Tämä on hyvin vapaalla kädellä kirjoitettu, lähes ensiversio, jota en ole juuri editoinut, joten siinä on virheitä ja epäselvyyksiä. Lisäksi siitä puuttuu monenlaisia esimerkkejä, kuten Topeliuksen monet sadut ja kauhukertomukset tai vaikkapa Lauri Viidan runoelma Kukunor. Se, että teksti tuntuu jäävän kesken enkä käsittele ollenkaan uutta fantasiaa, on aivan tietoista. Sen yleisesityksen paikka on joskus toiste, ja ehkä sen tekeekin joku muu kuin minä. - En myöskään jaksa hakea linkkejä enkä kursivoida teosten nimiä, ja kuvitukseksi saa riittää tuo Somersalon kirjan kansi. (Joku saisi muuten postata nettiin teoksen ensipainoksen kansikuvan, en ole mielestäni koskaan nähnyt sitä.)
Fantasia suomalaisessa kirjallisuudessa
Tänään aiheenani on fantasia suomalaisessa kirjallisuudessa. Kaikki teistä ovat varmaan lukeneet fantasiakirjallisuutta tai ainakin nähneet fantasiakirjoista tehtyjä elokuvia: Taru sormusten herrasta, Harry Potter, Universumin tomu, Narnia, Maameren tarinat ja niin edelleen. Esimerkkejä on viime vuosilta rutkasti. Fantasia on suunnaton buumi, mutta se ei ole mikään uusi ilmiö. Tolkienin Taru sormusten herrasta ilmestyi alun perin jo 1950-luvulla, C.S. Lewisin Narnia-kirjat vuosikymmen aiemmin, Ursula Le Guinin Maameren tarinoiden kolme ensimmäistä osaa ilmestyivät 60-70-lukujen vaihteessa. Tolkienkaan ei ollut ensimmäinen fantasiakirjailija, koska häntä edelsivät monet kirjailijat jo 1800-luvulla. Erittäin suositeltava varhainen fantasiaromaani on lordi Dunsanyn Haltiamaan kuninkaantytär, joka ilmestyi alun perin vuonna 1924 ja suomeksi vasta 2007. 1980- ja 1990-luvuilla fantasia taas räjähti monella tapaa käsistä ja laajoja romaanisarjoja on ilmestynyt sekä englanniksi että suomeksi - ja tietysti lukemattomilla muilla kielillä - kymmeniä. Robert Jordan, David Eddings ja monet, monet muut ovat kirjoittaneet suosittuja kirjasarjoja eikä niille näytä tulevan loppua. Omaperäisempää fantasiaa voi etsiä vaikkapa George R.R. Martinin tai Michael Swanwickin romaaneista, jotka on selkeämmin suunnattu aikuislukijoille.
Mutta entä Suomessa? Nykyään täällä kirjoitetaan paljonkin monenlaista fantasiaa, ja varmaan monet täällä ovat lukeneet esimerkiksi Anu Holopaisen, Sari Peltoniemen ja Timo Parvelan fantasiaromaaneja. Aikuislukijoille haastavampaa fantasiaa tekevät esimerkiksi Tiina Raevaara ja Pasi Ilmari Jääskeläinen. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi taas on maailmalla kenties tunnetuin uusi suomalainen fantasiaromaani. Nämä ovat kaikki nousseet esille 2000-luvulla, vaikka osa on aloittanut uransa jo 1980-luvulla.
Mutta onko kuva erilainen aiempina vuosikymmeninä? Yleinen totuutena pidetty väite on ollut, että suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole suosittu fantasiaa ja että täällä on vallinnut silkka realismin vaatimus, joka on tehokkaasti poistanut kaikki kuvaukset olemattomista maailmoista, keijukaisista, velhoista ja muista fantasiaan hanakasti liitetyistä asioista. Jo Snellman kirjoitti 1800-luvun puolivälissä, että suomalaisen kansalliskirjallisuuden pitää käsitellä todellisuutta. Snellmanin ajatus oli että ainoastaan näin voidaan luoda kirjallisuutta, joka auttaa luomaan kansakunnan käsitettä ja suomalaisille omaa identiteettiä. Jos kirjoitamme kirjoja, joissa seikkailevat hirviöt tai muinaiset jumalat, emme osallistu suomalaiseen minuuden rakentamiseen.
Tällä on tietysti ollut laajat seuraukset. J.V. Snellman on ollut yksi merkittävimpiä nimiä suomalaisessa kulttuurikeskustelussa ja hänen vaikutuksensa tuntuu edelleenkin, joten realismi on ollut Suomessa merkittävin kirjallisuuden tyylilaji.
Totta on myös se, että Suomessa ei ole voinut puhua fantasiakirjallisuudesta sinänsä, koska sanaa ei ole ollut olemassa. Jos joitain esimerkkejä onkin ollut, niin on pitänyt puhua vaikkapa saturomaaneista. Jos kirja on sijoittunut tulevaisuuteen, niin sitten on pitänyt puhua tulevaisuusromaanista. Anglosaksisia termejä fantasia ja science fiction ei ole ollut käytössä. Science fiction tuli suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun 1950-luvulla, fantasia vasta kolmisen vuosikymmentä myöhemmin.
Mutta se, että meillä on termi jollekin asialle vasta myöhemmin, ei tarkoita sitä, etteikö asiaa itseään olisi ollut jo olemassa. Ylipäätäänhän niin sanotut lajityypit määritellään vasta jälkikäteen, kun tietyn tyyppisiä tarinoita on tehty riittävästi ja tarvitaan määritelmä.
Suomessa on kirjoitettu fantasiaa aina, melkein ensimmäisistä suomenkielisistä kirjoista lähtien. En nyt tarkoita Agricolan ABC-kirjaa, vaan puhun kaunokirjallisuudesta.
Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi vuonna 1870. Sitähän pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä romaanina. Seitsemässä veljeksessä on laajoja fantasiahenkisiä kohtauksia, kuten kohta, jossa Aapo kertoo muille veljeksille Kalvean immen tarinan. Erkki Pirtola on todennut kohtauksesta muun muassa:
Neitosielu joutuu demonin vankina puhdistamaan tämän aarteita päivisin. Yöllä tämä saa seistä vuoren huipulla huokailemassa ja tuijottamassa kirkon ristiä metsän rajassa. Aamulla peikko tempaisee tämän taas virkaansa. Immestä on tullut kalvea, koska peikko on imenyt tältä pois veren; tehnyt hänestä elävästi kuolleen. Kun sata päivää on kulunut, saapuu sulhanen. Tämä ei löydä rakkaintaan mistään ja kuolee. Neito on vuosia vankeudessa, kunnes eräänä yönä ylkä saapuu taivaista loistavana tähtenä, survaisee hengen miekan peikkoon, joka tuhoutuu ja neito pelastuu. "Mutta eipä tuonut hänelle nuorukainen kuolemaa, vaan elämän suloisen liehauksen, joka jo tuoksuavana aamutuulena hymisten kierteli ympäri kalvean immen."
Mutta Kivikään ei ollut ensimmäinen suomalainen kirjailija asialla. Vuonna 1860 Zachris Topelius, jota on sanottu Suomen kansan satusedäksi, julkaisi tarinansa Simeon Levis resa i Finland, jossa kuvataan tulevaisuuden Suomea. Topeliuksen tarinassa taivaalla hyörivät ilmalaivat, maan pinnalla höyryvaunut. Alkoholismi on lakannut vaivaamasta suomalaisia - mikä on todellinen utopia. Kiinnostava pointti on se, että Suomi on muuttunut Topeliuksen kuvitelmana sellaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi, jollainen se nykyäänkin edelleen on. Topelius myös kuvittelee, että Suomi olisi itsenäinen - tarinan kirjoittaminen julkaiseminen 1800-luvun puolivälissä olikin arkaluontoinen poliittinen teko, koska Suomi oli vakaasti Venäjän tsaarin hallinnassa.
Topeliuksen tarinan kaltainen tulevaisuuteen suuntautuva utopia on yleensä nähty kuuluvan enemmän science fictionin piiriin, mutta fantasiankin alku Suomessa sijoittuu juuri 1860-luvulle. Kaarlo Bergbom, Aleksis Kiven tukija ja suomalaisen teatterin perustajana pidetty monitoimimies, julkaisi vuonna 1864 novellin "Belsazarin pidot".
Belsazarin pidot on Raamatusta peräisin oleva tarina, Belsazar on babylonialainen prinssi, joka erehtyy uhmaamaan Jehovaa. Jehova kostaa - kohta, jossa Jumalan suunnaton käsi laskeutuu taivaasta ja kirjoittaa seinälle tulikirjoitusta, on suomalaisen fantasian ja jopa kauhun lähtökohta. Lisäksi tarinan alku, jossa babylonialaiset pitävät juhlia, tuntuisi ennakoivan 1900-luvun barbaarisia juhlia, joissa alastomat naiset tanssivat ja viini virtaa, sekä esimerkiksi Robert E. Howardin Conan-tarinoita. Sitaatti valaisee:
Tuhannet tulisoihdut, lukemattomiin kiiltokiviin heijastuen, loivat kuninkaalliseen saliin ihmeellistä, kirjavaa valoa. Pitkin valkoisia marmoriseiniä loikoivat purppurapeittoisilla penkeillä soturit, ja heidän edessään oli kauniita nuoria poikia, jotka polvistuen tarjosivat heille mehukkaita hedelmiä, vaahtoilevia viinejä. Hillimätön ilo valtasi kaikkien mielet, myrskyisellä ihastusnaurulla palkittiin jokaista, joka irstaisuudella ja ilveillä koetti huvittaa raakoja tovereitansa.
Salin keskellä keijuilivat hekumallisissa tansseissa mustasilmäiset orjattaret, niin kuin kevättuulen tuudittelemat kukat.
Toisia tyttöjä seisoi tanssivien ympärillä, säestäen heidän hempeitä liikkeitään pauhaavilla symbaaleilla ja helisevillä huiluilla. Tulisemmin kuin soihdut säihkyivät orjattarien silmät - enemmän kuin viinit ne kiihoittivat miesten mieliä.
Belsazarin pidot -novellin taustalla oli saksalaisen runoilijan Heinrich Heinen runo, joka tosin käännettiin suomeksi vasta 1880-luvulla, mutta oletan, että Bergbom on tekstin tuntenut.
Onko Raamattu-aiheinen teksti sitten fantasiaa eli kuvitelmaa? Raamattuahan monet pitävät totena, Jumalan sanana. Mutta varmasti Jumalan taivaasta laskeutuva käsi on fantasiaa, sanoi uskonnon pohjalla olevista perusoletuksista mitä tahansa.
Raamattu-kertomuksia kirjoitettiin Bergbomin lisäksi muutamia muitakin. Fredrika Runebergin, Vänrikki Stoolin tarinoiden kirjoittajan vaimo, novellikokoelmassa on yksi Raamattu-aiheinen novelli, Kuninkaiden kirjaan sisältyvän vallananastaja Simrin tarinan. Eino Leino kirjoitti uusiksi Niniven kaupungin tarinan. Kumpikaan tarina ei sinänsä ole fantasiaa. Voisi kuvitella, että Suomessa, joka oli 1800-luvun lopussa harras ja uskovainen maa, olisi kirjoitettu enemmänkin Raamattu-aiheisia tarinoita, mutta jostain syystä ne näyttävät jääneen kuitenkin vähäiselle osalle. Myöhemminhän tietysti selkeästi uskovaiset piirit omaksuivat tällaisen kaunokirjallisuuden itselleen, mikä on tarkoittanut sitä, että Suomessa kirjallisessa keskustelussa Raamattu-aiheita ei ole otettu oikein vakavasti, paitsi milloin niillä on leikitelty tai niitä on ivattu. Ivapuolta harrastivat monet vasemmistolaiset kirjailijat 1900-luvun alussa, kuten Kaarlo Uskela, joka monissa pakinantapaisissa teksteissään ivasi Raamatun tarinoiden sisäisiä ristiriitaisuuksia.
Fredrika Runeberg kirjoitti Raamattu-tarinansa lisäksi myös eksoottisia tarinoita, sellaisia, jotka sijoittuvat kaukomaille, yleensä Lähi-itään tai vielä kaukaisimmille maille. Runebergilla on mm. tarinat "Aikyn" ja "Salik Sardar Khaanin puoliso". Nämäkin ovat oma pieni alalajinsa suomalaisessa fantasiassa, voidaan jopa puhua erityisestä orientalistisesta alalajityypistä, joka jatkui pitkälle 1900-luvulle ja jonka hedelmiä ovat myös toisen maailmansodan jälkeiset historialliset romaanit, kuten Waltarin Sinuhe egyptiläinen.
Mutta entä Kalevala? Elias Lönnrotin 1840-luvulla kokoama kansalliseeposhan on fantasiaa jos mikä, ja esimerkiksi J.R.R. Tolkien käytti sitä hyvin paljon pohjana luodessaan Keskimaan mytologiaa ja historiaa. Kukaan suomalainen kirjailija ei ole viime vuosia lukuun ottamatta juuri pyrkinyt vastaavaan. Jännittävää on, että sitä yritti suomalaissyntyinen, Amerikassa uransa luonut science fiction-kirjailija Emil Petaja, joka 50-60-luvuilla julkaisi englanniksi laajan seikkailukirjasarjan, joka pohjautuu juuri Kalevalaan ja sen sankareihin. Petajalla Kalevalan sankarit vain heräävät tulevaisuudessa ja seikkailevat Otava-nimisellä planeetalla.
Tarina, jota ehkä Kalevalasta on eniten käytetty, on Kullervo Kalervonpojan tarina. Se on kiehtonut mm. Aleksis Kiveä ja J.H. Erkkoa, jotka kummatkin kirjoittivat aiheesta näytelmän. 1800-luvun lopulla myös suomalaisen työväenliikkeen puolella tehtiin paljon omia Kalevala-muunnelmia, joissa korostettiin tämän kapinallisuutta ja omistajiensa tahtoon taipumatonta luonnettaan.
Kullervo puhuu lopussa miekalleen ja miekka vastaa:
»Miekka mietti miehen mielen
Arvasi uron pakinan,
Vastasi sanalla tuolla
"Miks'en söisi mielelläni,
Söisi syylistä lihoa
Viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänki
Juon verta viattomanki."»
Tämän tapaisia kohtauksia maailman fantasiakirjallisuus on täynnään ja on hauska nähdä, miten Kullervon miekan tunteet ovat kuin Robert E. Howardin Conanilla. Kun Conanilta kysytään mikä on parasta elämässä, tämä vastaa: "To crush your enemies, see them driven before you, and to hear the lamentation of their women."
Miekkakohtausta ei ole enää esimerkiksi Aleksis Kiven Kullervo-näytelmässä, mikä kertonee siitä, että Kalevala-muunnoksissa haluttiin fantastista osuutta vähentää. Milloin suomalaiset kirjailijat ovat kirjoittaneet Kalevalaan perustuvia tekstejä, niiden fantasia- tai satuluonnetta on voitu vähätellä, kun on viitattu Kalevalaan - ne eivät siis ole kirjailijan itse keksimiä satuja, vaan niiden perusta on suomalaisuuden pyhässä kirjassa. Kalevala on pyhittänyt tietyt fantasiaelementit kirjallisuudessa, mutta sen ulkopuolelle ei ole juuri voitu mennä ja keksiä omia fantasioitaan. Paljon Kalevalaan perustuvia tekstejä kirjoitti muun muassa Eino Leino, jota ei yleensä pidetä fantasiakirjailijana, vaikka hänen tuotannossaan on hyvin paljon fantastisia sävyjä. Leino myös kirjoitti eräänlaisen jatko-osan Kalevalaan eli Helkavirret. Niitä ilmestyi kaksi kirjaa vuosina 1903 ja 1916.
Toisaalta fantasia kukki 1900-luvun alussa runsaasti satukirjallisuudessa, joka oli laajalti lapsille tarkoitettua, vaikka monet kirjailijat tekivätkin niin sanottuja taidesatuja. Yksi tällainen on Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut, jota luetaan edelleen, vaikka se on alun perin ilmestynyt vuonna 1919. Kirja valittiin Helsingin Sanomien äänestyksessä suosituimmaksi kotimaiseksi lastenkirjaksi kautta aikain. Se on upea mielikuvituksen läpäisemä teksti, jota sen nyt hölmöltä vaikuttava nimi heikentää. Juoniselostus:
Satumaan kuningas on moittinut Mestaritonttua, joka lähtee suutuksissaan matkoihinsa. Hän kohtaa noita Sammaleisen, joka hänkin on saanut osakseen kiittämättömyyttä. Sammaleinen pyytää Mestaritontun vieraakseen kotiinsa Suosaarelle. Siellä Mestaritonttu osuu kuulemaan, kun noita ystävineen puhuu saaren taiasta.
Suurvelho Julma-Kumma on loihtinut Aamuruskonmaan kuninkaan kuuseksi ja vanginnut tämän Saraste-sisaren kiven sisään. Mestaritonttu kutsuu Satumaan prinssi Yönsilmän avukseen Sarastetta vapauttamaan. Siihen tarvitaan meren syvyyksistä noudettua helmeä, jonka Mestaritonttu on saanut lahjaksi prinsessa Päivikiltä.
Sammaleinen anastaa helmen, jonka kuitenkin sieppaavat hänen velhokumppaninsa. Mestaritonttu ja Yönsilmä seuraavat heitä Julma-Kumman hoviin Kyöpelivuorelle. Näkymättömäksi naamioitunut tonttu saa helmen haltuunsa ja pelastaa Yönsilmän. Yhdessä he palaavat vapauttamaan Sarasteen ja hänen veljensä. Aurinkomaan kuningas lähtee vielä Meren kartanoihin hakemaan takaisin Päivikkiä, jonka Meren prinssi on houkutellut valtakuntaansa.
Somersalon kanssa saman tyyppisiä satuja kirjoitti mm. Laura Soinne, jonka tunnetuin teos on todennäköisesti Seikkailusatuja, joka ilmestyi vuonna 1931.
Satujen kohdalla fantasian elementti on suomalaisessa kirjallisuudessa luonnollinen, mutta sitä on voitu vähätellä, koska ne ovat olleet satuja eikä niitä ole tarkoitettu aikuislukijoille. Monet kirjailijat ovat kuitenkin voineet tuoda fantastisia elementtejä kotimaiseen kirjallisuuteen, kun niitä ei ole välttämättä voinut käsitellä aikuisten kirjoissa.
Yksi tällainen oli myös Mika Waltari, joka on edelleen yksi tunnetuimpia ja luetuimpia kotimaisia kirjaijoita. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat laajoja fantastisia aineksiakin sisältäviä romaaneja, kuten Sinuhe egyptiläinen. Waltarin uran alku on kiinnostava esitelmäni kokonaisteeman kannalta, sillä Waltarin voi sanoa aloittaneen fantasian ja seikkailun kirjoittajana. Waltariin varhaisiin teoksiin 1920-luvulla kuuluvat mm. satukirja Dzhinnistanin prinssi (1928), jossa on monia jännittäviä, aikuiseenkin fantasian lukijaan vetoavia satuja, kuten "Sinivalon maa", joka tarinansa puolesta muistuttaa vaikkapa Tarua sormusten herrasta. Sekä Waltarin että Tolkienin tarinoissa pieni urhea joukko kulkee pitkän matkan pahan hallitsijan maahan voidakseen pelastaa maailman. Noita Yö on tullut Venus-tähdeltä Sinivalon Maahan ja luonut Pahojen Varjojen Metsän ja rakentanut sen keskelle Pimeyden Tornin. Erityisen jännittävässä kohtauksessa sankarit joutuvat uimaan suurten mustekalojen täyttämän järven lävitse.
Waltarin tunnettu, mutta erittäin harvinainen novellikokoelma Kuolleen silmät ilmestyi vuonna 1926. Sen kaikki tarinat ovat kauhutarinoita, osa hyvinkin raakoja ja verisiä, osa yliluonnollisia, osa psykologisia. Kirjan avaava tarina "Auringonlaskun saari" on sen parhaita kertomuksia, edelleen tuoreelta vaikuttava kuvaus viikinkipäälliköstä, joka kuulee tarun "Auringon Laskun Maasta, jossa kukaan ei vielä milloinkaan ollut käynyt ja jota merihirviöt vartioivat". Tarina ei jätä häntä rauhaan ja rohkeimpien miestensä kanssa hän lähtee etsimään tuota salaperäistä maata. Hyökättyään voittoisasti Auringon Laskun Maahan viikingit löytävät tyhjäksi jääneestä kaupungista naisenpatsaan. Patsas herättää miehissä villejä himoja:
Meistä tuntui kuin olisi kuvapatsas elävänä vavissut salaperäistä väkevyyttä ja kummaa intohimoa. Ruumiimme ojentuivat ja lihaksemme paisuivat kaipuusta päästä hänen syleilyynsä. Minusta tuntui siltä kuin hänen olisi täytynyt olla lämmin ja elävä, ja minä kosketin polttavin käsin hänen toista rintaansa, joka kapinallisena ja uhmaavana työntyi eteenpäin. Mutta se oli kova ja kylmä. Sillä hetkellä olisin minä lapsen tavoin tahtonut itkeä pettymystäni.
Viikinkipäällikkö huomaa joutuneensa täysin patsaan pauloihin ja se herättää miehissä myös väkivaltaista mustasukkaisuutta. Miehet tappavat toisiaan ja kaikki tajuavat patsaan aiheuttaneen kirouksen, mutta päällikkö ei anna periksi.
"Auringonlaskun saari" ilmestyi englanniksi Johanna Sinisalon toimittamassa antologiassa The Dedalus Book of Finnish Fantasy (2005) ja kirjan ulkomaiset arvioijat innostuivat vertaamaan sitä niin sanottuun miekka ja magia -kirjallisuuteen (englanniksi sword and sorcery), jonka tunnetuin edustaja on amerikkalainen Robert E. Howard ja tämän luomus, Conan. Waltarin novelli olisikin hyvin voinut ilmestyä jossain amerikkalaisessa pulp-lehdessä 1930-luvulla, jolloin lajityyppin on yleensä katsottu syntyneen. Waltari kirjoitti tarinansa kuitenkin suureksi osaksi ilman ulkomaisia vaikutteita, mikä tekee hänen suorituksestaan merkittävän.
Waltarin ura kuitenkin vaihtoi suuntaa. Hänen kerrotaan keskustelleen runoilija Uuno Kailaksen kanssa. Kailasta oli juuri syytetty satukirjailijaksi - Kailaan monissa runoissa onkin mystisiä, hyvin eroottis-sävytteisiä ja seikkailullisia aineksia, kuten runossa "Mysterio":
Yön, kuutamon hetkenä kalmistoon
minä hartaana, hiljaa hiipinyt oon.
Ei toinen ihminen milloinkaan
tämän astunut portista hautausmaan.
Minä vierailta silmiltä vartioin
sen hautoja, jotka ma itse loin.
Ne haudat on hautoja ystäväin,
missä jokaisessa on itseäin.
Niissä talletan aarretta kalleintain:
oman sieluni lapsia, muistojain.
Joka yö näin toivioretken teen
tähän kalmantarhaan hiljaiseen.
Kailas sanoi Waltarille, ilmeisen katkerana, että tämäkin on sellainen satukirjailija, kun tämä oli julkaissut Dzhinnistanin prinssin ja Kuolleen silmät. Waltari lopettikin fantasian ja kauhun kirjoittamisen ja tehtaili koko 30-luvun tylsiä ja pitkiä jaarituksia, joissa rakennetaan Helsinkiä monen sukupolven voimin. Waltarin olisi pitänyt pysyä fantasiakirjailijana, minkä todistaa se, että kun hän sodan jälkeen suuntautui lähinnä historialliseen kirjallisuuteen, Sinuhe egyptiläisen parhaat kohtaukset ovat kohtaukset, joissa päähenkilö Sinuhe lähtee rakastettunsa Minean kanssa Kreetan saarelle, jossa Minea uhrataan labyrintissä minotauroksella. Sinuhe lähtee perään miekka kädessä pelastaakseen Minean. Pitkä kohtaus on Sinuhen jäntevin ja parhaiten rytmitetty kohtaus. Samaa voi sanoa vaikkapa kirjailijan toisesta historiallisesta romaanista, Turms kuolemattomasta, jonka monissa seikkailukohtauksissa on voimaa ja kiihkoa. Pitkissä filosofisissa keskusteluissa sitä ei useinkaan ole.
Waltarissa on kiinnekohtia 1920- ja 1930-lukujen kirjallisiin liikkeisiin, eritoten Tulenkantajiin, jotka olivat modernistisen kirjallisuuden yksi ensimmäisiä kannattajia sotien välisessä Suomessa. Tulenkantajat ihailivat länsieurooppalaista, eritoten ranskalaista kulttuuria, kun Suomessa sitä aiemmin oli sitouduttu lähinnä saksalaiseen kulttuuriin. Ranskalaisesta kulttuurista Tulenkantajiin tarttui tietynlainen rappion ja turmelluksen ihannointi, joka muistuttaa jossain määrin nykyaikaista goottikulttuuria: vampyyreja, väkivallan erotisointia, pimeyden ja pahuuden idolisointia tai ainakin sillä leikkimistä. Tulenkantajat ei ollut pitkäikäinen eikä loppujen lopuksi kovin laajavaikutuksinen kirjallinen liike, mutta se synnytti joitain hienoja kauhunovelleja, kuten Leo Anttilan "Kohtalo", joka ilmestyi Tulenkantajien vuosikirjassa vuonna 1925. Siinä mies törmää Pariisissa juhliessaan kauniiseen naiseen, joka suudelman hetkellä paljastuu vampyyriksi. Raumalainen tulenkantajalainen kirjailija Unto Koskela kirjoitti kokonaisen kauhunovellikokoelman, mutta se jäi julkaisematta, ehkä kustantaja ei hyväksynyt sitä ohjelmaansa. Myös monissa Tulenkantajien piirissä vaikuttaneilla runoilijoilla on kauhuhenkisiä runoja. Waltarilla esimerkiksi runo nimeltä "Jano", jossa runon minä toivoo:
Suutele mun huulistani kaikki veri, kaikki puna,
surmaa, tukehduta minut raskain, kuumin suudelmin,
vielä senkin jälkeen yhä kuolevana, raadeltuna
suudelmias janoon, janoon mielin, hurjin, nälkäisin.
Joitain Waltarin eroottisia kauhurunoja on tulkittu väärin, omaelämäkerrallisesti, lähtökohtana
esimerkiksi Waltarin omat pettymykset rakkauselämässä. Minusta tekstit kannattaisi lukea sellaisenaan: eroottisesti, jopa sadomasokistisesti sävyttyneinä fantasiarunoina, joiden tarkoitus on luoda tiivis tunnelma.
Sotien välinen aika oli monessa mielessä kiinnostavaa aikaa. Vaikka puhuin aiemmin tuossa siitä, että Waltari sysättiin kirjoittamaan realistista ja arvokasta proosaa, joka kertoo kansakunnan rakentamisesta ja itsenäistymisestä, aikakausi oli kuitenkin monessa mielessä vapaampaa. Suomessa kirjoitettiin ja julkaistiin paljon scifiä ja fantasiaa. Se oli usein äärioikeistolaista ja suurta osaa kirjoista pidettäisiin nyt poliittisesti epäkorrekteina. Tällainen on esimerkiksi Aarno Karimon romaani Kohtalon kolmas hetki, joka ilmestyi vuonna 1927. Se kertoo vuosina 1968-1969 käytävästä Suomen ja Venäjän välisestä sodasta, jossa Suomi voittaa turvautumalla insinööriensä kehittämiin ihmeaseisiin ja liittoutumalla Venäjän vähemmistökansojen kanssa. Karimon romaani oli suosittu ja siitä otettiin toinen painos kymmenisen vuotta myöhemmin. Romaania ei tietenkään toisen maailmansodan jälkeen olisi voinut julkaista enää uudestaan, koska poliittiset suhteet olivat mitä olivat, mutta ehkä uuden tulemisen aika olisi jo käsillä.
Muita vastaavia tekstejä oli esimerkiksi Kosti Lahden Tiukalle otti mutta selvä tuli, joka ilmestyi vuonna 1923. Se kertoo uudesta vallankumousyrityksestä, jonka valkoiset upseerit tietysti tuhoavat. Jalmari Kara kirjoitti salanimellä Kapteeni Teräs romaanin Suur-Isänmaa (1918), jossa Suomi valloittaa itselleen Venäjältä laajoja alueita ja tuhoaa muun muassa Pietarin kaupungin. Sota-aikana vastaavia tekstejä ilmestyi enemmänkin, mm. Kaarlo Turusen kirjoittama jatkokertomus Kansallissosialisti-lehdessä, jossa suomalaiset tuhoavat venäläiset uusilla sädeaseillaan ja järjestävät maailmaan rauhan ja lähtevät sitten valloittamaan Marsia.
Viattomampaa scifiä edusti V. Artin Mereen pudonnut tähti, joka ilmestyi vuonna 1929. Se on erittäin sujuvasti ja kiinnostavastikin kirjoitettu tarina salaperäisestä saaresta, joka putoaa taivaalta Tyyneen mereen. Kirjan sankarit tutkivat saaren omituisia asukkaita ja niiden yhteiskuntajärjestystä. Toiselta poliittiselta laidalta fantasiaa edustaa suomenruotsalaisen L.A. Salavan pieni romaani Philip Pim, kärpästen kruunaamaton kuningas, jossa Salava kuvittelee puhuvien kärpästen yhteiskunnan. Romaani on satiiria nousukasmaisesta ja kulttuurin syvempiä sävyjä ymmärtämättömästä yhteiskuntaluokasta.
Se, että sotaa ennen ja sen aikana science fiction -kirjallisuus perustui hyvin paljon sotaan Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan, aiheutti tietysti sen vastareaktion, että sodan jälkeen koko lajityyppi joutui paitsioon. Sillä oli ryvettynyt maine. Lisäksi voidaan nähdä jonkinlainen kulttuurin muutos: sodan jälkeen Suomessa valtaan ja kulttuuriseen keskiöön nousi vasemmistolainen linja, jossa fantasiaa ja satuja ei juuri arvostettu. Suomalaisessa vasemmistolaisessa kulttuurikeskustelussa on aina väheksytty fantasiaa, koska se on koettu pakona todellisuudesta eikä siinä ole haluttu hakea ratkaisuja nykypäivän ja yhteiskunnan ongelmiin. Tämä on tietysti monella tapaa ongelmallinen näkemys, vaikka totta on, että Suomessa fantasia ja sadut eivät ole olleet luonteeltaan yhteiskunnallisia. Kun vasemmistolaiset kirjailijat sodan jälkeen kirjoittivat satuja, niissä korostui opettavainen sävy, samalla tapaa kuin sittemmin parjatuissa uskonnollisissa saduissa 1900-luvun alussa. Esimerkiksi vasemmistolaisen runoilijan Pentti Lahden kirjoittamissa saduissa saarnataan esimerkiksi tupakanpolttoa vastaan ja kehoitetaan keräämään Leninin kuvilla varustettuja postimerkkejä.
Tämä aiheutti lopulta sen, että suomalaisessa kirjallisuudessa fantasia ja science fiction sysättiin lopullisesti marginaaliin, lastenkirjallisuuteen ja halpaan kioskiviihteeseen, vaikka aiemmin aikuisillakin oli ollut ikään kuin lupa sitä lukea. Kauhukirjallisuus lakkasi käytännössä olemasta olemassa moneksi kymmeneksi vuodeksi. Jonkin verran kauhuksi laskettavaa kirjallisuutta ilmestyi ns. lukemistolehdissä, joita ilmestyi viikottain tai kuukausittain ja joissa oli eri kirjailijoiden kirjoittamia nopealukuisia, viihteellisiä novelleja eri lajityypeissä.
Sodan jälkeisessä Suomessa ilmestyi yksi vaikutusvaltainen scifi-sarja, nimimerkkiä Outsider käyttäneen Aarne Haapakosken Atorox-sarja. Sarjan kuusi teosta ilmestyivät halpoina pehmeäkantisina, huonolle paperille painettuina kirjoina. Sarja kertoo Atorox-nimisestä robotista, jolla on käytettävänään kuudentoista eri ihmisen mikroelokuvatut aivot! Sen persoonallisuutta voi siis vaihtaa koska tahansa. Outsider kuljettaa Atoroxia aurinkokunnan eri planeetoilla. Sarjaa on pidetty yhtenä parhaista suomalaisista scifi-kirjoista, mutta lukemista ne eivät enää kestä.
Samaan aikaan ilmestyi muitakin aikuislukijoille tarkoitettuja scifi-kirjoja, kuten Tauno Koivukosken Paluu alkuun. Se ilmestyi vuonna 1946 ja kertoo ydinsodasta, joka tuhoaa maailman. Maailma kuitenkin palaa kirjan nimen mukaisesti alkuun ja ihmiskunta syntyy uudestaan. Kirja, samoin kuin Outsiderin Atoroxit, kertoo siitä, miten Suomessakin vuonna 1945 räjäytetyt atomipommit aiheuttivat pelkoa ja ahdistusta.
Atomipommien ja sodan aiheuttama ahdistus purkautui myös ensimmäisessä Muumi-kirjassa, jonka nimi on Muumit ja suuri tuhotulva. Tove Janssonin esikoisromaani ilmestyi 1945 ja suomeksi se ilmestyi vasta 1991 - ilmeisesti siksi että siinä on ristiriitaisuuksia, jotka eivät sovi yhteen muiden, myöhempien Muumi-kirjojen kanssa. Kirjassa Muumipeikko ja Muumimamma joutuvat etsimään uuden kodin, kun tulva tuhoaa heidän entisen kotinsa.
Muumit ovat suomalaisen sodanjälkeisen fantasian merkittävin yksittäinen kirjasarja. Se on levinnyt maailmalle hyvin laajalti ja sitä rakastetaan eritoten Japanissa. Siinä vetoaa elementti, joka on hyvin tyypillinen suomalaisille: Muumien maailma on sisäänpäin kääntynyt, introvertti, ja sen kaikki henkilöt ovat outoja eikä kukaan ole sankari. Tässä Janssonin luoma maailma eroaa esimerkiksi 1920-lukujen seikkailusaduista. Muumeissa on kiinnostavaa myös se, että Jansson ei millään tavalla ota esimerkkiä suomalaisista kansansaduista tai Kalevalasta saati vanhoista taidesaduista esim. Topeliuksen tyyliin, vaan luo täysin omaehtoisen mytologian. Kiinnostavaa on myös se, että hän ei välitä luoda sitä aukottomasti, vaan antaa sen jäädä ristiriitaiseksi ja epäselväksi. Hahmot ja niiden väliset suhteet muuttuvat kirjasta toiseen, ja soppaa sekoittaa myös se, että Janssonin ja tämän veljen Lars Janssonin tekemät sarjakuvat ovat hyvin erilaisia kuin alkuperäiset Muumi-romaanit.
Janssonin rinnalle pitää nostaa myös Irmelin Sandman Lilius, joka aloitti kymmenisen vuotta myöhemmin kuin Jansson. Suomenruotsalainen Lilius on luonut omaa Tulavalle-kaupunkinsa mytologiaa ja historiaa pikkuhiljaa eri romaaneissa ja muissa teoksissa kymmenien vuosien ajan. Lilius edustaa Janssonin tavoin hiljaisempaa fantasiaa, jossa sankariteoilla ei ole juuri merkitystä. Kiinnostavan poikkeuksen muodostaa upea aloitusteos Kuningas Tulle (1972), jossa Lilius käyttää vanhoja kansantaruja ja Kalevalaa kertoakseen tarinan Tulavallen kaupungin muinaisesta perustajasta. Se on lähes Tolkienin teosten veroinen voimainnäytös.
On kiinnostavaa, että nämä kummatkin ovat suomenruotsalaisia. Onko suomenruotsalaisessa kulttuurissa jotain, joka kannustaa fantasian luomiseen? Saman aikuinen ja osittain samanhenkinen täysin suomenkielisellä puolella luotu fantasiateos on Lea Leksin unohdettu, mutta edelleen kiinnostava Tuuliharja tulee (1954), nuortenkirja, joka kertoo puhuvien hevosten yhteiskunnasta, jonka kohtalo kietoutuu ihmisten yhteiskunnan kohtalon kanssa. Jos teos olisi ilmestynyt vaikkapa Englannissa, se olisi useilla uusintapainoksilla silattu fantasiaklassikko.
Muutoin 1950- ja 1960-lukujen fantasia ja varsinkin science fiction oli tuomittu jäämään poikakirjojen sivujen sisälle. Tällaisia poikakirjoja ovat vaikkapa Into Jyläskosken Marsin radiolentäjät (1955), jossa marsilaiset ovat perustaneet Himalajalle siirtokunnan ja kaappaavat Maan asukkaita auttamaan omissa salaperäisissä tarkoituksissaan, ja Harri Hirvaksen Marsin mies Amerikassa (1960). Matti Lilja kirjoitti kaksi kirjaa kadonneesta Darian maasta. Kiinnostava Tarzan-henkisyydessään on Jalmari Vaulan Kuolemanlaakson kurimuksessa (1952), kertomus luolamiehistä taistelemassa toisiaan vastaan. Tällainen ns. paleofiktio, kertomukset esihistoriallisista ihmisistä, muodostavat Suomessa oman pienen alalajityyppinsä, joka on ollut yllättävän suosittu siihen nähden, että alan kirjoittajia on ollut vain vähän: Sakari Pälsi ja Veikko Haakana ja myöhemmin kansainvälisesti tunnettu tutkija Björn Kurten.
Vastaavia romaaneja ilmestyi lukuisia ja ne muodostavat sen scifi-perinnön, jota vastaan 1980- ja 1990-lukujen kirjailijat lähtivät kapinoimaan. Poikkeuksia - aikuista fantasiaa ja aikuista science fictionia - ilmestyi vain vähän, yhtenä esimerkkinä Juhani Peltosen urheiluaiheinen satiiri Elmo. Samalla synnytettiin vaikutelma, että Suomessa ei ole omaa scifi- ja fantasiaperinnettä, vaikka se on ollut monipuolinen ja usein laadukaskin.
Ja nyt meillä on laaja fantasia- ja scifi-kirjailijoiden rivistö, joka kirjoittaa haastavia ja kiinnostavia teoksia. Edellisiä sukupolvia vastaan kannattaa aina kapinoida, mutta jossain vaiheessa on tarpeen katsoa myös menneisyyteen ja löytää sieltä, mitä löydettävissä on.
