Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkustaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkustaminen. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, heinäkuuta 16, 2013

Kuvia sieltä täältä kautta Pohjanmaan

Eero Nelimarkka (kuva napattu Alajärven kunnan sivuilta, sori copyright-rikos)
Eli impressioita Turusta Rauman ja Meri-Porin kautta Österbotteniin ja aina Vaasaan sekä Kokkolaan asti ulottuneelta kirppisreissulta. (Ks. myös Kirppismatkat-blogi sekä vaimoni Hopeapeili-blogi.)

1) Jokien kauneus (vai pitäisikö puhua pittoreskiudesta?) ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Ajomatkan ensimmäisenä iltana on pakko pysähtyä Ahlaisiin joen rantaan tehdylle siistille uimarannalle. Tulee olo kuin olisi amerikkalaisessa elokuvassa.

2) Kristiinankaupungissa on lipevä pihakirppismyyjä, jonka puheisiin lankean, mutta vaimo ei. On helppo uskoa, että mies myy markkinoilla melkein mitä vain. Hän ottaa hoteisiinsa kaikki pihalle tulijat pienistä lapsista vanhuksiin. On kuin hänet tuntisi saman tien.

3) Kaskinen on outo kaupunki, joka koostuu vain ruutukaava-alueesta. Sillä on parisataa pientä puutaloa. Se on kuin Reposaari tai Kokkolan vanha kaupunki, mutta sen ulkopuolella ei ole mitään. Kadut ovat tyhjiä kuin zombielokuvassa.

5) Lappväärtin kirkko on hämmentävän, melkein koomisen komea. Naureskelemme myöhemmin, että huomaa kyllä, miten isännät ovat halunneet tehdä näyttävää. Maisemien latteus ilmeisesti pakottaa tällaiseen.

6) Kirkon lähistöllä on kaksi pientä pihakirppistä. Toisessa mukavat mummelit myyvät tyylikästä vintage-tavaraa 50- ja 60-luvuilta, toisessa erikoinen mummeli myy ei niin priimaa tavaraa eri vuosikymmeniltä ja alkaa esitellä elämäänsä, johon kuuluu hieno Peugeot 404 tallissa sekä romahtamiskuntoinen rintamamiestalo tontin toisella reunalla upean jokimaiseman vieressä. Omalla, omenapuiden täyttämällä tontilla on kuulemma puutarha, viereisellä tontilla ruohotarha. Mummeli kertoo tupakan käheyttämällä äänellä, että hän asuu Ruotsissa ja on töissä isossa tavaratalossa ja aina kun kuninkaalliset tulevat ostoksille, vaativat saada asioida hänen kanssaan, sillä hän on sellainen hupsu. Kirppismyymälä on samalla upea kotimuseo, joka on täynnä eriaikaista roinaa. Paikka on kiehtova, mutta jossain vaiheessa iskee kammo, että mummelista ei pääse eroon. Toivotteli uudestaan käymään.

7) Vaasa on komeampi kaupunki kuin sen koko tuntuisi edellyttävän. Rakennukset ovat isoja, muhkeita, näyttäviä. Pohjalaista näyttämisen halua tässäkin? Vaasan Kuntsi on erinomainen moderni taidemuseo. Hämmentävää on sekin, että vaasalaisella liikemiehellä on ollut niin upea suomalaisen modernin taiteen kokoelma. Samalla herää halu itsekin ruveta taiteen keräilijäksi - pari Eero Nelimarkkaa mahtuisi meillekin, puhumattakaan Mauno Haartmanin puuveistoksista tai Risto Vilhusen pop-henkisistä installaatioista. Hämmentävintä Vaasassa on kuitenkin, että sen kirppikset ovat niin vaatimattomia.

8) Isokyrön keskiaikainen kirkko päihittää Lappväärtin komean kirkon mennen tullen. En ole uskonnollinen ihminen, mutta tällaisessa paikassa voin saada pienen käsityksen siitä, miltä tuntuu pyhä. Lisäksi keskiaikaiset seinämaalaukset osoittavat, että sarjakuvan historia on hyvin pitkä.

9) Närpiössä en haluaisi viettää enää aikaani, vaikka siellä onkin hyvä pizzeria. Kirkon luona oleva absurdi tallien rivi (150 tallia!) todistaa jälleen kerran pohjalaisuudesta.

10) Kokkola osoitti ennen kaikkea sen, että ennen vanhaan seutukeskukset olivat vauraita paikkoja, joissa asui hyvinvoivia porvareita. Nyt tuosta vauraudesta on jäljellä vain rippeitä siellä täällä. Parasta Kokkolassa oli kuitenkin ruotsalaisen Sia-jätskivalmistajan kioski, josta sai suola-kinuski -jäätelöä.

PS. Kuinka moni tunnistaa otsikon viittauksen? Sanottakoon sen verran, että se on kirjallinen.

lauantaina, kesäkuuta 23, 2012

Matkustamisesta, osa 2

Jokin aika sitten Hesarissa arvioitiin vähän nihkeästikin Hannu Mäkelän uusin kirja Venäjää aikuisille, joka on jonkin sortin matka- ja esseekirja Venäjältä. Arvostelija totesi, että aika on ajanut matkakirjallisuuden ohi. Ihmiset, jotka matkustelevat itse innokkaasti lähes joka lomallaan, eivät tarvitse enää toisten matkakuvauksia.

Olen sen verran puuhaillut vanhojen kirjojen kanssa, että tiedän matkakirjallisuuden olleen suurta muotia lähes koko 1900-luvun. Suomeksikin on tullut valtava määrä matkakirjallisuutta, josta suurinta osaa ei enää kukaan lue. Poikkeuksia tietysti on, kuten Göran Schildtin kirjallisesti korketasoiset purjehduskuvaukset Välimereltä. Jotkut amerikkalaiset pulp-harrastajat intoilevat muutamista 1920- ja 1930-lukujen matkakuvauksista, kuten vaikkapa suomeksikin käännetystä William La Varren teoksesta Kultaa, timantteja, orkideoja (suom. 1939). Mutta koetapa myydä suomennosta jollekulle.

No niin, nyt menin jo aiheesta hiukan sivuun. Piti sanomani, että sama ajatus matkakirjallisuuden tarpeettomuudesta pätee monessa mielessä myös blogeihin. Totesin Cefalún-matkamme alussa itsekseni, ettei minun kannata reissustamme kirjoittaa mitään kuvailevaa, koska kaikki tietävät kaikki asiat jo muutenkin. Kaikki tietävät, millaista on italialainen jäätelö, kaikki tietävät, millainen on italialainen maisema, kaikki tietävät, kuinka kuumaa siellä on kesäkuussa tai kuinka ihanaa on uida meressä. Kaikki tietävät myös italialaisen liikennekulttuurin käsittämättömyyden tai globaalin maailman rihkamatalouden yhden päätepisteen, ummikot pakistanilaiset myymässä väärennettyjä merkkituotteita mahdollisesti mafian alihankkijoina rantakaduilla.

Tämä voi olla tietysti vain omaa alemmuudentuntoani matkustajana. Oletan, että kokemukseni eivät ole kiinnostavia. Toisaalta voisin hyvinkin kehuskella, kun kävelin yhdessä poikani kanssa lähes 30 asteen helteessä Cefalún profiiliin voimakkaasti kuuluvan Rocca-vuoren huipulle, tai kun löysimme Palermossa erinomaisen, paikallisten suosiman ravintolan sivukadulta tai kun menimme samaisessa kaupungissa katedraalin maanalaiseen kryptaan, jonne oli haudattu vuosisatojen ajan piispoja ja muita merkkihenkilöitä.

Viimeksi mainitussakin tilanteessa näkyi matkustamisen medioituminen. Maan alle könyttyäni huudahdin: "Tämähän on kuin Indiana Jonesista!"

Samanlainen epätodellisuuden - tai ehkä virtuaalisuuden - tunne tulee matkustamisesta muutenkin. Vaikka käy ensimmäistä kertaa eläissään Italiassa, paikat ja ihmiset tunnistaa silti välittömästi. Olen nähnyt kaikki italialaiset kapeat kadut ja vilkkaasti puhuvat ihmiset Fellinin, Pasolinin ja Argenton elokuvissa. Antonionin elokuvista tiedän, että niilläkin kaduilla käyskentelee elämästään vieraantuneita ihmisiä. (Antonioni opettaa myös italialaisen yhdyskuntasuunnittelun todellisuuden: upeiden uusien kerrostalojen vieressä on rapistuneita tönöjä tai roskaa täynnä olevia tyhjiä tontteja, joilta ei pääse enää mihinkään.)

Todellinen elämys ei siis vahvistakaan jo koettua, vaan sen rinnalle tulee tunne siitä, että tämäkään ei voi olla aitoa, vaan tämä on jotain fiktiivistä, keksittyä. Samanlaisen tunteen koin aikoinaan, kun kävin ensimmäistä kertaa Ateneumissa. Gallén-Kallelan Aino-triptyykin edessä ajattelin, että ei tämä ole se aito.

Tämähän ei ole uutta pohdintaa - koko postmodernistinen ajattelu keskittyi samaan ajatukseen. Toivoisin kuitenkin, että tunteeni kryptan salaperäisessä hämyssä, ikivanhojen hauta-arkkujen keskellä olivat autenttisia, ilman elokuvien (tai muun median) välittävää vaikutusta. Nykyaikana ei tietenkään voi enää tietää, mikä on autenttista. Ilman matkakirjallisuutta käytämme vertailukohteena väkisinkin populaarikulttuuria. Ehkä se on osa kulttuurin banalisoitumista, mutta toisaalta se on myös jonkinlaista lapseenomaista ihmettelevää katsetta uuden edessä.

Sillä jotain uutta maanalainen krypta tosiaan oli.

(Aiempi osa matkakertomusta tässä. Kuvassa näkymä Roccan jos ei aivan huipulta, niin ainakin jostain puolivälin tienoilta. Olisin ladannut enemmän kuvia, mutta niistä on suurin osa vielä purkamatta kamerassa ja siitä loppui akku juuri kun olin viimeistelemässä tätä kirjoitusta.) 

perjantaina, kesäkuuta 22, 2012

Matkustamisesta, osa 1



Olin kerran haastattelussa, jossa toiselle haastateltavalle ja minulle sanottiin: "Te olette sen ikäisiä että olette reissanneet luontevasti ympäri maailmaa ja nähneet erilaisia kulttuureja." En kehdannut myöntää, että enpä ole juuri matkustellut. Olen aikuisiällä käynyt kerran Saksassa Berliinissä, kerran Tallinnassa, kerran Tukholmassa ja kerran Kyproksella. Tallinnan ja Tukholman reissut olivat piipahtamisia.

Tähän on monta syytä. Teini-ikäisenä, jolloin monet aloittavat matkailunsa, meillä ei ollut juurikaan rahaa, kun äiti oli kahden pojan yksinhuoltajana. Opiskeluaikana minulla oli vielä vähemmän rahaa, kuten monilla muillakin 90-luvulla opiskelleilla, enkä käynyt koskaan kesätöissä. Vähäiset kirjoitustuloni Aviisista ja Hämeen Yhteistyöstä eivät mielestäni riittäneet matkusteluun. Ja sitten kun elin opiskelujen jälkeen vakiintuneessa parisuhteessa, jossa toinen osapuoli oli vakituisessa työssä, minua ei oikeastaan enää kiinnostanut. Epäilen, että sillä oli jotain tekemistä parisuhteen laadun kanssa, mutta varmasti myös sen kanssa, että olin kasvattanut jonkinlaisen suojamuurin ja esitin, ettei kiinnosta. Varmasti kyse oli myös pelosta.

Nyt olen käynyt myös Sisiliassa. Olimme perheen kanssa Cefalússa viikon. Kyse oli tavallisesta seuramatkasta, johon kuului puolihoito ja kaikenlaisia valmiita retkiä bussikuljetuksineen. Sovimme vaimon kanssa, että teemme näin, vaikka se ei kuulukaan tällaisten citypunavihreiden semihipstereiden ironiseen elämänmenoon - päätimme, että pienen, paikoitellen hermostuttavasti käyttäytyvän pojan kanssa seuramatka on parempi vaihtoehto kuin omaehtoinen matkustelu, johon kuuluu aina tiettyjä epävarmuuksia. Lisäksi kyse oli myös siitä, että meillä on niin vähän kokemuksia matkailusta - vaimo on reissannut enemmän kuin minä, mutta tämä oli ensimmäinen yhteinen matkamme niin että määränpäässä ei ole tuttuja kaitsemassa (Berliinissä meitä opasti siellä asuva tuttu, Kyproksella talviaan siellä viettävät appivanhemmat). 

No, miten matkustaminen sitten sujui? Oliko kehittämäni suojamuuri murtunut? Olihan se tietysti rapistunut jo aiemmillakin reissuilla (Berliinin-reissulla enemmän kuin Kyproksella), ja pakko sanoa, että siitä on edelleen jäljellä jäänteitä, hiukan samantyyppisiä kuin ne pienet romahtaneet kivitalot, joita Sisilia on täynnä, sekä kaupunkien keskustoissa ja niiden laitamilla sekä keskustoissa. Jaa, no, ehkä ne ovat pittoreskempejä kuin ihmisen defenssimekanismit. 

Luulisin, että kyse oli sittenkin matkustustavasta - seuramatka oli kätevä monella tapaa, mutta se myös tappoi osan siitä, mikä itseäni matkustamisessa kiinnostaisi. Matkamme hienoimpia hetkiä oli käydä Castelbuonon vanhassa linnassa ja huomata, että siellä on modernin taiteen osasto. Juoksin sen läpi viidessä minuutissa ja näin monta upeaa ja kiinnostavaa näytettä italialaisesta 60-70-luvun poliittisesta taiteesta. Nappasin mukaani esitteen ja siitä luin, että Castelbuonon linnan museo on keskittynyt nimenomaan tämän ajan italialaisen taiteen keräämiseen ja esittelyyn! Eikä opas sanonut tästä mitään! Linna oli tietysti hieno muutenkin, barokkikappeleineen kaikkineen, mutta minulle tämä oli suorastaan kohokohta. (En voi tosin väittää, etteivätkö tämän jälkeen Castelbuonon keskusaukiolla syödyt jätskit olisi myös olleet kohokohta.) 

Samantyyppinen tapaus kävi Taorminassa, todella kauniissa kaupungissa, jonka kauppakeskusta on täynnä siroa wieniläistyyppistä jugendia. Shoppailuvaistokin heräsi, kun katseli näyteikkunoissa kauniita - ja kalliita - vaatteita. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät, että pidän hyvin tehtyä ja kaunista vaatetta lähes yhtä merkittävänä taiteena kuin varsinaista taidetta. Mutta niin vain siinäkin meni niin kauan, että turistibussi olisi jättänyt, jos olisimme menneet katsomaan Taorminan tärkeintä nähtävyyttä, amfiteatteria. Tunnen itseni monella tapaa noloksi kun ajattelen, että Sisilian merkittävin antiikin ajan muistomerkki jäi näkemättä! Sen siitä sai kun istui terassilla juomassa Aperol-spritzeriä! Onneksi oli edes hieno merinäköala. 

Jonkinlainen kulminaatiopiste omassa matkustamisen vastaisessa suojamuurissani oli se, että opiskeluaikoina tutkin matkustamisen historiaa (graduni käsitteli muun muassa Robinson Crusoeta). Kun en oman ilmoitukseni mukaan ollut kiinnostunut matkustamisesta sinänsä, olin sentään kiinnostunut tutkimaan, miksi matkustaminen olisi muka niin tärkeää ihmiselle. Halusin ehkä löytää jonkin selityksen sille, miksi en itse ole halunnut käyttää matkusteluun aikaa. Ja historiahan opettaa meille, että matkustaminen ei ole ihmisen luontainen tarve. Vielä pitkälle 1600-luvulle ihmiset elivät ja kuolivat siellä missä syntyivät. Oli vain muutamia ihmisryhmiä, joilla oli mitään syytä matkustaa, kuten opiskelijat. Matkustamisesta tuli muotia vasta 1700-luvun lopulla. Tähän liittyi monia uusia virtauksia, kuten Ranskan vallankumouksen propagoima idea henkilökohtaisesta vapaudesta tai romantiikan filosofian ajatus siitä, että ihminen voi parantua sivilisaation aiheuttamista paineista kosketuksissa luonnon kanssa. Tämä tietysti vaati matkustamista pois kaupungeista, kohti metsiä, kohti vuoristoja, kohti meren rantaa. Aiemmin tällaiset paikat olivat olleet joko pelottavia tai liian hankalia. Lisäksi 1700-luvun aikana muotiin tuli laittaa aatelisnuorukaiset Grand Tourille, kiertämään Eurooppaa ja oppimaan uusia asioita. 

Matkustamisen romantiikalle on tietysti käynyt aivan samalla tavalla kuin kaikelle muullekin muodikkaalle. Kuten Georg Simmel on vakuuttavasti osoittanut, muoti syntyy yläluokkien keskuudessa ja etenee keskiluokan kautta alaluokille. Matkustaminen on nykyään lähes kaikkien, myös alaluokkien ulottuvilla. Mitä muutakaan kuin 1700-lukuisen Grand Tourin irvikuva on tällainen seuramatka, jossa ei opita mitään ja jossa tärkein saavutus on ottaa itsestään kännykkäkuva Etnalle rakennetun turistirysän edessä? 

Kysehän on tietenkin siitä, että koko ajatusta itsensä kehittämisestä tai sivilisaation kahleista vapautumista ei enää tunneta (ellei sitten Ruotsin-laivalla tapahtuvaa kännäystä pidä jonkinlaisena versiona tuosta vapautumisesta). Matka on kuitenkin oleellinen osa kapitalismia, koska matka tapahtuu aina lomalla ja loma on se ajatus, jonka varassa koko kapitalismi pyörii. Ihmiset käyvät töissä, jotta saavat rahaa, jotta voivat olla vapaa-ajallaan lomalla. Ilman lomaa kukaan ei tekisi töitä. Itse työllä ei ole juurikaan väliä. (Tämä on juuri se kohta, jossa Marx viehättää minua eniten, kun tämä puhuu siitä, että työn tulisi muuttua itse kunkin henkilökohtaiseksi taiteeksi.)

Minun on vain välillä vaikea tajuta, miten loman ajatus voi toteutua, kun - näin tapahtui Taorminassa - hirveä määrä ihmisiä jyrää toisensa ehtiäkseen bussiin, jossa on yli 50 astetta lämmintä, vain jotta ehtisivät toiseen bussiin. Se oli hetki, jolloin minussa heräsi sisäinen misantrooppini, varsinkin kun näin jatkuvasti hikisen heijastumani kuljettajan takana olevasta pleksilasista. Se ei ollut vapautuminen yhtään mistään, vaan pikemminkin suuren itseinhon hetki. 

Onneksi se meni ohi. Mutta luulisi tosiaan, että olisi helpompiakin tapoja irroittautua työnteosta ja sen stressistä. Kaupunkiloma Raumalla, rantaloma Loma-Säkylässä, kirpputorimatka Saloon, humputtelureissu Tampereella? Paluumatka Sisiliasta kesti 12 tuntia, siinä tuntui menevän aikaa hukkaan ihmisen elämästä. Tämä on tietysti henkilökohtainen ongelmani. Minun on todella hankala vain odottaa jonkin tapahtuvan. Se on niin hankalaa, että minun on lähes mahdotonta hahmottaa, miksi se ei kaikista muista tunnu yhtä turhauttavalta. 

Toistan vielä ajatukseni: jos lomassa ei kerran ole enää ajatusta siitä, että ihminen uudistuisi henkisesti, niin miksei yhtä hyvin voisi viettää lomaansa jossain lähempänä? 

Toisaalta vaa'assa painavat myös muutamat toiset seikat: uiminen meren aalloissa, italialainen gelato, erinomaiset pastat ja risotot, luomumaatilalla tarjotut mulperinmarjat, kauniit ja tyylikkäät ihmiset (joita tosin näimme enemmän Palermossa ja Catanian lentokentällä, Cefalú oli kuin olisi Raumalla käynyt) ja ennen kaikkea maisemat, jotka poikkeavat suuresti suomalaisista. Kun istuimme bussissa matkalla Helsinki-Vantaan lentokentältä Turkuun ja katselin uskomattoman vihreitä ja kauniita maisemia, tuntui hetken ajan kuin olisin ymmärtänyt jotain oleellista Suomen ja Etelä-Euroopan välisistä eroista. Tuntui kuin olisin ymmärtänyt jotain siitä, miksi ihmiset puhuvat ylpeästi isänmaastaan. Ohikiitävä oivallus tuntui oikeuttavan koko matkan. Ehkä mitään tällaista ei voi tapahtua, jos käy vain Raumalla tai Jyväskylässä tai Kuopiossa. 

Kuvituksena on otoksia sieltä täältä Cefalúa ja muuta Sisiliaa. Ylin kuva on Castelbuonon linnan vierestä, toinen kuva on Taorminasta. Lisää kuvia vaimoni blogissa Hopeapeilissä (luulen, että hän on muutenkin varauksettomampi tämän asian suhteen kuin minä).  


(Tämä asia minua harmittaa: emme ehtineet tai älynneet etsiä Cefalústa tunnetun okkultistin Aleister Crowleyn taloa, jota hän käytti rituaaleissaan. Tämän vuonna 2006 perustetun blogin perusteella talo on päästetty todella huonoon kuntoon, vaikka se on kulttuurihistoriallisesti monella tapaa kiinnostava. En tiedä, missä kunnossa talo on tällä hetkellä - tai onko sitä ollenkaan olemassa enää.)