ilmeeni oli tarkoitettu kertomaan, että selvänäkeminen oli humpuukia.
"Miksi tarkkaan ottaen potkit Chadwickin pihalle?" Maistoin taas viskiä. Joskus toivoin, että olisin von Mayerling.
"Hän munasi yhden jutun täysin. Olimme yhden taitavan huijarin jäljillä, kun Chadwick ilmoitti, ettei etsimämme mies ollut oikea. Vedin miehet pois ja vähän ajan päästä poliisi pidätti miehen ja hän tunnusti juuri ne hommat, joiden takia me häntä etsimme. Silloin Chadwick sai kenkää."
"Ymmärrän." Join viskin loppuun ja laitoin lasin pöydälle. "Mikä oli sen Arizona-kaverin nimi?"
"James Breed, levytuottaja. Hänen vaimonsa, Helen Breed, laittoi meidät asialle. Miksi haluat tietää?"
"Tuli vain mieleen. Kiitos viskistä ja juttelutuokiosta. Sano Edille terveisiä." Ed oli toinen hänen agenteistaan, oikeastaan hyvin miellyttävä kaveri, mutta von Mayerlingin pilaama. Ohitin von Mayerlingin ja poistuin toimistosta. Yritin vilkuilla sihteeriä, mutta hän ei juuri sillä hetkellä istunut pöytänsä takana.

Joe Novak jatkuu

(Tämä varmaan alkaa jo kaivata pientä selitystä. Tätä aiemmin kirjoittamassani jutussa, joka ilmestynee ensi syksynä Iskussa, Novak törmää laatikolliseen laittomia pornokirjoja, jotka hän myy eteenpäin korvatakseen jotenkin epäonnistuneen keikan.)

En ole aivan varma, oliko hän oikeasti minua komeampi. Hän oli pidempi ja hänellä oli paremmin leikatut hiukset. Hänellä oli kuitenkin viikset ja hänen korvansa olivat hitusen liian suuret. Minäkään en ole aivan huonon näköinen - ajattelin näin, vaikka flirttiyritykseni sihteeripimun kanssa oli mennyt puihin. Mutta rahalla on vaikutusta: von Mayerlingin puku istui täydellisesti ja keltainen kravatti oli kuin jumalten luoma.
"Joe Novak!" von Mayerling yritti peittää tyytymättömyytensä aggressiivisella kohteliaisuudella. "Mikä tuo sinut tänne? Minulla ei ole paljon aikaa, mutta kai sinä yhdet viskit juot."
Tiesin, että hän tarjoaisi minulle 20 vuotta vanhaa mallasviskiä, mistä en tietenkään voisi koskaan kieltäytyä, mutta eleessä olisi väkisinkin jotain alentuvaa. Kävelin von Mayerlingin ohitse hänen varsinaiseen toimistoonsa ja yritin olla katsomatta kirsikkapuista kirjoituspöytää ja mahonkipuulla päällystettyjä nahkaistuimisia nojatuoleja, joilla von Mayerling kestitsi rikkaita vieraitaan. Kävelin kirjoituspöydän luo ja käännyin ja jäin nojailemaan pöytään. von Mayerling sulki oven ja tuli perässäni. "Kelpaako sinulle 20 vuotta vanha mallasviski?" hän kysyi hymyillen. Hänen hymynsä oli kuin jäädytetty virnistys.
"Mikäs siinä, vaikka olenkin sitä jo tänään toimistossani juonut."
von Mayerling mulkaisi minua ja kaatoi minulle viskiä lasiin. Hän antoi lasin minulle ja kaatoi itselleenkin. "Minulla ei, kuten sanoin, ole paljonkaan aikaa." Hän maistoi viskiä yhden sormustimellisen verran. "Miten bisnes sujuu? Hyvin, niin kuin aina ennenkin?" von Mayerling hymyili niin että mieleni teki viskata viskit hänen silmilleen. Tai oikeastaan kaataa juoma vain lattialle. Tai kirjoituspöydälle joidenkin sopimuspapereiden päälle.
"Hyvinhän ne. Myin juuri kirjaharvinaisuuksia eteenpäin. Ne tulivat minulle etukäteispalkkiona eräästä hyvin suoritetusta jutusta."
En tiedä, uskoiko von Mayerling koskaan olemattomia juttuani, joita väitin hoitaneeni. Tiedän vain, että hän ei olisi tuntenut kirjaharvinaisuutta, vaikka sellainen olisi iskenyt häntä nenään. Varoin kuitenkin visusti kertomasta, että olin myynyt vain huonosti painettuja panokirjoja.

Joe Novak seikkailee, jatkoa

Aiemmat osat täällä ja täällä.

Mietin asiaa vielä kerran: miksi hän tuli kaupungin surkeimmin palkatun yksityisetsivän luokse, jos hän kerran oli aito selvänäkijä? Miksei hän tehnyt enemmän yhteistyötä Ted von Mayerlingin kanssa? Tällä oli rahaa maksaakin.
Asia vaivasi minua sen verran, että lähdin lounaani - tonnikalavoileipä ja vettä - jälkeen kävelemään kohti toimistotaloa, jossa von Mayerling piti majaa.
Minun täytyy myöntää, että rahassa ja sen sellaisessa on tiettyä vetovoimaa: en olisi koskaan voinut ostaa niin upeata typykkää sihteerikseni kuin mitä von Mayerlingilla oli. Tämä oli kuin Jayne Mansfield upeimpina hetkinään ja hänellä oli korkeammat korot ja lyhyemmät hameet kuin Jaynella koskaan. Jos Sophia Loren katseli Jayne Mansfieldin rintoja kateudella, Jayne Mansfield olisi katsonut von Mayerlingin sihteerin rintoja aivan yhtäläisellä kateudella: tyrmistyneellä.
Yritin olla oikein viehättävä. Valkoisen pellavatakkini pesusta oli jo sen verran aikaa, että se oli alkanut menettää väriään ja vaikutti enemmän ehkä rusehtavalta, mutta toivoin, ettei sitä huomaisi.
Mutta flirttailuni meni puihin. Sihteeri tunnisti minut. "Haluatte varmaan tavata herra von Mayerlingin, herra Novak? Hänellä on nyt palaveri." Sihteeri ei edes hymyillyt. Hän oli puhunut juuri kun olin saanut suuni auki. Ääntä sieltä ei ollut ehtinyt tulla.
"Ja koska...", yritin aloittaa.
"En usko, että teille järjestyy aikaa. Herra von Mayerling lähtee sen jälkeen selvittämään erästä asiaa. Hänellä, katsokaas, on töitä."
von Mayerlingin paskiainen näköjään kertoili minusta ja toimettomuudestani juttuja. Päätin heittää ajatukset flirttailusta sikseen ja sanoin suoraan, että halusin vain tietoja Sarah Chadwickista.
Sihteeripimu hymyili kierosti. "Kiinnostaako? Hän on tunnettu selvänäkijä ja kaunis nainen, joskaan ei aivan..."
Nyt minä keskeytin. "Aivan. Hänellä on persiljaa hampaissa. Hän työskenteli von Mayerlingille ja auttoi selvittämään yhden keikan. Miksi hän ei enää työskentele teille?"
Sihteeripimu ei sanonut mitään. Ilmeisesti osuin pahaan paikkaan. Mutta onneksi minut pelasti ovi: se aukesi ja von Mayerling opasti ulos vanhan, erittäin kalliisti pukeutuneen naisen. "Asia on siis selvä", nainen sanoi ja puristi von Mayerlingin kättä. von Mayerling huomasi minut ja pyysi sihteeriä opastamaan rouva Stevensin ulos. Olin tyytyväinen: sain katsella sihteeripimua rauhassa. Hänellä oli näkemisen arvoiset sääret ja takapuoli. Ehkä hän keikutti sitä tavallista enemmän ihan vain minun kiusakseni. Ehkä ei. Ehkä hän keikutti sitä aina samalla tavalla tai ehkä hän työskenteli provisiopalkalla ja provision määrä laskettiin keikutusten avulla. Ei von Mayerlingkaan näyttänyt aivan tyytymättömältä.
Vähän kuitenkin: hän oli nähnyt minut. Hän tiesi, että hän oli minua parempi, komeampi, hauskempi, pidempi, rikkaampi, nopeampi, suositumpi ja paremmin puettu, mutta hän tiesi myös, että minä halveksin häntä. Häneen verrattuna minä olin varsinainen beatnik ja hänen puolestaan olisin aivan hyvin voinut vetää huumetta maanalaisissa jazzluolissa vaikka lopun ikääni. Hän oli pari kertaa tarjonnut minulle viinaa, mutta se oli tapahtunut ivallisessa sävyssä.

Joe Novak ja selvänäkijän tapaus, jatkuu

Rouva Chadwick sytytti tupakan ja sanoi: "Älä sano minua rouva Chadwickiksi." Naisen flirtti olisi totisesti ollut tehokkaampaa, jos hän olisi ollut ehostettu paremmalla maualla. "Minun nimeni on Sarah. Saanko kertoa sinulle jutun, Joe?"
"Ole hyvä."
"Tiedätkö tämän vuosi sitten löydetyn nuoren naisen, jota lehdistö kutsui Kirjanaiseksi?"
Nyökkäsin. Nuori nainen oli löytynyt käytettyjen kirjojen kaupasta kurkku auki leikattuna. Antikvaariatin pitäjä, vanha armenialaissyntyinen mies, oli tietysti pääepäilty, mutta hänellä oli ollut täydellinen alibi - hän oli ollut kolmen viikon vierailulla Euroopassa ostamassa kirjoja. Vaikka asiaa harrastankin, en ollut koskaan käynyt kirjakaupassa. Nuoren naisen henkilöllisyys oli niinikään jäänyt arvoitukseksi. Rikos oli jäänyt ratkaisematta - se oli aikoinaan ollut pienoinen uutinen ja puhuttiin uudesta Viiltäjä-Jackista, mutta koska uusia ruumiita ei tullut, homma unohtui ja murha jäi ratkaisematta. Kai siihen liittyviä vihjeitä tuli koko ajan ja ehkä joku poliisi niitä välillä tarkastelikin, mutta en tiedä, otettiinko vihjeitä mitenkään vakavasti.
"Mitä siitä?" kysyin. "Tiedättekö murhaajan ja sen nuoren naisen nimen?"
Nainen hymyili ja puhalteli savua, hiukan jopa minun silmilleni. "Haluaisitko tietää?"
"No.. kyllähän se periaatteessa kiinnostaisi, mutta ei minua ole kukaan siihen hommaan palkannut."
Sarah Chadwick hymyili härnäävästi. Ehkä hänen flirttinsä sittenkin tehoaisi minuun. "Minulla on ehtoja."
"Jaaha. Ja mitähän ne ovat?"
"Kerron sinulle, kuka murhasi Kirjanaisen ja mistä löydät hänet, jos otat minut osakkaaksi yksityisetsiväbisnekseen."
Mitähän se sitten merkitsisi? Naisen flirttailu oli tullut - se myönnettäköön - houkuttelevammaksi, mutta myös päällekäyvämmäksi. Se alkoi vähän häiritä minua. Selvänäkijä? Okei, mutta minusta selvänäkijät olivat tärähtäneitä, bimboja, kuuhulluja, kallonkutistajan tavaraa, selviä tapauksia istumaan herra Freudin sohvalle. Flirttaileva selvänäkijä? Kiitos, mutta ei kiitos. Jos nainen vain olisi ollut jotain muuta kuin selvänäkijä, olisin kyllä näyttänyt hänelle vaikka mitä puolia yksityisetsivän työstä, mutta en halunnut joutua todistelemaan, kun haamut lentelevät ja kuolleet ihmiset kertovat, kuka heitä pisti puukolla selkään tai hakkasi munuaisiin kettingeillä. Pelkäsin, etten pääsisi Sarah Chadwickista - Jeesus, naisen nimikin oli kuin englantilaisen noidan! - eroon, jos kerrankin antaisin hänen selvittää rikoksia puolestani. Ja sitäpaitsi, hitto soikoon, enhän minä mihinkään selvänäkemiseen uskonut.
"Ei käy", sanoin. "Minä en usko selvänäkemiseen. Minä en tiedä, miten selvitit sen jutun von Mayerlingille, mutta epäilen, että kyseessä oli jokin huijaus."
Sarah Chadwick oli äimistyneen näköinen: hän oli unohtanut savuavan tupakan käteensä ja hänen suunsa oli loksahtanut auki.
"Minulla ei ole sellaisia kunnianhimoja, että haluaisin selvittää Kirjanaisen tapauksen. Minä en yksinkertaisesti usko selvänäkemiseen enkä muuhunkaan humpuukiin."
Sarah Chadwick murskasi tupakkansa tuhkakuppiin ja sanoi: "Minä en huijaa. Minä olen aito selvänäkijä." Hän nousi ja lähti. Olin ehkä hiukan suruissani, koska olin alkanut tottua hänen räikeisiin väreihinsä ja hän oli ollut oikeastaan aika hyvä flirttailija.

Joe Novak seikkailee

Kirjoitin 90-luvun lopulla muutamia Joe Novak -yksityisetsivänovelleja, joissa oli parodinen viritys. Olen niitä (ja uudempia) nyttemmin pikkuhiljaa julkaissut pienessä Isku-lehdessä. Seuraava pitkä novelli jäi kesken, koska juonesta tuli käsittämättömän sekava. Saatan joskus kirjoittaa sen uudestaan, koska idea on minusta hyvä ja Novak-maailman mytologia saa siinä täyteyttä.

Postitan tästä päivittäin aina noin liuskan tai puolentoista verran tekstiä. Stay tuned!

Joe Novak ja selvänäkijän tapaus

"Muistatteko minut?" nainen kysyi.
Nyökkäsin.
"Toivottavasti olette harkinnut tarjoustani?" Nainen ei ollut aivan huonon näköinen, mutta hän ei ollut pukeutunut kovinkaan tyylikkäästi. Hän oli noin 30-vuotias tummaverikkö ja hänellä oli liikaa räikeän väristä huulipunaa. Ajattelin - ja muistin ajatelleeni jo edellisellä kerralla, kun olimme tavanneet -, että vähemmällä ehostuksella ja paremmalla maulla valituilla vaatteilla hänestä tulisi aikamoinen pakkaus. Ja että voisin olla kiinnostuneempi hänen ideoistaan.
"Noo.. minä en usko, että...", yritin sanoa, mutta nainen nosti kätensä keskeyttääkseen minut.
"Herra Novak.. Joe.. saanhan sanoa Joe?"
Nyökkäsin: eihän siitä mitään haittaa voinut olla.
"Niin, Joe, minä tiedän, mitä aiot sanoa. Ettei sinulla ole käyttöä selvänäkijälle. Sinä olet väärässä, mutta minä ymmärrän sinua, koska sinä olet vain materialistisen ajattelun vanki."
"Aivan, kannatan dialektista materialismia", virnistin.
Nainen oli hetken aikaa hämillään, hän ei selvästikään tuntenut Marxia. Kukapa 50-luvun Kaliforniassa hänestä olisi puhunutkaan? Paitsi Hollywoodin kymmenikkö, jota paraikaa hiillostettiin. Nainen sai kuitenkin itsehallintansa takaisin. "Minä olen tarjonnut palveluksiani muillekin yksityisetsiville. Tunnet todennäköisesti herran nimeltä Ted von Mayerling."
Nyökkäsin. von Mayerling oli kaupungin menestyvimpiä yksityisetsiviä - hänellä oli sihteerin lisäksi kaksi muuta työntekijää. Minä olin yksin toimistossani ja hoidin arkistot, valokuvaukset, varjostukset, tiedonhaut, ammuskelut, nyrkkitappelut, viskin juonnin, PR-työn. von Mayerlingin ei tarvinnut kuin hymyillä asiakkaille ja käydä välillä katselemassa paikkoja. Hän oli vähän ärsyttävä kaveri, snobi, eurooppalaista sukujuurta. Olin pari kertaa ryypännyt hänen laskuunsa, mikä oli parasta, mitä voin hänestä sanoa.
"von Mayerling sai avullani ratkaistua yhden ongelman."
Nyökkäsin. Olin lukenut jutusta: Aviomies oli kadonnut eikä häntä pystytty mitenkään jäljittämään. Selvänäkijä oli kertonut, että mies löytyisi eräästä pikkukaupungista Arizonasta. von Mayerling oli lähettänyt miehen asialle ja bingo! aviomies oli löytynyt. Ja vieläpä elossa (mikä oli von Mayerlingia tietysti häirinnyt, koska julkisuus oli ollut huomattavasti pienempää: hän olisi maksanut siitä, että mies olisi löytynyt kuolleena).
"Minulla ei ole nyt yhtään juttua meneillään. Tämä on ollut hiljainen kesä", sanoin. "Vaikka on kuuma. Yleensä ihmiset hermostuvat kuumina kesinä ja alkavat riehua. Mutta ei tänä kesänä. Tai ei ainakaan niin, että minä olisin siitä juuri hyötynyt." Olin juuri käyttänyt viimeiset rahat, jotka olin saanut myymistäni panokirjoista. Tarvitsin kyllä kipeästi rahaa, mutta sitä selvänäkijänainen ei minulle aivan heti toisi.
"Uskon, että jos mainostat, että sinua avustaa selvänäkijä, saat enemmän töitä", nainen sanoi ja hymyili. Hän risti säärensä, mikä yleensä tehoaa minuun eikä temppu nytkään ollut aivan huono: naisella oli hyvät sääret.
"Niin, rouva..." Katsoin pöydälläni olevaa käyntikorttia, jollainen oli jo lompakossani. "..rouva Chadwick, minusta tuntuu, että pitäydyn materialistisissa todistuskeinoissa. Pelkään oikeastaan, että menetän vähätkin asiakkaani."
Rouva Chadwick naurahti ironisesti. "Ihmiset ovat hulluina tällaisiin asioihin!" Hän kaivoi tupakka-askin käsilaukustaan. "Saanko polttaa?"
"Olkaa hyvä."

Winifred Jackson

Minun piti tehdä pari vuotta sitten juttua H.P. Lovecraftin piirin vähäisistä jäsenistä ja kääntää joku novelli, joka aiheeseen olisi liittynyt, ja julkaista se Pulp-lehdessä Cthulhu-mytologian 80-vuotisjuhlan kunniaksi. En päässyt Winifred Jacksonia pidemmälle, enkä tiedä, teenkö juttua ikinä loppuun. Niinsanottu journalistinen syy kun meni jo.

Lovecraftin tuttavia

Cthulhu-jumalien 80-vuotissyntymäpäivän kunniaksi Pulp tarjoaa pienen palan H.P. Lovecraftin lähipiiriläisiä.

Winifred Virginia Jackson (1876-1959) oli bostonilainen amatöörikirjoittaja, joka oli naimisissa Horace Jordanin kanssa vuodet 1915-1921. Tänä aikana Jackson kirjoitti ja julkaisi nimellä Winifred Virginia Jordan; 1921 hän otti tyttönimensä takaisin.
Jackson kirjoitti lähinnä runoja, mutta myös novelleja. Hän julkaisi H.P. Lovecraftin The Conservative –lehdessä ja teki yhdessä muiden amatöörikirjoittajien kanssa The United Co-Operative –nimistä lehteä. Lehdet olivat pieniä oman aikansa fanzineita, joissa oli novelleja ja ajankohtaisia kirjoituksia, Conservativessa oli arvatenkin myös Lovecraftille tyypillisiä rasistisia ja ennakkoluuloisia esseitä.
Kiinnostavaa on kuitenkin se, että Winifred Virginia Jackson oli Lovecraftille tärkeä henkilö, jonka kanssa Lovecraftilla olisi saattanut olla suhde, ellei eräs Sonia Greene olisi ehtinyt heidän väliinsä. Kiinnostavaa tämä on siksi, että Jackson oli tekemisissä ajan tärkeiden mustien kulttuurihenkilöiden kanssa. Hänen aviopuolisonsa lyhyestä avioliitosta eli Horace Jordan oli musta, lisäksi Jackson oli paljon tekemisissä mustan runoilijan William Stanley Braithwaiten kanssa. Rotuennakkoluuloisen Lovecraftin olisi luullut kavahtaneen Jacksonin kaltaista henkilöä.
Jackson teki muutenkin yhteistyötä Lovecraftin kanssa. He kirjoittivat yhdessä kaksi Lovecraftin nimissä kulkevaa novellia, "The Crawling Chaos" (The United Co-Operative, huhtikuu 1921) ja "The Green Meadow" (kirjoitettu 1919 tai 1920, julkaistu The Vagrant, kevätnumero 1927). Novelleja ei ole suomennettu.

(Tarinat olivat taannoin netissä ja poimin ne koneelle, mutta en löydä niitä nyt nopealla tsekkauksella.)

Britt Marie Trensmar

Olin innoissani ruotsalaisen Britt Marie Trensmarin mieskuvanäyttelystä muutama vuosi sitten ja jotenkin hankalissa oloissa (ei duunipaikkaa eikä kunnollista työkonetta, sähköpostista puhumattakaan) tein hänestä haastattelun, jota ryyditin Leena Rossin kommenteilla. Juttu kävi yhdessä lehdessä, jossa se hyväksyttiin julkaistavaksi, mutta eipä vain ikinä ilmestynyt. Juttu myös vanheni nopeasti, kun Trensmarin näyttely hävisi Suomesta, ja juttu on jäänyt koneelle.

Ruotsalaisen Trensmarin näyttely Turussa
Alastonkuva haastaa totutut katsomismallit

“Joitain kuvia voisi ajatella vaikka käteenvetokuvina.”
Nuoren naisen tunnustus Britt Marie Trensmarin Play the Man –näyttelyn aikana hätkähdyttää: eihän ole totuttu ajattelemaan, että naisetkin voisivat katsella miehen kuvia ja kiihottua seksuaalisesti! Myyttikin sanoo, että naiset eivät kiihotu visuaalisista ärsykkeistä.
Ruotsalaisen valokuvaajan Trensmarin näyttely Play the Man nähtiin Turussa Galleria Titanikin valoisissa tiloissa heinäkuun ajan. Näyttely herätti positiivisia reaktioita. Suomessa keskustelu oli melko mietoa, mutta Trensmarin leikekansion perusteella Ruotsissa asiasta on yritetty nostaa kohua tyyliin ”Alastomia miehiä museossa!”
Samainen nuori nainen sanoi näyttelystä: ”Ei siinä ihan levitellä, mutta kaikki näkyy kyllä hyvin.” Erityisen tyytyväinen nainen oli kuvaan, jossa ”erittäin kaunismuotoiset pakarat” olivat lähikuvassa ja naisen hansikoitu käsi oli laskettu toisen pakaran päälle.
Muissa kuvissa nähtiin miehiä munasillaan uimarannalla – yhden peniksestä otettiin valokuvaa isolla objektiivilla – tai sängyssä koikkelehtimassa. Yhdessä kuvassa helminauha on kierretty erektiossa olevan peniksen ympärille. Kuvat ovat kaikki kauniita ja harmonisia ja miehet ovat hyväkuntoisen näköisiä, noin kolmenkymmenen paikkeilla olevia melko tavallisia miehiä. Useita yhdistää se, että heillä on pitkähköt hiukset, sänki ja jonkin verran rinta- ja säärikarvoja.
Kaikkia kuvia kuitenkin yhdistää se, että niissä miehet ovat objekteja. Heille tapahtuu ja heitä katsotaan.
Trensmar itse toteaa: ”Pidän miehistä ja heidän vartaloistaan. Nautin kauniiden miesten katselusta.”

Miehet eivät kohtaa naisia

Kuvaaja suhtautuu asiaan myös analyyttisemmin: ”Minua on pitkään kiusannut se, että meidän kulttuurissamme keskitytään miellyttämään vain heteroseksuaalista ja maskuliinista silmää. Naisille ei ole tarjolla juuri mitään. Miehiä ruokitaan ylettömyyksiin, mutta naiset kärsivät aliravitsemuksesta!”
Trensmaria kismittävät myös median kuvat miehistä. ”Niitä on suurin piirtein vain kahdenlaisia. Ensinnäkin on aggressiivinen atleetti, beef cake, joka esittelee lihaksiaan ja voimiaan. Jos tapaisin sellaisen miehen makuuhuoneessani, pelkäisin ja miettisin, haluaako hän tapella vai rakastalla. Vai molempia?” Trensmar nauraa.
Trensmarin mukaan on vaarallista, että sekä miehet että naiset oppivat, että vain voimakas ja väkivaltainen mies on seksikäs. ”Toinen median tarjoama miesmalli on koominen nörtti. Ei tarvitse sanoa, ettei sekään juuri naisia kiinnosta.”Kumpikaan miesmalli ei ole Trensmarin mukaan olemassa naista varten. Kummatkin ovat kiinnostuneita vain itsestään tai toisten miesten ihailun saavuttamisesta. ”He näyttävät siltä, ettei heitä edes kiinnosta naisen seura!”
Mutta onhan olemassa kauniita kuvia alastomista miehistä! Postikorteissakin näkee monia, joissa alaston mies pitää pientä vauvaa sylissään.
Trensmar myöntää, mutta jatkaa: ”Niitä täytyy todella etsiä! Ne eivät hyöy päälle niin kuin kuvat täysin rasvattomista naismalleista!” Haastetta heteromiehille Trensmarin mukaan ongelmallista on myös se, että suurin osa näistäkin kuvista on miesten tekemiä. Osa on myös homomiesten tekemiä eikä niissä siksi ole juuri mitään naisille.
Play the Man –projektissaan Trensmar tähtäsikin siihen, että olisi kuvia, joissa miehet kohtaisivat naisen ja joissa mies tyydyttäisi naisen katseen. ”Kuvieni miehet ovat sensuelleja, leikkisiä ja hyvännäköisiä olematta hunkkeja! He nauttivat naisen seurasta.”Kuvat ovat myös haasteita heteromiehille. ”
Heteromiehet saattavat pelästyä näitä kuvia katsellessaan. He voivat luulla, että on jotenkin homoseksuaalista nauttia alastomien miesten kauniista kuvista. Mutta eihän se tee heistä homoja!” Trensmar onkin huomannut saamansa palautteen perusteella, että monet miehet kaipaavat toisenlaista miehisen seksuaalisuuden kuvaa kuin mitä media tarjoaa. Aggressiivisen hunkin malli ei riitä kaikille miehille.
”Monia miehiä on kiinnostanut nimenomaan se, että kuvani ovat naisen ottamia. Monet pyytävät päästä poseeraamaan kuviini!” Trensmar kertoo.
“Kyse on siitä, että ihmiset kaipaavat toisenlaista kertomusta miehen ruumiista. On naisten tehtävä tarjota tällainen toisenlainen, uusi kertomus!”

Miehen sensuaalisuus

”Miestä esittävissä kuvissa sensuaalisuus on usein pyritty saamaan minimiin, koska sensuaalisuus on yleisesti yhdistetty feminiinisyyteen”, toteaa Helsingin yliopiston Kristiina-instituutin visuaalisen kulttuurin tutkija Leena-Maija Rossi.
Rossi ei kuitenkaan niele Trensmarin väitteitä liian harvoista miesmalleista sellaisenaan. “Muunkinlaisia alastomia miehiä toki löytyy”, Rossi sanoo. ”Raukeita ja feminiinisissä poseerauksissa kuvattuja miehiä on paljonkin.” Rossi näkee mediassa atleetin ja nörtin ohella myös muunlaisia mieskuvia. ”
Trensmar unohtaa perinteisen bisnesmiesrepresentaation, joka, vaikka treenaisikin ruumistaan, ei kuitenkaan pullistele lihaksiaan niin että puvunsaumat repeäisivät.”
”Joukosta puuttuu myös uusi hoivaisä, jota niin ikään tarjotaan verrattain usein. Hoivaisän kuvaan ei liity minkäänlaista aggressiota”, Rossi toteaa. ”Aika suurta suosiota näyttää nauttivan myös esimerkiksi brittikomedioista tuttu mies, jolle sallitaan plösömpikin ruumiillisuus, jota verbaalisuus kompensoi.”
Rossi näkee myös muutoksenvoimia siellä, missä niitä ei usein tapaa. ”Seksuaalisuutta painotetaan mieskuvissakin jatkuvasti enemmän, ajatellaan nyt vaikka muoti- ja kosmetiikkamainontaa. Voisiko tätä pitää hegemonisen miesmaskuliinisuuden aseman horjumisen merkkinä?” tutkija pohtii.

Katseen tutkimattomat tiet

Naisten ottamia miesten alastonkuvia on kuitenkin harvassa. Rossi löytää tähän ainakin yhden syyn: ”Aika monet naiskuvaajat ovatolleet ensisijaisesti kiinnostuneita tutkimaan kuvissaan omaa ruumiillisuuttaan ja valtaamaan tilaa naisten omille ruumiillisuuskuville.”Rossi löytää syytä myös kustantajissa. ”
Massayleisölle suunnatuissa julkaisuissa ei välttämättä haluta esittää mitään kovin vaihtoehtoisia tapoja katsoa miesvartaloita.
”Trimmattu miesvartalo on kuitenkin laajasti ihailtu halun kohde. Rossi näkee, että tällaisen miesvartalon ihanne kuuluu yhtälailla homo- ja heterokulttuuriin. Siitä taas seuraa, että pitkälti samanlaiset ja jopa samat kuvat vetoavat niin naisiinkuin miehiinkin.”
Joustoa kuitenkin tapahtuu koko ajan, niin kuin kaikissa identiteettiin liittyvissä tekijöissä”, Rossi toteaa.
Kysymykseen miesten objektivoinnista Trensmarin kuvissa Rossi suhtautuu varauksellisesti. ”Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että perinteistä epätasapainoa suhteessa sukupuolten esineellistävään esittämiseen ei korjaa se, että vaihdetaan toinen sukupuoli esineen paikalle.”
Rossi toivoo radikaalimpaa kritiikkiä. ”Toivoisi, että kun me kaikki olemme jatkuvasti sekä katseen subjekteja että objekteja, niin tämä näkyisi myös kuvissa.” Rossi ottaa esille myös alastonkuviin turtumisen. ”Alastonkuvia tai lähes-alastonkuvia tulee koko ajan vastaan. Naiskuvathan niissä edelleen dominoivat. Mutta kysyisin silti, miten kiinnostavaa tai kiihottavaa kaavamainen alastomuuden esittäminen ylipäätään on.”
Rossi muistuttaa vielä, että eri alakulttuureissa vaikuttavat kuvat voivat toimia myös vallitsevassa kulttuurissa.
"Yksi esimerkki on tietenkin homo- ja heterokulttuureissa vallitseva trimmatun miesvartalon ihanne, mutta vaikkapa myös se, että lesbokuvat saattavat tulla myös heteronaisten halun kohteeksi.”
”Katseen tiet varmaan pysyvät osin tutkimattomina, vaikka me tutkijat tekisimme kuinka paljon töitä tahansa”, Rossi nauraa lopuksi.
Juri Nummelin

Kainalo: Alastomat miehetkö fasisteja?

Alaston mies ei ole koskaan viaton. Näin tuntuu tunnettu brittiläinen elokuvatutkija Richard Dyer sanovan tuoreehkossa artikkelikokoelmassaan Älä katso! Erinomaisessa ja tutkimuskohteiltaan ihastuttavan obskuurissa esseessä ”Valkoisen miehen muskelit” Dyer paneutuu elokuvissa nähtyjen hunkkien, beef cakejen, maailmaan ja paljastaa sieltä salattuja kytkentöjä mm. italialaiseen fasismiin.
Tai ehkä hunkki on vähän turhan laimea sana. Dyer nimittäin käsittelee mm. Ramboa ja italialaisia supermieselokuvia eli ns. peplum-elokuvia, joissa Maciste, Herkules ja muutamat muut pseudoantiikin sankarit seikkailevat missä milloinkin. Näitten elokuvien mieshahmot lihaksineen melko varmasti todentavat Britt Marie Trensmarin väitteen siitä, että aggressiivisen ja lihaksikkaan miehen kuvasto on tarkoitettu vain miehille itselleen. Se ei ole olemassa naisia varten.
Dyerin esseen aloittava väite siitä, että ”ennen 1980-lukua populaarikertomuksissa näki harvoin puolialastonta valkoista meistä” on vähän harhaanjohtava, sillä varsinkin uskonnossa ja siihen liittyvässä taiteessa puolialastomia miehiä on nähty, usein jopa eroottisissa asennoissa.
Tämän huomaaminen ei sanottavammin horjuta Dyerin analyysia siitä, miten valkoisen miehen alastonta ja usein lihaksikasta ruumista on esitetty. Ruumista ei periaatteessa saisi esittää, koska suojaton ruumis on altis horjuttamiselle ja sensuaalisuudelle, mutta samalla sitä on kuitenkin arvokasta esitellä.
Tähän tarkoitukseen onkin – karrikoiden sanottuna - keksitty koko seikkailu- ja toimintaelokuvan lajityyppi: siinä voidaan valkoisen miehen vartaloa esitellä ilman, että maskuliinisuutta uhataan. Valkoiset alastomat miehet ovat parempia kuin muut, koska he ovat ylivoimaisia niin hengen kuin kehonkin alueella.
Juri Nummelin
Richard Dyer: Älä katso! Seksuaalisuus ja rotu viihteen kuvastossa. Toim. Martti Lahti. Eri suomentajia. Vastapaino: Tampere 2002.

Terrence Malick

Nyt kun Terrence Malick on ajankohtainen The New World -elokuvansa takia, ajattelin postittaa vanhan arvosteluni hänen sotaelokuvastaan Ohut punainen viiva - uups, Veteen piirretty viiva. (Miksei elokuvan suomennoksessa voitu kunnioittaa alkuperäisromaania, James Jonesin suomennettuakin kirjaa? Aivan kuin elokuvien maahantuojat eivät tietäisi mitään. Varsinkin kun "veteen piirretty viiva" on niin kliseinen ilmaus.) Juttu ilmestyi alun perin Filmihullussa, sitten sitä kierrätettiin Turun elokuvakerhojen Zoom-lehteen.

Tunnelmia taistelun keskeltä

Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line). Ohjaus ja käsikirjoitus: Terrence Malick. Tuotanto: Michael Stevens, Fox 2000 Pictures/Phoenix Pictures/Geister Roberdeau Productions, Yhdysvallat 1998. Kuvaus: John Toll. Leikkaus: Billy Weber, Leslie Jones, Saar Klein. Pääosissa: Sean Penn, Jim Caviezel, Ben Chaplin. Kesto: 171 min.

Sotaelokuvat voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään: on elokuvat, joissa sota on sankarillista ja myönteistä toimintaa ja tärkeintä on jännitys ja usein myös propaganda, ja on elokuvat, joissa sota on vääryys ihmisyyttä kohtaan. Eri ryhmien elokuvia on kuitenkin toisinaan vaikea erottaa toisistaan. Mitä esimerkiksi ovat Samuel Fullerin sotaelokuvat, joissa näytetään paljaana se, mitä sodassa todella tapahtuu, mutta joissa asiaa ei alleviivata? Tai Don Siegelin 6 urhoa (1962), jossa on kenties jännittäviä sotajaksoja, mutta jossa kaikki kuolevat niin ettei sotakuvausten synnyttämästä innostuksesta ole jäljellä enää mitään?
Sodanvastaiselle elokuvalle ei selvästikään siis riitä se, että näyttää sodan kammottavana toimintana. Yleinen tapa tehdä elokuvasta vielä sodanvastaisempi on ollut lisätä siihen asiaa pohtivaa keskustelua. Samuel Fuller pilkkasi tapaa armottomasti - Normandian maihinnousussa mukana ollut Fuller oli sitä mieltä, että sodan keskellä kukaan ei ehdi muistella äitiä tai tyttöystävää tai miettiä syviä filosofisia kysymyksiä.
Terrence Malick tuntuu olevan aivan eri mieltä. Hän käyttää tätä tehokeinoa varmasti aivan tietoisena siitä, mitä Fuller on siitä sanonut. Veteen piirretyssä viivassa on paljon kuvan ulkopuolisia monologeja. Näitä käyvät sotilaat, joita Malickin kerronta ei useinkaan yksiselitteisesti osoita henkilöiden keskeltä. Monologit koskettelevat luontoa, joka säilyttää kauneutensa sodan keskelläkin, ihmisen ja luonnon välistä ristiriitaa (miksi ihminen, joka kuuluu luontoon, haluaa hävittää luontoa?) ja niin edelleen. Tapa, joka monen muun käsissä olisi kiusallinen, onkin onnistunut. Tähän on kaksi syytä: ensinnäkin Malickin henkilöt eivät käsittele metafyysisiä asioita dialogeissa, mikä olisi kornia, toiseksi monologit ovat olennainen osa Malickin elokuvan kerrontaa.
Tyypillinen sotaelokuva - tai oikeastaan mikä tahansa Hollywood- tai sen kerrontakeinoja noudattava elokuva - pitää lähtökohtanaan juonen kuljettamista. Kaikki muu on sille alisteista. Malick kääntää asetelman päälaelleen: pääosassa ovatkin henkilöt ja heidän kauttaan koetut hetket, joilla ei aina ole mitään tiivistä yhteyttä toisiinsa. Henkilöt eivät kehity eivätkä pohdi omaa kehitystään. Malick keskittyy ohimeneviin tunnelmiin (mitä korostaa se, että elokuva alkaa sillä, että pysyväksi aiottu olotila, kahden sotilaan puntis saarella alkuasukkaiden seurassa, rikotaan väkivaltaisesti) eikä anna tarinalle mahdollisuutta nousta pääosaan niin että se olisi itsessään jännittävä.
Sotakohtaukset, joita on pakonomaisesti mukana, eivät ole jännittäviä eivätkä nostattavia. Joku voi pitää niitä jopa tylsinä. Näissä kehyksissä "tuntemattomien sotilaiden" monologit ovat täysin hyväksyttäviä, vaikka monet kriitikot ovat juuri niihin puuttuneet ja pitäneet niitä täytteenä. Sitä ne eivät ole juuri ollenkaan, vaikka on myönnettävä, että niiden karsiminen olisi voinut tehdä hyvää elokuvalle. Monologit vaikuttavat välillä tekotaiteellisilta. Samalla, kun Malick tuhoaa perinteisen Hollywood-kerronnan, hän kääntää ylösalaisin myös monia sotaelokuvien henkilöhahmoihin liittyviä traditioita.
Silmiinpistävää on se, että Malick ei pidä yhtään henkilöhahmoa paljoakaan enempää esillä kuin toisiakaan. Jonkinlainen päähenkilö, Jim Caviezelin esittämä Witt, ammutaan yllättävästi reilusti ennen elokuvan loppua. Henkilöt eivät myöskään eroa toisistaan joidenkin ulkoisten ominaisuuksien perusteella: on huomautettu, että moni elokuvan sotilaista muistuttaa paljon Caviezelia. Malick ei myöskään kiinnitä huomiota sotilaidensa etnisiin tai sosiaalisiin taustoihin. Sotilaat eivät sotatilanteessa enää ole sitä, mitä he edustivat ennen sotaa. (Poikkeuksena ovat upseerit, joille sota on ammatti ja ainoa mahdollisuus toimia maailmassa. Upseerit myös johtavat sotilaansa tuhoon, kuten Nick Nolte, joka ei anna periksi Elias Koteasin esittämille näkökohdille vihollisen liiasta tulivoimasta.) Malick tiivistää elokuvansa näkökulman pelkkään sotaan: on pelkkä sotatilanne, miesten välinen siteetön ystävyys ja hetkelliset muistot ja luontonäkymät, jotka tulevat mieleen kesken vihollistulen.
Sotaelokuvien yksi kiusallinen piirre on vielä se, miten vihollinen niissä esitetään. Spielbergin Ryan sortui aika pahasti saksalaisten stereotypiointiin ja osin suoranaiseen rasismiin. Joku voi ajatella, että Malickin elokuvassa japanilaiset ovat samanlaisia epämiellyttäviä kimittäjiä, joille ei voi suoda myönteistä ajatusta. Japanilaisia nähdään enemmän ainoastaan yhdessä kohtauksessa, kun amerikkalaiset sotilaat hyökkäävät suurehkoon japanilaistukikohtaan ja tappavat suurin piirtein kaikki.
Teurastuksen jälkeen seuraa pitkä kohtaus, jossa amerikkalaiset sotilaat katselevat kärsiviä sotavankeja. Osa heistä mongertaa jotain, osa itkee ja valittaa, osa istuu mulkoillen. Onko tämä rasistinen kuva? Kuvaamalla myös amerikkalaisia sotilaita Malick tekee kuitenkin tiettäväksi, että annettu kuva japanilaisista ei ole elokuvan kertojan kuva, vaan sotilaiden kuva. Ainoastaan mieltämällä japanilaiset sotavankien kaltaisiksi järjettömiksi kimittäjiksi amerikkalaiset sotilaat pystyvät heitä tappamaan.
Näin Veteen piirretyn viivan teemaksi muodostuu sama kuin aikoinaan Julman maan: ympäröivät julmat olosuhteet synnyttävät julmia ihmisiä, joiden toiminta taas lisää julmuutta. Malickin esikoiselokuvassa julmuutta edusti yhteiskunta ja sen valtiokoneistot, Veteen piirretyssä viivassa sota.
Juri Nummelin

Kirjoitus julkaistu aiemmin Filmihullussa 2/1999. Kirjoitusta muutettu.

Terrence Malick
Julma maa (Badlands) 1973
Onnellisten aika (Days of Heaven) 1978
Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line) 1998

Kansalaispalkka

Kirjoitin pari vuotta sitten tällaisen yleisönosastotekstin ja lähetin sen Hesariin, mutta sitä ei julkaistu. Kirjoitin aiheesta myös pidemmän tekstin, jonka lähetin ainakin Osmo Soininvaaralle, mutta tämä ei kommentoinut millään tavalla - siinä ehdotin, että taiteilijuus oikeuttaisi kansalaispalkkaan (kriteerit: kirjailijoille yksi oma teos (ei omakustanne), taiteilijoille yksi oma näyttely; näyttelijöille en oikein keksi). (En löydä tekstiä nyt, muuten laittaisin tänne sen.) Työvoimatoimiston asiakas en ole ollut enää pitkään aikaan - se oli kiduttavaa aikaa, lukuun ottamatta sitä että sai ansiosidonnaista.

Elämäntilanne on viime aikoina pakottanut tarkistamaan kantaa kansalaispalkkaan. Perinteisesti äänestämäni puolue näyttää vastustavan kansalaispalkkaa vedoten siihen, että kukaan ei tekisi enää mitään, jos sellainen systeemi tulisi, mutta nyt olen jopa miettinyt, että vaihtaisin puoluetta.
Olen itseään tietokirjailijaksi jo vuoden pari nimittänyt kirjoittaja. Olen julkaissut pari tietokirjaa erilaisista aiheista ja olen tyytyväinen työnkuvaani. Olen myös tehnyt paljon erilaisia juttuja erilaisiin lehtiin. Teen myös paljon töitä harrastuspohjalta, lähinnä ilmaisjuttuja lehtiin ja nettiin. Tämä on oikeastaan tärkeä osa työtäni, koska näin mahdollistan sen, että voin kirjoittaa itselleni tärkeistä asioista, joista ei ehkä muuten olisi mahdollista mitään tehdä.
Tällä ei kuitenkaan elä kovin täysipainoisesti. Olen saanut apurahoja, mutta ne eivät ole kovin suuria eikä niiden saaminen ole koskaan täysin varmaa. Pienilevikkisistä tietokirjoista saa yleensä vain suhteellisen vaatimattoman kertakorvauksen. Lehtikirjoittelua voisin tietysti lisätä, mutta silloin en voisi keskittyä siihen, mitä eniten haluan tehdä eli kirjojen tekemiseen.
Olenkin saanut työttömyyskorvausta koko sen ajan, jolloin olen nimittänyt itseäni tietokirjailijaksi. Olen keskeyttänyt työnhaun aina apurahojen ajaksi, mutta niiden jälkeen olen aina palannut työnhakijaksi.
Tämä on minusta kestämätön systeemi ja pelkään koko ajan, että työvoimatoimisto kiinnostuu tekemisistäni niin paljon, että heittää minut pihalle. Ja mahdollisesti rankaisee vielä sakoilla.
Olen ansiosidonnaisella, jota ei makseta kovin pitkään, ja olen päättänyt jo etukäteen, että sen loppuessa jättäydyn kokonaan vapaaksi kirjoittajaksi. Tulevaisuus onkin jossain määrin hämärän peitossa.
Ongelmani ratkaisisi kansalaispalkka. Eläisin pienine vaatimuksineni erinomaisesti, jos saisin esimerkiksi Osmo Soininvaaran suunnitelman mukaisesti 500 euroa kuussa kansalaispalkkaa, jos sen päälle laskettaisiin apurahat ja kaikenlaiset kirjoitustulot. Voisin tehdä myös suuresti arvostamaani harrastustyötä.
Tämä voi tietysti olla jonkun mielestä kestämätön tai jopa narsistinen tapa perustella perusturvan uudelleen muuttamista. Uskoisin kuitenkin, että en ole ainoa, jota kansalaispalkkasysteemi auttaisi. Kansalaispalkkaa saadessaan ihmiset voisivat ottaa helpommin pieniäkin töitä vastaan, koska he tietäisivät kuitenkin saavansa ainakin jotain joka kuukausi. Eikä tarvitsisi pelätä työvoimatoimiston ankaraa kättä.

Poliisin rappio

Huumorijuttu ainejärjestölehti Legendasta vuodelta 1990 eli vuodelta, jolloin olin juuri 18-vuotiaana aloittanut opiskelut Tampereen yliopistossa. Numerossa ilmestyi myös pitkä juttuni, joka perustui tekemääni selvitykseen siitä, kuka oli kirjallisuuden opiskelijoiden mielestä maailman paras kirjailija. Tulos: Märta Tikkanen. Juttu on harvoja vanhoja tekstejäni, joita nyt lukiessa häpeän. Sekavaa häröilevää teoriaa ja muihin kohdistuvaa ylimielisyyttä... oi voi. Sen sijaan "Poliisin rappio" on minusta edelleen hauska, ja se myös jollain tavalla ennakoi Aviisissa sittemmin ilmestyneiden (ja Banalologioita-kirjaan koottujen) semioottisten esseiden otetta.

Poliisin rappio

Poliiseja vaivaa nykyään jokin: heiltä on kadonnut kaikki maskuliinisuus.
Pistooli vyöllä ei loppujen lopuksi riitä. Mustavalkoinen Volvo (tai vähintään Saab 90) on monessa tapauksessa auttanut asiaa. Usein ei kuitenkaan edes se.
Ja nyt ne ovat idiotiassaan hankkineet joitain japanilaisia autoja – ehkä Mazdoja, piru niistä eron tekee – ja maalanneet ne Suomen lipun väreillä.
Ei siis riitä, että käytettävistä autoista valitaan kaikkein epämaskuliinisimat; ne täytyy vielä pilata pelkkää huonoa makua osoittavalla maalauksella. Taivaan sininen ja valkoinen antaa liian avaran kuvan oikeuden ja lain pystyssäpitäjistä.
Poliisin imagon pitäisi ehdottomasti vastata maskuliinisuutta. Mustavalkoyhdistelmä antoi aikoinaan oikean kuvan: hieman ahdistavan, suljetun, autoritäärisen.
Kuten sanottu, pistooli vyöllä ei riitä.

Leo Rosten

Samaiseen Pulp-lehteen (joka on siis A5-kokoinen mustavalkoinen lehti, jossa artikkeleita kioskikirjallisuudesta ja muusta vastaavasta) tein myös juttua Leo Rostenista. Juttu jäi kesken eikä välttämättä ikinä ilmesty lehdessä, jos en saa siihen jotain merkittävää lisätietoa. En ole enää edes varma, missä numerossa mainitut novellit ilmestyivät. Eikä niitä taatusti ollut edes kirjoitettu Valittuja Paloja varten, mikä tässä todettakoon, vaan olivat todennäköisesti lyhennelmiä muista lehdistä.

Leo Rosten oli noir-miehiä
Käsikirjoittajan tekstejä Valituissa Paloissa

Valituista Paloistakin voi löytää kaikkea pulp-henkisesti kiinnostavaa. 50- ja 60-luvun vaihteessa monet pulp-kirjoittajat tai muut samanhenkiset tekivät henkensä pitimiksi tekstejä myös Valittuihin Paloihin. Yksi heistä oli Leo Rosten.

Leo Rosten syntyi 1909 (joidenkin lähteiden mukaan 1908) Lodzissa, joka nykyään on Puolaa, mutta joka tuolloin kuului Venäjälle. Rosten kuoli New Yorkissa 1997, tehtyään pitkän päiväuran Hollywoodissa ja aikakauden lehdissä. Rostenin vanhemmat lähtivät ilmeisesti vallankumousta pakoon 1917 ja muuttivat Yhdysvaltoihin.
Rosten kirjoitti lehtiin tarinoita jo 30-luvulla. Hän julkaisi mm. Fiction Parade –nimisessä lehdessä (”I Witness a Death”, 1938). Nimellä Leonard Q. Ross hän julkaisi Hyman Kaplan –nimisestä henkilöstä sarjan tarinoita New Yorker –lehdessä, joka oli aikansa laadukas, osittain kirjallinen lehti. Kaplan-tarinat edustavat juutalaista huumoria ja tarinoilla on sellaisia nimiä kuin ”Kaplan Learns English” ja ”Hyman Kaplan’s So-and-So”. Kaplan-tarinat perustuivat Rostenin oppilaaseen ajalta, jolloin hän opetti iltakoulussa. Tarinat ilmestyivät 1937 Rostenin ensimmäisenä kirjana The Education of H*Y*M*A*N K*A*P*L*A*N; jatko-osia hän teki sille kaksi, 50- ja 70-luvulla.
Rosten kirjoitti lehtitarinoita vielä 60- ja 70-luvuilla, mm. Argosyyn ja Cricketiin. Jälkimmäiseen hän teki pieniä sanaleikkijuttuja.
Rosten kirjoitti myös rikosromaaneja. Tällä saralla hänen esikoisensa oli 1939 Leonard Rossin nimellä ilmestynyt Dateline: Europe, joka nimensä perusteella on jonkinlainen vakoiluromaani. Rossin nimellä Rosten julkaisi kaksi muutakin romaania, Adventure in Washingtonin (1940) ja The Dark Cornerin (1945). Omalla nimellään hän julkaisi vain yhden rikosromaanin, A Most Private Intrigue (1967). The Dark Cornerista on tehty elokuva, josta myöhemmin.
Rostenin tunnetuin kirja on kuitenkin The Joys of Yiddish, joka ilmestyi 1968 ja teki monia yiddishin kielen sanoja tunnetuksi Amerikassa ja jopa osaksi normaalia puhekieltä (’shlep’, ’schmuck’, ’chutzpah’, ’mensch’).

Rosten työskenteli myös Hollywoodissa. Hänestä ei koskaan tullut ykkösluokan käsikirjoittajaa, mutta hän teki monia kunnioitettavia noir-henkisiä rikoselokuvia ja melodraamoja.
Rostenin ensimmäinen elokuva oli Vincent Shermanin All Through the Night/Kuoleman lasti vuodelta 1942. Siihen hän kirjoitti alkuperäistarinan ja sai krediitin normaalilla salanimellään Leonard Q. Ross. Koomiseksi sävytetyssä elokuvassa Humphrey Bogart taistelee Yhdysvaltoihin soluttautuneita natseja vastaan.
Tämän jälkeen seurasivat nimetön B-elokuva eli B. Reeves Easonin Mechanized Patrolling (1943) ja David Butlerin Bob Hope -komedia They Got Me Covered/Me vakoilijat (1943), johon Rosten teki alkuperäistarinan.
Jean Negulescon The Conspirators/Yö Lissabonissa (1944) on Warnerin aiemman suosikin Casablancan Lissaboniin sijoittuva uusintaversio, jossa Paul Henreid esittää Bogartin roolia. Hedy Lamarr esittää Ingrid Bergmanin roolin. Peter Lorre ja Sydney Greenstreetkin näyttäytyvät.
Vuonna 1945 ilmestyneestä romaanista The Dark Corner tehtiin seuraavana vuonna elokuva. Henry Hathaway, hollywoodilainen perusluotto-ohjaaja, ohjasi elokuvan; joissain lähteissä sanotaan, että se perustuu Rostenin tarinaan. Todennäköisempää on, että elokuva perustuu samannimiseen romaaniin. Suomessa elokuva on nähty nimellä Jälki häviää tyhjään.
John Gagen filmissä The Velvet Touch/Epäilysten ulkopuolella (1948) on Rostenin käsikirjoitus. Elokuva on jännäri, jossa Broadway-tähti tappaa vahingossa rakastajansa vain huomatakseen, että häntä ei edes epäillä.
Melodraaman mestarin Douglas Sirkin Sleep, My Love/Pisara myrkkyä (1948) perustuu Rostenin romaaniin. Filmissä aviomies yrittää murhata vaimonsa ja saada perintönä tämän rahat. Toinen Sirkin rikoselokuva, Lured/Nimetön uhkaus (1947) on Rostenin käsikirjoittama; elokuva pohjautuu Robert Siodmakin Ranskassa 1939 ohjaamaan elokuvaan.
Mia Farrowin isän John Farrowin ohjaama Where Danger Lives (1950) perustuu Rostenin julkaisemattomaan alkuperäistarinaan. Filmissä Faith Domarguen esittämä häiriintynyt nainen kietoo Robert Mitchumin esittämän lääkärin pauloihinsa.
Irving Cummingsin Double Dynamite/Sulhanen vastatuulessa (1951), johon Rosten teki alkuperäistarinan, on rikoskomedia, jonka pääosassa ovat Frank Sinatra, Groucho Marx ja Jane Russell. Sinatra ja Groucho pääsevät laulamaan yhdessä laulunkin, mutta elokuvaa ei pidetä kovin hyvänä.
Aliarvostetun Alfred L. Werkerin Suomessa näkemätön Walk East on Beacon! (1952) perustuu Edgar Hooverin artikkeliin; tämä kirjoitti näitä useisiin pulp- ja tosirikoslehtiin 30-luvulta alkaen.
Tulevan Vaaleanpunainen Pantteri –sarjan ohjaajan Blake Edwardsin
Mister Cory/Mister Cory (1957) on uhkapelielokuva; Edwardsin käsikirjoitus perustuu Rostenin tarinaan. David Millerin Captain Newman, M.D./Armoton vihollinen (1963) on draama sotilassairaalasta, jossa hoidetaan taistelussa häiriintyneitä potilaita. Elokuva oli Rostenin viimeinen valkokangastyö ja hän keskittyi muihin kirjoihinsa.

Frank Stockton

Olen jo pari vuotta sitten aloittanut artikkelia Frank Stocktonista, jotta se ilmestyisi joskus omakustanteisessa Pulp-lehdessä, mutta en ole vielä saanut luettua Stocktonin suomennettuja teoksia. Tässä artikkelin raakile:

Helsinkiläinen print-on-demand –kustantamo Lasipalatsi julkaisi pari vuotta muutaman niteen vanhan science fictionin merkkiteoksia. Yksi näistä oli amerikkalaisen Frank Stocktonin (1834-1902) The Great War Syndicate, joka ilmestyi alun perin 1889. Kirja kertoo Englannin ja Yhdysvaltain välisestä sodasta, jossa jälkimmäisen sotimisen hoitaa salaperäinen ja –kähmäinen Sotasyndikaatti. Syndikaatilla on käytössään aivan yhtä salaperäisiä laitteita, joilla Englannin laivaston ylpeät hävittäjät ja taistelulaivat tuhotaan. Syndikaatin eri aseista mainittakoon vaikkapa merenalaiset ravut, jotka tarttuivat laivojen runkoihin ja räjäyttivät niihin isoja aukkoja.
The Great War Syndicate on vähintäänkin outo kirja – ja turvallisesti voinee sanoa, että se on aika tavalla vanhentunut. Kirjan ajatus siitä, että Englanti ja Yhdysvallat sotivat vastakkain kalastusriitojen takia, on reipasta satiiria ja miksei ajankohtaistakin, mutta Stocktonin käsittelytapa ei ole kovin reipas. Kirjassa ei esimerkiksi ole ollenkaan dialogia! Kerronta koostuu lähinnä siitä, kun kuivakka kertoja toteaa taistelujen tulokset ja aina välillä mainitsee joistain poliittisista kulissien takaisista päätöksistä. Satiirisuus nostaa päätään lopussa, kun huomataan, että kukaan ei enää muistanut, mistä sota alkoi. Rauhansopimuksessa ei alkuperäisiä kalastusriitoja käsitellä lainkaan!
Kuka sitten oli Frank Richard Stockton, joka on kirjoittanut oudon kirjan? Hän oli amerikkalainen humoristi ja lähinnä novellisti, joka nykyään muistetaan lähinnä yhden tarinan kirjoittajana. ”The Lady or the Tiger?” (1884) on monesti antologisoitu ja se on saatavana netistä elektronisena tekstinä; novellissa kuninkaan tyttäreen rakastunut mies pannaan rangaistukseksi valitsemaan kahdesta ovesta, joista toisen takana on nälkäinen tiikeri, toisen takana kaunis nainen, jonka hän saa naida. Novelli päättyy yllättävästi kesken, kun päähenkilö näkee prinsessan viittoilemassa, kumman oven miehen pitää valita. Novellin lopetuksesta on monia tulkintoja – on esimerkiksi sanottu, että mustasukkainen prinsessa osoitti miehen surmansuuhun.
Stockton kirjoitti myös lastenkirjoja (esim. Ting-a-Ling, 1870, and The Floating Prince and Other Fairy Tales, 1881). Aikuisille suunnatuista kirjoista The Great War Syndicaten lisäksi ovat Rudder Grange –sarjan kirjat, jotka ilmestyivät 1879-1894.
Philadelphiassa syntynyt Stockton toimi kirjoittajan uransa aluksi lastenlehti Saint Nicholas Magazinessa. Tästä työstä hän sanoutui irti 1881 ja ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Stocktonin kootuissa teoksissa, jotka julkaistiin 1899-1904, on 23 osaa!
Stocktonin scifi-tarjonta ei jää The Great War Syndicateen. Vuonna 1884 hän julkaisi The Century –lehdessä kuuluisan “The Tale of Negative Gravity” –nimisen novellin, jossa, kuten nimi antaa ymmärtää, painovoima kääntyy päälaelleen. ”The Tale of Negative Gravity” ja kuusi muuta tarinaa on koottu omaksi kirjakseen The Science Fiction of Frank R. Stockton 1976.
Stocktonilta on suomennettu neljä erillistä kirjaa, joista yksi on romaanimittainen. Lisäksi Stocktonilta on suomennettu ainakin yksi lastenkertomus Satumaailma –sarjan 15. osassa.

Frank R. Stockton suomeksi:

Hupaisa juttu. Kariston 50 p:n romaaneja 1. Suom. Eero Alpi. Karisto: Hämeenlinna 1912.
Länsi-intian merisissejä. Suom. O. A. Joutsen. Otava: Porvoo 1917. 2. laitos: Länsi-Intian merisissit. Amerikan partioliiton julkaisema valikoima Frank R. Stocktonin seikkailukertomuksia: Koululaiskirjasto 36. WSOY 1928.
Perun kuninkaiden kulta-aarre. Koululaiskirjasto 112. WSOY: Porvoo 1932. 2. laitos: Punainen sulka 6. WSOY: Porvoo 1957. 2. laitoksen 2. painos: WSOY: Porvoo 1959. Alun perin Adventures of Captain Horn.