Afrikan tähti ja imperialismi

Jälleen kerran Kulttuurintutkimus-lehdessä julkaistu artikkeli, vuosi oli muistaakseni -97. Löytyn Ollin gradu samoista aiheista ilmestyi melkein samaan aikaan kuin artikkeli, ja Olli melkein äityi tivaamaan, olinko varastanut idean häneltä - hänkin mainitsee Afrikan tähden kirjanakin julkaistussa gradussaan (liekö sen nimi Valkoinen pimeys), mutta totuus on, että olimme pohtineet asiaa aika lailla toisistamme tietämättä. Tämä ei selvästikään ole lopullinen, lehteen päätynyt versio tekstistä, koska tästä puuttuvat lähdeviitteet ja lähdeluettelo, jotka tieteellisessä julkaisussa ehdottomasti piti olla. On totta, että tuohon aikaan, kun Vesa Niinikangas oli lehden päätoimittajana, se oli väljempi ja esseistisempi (ja minusta kiinnostavampi; olen lopettanut lehden tilauksen vuosi sitten).

Jotkut tekivät - en enää muista heidän nimiään - tv-dokumenttiakin Afrikan tähdestä samoihin aikoihin (Bruce Chatwinhan on puhunut ideoiden samanaikaisuudesta, jota esiintyy usein riippumatta itsenäisistä toimijoista) ja kävivät minuakin haastattelemassa Turussa. He halusivat henkilökohtaisia muistoja pelistä, joita minulla ei ollut sen kummempia kuin kenelläkään muullakaan, enkä päässyt ohjelmaan. En ole varma edes, mainittiinko minua lopputeksteissä, vaikka kaipa jotain tästä tekstistä ja siitä, mitä dokumentintekijöille höpisin Turun Ylioppilaslehden kahvihuoneessa, näkyy ohjelmassakin.

Pikkutriviana lisättäköön, että Kari Mannerla kirjoitti 50-luvulla novelleja Suomen Poika -lehteen (tai vastaavaan, en ole varma lehden nimestä), pitäisi kaivaa niitä esille jossain vaiheessa.

EDIT: tekstissä oli muutamaan otteeseen n-sana. Olen niitä alun perin (24 vuotta sitten!) käyttänyt ilmeisesti tavoitellen aikakauden omaa sanastoa ja ajatellut, että lukija tajuaa, että niissä kohdin ei puhu tutkija, vaan tutkittava aikakausi. Nyt kun muokkasin tätä tekstiä syksyllä 2021, niin kohdat tuntuivat kiusallisilta ja vanhentuneilta, joten vaihdoin ne. 

Imperialismin neljä unta ja painajainen
Afrikan tähden diskursiivisista muodostumista

Ei ole mitään kulttuurin dokumenttia, joka samalla ei olisi barbarian todistuskappale. Ja niin kuin se itse ei ole vapaa barbariasta, ei sitä ole myöskään se perinteen prosessi, jossa se on siirtynyt kädestä käteen. Walter Benjamin: Historian käsitteestä

 Pelit luovat meille maailman, jolla ei useinkaan ole mitään tekemistä todellisen maailman kanssa. Kyse on siis mytologiasta. Monopoli esimerkiksi opettaa suomalaisille nuorille, sukupolvesta toiseen, Helsingin ja liikemaailman tuntemusta (se tosiasia, että en tunne kumpaakaan, juontunee juuri siitä, että en ole koskaan pitänyt Monopolista) ja tekee haluttavaksi tilanteen, jossa kullakin on mahdollisuus ostaa tontteja ja rakennuksia aivan päätöksenteon keskustasta. Peli legitimoi kapitalismin.

Vuoden 1952 olympialaisten aikaan nuori Kari Mannerla kehitti kuuluisan lautapelin, jonka asenteet ovat perin näkyvästi kolonialistisia, eli Afrikan tähden. On irvailtu, että vasta Helsingin olympialaisten myötä Suomessakin nähtiin ruskeaihoisia afrikkalaisia, joista siihen asti oli ennen vain kuultu. On kuitenkin sopivaa, että samaan aikaan kun Suomi astui niinsanotusti maailmankartalle, kehitettiin peli, jonka avulla suomalaiset voivat kuvitella osallistuvansa siirtomaiden valloitukseen. Ironista on tosin se, että siirtomaat alkoivat jo vapautua 1950-luvulla.

 Afrikan tähdestä tuotiin markkinoille vuonna 1995 uusi, poliittisesti korrekti versio (jota kutsutaan de luxe -versioksi), joka on kopioitu pelin ruotsalaisesta versiosta. Kuten usein muutoinkin, tässäkin poliittinen korrektius on ainoastaan naiivia: pelottavien sarvikuonojen ja keihästä heiluttavien mustien miesten tilalla on kilttejä apinoita ja hymyileviä, pittoreskeja mustia miehiä. Pelottavasta Afrikasta on pelin uudessa versiossa tullut kiltti, eläinpuistomainen Afrikka, jossa valkoinen mies edelleen voi kulkea hänelle varta vasten merkittyjä polkuja pitkin ja hakea häntä odottavia aarteita. Onkin käynyt niin, että suomalaiset ostavat edelleen vanhaa Afrikan tähteä eivätkä ruotsalaisperäistä muunnosta. Vuonna 1996 kehitettiin vielä yksi versio pelistä, jota pelataan korttipelin tavoin.

 Mitä Afrikan tähdessä sitten oikeastaan tapahtuu? Miksi se on - vanhassa, asenteellisemmassa muodossaan - pitänyt niin monta sukupolvea otteessaan? Uusi, muka korrekti Afrikan tähti ei vetoa pelaajasukupolviin niin tehokkaasti kuin vanha, kolonialistinen peli. Siinä ei ole enää orjakauppiaiden ja krokotiilien subliimiutta, vaan pikemminkin pateettista hymistelyä. Alkuperäisessä Afrikan tähdessä on jo jotain campia: pelaajat myöntävät tyytyväisinä toisilleen, ettei se ole mikään häävi peli (tietenkään se ei ole verrattuna vaikkapa Doomin avaruushirviöiden iloittelevaan tappamiseen). Afrikan tähti on nostalgiaa, ja sitä pelaamalla eletään lapsuutta (jolloin peli oli vielä oikeasti jännittävä) uudestaan.

Vanhan Afrikan tähden vetovoiman ja mytologian selvittäminen on lähdettävä säännöistä ja pelivälineistä ja -laudasta. Peli on sekoitus tahallisia ja tahattomia merkityksiä: osa niistä on selitettävissä kulttuurissa yleisillä merkityksillä, osa vaatii jo historiallisten yhteyksien selvittämistä. Yritän paljastaa seuraavassa Afrikan tähden merkityksiä sanelevia diskursiivisia käytäntöjä. Afrikan tähden pelaaminen on unta, jonka lopussa on katkera painajainen.

Nimi

Afrikan tähti on olemassa. Se on osa vuonna 1905 Transvaalista löydettyä maailman suurinta timanttia, joka annettiin vuonna 1907 kuningas Edward II:lle 66-vuotislahjaksi. Cullinan 1:ksi kutsuttu timantti oli vielä 1990-luvun alussa maailman suurin timantti, ja se on, kuten arvata saattaa, Ison-Britannian kuningashuoneen omaisuutta ja on näkyvä vallan muoto: se löytyy Englannin hallitsijan kruunusta. Cullinan 1 on siirtomaavallan kauneimpia symboleja, ja sen toinen, yleisesti tunnettu nimi on juuri Afrikan tähti. 

Pelaaja, jota voisi kutsua myös valloittajaksi, voi pelatessaan uneksia löytävänsä yhden maailman kauneimmista timanteista, osallistua imperiumin rakentamiseen, sen ulkoisen kuvan luomiseen ja näin vallankäyttöön. Afrikan tähti luo mahdollisuuden toistuvaan imperiumin rakentamiseen. Pelin kautta siirtomaavalloitukseen hyvin vähän, jos ollenkaan, osallistuneet suomalaiset voivat kokea valloituksen fantasian (sananmukaisesti). Tämä on Afrikan tähden ensimmäinen uni.

Pakkaus

Pakkauksen Afrikka on piirretty viitteellisesti ja kulmikkaasti; se muistuttaa monia 1950-luvun kirjankansia, esimerkiksi Heikki Ahtialan kansia "mustaselkäisissä" SAPO-sarjan kirjoissa. Afrikan tähden kansikuva esittää hedelmällistä Afrikkaa: Saharan läntisestä nurkasta lähtien aina jonnekin Mosambikiin asti kulkee vihreän savannin ihana paratiisi. Paratiisissa nuori afrikkalaispoika kulkee keihäs kädessään, mutta ei tee mitään ottaakseen saaliikseen kahta säyseän näköistä gasellia eikä marabulta näyttävää lintua. Afrikan vasemmalla puolella nähdään tyypitelty eikä kovin pelottava naamio ja sen alla salaperäinen, shakkipelin tornia muistuttava kulmikas esine. Afrikan oikeassa ylälaidassa on monitahoiseksi hiottu timantti, ilmeisesti Afrikan tähti.

Pakkaus on kuin kirjan kansi: sanat 'Afrikan tähti' on kirjoitettu punaisilla, valkoreunaisilla kirjaimilla keskelle Afrikan eteläosaa, Kari Mannerlan nimi on kirjoitettu pelin nimen yläpuolelle, mikä luo mielikuvan tekijyydestä. (Tekijyyden vaikutelma jatkuu vielä varsinaisessa pelilaudassa, jonka yläreunassa Mannerlan nimi uudestaan komeilee.) Alalaidassa lukee vielä "afrikas stjärna": nykyaikana hätkähdyttävä kaksikielisyyden manifesti. Ruotsinkielinenkin vähemmistö voi osallistua siirtomaavalloitukseen. 

Pakkauksen kuva kaikkineen luo kuvan kulkemattomasta mantereesta, joka vielä on paratiisimaisessa olotilassa. Alkuasukaspoika on viattomuuden tilassa. Afrikka on manner esteettisesti arvotetun barbarian (naamio) ja mittaamattomien rikkauksien (timantti) välissä. Kuva on ristiriitainen: timantithan ovat hiomattomina hyvin epäsäännöllisiä ja vasta sivilisaatio hionnan muodossa saa niistä aikaan ruusun muotoisia briljantteja. Pakkaukseen liittyy osa pelin viehätyksestä: vielä avaamattomana pelin Afrikka on koskematon, puolibarbaarinen manner. Pelaaja, joka nostaa pakkauksen ja levittää pelilaudan eteensä, on ensimmäinen valloittaja. Tämä on Afrikan tähden toinen uni.

Pelilauta 

Afrikan tähden kartta noudattaa nk. Mercatorin projektiota. Tämä karttamalli on virheellinen, mutta samalla se on maailman yleisin: sen mukaan on tehty suurin osa maailman karttoja. Se ei ole enää poliittisesti kovin korrekti karttamalli, koska siinä Eurooppa on asetettu keskelle ja sen koko saa suhteetonta merkitystä (Mercatorin malli on tosin käyttökelpoinen muunkinlaiseen sentrismiin: esimerkiksi australialaisissa kartoissa Australia ja Tyyni meri ovat keskellä). Suomi näyttää yhtä suurelta kuin Intia, Venäjän alue näyttää yhtä isolta kuin koko Afrikka, vaikka jo Sahara yksinään on yhtä suuri kuin Venäjä. Mercatorin projektio on eurosentrismin vaikuttavimpia muotoja, samalla kun se on sitä melkein näkymättömästi, koska asiasta ei juurikaan puhuta.

Mercatorin projektion - ja samalla Afrikan tähden - voi asettaa historialliseen viitekehykseen. Projektion keksijä Gerhardus Mercator (1512-94) oli alunperin saksalainen, mutta muutti nimensä ryhtyessään hollantilaiseksi. Mercator tarkoittaa kauppiasta (englannin 'merchant' on samankantainen sana, pohjana on latinan 'mercor', ostaa, maksaa, käydä kauppaa). Mercatorin merkitys hollantilaiselle merenkululle oli merkittävä: vaikka hänen karttansa on virheellinen, sen avulla pystytään mittaamaan kahden pisteen välisen suoran todellinen suunta, mikä tarkoittaa, että se on käyttökelpoinen nimenomaan merikartoissa. Ilman Mercatoria Alankomaista ei olisi tullut merivaltaa.

Näin Afrikan tähti asettuu luontevasti osaksi kapitalismin historiaa: sen kuvallinen muoto juontaa juurensa samalta ajalta kuin koko kapitalismikin. Sen virheellisyys - eteläinen Afrikka näyttää suhteettomasti pienemmältä kuin Saharan alue, vaikka niiden suhde on lähes päinvastainen ("oikeassa" kartassa Sahara on ohut suikale ja eteläinen Afrikka pitkä ja kapea) - on historiallista ja melkein väistämätöntä. Mercatorin projektion tavoin Afrikan tähden kartta esittää meille kuitenkin oikean maailman, koska se on niin tuttu. Tähän Afrikkaan on hyvä tulla, koska se on sama Afrikka, jonka useimmin näemme ja välittömästi tunnemme. Tämä on Afrikan tähden kolmas uni.

Pelin kulku 

Afrikan tähti perustuu sattumanvaraisuuteen. "Pahvikiekot [---] asetetaan pelilaudan punaisille ympyröille sokeasti siten, ettei kukaan tiedä missä jalokivet, rosvot tai hevosenkengät ovat", sanotaan säännöissä. Afrikan tähti tarjoaa pelaajille mantereen, Afrikan, joka on täynnä rikkauksia. Pelaajalle on merkitty tie kulkea ja paikat, joista rikkauksia löytää, mutta pahvikiekkojen sokea asettelu takaa jännityksen ja seikkailun. Se takaa pelin jatkuvan muuttumisen ja ennen kaikkea se takaa sen, että Afrikka pysyy salaperäisenä. Jokainen peli on erilainen, jokaisella kerralla pelaaja löytää eri jalokivet. 

Afrikka on näin ollen tyhjä (merkitsijä): pelaaja-valloittaja asettaa sokeasti arvostamansa (timantit) sekä pelkäämänsä (rosvot) asiat pelilaudalle. Tämän sokean asettelun ansiosta Afrikka on lähes semelfaktiivinen, kerrallinen: vain hyvin pienellä todennäköisyydellä Afrikka on toisella kerralla samanlainen. Pelaaja-valloittaja muuttaa jokaisella pelikerralla Afrikan erilaiseksi, mutta tekee tämän sattumanvaraisesti, ts. ilman tietoisen vaikutuksen mahdollisuutta. Ajatus on kiintoisa, koska se tarjoaa pelaaja-valloittajalle kaksi positiota Afrikkaan nähden: ensinnäkin se takaa, että hänellä on Afrikka tyystin hallussaan, koska hän yksinään voi vaikuttaa siihen, mistä mantereen vauraudet löytyvät, toiseksi se tekee pelaaja-valloittajasta sokean, voimattoman ja epävarman. Vaikka Afrikan tähti siis lupaakin pelaajalle kokonaisen mantereen, se tekee tiettäväksi, että viime kädessä sattuma ratkaisee, onnistuuko valloitus. Afrikka on siis todella tyhjä, koska sen sisältö on joka kerta erilainen ja mielivaltainen.

Näin myös pelilaudan punaiset ympyrät, joista aarteet ja rosvot löydetään, saavat jokaisella kerralla mielivaltaisen merkityksen: Timbuktu voi olla yhdellä kerralla Afrikan tähden löytöpaikka (mikä on geologisesti mieletön ajatus) ja toisella kerralla siellä voi olla rosvo tai silkkaa tyhjyyttä. (Sen yläpuolella leijuvat korppikotkat valmiina käymään turhautuneen ja janoisen pelaajan kimppuun.) 

Pelin tarkoitus on sääntöjen mukaan löytää Afrikan tähti ja "viedä se turvaan Tangeriin tai Kairoon". Turvaan? Miltä? Ilmeisesti muilta valloittaja-pelaajilta, koska alkuasukkaat eivät selvästikään ole kiinnostuneita muusta kuin tansseistaan ja metsästämisestä. Afrikka on pelissä imperialistien temmellyskenttä ja se vie pelaajan suoraan imperialismin kukoistusaikaan, jolloin Afrikalla oli merkitystä vain eurooppalaisten raaka-ainevarastona. Peli legitimoi imperialismin, kuten Monopoli legitimoi kapitalismin. 

Pelaajilla on käytettävissään matkakassa. Rahat ovat Englannin puntia ja niitä saa kolme sadan punnan seteliä. Löydetyistä timanteista saa niinikään kustakin rahaa. Sääntöjen mukaan rahat maksaa "kassa". Tämä on erityisen mielenkiintoista: todellisuudessa Afrikka oli vain osittain brittien hallussa, mutta silti pelin puntia käytetään koko Afrikan maksuliikenteessä. Punta on toki saattanut olla käypä valuutta kaikkialla siirtomaa-Afrikassa, mutta tuskinpa ranskalaiset Senegalin alueella olisivat antaneet löytyneestä timantista maksuksi puntia. 

Tähän liittyy myös se, että pelilaudalla paikkojen nimet ovat yleensä englanninkielisessä muodossa. Kapkaupunki eli Capetown tuli jo mainittua, muita esimerkkejä ovat Kap Verde eli Cape Verde, Kairo eli Cairo, Kongo eli Congo, Orjarannikko eli Slave Coast ja Kultarannikko eli Gold Coast. Englantia ei pelin yläreunassa näy (jossa näkyvät Pyreneiden niemimaa, osa Välimeren aluetta, Ranska ja hiven keskistä Eurooppaa), vaan se on häivytetty: pelin maailman todelliset vallanpitäjät eivät selvästikään osallistu peliin, vaan joku pelaaja-valloittajista rekrytoidaan kassanhoitajaksi. Minne rahat lopulta päätyvät, sitä voi vain ihmetellä.

Mielenkiintoista on myös se, että maaperästä näyttäisi löytyvän valmiiksi hiottuja jalokiviä. Mutta koska tämä on mahdotonta, on keksittävä toinen selitys. Koska jalokivet todella on valmiiksi hiottu, niiden täytyy olla sitä ennen kuin pelaaja-valloittaja ne löytää. Tämä tarkoittaa sitä, että joku on jo löytänyt jalokivet ja hionut ne muotoihinsa, ennen kuin Afrikan tähden pelaaja ne saa käsiinsä. Koko kuvio saa uutta merkitystä. Kaikki Afrikan tähden pelaajat ovat tällöin rosvoja, jotka toimivat jonkin englantilaisen pankkilaitoksen nimiin (koska rahat tulevat sieltä) ja jotka vain jahtaavat toisen ihmisten löytämiä ja hiomia jalokiviä. Tämä on Afrikan tähden neljäs uni, ja se vetoaa kapitalistiseen voitontavoittelun viettiin. 

Huomionarvoista on, ettei Afrikan tähdestä saa rahaa, se on vain vietävä turvaan. Sen kanssa samanarvoinen on onnea tuova hevosenkenkä: siitäkään ei saa rahaa, mutta jos sen löytää sen jälkeen, kun Afrikan tähti on jo löydetty, ja ehtii viedä sen lähtöpaikkaan ennen Afrikan tähteä, voittaa pelin. Sekä Afrikan tähden että hevosenkengän merkitykset ovat symbolisia. Afrikan tähden voi sääntöjen mukaan pitää itsellään, sitä ei luovuteta kassaan, vaan se vain viedään "turvaan" (josta se kyllä voidaan viedä eteenpäin englantilaiselle pankille). Mitä tämä voi merkitä? 

Kirjoitin alussa siitä, kuinka Afrikan tähti kutsuu pelaajan valloittajaksi ja tarjoaa fantasian siitä, että voi osallistua pimeän mantereen valloitukseen. Kun pelaaja saa itselleen Afrikan tähden (joka siis on britti-imperiumin tärkeimpiä näkyviä symboleja), hän saa itselleen kokonaisen valtakunnan hallittavakseen. Hän on se, joka selvittää Afrikan mysteerin ja alistaa sen hallintaansa. Tätä korostaa se, että vaikka muut timantit luovutetaan pankille (eli heitetään tyhjään laatikkoon), Afrikan tähti pidetään itsellä loppuun asti. 

Rosvot 

Vielä on mainittava yksi asia: rosvot. Rosvopahvikiekkoja on kaikkiaan kolme, ja kun sellaisen kohtaa, joutuu luovuttamaan kaikki rahansa takaisin kassaan. Herää epäilys: toimivatko rosvot englantilaisen pankin hyväksi ja vievät rahat sille, kenelle ne kuuluvat? Rosvot ovat järjestään valkoisia ja he ovat hiukan villin lännen cowboyn näköisiä suun ja nenän peittävine liinoineen ja stetson-hattuineen. Miksi he ovat valkoisia? Mainitsin jo, että beduiineja lukuunottamatta alkuperäisasukkaat eivät häiritse pelaaja-valloittajien kulkua. Alkuperäisasukkaat ovat enemmänkin subliimeja nähtävyyksiä, varsinkin itäisessä Afrikassa, jossa he tanssivat viehättävää tanssia. 

Rosvot ovat seikkailijoita, jotka ovat turmeltuneet Afrikassa. He ovat lähteneet etsimään Afrikan tähteä ja kun eivät ole sitä löytäneet, ovat päätelleet, että paras tapa rikastua on ryöstää muita seikkailijoita, tässä tapauksessa siis Afrikan tähden pelaajia. 

Joseph Conradin Pimeyden sydän (1902) on tunnetuin esimerkki kertomuksesta, jossa valkoinen mies matkaa jonkin siirtomaa-alueen tuntemattomaan ytimeen ja tulee siellä hulluksi. Viidakko karistaa hänen yltään kaikki sivilisaation rippeet ja hän löytää alkuperäisen olemuksensa, joka on eläimellinen ja villi. Conradin lisäksi kuvio on tuttu vaikkapa seuraavista: William Goldingin Kärpästen herra (1954), Conanista tunnetun Robert E. Howardin Solomon Kane -tarinat (1930-luvun alkupuolisko), Jack Londonin teoksista esimerkiksi Elsinoren kapina (1914), vain muutaman mainitakseni. Näissä kaikissa muunnellaan vanhempia diskursseja. Romantiikan aikana 1800-luvun alkupuoliskolla kuviteltiin, että luonto parantaa ihmisen ja riisuu tältä sivilisaation kahleet ja tekee tästä paremman. 1800-luvun lopusta lähtien ajateltiin edelleen, että luonto riisuu sivilisaation kahleet ihmiseltä, mutta että tästä ei tule suinkaan parempaa, vaan, jos mahdollista, vieläkin huonompi. 

Conradinkin käyttämä trooppi on peräisin vaikkapa Sir Henry Stanleyn Kongo-teoksesta, jossa veneellä Kongo-jokea pitkin kulkevat urheat valloittajat kertovat kuulevansa rannoilta koko ajan huutoa: "Lihaa! Lihaa!" Tähän liitettiin Nietzschen mietelmä siitä, että jos taistelee hirviöitä vastaan, on vaarassa itsekin tulla hirviöksi (toisin sanoen jos katsoo kaivoon eli pimeyteen, kaivo eli pimeys katsoo takaisin). Näin alkoi syntyä diskurssi, jossa Afrikka olikin pimeä paikka ja vie valkoisen ihmisen turmelukseen. Mitä on Afrikan tähden pelilaudan keskellä? Reikä. 

Afrikan tähden valkoiset rosvot ovat menneet Afrikan sydämeen eivätkä ole löytäneet sieltä muuta kuin hevosenkenkiä ja tyhjyyttä. He ovat katsoneet pimeyteen ja pimeys on katsonut heihin. He ovat olennainen osa imperialismia, koska heidän ryöstämänsä rahat päätyvät takaisin kassaan. Silti he ovat peruuttamattomasti turmeltuneita. 

Kirjoitin aiemmin siitä, että kaikki Afrikan tähden pelaajat ovat rosvoja: he kahmivat toisten jo löytämiä jalokiviä ja myyvät ne eteenpäin (paitsi symbolista Afrikan tähteä). Miksi pelissä sitten tarvitaan ylimääräisiä rosvoja? On houkuttelevaa sanoa, että Afrikan tähdessä on näin aina kolme pelaajaa enemmän kuin varsinaisia pelaajia: samoilla apajilla liikkuvat rosvot. Afrikan tähteä rosvot eivät voi saada käsiinsä, koska (yleensä) tähden löytymisen jälkeen ei enää pysähdytä löytämään uusia jalokiviä. Rosvoilla ei myöskään ole pääsyä Kairoon eikä Tangeriin, joista pelaajat itse voivat pelin jälkeen häipyä takaisin Eurooppaan. Rosvojen tilanteen painajaismaisuus lisääntyy: heidän kohtalonsa on jäädä Afrikkaan odottamaan seuraavia pelaaja-valloittajia. He ovat imperialismin todellinen kuva. He ovat Afrikan tähden viides uni, mutta se on katkera painajainen.

Francis Baconia suomeksi, ainakin osittain

Olin joskus kovin kiinnostunut matkustamisen historiasta ja siihen liittyvien merkitysten muuttumisesta modernina aikana. Olen periaatteessa edelleenkin, mutta en ole perehtynyt aihetta koskeviin tutkimuksiin lähestulkoon lainkaan graduni valmistuttua. Mutta joskus yritin kääntää Francis Baconin (1561-1626) essettä Of Travel, jonka olin bongannut hauskasta antologiasta Eight Essayists - teksti loppuu keskelle lausetta, mistä voi päätellä, kuinka hyvin koin onnistuneeni hommassa. En rupea nytkään sen kummemmin pohtimaan, käsitinkö kaiken oikein.

Francis Bacon: Matkustamisesta

Matkailu on nuoremmille osa kasvatusta, vanhemmille osa kokemusta. Sen, joka matkustaa toiseen maahan ennen kuin hän ymmärtää maan kieltä, pitäisi jäädä kouluun eikä lähteä matkalle. Sen sallin mielelläni, että nuoret miehet matkustavat jonkun opettajan tai vakaan palvelijan kanssa, mutta hänen tulee osata maan kieltä ja hän on ollut maassa aiemminkin, jolloin hän voi kertoa nuorukaisille, mitä asioita kannattaa katsella maassa, jonne he menevät, millaisia tuttavuuksia heidän on etsittävä ja millaisia harjoituksia tai (tieteitä) paikka tarjoaa. Sillä muutoin nuoret miehet kulkevat silmät peitettyinä eivätkä juurikaan katsele ympärilleen. On outoa, että merimatkoilla, joilla ei ole muuta nähtävää kuin taivasta ja merta, pidetään päiväkirjaa, mutta kun matkustetaan maalla, missä olisi niin paljon havainnoitavaa, näin ei tehdä, aivan kuin olisi sopivampaa sattumalta huomata kuin tarkkailla. Otettakoon päiväkirjat siis käyttöön. Asioita, joita kannattaa nähdä ja havainnoida, ovat: prinssien hovit, varsinkin silloin kun niissä otetaan lähettiläitä vastaan, hovioikeudet, kun ne kokoontuvat kuulemaan syytteitä, kirkot ja luostarit ja niissä olevat muistomerkit, kaupunkien ja kauppaloiden muurit ja linnoitukset, ja niin myös satamat ja laiturit, vanhat paikat ja rauniot, kirjastot, yliopistot, väitöstilaisuudet ja luennot, jos niitä on, (satamat) ja laivastot, talot, valtiolliset ja huvipuutarhat, jotka ovat lähellä kaupunkeja, ritarihuoneet, asehuoneet, sanomalehdet, pörssit, ylioppilaiden asuntolat, varastot, ratsastustaidon harjoitukset, aidoitus, sotilaiden harjoittelu ja muu vastaava, näytelmät, paikat, joihin paremmanpuoleiset ihmiset menevät lepäämään, jalokivien ja juhlavaatteiden aarrekammiot, kabinetit ja harvinaisuuskokoelmat, ja lopuksi, se, mikä on heidän vierailemissaan paikoissa muistettavinta. Tämän kaiken jälkeen opettajien tai palvelijoiden tulisi tehdä

Tappajahaista englanniksi

Yliopiston englanninkurssilla pidetty esitelmä, vuosi on -96 tai -97. Huumoriahan tämä on, mutta olen myös tosissani tämän kanssa enkä oikein ikinä naura tällaisille perusfreudilaisille analyyseille. Nauratin tosin läsnäolijoita piirtämällä asiasta kaavion fläppitaululle. Minun olisi pitänyt käsitellä myös Spielbergin elokuvien yleistä piirrettä: naisiin suhtaudutaan sadistisesti tai naiset kuvataan typerinä idiootteina (varsinkin Indiana Jones -elokuvissa) tai yliholhoavina ja ahdistavina. Mutta kaikkea ei voi saada.

Asexual homosexuals conquer the phallic shark!

Steven Spielberg: Jaws, USA 1975.

Steven Spielberg is usually called 'the Walt Disney of modern Hollywood'. This just might be correct regarding the almost asexual atmosphere (or ideology, if you want) that is so clearly visible in the movies of both Disney and Spielberg. Everything from Snow White and Peter Pan to Hook and Jurassic Park is asexual: characters almost struggle to gain this asexuality. The world around them is bad and filled with sexual and instinct drives. For example, the love relation in Spielberg's weeper Always succeeds only after the man's phallic aeroplane crashes down (and after the man dies the woman stays faithful and completely without sexual relations).

What interests me here is the almost homosexual asexuality of Spielberg's first hit movie, Jaws. Its Finnish name is Tappajahai, and it has slowly become a cult classic. It is exciting even now, twenty years from its production: visual effects don't always compensate the slow excitement of Jaws. But this isn't important: I enjoy Jaws (and I must say that I usually don't like Spielberg's films, with the exceptions of Schindler's List and his first film, Duel) but what really interests me is the world of the men in the film.

There are three men in the lead parts: Roy Scheider is the marshall of a small seaside town, Richard Dreyfuss is the scientist and Robert Shaw is the ultramacho shark hunter. There aren't many women in the film, except Scheider's wife, but her role isn't significant. So, Jaws is a men's movie: it tells about men's friendship, about men's struggle, love and hate. The men struggle against the killer shark that haunts the beach people, splitting them in half and eating them.

Now I have to take a little theoretical help here. According to Freudian (and Lacanian and feminist) psychoanalysis, the water represents the feminine element (it is a womb into which everyone - especially men - wants to return). It can't be controlled by man and in it there are many wondrous monsters which have almost feminine quality of transformation in them. (If you want to read more, I recommend the Jules Verne part in Mikko Lehtonen's Pikku Jättiläisiä.) It is soft and in it you can float almost free. But it is also the place of danger and threat: the sea can drown a man anytime, kill him with a hug of her deadly hands, so to speak.

Now, in Jaws man (in the meaning of everyone, of community) lives peacefully by the sea: townspeople swim in it and through tourists they get extra money. The sea isn't threatening in any way. But then comes the shark. The shark is a handsome beast: it is long, tall, powerful and fascinating. It is something that the little town has never faced. Most important thing about the shark is that is clearly phallic. It represents the vicious power that nobody in the little town has: it is a masculinity regained and it is a masculinity destroying everything in its way. So the folks of the little town decide to destroy it, so that they could continue living in peace with the sea. The phallic shark is something weird and alien in the feminine sea and it must be gotten rid of.

The only one, who can do this, is Robert Shaw. Shaw in the film is ultramacho, almost comparable with the shark in all his phallic power and violence. Shaw wants to kill the shark by himself, but Scheider and Dreyfuss (whom Shaw rejects as a sissy, whimpy intellectual, who only wants to protect dangerous animals - the future proves him wrong) go with him.

What happens in the boat? The men get to know themselves, they become friends and start to respect themselves. Dreyfuss gains Shaw's admiration by showing him the scars that he has got from the attacking sharks. But the shark seems at first to be more powerful than this community of 'real' men. So the macho man must be thrown away. The shark attacks with a vicious power, destroys almost half of the boat and eats Shaw: the two machos struggle but the stronger one wins. The shark and Shaw become one and the community of men is now based on the intellectual Dreyfuss and the seemingly weak Scheider. And they destroy the shark: Scheider shoots the shark with one shot. He gains his power by shooting the mean phallos (it has haunted him even before the killer shark: his marriage isn't a very happy one) and can now be regarded as an asexual.

But there is still the homosexual aspect left. The relation between Dreyfuss and Scheider is at first "only" friendship, but in the end they swim (the boat is now sunk) together back to the mainland. They glance each other with happy smiles. This has always to me seemed the birth of a homosexual relationship between the two, but because the film doesn't want to encourage that kind of love, it shows this relationship only as asexual. It has nothing to do with the body or sexual drives, it is homosexuality of minds, platonic homosexuality (in the modern sense of the word, because I think Plato had something more in his mind). When the bad phallos is destroyed, men can be free and happy: they have nothing be afraid of, even in the sea of femininity. Is Scheider's marriage now rescued, is the question left open.

Neuvostoelokuvaa

Levykkeeltä tuli vastaan aikoinaan elokuvakerho Monroen järjestämän neuvostoelokuvaviikonlopun yhteydessä julkaistun lehden tekstejä. Tässä on lehdestä pari juttua, oma pääkirjoitukseni ja kirjoittamani Mihail Rommin Arkipäivän fasismin esittely sekä isäni vanha juttu Shepitkon hienosta elokuvasta Nousu, jonka julkaisutin uudestaan lehdessä. Muita kirjoittajia olivat Markku Lehtimäki ja Erkki Vettenniemi sekä Aimo Minkkinen, Asko Alanen ja Raimo Silius, jotka muistelivat elämänsä neuvostoelokuvia. Lisäksi käänsin - ilmeisesti ensimmäisinä käännöstöinäni - joitain tekstejä englannista, ainakin Stalinin tervehdyksen elokuvantekijöille ja sitten Dovzhenkon kertomuksen Stalinin tapaamisesta. Neuvostoelokuvatapahtuma aiheutti aikoinaan närää Aamulehden toimittajassa ja kirjoitin vastineen typerästä kirjoittelusta, mutta sitä ei julkaistu - ennen tätä blogia melkein tasan vuosi sitten.

Matti Nummelin: Sankaruus moraalin lujuudessa

Kun neuvostoliittolainen naisohjaaja Larisa Shepitko kuoli liikenneonnettomuudessa kaksi ja puoli vuotta sitten, pidettiin sitä suurena menetyksenä maan elokuvataiteelle. Olihan tämä 41-vuotias ohjaaja osoittanut suurta taidokkuutta viimeiseksi jääneessä elokuvassaan Nousu. Se on pienimuotoinen ja vähäeleinen elokuva, mutta siinä on mahtava annos sisäistä voimaa, ei mahtipontisuutta, vaan todenmukaista ihmisten henkisten voimavarojen kartoitusta. Se mittaa henkilönsä viimeistä piirtoa myöten sodan armottomassa paineessa.

Nousu on todellinen antisotafilmi. Käsitellessään sankaruutta se on suorastaan poleeminen. Se torjuu kaikki irralliset yksilölliset sankariteot, ja osoittaa ihmisen todellisen sankaruuden piilevän moraalisessa lujuudessa. Tätä ongelmaa on käsitelty neuvostoelokuvassa aiemminkin, mutta niille länsielokuvien tavoin on tyypillistä ihmisen arvioiminen suorituskyvyn mukaan. Nousu korostaa rohkeutta pitää kiinni ihmisyydestä ja periaatteista äärimmäisissäkin oloissa.

Sankarillisuus piilee kansassa

Tämä ongelma ei ole pelkkä teoreettinen kuvitelma. Päinvastoin Nousu on hyvin konkreettinen ja todellinen elokuva. Oivaltaessaan tämän kysymyksen oikein se on kyennyt pureutumaan syvälle neuvostoihmisten tajuntaan suuren isänmaallisen sodan jaloissa. Pienimuotoisuudestaan huolimatta Nousu tavoittaa sotaa käyvästä kansasta ne piirteet, jotka sitten johtivat voittoon sotilaallisesti mahtavasta natsi-Saksasta.

Tuo sama ilmiö on osoitettu historiantutkimuksessakin. Neuvostokansa tarvitsi mahtavan fyysisen ja henkisen sietokyvyn kestääkseen vihollisen hyökkäykset, kotiseutunsa tuhoutumisen, perheiden hajoamisen, joukkoteurastukset, painostuksen, nälän, kuolemanpelon ja monet muut sotaan liittyvät kauhut. Silti kukaan ei ehkä ole käsitellyt tätä aihetta niin intensiivisesti kuin Shepitko.

Taistelu ihmisyydestä

Nousussa tämä taistelu ihmisyydestä käydään saksalaisten miehittämällä Valko-Venäjällä. Partisaanit Rybak ja Sotnikov joutuvat erikoistehtävään, jonka aikana Rybak osoittautuu vahvaksi. Hän auttaa sankarillisesti haavoittunutta ja heikkoa toveriaan paksussa lumihangessa ja vie hänet turvaan.

He kuitenkin joutuvat kiinni ja osat vaihtuvat. Rybak ei kestä edes painostusta, hän on valmis vähäisistä eduista myymään itsensä. Sotnikov kestää kaiken, hänelle toverien turvallisuus, isänmaallisuus ja ihmisyys ovat jotain sellaista, mitä ei ole kaupan.

Nousu osoittaa, että ihminen, jonka periaatteet ja moraali ovat myytävissä, pusertuu kovissa oloissa tyhjäksi muutamassa hetkessä. Rybak auttaa toveriaan sekä filmin alussa että lopussa. Ensin turvaan, sitten hirttolavalle!

Nousu kaataa sankarikuvia ja nostaa uusia tilalle

Shepitko on melkoisen armoton sotaelokuvien sankarihahmoja kohtaan Hän ei arvosta sankaritekoja sellaisenaan. Hänen mukaansa ihminen ei voi sankaritekojen vuoksi välttyä moraalisilta ja periaatteellisilta kannanotoilta.

Sankareita hän ei kuitenkaan hautaa kokonaan. Hänen sankarinsa ovat erilaisia, tiukasti periaatteistaan kiinnipitäviä. Heissä on sitä samaa tiukkuutta kuin neuvostovallan alkuaikojen nuorisoliittolaisissa.

Myös Nousun kuvaamat ongelmat ovat juuriltaan yhteiskunnallisia. Silti Shepitko käsittelee niitä puhtaasti filosofisina ja moraalisina kysymyksinä. Tätä käsitystä vahvistaa se, että Nousu on nähtävissä mukaeltuna Kristus-tarinana. Siinä hyvä ja paha taistelevat Jeesuksen ja Juudaan hahmoissa. Elokuva päättyy Sotnikovin "nousuun moraaliseen kirkkauteen".

Kirjoitus on aiemmin ilmestynyt Turun ja Porin läänin kulttuurijulkaisussa Kulkuri, Pori 1982. Kirjoitusta on muutettu.

Neuvostoelokuvan kadotettu tulevaisuus

Koska en ole mikään näkemyksellinen historioitsija, en yritä tässä esittää nokkelan lyhyttä neuvostoliittolaisen elokuvan historiaa. Se on useasti dokumentoitu (mm. Jay Leyda), joten voin vain neuvoa kirjastojen elokuvakirjojen hyllyille. Ongelmaksi tässä nousee myös se kiusallinen tosiasia, että olen nähnyt hyvin vähän neuvostoelokuvaa ja nekin vähät poikaiässä monta vuotta sitten. Näin Lokakuu, Maa tai vaikkapa Nikolai Gubenkon Siipirikot ovat suurimmaksi osaksi pelkkiä hämäriä muistoja. Mistä siis kirjoittaisin?

Joitakuita saattaa hämätä, että otan esiin Pet Shop Boysin rockvideon Go West. Kappaleessa lauletaan ilmeisesti homokulttuurin liittyvästä Kalifornian vapauden kaipuusta, mutta video itse ei tätä mitenkään vahvista (ellei sitten mieskolonnien feminiinisesti keinuvissa takapuolissa): futuristisiin univormuihin puetut, jakoavaimia heiluttavat miehet laulavat konstruktivististen tietokoneanimaatioiden ja jättimäisten pilvenpiirtäjien keskellä kappaleen kertosäettä: "Go west!" Käsky kuuluu Amerikan rajaseudun historiaan ja tarkoittaa Pet Shop Boysin kappaleessa aivan samaa kuin mitä Horace Greeley aikoinaan 1800-luvun puolessa välissä esitti: sananmukaisesti "lähde länteen". Videossa nähdään, kuinka mieskolonna kapuaa jättimäiset portaat ja siirtyy Vapaudenpatsaan vieritse ihannemaahan (jota ei näytetä). Mitä tässä oikein tapahtuu?

Aivan yksinkertaisesti: video kääntää ylösalaisin nykymaailman todellisuuden sekä myytit. Toisin sanoen, Neuvostoliitto on futuristisen kiiltävä teräsvaltio ja Amerikka eli Länsi vapauden viimeinen pakopaikka. Video on menetettyjen mahdollisuuksien ensyklopedia: jos neuvostovaltion alkuaikojen utopiat olisivat toteutuneet, Neuvostoliitosta olisi tullut videon kuvaaman kaltainen pilvenpiirtäjien ja univormujen ihannevaltio ja Amerikka olisi myyttinen rajaseudun maanviljelysutopia. Näinhän ei käynyt, ja senkin video "todistaa": aivan lopussa itse Pet Shop Boysin tyypit kävelevät Punaisella torilla jo idioottimaisilta näyttävät avaruusunivormut päällä. Neuvostokansa tuijottaa heitä kuin hulluja.

Mitä tekemistä tällä nyt on tässä lehdessä? Yritän havainnollistaa esimerkilläni ajatustani siitä, että nuori neuvostoelokuva oli tärkeä yritys ottaa haltuun uusi ja Leninin tärkeimmäksi luonnehtima taidemuoto. Tämä jäi haaveeksi: läntisessä maailmassa Hollywood ja sen porvarillinen ideologia hapattivat elokuvan klassiseksi kerronnaksi, Neuvostoliitossa saman teki sosialistisen realismin vaatimus, byrokratia ja tyrannia. Tämä ei tietenkään ole mikään ehdoton totuus - sekä Hollywoodissa että Neuvostoliitossa on tehty upeata elokuvaa, riippumatta siitä, millaista ideologiaa niiden kerronnat sitten noudattavatkin. Esimerkiksi kelpaavat vaikkapa kulunut, mutta aina yllättävä Orson Welles sekä viikonlopustamme Aleksander Dovzhenkon Aerograd.

***

Sananen tästä lehdestä. Olemme pyytäneet ja saaneetkin neuvostoelokuvaan mielenkiintoisia kosketuksia ottaneilta ihmisiltä juttuja teemalla Mitä neuvostoelokuva minulle merkitsee? Lisäksi esitellään kaikki viikonlopun elokuvat; Markku Lehtimäki kirjoittaa Eisensteinista ja Klimovista, isäni Matti Nummelin on ystävällisesti antanut luvan julkaista vanhan kirjoituksensa Shepitkon Noususta ja itse kirjoitan Panfilovista, Abuladzesta ja Rommista. Joidenkin elokuvien kohdalla tarjoamme aikalaistekstejä - Lev Kuleshov ja Dovzhenko kirjoittavat itse elokuvistaan (ohjaajien esittelyt olen itse kirjoittanut). Ääneen pääsee myös Isä Aurinkoinen, Josef Stalin, paradigmaattisella tervehdyksellä neuvostoelokuvan tekijöille. Olen suomentanut mainitut otteet englannin kielestä ja ne löytyvät viittein erinomaisesta teoksesta Taylor & Christie (toim.): The Film Factory. Russian and Soviet Cinema in Documents, Harvard University Press 1988.

Kiitän vielä Pirkanmaan elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja Kai Ovaskaista - idea viikonlopusta on alunperin hänen - sekä Tampereen kaupungin kulttuuritoimistoa, jota ilman tämä viikonloppu olisi voinut jäädä tekemättä.

Juri Nummelin

ARKIPÄIVÄN FASISMI
(Obiknovennyi fashism) 1965 Ohjaus: Mihail Romm. Käsikirjoitus: Romm, Maija Turovskaja, Juri Hanjutin. Leikkaus: Romm. - 137 min.

Kun Mihail Romm (s. 1901) kuoli 1.11.1971, Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjaansa: "Minkä vuoksi hyvien ihmisten täytyy kuolla niin aikaisin? Ehkä juuri sen takia yhteiskunta rappeutuu entisestään." Ajatus on pinttyneelle moralistille ja hyvän ihmisen etsijälle Tarkovskille melkein harvinainen: hänen päiväkirjansa, jotka on suomeksikin julkaistu nimellä Martyrologia (Odessa 1989), ovat täynnä kirpeätä pilkkaa ja ivaa epämoraalisista ja vilpillisistä neuvostokollegoista. Mihail Rommin, joka toimi Tarkovskin opettajana tämän opiskellessa 60-luvulla elokuvantekoa, Tarkovski säästää ilkeydeltään. Voi olla, että Tarkovski ei halunnut ajatella kuolevaa miestä pahalla, mutta sen voi ajatella tarkoittavan myös kommenttia ohjaajan laadusta.

Muutaman stalinistiseksi katsottavan hairahduksen (mm. Tuliholvin alla, 1951, Mustan meren kotka, 1952) vastapainona Rommilla on tarjota kovia, joskin hiukan piiloon jääneitä elokuvia. Hänen Rasvapalloaan (1934) monet pitävät parhaana Maupassant-filmatisointina, 30-luvun Lenin-elokuvat ovat vahvoja tulkintoja vallankumouksen mytologiasta. 60-luvulla uuteen kukoistukseen päässyt Romm teki merkittävän tiedemieselokuvan Vuoden yhdeksän päivää (1961) ja nyt nähtävän Arkipäivän fasismin, joka Tarkovskin töiden ohella saattaa olla vuosikymmenensä jännittävintä neuvostoelokuvaa.

Arkipäivän fasismia ovat eräät syyttäneet sensaatiohakuisuudesta, mässäilystä natsien väkivallalla. Elokuva on toki väkivaltainen (ainoana viikonlopun elokuvana se on K18) ja sitä on Tampereellakin esitetty vedoten sen hätkähdyttävään aineistoon. Tällöin ei ole huomattu, että Romm aina tuomitsee väkivallan - ja tämä tuomio on yllättävänkin henkilökohtainen, koska hän itse toimii elokuvansa selostajana. Tämä ei ole mikään Tämä on Neuvostoliitto natsien käsissä, vaan historiallinen dokumentti, joka harvojen joukossa saa arvosanan "marxilainen". Kuten Peter von Bagh kirjoittaa: "Romm kuvaa, ajattelee ja kokee historiaa, joka hänelle käsittää yhtä lailla ihmisen yhteiskunnallisen elämän laajimmat linjat ja intiimeimmät tunteet, ilman että niiden suhteita ja 'tärkeysjärjestystä' kertaakaan vääristellään." (Paljastava silmä, Weilin&Göös 1973, s. 162)

Romm on koonnut uskomattoman määrän aitoa dokumenttiaineistoa toisen maailmansodan kauhuista ja leikannut ne assosioivalla tavalla: Arkipäivän fasismi on Kuleshovin kokeen todistus, ts. yksi ynnä yksi on enemmän kuin kaksi. Yhteenleikattujen kuvien mielteet siirtyvät katsojaan ja jatkuvat hänessä - elokuva saa uuden elämän katsojan mielessä. Tämä on saavutus, jota ei tule väheksyä, vaikka olisikin eri mieltä Rommin natsismianalyyseista, jotka painottavat suurpääoman vaikutusta (käsiini joutuneen, ilmeisesti jonkin toisen elokuvakerhon tarpeisiin tehdyn esitteen nimetön kirjoittaja pahoittelee, ettei Romm ole hyödyntänyt Wilhelm Reichin seksuaaliekonomista teoriaa).

Anekdoottina voisi lopuksi mainita, että Mikko Niskanen oli hänkin Rommin opissa Moskovassa. Ehkä sieltä on peräisin Kahdeksan surmanluodin aktiivinen yhteiskunnallisuus.

Mikko Lehtosen robinsonadi

Professori Mikko Lehtoselle tehtiin epävirallinen juhlakirja kymmenisen vuotta sitten, kun hän täytti 50 vuotta. Minultakin pyydettiin kontribuutiota, kun olin tuolloin Lehtosen oppilaita. En tiedä, onko alla oleva teksti oikeasti hauska, mutta Mikko kertoi naureskelleensa vitseille. Vitsit lienee piilotettu alaviitteisiin, joita on enemmän kuin varsinaista tekstiä - tarinan itsensä hauskuus taitaa loppua aika nopeasti.

Ja huomatkaa nyt, että osa lähteistä on keksittyjä - Mikko Lehtonen ei ole kirjoittanut lähdeluettelossa mainituista kirjoista kuin Kykloopin ja kojootin ja Pikku jättiläisiä. En ole yhdessä Markku Lehtimäen kanssa toimittanut kirjallisuudentutkijain vuosikirjaa Ei mies tapa eikä naiseen huku. (Minulla on mielikuva, että olisin lisännyt lähdeluetteloon vielä oman teokseni Mysterious Islands, Mysterious Texts. The polyphony in the works of Sue, Verne and Lovecraft, mutta jostain syystä sitä ei tässä versiossa ole. Tämän kirjoittamiseen aikaan luin paljon Jules Verneä ja olen muistaakseni tännekin postittanut pitkän esitelmän, jonka pidin Vernestä ja muista robinsonadeista. Yksi haaveeni on ollut tehdä jonkinlainen tutkimus suomalaisista robinsonadeista, ja gradussani käsittelinkin aihetta aika pitkään.)

Juhlakirjaa Syvän meren kalastaja painettiin 50 kappaletta ilman ISBN-tunnusta eikä sitä ole saatavana edes Kansalliskirjastosta - valitettavasti. Osa teksteistä on hauskoja muisteluksia, osa hilpeitä mukatutkimuksia, mutta osa myös ihan oikeita artikkeleita. Tämä on kai mukatutkimus. Ai niin, kirjan toimittajina häärivät Olli Löytty ja Petri Repo.

Niin ja vielä: olen huomannut kokemuksesta, että Blogger ei kauhean hyvin tule toimeen alaviitteiden kanssa. Ei kannata linkkailla niitä.

Juri Nummelin
Mikko Lehtonen ja matka autiolle saarelle

Toimittajan huomautuksia

Seuraava käsikirjoitus on kulkeutunut käsiini hiukan hämäräperäisiä teitä enkä siksi halua tässä mainita, mitä olen tehnyt (tai joutunut tekemään) sen saadakseni. Riittänee, kun sanon, että se liittyy eräisiin pankkisalaisuuksiin, joita tässä maassa on kyllä riittänyt ja riittää.

Tämä on sivuseikka. Tärkeämpää on, että kyseessä oleva käsikirjoitus on harvinainen, erikoislaatuinen ja taatusti ainoa lajiaan. Käsikirjoitus on ladottu kuin se olisi painettu kirja, mutta sen lyhyys ja varsinaisten bibliografisten tietojen puute saa minut arvelemaan, että tämän maan kirjastoista on turha lähteä hakemaan toista kappaletta Mikko Lehtosen käsikirjoitusta Matka autiolle saarelle. En pysty ajoittamaan käsikirjoitusta tarkkaan - viittaukset vuosilukuun puuttuvat. Voidaan kuitenkin epäillä, että matka, josta Lehtonen kirjoittaa, on tapahtunut vuonna 1995, jolloin hän on väittänyt olleensa Oxfordissa tutkimusvapaalla. Kuten kunnon salaliittolainen ainakin, hän jälkeenpäin ilmeisesti varmisti sen, ettei hänen noloutensa paljastu - olen monta kertaa ollut yhteydessä Oxfordiin ja sieltä minulle on toistuvasti sanottu, että Lehtonen todella kävi heidän opinahjossaan. Omituista sen sijaan on se, että Lehtonen ei tunnu haluavan paljastaa laivan määränpäätä - se selvästikään ei tunnu olevan Oxford. Kaikkein omituisinta on tarina itse: Miten 1990-luvulla on ollut mahdollista haaksirikossa joutua autiolle saarelle? Johan laivan kommunikaatioyhteyksien pitäisi se estää! Mutta näin ei kuitenkaan ole käynyt ja Lehtonen todella on viettänyt aikaa autiolla saarella.

Koska Lehtosen teksti on osittain epäselvä, olen ottanut tehtäväkseni selvittää takaviitteissä, mitä Lehtonen on todennäköisesti kulloinkin tarkoittanut. Osa viitteistä on Lehtosen omista tutkimuksista, osa on muista lähteistä. Lähteet ovat suurimmaksi osaksi sellaisia, joita Lehtosen itsensä olisi voinut kuvitella käyttäneen. Olen halunnut jotenkin yrittää taata sen, että Lehtosen ajatukset näyttäytyisivät mahdollisimman paljon hänen omikseen vielä senkin jälkeen, kun olen ne nootittanut. Käsikirjoituksen aiheista on kirjoitettu huomattavasti lisää materiaalia - monet Lehtosen oppilaista ovat osallistuneet tähän tutkimustyöhön monin tavoin enkä pidä itseäni vähäisimpänä -, mutta näiden sisällyttäminen ei ole nähdäkseni relevanttia, koska se tekisi Lehtosen ajatuksille vääryyttä. Olkoonkin, että Lehtonen itse aina muisti kritisoida autenttisuuden ajatusta. Sallittakoon minulle tässä sellaisen haikailu.

Minun on kuitenkin todettava, että kaikki, mitä sanon, on arvailua, mutta koska minulla oli etuoikeus seurata hänen työskentelyään läheltä ja tunnen eräitä hänen suosikkiteemojaan - jos minun sallitaan näin sanoa -, katson itseni päteväksi tekemään näin. Teen tämän siksi, että käsilläoleva käsikirjoitus saavuttaisi laajan lukijajoukon.

Se nimittäin ansaitsee sen: vaikka sen kirjallinen arvo ei aina ole kovin korkea - se harvoin ylittää pelkän taltioinnin -, se on harvinaislaatuinen teksti yhdistäessään elämäkerrallista, fiktiivistä ja tieteellistä aineistoa. Samanlaisia yrityksiä oli toki aiemminkin ollut (oletan siis Lehtosen kirjoittaneen tekstinsä 1990-luvun puolessavälissä), joitain erinomaisiakin, mutta nähdäkseni Lehtosen käsikirjoitus kaikkine vikoineenkin ja hienoisine tylsyyksineen päihittää kaikki kaltaisensa autenttisuudellaan. Mikä on tietysti ironiaa, koska, kuten jo esitin, Lehtonen asetti autenttisuuden kyseenalaiseksi. Kuitenkin on tärkeää, että tämän tekstin huomiot eräistä kulttuurimme peruspiirteistä tulevat tunnetuiksi. Voidaan sanoa, että tässä noudatetaan sellaista foucaultlaista periaatetta, jonka mukaan jonkin ilmiön menneisyyden ymmärtäminen ja selvittäminen auttaa meitä ymmärtämään tämän ilmiön nykyisyyden. Toivon, että noottini auttavat lukijaa paremmin ymmärtämään näitä ilmiöitä.

Mikko Lehtosen 70-vuotisjuhlien lähestyessä
Kesäkuussa 2026
Juri Nummelin

Matka autiolle saarelle

Lähdimme matkaan marraskuun alussa. Laivamme oli mukava, mutta en silti voinut olla ajattelematta, että matkustaminen ei suinkaan ole aina ollut mitenkään hohdokasta toimintaa. Muistin, että englannin verbi 'matkustaa' eli 'travel' tulee ranskan verbistä 'travail', joka merkitsee työntekoa. Tullessaan englannin kieleen 'travel' tarkoitti ensiksi kidutusta.[1] Muistin myös, että 'travail' englannissa merkitsee myös synnytystuskien kärsimistä - matkustaminen merkitsee toisin sanoen myös synnyttämistä. Syntyy uusi ihminen, uusi aikakausi, uusi subjekti.[2]

Päätin kuitenkin heittää tämän Paganelin viitan[3] harteiltani ja siirryin nauttimaan pöydän antimista. Minut oli, korkea-arvoinen akateeminen vieras kun olin, kutsuttu kapteenin pöytään enkä voi valittaa kutsusta. Tarjoilu oli ruhtinaallista: saimme sammen mätiä ja blinejä, erinomaista fasaaninselkää mokkakastikkeella ja linnaperunoita ja lopulta pakastettuja karpaloita ja kuumaa kinuskikastiketta. Kahvia ja konjakkia juodessamme keskustelimme kapteenin kanssa. Hän paljastui oppineeksi mieheksi.

"Olen usein miettinyt, kapteeni kun olen, laivan suhdetta mereen. Siinä on jotain samaa kuin koko yhteiskuntarakennelmassamme", hän sanoi.

"Olette siinä aivan oikeassa", sanoin. "Laivan lähtiessä merelle tapahtuu jonkinlainen penetraatio. Laiva on patriarkaalinen fallos ja meri feminiininen kohtu."[4]

"Tuo on psykoanalyysia", huomautti kalvakas nainen, joka mursi englantilaisittain. "Sehän on mitä vulgaareinta!"

Naurahdin kevyesti. "Tällainen näkemys on perusteltua. Monissa teksteissä, joissa kuvataan laivamatkoja - tai yleensäkin matkoja -, käytetään sanoja, jotka viittaavat suoraan penetraatioon. Sanon suoraan: monet kirjoittajat, joilla ei ole aavistustakaan psykoanalyysista, kuvaavat laivaa ja sen matkaa kuin se olisi - khrm - penis."[5]

"Kiintoisaa", kapteeni sanoi. "Sanotteko siis, että olen siittimen komentaja? Eikö se tee minusta aikamoista vallankäyttäjää?"

"Mutta teillähän on suunnaton valta käsissänne. Teidän päätöksistänne riippuu monen sadan ihmisen henki."

"Kuudensadanseitsemänkymmenenkahdeksan", keskeytti ensimmäinen perämies, jonka ei onnistunut antaa itsestään niin oppinutta vaikutelmaa.

"Aivan aivan. Mutta eikö minun laivani kulje meren päällä eikä suinkaan sen sisällä? Niinhän tekevät vain sukellusveneet."

"Se on totta. Onkin ehkä sanottava, että pinta-alus toteuttaa erilaista maskuliinisuuden mallia kuin sukellusvene, joka liiankin selvästi on fallinen. Täytyy kuitenkin muistaa, että metaforisesti mekin tunkeudumme feminiiniseen: puhutaan paljon kyntämisestä ja sitähän me juuri teemme, kynnämme merta."

Kapteeni oli tyytyväinen analyysiini ja osa päivällisvieraista taputti. Kalvakas englantilaisnainen hiukan tuhahti: hän oli ilmeisesti niin patriarkaalisen ideologian subjektiksi kutsuma[6], ettei voinut ajatellakaan omaksumiensa valtarakenteiden paljastamista ja purkamista. Keskustelu jatkui kuitenkin toisissa, kevyemmissä sävyissä, ja onnistuimme kalvakkaan englantilaisnaisen kanssa löytämään jopa yhteisiä mielenkiinnon kohteita. En silti voinut olla ajattelematta, että juuri tällaisten ihmisten vuoksi minun oli pitänyt lähteä matkalle: päästäkseni eroon ideologioiden luokseen ja ystävikseen kutsumista ihmisistä. He kansoittivat laitoksen - työntekijöitä myöten -, yliopiston, kirjastot, elokuvateatterit, kirjakaupat, kauppahallin ja kaupungin virastot. Kukaan ei ymmärtänyt sanoa vastaan ideologialle. Minä halusin, mutta en tiennyt muuta keinoa kuin lähteä matkalle. Tiedostamattomassani[7] nyki tosin ajatus, että en minäkään mistään ideologioista pääse eroon vain lähtemällä matkalle, koska se jos mikä on ideologioiden hyväksymä tapa parantua. On kuin lähtisi mökille viikonlopuksi. Sysäsin synkeät ajatukset mielestäni ja siirsin lähettiäni ja sanoin ensimmäiselle perämiehelle: "Shakki."

Matka jatkui viehättävänä monta päivää ja lähestyimme määränpäätämme jopa hiukan etuajassa. Seistessäni keskellä merta ajattelin Baudelairea, jolle meri oli eräiden päiväkirjamerkintöjen perusteella erityisen tärkeä.[8] Meri on rannaton, pohdiskelin, ja Baudelairen tutuin ympäristö oli suurkaupunki - eli Pariisi. Guy Deborde sanoi Pariisista, että "se kaupunki on, hupsun rakentama, täys ääntä ja vimmaa - tarkoitusta vailla".[9] Miksi Baudelaire sitten rakasti merta? Hän sanoi myös, että laivan katseleminen tuottaa aivan erityislaatuista mielihyvää.[10] Tämä on kysymys, jota minun sietäisi tutkia jossain.[11] Jos meri on feminiininen elementti, niin ei ole mitään järkeä siinä, että Baudelaire, feminiinisyyden arkkityyppinen vastustaja, sitä niin rakasti. Ristiriidat ovat niin ilahduttavia tutkijalle.

Kun onnistuin lopulta unohtamaan Baudelairen, mieleeni tuli uudestaan pohdiskella sitä, miksi olin lähtenyt tälle matkalle. Olin levoton, halusin saada uusia kokemuksia, olin kyllästynyt elämään tavallisissa oloissani, en tuntenut itseäni enää kotoisaksi kotona, halusin seikkailua.[12] Minulla oli tosin päämäärä ja tarkoitus tälle matkalle - olin samaan aikaan kauppias ja eheyttävää kokemusta hakeva matkamies. Tunnen olevani lihaksi tullut ristiriita. Miten Barker taas sanoikaan?[13]

Voisiko kenties sanoa, etten tuntenut itseäni enää ehjäksi? Se tuntuu oudolta - minä, joka olen sanonut ja kirjoittanut, ettei ehjää minää ja kokemusta ole![14]

Matka sujui edelleen mukavasti vielä yhden yön. Aamulla tuuli nousi ja painemittari laski. Myrsky oli tulossa. Mietin itsekseni, että näin kävisi kaikilla matkoilla, joille elämäänsä tuskastuneet, rikkinäiset subjektit lähtevät. Aina myrsky - ja varmasti myös haaksirikko! Subjektien elämistä tulee näin aina kliseitä![15]

Minua eivät tällaiset mietteet kuitenkaan kauaa naurattaneet, koska myrskystä tuli nopeasti hyvin vakava. Kun kamppailin kannella kohti hyttiäni, törmäsin - sananmukaisesti - kapteeniin. Kysyin häneltä, miten meidän tulisi käymään. Hän vastasi yhdellä ainoalla sanalla: "Kurjasti!" Näin hänen katseestaan, että hän todella tarkoitti sitä.

En ehtinyt hyttiini, kun kymmenien metrien korkuinen hyökyaalto löi kannen ylitse ja tarttui minuun. Se heitti minut laivan toista laitaa vasten. Samaan aikaan laiva kallistui hyvin jyrkästi ja toinenkin hyökyaalto löi laivan ylitse. Laiva ei enää oiennut, vaan jatkoi kulkuaan yli 45 asteen kulmassa. Ohjaus oli tästä lähin toivoton yritys. Olin paiskautunut kylkeä vasten enkä kyennyt nousemaan. Yritin kuitenkin tarttua johonkin tappiin, joka pisti esiin laivan kannesta, kun kuulin jonkun huutavan jotain, josta en saanut selvää. Samassa kuulin hirvittävän äänen, kuin jokin epäinhimillinen olisi päästänyt valitushuudon. Ääni oli metallinen eikä minulta kestänyt kauaa arvata, että se oli laivan runko, joka oli repeytynyt. Näin, kuinka laivan miehistöä yritti juosta ohitseni - he pitivät kiinni laivan kyljestä (yksi talloi kädelleni), mutta eivät edenneet kovin nopeasti.

Se olikin viimeinen asia, minkä näin, koska heti sen jälkeen minuun tarttui uusi hyökyaalto, joka heitti minut veteen. Löin ilmeisesti pääni pudotessani kannelta, koska muistan vain sen, että heräsin vedessä. Vesi oli kylmää ja se heitteli minua puolelta toiselle.

Parempi ehkä niin kuin jos vesi olisi ollut tyyni, koska siten meri kuljetti minua eteenpäin. Huonona uimarina en olisi kenties pystynyt pitämään puoliani tyynelle kylmälle vedelle. Minun tarvitsi nyt pitää vain huoli siitä, etten imaisisi suuhuni litroittain vettä. Meri itse piti huolen siitä, että minä liikuin.

Matkani veden varassa kesti käsittääkseni puolisen tuntia ja olin jo kylmänkangistama, kun iso hyökyaalto lopulta heitti minut saarelle. Tiesin olevani pelastettu, kuin Robinson Crusoe. Oli vielä päivä, mutta en jaksanut katsella ympärilleni, vaan raahauduin raivoavasta merestä niin kauaksi, että saatoin turvallisesti jäädä makaamaan.

Nyt jälkeenpäin minua melkein naurattaa, että kertomukseni on niin paljon samanlainen kuin Robinson Crusoen ja kaikkien hänen edeltäjiensä ja jälkeläistensä kertoma tarina.[16] Tuolloin, kun heräsin keskellä yötä aution saaren rannalta, minua ei juuri naurattanut. Tein niin kuin Robinson Crusoe teki omassa kertomuksessaan: Kiipesin puuhun niin korkealle, välittämättä selkäkivustani. Olin märkä enkä tiennyt, miten saisin minkäänlaista tulta syttymään, joten vapisin koko yön puussa saamatta silmäystäkään unta. Kuuntelin saaren öisiä ääniä - rapinoita, haukahduksia, murinoita, kahinoita, juoksun ääniä, oksien katkeamista - ja pelkäsin. Jos olisin nukahtanut, olisin taatusti nähnyt painajaisia.

Kun aamu viimein koitti, oloni oli mitä surkein. Vaikka olisin ollut vegaani, olisin antanut mitä tahansa lihapalasta, jopa raa'astakin. Edellisestä ateriasta oli kulunut varmasti jo kaksikymmentä tuntia ja verensokerin alhaisuus lisäsi kylmän tunnettani. Vaatteeni eivät olleet vieläkään kuivuneet - yö oli ollut kylmä -, mutta onneksi näytti siltä, että aurinko paistaisi pilvettömältä taivaalta.

Tarpeeksi kauan värjöteltyäni kiipesin alas puusta - selkäni oli entisestään kipeytynyt - ja aloin juosta pitkin hiekkarantaa lämmetäkseni. Jäseneni, nekin, jotka eivät olleet kipeytyneet puussa, olivat jäykkiä, mutta ne oikenivat vähitellen ja aloin tuntea lämpöä. Kun tunsin itseni riittävän lämpimäksi, riisuin vaatteeni ja ripustin ne lähellä rantaa kasvavan pensaan oksille. Oikaisin itseni jo auringonpaisteessa kuumenneelle hiekalle ja nukahdin. Kun heräsin, olin kuiva ja lämmin, samoin vaatteeni. Laitoin jalkaani farkut ja sinisen kauluspaidan. Punaisen irtotakkini, joka olisi ollut aivan liian kuuma, jätin roikkumaan pensaaseen. Lähdin tutustumaan saareeni.

Oloni oli samaan aikaan toiveikas ja tuskallinen. Olin hengissä, sen tiesin (tiesin tai aavistin, että, kuten näissä tarinoissa aina käy, laiva oli uponnut ja sen mukana kaikki sen matkustajat), mutta kuinka kauan, sitä en tiennyt. En oikeastaan tiennyt, missä saareni sijaitsi, mutta sen kasvustosta päättelin, että olimme olleet lähellä päämääräämme, koska saarella kasvoi paljon subtrooppisen alueen kasveja. Tiesin, että se merkitsi sitä, että saisin syödäkseni paljon hedelmiä.

Löysinkin mangoja ja banaaneja aika pian ja söin itseni kylläiseksi. Ruokalevon jälkeen suunnistin kohti vuorta, jonka näin pilkittävän puitten välistä. Ajattelin, että se voisi paljastaa minulle paljon - sijaintini, tilanteeni toivottomuuden, saareni - jos se oli saari - koon ja oliko se asuttu vai autio. Minulla oli aavistus, että saari oli autio ja kaukana kaikesta. Kuinkas muutenkaan?

Nousin vuorelle kohtalaisen helposti, koska se ei ollut jyrkkä eikä kovin korkea. Sen laella oli nuotio ja - niin epäilin - jonkinlaisten rituaalimenojen jälkiä: luita, puunpalasia, sulkia. Säikähdin tavattomasti, mutta koska nuotio ei ollut enää lämmin, päättelin, että menoista oli kulunut aikaa jo kauan eikä minulla ollut välitöntä vaaraa. Sanoin koko ajan itselleni, että tämä on aivan tavallinen Toisen kohtaaminen eikä minun tule pelätä, koska olen jo kauan julkisesti analysoinut tätä Toisen kohtaamista.[17] Rohkaisin kuitenkin mieleni ja sanoin itselleni, että selviäisin, jos en antautuisi stereotypioiden valtaan.

Nyt saatoin katsella vuorelta alas ja ympärilleni. Olin totta vie saarella - se oli aika pieni, läpimitaltaan ehkä viitisen kilometriä, mutta se oli kauttaaltaan sademetsän peitossa -, joka ei ollut kuitenkaan kovin kaukana toisista saarista. Toivoin tosin, että lähistöllä näkemäni maa olisi manner. Minulla ei ollut ilman kiikaria tai kaukoputkea mitenkään mahdollista asiaa kuitenkaan varmistaa. En osaa sanoa, masennuinko entisestään. Ehkä opin vähitellen hyväksymään tilanteeni: mitä olisin voinut tehdä? Että lähistöllä näkyi edes saaria, teki oloni paljon paremmaksi.

Laskeuduin alas vuorelta. Menin rannalle ja asetuin istumaan lämpimälle hiekalle. Katselin merelle - se oli tyyni enkä voinut kuvitella, että sama meri oli ajanut kokonaisen laivan perikatoon, hukuttanut monta sataa ihmistä (oliko ensimmäinen perämies puhunut melkein 700 ihmisestä?) ja ajanut minut perikatoon. Kyyneleet olivat kihota silmiini, kun ajattelin, että olin valinnut niinkin typerän tavan reagoida vaikeuksiini Suomessa. Olin tehnyt niin kuin suurin osa suomalaisista miehistä tekee: vaikenee ja lähtee pois. Jos olisin puhunut - niin, vaikkapa kirjoittanut vielä henkilökohtaisemman kirjan[18] -, en olisi nyt tässä ja elämäni voisi olla parempaa, helpompaa ja rakkaampaa.

Siinä rannalla ihmetellessäni kääntelin päätäni ja huomasin kauhukseni, että takkini ei enää roikkunut siinä, mihin olin sen jättänyt. Pomppasin ylös (selkääni vihlaisi) ja kompuroin pensaan luokse. En ollut vuorelta palatessani huomannut innostuneen näköisiä jalanjälkiä - innostuneen, koska niitä oli niin monta ja niiden tekijät olivat hyppineet paljon paikoillaan -, jotka ympäröivät hiekan pensaan ympärillä. Jalanjäljistä päätellen jalat olivat olleet paljaita. En ollutkaan yksin saarellani. Kauhu valtasi minut (vaikka sanoinkin itselleni, etten saisi pelätä Toista).[19]

En voinut kuitenkaan kuin pelästyä. Mitenkä muutenkaan? Olin yksinäinen, kurja, nälissäni (unohdin banaanit ja mangot), ilman vaatteita, ilman työkaluja, ilman toivoa pelastua. En voinut olla ajattelematta, että takkini vieneet olivat ihmissyöjiä. Oliko ihmissyöjiä vielä? En pystynyt vastaamaan itselleni. En halunnut vastata itselleni.

Minun olisi pitänyt ryhtyä varotoimenpiteisiin. Minun olisi pitänyt etsiä luola, piiloutua sinne, varustautua aseilla, kivillä ja kepeillä, naamioitua. Samalla, kun mietin pakenemista, tiesin, ettei minusta olisi siihen. Jos minua olisi naurattanut, olisin nyt nauranut tilanteen ironialle. Minä, joka olin aina sanonut, ettei ole olemassa sellaista alkuperäistä ihmisyyttä, josta robinsonadien kohdalla aina puhutaan, olin nyt vähällä tulla alkuperäiseksi ihmiseksi. Minun olisi pitänyt muuttua osaksi saarta peittävää sademetsää, jotta minua ei olisi löydetty ja mahdollisesti syöty.

Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Minun taidoillani ja ruumiinrakenteellani - puhumattakaan siitä, että minulla ei ollut työkaluja - ei olisi tehty minkäänlaista suojaa. Mitä voisin tehdä?

Masennuin enemmän kuin koskaan aiemmin saarelle tultuani. Vuoren laellakaan, kun olin nähnyt, että olin saarella, en ollut ollut näin poissa tolaltani. En voinut tehdä mitään. Väsähdin istumaan hiekalle ja painoin pääni käsiini.

Onneksi kohtalo teki päätöksen puolestani. Minun kävi niin kuin käy kenen tahansa Robinsonin - minä sain seuralaisen, en tosin pitkäaikaisen, mutta seuralaisen kuitenkin. Sain myös empiirisesti oppia sen, että valtasuhteet todella ovat kulttuurisesti muuttuvia. Rantaa pitkin minua kohti käveli melko rauhallisen näköisesti musta mies, pitkä, solakka, khakishortseihin ja valkoiseen t-paitaan pukeutunut mies. Hän heilautti minulle kättään, kun huomasi minun nähneen hänet. Nousin ylös ja valmistauduin juoksemaan, koska olin jo varma siitä, että minulle käy todellakin niin kuin Robinsoneille tapaa käydä: he törmäävät väistämättä ihmissyöjiin.

"Älä pakene!" mies huusi minulle nähdessään minun pelokkuuteni. "Minä en ole ihmissyöjä!" Mies puhui ranskaa erittäin sujuvasti eikä minulla ollut vaikeuksia ymmärtää häntä, vaikka en puhunutkaan ranskaan mitenkään erinomaisesti.

Seisahduin ja rauhoituinkin. Nyt jälkeenpäin minua hiukan nolottaa, että kielen, jota pidetään sivistyneenä, kuuleminen minua niin rauhoitti. En tarkoita sanoa, että minun olisi pitänyt epäillä mustaa miestä, vaikka tämä olisi puhunut latinaa ja muinaiskreikkaa, vaan yritän sanoa, että minun ei olisi pitänyt arvottaa sivilisaatiota niin korkealle. Kyse oli sentään prosessista, jossa alistamalla ja käyttämällä valtaa musta mies oli saatu oppimaan kieli, joka ei ollut hänen äidinkielensä, vaan valloittajien ja tunkeutujien.

Mies tuli lähemmäksi ja tervehti minua kädestä pitäen. "Minun nimeni on Cesar. Minä olen täällä kalastamassa. Mitä sinä täällä teet?"

"Minun nimeni on Mikko Lehtonen", sanoin puhuen ainoastaan välttävää ranskaa. "Olen.. eksynyt." (En muistanut, mitä 'haaksirikkoinen' on ranskaksi.)

"Haaksirikkoutunut? Ihan niin kuin Robinson Crusoe! Minä olen siis Perjantai!" Mies löi minua toverillisesti olalle ja nauroi rehevää naurua. "Minusta näyttää siltä, että minun pitää opettaa sinua!"

Cesar oli siis tajunnut, että olin tyystin avuton. Mikähän minussa sellaisen ominaisuuden paljastaa? Cesar jatkoi: "Ensimmäiseksi teemme nuotion, sitten metsästämme jonkin eläimen, paistamme ja syömme sen, sitten ryhdymme..."

Nostin käteni ylös. "Minä haluan vain pois täältä."

"Pois? Tämähän on kaunis saari. Oikea paratiisi. Eivätkö kaikki eurooppalaiset halua tällaiselle autiolle saarelle? Muistan, kuinka se tiedemies Jules Vernen romaanissa sanoo jotakuinkin niin, että hän aloittaisi mieluusti uuden elämän jollain autiolla saarella. Ja ettei hän olisi koskaan yksin, koska hän voisi opettaa papukaijan puhumaan tai löytää ystävällisen apinan. Hän vieläpä kuvittelee, että sattuma lähettää hänelle toverin - aivan kuin nyt minut, mutta eipä minusta taitaisi olla Perjantaiksi."[20] Cesar nauroi edelleen valloittavaa nauruaan - se tarttui minuun vähitellen ja aloin itsekin nauraa. Oli totta, että minä olin nyt Perjantain osassa. Minusta ei ollut kolonisoijaksi. Perjantait olivat nousseet puoli-ihmisen roolistaan ja olivat nyt typerien valkoisten pelastajia. (Näin ajattelin tuolloin, nyt minun täytyy myöntää, että ajatuksessa on edelleen jotain kolonialistista, koska siinä edelleen valkoinen ja musta asetetaan samaan suhteeseen - valloitussuhteeseen - toisiinsa nähden. Mutta joka on joskus joutunut autiolle saarelle, tietää, ettei silloin ajatelluista ajatuksista voi asettaa tuomiolle.)

Cesar kertoi minulle, että en ollut kaukana mantereesta. Lähellä oli muutama saareni kaltainen saari, mutta niiden takana oli manner. Cesar kertoi minulle myös, että meidän laivamme oli uponnut, kuten olin pelännytkin, mutta että suurin osa matkustajista oli saatu pelastettua.

"Mutta kuka on vienyt takkini?" kysyi Cesarilta. Kerroin hänelle jutun irtotakistani. Cesar nauroi taas ja kertoi, että hän oli nähnyt joukon nuoria poikia soutaneen poispäin saarelta ja että yhdellä oli ollut yllään liian suuri punainen takki. Minulla ei ollut sydäntä enää olla vihainen, vaikka olinkin pelännyt niin paljon. Kysyin myös kallion laelta löytämistäni luista, höyhenistä ja nuotiosta, joita olin luullut rituaalimenojen jäänteiksi. Cesar nauroi taas ja kertoi paistaneensa ja syöneensä siellä muutama päivä aiemmin linnun.

Lopulta kävi niin (hivenen tylsästi), että Cesar souti minut mantereelle, jonne ei todellakaan ollut pitkä matka. Cesar vei minut samaan hotelliin, jonne laivamme muut matkustajat oli viety odottamaan vaihtoehtoista kuljetusta joko kotiin tai päämääränsä, jos he sinne vielä halusivat mennä. Minut otettiin ilolla vastaan, jopa kalvakas englantilainen nainen oli iloinen nähdessään minut. Olin itsekin iloinen, koska nyt tajusin, että minä olin oppinut jotain saarellani. En ollut enää levoton, en enää mässäillyt sillä, että ihmiset ympärilläni olivat niin ideologian läpitunkemia.[21] Romanttinen haave oli tullut todeksi: minä olin parantunut saarellani, ja vaikka en ollut saanut matkani aikana kerättyä valtavia omaisuuksia Crusoen tavoin enkä pystynyt perustamaan saarelleni minkäänlaista siirtokuntaa[22], pystyin keskittymään uuteen kirjaani entistä kiinteämmin ja paremmin. Olin tyytyväinen omaan elämääni ja päätin, että jos tuntisin taas levottomuutta, lähtisin Cesarin oppiin saarelleni.

LÄHTEET

Althusser 1969/1984
Louis Althusser: Ideologia ja ideologiset valtiokoneistot, teoksessa Althusser 1975/1984.

Althusser 1975/1984
Louis Althusser: Ideologiset valtiokoneistot. Suom. Leevi Lehto ja Hannu Sivenius. Kansankulttuuri/Vastapaino: Jyväskylä 1984.

Ballantyne 1858/1972
R.M. Ballantyne: Korallisaari. Suom. Irja Ratia. 4. painos. WSOY: Porvoo 1972.

Barker 1984
Francis Barker: The Tremulous Private Body. Essays on subjection. Methuen: London 1984.

Barthes 1970/1980
Roland Barthes: Where to Begin?, teoksessa Roland Barthes: New Critical Essays. Transl. by Richard Howard. Hill and Wang: New York 1980.

Baudelaire 1887/1984
Charles Baudelaire: Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Suom. Eila Kostamo. 2. painos. Otava: Helsinki 1984.

Berman 1982/1989
Marshall Berman: All That Is Solid Melts Into Air. The Experience of Modernity. 4th impr. Verso: London 1989.

Defoe 1719/1988
Daniel Defoe: Robinson Crusoe. Suom. V. Hämeen-Anttila. Tarkistettu suomennos. 7. painos. WSOY: Porvoo 1988.

Hall 1992
Stuart Hall: Kulttuurin ja politiikan murroksia. Toim. Juha Koivisto, Mikko Lehtonen, Timo Uusitupa ja Lawrence Grossberg. Vastapaino: Tampere 1992.

Hirn 1928
Yrjö Hirn: Valtameren saari. Suom. I. Havu. Otava: Helsinki 1928.

Kylmänen 2001
Erkki Kylmänen: Lehtosen minät ja isät, teoksessa Nummelin & Lehtimäki (toim.) 2001.

Leacock 1923
Stephen Leacock: Pukinsorkka. Romaaniparodioja. Suom. Uuno Kailas. Gummerus: Jyväskylä 1923.

Lehtonen 1990
Mikko Lehtonen: Matkaan, sarastuksen leimuavat profeetat! Kulttuurivihkot 2:1990.

Lehtonen 1994
Mikko Lehtonen: Kyklooppi ja kojootti. Subjekti 1600-1900-lukujen kulttuuri- ja kirjallisuusteorioissa. Vastapaino: Tampere 1994.

Lehtonen 1995
Mikko Lehtonen: Pikku jättiläisiä. Maskuliinisuuden kulttuurinen rakentuminen. Vastapaino: Tampere 1995.

Lehtonen 1999
Mikko Lehtonen: Subjektin vaellus. Bunyanista Barthesiin. Vastapaino: Tampere 1999.

Lehtonen 2000
Mikko Lehtonen: Aasinsiltoja. Harmittomia sivumielteitä. Vastapaino: Tampere 2000.

Moretti 1987
Franco Moretti: The Way of the World. Bildungsroman in European Culture. Verso: London 1987.

Nummelin & Lehtimäki (toim.) 2001
Juri Nummelin ja Markku Lehtimäki (toim.): Ei mies tapa eikä naiseen huku. Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 60. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki 2001.

Siivonen 1994
Timo Siivonen: Modernin elämän maalarit. Kulttuuritutkimus 3:1994 (vol. 11).

[1]Lehtonen 1990. En ole kyennyt mistään löytämään tämän viitteen lähtökohtaa - ilmeisesti ja todennäköisesti se on jokin etymologinen sanakirja englannin kielestä. Bruce Chatwin on esittänyt romaanissaan Songlines vastaavanlaisen ajatuksen kirjoittaessaan seuraavaa (lisää). Matkustamisesta tulee Lehtosen mukaan 1700-luvun loppua lähestyttäessä esteettinen kokemus, kun se on sitä aiemmin ollut vain ja ainoastaan käytännöllinen ja äärimmäisen hankala kokemus. Lehtonen siteeraa mm. Eric Hobsbawmia, jonka mukaan ennen Ranskan vallankumousta ihmisten elinpiiri oli hyvin rajattu: suuri osa ihmisistä kuoli seudulla, jolla oli syntynyt. - Kohdasta huomaa myös sen, kuinka Lehtonen on kiinnostunut sanojen etymologiasta ja käsitteiden historiasta. Hän kirjoittaa Kykloopissa ja kojootissa seuraavasti: Käsitteet ovat diskurssien historian tiivistymiä: diskurssit ikään kuin kiteytyvät niissä. Samalla käsitteet asettavat rajoja diskurssille. [---] Käsitteissä teoreettiset diskurssit myös ylittävät omat rajansa, siirtyvät syntymaastostaan toisiin teorioihin ja tieteisiin. (Lehtonen 1994, 42-3)

[2]Tämä todella on ollut matkustamisen tarkoitus 1700-luvun lopusta ja romantikoista 1900-luvun massaturistikokemuksiin asti: matka parantaa ihmisen, koska siten hän pääsee eroon tukahduttavaksi koetusta sivilisaatiosta. Tämä selvenee, mitä enemmän Lehtosen matka syvenee ja mitä enemmän pystyn keräämään asiaa koskevia tietoja nootteihini.

[3]Lehtonen viittaa Jules Vernen romaanidilogian Kapteeni Grantia etsimässä ja Kapteeni Grantin lapset erikoislaatuiseen sivupäähenkilöön, ranskalaiseen tiedemies Paganeliin, joka vimmatun seikkailun keskellä aina tietää sanoa jotain kunkin seudun ominaislaadusta ja näin säilyttää tiedemiehen - sanoisinko - manttelinsa. Viitasta Verne ei tosin puhu, joten se on Lehtosen omaa keksintöä. Mielenkiintoinen ristiriita sinänsä: Lehtonenhan jatkuvasti hylkää kertomuksessaan tuon viitan poisheittämisen.

[4]Tämä oli Lehtoselle tuttu teema sinä aikana, jolloin arvelen matkan tapahtuneen. Kirjassaan Pikku jättiläisiä (1995) hän kirjoittaa pitkään ja innostavasti, itse asiassa koko kirjan innostavimman tutkimuksen, Jules Vernen romaaneista Merten alitse, Kapteeni Nemo ja Nautilus. Lehtonen kirjoittaa mm. seuraavaa: "[---] meri on sekä alkuperä että päämäärä, joka esittäytyy jonkinlaiseksi äidinkohduksi. [---] merestä puhutaan runsaudensarvena ja aarreaittana [---]. [---] meri esittäytyy kertoja-Aronnaxille esteettiseksi objektiksi." (Lehtonen 1995, 60)

[5]Lehtonen (1995, 76) siteeraa Vernen romaania kohdasta, jossa kapteeni Nemo esittelee alustaan seuraavasti: "Se on hyvin pitkänomainen, päistään keilamainen lieriö ja muistuttaa selvästi sikaria [---] sen köli on [---] riittävän pitkä ja sen keulakyljet kyllin loivat, jotta työnnettävä vesi väistyy helposti, vähääkään haittaamatta aluksen kulkua."

[6]Ranskalainen filosofi Louis Althusser toi tämän ajatuksen kenties ensimmäisenä 1969 julkaisemassaan kirjoituksessa Ideologiset valtiokoneistot. Althusser sanoo:
[---] ideologia "toimii" tai "työskentelee" "rekrytoimalla" tai "kutsumalla" subjekteja yksilöiden keskuudesta (se rekrytoi heidät kaikki), taikka "muuntaa" (kaikki) yksilöt subjekteiksi juuri tällä operaatiolla, jota nimitämme kutsumiseksi ja jonka mallina voi pitää kaikkein tavanomaisinta poliisin (tai jonkun muun) kutsuhuutoa: "Hei te siellä!" (Althusser 1969/1984, 129)Althusseria on sittemmin paljon kritisoitu siitä, kuinka hän kuvaa subjektit lähes passiivisiksi toimijoiksi, kun nämä kuitenkin jatkuvasti jäsentävät maailmaa, hyväksyvät siitä osia, hylkäävät toisia ja tekevät valintoja. Stuart Hall on kutsunut tätä valintojen tekemistä sisään- ja uloskoodauksiksi. (Ks. Hall 1992.) Voi ajatella, että Lehtosen kuvaama "kalvakka englantilaisnainen" ei hylkää psykoanalyysia siksi, että se horjuttaisi hänen omaksumaansa patriarkaalista ideologiaa, vaan siksi, että hänelle sopii, että patriarkaalinen ideologia pitää sitä rivona. Miksi näin on, ei tietysti selviä Lehtosen melko summittaisista merkinnöistä.

[7]Vielä v. 1995 kirjoitettiin yleensä 'ali- tai piilotajuinen', mutta tiedän Lehtosen olleen jo pitkään sitä mieltä, että 'tiedostamaton' on poliittisesti korrekti tapa, koska sitä käytettäessä ei oleteta, että mielen kerrostumista jotkin olisivat alempana kuin toiset. Kielitoimiston ehdotuksestahan v. 2002 siirryttiin käyttämään ainoastaan termiä 'tiedostamaton'.

[8]Lehtonen tarkoittaa varmasti Alastoman sydämeni XXX merkintää, jossa Baudelaire kirjoittaa:
Miksi meren katseleminen tuottaa niin loputonta ja ehtymätöntä mielihyvää?
Siksi että meri tarjoaa samalla kertaa rajattomuuden ja liikkeenmielteen. Kolme tai kolme ja puoli peninkulmaa edustaa ihmiselle äärettömyyden sädettä. Siinä on äärettömyys pienoiskoossa. Mutta mitä se merkitsee, jos se riittää johdattamaan mieleen koko äärettömyyden? Kuusi tai seitsemän peninkulmaa (maan ympärysmitasta), kuusi tai seitsemän peninkulmaa vellovaa nestettä riittää antamaan ihmiselle suurenmoisimman kauneuselämyksen mitä nämä katoavat asuinsijat voivat hänelle suoda. (Baudelaire 1887/1984, 79)Analysoin tätä ja Lehtosen kirjoitusta seuraavissa alaviitteissä lisää.

[9]Deborden Shakespeare-travestiaa en ole kyennyt löytämään mistään. Debord viittaa hupsulla tietysti Raoul Haussmanniin, joka 1840-luvulla Napoleon III:n alaisuudessa suunnitteli Pariisin bulevardit, jotka vasta tekivät kaupungista Baudelairen ihasteleman väkijoukkojen kokouspaikan. Selvää on myös se, että Haussmannin suunnitelma, jonka tarkoitus oli taata suurien sotajoukkojen esteetön kulku Pariisin kaduilla, mahdollisti aikanaan myös polkupyörän ja auton keksimisen ja käyttöönoton. (Ks. esim. Berman 1982/1987, 150-3, 158-9.)

[10]Tämä viittaa Baudelairen toiseen merkintään, jossa hän sanoo mm. näin:Loputon ja salaperäinen ihastus jonka vallassa katselee laivaa, varsinkin liikkuvaa laivaa, selittyy luullakseni ensinnäkin esineen säännöllisyydestä ja symmetrisyydestä, jotka ovat ihmishengen perustarpeita siinä missä moninaisuus ja harmoniakin [---]. (Baudelaire 1887/1984, 32)

[11]Tämä on käsikirjoituksen bibliografisesti merkittävin kohta, koska se viittaa suoraan Aasinsiltojen assosiaatioiden välissä virtaavaan analyysiin Baudelairen meritekstistä. Lehtonen kirjoittaa:
Baudelairen 'minälle' (toistan vielä kerran: lainausmerkit, koska minä ei ole koskaan suoraan ruumiillinen ja aktuaalinen minä, vaan enemmänkin minä, jonka sanotaan tekevän jotain, ts. diskurssin kohde) meri on vastapaino sille, mikä tekee kaupungista niin verrattoman. Meri on kohut [sic], johon vertautuvat niin melkein taivaallinen äärettömyys, niinikään uskonnollinen, liki mystinen symmetria (Isä, Poika hänen oikealla puolellaan ja Pyhä Henki), kuin myös niitä kulkeva laiva, jonka rauhoittava huojuminen takaa Baudelairen 'minälle' ekstaattisen 'maskuliinisuuden' kokemuksen. (Lehtonen 2000, 136-7)Minun ei tarvinne huomauttaa, että Aasinsilloissa Lehtonen oli kaikkein lähinnä häneen suuresti vaikuttanutta Roland Barthesia (tämänhän kerrotaan sanoneen, että hän kirjoitti tärkeimmät oivalluksensa lausemerkkien sisälle). Kylmänen (2001, 34) huomauttaakin, että Barthesin vaikutus on samaan aikaan subjektin häivyttämistä että tekijyyden tunnistavaa isyyden ihailua.

[12]Tätä summittaista listaa kannattaa verrata esimerkiksi Gulliverin retkien päähenkilön kuvaukseen matkustamisensa syistä:
Isäni lähetti minulle toisinaan pieniä rahasummia, jotka käytin perehtyäkseni merenkulkuoppiin ja muihin matkustelemaan aikoville hyödyllisiin matemaattisiin tieteisiin; uskoin näet varmaan kohtalonani olevan joutua ennemmin tai myöhemmin retkeilemään. [---] Kelpo mestarini Bates kuoli pari vuotta sen [Lontoon muuttamisen jälkeen - JN] jälkeen, ja kun ystäväpiirini oli pieni, alkoivat tuloni vähentyä [---]. Neuvoteltuani vaimoni ja eräiden tuttavien kanssa päätin lähteä jälleen merille. (Swift 1726/1953, 3-4)
Daniel Defoen Robinson Crusoessa puolestaan kerrotaan näin:
Pojista kolmantena ja mihinkään ammattiin harjaantumattomana aloin jo varhain haaveilla matkoista. [---] minä en tahtonut tyytyä mihinkään muuhun kuin merimiehen ammattiin. Tämä mielihaluni johti minut niin lujasti vastustamaan isäni tahtoa ja käskyjäkin sekä kaikkia äitini ja ystävieni rukouksia ja suostutteluja, että viehtymyksessäni tuntui olevan jotakin sallimuksenomaista suorastaan viemässä minua edessä oleviin kärsimyksiin. (Defoe 1719/1988, 9-10)
Näitä molempia katkelmia voi verrata R.M. Ballantynen Korallisaaren alkuun, jossa näkyy jo se, kuinka nämä kohtalonomaiset piirteet muuttuvat 1800-luvun puolenvälin jälkeen melkein itsestäänselvyyksiksi. Ballantynen päähenkilö, Ralph Vaeltaja, nimittäin sanoo:
Vaeltaminen on aina ollut ja on vieläkin suurin intohimoni, mieleni ilo ja elämäni auringonpaiste. Lapsena, nuorukaisena ja miehuuden ikään päästyänikin olen ollut kulkuri. Mutta en ole tyytynyt samoilemaan vain oman isänmaani metsäisissä notkelmissa ja vuorennyppylöillä, vaan olen innostuneena kulkenut koko maailman ristiin rastiin. (Ballantyne 1858/1972, 5)Lehtonen oli kirjoittaessaan käsikirjoitusta - sikäli kuin hän kirjoitti sen samana vuonna kuin kertomus käsittääkseni tapahtuu - 39-vuotias eikä siis enää mikään nuori seikkailunhaluinen mies. Swiftin katkelmassa havaitaan, että matkustaminen on nuoren miehen kohtalo, jolle ei voi sanoa vastaan. Crusoe tuntuu sanovan samaa, vaikkakaan hänen päätöksessään ei ole minkäänlaista käytännöllisten hyötynäkökohtien huomioonottamista. Ballantynen kirjassa Ralph Vaeltaja taas lähtee matkalle, koska hän haluaa niin. Lehtosen käsikirjoituksessa manataankin esiin Defoeta ja Swiftia uudempia diskurssikäytäntöjä. Tarkoitan tässä romantiikkaa - Swiftillä ja Defoella näkyy vielä puritanismin vaikutus (Crusoen kohdalla tämä on erityisen selvää, kun Crusoe tarkkailee saartaan vain asuttamisen ja viljelyn kannalta, ei siis kontemplaation tai esteettisen kokemuksen). Kun tapahtuu se diskursiivinen murros, jossa työtä tarkoittavasta 'travail'-sanasta tulee matkustamista tarkoittava 'travel', matkustamisesta tulee sisäisen kasvamisen, esteettisen kokemuksen ja subjektivoitumisen tarkoitus ja kuvaus. Miten tämä muutos on tapahtunut? Osansa on esimerkiksi Rousseaulla, jonka Defoen romaania kohtaan tuntema ihailu on hyvin tunnettua: Rousseau siirsi Robinson Crusoen kuvitellut piirteet pitkälle tulevaisuuteen. Crusoen kasvusta - joka on olennaisesti kasvua kapitalistiksi ja pääoman herraksi, jollaista Rousseaun jäljillä suuri osa romantiikkaa ryhtyi sittemmin vastustamaan - tulee olennaisesti henkistä kasvua. Miten Lehtonen, romantiikan suuri kriitikko, sitten sopii tähän? Huonosti, ja voikin epäillä, että tekstin lajityyppi ja geneeriset välttämättömyydet ovat ohjanneet hänen kynäänsä - jos näin nyt voidaan sanoa.

[13]Lehtonen viitannee tässä Francis Barkeriin, jonka vaikeaselkoisessa kirjassa The Tremulous Private Body esiintyy ajatus siitä, että modernilla ajalla - Hamletin, Baconin, Descartesin ja Moliéren ajalla - lihasta tulee sana, ts. diskurssin kohde. (Ks. Barker 1984.) On vaikea sanoa, miksi Barker on tullut Lehtosen mieleen tässä kohdassa - se saattaa olla vain hätäisen muistikuvien ylöskirjaamisen synnyttämä assosiaatio. Kuten huomataan, Lehtonen ei juuri ole vaivautunut selittämään päähänpistojaan, mikä on hiven omituisessa ristiriidassa hänen julkaistujen kirjoitustensa kanssa.

[14]Melko tuoreessa Kyklooppi ja kojootti -kirjan kritiikissään Timo Siivonen väittää, että juuri tähän erheeseen Lehtonen lankeaa. Siivonen kirjoittaa:
[---] Lehtosen ajattelun perustana oleva repressiohypoteesi on itsessään osa modernin dualismeilla lepäävää diskurssia [---]. Psykoanalyyttiseen viitekehykseen tukeutuva repressiohypoteesi uusintaa sisäisen ja ulkoisen, subjektin ja objektin välisen dualismin, sillä ruumiillisuus artikuloituu väistämättä tällaisessa diskurssissa sisäisyyteen, jonka ulkoinen sitten tukahduttaa. (Siivonen 1994, 20)
Siivonen nimittäin väittää, että Lehtosen "narratiivi" olisi Kykloopissa ja kojootissa nostalginen. Hän sanoo:
Toistuvasti Lehtonen tulkitsee modernia pelkästään hajoamisen, halkeamisen, purkautumisen ja jakautumisen metaforilla, jolloin hänen omaan diskurssiinsa hiipii kuin huomaamatta tietty kaipuu esimoderniin eheyteen, jonka moderni on hajoittanut. Tällaiset metaforat viittaavat väistämättä jonkin menneessä olleen eheän ja alkuperäisen menettämiseen ja nykyisyydessä vallitsevaan vieraantumiseen. Lehtosella moderni rakentuu ruumiillisuuden tukahduttamisen kautta, jolloin ruumiillisuus saa implisiittisesti autenttisuuteen ja luonnollisuuteen viittavia merkityksiä. (sama, 19)

[15]Samaan johtopäätökseen - tosin ilman vastaavaa matkaa ja haaksirikkoa - tuli myös Roland Barthes, kun hän kirjoittaessaan Jules Vernen Salaperäisestä saaresta, toteaa Robinson Crusoeen viitaten, että
Robinson-myytissä alun myrsky ei ole ainoastaan looginen elementti, joka selittää haaksirikkoisten eksymisen, vaan se on myös symbolinen elementti, joka kuvaa vallankumouksellista kurjuutta, yhteiskunnallisen ihmisen muutosta alkuperäiseksi ihmiseksi (Barthes 1970/1980, 83) Myrsky, joka heittää päähenkilön tai -henkilöt autiolle saarelle, mahdollistaa toisin sanoen näiden irrottautumisen yhteiskunnasta: hurja luonnonilmiö - voisi kenties sanoa 'subliimi' - parantaa ihmisen voittamalla ihmisen vääristyneen luonteen. Näin kammottavasta luonnosta tulee hyväksyttävä, koska se tekee ihmisestä entistä paremman.

[16]Yleinen harha on ollut kuvitella, että Defoen romaani olisi ollut ensimmäinen laatuaan. Harhaan sortui myös Helsingin Sanomain Jukka Petäjä kirjoittaessaan 26.11.1995 Umberto Econ romaanista Edellisen päivän saari (1994); hän sanoi, että romaani "rakentuu pilalle, jossa romaanin historia saa uuden juoksun", koska se sijoittuu vuoteen 1643, jolloin Defoen kirja ei ollut vielä ilmestynyt eikä, Petäjän mukaan, robinsonadeja ollut vielä olemassa. Robinsonadien historia lähtee ajalta 400 eaa., jolloin Sofokles kirjoitti tragediansa Philoktetes. Siinä sankari jätetään yksinäiselle saarelle. Muita ennen Defoeta vaikuttaneita robinsonadien kirjoittajia voi luetella: Baltasar Gracían, Grimmelshausen, Marivaux ja Hendrik Smeeds, jonka kirja Krinke Kesmeksen seikkailuista ilmestyi vain yksitoista vuotta Robinson Crusoeta aiemmin. Defoen jäljittelijöitä on lukuisampia: Jules Verne tietysti kuuluisimpana ja lukuisimpine muunnelmineen, R.M. Ballantyne (Korallisaari), Robert Louis Stevenson, Rousseau, Tennyson, Joachim Heinrich Campe (Robinsoe Crusoe der jüngere, 1779-80), Johann David Wyss (Robinsonin perhe, 1812-3), kapteeni Marryat, Paul Gauguin, August Strindberg , William Golding ja Michel Tournier. (Ks. esim. Hirn 1928, joka ei luonnollisestikaan mainitse Goldingia ja Tournieria.) Huomionarvoinen parodioija on kanadalainen Stephen Leacock, jonka tarina Kamala merimatka päättyy seuraavasti:
Minä vietin siellä [saarella - JN] surkeaa elämää, söin hiekka ja soraa ja verhosin itseäni kaktuskasveilla. Vuodet kuluivat. Mutta hiekkaan ja mutaan rajoittuva ruokajärjestys heikonsi vähitellen vankkaa ruumiinrakennettani. Minä sairastuin. Minä kuolin. Minä hautasin itseni. Minä soisien kaikkien, jotka kirjoittavat meriromaaneja, tekevän niin. (Leacock 1923, 144)Lehtonen liittyy robinsonadien sarjaan melkein ihailtavalla yhdenmukaisuudella.

[17]Ei erikseen tarvinne mainita, että tämä todellakin on vähintään piilevä tarkoitusperä Lehtosen kaikissa kirjoissa, eritoten Kykloopissa ja kojootissa, Pikku jättiläisissä ja Subjektin vaelluksessa, mutta se vilahtaa myös Aasinsiltoja-teoksen villeissä assosiaatioissa. (Ks. lähteet.)

[18]Liekö tämän epätoivon tuloksena Pikku jättiläisien henkilökohtaisuus, se, josta Lehtonen itse sanoo näin: "Tehdessäni tätä kirjaa en ole ollut mitenkään kohteeni ulkopuolella, vaan kirjoittanut myös itselleni, saadakseni jotain selkoa siitä, kuka olen." (Lehtonen 1995, 9)

[19]Roland Barthesin mukaan robinsonadit vaativat, että saari on autio, koska robinsonadit ovat työn tekemisen kuvauksia. Muiden ihmisten läsnäolo saarella tekisi tämänkaltaisen diskurssin tyhjäksi. Barthes kirjoittaa:
[---] Robinson Crusoe ja Jules Vernen haaksirikkoiset [teoksessa Salaperäinen saari - JN] kokevat samaa muitten ihmisten pelkoa, tunkeilijoitten, jotka tulemalla esiin vaarantavat taidonnäytteiden [aution saaren asuttamisen - JN] etenemistä, diskurssin puhtautta: mikään inhimillinen (paitsi ryhmän sisällä) ei saa häivyttää Työkalun loistavaa voittoa [---]. (Barthes 1970/1980, 83)Robinson Crusoessa muiden ihmisten läsnäolo ja mahdollinen apu tekisi sankarista naurettavan eikä hän enää olisi niin urhea. Perjantai, Crusoen intiaaniapuri, tulee mukaan vain, jotta Crusoen yhteiskuntakelpoisuus, hänen kykynsä siviloida, asettua supersubjektiksi (termi on Althusserin), kävisi ilmi.

[20]Cesar näyttäisi siteeraavan ihailtavasti vuoropuhelua Jules Vernen romaanista Kapteeni Grantia etsimässä. Mainittu tiedemies on tietenkin jo esiintynyt Paganel, joka todellakin sanoo, että autiolla saarella voi olla onnellinen. Lady Helena, eräs romaanin naispuolisista sankareista, saa Paganelin pään käännytettyä ja tämä myöntää lady Helenan perustelut oikeiksi. Lady Helena nimittäin sanoo:
Ihminen on luotu seuraan, ei yksinäisyyteen. Yksinäisyys johtaa epätoivoon, se on vain ajankysymys. Saattaa olla että ensi alussa elämän välttämättömien tarpeiden tyydyttäminen täyttää kokonaan Robinsonin mielen, mutta myöhemmin, kun hän tuntee olevansa ypöyksin, kaukana kaikista samankaltaisista olennoista, voimatta toivoa enää koskaan näkevänsä kotimaataan ja rakkaitaan, mitä hän ajatteleekaan ja mitä hän kärsii! (Verne 18/1970, 186)Kohtaus on jossain määrin polyfoninen eikä kummankaan - Paganelin tai lady Helenan - mielipide nouse hallitsevaksi. Tämä on muutoinkin Vernen romaanien piirre, johon ei ole riittävästi kiinnitetty huomiota.

[21]Tämä on kuin suora lainaus siitä, mitä Franco Moretti sanoo Bildungsromanin sankarista (ja myös Robinson Crusoesta). Morettin mukaan kehitysromaanin sankarin on voitettava kaksi piirrettä itsessään, jotka estävät häntä kehittymästä yhteiskuntakelpoiseksi subjektiksi. Ensimmäinen on kiihkeys ja levottomuus, jotka estävät häntä kiinnittymästä yhteen elinympäristöön ja tekevät hänestä vaeltajan. Toinen on kiihkeys, joka aiheuttaa ympäröivän maailman merkityksillä mässäilyä. (Moretti 1987, 46) Näiden kahden ominaisuuden voittaminen tarkoittaa sankarille mielikuvituksen hallintaa ja hän voi astua yhteiskuntaan kahtalaisena subjektina, sekä yhteiskunnan alamaisena että oman maailmansa itsenäisesti luovana yksilönä. (Subjektin kaksoismerkityksestä ks. esim. Lehtonen 1994, 106-8, 128-30.)

[22]Ks. Defoe 1719/1988, 331-3.

Kirja-alesta

Tämä on varmaan liian pitkä, ja minun olisi pitänyt tietää enemmän kirjamarkkinoista ja muusta, mutta kun isä aikoinaan pyysi, niin väsäsin nopeasti tämmöisen kolumnintyyppisen tekstin kirja-alesta Satakunnan Työhön, jossa isä vielä silloin oli töissä. Toisaalta kirja-ale on vielä enemmän mennyt kuvailtuun suuntaan ja tämänvuotinen oli melkeinpä fiasko, ainakin Akateemisen kannalta (lukuun ottamatta upeaa 25 eurolla mukaan lähtenyttä kirjaa Lahden arkkitehtuurista, sen alkuperäinen hinta oli lähes satanen).

Vuosi oli ehkä 1997 tai 1998. Meillä ei joko ollut nettiyhteyttä kotona tuolloin tai se oli poikki ja juoksin epätoivoisesti yliopistolle johonkin epämääräiseen mikroluokkaan ja lähetin jutun. Oli myöhäinen talvi-ilta, viikolla juuri ennen perinteistä kirja-alen aikaa. Jos kirjoittaisin tällaisen jutun nyt, se olisi kaksi kolmannesta lyhyempi.

Kirjojen alennusmyynti on ansoitettu

Jokakeväistä kirja-alea on jo pitkään mainostettu kirjanlukijan paratiisina: lukemattomia kirjoja halvemmalla kuin koskaan!

Kirjojen halpuus on suhteellinen käsite. Jos kirja maksaa kahdeksankymppiä, on vaikea sanoa, mikä siinä on halpaa. Löytöjä tietysti tekee - itse ostin laajan ja hyvin tehdyn näköisen amerikkalaisen sanomalehtisarjakuvan hakuteoksen kolmellakymmenellä markalla. Jos joskus keksin kirjalle käyttöä, se on hintansa väärti - vielä en ole keksinyt.

Missään nimessä en keksi käyttöä kaupan laareissa kaksi vuotta seilanneelle englanninkieliselle historiateokselle, joka on maksanut uutena 455 mk ja joka alennusmyynnissä maksaa 235 mk. Mikä ettei: jos teosta todella tarvitsee ja on aikonut sen hankkia, alennus on hyvä.

Internetin aikana tämäkin ongelma alkaa poistua: amerikkalainen Amazon ja suomalaiset Meteori ja Bokus pystyvät myymään akateemisetkin kirjat melkein puolet halvemmalla kuin suomalaiset kirjakauppaketjut, joille tulee logistisia kustannuksia enemmän kuin soisikaan.

Rahaa kirja-alessa saa siis palamaan. Löytöjä todella tekee, mutta varuillaan saa olla, ettei hötkyile ja sorru kirjakauppojen asettamiin ansoihin.

Ansoista nimittäin on puhuttava. Kirja-ale ei ole entisensä.

Ennen muinoin kustantajat todella pitivät myymättömiä kirjoja varastossa vuositolkulla, josta ne sitten kaivettiin esiin ja myytiin antikvariaattihintojakin halvemmalla. Yksittäiskappaleita oli runsaasti, joukossa oli harvinaisuuksiakin. Tämä on kirja-alen alkuperäinen tarkoitus ja pitäisi olla vieläkin.

Tilanne on nykyään vähän erilainen. Kirjoja myydään runsaasti ja usein huomattavan halvalla, mutta aina ei voi oikein puhua kirjojen alennusmyynnistä. Kirjakaupat ja kustantajat nimittäin teettävät alennusmyyntiä varten halpoja uusintapainoksia - niitä ei siis ole ollut saatavilla aikaisemmin millään hinnalla, joten alennusmyyntihinta on oikeastaan niiden ainoa varsinainen hinta.

Jotkut kirjakaupat jopa panttaavat näitä kirjoja - tämän vuoden esimerkkinä Eusebiuksen kirkkohistoria. Jo 300-luvulla kirjoitetusta ja suomeksi 1930-luvulla julkaistusta teoksesta otettiin viime vuonna pehmeäkantinen uusintapainos (55 mk), jota ei voinut ostaa tällä välillä ollenkaan ja jota taas tänä vuonna sai 55 markalla. Jos puhe todella olisi alennusmyynnistä, kirjan hinnan olisi pitänyt olla 25 mk.

Sama tilanne on myös ulkomailta tuotujen kirjojen kohdalla, varsinkin taidekirjojen. Akateeminen kirjakauppa myi ainakin Turun myymälässään lukuisia yleistajuisia, mutta laadukkaita taiteen historiaa käsitteleviä kirjoja. Kirjojen hinta oli 50 mk. Olin jo hamstraamassa kaikki arkkitehtuuria käsittelevät kirjat, kun huomasin, että kirjoissa oli vielä kiinni alkuperäiset hintalaput. Noin seitsemän puntaa. Pikainen laskutoimitus: noin 60 mk, vain hiukan enemmän kuin kaupan tarjoama alennushinta. Päätin, etten suostu tähän ja pistin kirjat pois. Tuntia myöhemmin ne olivatkin melkein kaikki menneet.

Tässä ei tietysti ole mitään vikaa. Hyvä vain, että ihmiset ostavat kirjoja. Alennusmyynneissä ihmiset innostuvat niin herkästi, että he ostavat paljon muutakin, ihan täyteen hintaan. Saattavatpa ostaa jotain hyvääkin ja sellaista, mitä he eivät muuten huomaisi. Välillä vain tuntuu siltä, että alennusmyynnin huuma on niin suuri, että kriittisyys unohtuu. Kaikki vaikuttaa halvalta, vaikka se olisi sitä vain näennäisesti. Tai pikemminkin se on järjestetty näyttämään halvalta.

Alennusmyyntien liepeiltä on muutakin ihmeteltävää. Kirjakaupat ilmoittavat, että ne tekevät parhaat tuloksensa jouluna ja alennusmyynneissä. Mitä tämä kertoo kirjallisesta kulttuurista?

Ensinnäkin se kertoo sen, että ihmiset eivät oikeasti halua ostaa kirjoja. Kirjoja myydään silloin, kun ne ovat (olevinaan) halpoja ja kun niitä annetaan lahjaksi (mikä ei takaa, että niitä luetaan). Tämä johtaa ainakin siihen, että ihmiset ostavat paksuja kirjoja, koska saa joko halvemmalla (59 mk 600 sivusta on halvempi kuin 59 mk 250 sivusta) tai saa enemmän. Kustantajat tietävät tämän - uusin trendi on se, että kirjojen kokoa kasvatetaan paksulla paperilla, isolla kirjasinkoolla ja leveillä marginaaleilla. Nyt ihmiset luulevat, että he lukevat pidempiä tarinoita. He luulevat myös, että heidän lukunopeutensa on parantunut.

Vitsailut sikseen. Kirjoilla on Suomessa kova hinta (senkin jälkeen, kun kirjojen verotusta laskettiin), mutta onko mieltä siinä, että kirjakaupat saavat tulonsa siitä, että ne myyvät kirjoja kolmanneksella niiden alkuperäisestä hinnasta? Miksei kirjoja alunperinkin myydä sillä hinnalla? Osa vastausta on tietysti se, että Suomessa on edelleen kohtalaisen hyvä turvaverkko kirjantekijöille: kirjastokorvaukset muodostavat kolmanneksen kirjan hinnasta.

Mutta kun katsoo, mitä kirjoja alennusmyynneissä todella myydään, niin huomaa sen, että kirjat ovat melko uusia. Mitään todella vanhaa ei löydä - paitsi satunnaisesti ja silloinkin täytyy pitää kymmenen vuotta vanhaa kirjaa vanhana. Tarkoittaako tämä sitä, että kirjan - jonka tulisi olla pitkäikäinen eikä vain kauden kasvis - ikä on vain vuoden? Sen jälkeen se onkin valmis myytäväksi bulkkihintaan.

Vanhat alennusmyynnit toimivat toisin. Silloin kirjan ikä oli pidempi ja alestakin saattoi löytää vanhoja teoksia. Kustantajilla on edelleen varastoja, joskaan kirjat, joita niissä on, eivät aina ole kovin kiinnostavia. Voisi ne silti kaivaa esiin: ne voisivat hyvinkin piristää pitkään oudoilta tuntuneita alennusmyyntejä.

Teknodogma

Pikkujuttu, joka ilmestyi lyhennettynä Nytissä joskus 90-luvun lopussa. Lieneekö linkki enää olemassa?

Elektroninen rytmimusiikki järjestykseen

Yleisesti luullaan, että elektroninen rytmimusiikki eli tekno on yksitoikkoista jumputusta.
Väärin. Se on jotain vielä yksitoikkoisempaa.
Turkulaisissa Kommunistit- ja DDR Rhythm -yhtyeissä vaikuttava Jarmo Lundgren nimittäin kirjoittaa Dogma00-julistuksessa muun muassa näin:
01. Kaikkien musiikkiesitysten tahdin tulee olla 120-130 sykettä minuutissa. Koneet eivät sopeudu ihmisten tarpeisiin, mutta ihmiset mukautuvat koneiden tarpeisiin.
02. Musiikissa on vältettävä melodisia elementtejä. Vain yhtä sointua kerrallaan saa käyttää.
04. Ihmisäänet eivät ole sallittuja. Koneen avulla luotu puhe on sallittu.
08. Esiintyessään taiteilijan ei ole sallittua kiinnittää yleisön huomiota itseensä, vaan koneeseen.
Loppupäätelmä: 0A. Taiteilija, joka sitoutuu Dogma00-julistukseen, pyrkii eroon perinteisistä tavoista kommunikoida ihmisten kanssa.
Julistuksen esikuvaa ei tarvitse hakea kaukaa: Lars von Trierin Dogma95, jonka mukaan elokuvaohjaaja ei esimerkiksi saa käyttää kamerajalustaa eikä keinotekoista valaistusta. Julistuksen allekirjoittaneet pyrkivät vapauttamaan elokuvan krääsästä.
Jarmo Lundgren, onko Dogma00 parodiaa?
"Ei, se on pikimustaa pakastimenkylmää ironiaa. 00 ironisoi ääliöoptimistista informaatioyhteiskuntautopiaa, konemusiikkiskeneen liittyvää koneromantiikkaa ja koneellistumista yli päätään. Joka paikkaan leviäviä tietokoneita kannattaa pelätä ainakin hiukan."
"Dogma00 on myös manifesti paremman musiikin puolesta. Siitä, ottaako joku sen vakavasti vai ei, emme piittaa", sanoo Lundgren ja kehuu Kommunistit-yhtyeensä musiikkia, jota tehdään Amiga 500:lla.
Mitkä bändit sopivat julistukseen?
"Kommunistien lisäksi muutama nettiartisti sopii, esimerkiksi Virta (http://www.tuug.org/~f/modules/) ja Unidentified Sound Objects (http://www.sci.fi/~phinnweb/ finndiscog/others/USO/). Levyttäneistä bändeistä Aavikko täyttää aika monta vaatimusta."
Julistuksen voi allekirjoittaa virallisella Dogma00-sivulla (http://zap.to/dogma). Lundgren toivoo, että dogma leviää ympäri maailman.
Voi olla hankala homma. Julistuksen ”Service Pack 1” sanoo näin:
0B. Taiteilijat eivät ole enää olemassa ihmisinä.

Onni E. Helkiö: "Peli myöty"

BTJ Kirjastopalvelu julkaisi jokin aika sitten kirjasen Unohdetut kirjailijat, joka perustui aikoinaan Kulttuurivihkoissa ilmestyneisiin teksteihin, joissa yhdessä ystäväni Simo Kuusisen kanssa esittelimme vähän tunnettuja kotimaisia runoilijoita. Sarja ilmestyi nimellä Pieniä laulajia, jonka olisin suonut päätyvän kirjankin nimeksi. (Kirjaan on tulossa vielä ensi syksynä jatko-osa, joka laajentaa prosaisteihin.) Kirjasta jäi pois tällainen hauska tekstinpätkä, jossa Simon kanssa keskustelemme Onni E. Helkiön päättömästä "futuristisesta" runosta "Peli myöty".

Kiitos Helkiön löytämisestä kuuluu oikeastaan ystävälleni Arttu Manniselle, joka kauan kauan sitten osti Porin kaupunginkirjaston poistomyynnistä Valvoja-Aika -lehden sidottuja vuosikertoja, joita sitten selailimme ja silmiini osui Helkiön omalaatuinen teksti. (Vuosi oli ehkä 1987.)

Ensiksi runo (joka on, jos nyt oikein muistan, vuodelta 1919):

Imatralla
ikureitti:
veden alla
veren seitti!

Tähän lensin
ta'a naukan.
Rahat ensin
rujo raukan!

Saman loikan
syvän itse
ajoroikan
aituritse!

- Toki tääkö
tosi lunnas?
Onnen kunnas
oma pääkö?

Vero veljen
veren maasta:
"Pedon eljen
pese saasta!"

"Pese elki,
pilla maksa!
Ota telki,
okataksa!"

Tyrmän kahva,
tykös lähden.
Elon tähden
olen vahva.

Keskustelua Onni E. Helkiön runosta "Peli myöty"

Simo: Mielenkiintoinen runo, hämärä kuin mikä!
Juri: Olet oikeassa. Eihän tästä ota selvää pirukaan!
Simo: Aivan. Se on kuin vierasta kieltä ja pitäisi ensiksi kääntää suomeksi ennen kuin sitä alkaa analysoida. Se on siinä mielessä harvinainen suomalainen runo, että se on kertova ja se kertoo tarinan, josta ei tajua mitään. Onhan niitä muitakin hämäriä runoja, mutta ne eivät kerro välttämättä mitään tarinaa.
Juri: Vaan ne ovat lyyrisiä. Tämä on epiikkaa. Eeppinen runo, jonka kertomaa tarinaa ei ymmärrä. Jos tätä haluaisi analysoida, pitäisi ensiksi selvittää, mitä siinä kerrotaan.
Simo: Totta. On sääli, että Helkiö, joka pystyy luomaan tuollaisia kuvia kuin "veden alla / veren seitti", jotka ovat jopa järisyttäviä, muualla kirjassaan kirjoittaa tahattomasti koomisia säkeitä sellaisia kuin "Hattara lännestä käy, tuo Pohjanlahdelta viestit".
Juri: "Peli myöty" on kyllä vavisuttava runo ja tunnetta lisää se, ettei runosta ymmärrä mitään. Melkein kaikki muut kokoelman runot ovat tässä mielessä aivan yhdentekeviä, niiden merkitys on melkein itsestäänselvä. - Minulle on useasti tullut mieleen, että runo voisi kertoa alkoholismista. Siinä on sanoja, jotka arkijärjen mukaan voisivat viitata viinan juomiseen. "Naukka" voisi olla jotain, mitä naukkaillaan, säe "pilla maksa" voisi tarkoittaa, että maksa on pilalla. Mutta nämäkin ovat hyvin banaaleja merkityksiä.
Simo: Minusta tuntuu pikemminkin, että kyse on ryöstömurhasta. Joka tehdään hukuttamalla. Runon minä hukuttaa jonkun.
Juri: Tosin runon minä ei paljon puhu itsestään. Runossa on paljon kiertoilmauksia.
Simo: Runon sanasto on hyvin omituista.
Juri: Esimerkiksi säkeessä "Saman loikan / syvän itse / ajoroikan / aituritse" ei ole yhtään verbiä - tai ainakaan minä en ymmärrä, mikä sellainen voisi olla! Eihän se ole edes kokonainen lause!
Simo: 'Aituri' on jokin eläin, joka on aitauksessa, mutta joka haluaa pois laumasta. Ajan kielenkäytössä se tarkoitti myös poliittista aitojen ylitse hyppijää, toisin sanoen sellaista ihmistä, joka vaihtaa usein puolta. Outo on kuitenkin prolatiivi, 'aituritse' - Helkiö käyttää muutenkin paljon prolatiivia. Jossain runossa on sana 'niemitse'.
Juri: Ellei 'aituritse' sitten ole 'aitur-itse'. Ehkä tässä sanotaan, että jokin muukin kuin runon minä "lensi" - niin kuin edellisessä säkeistössä - eli teki saman loikan. Ja tämä joku on "ajoroikan" - mikä sekin sitten lie - aituri itse eli juuri se sama eläin, josta puhuit äsken. Jos se on poliittinen broileri.
Simo: Palatakseni tähän ryöstömurhateemaan: ensimmäinen säkeistö viitannee siihen, että Imatraan hukutetaan joku. Veden alla on verinen seitti, ilmeisesti jokin veristen tekojen vuo.
Juri: Imatrahan on Suomen Golden Gate, paikka, jossa on perinteisesti tehty paljon itsemurhia.
Simo: Niin aivan. Ja sitten runon minä kertoo "lentäneensä" - mitä sekin sitten tarkoittaa - tähän eli Imatralle ja sanoo sitten ryöstäneensä jonkun vammaisraukan: "Rahat ensin / rujo raukan!"
Juri: Mutta mikä tämä vammainen sitten olisi? - Sana 'naukka' viittaa juomisen, naukkailun, lisäksi minusta naakkaan, ehkä pelkästään foneemisista syistä, mutta myös lentämisen takia. Lentääkö se nyt sitten jonkin linnun takaa?
Simo: 'Naukka' on Lönnrotin ruotsi-suomi-sanakirjan mukaan 'niukka'-sanan synonyymi, se tarkoittaa toisin sanoen vähyyttä, karuutta ja vastaavaa. Sehän esiintyy vieläkin sanonnassa 'niukin naukin'.
Juri: Jolloin kyse on tietenkin siitä, että runon minän elämä on tähän asti ollut kurjaa. Hän on lentänyt naukan takaa, toisin sanoen hän on elänyt niukkaa elämää ja siksi hän on tullut eli lentänyt tähän ja ilmeisesti tekee ryöstömurhan.
Simo: Mutta tuo kolmas säkeistö on edelleen arvoituksellisin. Onko 'syvän' sama kuin sydän?
Juri: Vai onko se psykoanalyyttinen kuva sielun syvyyksistä? Jos ottaa tämänkin at face value: "syvän itse", siis jonkin syvän minuus? Ei sekään meitä kauheasti auta.
Simo: Ja sitten tulee ihan toisenlainen, selkeämpi säkeistö.
Juri: Huomaatko, että tässä vaihtuu säejako? Ensiksi loppusoinnut menevät kolmessa ensimmäisessä säkeessä ABAB, sitten tulee ABBA, sitten taas kaksi säkeistöä ABAB ja lopuksi taas ABBA. Mitä se sitten taas tarkoittaa? Helkiö oli runoteoreetikko, kyllä tässäkin on jokin salainen merkitys.
Simo: Abba eli isä! Jos kyse on isänmurhasta!
Juri: Aivan aivan. Mutta katsotaanpa nyt. Sen lisäksi, että tässä muunnellaan säejakoa - mikä ei tietysti ole ihan hirveän harvinaista -, Helkiö käyttää myös erilaisia merkintöjä, kun on kyse jonkinlaisista puheenvuoroista, repliikeistä. Neljännessä säkeistössä on ajatusviiva. Puhuuko siinä nyt sitten minän omatunto? "Onnen kunnas / oma pääkö?" se kysyy. Hän on tehnyt murhan, tuomitaanko hänet nyt - mutta mihin? Mikä itse asiassa on "onnen kunnas"?
Simo: Minusta tuntuu, että nämä kaksi säettä ovat mukana pelkästään riimin vuoksi.
Juri: Minusta taas tuntuu, että kyseessä ovat hyvin tärkeät säkeet. Seuraavissa säkeissä repliikkien merkintätapa on taas erilainen. Helkiö käyttääkin lainausmerkkejä ja niissä joku toinen selvästi puhuu runon minälle. Mutta mikä on "vero veljen / veren maasta"? Veri on punaista, onko kyse Neuvostoliitosta tai Venäjästä? Kokoelma on ilmestynyt vuonna 1919, mutta jos se on kirjoitettu ennen itsenäistymistä, niin se voisi kuvata Venäjän vallan aikaa.
Simo: Tuo on vähän kaukaa haettu selitys.
Juri: Mutta tässä on selvästi kyse esivallan puheesta.
Simo: 'Elki' on teko tai ele.
Juri: Aivan! Ja tässä ensimmäisessä esivallan repliikissä käsketään runon minää katumaan, pesemään pahan teon, "pedon eljen". Seuraavassa säkeessä asia toistuu: "Pese elki / pilla maksa!"
Simo: 'Pilla' on paha teko, raiskaus, häpäisy tai muu sellainen eli tässä siis murha, jonka runon minä on tehnyt.
Juri: Ja 'maksa' on imperatiivi: joku käskee runon minää maksamaan pahat tekonsa!
Simo: "Ota telki" viittaa tietysti vankilaanlähtöön ja telkeämiseen ja "okataksa"...
Juri: ..tarkoittaa tietysti omantunnon suorittamaa maksua.
Simo: Taksoitusvirasto oli ennen vanhaan veroviraston nimi.
Juri: Mutta eihän tämä viimeinen säe enää ole selvä! Kaksi ensimmäistä riviä kyllä. "Tyrmän kahva / tykös lähden": tyyppi menee vankilaan. Mutta sitten nämä kaksi viimeistä riviä viittaavat melkein johonkin nietzscheläiseen elämäntuntoon: olen tappanut ja elän ja siksi olen vahva. Yli-ihmisyyttä? Mutta Helkiön muut runot eivät viittaa tähän suuntaan.
Simo: Toisaalta pitäisi ehkä ajatella, että kyse on katumuksesta. Runon minä ajattelee, että koska näin on käynyt ja hän silti elää, hän on vahva ja selviää. Helkiön muissa runoissa on tällaista jumalisuutta ja raittiushenkeä - sikäli juoppouskuvaus voisi pitää paikkansa -, että se voisi sopia kuvaan mukaan. - Mutta onkohan kyse tosi tapauksesta? Jos Helkiöllä on tappo tunnollaan? Kyse on kuitenkin veljenmurhasta - Helkiöllä on joitain allegorisia runoja veljessodasta eli vuoden 1918 tapahtumista.
Juri: Pois päältämme painajainen! "Niin mentyä synkeän päivän / sinitaivaan kirkkaus voittaa." Mutta jos kyse on vuoden 1918 tapahtumista eli sisällissodasta, en ymmärrä, mistä silloin tulee esivallan ääni? Onko se Haagin kansainvälinen tuomioistuin? Vai puhuuko siinä itse Jumala? Tuomitseeko Helkiö näin koko sisällissodan? Taisteltiinko Imatralla edes vuonna 1918?
Simo: Ilmeisesti siellä oli joitain taisteluita - rintamalinja taisi kulkea jossain Imatran lähellä.
Juri: Imatra on kuitenkin jonkinlainen suomalainen arkkityyppinen kuva. Kuohuva koski, luonnonvoimat, jotka on yritetty kahlita ja joita on ihailtu. Itsemurhaan houkuttava paikka, jossa taiteilijat tapasivat käydä. Ihme, ettei Imatran kaupunki käytä tätä puolta matkailumainonnassaan - "To see Imatra and die!" Voisivat käyttää Helkiön runoa mainosrunona. Tarkoitan siis sitä, ettei tässä tarvitse olla kyse kansalaissodasta.
Simo: Imatrankoski kahlittiin heti kansalaissodan jälkeen, ilmeisesti jonkinlaisena merkkinä siitä, että vaikka maa oli runneltu, pystyttiin silti industrialisoimaan. Ettei oltu aivan luonnon - ei "oikean" luonnon eikä ihmisenkään luonnon - armoilla.
Juri: Näinhän runon voisikin tulkita siten, että runon minä on Imatrankoski ja uumoilemamme ryöstömurha onkin kosken kahlinta. Mutta mitä sitten tarkoittaisi tuo viimeinen säkeistö: "Elon tähden olen vahva"? Ei kai mitään. Ja voihan olla, ettei runo yksinkertaisesti viittaa kansalaissotaan. Se voi kertoa yleisestä tilanteesta, jossa jollain kaverilla on asiat huonosti. Eikä tuohon aikaan, siis heti maailmansodan ja itsenäistymisen jälkeen, kovinkaan monella ollut asiat hyvin.
Simo: Mistä on sitten kaunokirjallisuudessa hyvin paljon esimerkkejä.
Juri: Aivan. - Tässä jää nyt asioita selvittämättä. Kolmas säkeistö on edelleen mysteeri, mutta ehkä se jää sellaiseksi. Niin kuin usein lauseet, joissa ei ole tunnistettavaa verbiä!
Simo: Mutta päästiinhän tässä lähemmäksi runon maailmaa. Kyse on kurjuudesta, ilmeisesti murhasta ja siitä, että runon minä joutuu edesvastuuseen.
Juri: Se vähän laimentaa tätä runoa, että saa selville, mitä siinä tapahtuu. Se on melkein parempi absurdina järjettömyytenä, vaikka selväähän jo lienee, ettei se ole sellaista pötyä kuin arvostelijat väittivät.
Simo: Kaikki viittaa siihen, että Helkiö oli jonkinlainen sanataituri, toisin sanoen, että hän keksi itse sanoja. Sen raumankielisen muistelmateoksen loppuruno...
Juri: "Lukijalle liitos-liite: / Kiitos-kiitos-kiitos -kiite! / Ripe-rippu. Riitos - riite."
Simo: ..viittaa samaan. Mutta näyttää siltä, että kaikki "Peli myöty" -runon sanat ovat olemassa ja tarkoittavat jotain, ne on vain laitettu ylös niin hämärään muotoon, ettei lukija, varsinkaan nykylukija, siitä ymmärrä mitään.
Juri: Mutta mepä ymmärsimme edes jotain.