18.10.1995

Tässä on jo enemmän sitä mainostamaani metakirjallisuutta - aika rasittavaa koketeerausta esiintyy muuallakin. Kohdat, joissa kommentoin kirjoittamiani romaanipätkiä, käsittelevät käsikirjoitusta, joka ei ikinä valmistunut. Nyt hanke tuntuu aika kaukaiselta.

Tein tänään maksapihvejä ja söin niitä hyvällä ruokahalulla. Mitä niissä oli? Maksaa (naudan) noin 150 g, sitten viisi pientä perunaa raastettuna, hiukan pekonia, yksi sipuli, mausteita (valkosipulia, meiramia, pippureita, suolaa) ja porkkana-omena-appelsiinisotkua (en oikein tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua: mehun tekemisestä jäänyttä, tyystin nesteetöntä raastetta: ei se paljon maistunut). Paistettu pannulla aika kauan. Söin karpalohillon kanssa: melkein erinomaista. Lienee siis todella aihetta pelätä, että alan pitää maksasta. Millaista olisi maksakastike? Siihen pitäisi laittaa rajusti rasvaista lihaa lisäksi - olin tänään onnellinen pekonista. Jälkiruoaksi tarpeettoman paljon jäätelöä omenahillon ja kanelin kanssa. Ruoka yksin riittää tekemään ihmisestä onnellisen. Luin Vernen Kohti pohjoista -kirjaa. Miksi äidit haluavat kieltää ruokapöydässä lukemisen? Miksi juuri näitä kahta pidetään vastakkaisina toisilleen? Pitäisikö äitien mielestä ruokapöydässä vain seurustella, toisin sanoen, onko ruokapöydän tarkoitus sosiaalinen? En tässä tapauksessa ole enää varma, onko lukemisen kieltäminen ruokapöydässä niinkään huono asia. Yksinään en voisi kuvitella syöväni ilman lukemista. Oli se sitten vaikka mainoksia.

Lukeminen on taistelua aikaa vastaan - siksi sitä pitää tehdä ruumiillistenkin toimintojen äärellä: syömisen ja ulostamisen. (Jos XXX:n toivomusten mukaisesti alkaisin pissata istualtani, voisin lukea silloinkin. Se vaatisi jo kirjahyllyn vessassa, koska toimitus olisi niin lyhyt, ettei sen vuoksi kannattaisi etsiä mitään luettavaa.) Tätäkö ajattelin silloin neitsyenä, että lausun runoja rakastellessani? (Absurdi ajatus! Itse asiassa olen melkein tyystin hiljaa.)

Näin tänään kolme elokuvaa - melkein kulta-aikojen veroinen suoritus, jonka jälkeen olin kyllä aika puhki. (Vasta mainitut maksapihvit palauttivat minut päiväjärjestykseen.) Puumiehen morsian ja Smoke olivat erinomaisia (jälkimmäisen jälkeen halusin lukea Paul Austeria - Invention of Solitude on lukematta, samoin Mr. Vertigo), Kummelistories ei niinkään. Mitä siitä sanoisin? Minusta tuntui, että se oli sarjaan verrattuna huonoa keskitasoa: vitsit eivät menneet tarpeeksi yli, niin kuin sarjassa ajoittain. (Sokeakin kana löytää jyvän -periaatteella.) Minusta tuntui myös, että ihmiset eivät nauraneet niin paljon kuin olisivat halunneet tai kuin olivat odottaneet nauravansa. Elokuvan aikana mielessä kävi ajatus vedonlyönnistä, jossa arvattaisiin elokuvan katsojamäärä. Minun veikkaukseni olisi 50-60 000, mikä tietystikään ei olisi huono, mutta ei se yli satatuhatta, jota jotkut hassut ovat ehdottaneet.

Pieni tauko - iltatee ja hiukan Jules Vernea.

Kuvittelin tänään, että kun minun päiväkirjani joskus julkaistaan, siitä sanotaan, että se on "päiväkirjan mahdollisuuksia ja narratiivisia keinoja koetteleva päiväkirja". Tämä tuleekin olemaan - ainakin osittain - metapäiväkirja, toisin sanoen, se on päiväkirjan päiväkirjan pitämisestä.

Kun näin Smoken tänään, halusin olla kirjailija.

Kaija vertasi minua tänään Buranaan - sanoi, että vien pois päänsäryn ja kuukautiskivut. (Kun ihmettelin, viekö Burana muka kuukautiskivut pois, Kaija sanoi, ettei hän tarvitse mitään.) Mikä vertaus: pitää huomata, että nykyaikana (puhutaanko postmodernista) romanttiset metaforat ovat tällaisia, ne ottavat aiheensa ja kuvansa sellaisesta arkipäivästä, jollaista ei aiemmin ole ollut. Olen turhan monisanainen: mitä tarkoitan sanoa on, että aiemmin Kaija olisi verrannut minua vaikkapa kukkaan tai iltatähteen (vielä 20 vuotta sitten hän ei olisi sanallakaan vihjannut kuukautisiin). Kun kosmetiikka, lääkkeet, teknologia &c. astuvat arkipäivään, niitä aletaan käyttää myös metaforissa. (Tietysti se oli kaunis kohteliaisuus - Kaija tarjosi minulle myös ihanan kermavaahtotäytteisen leivoksen.) Tämä on jo hiukan sitä, mitä Simo kaipasi ihmetellessään, koska tulee sellaisia nykyaikaisia sukunimiä kuin Sähköjärvi.
Mistä vielä kirjoittaisin? Onko kirjoitettava vain silloin, kun on jotain sanottavaa? Mistä tietää, milloin on jotain sanottavaa?

Vielä illalla myöhemmin:

Lueskelin äsken romaanini Tanner-osuutta. Aiemmin päivällä olin miettinyt, miten sitä tulisi muuttaa. Joskus aiemmin mietin, että eri osien välillä olisi hiukan epäsuhtaa - ainakin Tanner- ja Anna-osuuksien välillä, niin että näiden kertomukset eivät paljon sotkeutuisi toisiinsa, toisin sanoen, että Anna ei paljonkaan esiintyisi Tannerin kertomuksessa. (Eipä hän toisaalta paljon esiinnykään, jos olen vasta 40. sivulla ja katoaa pian.) Mutta miten tehdä "uskottavaksi" Tannerin lähtö Nordenskiöldin perään, elleivät Anna ja Julia (tulevatkohan henkilöni minulle rakkaiksi?) ensiksi käy siellä Taivalkoskella peräämässä totuutta. Onko se muutenkaan epäuskottavaa? Pitäisikö Tannerin pysyä kaupungissa niin kauan kuin Garfunkel joukkoineen tulee? Ei kai.

Toinen asia: Haluaisin liittää ainakin Tanner-osuuteen (Anna-osuus tulee olemaan sellainen melkein kokonaisuudessaan) enemmän aatehistoriallisia keskusteluja, à la Eco ja Bouvard et Pécouchet. Miten niitä pitäisi integroida? Raa'asti vain? Mistä sitten puhuttaisiin ja miten se sopisi alun kanssa? (Pitäisikö se siinä tapauksessa muuttaa?) Eihän ole järkeenkäypää, että kertoja ensiksi selittää, miksi aloittaa niin tylsästi (jotta pääsisi pian asiaan) vain aloittaakseen pitkät ja turhat filosofiat muitten henkilöitten kanssa. Mutta näin tekevät monet. Ja ehkä se antaisi aihetta puhua epäluotettavasta kertojasta, mikä sitten taas tekisi oloni hienoksi: sentään epäluotettava kertoja!

17.10.1995

Paljonko eri päivien päiväkirjamerkinnät kertovat kuluneesta päivästä? Vaikka kirjoitin tuossa äsken ikäänkuin edellisestä päivästä (huomaa: ei "eilisestä", koska kuvittelen tällä olevan lukijoita), muistiinpanot olisivat voineet olla tämänkin päivän merkintöjä. Ja itse asiassa olivatkin.

Kuvittelin tänään novellin, jossa kirjallisuudentutkija saapuu vieraaseen kaupunkiin konferenssiin ja lähtee illalla konferenssin jo loputtua (illanvietto odottaa vielä) hotellista lenkille ja eksyy. Tutkija tuntee Borgesin tulkinnan jonkun Lovecraftin novellin labyrinttisokkeloista - nämä kaksi tarinaa vertautuvat toisiinsa. Lisäksi tarinassa vaikuttaa mukana tutkijakollegan teksti Borgesin esseestä (ks. Haamulinnan perilliset - en ole vieläkään sitä ostanut Kilokirjasta). Mitä tarinassa lopulta tapahtuu, on eri asia.

Ymmärrän Borgesia: novellien ja romaanien ja suunnattomien kosmogonioiden suunnittelu on paljon hauskempaa kuin niiden toteuttaminen. Borgesin ironia: kuinka voi nimetä esseensä niinkin tylsällä nimellä kuin Herbert Quainin teosten tarkastelua? Mutta niinhän tekevät tuhannet kirjallisuudentutkijat ympäri maailmaa!

Jos luen tarpeeksi Jules Vernea ja Jenö Rejtöä ja Eugene Sueta, opinko kirjoittamaan itse seikkailuromaanin? Kuinka kirjoittamista opitaan? Kuinka olen itse oppinut kirjoittamaan? Kiitos isäni? Veljeni? Äidinkielen opettajieni? Tällaisia vaikutussuhteita olisi vaikea, ellei mahdoton osoittaa.

Tuntuu siltä, kuin olisin aina kaivannut päiväkirjan kirjoittamista. Olen yrittänyt kirjoittaa runoja ja proosaa, mutta niistä ei ole juuri koskaan tullut mitään. Miltä vaikuttaisin nyt, jos saisin lukea 1988 kirjoittamiani muistiinpanoja? Olin silloin lukiossa, ilmeisesti toisella luokalla. Muistan, että keväällä 1989 olin onnellinen. Miksiköhän? En muista enää. Onnellisuus on muistia: ihminen ei voi olla onnellinen ilman muistia.

Toinen asia: kuinka paljon sitä pystyy allekirjoittamaan sitä, minkä on joskus sanonut? Tiedän hyvin, että mainittuina vuosina 88-89 olin tietämätön (kenties myös sietämätön) pikkuälykkö, jolla oli nuoret mielipiteet. Aivan kuin Jukka nykyään: hän myönsi (Markun mukaan) pitäneensä Almodovarin Kikasta, joka oli melko keskinkertainen ja pinnallinen elokuva. Olisin silti epäilemättä pitänyt siitä kuusitoistavuotiaana - samanikäisenä kuin Jukka on nyt. Nuorena en edes suostunut lukemaan klassikkoja, se oli melkein uroteko (omasta mielestäni), mutta nyt luen mieluummin Stendhalia ja Vernea kuin postmodernia uhoa. (On poikkeuksia, mutta heissäkin on modernia kertomisen uhmaa: Paul Auster muun muassa.)

Mitä olen tehnyt tänään? En tänäänkään paljon mitään. Lenkillä, voimistelin, luennolla (Muisti, uskonto ja sukupuoli antiikissa - heräsi ajatuksia; millaisia, en tiedä vielä) ja syömässä ja sitten vielä saksantunnilla. Ostin maksaa (pyysin ja sain jauhettua), mutta unohdin kananmunat, joten en voi vielä tänään tehdä pihvejä. En ole koskaan pitänyt maksasta - koska loppuu tämä kierre, jossa alan pitää ruoista, joita olen aiemmin inhonnut? Mitä niitä edes on enää jäljellä? Oliivit. Niistä en pidä vieläkään. Olut. Edelleen sietämätöntä. Kahvi. Pelkään pahoin, että tottuisin siihen kolmessa päivässä ja alkaisin pitää siitä kahdessa viikossa. Minä himoitsen teenjuojilta melkeinpä kiellettyjä kerma- ja sokerinautintoja. Sopiiko konjakki teen kanssa - Pertti Näränen (en osaa kutsua häntä Peekoksi) kertoi piristävänsä itseään kahvilla, konjakilla ja suklaapalalla. Tällöin alkoholista saatava hyöty on suurempi kuin jos sitä kittaisi suuria määriä. Tähän onkin sopiva lopettaa.

illalla, sama päivä

Nyt kun kirjoitan päiväkirjaa, mieleeni nousee kysymys, eikö se estä minua kehittymästä: miten voin olla lukematta jatkuvasti sitä, mitä olen juuri kirjoittanut? Käsilläni ovat aina loistavimmat oivallukseni ja hienoimmat lauseeni ja käsinkosketeltavimmat tuskani ja iloni - miten voisin olla lukematta niitä tunnista toiseen?

En päässyt elokuviin - Bessonin Leon oli loppuunmyyty. Liput 20 mk. Olin ajoissa elokuvateatterin edessä, mutta lähdin vielä kysymään, josko Juha tulisi mukaan - hän ei ollut kotona ja kun tulin takaisin teatteriin, liput oli kaikki loppuunmyyty. Voiko itseään soimata koskaan tarpeeksi? Liisa lupasi lähteä torstaina. Onhan sekin jo jotain. Miksi elokuvissa ei voi olla yksin? Se ei ole sosiaalinen kokemus, niin kuin sitä puolustavat sanovat, vaan se on olennaisesti privaatti kokemus - ilmeisesti siitä voisi tehdä sosiaalisen kokemuksen (puhun nyt elokuvateatterissa), mutta vain toisten häiritsemisen hinnalla. En mielelläni puhu hyvää Jim Morrisonista, mutta hän oli oikeassa sanoessaan, että ei elokuva tarvitse katsojaa, vaan katsoja elokuvaa. Pitäisi kirjoittaa lyhyt essee Morrisonista elokuvateoreetikkona. Ongelmana olisi se, että minun pitäisi tällöin viitata sellaisiin teorioihin, joiden kanssa Morrisonin muistiinpanot (en muista kirjan nimeä, olen selannut sitä Matiaksella, joka myönsi, ettei ymmärrä siitä mitään - miksi joku 14-vuotias ymmärtäisikään Morrisonin eksentrismistä mitään?) sopisivat yhteen. Kontekstia siis. Nyt iltateelle - ollapa likööriä.

Päiväkirjaa sittenkin

Löytyi sittenkin levyke, jolta päiväkirjatiedosto aukesi. Rutisten, mutta kuitenkin. Tässä ensimmäinen, varmaan vähän mälsästi metakirjallisuutta tavoitteleva merkintä. Niin ja vuosi oli sittenkin 1995, ei 1994, kuten edellisessä merkinnässä sanoin.

Päiväkirjani,
jollaista aiemmin ei ole ollut

16.10.1995[1]

Masennusta - kenties syys- tai talvi-. Kuinka minä aikoinani kuvittelinkaan ja kerskuinkin sillä, että vuodenajat eivät vaikuta mielialaani. Se oli hybris ja minulle on kostettu - mitä muuta on se, kun ei pääse sängystä ylös ja haluaa vain jäädä pimeään makaamaan? Huomasin tosin - minä siis nousin -, että hyvä seura auttaa. Tai ei välttämättä hyväkään: seura auttaa. Yliopistolla englannin tunti auttoi typerine vitseineen ja triviaaleine (melkein järjettömine) keskusteluineen. Hemmottelin itseäni herkkumunkilla ja banaanilla yliopiston kuppilassa - ei uusia finnejä.

Pitääkö päiväkirjassaan kirjoittaa kaikkein mitättömimmistä asioista? En ole vielä koskaan pitänyt päiväkirjaa - olen ilmeisesti luullut, etten tarvitse sitä -, joten en täysin tunne kaikkia vaadittavia narratiivisia keinoja. Mitä voi sanoa ja mitä pitää sanoa? Opinko kirjoittaessani? Mistä tunnistaa päiväkirjan? Ja ennen kaikkea: miten erottaa oikean päiväkirjan keksitystä - en voisi kuvitella helpompaa kuin keksiä joku henkilö, jonka päiväkirjaa kirjoittaa. Tällaisia romaaneja on tehty paljon - eroavatko ne oikeista päiväkirjoista?

Pitäisikö minun kirjoittaa siitä, mitä olen tehnyt? En ole tehnyt paljon mitään. Englannin keskustelutunnilla päädyimme produktioon (opettaja oli antanut meille tehtäväksi jakaa kolme miljoonaa markkaa tuhlattavaksi elokuvaan), jossa Renny Harlin, Hollywoodista poispotkittuna, kutsutaan tekemään elokuvaa Born American II - Jäätävä polte II, jossa Mike Norris, Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen menevät Ruotsiin ja törmäävät siellä vaikeuksiin. Mukana myös Brigitte Nielsen. Mautonta huumoria, mutta olihan hauskaa. Masennus ei ilmeisesti ole koko ajan "päällä".

Kuinkahan usein kirjoitan tätä päiväkirjaa? Kuinka paljon se korvaa kirjeidenvaihtoa - sähköposti toisaalta trivialisoi kirjeenvaihdon, toisaalta se lisää sitä, koska siten kirjoitan ihmisille, joiden kanssa en muutoin vaihtaisi kirjallisesti sanaakaan - ja runojen kirjoittamista ja astuuko se niiden varpaille, niin sanoakseni? Miksi halusin yhtäkkiä kirjoittaa päiväkirjaa? Masennusko se minut sai avaamaan koneen: kenties kuvittelen, että voin näin vastustaa masennusta (ja ikävää: XXX on poissa kaksi viikkoa - miten Rami kestää sen, että Katja on Ranskassa vuoden?).

Olen jo kirjoittanut toiselle sivulle. Jörn Donner sanoi jossain, että jos kirjoittaa kaksi sivua päivässä, saa vuodessa kirjoitettua kahden romaanin verran tekstiä. Jos tämä vain olisi jotain muuta kuin päiväkirjaa.

[1] Kirjoitettu itse asiassa 17.10., mutta katsoin tällaisen menettelyn oikeaksi, koska tiesin jo eilen suurin piirtein, mitä haluan kirjoittaa. Tästä eteenpäin, paitsi milloin toisin mainitaan, kunkin päivän tekstit on kirjoitettu juuri sinä päivänä.

Päiväkirjani minä vuosimallia 1994

Kuten uhkasin, rupean postittamaan tänne pätkiä päiväkirjastani yli kymmenen vuoden takaa. (Jos vain saan levykkeeltä tiedoston auki, ruksuttaa aika uhkaavasti...) Päiväkirjamerkinnät ovat varmasti ylinokkelan jälkimurrosikäisen intellektuellinalun näsäviisautta, mutta uskon, että niissä on myös jotain yleisesti kiinnostavaa. Aika oli monin tavoin vaikeaa ja olen usein miettinyt, että minun olisi pitänyt tehdä joitain toisia ratkaisuja ihmissuhteissani - mutta toisaalta niiden ratkaisujen vuoksi olen nykyisessä suhteessani ja minulla on kohtuullisen onnellinen elämä ja kaksi näköistäni lasta (hyvässä ja pahassa). Todennäköisesti jätän henkilökohtaisten asioiden vatvomiset väliin blogissa, tai ainakin poistan ko. ihmisten nimet.

En tiedä, miksi jätin päiväkirjan pitämisen vajaan vuoden kuluttua. Enkä tiedä, miksi en ole muulloin juuri koskaan pitänyt varsinaista päiväkirjaa - näistä blogeista ei sellaisiksi juuri taida olla. Erotessani seitsemän vuotta sitten pitkästä suhteesta tosin pidin päiväkirjaa, mutta senkin lopetin kun asiat alkoivat olla selvillä.

No, tiedosto ei auennut tältä levykkeeltä, mutta tiedän, että se on jollain muulla - pitää vain tonkia. Palataan asiaan! (Minua itse asiassa pelottaa, kuinka paljon tekstejä ja tietoa häviää sähköisten tiedostomuotojen epävarmuuden takia seuraavan 20-30 vuoden aikana. Jos 90 % kaikista maailmassa tehdyistä elokuvista on kadonnut, jossain vaiheessa voi arvata, että saman verran kirjoitetusta sanastakin katoaa.)

C. Auguste Dupin

Eipä meinaa oikein löytyä uusia tekstejä tänne laitettavaksi, ellen sitten rupea postittamaan pätkissä päiväkirjaa vuodelta 1994... Tässä pikku pätkä, jonka otin pois Ruumiin kulttuuriin kirjoittamastani arviosta Edgar Allan Poen novellien suomennoksesta.

C. Auguste Dupin on myös tylsä hahmo. Hän on niin tylsä, että häntä on käytetty pastissikirjallisuudessa vain muutamaan otteeseen, vaikka hänen oppipoikansa Sherlock Holmes on elänyt sadoissa novelleissa ja romaaneissa Arthur Conan Doylen kuoleman jälkeenkin.
Amerikkalainen Michael Harrison on tosin kirjoittanut Dupinista sarjan novelleja 1960-1970-luvuilla ja niistä on koottu kirjakin. Toinen amerikkalainen kirjailija, Richar Lupoff, taas on kirjoittanut novellin "The Adventure of the Impecunious Chevalier", jossa nuori Holmes matkustaa Dupinin luokse Pariisiin oppiakseen olennaisen päättelytaidosta. Lupoff on laittanut Dupinin ja Holmesin etsimään - Maltan haukkaa! Lupoffin tarina on ilmestynyt Michael Kurlandin toimittamassa antologiassa My Sherlock Holmes (2003).

Finnish Eyes

Avustan satunnaisesti kanadalaista Thrilling Detective -sivustoa, jolla luetellaan ja esitellään kaikki maailman fiktiiviset yksityisetsivät. Lähetin monta vuotta sitten heille tämmöisen listan, mutta en usko, että yksikään meni läpi - tarkkaan tutkien kukaan ei ole yksityisetsivä, paitsi Harri Kuusan eli Wesley Nicolin aivan sekopäisen Nikkeliä ihmislihaan -kirjan Richard Rauta. Täytyykin lähettää pätkä uudestaan Kanadaan. [Edit: korjasin Kontra-asian ja editoin tekstejä muutenkin. Joitain kielioppivirheitä.]

Pertti Pasila
Pertti Pasila was one of the rare criminal adventurers in the early Finnish pulp fiction. Pasila is an ex-convict and a con man. He seduces rich ladies and takes their money, but there's also some moral inside him. Pasila appeared in many short stories from 1939 on in the leading Finnish pulp magazine, Seikkailujen Maailma (World of Adventures), and the stories about him were written by Eino Liekki, which is clearly a pseudonym (Liekki means flame in English).

Mikko Jarmo
Mikko Jarmo was one of the first Finnish private eyes. He was clearly modeled on some American hardboiled eyes, even though he's not very tough himself. His name - two first names - too indicates influence of American hardboiled stuff. Jarmo helps police occasionally and with his cases he moves in high society, in the world of consuls and professors. Mikko Jarmo appeared at least in three short stories in Seikkailujen Maailma (World of Adventures) 1942. Seikkailujen Maailma is famous for publishing American pulp fiction. The adventures of Mikko Jarmo were written by Jaakko Ensio, about whom there's no information, but the name seems to be pseudonym (it also has two first names).

Richard Rauta
Richard Rauta is a tough private eye in Harri Kuusa's only novel, Nikkeliä ihmislihaan (1963; translates as Nickel into the Human Flesh), published under the pseudonym Wesley Nicol. Kuusa was one of the really tough pulp writers in Finland; his work began to appear in the early sixties in such magazines as Seikkailujen Maailma (World of Adventures). He wrote in many genres, exotic adventures, western and hardboiled crime. Kuusa disappeared when Seikkailujen Maailma ceased existing. The American protagonist of his only novel shows how the Finnish writers and readers wanted heroes with the Finnish background: Rauta is a Finnish word meaning 'iron'.
Nikkeliä ihmislihaan. Kanervan kirjapaino 1963.

Jerry Cotton
Jerry Cotton was at first a German invention, an American spy in the Nick Carter tradition. George Nader portrayed him in the German movies made in the sixties and a magazine carrying the name Jerry Cotton was published for nearly thirty decades. Whether the magazine is still being published in Germany, I don't know.
But when Jerry Cotton came to Finland in the sixties, he got somewhat different proportions. The books written by Finnish authors are more parodic and include a huge amount of hilarious word-play. The last Finnish Jerry Cotton was published in the end of the year 1999; it's called Jerry Cotton 2000.
The Jerry Cotton books have been a starting point for many Finnish authors, namely Juha Ruusuvuori, who has become a serious writer of historical adventures, and Simo Hämäläinen, who has written some very popular comic novels about the Finnish countryside. Tapani Bagge, who served as an editor of the Finnish Jerry Cotton magazine, has written many books for children and teenagers. Kari Nenonen has since published couple of promising horror novels. Librarian and former Leftist journalist Jouko Raivio also wrote Jerry Cotton.
The popularity of Jerry Cotton in Finland is shown in that the punk rock band Kontra translated The Kinks's "Jack the Idiot Dunce" as "Jerry Cotton". The words go: "Who drives in a red Jaguar? Yeah yeah Jerry Cotton!" (The letter J is pronounced like the letter Y in the beginning of the word, as in "year" or Yuri Gagarin.)

Usko Kyykkä
Usko Kyykkä is a parodic invention of Juha Ruusuvuori and Jukka Parkkari, who wrote and published the Kyykkä stories in Pahkasika (Warthog), a wildly humorous magazine that resembles both the American underground comics and Mad. Kyykkä is an agent of Suopo, the Finnish Intelligence Agency or the security police (now it's Supo).
Ruusuvuori wrote also Jerry Cotton and later on became a serious novelist of historical adventures.
Suopon agentin Usko Kyykän seikkailut. Pirkanmaan Graafinen Kustannus 1984. (The Adventures of the Suopo Agent Usko Kyykkä)
Usko Kyykkä ja Shanghai-Lili. Banana Press 1987. (Usko Kyykkä and Shanghai-Lili)

Rex King
Rex King works in the CIA London office. His adventures in the two published novels are in the light, slightly pornographic vein of, say, Richard S. Prather and some Nick Carters. Rex King, whose full name is Reginald Kingsbury, goes on a rampage around the world and faces black agents trained in China. The two novels attributed to Veijo Kainulainen are over-written and not very funny, but they clearly show how the James Bond -style stuff tried to creep into the Finnish literature and, in the end, without succeeding.
Viskin maku on pehmeä. Finnbooks 1966. (The Flavour of Whiskey is Smooth)
Ässät pelataan lopussa. Finnbooks 1967. (You Play the Aces in the End)

Kesäessee

Kirjoitin tämmöisen esseen tapaisen Turun Ylioppilaslehteen syksyn alussa 1999. Se oli todella kuuma kesä. Tekstin olisi ehkä pitänyt olla mukana pienessä esseekoosteessani Banalologioissa, mutta jostain syystä ei ole.

Kesä ja moderni
Muutama huomio helteisestä kesästä

Viime kesä oli kuulemma unelma. Pötyä. Viime kesä oli kamala eikä se johtunut pelkästään siitä, että kerrostaloasuntomme kaikki ikkunat antavat pohjoiseen ja että rakennuksen seinät varaavat lämpöä. Kesän ennätys oli 32 astetta.
Viime kesä oli kamala sen takia, että ihmiset kiinnittivät huomionsa merkityksiin, jotka ovat pelkästään illuusioita tai sitten ne ovat jotenkin simuloituja. Kesän ihanuus perustui ajatuksiin, joilla ei sinänsä ole mitään todellista merkitystä. Katsotaanpa asiaa lähemmin.
Sitaatit ovat muistinvaraisia: "Ei ole mitään hienompaa kuin istua terassilla, juoda kaljaa ja katsella ohikulkevia ihmisiä." "Kun tulee hieno ilma ja aurinko paistaa, pitää heti lähteä ulos ennen kuin se menee ohi."
Näistä voidaan päätellä suomalaisen modernisaation taso.
Suomalainen on lopultakin Charles Baudelairen jo 150 vuotta sitten manaama "prinssi", joka katselee etäältä väkijoukkoja eikä osallistu sen tekemisiin. Kesällä suomalaisesta tulee visuaalinen ihminen: hän asettuu katsottavaksi ja hän asettuu katsomaan.
Tämä on estetiikkaa arkipäivässä: ihmisen visuaalinen arviointi tapahtuu etäältä, katsomalla. Jokainen terassilla istuja täydentää modernin projektin: ihmisestä tulee visuaalinen havainnoija, joka alistaa näkemänsä asiat tarkoin määriteltyjen esteettisten arvostelmien alle. Kesä tarjoaa tähän oivallisen tilaisuuden, koska silloin ei määritelmän mukaan tarvitse tehdä muuta kuin oleskella ja katsella.
Baudelaire kirjoitti vuonna 1859: "Väkijoukko on hänen elementtinsä, niin kuin ilma linnun ja vesi kalan. Hänen intohimonsa ja hänen ammattinsa on sulautua väkijoukkoon. Täydelliselle flanöörille, intohimoiselle tarkkailijalle on valtava nautinto valita olinpaikkansa keskeltä jotain runsasta, lainehtivaa, katoavaa ja ääretöntä. Olla poissa omista oloistaan ja tuntea kuitenkin olevansa kaikkialla kotonaan; näkymättömissä maailmalta, siinä eräitä vaatimattomampia nautintoja, joista nämä itsenäiset, asiaansa intohimoisesti vihkiytyneet ja puolueettomat henget iloitsevat, ja joita kielen avulla voi onnistua kuvaamaan vain satunnaisesti."
Moderni on Baudelairen mukaan myös jotain "ohimenevää, hetkellistä, satunnaista". Modernista ei saa otetta: se on jo mennyt, kun sitä yrittää käsitteellistää. Helle on siis täydellinen moderni ja vuoden 1999 kesä modernisaation täydellistymä: se on sen juhlimista, mikä on ohimenevää ja satunnaista. Tässä kannattaa muistaa se, että suomalainen kulttuuri panostaa jatkuvasti tapahtumiin, siis siihen, mikä on ohimenevää. Tapahtumat painottuvat aina kesään: kesällä juhlitaan siis kahta ohimenevää asiaa: kesää itseään ja tapahtumia, jotka olisivat mahdottomia ilman kesää.
Helteestä ei siis jää muita merkkejä kuin ruskettunut iho (jonka väri sekin häviää) sekä täydet terassit (jotka tyhjenevät viimeistään lokakuun alussa), toisin sanoen jäljelle jää vain kasa merkkejä ilman sisältöä (ruskettunut iho ei merkitse mitään ja kaljan aiheuttama turvotuskin laskee). Suomalainen on siirtynyt ohimenevän palvontaan ja jättänyt taakseen vanhakantaisen ajattelun, jonka mukaan vuodenajoilla todella oli väliä ja jolloin kesällä tehtiin se työ, jonka perustalla pystyttiin elämään muu vuosi.
Kukaan, joitain huolestuneita lukuun ottamatta, ei kiinnitä huomiota ruskeaksi karahtaneeseen nurmikkoon, ulkomailta tuotavaan rukiiseen, olemattomaan sieni- ja marjasatoon, kuumuuteen ja nestehukkaan kuolleisiin vanhuksiin ja ärtyneisiin vauvoihin, jotka eivät jaksa syödä, koska äidinmaito on liian lämmintä.
Helteellä ei ole jälkiteollisessa yhteiskunnassa muita kuin myönteisiä vaikutuksia eikä niillä ole suoraa yhteyttä muuhun kuin pinnallisiin käsityksiin ihmisten hyvinvoinnista (aurinko piristää).
Todelliset vaikutukset on jätetty kauas taakse. Kesä on mielentila eikä yhteiskunnallinen tosiseikka. Kesä täydentää esimerkiksi kaljan: talvella juotuna sen hiilidioksidi ei täytä sille annettua piristävyyden vaikutelmaa ja siitä tulee vain ahdistukseen juotua viinaa. Sama pätee mansikoihin: ne ovat "kesää", mutta koska niitä kastellaan keinotekoisesti (päinvastoin kuin metsämarjoja), ne ovat enemmänkin simulaatioita kuin todellisia marjoja.
Vuoden 1999 kesä hajoitti lopulta myös totunnaistapoja: enää ei kokoonnuttu tiettynä hetkenä päivästä juomaan kuppi kuumaa, vaan nyt juotiin milloin tahansa kylmää kahvia tai teetä. Traditionaalinen yhteiskunta, jota rytmitti lämpimän juoman ääreen kokoontuminen kerran päivässä, sai kyytiä. Elämästä tuli rytmitön, mikä on modernin elämän tärkeimpiä ominaisuuksia.

Elokuvia

Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, missä nämä jutut ovat ilmestyneet. Oiskohan mahdollista, että olen osallistunut johonkin Filmihullun kiertokyselyyn, jossa on pyydetty luettelemaan olennaisia elokuvia... tai jotain?

Kuhle Wampe (1931)
Bertolt Brechtin elokuvallisten näkemysten ainoa laimentamaton huipentuma on samalla yksi suurimpia urheiluelokuvia.
Saksalainen vasemmistolaisuus oli ns. edistyksellisen urheilukulttuurin ensimmäisiä kehtoja - työläisolympialaiset jne. ovat saksalaista alkuperää. Sittemmin DDR:ssä työläisurheilun ihanteet vääristyivät pahaksi, mutta tässä Slatan Dudowin ohjaamassa elokuvassa urheilu on vielä työläisten omaa keskinäistä solidaarisuutta parhaimmillaan.
Myös arkipäivän liikunta on työläisurheilua - oikeastaan se on sitä enemmän kuin kaikki kilpalajit yhteensä. Kauneimmin tätä ajatusta elokuvassa kuvittaa pyöräily.
Elokuvan työläiset kulkevat työn perässä nimenomaan pyörillä. Sanomattoman kauniita ja kohottavia ovat kohtaukset, joissa työläisporukka yhdessä polkee etsien työtä. Hanns Eislerin musiikki tukee hyvin kohtausten ydinajatusta: pyöräily on proletariaatin kulkuväline, koska silloin ajatukset ovat vapaita ja ihmiset tasa-arvoisia.
Samalla Kuhle Wampessa osoitetaan kuin ohimennen, että proletariaatti on myös modernia: pyöräily on ensimmäinen olennaisesti kaupunkilainen kulkuväline ja proletariaatti on ensimmäinen, joka on ottanut pyöräilyn haltuunsa ryhmäidentiteetin välineena.

Ollako vai eikö olla (1942)
Ernst Lubitschin Ollako vai eikö olla on harvoja täydellisiä komedioita alalla, jolla moni epäonnistuu: mauttomuuden ja nokkeluuden rajoilla hortoilu.
Eikä Lubitsch edes hortoile: hän tekee hyvin täsmällistä työtä. Kohtaus, jossa typerä natsikomendantti laukaisee klassisen vitsinsä, on itsessään loistava ja enemmän kuin oikeuttaa elokuvan: "Me hoidamme keskinnän ja puolalaiset hoitavat leirinnän!" Nauramme samaan aikaan natsin mauttomuudelle ja käsikirjoittajan purevalle ivalle, mutta kavahdamme myös sitä mahdollisuutta, että todellisuudessa nauraisimme vastaaville asioille.
Lubitsch osoittaa vastaavanlaisen nerokkuutensa myös muissa kohtauksissa. Yksi loistavimmista saadaan jo elokuvan alussa. Ensiksi ajattelemme, että puolalaisten ja englantilaisten yhteislaulu on tarkoitettu kansallishengen ja sotainnostuksen kohottamiseksi, mutta kun keskeinen laulattaja ja pianonsoittaja paljastuukin petturiksi, tunteilta on pohja pois.
Sota, Lubitsch sanoo, on niin kova juttu, että sen pohjalle ei voi perustaa minkäänlaisia pysyviä tunteita.

Kiss Me Deadly (1955)
Mickey Spillane on lähes fasistinen kirjailija, jonka teoksissa voiman ja väkivallan ihailu on saavuttanut jonkinlaiset lakipisteensä: sankari Mike Hammer on selvästikin hullu psykopaatti, joka nauttii tappamisesta. Tilanne on tietysti tuttu 1900-luvun lopun populaariviihteestä, mutta Hammer on toista maata: hän on sankari ilman minkäänlaista ironiaa tai ambivalenssia.
Ohjaaja Robert Aldrich ja käsikirjoittaja A.I. Bezzerides ymmärsivät asian ja pistivät Hammerin koville Kiss Me Deadlyssa: Hammer hakee atomipommia tietämättä, mistä on kyse. Hammer on kova kundi, mutta lopultakin hän on täysin avuton maailman edessä, koska maailma on pahempi paikka kuin hän on ikinä uskaltanut edes aavistaa. Hammer ei nyrkkeineen ja aseineen enää pärjää, vaikka heikommat kyllä lakoavat hänen altaan pois. Ja keitä heikommat ovat: kulttuurin kuluttajia kaikki. Hammer pistää oopperanystävän levyharvinaisuudet palasiksi, ... [Mitähän tässä piti olla?]
Hienossa kohtauksessa sankari Hammer saa ennustuksen siitä, mitä hänelle tapahtuu: "What's in it for me?" hän kysyy poliisietsivältä. Samassa hissin ovit aukeavat ja hissistä tuleva valo häikäisee Hammerin. Hammer, elokuvan sankari, saa siis sen minkä ansaitseekin.

Scifin historia

Tämä taitaa olla kirjoitettu johonkin elokuvakerhon lehteen aivan 1990-luvun lopussa. Varma en ole.

Pureeko sense of wonder?
Science fictionin yleisten piirteiden kehityksestä

Science fiction eli scifi on jo vanhentunut nimitys viihteen lajille, jossa kuvataan sellaista maailmaa, jota ei ole. Science fictionin maailmat ovat erilaisia kuin omamme, koska niissä on esimerkiksi sellaisia tieteellisiä keksintöjä, joita ei teoksen luomishetkellä ollut, tai koska niissä kuvataan sellaista maapalloa, jonka historia on eri kuin se jonka tunnemme.
Termi "science fiction" on keksitty jo 1920-luvulla eikä se selvästikään riitä kuvaamaan sellaisia teoksia, jotka ovat syntyneet 1960-luvun jälkeen ja joilla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa. Ne eivät ole siis tiedefiktiota eikä niiden fiktiivisyys, poikkeavuus omasta maailmastamme, useinkaan liity tieteeseen. Esimerkkinä voi toimia vaikkapa Philip K. Dickin romaani Hämärän vartija, joka sijoittuu jonkinlaiseen lähitulevaisuuteen ja jonka ainoa scifi-ominaisuus liittyy siihen, että kirjassa käytetyt huumeet ovat erilaisia kuin ne, joita nykyään käytetään, ja niiden aiheuttamat hallusinaatiot ja riippuvuudet ovat erilaisia.
Science fictionin edeltäjiä on etsitty kaukaa, alkaen antiikin tragedioista ja komedioista, Thomas Moren Utopiasta (1516) ja Tommaso Campanellan Aurinkokaupungista (1623), ja Cyrano de Bergeracin matkakirjoista Kuuhun ja Aurinkoon (1650, 1662). Lajityyppi syntyi kuitenkin tosiasiassa vasta 1800-luvun lopulla, kun tiede kehittyi eksaktiksi. Siihen tuli aivan erilainen viehätys: näytti siltä, että tiede todella onnistuu muuttamaan maailmaa. Ranskalainen Jules Verne kuvasi tieteen voittokulkua, englantilainen H.G. Wells lisäsi siihen muutaman poikkipuolisen sanan sellaisissa kirjoissa kuin Aikakone (1895) ja Tohtori Moreaun saari (1896).
Science fiction jatkoi elämäänsä näiden melko vakavasti otettavien kirjailijoiden jälkeen amerikkalaisissa pulp-lehdissä ja siitä tuli nopeasti kulutettavaa käyttöviihdettä. Rasistiset ja stereotyyppiset seikkailukertomukset antoivat scifille tylsistyttävän viihteen imagon, josta se kärsii vielä tänäkin päivänä.
Imago alkoi muuttua vasta 50- ja 60-luvuilla, kun uusi sukupolvi otti science fictionin tarjoamat mahdollisuudet paremmin vastaan. Syntyi ns. new wave ja sellaiset kirjailijat kuin Philip K. Dick ja Michael Moorcock tekivät scifistä aikuisten kirjallisuutta. Science fictioniin otettiin myös vaikutteita modernistisesta kaunokirjallisuudesta. Samalla ehkä menetettiin ns. sense of wonder, joka on vanhemman scifin tärkein ominaisuus: ihmetys uusien keksintöjen ja löytöjen äärellä.
Elokuvassa scifi on melkein yhtä vanha lajityyppi kuin kirjallisuudessa. Georges Méliès kuvasi Jules Vernen Matka Kuun ympäri -teoksen heti tuoreeltaan 1902 - Mélièsin versiossa matkalaiset vain laskeutuvat Kuuhun eivätkä vain kierrä sitä.
Ja kehityskulku on aivan sama kuin kirjallisuudessakin: 20-luvulta alkaen scifi on varattu taka-ajatuksettomuuteen pyrkivälle viihteelle ja vakavat äänenpainot ja haastavat kerrontamuodot on sysätty syrjään. Todella moderniksi elokuvaksi scifi tuli 60-luvulla, mm. Stanley Kubrickin 2001: avaruusseikkailun (1968) ja Andrei Tarkovskin Solariksen (1969) myötä.
Scifi elää tällä hetkellä omituista vaihetta. Sekä kirjallisuuden että elokuvan puolella on pyritty lisäämään pontta scifin viehätykselle. On löydetty virtuaalitodellisuus ja sen mukanaan tuomat ongelmat ja haasteet. Puhutaan cyberpunkista, lajityypistä, joka on yhtälailla velkaa kovaksikeitetylle rikoskirjallisuudelle. William Gibsonin romaanit ja sellaiset elokuvat kuin Matrix ovat cyberpunkia puhtaimmillaan: hämmennys, ristiriitaisuus ja rikkonaisuus ovat näitä parhaiten kuvaavia termejä.
Sense of wonder kuitenkin puree edelleen: George Lucasin "prequel" Tähtien sota -trilogiaansa eli Pimeä uhka on ollut suhteellisesta vaatimattomuudestaan huolimatta erittäin suosittu elokuva. Kyse on paluusta 20- ja 30-lukujen ongelmattomaan viihteeseen, joka uusintaa vanhoja myyttejä ja stereotypioita.

Säälittävää mutta paljonpuhuvaa

Hain tällaisella työpaikkahakemuksella erään tv- ja elokuvalehden päätoimittajuutta vuonna -96 eli 23-vuotiaana (kuukausi tuosta päivämäärästä täytin tosin 24). Sen kyllä huomaa. Enpä ole kyllä sittemminkään päässyt töihin, joihin olen hakenut, mutta nykyään, yli kymmenen vuotta myöhemmin, osaan jo sanoa, ettei minun enää kannata. Tuskin sopeutuisin työyhteisöihin. Jaa juu, olinhan minä päätoimittajana Turun ylioppilaslehdessä 2000-2002.

Tampere 2.4.1996

Hyvä XXX,

ilmoittaudun täten päätoimittajaehdokkaaksi XXX:ää varten. Vaikka kokemukseni varsinaisesta lehtityöstä ovat vähäiset, katson olevani pätevä lehden tekoa varten. Ottaisin urheasti vastaan kaiken, mikä eteen tulee, todennäköisesti tekisin ensimmäisenä lehtenäni kömpelön ja mitäänsanomattoman julkaisun, mutta sen jälkeen kokoaisin itseni ja saisin aikaan jotain sellaista, jota edelliset päätoimittajat eivät tehneet. XXX on Suomessa - jossa hyvien elokuvalehtien määrä on suoraan verrannollinen istuvan hallituksen selväjärkisten määrään - tärkeä lehti, jonka tekemistä ei sovi jättää pikkusieluisten ihmisten harteille.

Olen elokuva-alan puoliammattilainen. Meriittini ovat toki vaatimattomat, mutta yhteenlaskettuna niistä tulee aktiivista työntekoa elokuvan parissa yli kahdeksan vuotta. Päätoimeni - opiskelu - liittyy kyllä hiukan muihin puuhiin kuin elokuvaan, mutta sen ei tulisi haitata.

Olen tällä hetkellä tamperelaisen elokuvakerho Monroen pitkäaikaisin puheenjohtaja (1991-) ja olen luotsannut kerhoani eteenpäin (joskus kyllä taaksekinpäin) tilanteessa, jossa muut aikuisten elokuvakerhot ovat viereltä kaatuneet. Monroe näkyy tamperelaisessa julkisuudessa ja on erikoisnäytöksineen merkittävä lisä kaupungin elokuvatarjonnassa. Elokuvakerhourani on pidempi: Porin, kotikaupunkini, elokuvakerhossa olin aktiivijäsen (ja jossain vaiheessa myös varapuheenjohtaja) vuosina 1987-1990. Tällöin kontollani oli mm. esitettävien lyhytelokuvien valinta. Tällä hetkellä istun myös Pirkanmaan Elokuvakeskuksen hallituksessa.

Olen kirjoittanut säännöllisesti elokuvasta vuoden 1987 keväästä alkaen. Aluksi kirjoitin Satakunnan Työhön (nimimerkillä Umberto D.), sitten Hämeen Yhteistyöhön (nyt jo omalla nimellä) ja sen jälkeläiseen, Pirkanmaan Yhteistyöhön, jonka lopettaminen viime marraskuussa on tehnyt ankaran loven lompakkooni. Olen kirjoittanut ohessa säännöllisesti Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Aviisiin, SETA-lehteen (nykyään Z), Kulttuurivihkoihin, valitettavasti lakkautettuun La Stradaan sekä Porin City-lehteen. Tulevassa Filmihullun numerossa ilmestyy yhdessä Monroen (entisen) varapuheenjohtajan kanssa kirjoittamani juttu elokuvakerhojen nykytilasta ja klassikkojen asemasta elokuvayleisön mielissä. Monroen puheenjohtajana minulla on ollut tilaisuus toimittaa kolme lehteä - syksyllä 1991 Jörn Donnerin tuotantoa käsittelevän monipuolisen julkaisun, keväällä 1992 uutta amerikkalaista rikoselokuvaa käsittelevän lehden ja kuluvana keväänä neuvostoelokuvan viikonloppuun liittyneen julkaisun. Olen nopea kirjoittaja ja Aviisissa lehden tekijät aina nauravat, ettei juttujani tarvitse oikolukea.

Opiskelen yleistä kirjallisuustiedettä ja olen aivan hilkulla valmistua (graduni käsittelee yksinäisyyden historiallisia kohtaloita). Olen julkaissut artikkelin Nuo mainiot maskuliinit kiitävissä autoissaan. Jack Kerouac matkustamisen historiassa teoksessa Mikko Lehtonen (toim.): Aatamin puvussa. Liaanilla Hemingwaysta Königiin (Tampereen yliopisto, Yleinen kirjallisuustiede, julkaisuja 28, Tampere 1995). Olen luennoinut kansainväliselle tiedeyhteisölle aiheesta Frontier In The Making. The Ideological and Intertextual Relations in the Frontier Literature ja kuluvan kuun puolessavälissä pidän esitelmän tyyliniekan subjektikäsityksestä. Tästä huomaa, että tutkijana olen keskittynyt hiukan vanhanpuoleisiin asioihin (1700-luku on intohimoni), mutta se ei estä minua tarkkailemasta ympärilläni olevaa maailmaa - seuraan kohtuullisesti Internetiä (vaikka surffailu ei itseäni kauheasti innostakaan) [sic!], musiikkia, televisiota ja ennen kaikkea elokuvaa. En tiedä kasvatustieteistä juuri mitään (osaan luetella sujuvasti kasvatusfilosofian klassisia nimiä). Vuoden 1995 kesällä toimin kustannustoimittajaharjoittelijana Vastapainossa.

Olen sosiaalinen ihminen (mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakaan) enkä ole vielä tavannut ihmistä, jonka kanssa en pystyisi tekemään töitä. Kontaktien ylläpitäminen sujuu minulta luontevasti.

Toivoakseni kaikki ylläoleva lasketaan minulle eduksi.

Jaskaa

Tämä lienee ainoa julkaistu levyarvosteluni. Täysin varma en ole. On mahdollista, että olen kirjoittanut jotain satunnaista Aviisiin tai Turun Ylioppilaslehteen. Tämä tuli Rumbassa, kirjoitin kun levyarvioruuhkassa turhautunut kaverini pyysi auttamaan.

Strippausta ikävystyneille

Music To Keep Your Wife Happy. The Exciting History of Yellow Productions 1994-2001.
Tyypillistä lounge-tyylikkyyttä tarjoaa ranskalaisen Yellow Productions -levymerkin historiaan kajoava kokoelma Music To Keep Your Wife Happy. Mukana on strippausohjeet.
Kyllähän näistä monen biisin tahdissa voisi stripatakin. Levy alkaa vauhdikkaasti mukavasti pompottavan pystybasson tukemalla Duncanin Too Deep -biisillä. Muukin kama on usein jatsahtavaa, pienillä tekno- ja elektromausteilla. Esiin nousee eritoten siististi funkahtava ja erittäin tanssittava Yasushi Iden Certain Peace. Brandyn Ritual on sekin siisti ja ennen kaikkea cool jatsi. Jazzanovan Tres bien on nimensä mukainen biisi. Ernest St. Laurentin Butterfly on kiva pop-tekno.
Välillä meno on vähän liiankin siistiä. Soittajilta ei irtoa hiki ja stripparikaan tuskin äityy dramaattisiin taivutuksiin. Monet biisit ovat aika tavanomaista 90-luvun housea ja taiteellisemmat viritykset, kuten Sohan Les enfants du bled, ovat pitkästyttäviä. Onneksi tämäntyyppisistä Silent Poetsin Prisons on hauska perheriidan kuvaus kaksine vokalisteineen.

Rikoslehtien historiaa

Tämä juttu on kyllä julkaistu, varmaan aika monessakin lehdessä, koska kirjoitin sen viitisen vuotta sitten STT:n artikkelipalvelulle (jonka kanssa asioimisesta siis kirjoitin aiemmassa postissa; joskus olen onnistunut myymään heille juttuja). Myöhemmin - tai ehkä samaan aikaan tämän kirjoittamisen kanssa - kävin vetäisemässä luennon yliopistolla aiheesta, kurssilla jonka nimi oli kait aikakauslehtijournalismi.

Rikoslehtien historiassa ei ole syytä häpeään

Rikoslehdillä on kunniakkaampi historia kuin mitä niiden epämääräinen nykyolemus antaa ymmärtää. Alibin ja Rikospostin nuhjuinen maine ei saisi peittää alleen sitä, että tosirikoslehtiä on luettu jo kauan ja että niissä on julkaistu hyvää, moneen suuntaan vaikuttanutta kirjallisuutta.
Tosirikoslehtien kulta-aika varsinkin Yhdysvalloissa, ilmiön kotimaassa, olivat 1920-1950-luvut, jolloin alan lehtiä ilmestyi kymmenittäin ja niitä myytiin kymmenen miljoonaa kappaletta joka kuukausi.
Tosirikoslehdet ovat ilmiönä samanikäisiä kuin muutkin kertomuslehdet, ts. lehdet, jotka julkaisevat viihdyttäväksi tarkoitettua kaunokirjallisuutta. Ylimpänä hierarkiassa olivat ns. slick-lehdet, jotka olivat kiiltävälle paperille painettuja laatulehtiä. Niissä julkaistiin sekä jatkokertomuksia, novelleja että artikkeleita. Slick-lehtien suosituimpia olivat mm. Saturday Evening Post, nykyään pitkälle alkuperäisistä juuristaan edennyt Cosmopolitan ja Collier's. Slick-lehtien alle arvostuksessa jäivät pulp-lehdet, jotka julkaisivat käytännössä pelkkää fiktiota, jatkokertomuksia ja novelleja. Pulp-lehdet saivat nimensä halvasta ja huonosta selluloosapitoisesta paperista.
Pahnanpohjimmaisia lehtiä olivat tosirikoslehdet. Ne olivat pulp-lehtien näköisiä ja kokoisia, mutta niiden kansikuvat olivat huonompia ja mielikuvituksettomampia. Niissä julkaistut kertomukset kertoivat kammottavista rikoksista eikä niissä ollut pyrkimystä tyylillisiin hienouksiin. Monet slick- ja pulp-lehtiin kirjoittaneet kirjailijat tarjosivat kuitenkin kertomuksia näihinkin lehtiin ja niiden vaikutus myöhempään rikoskirjallisuuteen on ollut suurempi kuin mitä yleensä ajatellaan.
Ensimmäinen tosirikoksista kertonut lehti perustettiin niinkin varhain kuin 1845. Tällöin Yhdysvalloissa alkoi ilmestyä lehti nimeltä National Police Gazette. Lehti ilmestyy edelleen, nyt vain nimellä Police Gazette.
Kultakausi alkoi kuitenkin vasta 1920-luvulla, jolloin Macfadden-niminen kustantamo alkoi julkaista lehteä nimeltä True Detective. Lehden kertomukset keskittyivät ajankohtaisiin rikoksiin, mutta kirjoittajat saattoivat poimia myös menneiden vuosisatojen outoja tai muuten tunnettuja rikoksia esille ja kirjoittaa niistä. Ensimmäiset tosirikoslehdet eivät siis uutisoineet aiheistaan, niin kuin ne tekevät nykyään.
True Detective oli menestys, ja sen rinnalle tulikin kymmenittäin uusia lehtiä. Mainittakoon muutama: Master Detective, Shocking Detective, Startling Detective, Detective World ja Underworld Detective. Nämä ja monet muut lehdet olivat pulp-lehdissä syntyneen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden aikalaisia. Sellaisissa tunnetuissa pulp-lehdissä kuin Black Mask ja Dime Detective kirjoittivat mm. Raymond Chandler ja Dashiell Hammett.
1920-1940-lukujen tosirikoslehtien kirjallisuus kannattaakin nähdä rinnakkaisena ilmiönä Chandlerin ja kumppanien tyylille. Siitä vain oli riisuttu pois loppukin tunteellisuus, adjektiivit ja psykologia. Tosirikoslehdet toteuttivat Hemingwayn jäävuori-ajatusta täydellisesti: mitään muuta ei näy kuin jäävuoren huippu.
Samanlainen erottelu voidaan tehdä ns. film noir -elokuvien eri alalajien välillä. Varsinainen film noir, romanttinen ja synkkä rikosmelodraama, vastaa kovaksikeitetyn kirjallisuuden ihanteita, mutta sen dokumentaarinen suuntaus ja sellaiset elokuvat kuin Jules Dassinin Alaston kaupunki (1949) vastaavat tosirikoslehtien ihanteita toteavuudessaan.
Tosirikoslehtien tyyli vaikutti myös poliisiromaanin syntyyn 1950-luvulla. Tällöin puhutaan kirjallisuudesta, joka yksityiskohtaisen tarkasti kertoo poliisin työstä ja rikosten selvittämisestä. Poliisiromaanin ihanteet vaikuttavat edelleen, varsinkin televisiossa, jossa NYPD Bluen kaltaiset sarjat käyttävät karua realismia tarkoin harkittuna tehokeinona.
1950-luvulla tosirikoslehtien rinnalle tulevat ensimmäiset varsinaiset miestenlehdet eli men's magazinet. Kyse ei ole seksilehdistä, niin kuin termin suomennos antaa ymmärtää, vaan miehille suunnatuista aikakauslehdistä, joissa on roiseja tosikertomuksia ja artikkeleita metsästyksestä, aseista, autoista ja viinasta. Höysteenä on tyttöjen kuvia. Tällaisista lehdistä mainittakoon Male, Man's Magazine, Adam, Gent, Escapade ja ennen kaikkea Playboy, joka alkoi ilmestyä 1953. Näissä lehdissä luotiin se miestenlehden malli, joka vaikuttaa edelleen Slitzin tapaisissa lehdissä.
Suomeen tosirikoslehdet suodattuivat juuri miestenlehden kautta. Kalle alkoi ilmestyä 1950-luvulla ja julkaisi pin up -kuvien lisäksi tosijuttuja. Mies oli nimensä mukaisesti kaikille miehille tarkoitettu lukemisto, jossa oli monia englannista käännettyjä tosijuttuja. Rikospoliisin mukana oli harvoja pelkästään rikosaineistoon keskittyviä lehtiä - se oli amerikkalaisen True Crime Adventures -lehden suora käännös.
1970-lukua voitaneen pitää tosirikoslehtien alennuskauden alkuna. Televisio ja lähiöityminen veivät ronskeilta alatyylin lehdiltä lukijat ja kuuluisien kirjailijoiden - Truman Capote, Norman Mailer - kirjoittamat tosirikoskirjat osoittivat, että rikoksista kirjoitettaessa romaanimitta on melkein välttämätön. Seksuaalirikokset täyttivät lehtien sivut ja samalla juttujen taso laski. Niissä ei enää ollut samanlaista innovatiivisuutta kuin 30-50-luvuilla. 90-luvun loppuun tultaessa Yhdysvaltojenkin kokoisessa maassa ilmestyi enää vain kuusi tosirikoslehteä. Tosirikos on siirtynyt televisioon ja lehtien taso on usein huono, mutta lajityypin historiassa ei ole mitään syytä häpeään.

Venus turkiksissa

Kirjoitan parin kaverini kanssa kirjaa eroottisen ja pornografisen kirjallisuuden klassikoista - sen pitäisi ilmestyä vuoden 2008 syksyllä. Alla ensimmäistä kirjoittamaani tekstiä kirjaan. Laitan sen tänne, koska julma ja hirmuinen kustannustoimittajamme sanoi lyhentävänsä sitä ainakin 1000 merkillä! Julmaa, totta totisesti, mutta eikö se vain sovi käsiteltävään kirjaan... Nytkin tekstistä tosin tuntui jäävän paljon oleellisia asioita pois - toisaalta kirja onkin tarkoitettu yleiselle lukijalle, jota eivät Krafft-Ebingit kiinnosta.

Leopold von Sacher-Masoch: Venus turkiksissa

Masokismi on niin sanottu neologismi eli uudismuodoste, jonka kehitteli 1800-luvun lopun merkittävä tutkija Richard von Krafft-Ebing teoksessaan Psychopathia sexualis (1886). Hän käytti pohjana värisokeutta merkitsevää sanaa "daltonismi", mutta varsinaisesti termi on peräisin itävaltalaiselta kirjailija Leopold von Sacher-Masochilta. von Sacher-Masochin teoksista tunnetuin ja ehkäpä ainoa, jota edelleen luetaan, on Venus turkiksissa, kertomus miehestä, joka tekee sopimuksen rakastamansa naisen kanssa: mies alistuu naisen orjaksi ja nainen saa tehdä miehelle mitä haluaa, pettää, pahoinpidellä ja jopa tappaa, jos sille päälle sattuu. Nykymittapuiden mukaan lyhyessä kirjassa on muutama raakalaismainen ruoskintakohtaus, joita von Sacher-Masochin käyttämä runollinen kieli tosin pehmentää.
Leopold von Sacher-Masoch ei omana aikanaan kuitenkaan ollut missään kirjallisessa marginaalissa, vaikka nykynäkökulmasta katsoen siltä saattaisikin näyttää. Hän oli suosittu ja palkittu kirjailija, jonka teoksista keskusteltiin. Venus turkiksissa ei ollut hänen pääteoksensa, vaan sellaisina on pidettävä hänen laajoja historiallisia romaanejaan. Suosionsa huipulla von Sacher-Masochia pidettiin Goethen perillisenä, ja hän osoitti lukuisissa teksteissään sosialistisia ja utopistisia mielipiteitä.
Vuonna 1869 ilmestynyt Venus turkiksissa oli osa laajaa novellien ja lyhyiden romaanien sarjaa, jota von Sacher-Masoch kutsui nimellä "Kainin perintö". Ennen kirjan kirjoittamista kirjailija oli tehnyt sopimuksen silloisen rakastajansa, paronitar Fanny Pistor Bogdanoffin kanssa: von Sacher-Masoch olisi paronittaren orja, aivan kuten kirjassa. Pari matkusti Italiaan junalla - kirjailija käytti kolmatta luokkaa paronittaren matkustaessa mukavasti ensimmäisessä luokassa. Kohtaus toistuu kirjassa, kuten myös tapa kutsua von Sacher-Masochia "Gregoriksi". Kirjassa tarinaansa kertova Severin Kusiemski yöpyy lämmittämättömissä vinttikomeroissa ja kerran hänet jopa paiskataan sidottuna kylmään kellariin. Nöyryytysten jälkeen parin rakkaus on kahta lujempaa.
Severinin rakastettu Wanda von Dunajew alkaa kuitenkin kyllästyä mieheen. Lopussa hän vakuuttaa Severinille rakkauttaan ja lupaa mennä tämän kanssa naimisiin - mutta vain jos hän saa ruoskia miehen vielä kerran. Severin suostuu ja kun hän on sidottuna pylväässä kiinni, esiin astuu venäläinen ruhtinas, julma ja atleettinen mies, johon Wanda von Dunajew on ihastunut. Wanda antaa ruoskan ruhtinaalle ja kehottaa tätä olemaan kuuntelematta miehen avunhuutoja. Rakkaus ei villiä ja veristä pieksemistä tietenkään kestä, ja kirja päättyy von Sacher-Masochin muillekin teoksille ominaiseen naisvihamieliseen eetokseen.
Erikoisinta von Sacher-Masochin kirjassa on turkkifetissi. Severin Kusiemski haluaa nähdä valtiattarensa ja pahoinpitelijänsä pukeutuneena hienoimpiin turkiksiin, näädän- ja kärpännahkaviittoihin. Nykylukija odottaisi saavansa lukea nahkainnostuksesta - PVC-muoviahan ei tietenkään 1860-luvulla ollut saatavilla. Myös antiikin taideteoksiin ja filosofiseen keskusteluun liittyvät viittaukset tuntuvat oudoilta, kun von Sacher-Masoch yrittää keksiä moraalisia perusteluja tarpeelle tulla alistetuksi.
Monille von Sacher-Masochin kuvailemat kohtaukset eivät todennäköisesti toimisi eroottisena innoituksena, mutta kirjailijan innostusta aiheeseen ei voi kiistää. Päähenkilön antautuminen rakastamalleen naiselle on täydellistä ja hänen rakkautensa julmaa valtiatarta kohtaan on ehdotonta. Kirjan kliimaksi on varmasti lopullisimpia kolmiodraaman kuvauksia, joita kirjallisudessa on nähty.
Sacher-Masochin loppuelämä ei ollut kovin onnellinen. Hän solmi avioliiton vuonna 1873 Aurora von Römelinin kanssa, mutta lukuisista yrityksistään huolimatta Sacher-Masoch ei saanut naista innostumaan uusista sopimuksista. Pari erosi ja lopulta von Sacher-Masoch alkoi kärsiä mielenterveysongelmista. Hän kuoli vuonna 1895 - huhu tosin kertoo, että hän kuoli mielisairaalassa vasta vuonna 1905.

Vielä kerran unohdettuja

Artikkeli, jota tarjosin STT:lle. Aihe kiinnosti alun perin, mutta jätin tekstin kesken, kun artikkelitoimituksen päätoimittaja lopulta kuitenkin torppasi aiheen.

Suomen unohdetut kirjailijat

"Unohdetulla haudallamme / lause kyyristyy hyppyyn". Näin kirjoitti suomenruotsalainen runoilija ja prosaisti Elmer Diktonius, joka on itseoikeutetusti kirjallisuutemme klassikko.
Diktonius, kuten kuka tahansa kirjailija, oli luonnollisesti huolissaan, että hänet unohdetaan. Tai sitten hän tarkoitti, että vaikka hänet kirjailijana unohdetaan, sanat jäävät elämään.
Sanatkin voivat unohtua. On lukemattomia kirjailijoita, joiden lause ei voi kyyristyä hyppyyn, koska heitä ei lueta. Heidän kirjojaan ei lainata kirjastoista eikä osteta divareista eivätkä heitä ja heidän teoksiaan tunne sellaisetkaan, jotka muutoin tuntevat kotimaista kirjallisuutta.
Keskustelin jokin aika sitten erään laveasti kotimaisen kirjallisuuden historiaa tuntevan turkulaisen kirjailijan kanssa Ville Paakonmaasta ja tämän teoksesta Taivas kuvastuu veteen, joka ilmestyi Pellervo-seuran kustantamana vuonna 1955. Tuttavani ei ollut koskaan kuullutkaan Paakonmaasta, vaikka pohjoiskarjalaisella kirjailijalla oli tupansa seinällä sentään ollut presidentti Kekkosen lähettämä kiitoskirje!

Miksi Paakonmaa sitten pitäisi muistaa? Hän kirjoitti 1950-luvulta 1970-luvulle kaksi romaania, yhden novellikokoelman ja yhden nuortenkirjan Veikko Haakanan kanssa. Paakonmaan kestävin teos lienee juuri Taivas kuvastuu veteen, joka tuntui vuonna 1955 jo taatusti vanhentuneelta. Se on murresanoin ryyditetty kertomus pojasta, joka huutolaiseksi jouduttuaan joutuu keskelle helvettiä. Häntä kiusataan fyysisesti ja seksuaalisesti ja häntä nimitellään niin että hän lopulta alkaa uskoakin olevansa idiootti ja rujo. Kirja herätti aikoinaan laajaa huomiota ja Matti Kuusi kirjoitti arvostelussaan, että jos teos olisi kirjoitettu 1800-luvun lopussa, sitä luettaisiin nyt kansakoulussa. 1950-luvun kirjallisuuskeskustelu tosin sivuutti perinteiset maalaismaisemaan sijoittuvat teokset eikä kirjaa Kuusen mukaan löydettäisi "Rintalan ja Waltarin varjosta".
Ei ole löydetty sittemminkään, vaikka kirja hakee vertaistaan vaikkapa Jerzy Kosinskin Kirjava lintu -teoksesta, jossa nuori poika kokee natsimiehityksen kauhut sodanaikaisessa Puolassa. Kummatkin kirjat ovat yhtä järisyttävää luettavaa.
Yksi syy Paakonmaan unohtamiseen ovat niin sanotut kirjallisuuden kaanonit. Suomalainen kirjallisuudenhistoria on korostanut 1950-luvussa modernismin esiinnousua ja älyllistä etäännyttämistä. Paakonmaan kirja ei sovi viralliseen kirjallisuudenhistoriaan eikä siitä näin ollen puhuta historiateoksissa. Kun Paakonmaan seuraava teos, pienoisromaanista ja kolmesta novellista koostuva Lukitut ilmestyi 1965, hänen tyyliään oli arvatenkin kustantamossa muutettu paremmin sopimaan modernististen tyyli-ihanteiden kanssa.

Samaan kirjallisuudenhistoriaan ei tunnu myöskään mahtuvan viihde. Suomi on ollut täynnä kevyttä viihdettä kirjoittavia kirjailijoita, joiden kohtalo on ollut unohtua. Monet muistavat vielä Outsiderin eli Aarne Haapakosken ja Marton Taigan eli Martti Löfbergin, mutta kukaan ei muista Lea Leksiä ja Paavo Fossia, vaikka jälkimmäinen voitti vuonna 1954 Helsingin Sanomien järjestämän kansainvälisen novellikilpailun hienolla sisällissotaa kuvaavalla tarinallaan "Hetkiä". Se ilmestyi saman vuosikymmenen lopulla hänen kirjassaan Kertomuksia. Fossi oli aiemmin elättänyt itseään ja myöhemmin ansainnut sivutuloja kirjoittamalla kymmeniä novelleja erilaisiin lehtiin, aina jännityslukemistoista Apuun ja Seuraan.
Lea Leksi oli myös ahkera novellisti. Hän oli erikoistunut niin sanottuun naisten hömppään ja lajityyppiä edustavat myös kaksi hänen romaaneistaan, Anita Noran nimellä ilmestynyt

Unohdetut kirjailijat

Minulta ilmestyy Helsingin kirjamessuille kirja Unohdetut kirjailijat 2. Se on siis jatkoa keväällä ilmestyneelle, sivumäärältään pienemmälle teokselle. Yritin hyödyntää esipuhetta tarjoamalla sen pohjalle kirjoittamaani tekstiä STT:n artikkelipalveluun. Ainakaan tässä muodossaan se ei kelvannut - enkä tätä kirjoittaessani tiedä, jaksaako palvelun pomo enää lukea toista versiota. Hän esimerkiksi sanoi sähköpostissaan, että "useimmat kirjailijat ansaitsevat unohduksen". Ei kovin rohkaiseva lähtökohta kirjallisuudenhistorian kirjoittamiselle! Onhan meillä toki Väinö Linna ja Mika Waltari ja keitäs muita niitä sitten enää olikaan...

On tässä tietty ongelmia, loppu vaikuttaa nyt sitä lukiessani vähän äkkinäiseltä ja sekavalta.

Edit: Vastattiin. Oli luultu STT:ssä, että kirjani käsittelee aikoinaan suosittuja kirjailijoita, jotka nyt on unohdettu. Pitäisikö taas kirjoittaa Toivo Pekkasesta ja Iris Uurrosta? Kirjallisuudenhistoriat ovat heitä täynnä. Itse asiassa kirjallisuudenhistoriathan käsittelevät suureksi osaksi kirjailijoita, jotka ovat joskus olleet suosittuja, mutta eivät ole enää ja ovat käytännössä jopa unohdettuja.

Edit 2: Vielä kerran vastattiin. Toivottiin tekstiä esimerkiksi Maila Talviosta. Hänestä google löytää melkein 17 000 sivua, kun Ville Paakonmaasta esimerkiksi tulee vain 17. Onko se jokin syy vielä kerran nostaa Talvion kaltainen kirjailija esille? Onko hän unohdettu? Ilmeisesti minulla on liian tiukat kriteerit unohtumiselle, mutta minusta unohtunut tarkoittaa sitä, että kirjailijaa ei muista enää kukaan. Talvion tietää ja muistaa aivan liian moni, että hänestä olisi kirjoitettavaksi tämmöiseen asti. Ideani kirjassa on siis kirjoittaa niistä, joista ei ole kukaan koskaan kirjoittanut (paitsi Raoul Palmgren, mutta veikkaisin, että monikaan ei ole lukenut hänen työläiskirjallisuuden historioitaan alusta loppuun vieläpä niin että muistaisi niistä jotain).

Suomen unohdetut kirjailijat

"Unohdetulla haudallamme / lause kyyristyy hyppyyn". Näin kirjoitti suomenruotsalainen runoilija ja prosaisti Elmer Diktonius, joka on itseoikeutetusti kirjallisuutemme klassikko.
Diktonius, kuten kuka tahansa kirjailija, oli luonnollisesti huolissaan, että hänet unohdetaan. Tai sitten hän tarkoitti, että vaikka hänet kirjailijana unohdetaan, sanat jäävät elämään.
Sanatkin voivat unohtua. On lukemattomia kirjailijoita, joiden lause ei voi kyyristyä hyppyyn, koska heitä ei lueta. Heidän kirjojaan ei lainata kirjastoista eikä osteta divareista eivätkä heitä ja heidän teoksiaan tunne sellaisetkaan, jotka muutoin tuntevat kotimaista kirjallisuutta.
Keskustelin jokin aika sitten erään laveasti kotimaisen kirjallisuuden historiaa tuntevan turkulaisen kirjailijan kanssa Ville Paakonmaasta ja tämän huutolaispojan väkivaltaista elämää kuvaavasta teoksesta Taivas kuvastuu veteen, joka ilmestyi Pellervo-seuran kustantamana vuonna 1955. Tuttavani ei ollut koskaan kuullutkaan Paakonmaasta, vaikka pohjoiskarjalaisella kirjailijalla oli tupansa seinällä sentään ollut presidentti Kekkosen lähettämä kiitoskirje!

Uudemmatkin kirjat voivat kadota. Kuka tuntee Arto Merenheimon huumeromaanin Mike vaan only, joka ilmestyi ilman painovuotta 1980-luvun lopussa? Omakustanteinen pokkari on ollut tietyissä piireissä kulttiromaani, mutta kunnialliset kirjallisuudenlukijat ovat pysyneet siitä kaukana. Totta kyllä, kirja julkaistiin pienenä painoksena uudestaan vuonna 2001, mutta tuntuu siltä kuin uusintapainoskin olisi jo painunut unohduksiin.
Katoavainen on mainen kunnia, sanoivat jo muinaiset roomalaiset ja olivat hyvin, hyvin oikeassa.

Miksi kukaan - edes oman alansa historiaa tunteva kirjailija - ei sitten tunne Paakonmaan tuotantoa? Samanlaisia kirjailijoita voisi luetella kymmeniä, ellei satoja, kaikki unohdettuja.
Syitä on monia. Yksi on se, että kirjallinen kulttuuri itse suosii unohtamista. Jos menneitä kirjailijoita ei unohdettaisi, uusien kirjailijoiden julkaiseminen olisi turhaa. Lisäksi lehtien harrastama tapa pitää kritiikkejä uutisina saa tyystin unohtamaan jo kaksi vuotta sitten julkaisseet kirjailijat.
Suomeen myös mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Pitkään tämä totuus oli proosan puolella yhteiskunnallinen, sosiaalinen realismi. Runouden puolella korostettiin 1950-luvulta alkaen älyllisyyttä ja etäisyyttä, myöhemmin 1970-luvulla poliittisuutta. Muut kirjalliset muodot painettiin piiloon.
Postmodernismin pastissinomainen leikittely mullisti 1980-luvun lopulla totutut kuviot ja esiin nousi uusia kirjallisuuden muotoja. Kuka toisaalta muistaa 30 vuoden kuluttua Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan postmodernistisia romaaneja? Unohdusta voi pitää myös armeliaana tekona.
Nyt vallitsevat viihteellisyys ja dekkarinomainen imu, mitä ikinä ne sitten tarkoittavatkaan. Veikkaukseni on, että moniakaan 2000-luvun alussa esille tulleita kirjailijoita ei juuri lueta enää 2040-luvulla.

Toisaalta unohdetun kirjailijan lukeminen ja hänen tuotantoonsa ja elämäänsä tutustuminen avaa aina uusia näköaloja sekä Suomen että suomalaisen kirjallisuuden historiaan. On vain lukijasta kiinni, pääseekö hän kiinni vanhoihin kerrontaratkaisuihin tai vanhahtavaan kieleen tai moraalisäännöstöön.
Usein tosin unohdetut kirjailijat ovat voineet olla oman aikansa radikaaleja, kuten 1930-luvulla mitattoman runouden ja kansallissosialismin puolesta puhunut Yrjö Koivukari. Unohdettujen kirjailijoiden rivistö on suomalaisen kirjallisuudenhistorian kirjoittamaton luku.

Poistoja Pulpografiasta

Pulpografiassa piti olla myös tällainen teksti perässä. Se alkoi tuntua turhalta ja otin sen pois. Vanhentunut se varmasti onkin, ja olin lisäksi melkein katteettoman optimistinen sen suhteen, että kirjani voisi aloittaa valtavan pokkarikeräilyn. On totta, että Ilves-sarjaa kerätään samoin kuin muita vanhoja sarjoja ja ehkä ekoja Puuma-sarjan kirjoja, mutta pokkareita halveksitaan silti edelleen. No, kirjojen käännöksetkin ovat usein huonoja, mutta minusta ne ovat usein parempia kuin luullaan. Jotkut lukevat sarjoista vain tunnettuja kirjailijoita, kuten Ed McBainia, jonka teoksien käännökset ilmestyivät Ilves-sarjassa silloin kun käännökset olivat vielä lyhennettyjä! Monet esimerkiksi Manhattan-sarjan kirjat ovat kokonaisia. Tai ainakin melkein. Vertailun tekeminen olisi äärimmäisen hankalaa, aikaa ja rahaa viepää.

Lisäksi naiivilta tuntuu usko, että kirjojen hinnat eivät nousisi yli kahdenkymmenen markan - eurokorotus on ollut erityisen tuntuva käytetyissä kirjoissa ja jos joku arvonsa tunteva divari laittaa vanhoja Ilveksiä myyntiin, niiden hinta on vähintään viisi euroa. (Jos on nokkela ja ehtivä, kirjoja kyllä saa vielä 50 sentillä.)

Perässä on vielä lista henkilöistä, joiden keksijää en ollut pystynyt selvittämään, jonka toivoin herättävän kiinnostusta, mutta se jätettiin silti pois, ehkä toimittajana olleen Outi Karemaan ansiosta. Mutta jos joku jollain maagisella tavalla tietää, keistä kirjailijoista on kyse, niin minulle saa kernaasti laittaa viestiä!

Liite 5: Keräilystä

Kun tehdään tällainen bibliografia, seurauksena on yleensä se, että alan keräily kasvaa. Tämä taas tarkoittaa aina sitä, että keräilykohteiden hinnat nousevat.
Tätä en kuitenkaan välttämättä toivo. Tuntuisi järkevältä, että kirjassani esiteltyjen pokkarien hinta ei nousisi yli kahdenkympin. Tutkimustyötä tehdessäni normaali hinta näille kirjoille oli viiden markan molemmin puolin. Joistakin Ilves-sarjan kirjoista joutui maksamaan hiukan enemmän, liekö johtunut sarjan tyylikkäästä ulkoasusta.
Keräiltäviä sarjoja ovat nähdäkseni kaikki ne, joiden julkaisu aloitettiin jo 1950-luvulla eli Tiikeri, Pantteri, Lukki ja Kultamitalikirja. Vuonna 1960 aloittanut Ilves on laatunsa puolesta kuitenkin kaikkein keräiltävin -- myös sen takia, että koko sarjan kokoaminen tuntuu mahdolliselta, mutta on kuitenkin vaikeaa, sillä sarjassa on harvinaisiakin kirjoja. Näin ajatellen David Goodisin Murhan sävel (Ilves 56) olisi erinomainen keräilykohde. Se on myös riittävän laadukas kirja ollakseen joskus tulevaisuudessa kallis ja hintansa veroinen. Puuma- ja Manhattan-sarjoissakin on hamuamisen arvoisia kirjoja, varsinkin Howard Brownen Kaksinkertainen erehdys (nro 30) oli hankala löytää. Sarjoissa on kuitenkin paljon joko täysin tuntemattomia kirjailijoita ja ainakin itseni mielenkiinnottomina pitämiä englantilaisia diletantteja, kuten Peter Cheyneyä.
Ed Lacyn Houkutus (Ässä 4) oli myös melko vaikea löytää, mutta sen keräilyarvoa saattaa heikentää se, että kirja näyttää typerältä salaperäisine meksikolaisineen. Erittäin harvinainen näyttää olevan myös Robert Sidney Bowenin Timanttisormus morsiamelle (Tiikeri 14), samoin Day Keenen Ansa (Ässä 1) ja Stewart Sterlingin Liekkeihin hävinneet jäljet (Tiikeri 9).
Kioskikirjojen harvinaisuus on kuitenkin suhteellista. Suomessa ei enää juurikaan ole kioskikirjoihin ja lehtiin keskittyneitä ”divareita”. Kun aloitin näiden kirjojen keräämisen vuosina 1997-1998, tällaisia paikkoja oli vielä monta, mutta tämän kirjan tekemisen aikana monet lopettivat. Euralaisen Malekan omistaja sanoi minulle maaliskuussa 2000, että kioskikirjat ovat kaikkein huonoimmin kaupaksi menevää tavaraa - ei ihme, että hän piti niitä laatikoissa varastossaan ja liikkeessä oli korkeintaan kaksi hyllymetriä lännenkirjoja ja pari Ilvestä. Suurimmassa osassa tällaisista paikoista kirjoja on kuitenkin huikeita määriä eikä vaadi kuin tarkkaavaista silmää huomata harvinaisuudetkin. Olen nähnyt mm. Manhattan-sarjan Elmore Leonardeista pyydettävän 30 markkaa, mikä tuntuu huikealta, kun tietää, että Suomen divareissa niitä on kolmella markalla saatavana laatikkokaupalla.
Tällä paradoksilla - että kirjoja on hyvin saatavilla ja samalla niitä kuitenkin ostetaan vähän - on varmasti jotain tekemistä sen kanssa, että kirjojen oletettu lukijakunta eli työtätekevät alaluokan miehet eivät enää lue mitään. Ne, jotka ylipäätään lukevat, löytävät kovakantisista kirjoista "parempaa" luettavaa, ja ne, jotka ennen lukivat kioskikirjoja, katsovat videoita. Samanlainen kehityskulku on käyty läpi Yhdysvalloissakin, jossa suoraan videolle tuotettavien elokuvien määrä on suurempi kuin missään muualla. Näidenkin kohdalla on kuitenkin alkanut samanlainen prosessi kuin alkuperäistenkin kioskikirjojen kohdalla: osan niistä huomataan olevan kunnianhimoisia ja niiden tekijät saavat mainetta. Näin on käynyt jo John Dahlille, jonka kioskikirjamainen Tapa minut (1989) ilmestyi alunperin vain videolla.
Keräilyssä kannattaisi kuitenkin ottaa huomioon kirjailijoiden laatu - se on nähdäkseni tärkein kriteeri näitä kirjoja hinnoiteltaessa ja haluttaessa. Nick Carter -sarja ei välttämättä tule keräilykohteeksi, vaikka sarjan sosiologisen ja kirjallisuushistoriallisen mielenkiinnon vuoksi voisi kuvitella näin toisaalta käyvänkin - ovathan 1960-luvun Carterit suoraa jatkoa 1800-luvun loppupuolen dime novel -perinteelle. Toisaalta jos joku haluaa esimerkiksi täydellisen valikoiman Michael Collinsin eli Dennis Lyndsin kirjoja, hänen pitäisi hankkia myös kolme Nick Carter -kirjaa. Sama pätee Martin Cruz Smithiin.
Toivoisi kuitenkin, että vaikka pokkareita ei Suomessa alettaisikaan keräillä mitenkään aktiivisesti liikkeet luopuisivat harmillisesta tavasta laittaa kirjoihin hintalaput. Ne repäisevät useasti kirjan kannesta palan mennessään. Pokkareita tulisi kohdella samalla kunnioituksella kuin muitakin kirjoja.

Liite 2: Tuntemattomia sankareita

Seikkailujen Maailmassa ja Iskussa suomennettiin paljon anonyymejä kovaksikeitettyjä rikosnovelleja, jotka vaikuttavat amerikkalaisilta. Kirjailijoiden nimien puuttuminen on erityisen harmillista, koska tietämäni mukaan amerikkalaisissa pulp-lehdissä ei juurikaan julkaistu nimettömiä tekstejä. Olen koonnut tähän listan tärkeimmistä novellihenkilöistä, joiden tekijää en ole onnistunut selvittämään. Suurin osa on 1930--40-luvun novelleja, kolme viimeistä esiintyivät 1950-luvulla. Jotkut esiintyvät useammassakin novellissa.

Carrhart
Art Casey
Hap Collins [kyllä, sama nimi kuin Joe Lansdalen sarjahahmolla!]
Matt Devon
Jones
Streak McShea
Pat Muldoon
Joe Portugal [tämän niminen sankari seikkailee myös nykyään kirjoitetuissa kirjoissa]
Bulldog Ryan
Stevenson, lentoyhtiön etsivä
Bill Thorne
Bart Trevor
Jeff Dixon
Sidney Gordon
Mike Blair [tämän selvitin myöhemmin - kyse on Hank Searlsin sarjahahmosta, joka seikkaili Dime Detectivessa 40-luvulla; Seikkailujen Maailmassa tuli nimettömänä yksi Blair-juttu 50-luvulla, ja Searlsilta käännettiin myöhemmin kaksi Tappajahain jatko-osien kirjaversiota!)

Robottikoira ja Ottilia

Peili-lehden päätoimittaja pyysi minua taannoin tekemään juttua robottikoirasta. Tyttäreni Ottilia oli tuolloin vasta kahden vanha ja tuollaiset robotithan on suunnattu isommille, mutta päätoimittaja oli silti sitä mieltä, että aiheesta saisi hauskan jutun. No, saihan siitä, vaikka isomman lapsen toimintaa tarkkailemalla olisi varmasti saanut enemmän irti. Tässä siis päiväkirjaa Ottiliasta ja robottikoirasta. "X" merkitsee Ottilian äitiä - emme asu enää yhdessä.

Tiistai 19.12.
Kodin Anttilassa jouluasioilla: Poo-Chi maksaa 199 mk. Ottilia tunnistaa lelun heti koiraksi.
Koiran lisäksi ostetaan kukkia hoitotädille.
Kotona Ottilia osallistuu heti koiran pakkauksen avaamiseen. Hän hermostuu, kun paketti ei olekaan helppo avata. Kestää liian kauan. Paristot kiinnostavat, Ottilia sanoo: "Patteri!", mutta onneksi ne saa parin ruuvin taakse koiran pään taakse. Muuten Ottilia ottaisi ne aina pois ja kuljettaisi patterit jonnekin tietymättömään paikkaan eikä koira toimisi.
Ottilia tajuaa heti, miten koira toimii. Yksinkertaistahan se onkin: koiran päässä olevaa nappia pitää painaa ja koira alkaa toimia. Koirakin pitää Ottiliasta heti, kun Ottilia vain jaksaa painella nappia tarpeeksi monta kertaa.
Toiminta on aika toisteista, mutta välillä myös aika sattumanvaraisen tuntuista. Koira haukkuu innostuneesti ja välillä luulemme, että se menee sekaisin, kun se piipittää ja sen silmät vilkkuvat villisti. Mutta se kai vain kertoo, että koira on todella tyytyväinen, kun joku on sen vienyt kotiin ja avannut. Ottilia oppii myös antamaan koiralle ruokaa – hän vain luulee, että magneetin sisältävä luu on lusikka. Lusikallahan hän itsekin syö.
Ottilia suhtautuu koiraan alusta alkaen luontevasti. Ensimmäisen leikkimisinnostuksen jälkeen hän unohtaa koiran, sitten hän leikkii pienen vauvanuken kanssa ja välillä näyttää vauvaa koiralle, niin kuin hyvälle kaverille, ja sitten hän unohtaa koiran kokonaan ja ennen nukkumaan menoaan hän leikkii koiran kanssa taas. Koiran nukahtaminen – vieno kuorsaus, sitten lopulta hiljaisuus – ei Ottiliaa pahasti häiritse.
Ihmettelemmekin illalla sängyssä, että Ottilian suhde koiraan oli yllättävän luonteva. Onko ihmisen suhde lemmikkieläimeen siis jotain sisäsyntyistä, jotain joka vain odottaa puhkeamistaan? Vai onko selitys niin proosallinen, että Ottilian hoitopaikan muilla lapsilla on ollut jonain kertana mukanaan vastaava koira?
Yö on levoton. Johtuuko se uudesta elämänkumppanista?

Keskiviikko 20.12.
Ottilia ja X lähtevät aamulla töihin ja hoitoon ja jään yksin kotiin – menen vielä nukkumaan, mutta ennen nukkumaanmenoa puhun koiralle. En ole tosin varma, sanonko itseäni koiralle isäksi vai Juriksi. Pitäisikö sanoa "isäntä"? Vai peräti "papi"? Koira näyttää surulliselta, kun laitan sen kaapin päälle ja pistän valot pois. Minun on pakko käydä katsomassa, miltä koiran silmät näyttävät, kun ne näkee pimeässä. Koira kuorsaa.
Omituisin asia koirassa on se, että se laulaa. Kenellä on koira, joka laulaa Marseljeesia ja kappaletta When the Saints Go Marchin' In? Laulut tarttuvat ja itsekin hyräilen niitä – kun hyräilen Marseljeesia Ottilialle, hän luulee, että se on se paa-pa-pa-paa- kohta television muumilaulussa ja laulaa mukana.

Torstai 21.12.
Ottilia leikkii koiralla yllättävän vähän. Syynä on osittain varmaan se, että koira on kaapin päällä eikä näy lattian tasolle. Enemmän koiralla leikkii X. Kun itse joku kerta herätän koiran, se on pitkään vihainen ja mulkoilee meitä eikä suostu edes haukkumaan.
Ottilia leikkii koiralla pidempään vain yhden kerran ja silloinkin kaikki menee pieleen, kun luu on hukassa: Ottilian täti, joka on käymässä, on siivonnut sen muiden lelujen kanssa laatikkoon eikä sitä löydy. Ottilia on hädissään. Luun tilalle täti tarjoaa samanväristä narukerää, mutta se ei käy ollenkaan.
Luu löytyy vasta myöhemmin eikä siitä ole Ottilialle enää mitään iloa.

Perjantai 22.12.
Ottilia ei leiki koiralla. Iltapäivällä hän leikkii sohvalla koiran haukkuessa välillä innokkaasti kirjoituspöydällä sohvan vieressä, mutta Ottilia ei edes katso koiraa. Tai ehkä kerran, kun koira laulaa Marseljeesin.

Lauantai 23.12.
Ei mitään.

Sunnuntai 24.12.
Ottilia esittelee koiraa ylpeänä enolleen ja tämän avovaimolle. Pitkästä aikaa koira on hauska.
Joululahjat vievät voiton: nukke ja sen kärräämiseen tarkoitettu vaunu ovat paljon kiinnostavampia kuin koira.

Maanantai 25.12.
Joululahjat ovat edelleen kiinnostavampia. X leikkii koiralla enemmän kuin muut yhteensä.

Tiistai 26.12.
Koira otetaan mummolaan mukaan. Ottilia on tietysti innoissaan ja unohtaa koiran. Asia kuittaantuu, kun hän sanoo, että mummo pelkää koiraa, kun sitä katsotaan yhdessä. (Ottilia on juuri oppinut sanomaan "pelottaa" – televisiossa oli jokin kivipeikko, joka ei oikeasti ollut pelottava.)
Muuten ei tapahdu mitään.

Keskiviikko 27.12.
Ei mitään.

Torstai 28.12.
Ei mitään. Koira makaa olohuoneessa tuolin alla eikä kukaan kiinnitä siihen mitään huomiota.

Perjantai 29.12.
Edelleenkään ei mitään.

Lauantai 30.12.
Eno ja tämän tyttöystävä tulevat käymään. Koira otetaan esille, mutta Ottilia ei innostu siitä kunnolla vieläkään. Mummo sanoo jossain vaiheessa, että koira kaakattaa eikä hauku. Laulut tulevatkin oudon kanamaisella äänellä.

Sunnuntai 31.12.
Takaisin kotiin. Ennen koiran pakkaamista huomaan itse leikkiväni koiran kanssa. En ole koskaan ollut järjestelmällinen oppija, mutta nyt yritän opetella, miten koiran kanssa leikitään: viisi painallusta, niin tulee laulu; kun sanoo "good boy!" ja taputtaa käsiään, koira istuutuu, ja niin edelleen. Koira laulaa välillä laulua, jota en tunnista. Häämarssi on toinen pöljä valinta enkä ole varma, onko When the Saints Go Marchin' In olennaisesti fiksumpi. Tuntuu siltä, että vaaditaan kieroutunutta aikuisen huumorintajua arvostaakseen valintoja – ei siis mitään lapsille tältä osin.
Koira autoon ja menoksi. Kotona Turussa Ottilia innostuu antamaan koiralle luun sijasta papalta saamansa palapelin paloja. Koira syö siis jäätelöä, päärynää, autoa ja avaimia – muiden muassa.
Ottilia on nyt tyytyväinen, kun koira alkaa heti tehdä jotain. Tietenkään niin pieni tyttö ei voi kiinnostua koirasta, joka ei heti tee jotain – yleensä se vain jatkaa murjottamista, kun sen avaa. Sen mieliala siis riippuu siitä, onko sen kanssa leikitty ennen kuin se on mennyt nukkumaan. Koiran huokailut ovat sinänsä hauskaa kuultavaa. Joskus se naukuu (ihan tosi!) itsekseen, kun sen kanssa ei ole hetkeen oltu.

Maanantai 1.1.
Illalla huomataan, että koira on pantu lipaston päälle, josta Ottilia ei sitä näe. Asialle ei tehdä mitään.

Tiistai 2.1.
Ei mitään. Ottilia menee joululoman jälkeen ensimmäistä kertaa hoitoon ja mielessä on muita asioita.

Keskiviikko 3.1.
Ei mitään.

Torstai 4.1.
Ei mitään.

Perjantai 5.1.
Nostan koiran vaivihkaa lipaston vieressä olevan tuolin päälle. Ottilia huomaa koiran illalla ja ottaa sen mukaansa karvalelukoriin, jossa hänellä on tapana istua. ("Piiloon", Ottilia sanoo ja menee istumaan eläinten sekaan. Joskus hän käskee isäänsä istumaan eläinten sekaan ja tulee itse perässä.)
Ottilia ottaa koiran mukaansa myös istuessaan potalle – mitä hän ei oikeasti tee – ja vääntää potalla istuessaan (vaipat jalassa) järjettömät tortut. ("Onko kakat housussa?" "Eioo.") Joskus aiemmin Ottilia katsoi televisiosta koiria ja väänsi kakat naama ruudussa kiinni. Koirat ovat rentouttavia ja mukavia. X sanookin, että Ottilia tarvitsee jotain rentouttavaa ja mukavaa voidakseen kakata. Ottilian mukaan koirakin käy potalla. Välillä koira istuu potan vieressä olevalla pikkutuolilla ja Ottilia sen vieressä potalla.

Lauantai 6.1.
Pinja, 4 v., ja Petja, pian 2 v., käyvät. Pinja leikkii koiralla tyylikkäästi: hän käy ostamassa sen kaupasta (eli äidiltään) ja ostaa sille ruokaakin (luun) ja vie sen Ottilian punaisissa kärryissä kotiin. Koira on selvästi suunnattu isommille lapsille kuin Ottilia. Mitähän se päätoimittajakin ajatteli pyytäessään meitä, vaikka tiesi, kuinka pieni Ottilia on?
Petjakin pitää koirasta, mutta kovakouraisena poikana hän tyytyy lähinnä kääntelemään sitä.
Pinja on selvästi Ottiliaa fiksumpi (totta kai on, kun on kerran vanhempi) siinä, että häneen tekee vaikutuksen se, että koira reagoi ääneen. Ottilia ei sitä huomaa ja lakkaa leikkimästä koiran kanssa, jos tämä ei heti tee jotain. Pinja oppii heti sen, että koiralle pitää sanoa "good boy" ja myös sen, montako kertaa pitää painaa napista, että saa jonkin tietyn laulun. Itsekin kuulen sen vasta ensimmäisen kerran, tähän asti olen luullut, että koira laulelee niitä näitä, satunnaisessa järjestyksessä.
Päätämme, että koiran huonoin puoli on se, ettei se kävele perässä. Halvemmatkin mallit kävelevät. Siitä Ottilia pitäisi. Koirassa pitäisi olla hajutunnistin (niin kuin oikeissakin koirissa) ja äänentunnistin. Se pitäisi voida kouluttaa niin kuin oikea koira.

Sunnuntai 7.1.
Ottilia herättää koiran. Se lojuu keittiössä pöydän alla ja Ottilia huutaa sille samalla kun hän painelee koiran päänappia: "Herätys!" Näin Ottilian hoitotäti ilmeisesti lapset herättääkin. Ottilia katsoo koiraa, jonka silmät ovat taas puolikuun muotoiset: "Vihainen." Pitää antaa luuta. Ottilia laittaa luun aina koiran nenän päälle, ei alle.
Myöhemmin päivällä tulee vieraita: eno ja tämän tyttöystävä. Koiraa katsotaan jälleen kerran

Maanantai 8.1.
Ottilia on kipeä ja jää kotiin. Mummo tulee. Ottilia ei kuulemma juuri ole leikkinyt koiralla. Ehkä mummoa vieläkin pelottaa.

Tiistai 9.1.
En käy töiden takia juuri lainkaan kotona – en tiedä, mitä Ottilia on tehnyt koiran kanssa. Jaa - kun tulen kotiin, huomaan, että Ottilia on piirtänyt paperille luun kuvia, samalla tavalla kuin piirretään käden ja jalan kuvia.

Keskiviikko 10.1.
Ei mitään.

Torstai 11.1.
Huomaamme Suuresta lelukirjasta, jota Ottilia lukee ruokapöydässä (tai jota hänelle usein näytetään, jotta hän söisi paremmin), että koiran pitäisi kävellä. Mikä pettymys! Se ei kävelekään. Pitäisi varmaan valittaa maahantuojalle ja mainostajille.
Koirasta alkavat akut loppua. Se on hyvällä tuulella, mutta ei jaksa innostua, hädin tuskin jaksaa nousta seisomaan. Välillä se sammuu kokonaan, välillä se yhtäkkiä haukahtaa väsyneesti: "Viu viu viu!"

Perjantai 12.1.
Koira on koko päivän samassa paikassa, kirjahyllyssä, väsyneenä ja luopuneena.

Lauantai 13.1.
Ei mitään. Itse olen kipeänä enkä aina tiedä, mitä muualla asunnossa tapahtuu.

Sunnuntai 14.1.
Nuha jatkuu. Makaan sängyssä ja kuulen välillä, kun koira haukkuu.
Ottilia tekee itselleen kodin: hän asentaa saumoistaan ratkimenneen joululahjalaatikon (punaiset nukenrattaat) siististi lattialle, laittaa koiran ja luun sinne ja vähitellen alkaa kerätä sinne kaikenlaista. Kotiin menevät myös vauvanukke ja tämän vaatteet sekä vielä pienempi täysin alaston nukke. Onko koira nukkejen koira? Ottilia menee istumaan laatikkoon ja selvästi pesii siellä. Hän sanoo sitä toistuvasti kodiksi. Välillä painellaan koiran päätä.

Maanantai 15.1.-Keskiviikko 24.1.
Ei mitään. Koira lojuu nuken kodissa lattialla.

Tiistaina 23.1. Ottilia ilmeisesti vähän leikkii koiralla, kun täti on käymässä, mutta en tiedä, mitä on tapahtunut. Jossain vaiheessa huomaamme X:n kanssa käyttöohjeesta, että koiralla on surullinen ilme, jota emme ole vielä nähneet.

Torstai 25.1.
Ottilia leikkii koiralla X:n kanssa. Ei kovin pitkään. Koira sekoilee, kun painelen sen päätä satunnaisessa järjestyksessä: mitä tahansa teenkin, se hypähtää pystyyn ja sanoo: "Tsek-tsek-tsek!" Lintuko se on? Vai orava?
Myöhään illalla, vähän ennen nukkumaanmenoa, Ottilia ottaa pöydältä siihen unohtuneen talkkipurkin. Sitten hän ottaa koiran, kääntää sen ja laittaa talkkia koiran pyllyyn, juuri siihen kohtaan, minne vaippa laitettaisiin, jos koirilla olisi vaipat. (Ottilialla on kirja Oskari ja vaippa, jossa Oskari päättää, että vaippa on tyhmä ja laittaa vaippansa hauvalle.) Kysyn Ottilialta: "Onko koiralla vaippa?" "Eioo." Lopulta Ottilia päätyy laittamaan talkkia X:lle (ja lisäksi laastarin tämän polveen).
Kun Ottilia menee nukkumaan, X jää leikkimään koiralla. Käsken lopettaa, jotteivat koiran äänet pitäisi Ottiliaa valveilla. "Ei tätä voi lopettaa!" kuuluu vastaus.

Pulp-kirjallisuudesta yleistä

Muistiinpanoja, joista osa päätyi Pulpografian johdantoon, osa ei. Suurin osa on aika jäsentymättömässä muodossa. Osa on kirjoitettu rumasti versaaleilla, en jaksa muuttaa.

kovaksikeitetyn kirjallisuuden vaikutteista:

Suomalainen tutkija Jopi Nyman etsii tutkimuksessaan Men Alone (1997) kovaksikeitetyn kirjallisuuden syntyä 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana tapahtuneista yleisistä kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksista. 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Amerikassa vaikutti vielä yksinkertainen frontier-tyyppinen ajattelu, jossa ajateltiin, että rohkeat ja toiminnalliset miehet, uudisraivaajat, pitävät valtiota ja yhteiskuntaa pystyssä. Ajattelu näkyi niin mediatietoisen presidentti Theodore Rooseveltin kirjoittamissa eräkirjoissa (mm. Ranch Life and the Hunting-Trail, 1888) kuin varhaisissa lännenteoksissa, joiden tarjoama maailmankuva oli optimistinen ja keskiluokkainen. Myös Horatio Algerin kaltaisten kirjailijoiden tarjoama kuva miehestä, joka omalla työllään nousee yhteiskunnan huipulle, liittyy tähän ajatteluun.

Nymanin mukaan muutokset tapahtuivat suureksi osaksi 1920-luvulla. Naiset astuivat työelämän piiriin ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin miehet olivat sodassa. Lisäksi suuri osa naisia toimi Euroopassa huoltotehtävissä ja he näkivät Euroopassa vapaamielisempää elämää, jossa heitä ei yritetty pidätellä kodin piirissä. Naiset siis astuivat feminiinisenä pidetystä yksityisestä sfääristä julkiseen sfääriin, joka aiemmin oli ollut vain miesten omaisuutta. Vaikutus kasaantui 1920-luvulla, jolloin syntyi ns. jazz-tytön ihanne: nuori, itsenäinen nainen, joka ei välittänyt entisistä pukeutumiskoodeista (ja otti omakseen minihameet, hylkäsi korsetin ja leikkasi hiuksensa lyhyeksi) ja joka juhli yhtä kovaa kuin miehetkin.

Nymanin mukaan kovaksikeitetty kirjallisuus on vastareaktio naisten uudelle asemalle. Nymanin tutkimissa teksteissä - Kirjava satama, Vahinko kello kaulassa eli Postimies soittaa aina kahdesti, Ammutaanhan hevosiakin ja Punaista satoa - näkyy kaikissa miesten pyrkimys säilyttää julkinen, toiminnan sfääri puhtaana naisten (ja naismaisten tai epämiesmäisten miesten) vaikutuksesta. Nyman esittää, että kovaksikeitetty kirjallisuus kertoo miehistä, jotka pyrkivät hallitsemaan naista - Nyman menee jopa niin pitkälle, että yhdistää kovaksikeitettyjen miesten maskuliinisuusihanteen natsismin maskuliinisuuteen. John G. Cawelti tosin toteaa, että ainakin yksityisetsivät erottaa Hemingwayn sankareista se, että he eivät lopultakaan murru feminiinisen yhteiskunnan alla – yksityisetsivä voi kärsiä, mutta hän ei koskaan häviä. Hän on lopultakin voittamaton.

Nymanin mukaan miesten pyrkimys maailman hallitsemiseen epäonnistuu ja jäljelle jää vain vanhan maailman haikailu. Nyman väittää lopulta, että kovaksikeitetty kirjallisuus, jota on usein pidetty yhteiskunnallisesti radikaalina lajityyppinä, on taantumuksellista ja epähistoriallista, koska se hylkää kehityksen ja pyrkii pitämään naiset vanhojen ideologioiden mukaisissa rajoissa. Lajin ominaispiirteinä pitkään pysyneet surullisuus ja alakuloisuus taas johtuvat siitä, että miehet eivät onnistu pyrkimyksissään ja heidän maailmansa tuhoutuu.

Nymanin malli vaikuttaa usein liian yksioikoiselta; tuntuu toisinaan siltä, ettei hän tunne riittävästi lajityypin kaikkia tekstejä (sopiiko hänen analyysinsa esimerkiksi naisten kirjoittamaan kovaksikeitettyyn kirjallisuuteen, vaikkapa Dorothy Hitchensin tai Vin Packerin kirjoihin, tai Cornell Woolrichin kaltaiseen homoseksuaaliseen kirjailijaan? Sopiiko se Ross Macdonaldiin tai Michael Collinsiin?). Se on kuitenkin pätevä lajityypin ideologiaan keskittyvä kritiikki ja se selittää osaltaan senkin, miksi muuten niin sukupuolisesti tasa-arvoisen klassisen Hollywoodin lajityypeistä juuri rikoselokuva on naisvihamielisintä (vrt. Maltan haukan harvat naishahmot; James Naremore tosin toteaa, että Chandlerin Pitkät jäähyväiset on ollut paljon radikaalimpi omana aikanaan kuin Robert Altmanin ylistetty filmitulkinta, jossa Naremore näkee naisvihaa ja poliisien toimintaan kohdistuvaa apatiaa).

Voi kuitenkin ajatella, että juuri menneen maailman haikailu ja miehen roolin jatkuvasti epäonnistuva pelastusyritys ovat niitä tekijöitä, jotka luovat lajityypin viehätyksen nykylukijoidenkin mielessä. Kovaksikeitetyn kirjallisuuden piiriin on 1980-luvulta alkaen tullut enenevässä määrin naisia - Sara Paretsky, Marcia Muller ja monia muita -, joten lajityypin lukijoina on naisiakin, mutta vaikuttaa siltä, että kovaksikeitettyä kirjallisuutta lukevat nykyäänkin lähinnä miehet. Lisäksi monet (mies)lukijat tuomitsevat Paretskyn ja kumppaneiden pyrkimykset inhimillistää tai ainakin pehmentää lajityypin piirteitä ja haikailevat menneiden aikojen kovuuden ja karskiuden perään. On myös naisdekkaristeja, joiden teksteissä naiset ovat yhtä kovia kuin menneiden aikojen miehetkin. Lisäksi osa "pehmeistä" mieskirjailijoiden luomista dekkareista oli syntynyt jo ennen kuin naiset alkoivat toden teolla kirjoittaa lajityypin kirjoja, näin esimerkiksi Michael Collinsin Dan Fortune.

Jos Nymanin analyysi hyväksytään, voidaan todeta, että kovaksikeitetty lajityyppi on tehnyt täyden kehän: se on syntynyt taantumuksellisena reaktiona ajan kehitykseen ja vielä 2000-luvulla, kohta sata vuotta lajityypin syntymän jälkeen, mieslukijat haikailevat sen edustamien alkuperäisten arvojen perään. Ja näin todella ilmeisesti tapahtuu: kuten alan pitkäaikainen harrastaja Dick Lochte totesi Playboyssa maaliskuussa 2000, Amerikassa ilmestyy yli sata yksityisetsiväkirjasarjaa - Kanadassa, Euroopassa ja Australiassa lisäksi reilut parikymmentä (mikä luku tuskin sisältää esimerkiksi Reijo Mäen Jussi Vares -kirjoja tai Aki Rauhalan dekkareita).

(tähän väliin jotain aasinsiltaa)

Lisäksi Nyman näkee kovaksikeitetyssä kirjallisuudessa ja varsinkin sen korkeakirjallisesti kanonisoiduissa edustajissa (Hemingwayn Kirjava satama, Horace McCoyn Ammutaanhan hevosiakin) modernismin vaikutusta. Nymanin mukaan modernismin perintöä ovat ainakin metafora "autiosta maasta" sekä goottilaisen kirjallisuuden kuva ihmistä uhkaavasta ympäristöstä. Nyman huomauttaa, että kovaksikeitetty kirjallisuus on täynnä viittauksia veteen, ja toteaa, että kyse on frontier-ihanteen murtumisesta: ainoastaan vesi, Tyyni valtameri Kalifornian edustalla tai Kuubaa ympäröivä Atlantti, voivat olla vapahtavia tai pelastavia elementtejä. Näin jatkuva sade Chandlerin Syvässä unessa ja T.S. Eliotin modernistisessa runoelmassa Autio maa ovat lopulta saman pettymyksen ilmaisua. Autiota maata edustavat kovaksikeitetyssä kirjallisuudessa yhtälailla suurkaupunki tai korruptoitunut maaseutu, kuten Dashiell Hammettin teoksessa Veristä satoa (1929).

Saman huomion tekee myös John G. Cawelti, joka leikkisästi toteaa, että kovaksikeitetyn yksityisetsiväkirjallisuuden miljöö on ”epäsäätyinen avioliitto” Eliotin Aution maan ja Playboyn loisteliaan maailman välillä. Siksi yksityisetsivät toimivatkin suurkaupungeissa – tapahtumia pitää olla riittävästi ja niiden pitää olla värikkäitä, muuten tarinassa ei ole oikeata rytmiä ja painotusta.

vertaa railakkaita pulp-kertomuksia näihin, totea, että kaupunkikuvasta tulee stereotyyppinen/arkkityyppinen, mutta mitään arvotusta ei välttämättä ole, onko kaupunki paha jossain John Lawrencessa jne.

toisen maailmansodan jälkeisestä kioskikirjallisuudesta (pulp culture fiction):

Kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden toinen kultakausi 1930-luvun pulp-lehtien kukoistuksen jälkeen oli epäilemättä toisen maailmansodan jälkeinen aika, 1940-luvun loppu ja 1950-luku. Tänä aikana kustannusmaailma koki murroksen, mm. television ja sarjakuvien lisääntyvän suosion takia. Pulp-lehdet kuolivat ja tilalle tulivat pehmeäkantiset kioskikirjat (englanniksi ”paperback original”, erotukseksi kirjoista, jotka julkaistaan ensiksi kovakantisina ja sitten vasta suosittuina pehmeäkantisina laitoksina). Näiden pehmeäkantisten kirjojen tärkeimmiksi lajityypeiksi tulivat rikoskirjallisuus ja lännenkirjallisuus, jossain määrin myös science fiction. 1950-luvun pokkarit yhdistetään kuitenkin yleensä juuri rikoskirjallisuuteen ja sen joihinkin alalajeihin, kuten nuorisorikollisuuskuvauksiin.

Woody Haut nimittää koko aikaa ”pulp cultureksi” ja kioskikirjoja tämän perusteella ”pulp culture fictioniksi”. Hautin mukaan koko aikaa määrittää Yhdysvaltoja riivannut paranoia, joka kohdistui muunmaalaisiin, kommunisteihin tai muihin ihmisiin, jotka edustivat Yhdysvalloille ”vierasta” ideologiaa, ja muihin rotuihin tai alakulttuureihin, esimerkiksi nuorisoon. Paranoiaa edustivat mm. ajan ufo-innostus, senaattori McCarthyn järjestämät Hollywoodin kommunistivainot, pornografian vastaiset kansalliset komiteat, atomipommi-intoilu ja ylipäätään koko kylmä sota, Rosenbergien tapaus ja niin edelleen. Hautin mukaan näissä asioissa ilmenevä paranoia ilmenee myös teksteissä, joissa fakta ja fiktio sekoittuvat ja joissa henkilötkään eivät usein tiedä, mistä on kyse. Hautin mukaan jopa lukijat sekoittivat usein faktan ja fiktion keskenään – miten hän tämän todistaa, on eri juttu, ellei hän sitten tarkoita monien ajan kirjojen kaoottista juonta. (Tämä oli kuitenkin ollut jo aiemman, varsinaisen pulp-aikakauden rikoskirjallisuuden vakiokalustoa.)

Haut sanoo, että kovaksikeitetty kirjallisuus hyötyi paranoiasta enemmän kuin klassinen rikoskirjallisuus, koska kovaksikeitetty kirjallisuus keskittyy kerronnan etenemiseen ja henkilökuvaukseen, kun taas klassisen rikoskirjallisuuden kiinnekohdat ovat järjestys, juoni ja lineaarisuus. Paranoidista tilannetta ei voi kuvata klassisen rikoskirjallisuuden keinoin; samalla sotaaedeltävät ja sen aikaiset yksityisetsivät tulivat anomalioiksi. Etsivähahmo vanhentui, väittää Haut, ja muuttui monissa kirjoissa parodiaksi (Richard S. Prather, Stephen Marlowe). Ei siis ihme, että parhaissa 1950-luvun kioskikirjoissa päähenkilönä ei usein ollutkaan yksityisetsivä, vaan aivan tavallinen ihminen, joka vain joutuu rikoksen pyörteisiin.

Hautin mukaan kioskipokkarien rikoskirjallisuus pystyi käsittelemään suorasukaisemmin Yhdysvaltain kansallista tilaa kuin esimerkiksi Hollywoodin noir-elokuvat, joissa niissäkin näkyi paranoian aineksia. Paranoia vain näkyi paljaampana kioskikirjoissa. Jim Thompson, joka 1980- ja 1990-luvuilla nousi suureen maineeseen, käyttää tätä paranoiaa selvimmin muokatessaan kerrontaansa – Thompson käyttää jopa modernistisen kaunokirjallisuuden keinoja (tajunnanvirta, eri kertojien samanaikaisuus jne.). David Goodis ja Chester Himes ovat myös erinomaisia paranoian kuvaajia.

POHDI TÄTÄ: FILM NOIR <-> 50-LUVUN POKKARIT, VAIKUTUS KUMMASTA SUUNNASTA: ON PUHUTTU SIITÄ, ETTÄ MONISTA POKKAREISTA TEHTIIN TÄRKEITÄ ELOKUVIA ("DARK PASSAGE" &C.), MUTTA ONKO PUHUTTU SIITÄ, ETTÄ FILM NOIRIEN "IKONOGRAFIAA" ESIINTYY MYÖS AJAN TAVANOMAISISSA NOVELLEISSA JA ROMAANEISSA? VÄITETÄÄN, ETTÄ FILM NOIRIN TYYLI &C. ON JOTENKIN TIEDOTONTA (VRT. AJATUS SIITÄ, ETTÄ FILM NOIRIN TEKIJÄT EIVÄT TIENNEET TEKEVÄNSÄ FILM NOIRIA), MUTTA JOS KERRAN SAMOJA PIIRTEITÄ ON POKKAREISSA, MITEN VOIDAAN VÄITTÄÄ, ETTÄ TYYLIPIIRTEET OVAT TIEDOTTOMIA, TS. TARKOITAN SITÄ, ETTÄ NIIDEN TÄYTYY OLLA YLEISESTI HYVÄKSYTTYJÄ, YLEISESTI KÄYTÖSSÄ JA KOKO AIKAKAUTTA LEIMAAVIA (MUUTEN PITÄISI VÄITTÄÄ, ETTÄ POKKARI- JA NOVELLIKIRJAILIJAT HUOMASIVAT JA TUNNISTIVAT FILM NOIRIN JO 50-LUVUN ALUSSA JA NÄIN EI KAI OLE KOSKAAN TEHTY)

noir-kirjojen harrastamisesta/kultti:

Kovaksikeitetty kirjallisuus ja varsinkin toisen maailmansodan jälkeinen kioskikirjallisuus oli pitkään kirjallisen eliitin halveksimaa eikä tällaisella kirjallisuudella ollut asiaa kirjalliseen kaanoniin. Asia on osittain näin edelleenkin - suomalainen tutkija Jopi Nyman aloittaa kirjansa Men Alone: Masculinism, Individualism, and Hard-Boiled Fiction toteamalla, että kovaksikeitetty kirjallisuus ei vieläkään kelpaa kriittisen akateemisen tutkimuksen kohteeksi.

Eräs poikkeus on kuitenkin aina ollut: Ranska. Ranskalaiset lukijat, ennen kaikkea älymystö, ovat aina tunteneet vetoa amerikkalaista kulttuuria kohtaan. Jazzin ja sarjakuvien lisäksi näin on käynyt kovaksikeitetylle kirjallisuudelle. Ranskassa on ollut oma lajityypin kirjallisuutensa jo pitkään ja sen harrastajia - Jose Giovanni, Albert Simonin, Frédéric Dard, Auguste LeBreton - olisi Suomessakin syytä lukea nykyistä enemmän. Samoin amerikkalaista film noiria ennakoivia elokuvia tehtiin Ranskassa 1930-luvulla useita (Sumujen laituri, Pepe le Moko, Le nuit de carrefour). Amerikkalaisen kirjallisuuden vaikutus on näkynyt aivan kirjallisen eliitin korkeimmillakin tasoilla: Albert Camus esimerkiksi oli James M. Cainin suuri ihailija ja kirjoitti Sivullisensa (1942) Postimies soittaa aina kahdesti -teoksen innoittamana. André Gide piti Hammettin Veristä satoa loistavana romaanina, André Malrauxin mukaan Faulknerin Kaikkein pyhin yhdisti trillerin ja kreikkalaisen tragedian.

Vuodesta 1946 alkaen alkoi ilmestyä Gallimard-kustantamon Serie noire -niminen sarja, joka ilmestyy edelleen. Siinä julkaistiin mm. Horace McCoyta ja Cainia. Myös Faulkner-, Hemingway- ja John Dos Passos -käännöksiä ilmestyi tiheään tahtiin, aikana, jolloin näitä kirjailijoita ei Yhdysvalloissa pidetty juuri minään. Myös Hollywoodin rikoselokuva huomattiin kärkkäästi Ranskassa. Vuonna 1946 käytettiin ilmeisesti ensimmäistä kertaa Hollywood-elokuvan yhteydessä termiä 'noir'. Tuona vuonna Pariisissa nähtiin elokuvat Maltan haukka, Nainen ilman omatuntoa, Laura, Hukattuja päiviä ja Hyvästi kaunokaiseni (sodan vuoksi niitä ei ollut ollut mahdollista nähdä aikaisemmin). Niihin kaikkiin liitettiin termi 'noir'; syntyi yleinen ja edelleen vaikuttava tapa puhua film noirista. Vaikka mainitut elokuvat ovat keskenään erilaisia, film noirilla tarkoitettiin kuitenkin rikoselokuvia, jotka ovat tummasävyisiä ja joiden sävy on kohtalokas. Film noir -elokuvien kuvaus oli varjoja korostava ja niiden kuvakulmat ja leikkaus olivat totutusta poikkeavia.

Termiä oli käytetty joistain ranskalaisista elokuvista jo aiemmin, mutta vasta Hollywoodin yhteydessä siitä tuli termi, jota yhä vieläkin käytetään. Noirista puhutaan nykyään sarjakuvien (Frank Millerin Sin City), tv-elokuvien (ns. cable noir), mainosten, musiikin ja ennen kaikkea kirjallisuuden kohdalla. Siitä on tullut, James Naremorea mukaillakseni, diskursiivinen termi, joka enemmän muokkaa kohteita, jotka siihen liitetään, kuin varsinaisesti kuvaa niiden sisäisiä ominaisuuksia.

James Naremore huomauttaa termin historiaa koskevassa selvityksessään, että ranskalainen älymystö löysi noir-elokuvista juuri niitä elementtejä, joita se oli sukupolvi aiemmin hakenut surrealismista. Naremoren analysoimat tekstit, joissa film noirista ensimmäiseksi puhuttiin, ovat täynnä viittauksia surrealismin kauneusihanteisiin - väkivaltaan ja sen kauneuteen, outouteen, kohtalon vaikutukseen, alitajunnan vaikutukseen. Ei liene sattuma, että Serie noiren kuuluisa toimittaja Georges Duhamel oli kuulunut 1920-luvulla surrealistien sisäpiiriin. Ensimmäinen film noiria käsittelevä kirja Panorama du film noir américain ilmestyi 1955; sen tekijöistä toinen Raymond Borde teki sittemmin surrealistien johtohahmon, André Bretonin, kanssa elokuvan Pierre Molinier (1964). (Sama taiteen modernismin ja kovaksikeitetyn rikosviihteen flirtti jatkui sittemmin 1960-luvulla, jolloin monet englantilaiset kokeellisen elokuvan tekijät, kuten Noel Burch, ilmoittivat ihailevansa amerikkalaista rikoselokuvaa.)

Surrealismin lisäksi myös filosofinen eksistentialismi haki vaikutteita amerikkalaisesta rikosviihteestä. Albert Camus mainittiin jo; toinen hyvä esimerkki on Jean-Paul Sartre, joka oli Faulknerin väkivaltaisten teosten ihailija ja jonka teoreettisissa teksteissä, mm. teoksessa Mitä kirjallisuus on? (1948) on samanlaisia äänenpainoja kuin rikoskirjallisuutta ja noir-elokuvaa koskeneessa keskustelussa (vapauden ja kohtalon välinen ristiriita jne.).

Kaikki tämä huipentui lopulta ranskalaisen elokuvan uuteen aaltoon. Vuonna 1959 nähtiin Jean-Luc Godardin ensimmäinen pitkä elokuva Viimeiseen hengevetoon, joka oli omistettu lukuisia B-elokuvia tehneelle Hollywoodin Monogram-yhtiöille. Seuraavana vuonna vuonna nähtiin Francois Truffautin Ampukaa pianistia, joka perustuu David Goodisin romaaniin Murhan sävel; kirjan nykyiset uusintapainokset ovat Truffautin elokuvan nimellä eivätkä alkuperäisellä nimellä Down There. Ranskalaisen elokuvan uusi aalto on täynnä amerikkalaisen rikoskirjallisuuden filmatisointeja ja niissä on myös näkyviä kunnianosoituksia perinteelle (esimerkiksi Godardin elokuvassa Made in USA [1966] Jean-Pierre Leaud lukee Serié noire -painosta Horace McCoyn kirjasta Kiss Tomorrow Goodbye).

Uudella aallolla ja sen dekkarisovituksilla on kauaskantoinen merkitys: ne antoivat kioskikirjallisuudelle ensimmäisen korkeakulttuurisen ilmaisunsa. Ne myös vaikuttivat koko lajityypin elämään sittemmin: uuden aallon vaikutus näkyy amerikkalaisessa 1960- ja 70-lukujen rikoselokuvassa (Altmanin Pitkät jäähyväiset, Boormanin Point Blank, Coppolan Keskustelu, Arthur Pennin Yön siirrot, Scorsesen Sudenpesä ja Taksikuski) ja se taas vaikutti 1980-luvulla nähtyyn film noirin nostalgia-aaltoon. Sittemmin Quentin Tarantino ilmoitti tekevänsä elokuvia Jean-Luc Godardin innoittamana - Pulp Fictionin (1994) jälkeen kioskikirjallisuus on noussut laajan yleisönkin mielenkiinnon kohteeksi ja termistä 'pulp fiction' on tullut hiukan samanlainen kaikenkattava termi kuin alunperin film noirista. Se myös liitetään asioihin, joilla ei ole paljoakaan tekemistä itse asian kanssa - muistetaanpa vaikka Helsingin Sanomatalon ravintola Pulp (joka tietysti viittaa myös sanomalehtipaperin selluun).

bondista:
Caweltin ja Rosenbergin mukaan Ian Flemingin tärkein ansio oli tuoda John Buchanin sankarillisen vakoiluromaani takaisin sellaisessa muodossa, joka vetosi sodanjälkeiseen yleisöön. Samalla kertaa Fleming pystyi kuvaamaan uskottavasti puhdasta sankaria - James Bondia - ja kuitenkin tekemään sen niin, että kertomuksia ei tarvinnut ottaa tosissaan. Caweltin ja Rosenbergin mukaan Flemingin James Bond -tarinoissa on liioittelua ja parodiaa, jopa itseparodiaa (joskaan he eivät ole varmoja, onko tämä aina tarkoituksellista). Viehtymys huipputeknologiaan ja laadukkaisiin tuotemerkkeihin vetoaa lukijoihin, mutta samalla Flemingin kirjoissa juuri nuo samat teknologia ja tuotemerkit nähdään satiirisessakin valossa, kun vaikkapa Tohtori Ein piilopaikan sellissä on uskomaton määrä hajusteita ja kosmetiikkaa, jota Bond hypistelee vaikuttuneena.