Neuvostoelokuvaa

Levykkeeltä tuli vastaan aikoinaan elokuvakerho Monroen järjestämän neuvostoelokuvaviikonlopun yhteydessä julkaistun lehden tekstejä. Tässä on lehdestä pari juttua, oma pääkirjoitukseni ja kirjoittamani Mihail Rommin Arkipäivän fasismin esittely sekä isäni vanha juttu Shepitkon hienosta elokuvasta Nousu, jonka julkaisutin uudestaan lehdessä. Muita kirjoittajia olivat Markku Lehtimäki ja Erkki Vettenniemi sekä Aimo Minkkinen, Asko Alanen ja Raimo Silius, jotka muistelivat elämänsä neuvostoelokuvia. Lisäksi käänsin - ilmeisesti ensimmäisinä käännöstöinäni - joitain tekstejä englannista, ainakin Stalinin tervehdyksen elokuvantekijöille ja sitten Dovzhenkon kertomuksen Stalinin tapaamisesta. Neuvostoelokuvatapahtuma aiheutti aikoinaan närää Aamulehden toimittajassa ja kirjoitin vastineen typerästä kirjoittelusta, mutta sitä ei julkaistu - ennen tätä blogia melkein tasan vuosi sitten.

Matti Nummelin: Sankaruus moraalin lujuudessa

Kun neuvostoliittolainen naisohjaaja Larisa Shepitko kuoli liikenneonnettomuudessa kaksi ja puoli vuotta sitten, pidettiin sitä suurena menetyksenä maan elokuvataiteelle. Olihan tämä 41-vuotias ohjaaja osoittanut suurta taidokkuutta viimeiseksi jääneessä elokuvassaan Nousu. Se on pienimuotoinen ja vähäeleinen elokuva, mutta siinä on mahtava annos sisäistä voimaa, ei mahtipontisuutta, vaan todenmukaista ihmisten henkisten voimavarojen kartoitusta. Se mittaa henkilönsä viimeistä piirtoa myöten sodan armottomassa paineessa.

Nousu on todellinen antisotafilmi. Käsitellessään sankaruutta se on suorastaan poleeminen. Se torjuu kaikki irralliset yksilölliset sankariteot, ja osoittaa ihmisen todellisen sankaruuden piilevän moraalisessa lujuudessa. Tätä ongelmaa on käsitelty neuvostoelokuvassa aiemminkin, mutta niille länsielokuvien tavoin on tyypillistä ihmisen arvioiminen suorituskyvyn mukaan. Nousu korostaa rohkeutta pitää kiinni ihmisyydestä ja periaatteista äärimmäisissäkin oloissa.

Sankarillisuus piilee kansassa

Tämä ongelma ei ole pelkkä teoreettinen kuvitelma. Päinvastoin Nousu on hyvin konkreettinen ja todellinen elokuva. Oivaltaessaan tämän kysymyksen oikein se on kyennyt pureutumaan syvälle neuvostoihmisten tajuntaan suuren isänmaallisen sodan jaloissa. Pienimuotoisuudestaan huolimatta Nousu tavoittaa sotaa käyvästä kansasta ne piirteet, jotka sitten johtivat voittoon sotilaallisesti mahtavasta natsi-Saksasta.

Tuo sama ilmiö on osoitettu historiantutkimuksessakin. Neuvostokansa tarvitsi mahtavan fyysisen ja henkisen sietokyvyn kestääkseen vihollisen hyökkäykset, kotiseutunsa tuhoutumisen, perheiden hajoamisen, joukkoteurastukset, painostuksen, nälän, kuolemanpelon ja monet muut sotaan liittyvät kauhut. Silti kukaan ei ehkä ole käsitellyt tätä aihetta niin intensiivisesti kuin Shepitko.

Taistelu ihmisyydestä

Nousussa tämä taistelu ihmisyydestä käydään saksalaisten miehittämällä Valko-Venäjällä. Partisaanit Rybak ja Sotnikov joutuvat erikoistehtävään, jonka aikana Rybak osoittautuu vahvaksi. Hän auttaa sankarillisesti haavoittunutta ja heikkoa toveriaan paksussa lumihangessa ja vie hänet turvaan.

He kuitenkin joutuvat kiinni ja osat vaihtuvat. Rybak ei kestä edes painostusta, hän on valmis vähäisistä eduista myymään itsensä. Sotnikov kestää kaiken, hänelle toverien turvallisuus, isänmaallisuus ja ihmisyys ovat jotain sellaista, mitä ei ole kaupan.

Nousu osoittaa, että ihminen, jonka periaatteet ja moraali ovat myytävissä, pusertuu kovissa oloissa tyhjäksi muutamassa hetkessä. Rybak auttaa toveriaan sekä filmin alussa että lopussa. Ensin turvaan, sitten hirttolavalle!

Nousu kaataa sankarikuvia ja nostaa uusia tilalle

Shepitko on melkoisen armoton sotaelokuvien sankarihahmoja kohtaan Hän ei arvosta sankaritekoja sellaisenaan. Hänen mukaansa ihminen ei voi sankaritekojen vuoksi välttyä moraalisilta ja periaatteellisilta kannanotoilta.

Sankareita hän ei kuitenkaan hautaa kokonaan. Hänen sankarinsa ovat erilaisia, tiukasti periaatteistaan kiinnipitäviä. Heissä on sitä samaa tiukkuutta kuin neuvostovallan alkuaikojen nuorisoliittolaisissa.

Myös Nousun kuvaamat ongelmat ovat juuriltaan yhteiskunnallisia. Silti Shepitko käsittelee niitä puhtaasti filosofisina ja moraalisina kysymyksinä. Tätä käsitystä vahvistaa se, että Nousu on nähtävissä mukaeltuna Kristus-tarinana. Siinä hyvä ja paha taistelevat Jeesuksen ja Juudaan hahmoissa. Elokuva päättyy Sotnikovin "nousuun moraaliseen kirkkauteen".

Kirjoitus on aiemmin ilmestynyt Turun ja Porin läänin kulttuurijulkaisussa Kulkuri, Pori 1982. Kirjoitusta on muutettu.

Neuvostoelokuvan kadotettu tulevaisuus

Koska en ole mikään näkemyksellinen historioitsija, en yritä tässä esittää nokkelan lyhyttä neuvostoliittolaisen elokuvan historiaa. Se on useasti dokumentoitu (mm. Jay Leyda), joten voin vain neuvoa kirjastojen elokuvakirjojen hyllyille. Ongelmaksi tässä nousee myös se kiusallinen tosiasia, että olen nähnyt hyvin vähän neuvostoelokuvaa ja nekin vähät poikaiässä monta vuotta sitten. Näin Lokakuu, Maa tai vaikkapa Nikolai Gubenkon Siipirikot ovat suurimmaksi osaksi pelkkiä hämäriä muistoja. Mistä siis kirjoittaisin?

Joitakuita saattaa hämätä, että otan esiin Pet Shop Boysin rockvideon Go West. Kappaleessa lauletaan ilmeisesti homokulttuurin liittyvästä Kalifornian vapauden kaipuusta, mutta video itse ei tätä mitenkään vahvista (ellei sitten mieskolonnien feminiinisesti keinuvissa takapuolissa): futuristisiin univormuihin puetut, jakoavaimia heiluttavat miehet laulavat konstruktivististen tietokoneanimaatioiden ja jättimäisten pilvenpiirtäjien keskellä kappaleen kertosäettä: "Go west!" Käsky kuuluu Amerikan rajaseudun historiaan ja tarkoittaa Pet Shop Boysin kappaleessa aivan samaa kuin mitä Horace Greeley aikoinaan 1800-luvun puolessa välissä esitti: sananmukaisesti "lähde länteen". Videossa nähdään, kuinka mieskolonna kapuaa jättimäiset portaat ja siirtyy Vapaudenpatsaan vieritse ihannemaahan (jota ei näytetä). Mitä tässä oikein tapahtuu?

Aivan yksinkertaisesti: video kääntää ylösalaisin nykymaailman todellisuuden sekä myytit. Toisin sanoen, Neuvostoliitto on futuristisen kiiltävä teräsvaltio ja Amerikka eli Länsi vapauden viimeinen pakopaikka. Video on menetettyjen mahdollisuuksien ensyklopedia: jos neuvostovaltion alkuaikojen utopiat olisivat toteutuneet, Neuvostoliitosta olisi tullut videon kuvaaman kaltainen pilvenpiirtäjien ja univormujen ihannevaltio ja Amerikka olisi myyttinen rajaseudun maanviljelysutopia. Näinhän ei käynyt, ja senkin video "todistaa": aivan lopussa itse Pet Shop Boysin tyypit kävelevät Punaisella torilla jo idioottimaisilta näyttävät avaruusunivormut päällä. Neuvostokansa tuijottaa heitä kuin hulluja.

Mitä tekemistä tällä nyt on tässä lehdessä? Yritän havainnollistaa esimerkilläni ajatustani siitä, että nuori neuvostoelokuva oli tärkeä yritys ottaa haltuun uusi ja Leninin tärkeimmäksi luonnehtima taidemuoto. Tämä jäi haaveeksi: läntisessä maailmassa Hollywood ja sen porvarillinen ideologia hapattivat elokuvan klassiseksi kerronnaksi, Neuvostoliitossa saman teki sosialistisen realismin vaatimus, byrokratia ja tyrannia. Tämä ei tietenkään ole mikään ehdoton totuus - sekä Hollywoodissa että Neuvostoliitossa on tehty upeata elokuvaa, riippumatta siitä, millaista ideologiaa niiden kerronnat sitten noudattavatkin. Esimerkiksi kelpaavat vaikkapa kulunut, mutta aina yllättävä Orson Welles sekä viikonlopustamme Aleksander Dovzhenkon Aerograd.

***

Sananen tästä lehdestä. Olemme pyytäneet ja saaneetkin neuvostoelokuvaan mielenkiintoisia kosketuksia ottaneilta ihmisiltä juttuja teemalla Mitä neuvostoelokuva minulle merkitsee? Lisäksi esitellään kaikki viikonlopun elokuvat; Markku Lehtimäki kirjoittaa Eisensteinista ja Klimovista, isäni Matti Nummelin on ystävällisesti antanut luvan julkaista vanhan kirjoituksensa Shepitkon Noususta ja itse kirjoitan Panfilovista, Abuladzesta ja Rommista. Joidenkin elokuvien kohdalla tarjoamme aikalaistekstejä - Lev Kuleshov ja Dovzhenko kirjoittavat itse elokuvistaan (ohjaajien esittelyt olen itse kirjoittanut). Ääneen pääsee myös Isä Aurinkoinen, Josef Stalin, paradigmaattisella tervehdyksellä neuvostoelokuvan tekijöille. Olen suomentanut mainitut otteet englannin kielestä ja ne löytyvät viittein erinomaisesta teoksesta Taylor & Christie (toim.): The Film Factory. Russian and Soviet Cinema in Documents, Harvard University Press 1988.

Kiitän vielä Pirkanmaan elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja Kai Ovaskaista - idea viikonlopusta on alunperin hänen - sekä Tampereen kaupungin kulttuuritoimistoa, jota ilman tämä viikonloppu olisi voinut jäädä tekemättä.

Juri Nummelin

ARKIPÄIVÄN FASISMI
(Obiknovennyi fashism) 1965 Ohjaus: Mihail Romm. Käsikirjoitus: Romm, Maija Turovskaja, Juri Hanjutin. Leikkaus: Romm. - 137 min.

Kun Mihail Romm (s. 1901) kuoli 1.11.1971, Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjaansa: "Minkä vuoksi hyvien ihmisten täytyy kuolla niin aikaisin? Ehkä juuri sen takia yhteiskunta rappeutuu entisestään." Ajatus on pinttyneelle moralistille ja hyvän ihmisen etsijälle Tarkovskille melkein harvinainen: hänen päiväkirjansa, jotka on suomeksikin julkaistu nimellä Martyrologia (Odessa 1989), ovat täynnä kirpeätä pilkkaa ja ivaa epämoraalisista ja vilpillisistä neuvostokollegoista. Mihail Rommin, joka toimi Tarkovskin opettajana tämän opiskellessa 60-luvulla elokuvantekoa, Tarkovski säästää ilkeydeltään. Voi olla, että Tarkovski ei halunnut ajatella kuolevaa miestä pahalla, mutta sen voi ajatella tarkoittavan myös kommenttia ohjaajan laadusta.

Muutaman stalinistiseksi katsottavan hairahduksen (mm. Tuliholvin alla, 1951, Mustan meren kotka, 1952) vastapainona Rommilla on tarjota kovia, joskin hiukan piiloon jääneitä elokuvia. Hänen Rasvapalloaan (1934) monet pitävät parhaana Maupassant-filmatisointina, 30-luvun Lenin-elokuvat ovat vahvoja tulkintoja vallankumouksen mytologiasta. 60-luvulla uuteen kukoistukseen päässyt Romm teki merkittävän tiedemieselokuvan Vuoden yhdeksän päivää (1961) ja nyt nähtävän Arkipäivän fasismin, joka Tarkovskin töiden ohella saattaa olla vuosikymmenensä jännittävintä neuvostoelokuvaa.

Arkipäivän fasismia ovat eräät syyttäneet sensaatiohakuisuudesta, mässäilystä natsien väkivallalla. Elokuva on toki väkivaltainen (ainoana viikonlopun elokuvana se on K18) ja sitä on Tampereellakin esitetty vedoten sen hätkähdyttävään aineistoon. Tällöin ei ole huomattu, että Romm aina tuomitsee väkivallan - ja tämä tuomio on yllättävänkin henkilökohtainen, koska hän itse toimii elokuvansa selostajana. Tämä ei ole mikään Tämä on Neuvostoliitto natsien käsissä, vaan historiallinen dokumentti, joka harvojen joukossa saa arvosanan "marxilainen". Kuten Peter von Bagh kirjoittaa: "Romm kuvaa, ajattelee ja kokee historiaa, joka hänelle käsittää yhtä lailla ihmisen yhteiskunnallisen elämän laajimmat linjat ja intiimeimmät tunteet, ilman että niiden suhteita ja 'tärkeysjärjestystä' kertaakaan vääristellään." (Paljastava silmä, Weilin&Göös 1973, s. 162)

Romm on koonnut uskomattoman määrän aitoa dokumenttiaineistoa toisen maailmansodan kauhuista ja leikannut ne assosioivalla tavalla: Arkipäivän fasismi on Kuleshovin kokeen todistus, ts. yksi ynnä yksi on enemmän kuin kaksi. Yhteenleikattujen kuvien mielteet siirtyvät katsojaan ja jatkuvat hänessä - elokuva saa uuden elämän katsojan mielessä. Tämä on saavutus, jota ei tule väheksyä, vaikka olisikin eri mieltä Rommin natsismianalyyseista, jotka painottavat suurpääoman vaikutusta (käsiini joutuneen, ilmeisesti jonkin toisen elokuvakerhon tarpeisiin tehdyn esitteen nimetön kirjoittaja pahoittelee, ettei Romm ole hyödyntänyt Wilhelm Reichin seksuaaliekonomista teoriaa).

Anekdoottina voisi lopuksi mainita, että Mikko Niskanen oli hänkin Rommin opissa Moskovassa. Ehkä sieltä on peräisin Kahdeksan surmanluodin aktiivinen yhteiskunnallisuus.

Mikko Lehtosen robinsonadi

Professori Mikko Lehtoselle tehtiin epävirallinen juhlakirja kymmenisen vuotta sitten, kun hän täytti 50 vuotta. Minultakin pyydettiin kontribuutiota, kun olin tuolloin Lehtosen oppilaita. En tiedä, onko alla oleva teksti oikeasti hauska, mutta Mikko kertoi naureskelleensa vitseille. Vitsit lienee piilotettu alaviitteisiin, joita on enemmän kuin varsinaista tekstiä - tarinan itsensä hauskuus taitaa loppua aika nopeasti.

Ja huomatkaa nyt, että osa lähteistä on keksittyjä - Mikko Lehtonen ei ole kirjoittanut lähdeluettelossa mainituista kirjoista kuin Kykloopin ja kojootin ja Pikku jättiläisiä. En ole yhdessä Markku Lehtimäen kanssa toimittanut kirjallisuudentutkijain vuosikirjaa Ei mies tapa eikä naiseen huku. (Minulla on mielikuva, että olisin lisännyt lähdeluetteloon vielä oman teokseni Mysterious Islands, Mysterious Texts. The polyphony in the works of Sue, Verne and Lovecraft, mutta jostain syystä sitä ei tässä versiossa ole. Tämän kirjoittamiseen aikaan luin paljon Jules Verneä ja olen muistaakseni tännekin postittanut pitkän esitelmän, jonka pidin Vernestä ja muista robinsonadeista. Yksi haaveeni on ollut tehdä jonkinlainen tutkimus suomalaisista robinsonadeista, ja gradussani käsittelinkin aihetta aika pitkään.)

Juhlakirjaa Syvän meren kalastaja painettiin 50 kappaletta ilman ISBN-tunnusta eikä sitä ole saatavana edes Kansalliskirjastosta - valitettavasti. Osa teksteistä on hauskoja muisteluksia, osa hilpeitä mukatutkimuksia, mutta osa myös ihan oikeita artikkeleita. Tämä on kai mukatutkimus. Ai niin, kirjan toimittajina häärivät Olli Löytty ja Petri Repo.

Niin ja vielä: olen huomannut kokemuksesta, että Blogger ei kauhean hyvin tule toimeen alaviitteiden kanssa. Ei kannata linkkailla niitä.

Juri Nummelin
Mikko Lehtonen ja matka autiolle saarelle

Toimittajan huomautuksia

Seuraava käsikirjoitus on kulkeutunut käsiini hiukan hämäräperäisiä teitä enkä siksi halua tässä mainita, mitä olen tehnyt (tai joutunut tekemään) sen saadakseni. Riittänee, kun sanon, että se liittyy eräisiin pankkisalaisuuksiin, joita tässä maassa on kyllä riittänyt ja riittää.

Tämä on sivuseikka. Tärkeämpää on, että kyseessä oleva käsikirjoitus on harvinainen, erikoislaatuinen ja taatusti ainoa lajiaan. Käsikirjoitus on ladottu kuin se olisi painettu kirja, mutta sen lyhyys ja varsinaisten bibliografisten tietojen puute saa minut arvelemaan, että tämän maan kirjastoista on turha lähteä hakemaan toista kappaletta Mikko Lehtosen käsikirjoitusta Matka autiolle saarelle. En pysty ajoittamaan käsikirjoitusta tarkkaan - viittaukset vuosilukuun puuttuvat. Voidaan kuitenkin epäillä, että matka, josta Lehtonen kirjoittaa, on tapahtunut vuonna 1995, jolloin hän on väittänyt olleensa Oxfordissa tutkimusvapaalla. Kuten kunnon salaliittolainen ainakin, hän jälkeenpäin ilmeisesti varmisti sen, ettei hänen noloutensa paljastu - olen monta kertaa ollut yhteydessä Oxfordiin ja sieltä minulle on toistuvasti sanottu, että Lehtonen todella kävi heidän opinahjossaan. Omituista sen sijaan on se, että Lehtonen ei tunnu haluavan paljastaa laivan määränpäätä - se selvästikään ei tunnu olevan Oxford. Kaikkein omituisinta on tarina itse: Miten 1990-luvulla on ollut mahdollista haaksirikossa joutua autiolle saarelle? Johan laivan kommunikaatioyhteyksien pitäisi se estää! Mutta näin ei kuitenkaan ole käynyt ja Lehtonen todella on viettänyt aikaa autiolla saarella.

Koska Lehtosen teksti on osittain epäselvä, olen ottanut tehtäväkseni selvittää takaviitteissä, mitä Lehtonen on todennäköisesti kulloinkin tarkoittanut. Osa viitteistä on Lehtosen omista tutkimuksista, osa on muista lähteistä. Lähteet ovat suurimmaksi osaksi sellaisia, joita Lehtosen itsensä olisi voinut kuvitella käyttäneen. Olen halunnut jotenkin yrittää taata sen, että Lehtosen ajatukset näyttäytyisivät mahdollisimman paljon hänen omikseen vielä senkin jälkeen, kun olen ne nootittanut. Käsikirjoituksen aiheista on kirjoitettu huomattavasti lisää materiaalia - monet Lehtosen oppilaista ovat osallistuneet tähän tutkimustyöhön monin tavoin enkä pidä itseäni vähäisimpänä -, mutta näiden sisällyttäminen ei ole nähdäkseni relevanttia, koska se tekisi Lehtosen ajatuksille vääryyttä. Olkoonkin, että Lehtonen itse aina muisti kritisoida autenttisuuden ajatusta. Sallittakoon minulle tässä sellaisen haikailu.

Minun on kuitenkin todettava, että kaikki, mitä sanon, on arvailua, mutta koska minulla oli etuoikeus seurata hänen työskentelyään läheltä ja tunnen eräitä hänen suosikkiteemojaan - jos minun sallitaan näin sanoa -, katson itseni päteväksi tekemään näin. Teen tämän siksi, että käsilläoleva käsikirjoitus saavuttaisi laajan lukijajoukon.

Se nimittäin ansaitsee sen: vaikka sen kirjallinen arvo ei aina ole kovin korkea - se harvoin ylittää pelkän taltioinnin -, se on harvinaislaatuinen teksti yhdistäessään elämäkerrallista, fiktiivistä ja tieteellistä aineistoa. Samanlaisia yrityksiä oli toki aiemminkin ollut (oletan siis Lehtosen kirjoittaneen tekstinsä 1990-luvun puolessavälissä), joitain erinomaisiakin, mutta nähdäkseni Lehtosen käsikirjoitus kaikkine vikoineenkin ja hienoisine tylsyyksineen päihittää kaikki kaltaisensa autenttisuudellaan. Mikä on tietysti ironiaa, koska, kuten jo esitin, Lehtonen asetti autenttisuuden kyseenalaiseksi. Kuitenkin on tärkeää, että tämän tekstin huomiot eräistä kulttuurimme peruspiirteistä tulevat tunnetuiksi. Voidaan sanoa, että tässä noudatetaan sellaista foucaultlaista periaatetta, jonka mukaan jonkin ilmiön menneisyyden ymmärtäminen ja selvittäminen auttaa meitä ymmärtämään tämän ilmiön nykyisyyden. Toivon, että noottini auttavat lukijaa paremmin ymmärtämään näitä ilmiöitä.

Mikko Lehtosen 70-vuotisjuhlien lähestyessä
Kesäkuussa 2026
Juri Nummelin

Matka autiolle saarelle

Lähdimme matkaan marraskuun alussa. Laivamme oli mukava, mutta en silti voinut olla ajattelematta, että matkustaminen ei suinkaan ole aina ollut mitenkään hohdokasta toimintaa. Muistin, että englannin verbi 'matkustaa' eli 'travel' tulee ranskan verbistä 'travail', joka merkitsee työntekoa. Tullessaan englannin kieleen 'travel' tarkoitti ensiksi kidutusta.[1] Muistin myös, että 'travail' englannissa merkitsee myös synnytystuskien kärsimistä - matkustaminen merkitsee toisin sanoen myös synnyttämistä. Syntyy uusi ihminen, uusi aikakausi, uusi subjekti.[2]

Päätin kuitenkin heittää tämän Paganelin viitan[3] harteiltani ja siirryin nauttimaan pöydän antimista. Minut oli, korkea-arvoinen akateeminen vieras kun olin, kutsuttu kapteenin pöytään enkä voi valittaa kutsusta. Tarjoilu oli ruhtinaallista: saimme sammen mätiä ja blinejä, erinomaista fasaaninselkää mokkakastikkeella ja linnaperunoita ja lopulta pakastettuja karpaloita ja kuumaa kinuskikastiketta. Kahvia ja konjakkia juodessamme keskustelimme kapteenin kanssa. Hän paljastui oppineeksi mieheksi.

"Olen usein miettinyt, kapteeni kun olen, laivan suhdetta mereen. Siinä on jotain samaa kuin koko yhteiskuntarakennelmassamme", hän sanoi.

"Olette siinä aivan oikeassa", sanoin. "Laivan lähtiessä merelle tapahtuu jonkinlainen penetraatio. Laiva on patriarkaalinen fallos ja meri feminiininen kohtu."[4]

"Tuo on psykoanalyysia", huomautti kalvakas nainen, joka mursi englantilaisittain. "Sehän on mitä vulgaareinta!"

Naurahdin kevyesti. "Tällainen näkemys on perusteltua. Monissa teksteissä, joissa kuvataan laivamatkoja - tai yleensäkin matkoja -, käytetään sanoja, jotka viittaavat suoraan penetraatioon. Sanon suoraan: monet kirjoittajat, joilla ei ole aavistustakaan psykoanalyysista, kuvaavat laivaa ja sen matkaa kuin se olisi - khrm - penis."[5]

"Kiintoisaa", kapteeni sanoi. "Sanotteko siis, että olen siittimen komentaja? Eikö se tee minusta aikamoista vallankäyttäjää?"

"Mutta teillähän on suunnaton valta käsissänne. Teidän päätöksistänne riippuu monen sadan ihmisen henki."

"Kuudensadanseitsemänkymmenenkahdeksan", keskeytti ensimmäinen perämies, jonka ei onnistunut antaa itsestään niin oppinutta vaikutelmaa.

"Aivan aivan. Mutta eikö minun laivani kulje meren päällä eikä suinkaan sen sisällä? Niinhän tekevät vain sukellusveneet."

"Se on totta. Onkin ehkä sanottava, että pinta-alus toteuttaa erilaista maskuliinisuuden mallia kuin sukellusvene, joka liiankin selvästi on fallinen. Täytyy kuitenkin muistaa, että metaforisesti mekin tunkeudumme feminiiniseen: puhutaan paljon kyntämisestä ja sitähän me juuri teemme, kynnämme merta."

Kapteeni oli tyytyväinen analyysiini ja osa päivällisvieraista taputti. Kalvakas englantilaisnainen hiukan tuhahti: hän oli ilmeisesti niin patriarkaalisen ideologian subjektiksi kutsuma[6], ettei voinut ajatellakaan omaksumiensa valtarakenteiden paljastamista ja purkamista. Keskustelu jatkui kuitenkin toisissa, kevyemmissä sävyissä, ja onnistuimme kalvakkaan englantilaisnaisen kanssa löytämään jopa yhteisiä mielenkiinnon kohteita. En silti voinut olla ajattelematta, että juuri tällaisten ihmisten vuoksi minun oli pitänyt lähteä matkalle: päästäkseni eroon ideologioiden luokseen ja ystävikseen kutsumista ihmisistä. He kansoittivat laitoksen - työntekijöitä myöten -, yliopiston, kirjastot, elokuvateatterit, kirjakaupat, kauppahallin ja kaupungin virastot. Kukaan ei ymmärtänyt sanoa vastaan ideologialle. Minä halusin, mutta en tiennyt muuta keinoa kuin lähteä matkalle. Tiedostamattomassani[7] nyki tosin ajatus, että en minäkään mistään ideologioista pääse eroon vain lähtemällä matkalle, koska se jos mikä on ideologioiden hyväksymä tapa parantua. On kuin lähtisi mökille viikonlopuksi. Sysäsin synkeät ajatukset mielestäni ja siirsin lähettiäni ja sanoin ensimmäiselle perämiehelle: "Shakki."

Matka jatkui viehättävänä monta päivää ja lähestyimme määränpäätämme jopa hiukan etuajassa. Seistessäni keskellä merta ajattelin Baudelairea, jolle meri oli eräiden päiväkirjamerkintöjen perusteella erityisen tärkeä.[8] Meri on rannaton, pohdiskelin, ja Baudelairen tutuin ympäristö oli suurkaupunki - eli Pariisi. Guy Deborde sanoi Pariisista, että "se kaupunki on, hupsun rakentama, täys ääntä ja vimmaa - tarkoitusta vailla".[9] Miksi Baudelaire sitten rakasti merta? Hän sanoi myös, että laivan katseleminen tuottaa aivan erityislaatuista mielihyvää.[10] Tämä on kysymys, jota minun sietäisi tutkia jossain.[11] Jos meri on feminiininen elementti, niin ei ole mitään järkeä siinä, että Baudelaire, feminiinisyyden arkkityyppinen vastustaja, sitä niin rakasti. Ristiriidat ovat niin ilahduttavia tutkijalle.

Kun onnistuin lopulta unohtamaan Baudelairen, mieleeni tuli uudestaan pohdiskella sitä, miksi olin lähtenyt tälle matkalle. Olin levoton, halusin saada uusia kokemuksia, olin kyllästynyt elämään tavallisissa oloissani, en tuntenut itseäni enää kotoisaksi kotona, halusin seikkailua.[12] Minulla oli tosin päämäärä ja tarkoitus tälle matkalle - olin samaan aikaan kauppias ja eheyttävää kokemusta hakeva matkamies. Tunnen olevani lihaksi tullut ristiriita. Miten Barker taas sanoikaan?[13]

Voisiko kenties sanoa, etten tuntenut itseäni enää ehjäksi? Se tuntuu oudolta - minä, joka olen sanonut ja kirjoittanut, ettei ehjää minää ja kokemusta ole![14]

Matka sujui edelleen mukavasti vielä yhden yön. Aamulla tuuli nousi ja painemittari laski. Myrsky oli tulossa. Mietin itsekseni, että näin kävisi kaikilla matkoilla, joille elämäänsä tuskastuneet, rikkinäiset subjektit lähtevät. Aina myrsky - ja varmasti myös haaksirikko! Subjektien elämistä tulee näin aina kliseitä![15]

Minua eivät tällaiset mietteet kuitenkaan kauaa naurattaneet, koska myrskystä tuli nopeasti hyvin vakava. Kun kamppailin kannella kohti hyttiäni, törmäsin - sananmukaisesti - kapteeniin. Kysyin häneltä, miten meidän tulisi käymään. Hän vastasi yhdellä ainoalla sanalla: "Kurjasti!" Näin hänen katseestaan, että hän todella tarkoitti sitä.

En ehtinyt hyttiini, kun kymmenien metrien korkuinen hyökyaalto löi kannen ylitse ja tarttui minuun. Se heitti minut laivan toista laitaa vasten. Samaan aikaan laiva kallistui hyvin jyrkästi ja toinenkin hyökyaalto löi laivan ylitse. Laiva ei enää oiennut, vaan jatkoi kulkuaan yli 45 asteen kulmassa. Ohjaus oli tästä lähin toivoton yritys. Olin paiskautunut kylkeä vasten enkä kyennyt nousemaan. Yritin kuitenkin tarttua johonkin tappiin, joka pisti esiin laivan kannesta, kun kuulin jonkun huutavan jotain, josta en saanut selvää. Samassa kuulin hirvittävän äänen, kuin jokin epäinhimillinen olisi päästänyt valitushuudon. Ääni oli metallinen eikä minulta kestänyt kauaa arvata, että se oli laivan runko, joka oli repeytynyt. Näin, kuinka laivan miehistöä yritti juosta ohitseni - he pitivät kiinni laivan kyljestä (yksi talloi kädelleni), mutta eivät edenneet kovin nopeasti.

Se olikin viimeinen asia, minkä näin, koska heti sen jälkeen minuun tarttui uusi hyökyaalto, joka heitti minut veteen. Löin ilmeisesti pääni pudotessani kannelta, koska muistan vain sen, että heräsin vedessä. Vesi oli kylmää ja se heitteli minua puolelta toiselle.

Parempi ehkä niin kuin jos vesi olisi ollut tyyni, koska siten meri kuljetti minua eteenpäin. Huonona uimarina en olisi kenties pystynyt pitämään puoliani tyynelle kylmälle vedelle. Minun tarvitsi nyt pitää vain huoli siitä, etten imaisisi suuhuni litroittain vettä. Meri itse piti huolen siitä, että minä liikuin.

Matkani veden varassa kesti käsittääkseni puolisen tuntia ja olin jo kylmänkangistama, kun iso hyökyaalto lopulta heitti minut saarelle. Tiesin olevani pelastettu, kuin Robinson Crusoe. Oli vielä päivä, mutta en jaksanut katsella ympärilleni, vaan raahauduin raivoavasta merestä niin kauaksi, että saatoin turvallisesti jäädä makaamaan.

Nyt jälkeenpäin minua melkein naurattaa, että kertomukseni on niin paljon samanlainen kuin Robinson Crusoen ja kaikkien hänen edeltäjiensä ja jälkeläistensä kertoma tarina.[16] Tuolloin, kun heräsin keskellä yötä aution saaren rannalta, minua ei juuri naurattanut. Tein niin kuin Robinson Crusoe teki omassa kertomuksessaan: Kiipesin puuhun niin korkealle, välittämättä selkäkivustani. Olin märkä enkä tiennyt, miten saisin minkäänlaista tulta syttymään, joten vapisin koko yön puussa saamatta silmäystäkään unta. Kuuntelin saaren öisiä ääniä - rapinoita, haukahduksia, murinoita, kahinoita, juoksun ääniä, oksien katkeamista - ja pelkäsin. Jos olisin nukahtanut, olisin taatusti nähnyt painajaisia.

Kun aamu viimein koitti, oloni oli mitä surkein. Vaikka olisin ollut vegaani, olisin antanut mitä tahansa lihapalasta, jopa raa'astakin. Edellisestä ateriasta oli kulunut varmasti jo kaksikymmentä tuntia ja verensokerin alhaisuus lisäsi kylmän tunnettani. Vaatteeni eivät olleet vieläkään kuivuneet - yö oli ollut kylmä -, mutta onneksi näytti siltä, että aurinko paistaisi pilvettömältä taivaalta.

Tarpeeksi kauan värjöteltyäni kiipesin alas puusta - selkäni oli entisestään kipeytynyt - ja aloin juosta pitkin hiekkarantaa lämmetäkseni. Jäseneni, nekin, jotka eivät olleet kipeytyneet puussa, olivat jäykkiä, mutta ne oikenivat vähitellen ja aloin tuntea lämpöä. Kun tunsin itseni riittävän lämpimäksi, riisuin vaatteeni ja ripustin ne lähellä rantaa kasvavan pensaan oksille. Oikaisin itseni jo auringonpaisteessa kuumenneelle hiekalle ja nukahdin. Kun heräsin, olin kuiva ja lämmin, samoin vaatteeni. Laitoin jalkaani farkut ja sinisen kauluspaidan. Punaisen irtotakkini, joka olisi ollut aivan liian kuuma, jätin roikkumaan pensaaseen. Lähdin tutustumaan saareeni.

Oloni oli samaan aikaan toiveikas ja tuskallinen. Olin hengissä, sen tiesin (tiesin tai aavistin, että, kuten näissä tarinoissa aina käy, laiva oli uponnut ja sen mukana kaikki sen matkustajat), mutta kuinka kauan, sitä en tiennyt. En oikeastaan tiennyt, missä saareni sijaitsi, mutta sen kasvustosta päättelin, että olimme olleet lähellä päämääräämme, koska saarella kasvoi paljon subtrooppisen alueen kasveja. Tiesin, että se merkitsi sitä, että saisin syödäkseni paljon hedelmiä.

Löysinkin mangoja ja banaaneja aika pian ja söin itseni kylläiseksi. Ruokalevon jälkeen suunnistin kohti vuorta, jonka näin pilkittävän puitten välistä. Ajattelin, että se voisi paljastaa minulle paljon - sijaintini, tilanteeni toivottomuuden, saareni - jos se oli saari - koon ja oliko se asuttu vai autio. Minulla oli aavistus, että saari oli autio ja kaukana kaikesta. Kuinkas muutenkaan?

Nousin vuorelle kohtalaisen helposti, koska se ei ollut jyrkkä eikä kovin korkea. Sen laella oli nuotio ja - niin epäilin - jonkinlaisten rituaalimenojen jälkiä: luita, puunpalasia, sulkia. Säikähdin tavattomasti, mutta koska nuotio ei ollut enää lämmin, päättelin, että menoista oli kulunut aikaa jo kauan eikä minulla ollut välitöntä vaaraa. Sanoin koko ajan itselleni, että tämä on aivan tavallinen Toisen kohtaaminen eikä minun tule pelätä, koska olen jo kauan julkisesti analysoinut tätä Toisen kohtaamista.[17] Rohkaisin kuitenkin mieleni ja sanoin itselleni, että selviäisin, jos en antautuisi stereotypioiden valtaan.

Nyt saatoin katsella vuorelta alas ja ympärilleni. Olin totta vie saarella - se oli aika pieni, läpimitaltaan ehkä viitisen kilometriä, mutta se oli kauttaaltaan sademetsän peitossa -, joka ei ollut kuitenkaan kovin kaukana toisista saarista. Toivoin tosin, että lähistöllä näkemäni maa olisi manner. Minulla ei ollut ilman kiikaria tai kaukoputkea mitenkään mahdollista asiaa kuitenkaan varmistaa. En osaa sanoa, masennuinko entisestään. Ehkä opin vähitellen hyväksymään tilanteeni: mitä olisin voinut tehdä? Että lähistöllä näkyi edes saaria, teki oloni paljon paremmaksi.

Laskeuduin alas vuorelta. Menin rannalle ja asetuin istumaan lämpimälle hiekalle. Katselin merelle - se oli tyyni enkä voinut kuvitella, että sama meri oli ajanut kokonaisen laivan perikatoon, hukuttanut monta sataa ihmistä (oliko ensimmäinen perämies puhunut melkein 700 ihmisestä?) ja ajanut minut perikatoon. Kyyneleet olivat kihota silmiini, kun ajattelin, että olin valinnut niinkin typerän tavan reagoida vaikeuksiini Suomessa. Olin tehnyt niin kuin suurin osa suomalaisista miehistä tekee: vaikenee ja lähtee pois. Jos olisin puhunut - niin, vaikkapa kirjoittanut vielä henkilökohtaisemman kirjan[18] -, en olisi nyt tässä ja elämäni voisi olla parempaa, helpompaa ja rakkaampaa.

Siinä rannalla ihmetellessäni kääntelin päätäni ja huomasin kauhukseni, että takkini ei enää roikkunut siinä, mihin olin sen jättänyt. Pomppasin ylös (selkääni vihlaisi) ja kompuroin pensaan luokse. En ollut vuorelta palatessani huomannut innostuneen näköisiä jalanjälkiä - innostuneen, koska niitä oli niin monta ja niiden tekijät olivat hyppineet paljon paikoillaan -, jotka ympäröivät hiekan pensaan ympärillä. Jalanjäljistä päätellen jalat olivat olleet paljaita. En ollutkaan yksin saarellani. Kauhu valtasi minut (vaikka sanoinkin itselleni, etten saisi pelätä Toista).[19]

En voinut kuitenkaan kuin pelästyä. Mitenkä muutenkaan? Olin yksinäinen, kurja, nälissäni (unohdin banaanit ja mangot), ilman vaatteita, ilman työkaluja, ilman toivoa pelastua. En voinut olla ajattelematta, että takkini vieneet olivat ihmissyöjiä. Oliko ihmissyöjiä vielä? En pystynyt vastaamaan itselleni. En halunnut vastata itselleni.

Minun olisi pitänyt ryhtyä varotoimenpiteisiin. Minun olisi pitänyt etsiä luola, piiloutua sinne, varustautua aseilla, kivillä ja kepeillä, naamioitua. Samalla, kun mietin pakenemista, tiesin, ettei minusta olisi siihen. Jos minua olisi naurattanut, olisin nyt nauranut tilanteen ironialle. Minä, joka olin aina sanonut, ettei ole olemassa sellaista alkuperäistä ihmisyyttä, josta robinsonadien kohdalla aina puhutaan, olin nyt vähällä tulla alkuperäiseksi ihmiseksi. Minun olisi pitänyt muuttua osaksi saarta peittävää sademetsää, jotta minua ei olisi löydetty ja mahdollisesti syöty.

Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Minun taidoillani ja ruumiinrakenteellani - puhumattakaan siitä, että minulla ei ollut työkaluja - ei olisi tehty minkäänlaista suojaa. Mitä voisin tehdä?

Masennuin enemmän kuin koskaan aiemmin saarelle tultuani. Vuoren laellakaan, kun olin nähnyt, että olin saarella, en ollut ollut näin poissa tolaltani. En voinut tehdä mitään. Väsähdin istumaan hiekalle ja painoin pääni käsiini.

Onneksi kohtalo teki päätöksen puolestani. Minun kävi niin kuin käy kenen tahansa Robinsonin - minä sain seuralaisen, en tosin pitkäaikaisen, mutta seuralaisen kuitenkin. Sain myös empiirisesti oppia sen, että valtasuhteet todella ovat kulttuurisesti muuttuvia. Rantaa pitkin minua kohti käveli melko rauhallisen näköisesti musta mies, pitkä, solakka, khakishortseihin ja valkoiseen t-paitaan pukeutunut mies. Hän heilautti minulle kättään, kun huomasi minun nähneen hänet. Nousin ylös ja valmistauduin juoksemaan, koska olin jo varma siitä, että minulle käy todellakin niin kuin Robinsoneille tapaa käydä: he törmäävät väistämättä ihmissyöjiin.

"Älä pakene!" mies huusi minulle nähdessään minun pelokkuuteni. "Minä en ole ihmissyöjä!" Mies puhui ranskaa erittäin sujuvasti eikä minulla ollut vaikeuksia ymmärtää häntä, vaikka en puhunutkaan ranskaan mitenkään erinomaisesti.

Seisahduin ja rauhoituinkin. Nyt jälkeenpäin minua hiukan nolottaa, että kielen, jota pidetään sivistyneenä, kuuleminen minua niin rauhoitti. En tarkoita sanoa, että minun olisi pitänyt epäillä mustaa miestä, vaikka tämä olisi puhunut latinaa ja muinaiskreikkaa, vaan yritän sanoa, että minun ei olisi pitänyt arvottaa sivilisaatiota niin korkealle. Kyse oli sentään prosessista, jossa alistamalla ja käyttämällä valtaa musta mies oli saatu oppimaan kieli, joka ei ollut hänen äidinkielensä, vaan valloittajien ja tunkeutujien.

Mies tuli lähemmäksi ja tervehti minua kädestä pitäen. "Minun nimeni on Cesar. Minä olen täällä kalastamassa. Mitä sinä täällä teet?"

"Minun nimeni on Mikko Lehtonen", sanoin puhuen ainoastaan välttävää ranskaa. "Olen.. eksynyt." (En muistanut, mitä 'haaksirikkoinen' on ranskaksi.)

"Haaksirikkoutunut? Ihan niin kuin Robinson Crusoe! Minä olen siis Perjantai!" Mies löi minua toverillisesti olalle ja nauroi rehevää naurua. "Minusta näyttää siltä, että minun pitää opettaa sinua!"

Cesar oli siis tajunnut, että olin tyystin avuton. Mikähän minussa sellaisen ominaisuuden paljastaa? Cesar jatkoi: "Ensimmäiseksi teemme nuotion, sitten metsästämme jonkin eläimen, paistamme ja syömme sen, sitten ryhdymme..."

Nostin käteni ylös. "Minä haluan vain pois täältä."

"Pois? Tämähän on kaunis saari. Oikea paratiisi. Eivätkö kaikki eurooppalaiset halua tällaiselle autiolle saarelle? Muistan, kuinka se tiedemies Jules Vernen romaanissa sanoo jotakuinkin niin, että hän aloittaisi mieluusti uuden elämän jollain autiolla saarella. Ja ettei hän olisi koskaan yksin, koska hän voisi opettaa papukaijan puhumaan tai löytää ystävällisen apinan. Hän vieläpä kuvittelee, että sattuma lähettää hänelle toverin - aivan kuin nyt minut, mutta eipä minusta taitaisi olla Perjantaiksi."[20] Cesar nauroi edelleen valloittavaa nauruaan - se tarttui minuun vähitellen ja aloin itsekin nauraa. Oli totta, että minä olin nyt Perjantain osassa. Minusta ei ollut kolonisoijaksi. Perjantait olivat nousseet puoli-ihmisen roolistaan ja olivat nyt typerien valkoisten pelastajia. (Näin ajattelin tuolloin, nyt minun täytyy myöntää, että ajatuksessa on edelleen jotain kolonialistista, koska siinä edelleen valkoinen ja musta asetetaan samaan suhteeseen - valloitussuhteeseen - toisiinsa nähden. Mutta joka on joskus joutunut autiolle saarelle, tietää, ettei silloin ajatelluista ajatuksista voi asettaa tuomiolle.)

Cesar kertoi minulle, että en ollut kaukana mantereesta. Lähellä oli muutama saareni kaltainen saari, mutta niiden takana oli manner. Cesar kertoi minulle myös, että meidän laivamme oli uponnut, kuten olin pelännytkin, mutta että suurin osa matkustajista oli saatu pelastettua.

"Mutta kuka on vienyt takkini?" kysyi Cesarilta. Kerroin hänelle jutun irtotakistani. Cesar nauroi taas ja kertoi, että hän oli nähnyt joukon nuoria poikia soutaneen poispäin saarelta ja että yhdellä oli ollut yllään liian suuri punainen takki. Minulla ei ollut sydäntä enää olla vihainen, vaikka olinkin pelännyt niin paljon. Kysyin myös kallion laelta löytämistäni luista, höyhenistä ja nuotiosta, joita olin luullut rituaalimenojen jäänteiksi. Cesar nauroi taas ja kertoi paistaneensa ja syöneensä siellä muutama päivä aiemmin linnun.

Lopulta kävi niin (hivenen tylsästi), että Cesar souti minut mantereelle, jonne ei todellakaan ollut pitkä matka. Cesar vei minut samaan hotelliin, jonne laivamme muut matkustajat oli viety odottamaan vaihtoehtoista kuljetusta joko kotiin tai päämääränsä, jos he sinne vielä halusivat mennä. Minut otettiin ilolla vastaan, jopa kalvakas englantilainen nainen oli iloinen nähdessään minut. Olin itsekin iloinen, koska nyt tajusin, että minä olin oppinut jotain saarellani. En ollut enää levoton, en enää mässäillyt sillä, että ihmiset ympärilläni olivat niin ideologian läpitunkemia.[21] Romanttinen haave oli tullut todeksi: minä olin parantunut saarellani, ja vaikka en ollut saanut matkani aikana kerättyä valtavia omaisuuksia Crusoen tavoin enkä pystynyt perustamaan saarelleni minkäänlaista siirtokuntaa[22], pystyin keskittymään uuteen kirjaani entistä kiinteämmin ja paremmin. Olin tyytyväinen omaan elämääni ja päätin, että jos tuntisin taas levottomuutta, lähtisin Cesarin oppiin saarelleni.

LÄHTEET

Althusser 1969/1984
Louis Althusser: Ideologia ja ideologiset valtiokoneistot, teoksessa Althusser 1975/1984.

Althusser 1975/1984
Louis Althusser: Ideologiset valtiokoneistot. Suom. Leevi Lehto ja Hannu Sivenius. Kansankulttuuri/Vastapaino: Jyväskylä 1984.

Ballantyne 1858/1972
R.M. Ballantyne: Korallisaari. Suom. Irja Ratia. 4. painos. WSOY: Porvoo 1972.

Barker 1984
Francis Barker: The Tremulous Private Body. Essays on subjection. Methuen: London 1984.

Barthes 1970/1980
Roland Barthes: Where to Begin?, teoksessa Roland Barthes: New Critical Essays. Transl. by Richard Howard. Hill and Wang: New York 1980.

Baudelaire 1887/1984
Charles Baudelaire: Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Suom. Eila Kostamo. 2. painos. Otava: Helsinki 1984.

Berman 1982/1989
Marshall Berman: All That Is Solid Melts Into Air. The Experience of Modernity. 4th impr. Verso: London 1989.

Defoe 1719/1988
Daniel Defoe: Robinson Crusoe. Suom. V. Hämeen-Anttila. Tarkistettu suomennos. 7. painos. WSOY: Porvoo 1988.

Hall 1992
Stuart Hall: Kulttuurin ja politiikan murroksia. Toim. Juha Koivisto, Mikko Lehtonen, Timo Uusitupa ja Lawrence Grossberg. Vastapaino: Tampere 1992.

Hirn 1928
Yrjö Hirn: Valtameren saari. Suom. I. Havu. Otava: Helsinki 1928.

Kylmänen 2001
Erkki Kylmänen: Lehtosen minät ja isät, teoksessa Nummelin & Lehtimäki (toim.) 2001.

Leacock 1923
Stephen Leacock: Pukinsorkka. Romaaniparodioja. Suom. Uuno Kailas. Gummerus: Jyväskylä 1923.

Lehtonen 1990
Mikko Lehtonen: Matkaan, sarastuksen leimuavat profeetat! Kulttuurivihkot 2:1990.

Lehtonen 1994
Mikko Lehtonen: Kyklooppi ja kojootti. Subjekti 1600-1900-lukujen kulttuuri- ja kirjallisuusteorioissa. Vastapaino: Tampere 1994.

Lehtonen 1995
Mikko Lehtonen: Pikku jättiläisiä. Maskuliinisuuden kulttuurinen rakentuminen. Vastapaino: Tampere 1995.

Lehtonen 1999
Mikko Lehtonen: Subjektin vaellus. Bunyanista Barthesiin. Vastapaino: Tampere 1999.

Lehtonen 2000
Mikko Lehtonen: Aasinsiltoja. Harmittomia sivumielteitä. Vastapaino: Tampere 2000.

Moretti 1987
Franco Moretti: The Way of the World. Bildungsroman in European Culture. Verso: London 1987.

Nummelin & Lehtimäki (toim.) 2001
Juri Nummelin ja Markku Lehtimäki (toim.): Ei mies tapa eikä naiseen huku. Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 60. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki 2001.

Siivonen 1994
Timo Siivonen: Modernin elämän maalarit. Kulttuuritutkimus 3:1994 (vol. 11).

[1]Lehtonen 1990. En ole kyennyt mistään löytämään tämän viitteen lähtökohtaa - ilmeisesti ja todennäköisesti se on jokin etymologinen sanakirja englannin kielestä. Bruce Chatwin on esittänyt romaanissaan Songlines vastaavanlaisen ajatuksen kirjoittaessaan seuraavaa (lisää). Matkustamisesta tulee Lehtosen mukaan 1700-luvun loppua lähestyttäessä esteettinen kokemus, kun se on sitä aiemmin ollut vain ja ainoastaan käytännöllinen ja äärimmäisen hankala kokemus. Lehtonen siteeraa mm. Eric Hobsbawmia, jonka mukaan ennen Ranskan vallankumousta ihmisten elinpiiri oli hyvin rajattu: suuri osa ihmisistä kuoli seudulla, jolla oli syntynyt. - Kohdasta huomaa myös sen, kuinka Lehtonen on kiinnostunut sanojen etymologiasta ja käsitteiden historiasta. Hän kirjoittaa Kykloopissa ja kojootissa seuraavasti: Käsitteet ovat diskurssien historian tiivistymiä: diskurssit ikään kuin kiteytyvät niissä. Samalla käsitteet asettavat rajoja diskurssille. [---] Käsitteissä teoreettiset diskurssit myös ylittävät omat rajansa, siirtyvät syntymaastostaan toisiin teorioihin ja tieteisiin. (Lehtonen 1994, 42-3)

[2]Tämä todella on ollut matkustamisen tarkoitus 1700-luvun lopusta ja romantikoista 1900-luvun massaturistikokemuksiin asti: matka parantaa ihmisen, koska siten hän pääsee eroon tukahduttavaksi koetusta sivilisaatiosta. Tämä selvenee, mitä enemmän Lehtosen matka syvenee ja mitä enemmän pystyn keräämään asiaa koskevia tietoja nootteihini.

[3]Lehtonen viittaa Jules Vernen romaanidilogian Kapteeni Grantia etsimässä ja Kapteeni Grantin lapset erikoislaatuiseen sivupäähenkilöön, ranskalaiseen tiedemies Paganeliin, joka vimmatun seikkailun keskellä aina tietää sanoa jotain kunkin seudun ominaislaadusta ja näin säilyttää tiedemiehen - sanoisinko - manttelinsa. Viitasta Verne ei tosin puhu, joten se on Lehtosen omaa keksintöä. Mielenkiintoinen ristiriita sinänsä: Lehtonenhan jatkuvasti hylkää kertomuksessaan tuon viitan poisheittämisen.

[4]Tämä oli Lehtoselle tuttu teema sinä aikana, jolloin arvelen matkan tapahtuneen. Kirjassaan Pikku jättiläisiä (1995) hän kirjoittaa pitkään ja innostavasti, itse asiassa koko kirjan innostavimman tutkimuksen, Jules Vernen romaaneista Merten alitse, Kapteeni Nemo ja Nautilus. Lehtonen kirjoittaa mm. seuraavaa: "[---] meri on sekä alkuperä että päämäärä, joka esittäytyy jonkinlaiseksi äidinkohduksi. [---] merestä puhutaan runsaudensarvena ja aarreaittana [---]. [---] meri esittäytyy kertoja-Aronnaxille esteettiseksi objektiksi." (Lehtonen 1995, 60)

[5]Lehtonen (1995, 76) siteeraa Vernen romaania kohdasta, jossa kapteeni Nemo esittelee alustaan seuraavasti: "Se on hyvin pitkänomainen, päistään keilamainen lieriö ja muistuttaa selvästi sikaria [---] sen köli on [---] riittävän pitkä ja sen keulakyljet kyllin loivat, jotta työnnettävä vesi väistyy helposti, vähääkään haittaamatta aluksen kulkua."

[6]Ranskalainen filosofi Louis Althusser toi tämän ajatuksen kenties ensimmäisenä 1969 julkaisemassaan kirjoituksessa Ideologiset valtiokoneistot. Althusser sanoo:
[---] ideologia "toimii" tai "työskentelee" "rekrytoimalla" tai "kutsumalla" subjekteja yksilöiden keskuudesta (se rekrytoi heidät kaikki), taikka "muuntaa" (kaikki) yksilöt subjekteiksi juuri tällä operaatiolla, jota nimitämme kutsumiseksi ja jonka mallina voi pitää kaikkein tavanomaisinta poliisin (tai jonkun muun) kutsuhuutoa: "Hei te siellä!" (Althusser 1969/1984, 129)Althusseria on sittemmin paljon kritisoitu siitä, kuinka hän kuvaa subjektit lähes passiivisiksi toimijoiksi, kun nämä kuitenkin jatkuvasti jäsentävät maailmaa, hyväksyvät siitä osia, hylkäävät toisia ja tekevät valintoja. Stuart Hall on kutsunut tätä valintojen tekemistä sisään- ja uloskoodauksiksi. (Ks. Hall 1992.) Voi ajatella, että Lehtosen kuvaama "kalvakka englantilaisnainen" ei hylkää psykoanalyysia siksi, että se horjuttaisi hänen omaksumaansa patriarkaalista ideologiaa, vaan siksi, että hänelle sopii, että patriarkaalinen ideologia pitää sitä rivona. Miksi näin on, ei tietysti selviä Lehtosen melko summittaisista merkinnöistä.

[7]Vielä v. 1995 kirjoitettiin yleensä 'ali- tai piilotajuinen', mutta tiedän Lehtosen olleen jo pitkään sitä mieltä, että 'tiedostamaton' on poliittisesti korrekti tapa, koska sitä käytettäessä ei oleteta, että mielen kerrostumista jotkin olisivat alempana kuin toiset. Kielitoimiston ehdotuksestahan v. 2002 siirryttiin käyttämään ainoastaan termiä 'tiedostamaton'.

[8]Lehtonen tarkoittaa varmasti Alastoman sydämeni XXX merkintää, jossa Baudelaire kirjoittaa:
Miksi meren katseleminen tuottaa niin loputonta ja ehtymätöntä mielihyvää?
Siksi että meri tarjoaa samalla kertaa rajattomuuden ja liikkeenmielteen. Kolme tai kolme ja puoli peninkulmaa edustaa ihmiselle äärettömyyden sädettä. Siinä on äärettömyys pienoiskoossa. Mutta mitä se merkitsee, jos se riittää johdattamaan mieleen koko äärettömyyden? Kuusi tai seitsemän peninkulmaa (maan ympärysmitasta), kuusi tai seitsemän peninkulmaa vellovaa nestettä riittää antamaan ihmiselle suurenmoisimman kauneuselämyksen mitä nämä katoavat asuinsijat voivat hänelle suoda. (Baudelaire 1887/1984, 79)Analysoin tätä ja Lehtosen kirjoitusta seuraavissa alaviitteissä lisää.

[9]Deborden Shakespeare-travestiaa en ole kyennyt löytämään mistään. Debord viittaa hupsulla tietysti Raoul Haussmanniin, joka 1840-luvulla Napoleon III:n alaisuudessa suunnitteli Pariisin bulevardit, jotka vasta tekivät kaupungista Baudelairen ihasteleman väkijoukkojen kokouspaikan. Selvää on myös se, että Haussmannin suunnitelma, jonka tarkoitus oli taata suurien sotajoukkojen esteetön kulku Pariisin kaduilla, mahdollisti aikanaan myös polkupyörän ja auton keksimisen ja käyttöönoton. (Ks. esim. Berman 1982/1987, 150-3, 158-9.)

[10]Tämä viittaa Baudelairen toiseen merkintään, jossa hän sanoo mm. näin:Loputon ja salaperäinen ihastus jonka vallassa katselee laivaa, varsinkin liikkuvaa laivaa, selittyy luullakseni ensinnäkin esineen säännöllisyydestä ja symmetrisyydestä, jotka ovat ihmishengen perustarpeita siinä missä moninaisuus ja harmoniakin [---]. (Baudelaire 1887/1984, 32)

[11]Tämä on käsikirjoituksen bibliografisesti merkittävin kohta, koska se viittaa suoraan Aasinsiltojen assosiaatioiden välissä virtaavaan analyysiin Baudelairen meritekstistä. Lehtonen kirjoittaa:
Baudelairen 'minälle' (toistan vielä kerran: lainausmerkit, koska minä ei ole koskaan suoraan ruumiillinen ja aktuaalinen minä, vaan enemmänkin minä, jonka sanotaan tekevän jotain, ts. diskurssin kohde) meri on vastapaino sille, mikä tekee kaupungista niin verrattoman. Meri on kohut [sic], johon vertautuvat niin melkein taivaallinen äärettömyys, niinikään uskonnollinen, liki mystinen symmetria (Isä, Poika hänen oikealla puolellaan ja Pyhä Henki), kuin myös niitä kulkeva laiva, jonka rauhoittava huojuminen takaa Baudelairen 'minälle' ekstaattisen 'maskuliinisuuden' kokemuksen. (Lehtonen 2000, 136-7)Minun ei tarvinne huomauttaa, että Aasinsilloissa Lehtonen oli kaikkein lähinnä häneen suuresti vaikuttanutta Roland Barthesia (tämänhän kerrotaan sanoneen, että hän kirjoitti tärkeimmät oivalluksensa lausemerkkien sisälle). Kylmänen (2001, 34) huomauttaakin, että Barthesin vaikutus on samaan aikaan subjektin häivyttämistä että tekijyyden tunnistavaa isyyden ihailua.

[12]Tätä summittaista listaa kannattaa verrata esimerkiksi Gulliverin retkien päähenkilön kuvaukseen matkustamisensa syistä:
Isäni lähetti minulle toisinaan pieniä rahasummia, jotka käytin perehtyäkseni merenkulkuoppiin ja muihin matkustelemaan aikoville hyödyllisiin matemaattisiin tieteisiin; uskoin näet varmaan kohtalonani olevan joutua ennemmin tai myöhemmin retkeilemään. [---] Kelpo mestarini Bates kuoli pari vuotta sen [Lontoon muuttamisen jälkeen - JN] jälkeen, ja kun ystäväpiirini oli pieni, alkoivat tuloni vähentyä [---]. Neuvoteltuani vaimoni ja eräiden tuttavien kanssa päätin lähteä jälleen merille. (Swift 1726/1953, 3-4)
Daniel Defoen Robinson Crusoessa puolestaan kerrotaan näin:
Pojista kolmantena ja mihinkään ammattiin harjaantumattomana aloin jo varhain haaveilla matkoista. [---] minä en tahtonut tyytyä mihinkään muuhun kuin merimiehen ammattiin. Tämä mielihaluni johti minut niin lujasti vastustamaan isäni tahtoa ja käskyjäkin sekä kaikkia äitini ja ystävieni rukouksia ja suostutteluja, että viehtymyksessäni tuntui olevan jotakin sallimuksenomaista suorastaan viemässä minua edessä oleviin kärsimyksiin. (Defoe 1719/1988, 9-10)
Näitä molempia katkelmia voi verrata R.M. Ballantynen Korallisaaren alkuun, jossa näkyy jo se, kuinka nämä kohtalonomaiset piirteet muuttuvat 1800-luvun puolenvälin jälkeen melkein itsestäänselvyyksiksi. Ballantynen päähenkilö, Ralph Vaeltaja, nimittäin sanoo:
Vaeltaminen on aina ollut ja on vieläkin suurin intohimoni, mieleni ilo ja elämäni auringonpaiste. Lapsena, nuorukaisena ja miehuuden ikään päästyänikin olen ollut kulkuri. Mutta en ole tyytynyt samoilemaan vain oman isänmaani metsäisissä notkelmissa ja vuorennyppylöillä, vaan olen innostuneena kulkenut koko maailman ristiin rastiin. (Ballantyne 1858/1972, 5)Lehtonen oli kirjoittaessaan käsikirjoitusta - sikäli kuin hän kirjoitti sen samana vuonna kuin kertomus käsittääkseni tapahtuu - 39-vuotias eikä siis enää mikään nuori seikkailunhaluinen mies. Swiftin katkelmassa havaitaan, että matkustaminen on nuoren miehen kohtalo, jolle ei voi sanoa vastaan. Crusoe tuntuu sanovan samaa, vaikkakaan hänen päätöksessään ei ole minkäänlaista käytännöllisten hyötynäkökohtien huomioonottamista. Ballantynen kirjassa Ralph Vaeltaja taas lähtee matkalle, koska hän haluaa niin. Lehtosen käsikirjoituksessa manataankin esiin Defoeta ja Swiftia uudempia diskurssikäytäntöjä. Tarkoitan tässä romantiikkaa - Swiftillä ja Defoella näkyy vielä puritanismin vaikutus (Crusoen kohdalla tämä on erityisen selvää, kun Crusoe tarkkailee saartaan vain asuttamisen ja viljelyn kannalta, ei siis kontemplaation tai esteettisen kokemuksen). Kun tapahtuu se diskursiivinen murros, jossa työtä tarkoittavasta 'travail'-sanasta tulee matkustamista tarkoittava 'travel', matkustamisesta tulee sisäisen kasvamisen, esteettisen kokemuksen ja subjektivoitumisen tarkoitus ja kuvaus. Miten tämä muutos on tapahtunut? Osansa on esimerkiksi Rousseaulla, jonka Defoen romaania kohtaan tuntema ihailu on hyvin tunnettua: Rousseau siirsi Robinson Crusoen kuvitellut piirteet pitkälle tulevaisuuteen. Crusoen kasvusta - joka on olennaisesti kasvua kapitalistiksi ja pääoman herraksi, jollaista Rousseaun jäljillä suuri osa romantiikkaa ryhtyi sittemmin vastustamaan - tulee olennaisesti henkistä kasvua. Miten Lehtonen, romantiikan suuri kriitikko, sitten sopii tähän? Huonosti, ja voikin epäillä, että tekstin lajityyppi ja geneeriset välttämättömyydet ovat ohjanneet hänen kynäänsä - jos näin nyt voidaan sanoa.

[13]Lehtonen viitannee tässä Francis Barkeriin, jonka vaikeaselkoisessa kirjassa The Tremulous Private Body esiintyy ajatus siitä, että modernilla ajalla - Hamletin, Baconin, Descartesin ja Moliéren ajalla - lihasta tulee sana, ts. diskurssin kohde. (Ks. Barker 1984.) On vaikea sanoa, miksi Barker on tullut Lehtosen mieleen tässä kohdassa - se saattaa olla vain hätäisen muistikuvien ylöskirjaamisen synnyttämä assosiaatio. Kuten huomataan, Lehtonen ei juuri ole vaivautunut selittämään päähänpistojaan, mikä on hiven omituisessa ristiriidassa hänen julkaistujen kirjoitustensa kanssa.

[14]Melko tuoreessa Kyklooppi ja kojootti -kirjan kritiikissään Timo Siivonen väittää, että juuri tähän erheeseen Lehtonen lankeaa. Siivonen kirjoittaa:
[---] Lehtosen ajattelun perustana oleva repressiohypoteesi on itsessään osa modernin dualismeilla lepäävää diskurssia [---]. Psykoanalyyttiseen viitekehykseen tukeutuva repressiohypoteesi uusintaa sisäisen ja ulkoisen, subjektin ja objektin välisen dualismin, sillä ruumiillisuus artikuloituu väistämättä tällaisessa diskurssissa sisäisyyteen, jonka ulkoinen sitten tukahduttaa. (Siivonen 1994, 20)
Siivonen nimittäin väittää, että Lehtosen "narratiivi" olisi Kykloopissa ja kojootissa nostalginen. Hän sanoo:
Toistuvasti Lehtonen tulkitsee modernia pelkästään hajoamisen, halkeamisen, purkautumisen ja jakautumisen metaforilla, jolloin hänen omaan diskurssiinsa hiipii kuin huomaamatta tietty kaipuu esimoderniin eheyteen, jonka moderni on hajoittanut. Tällaiset metaforat viittaavat väistämättä jonkin menneessä olleen eheän ja alkuperäisen menettämiseen ja nykyisyydessä vallitsevaan vieraantumiseen. Lehtosella moderni rakentuu ruumiillisuuden tukahduttamisen kautta, jolloin ruumiillisuus saa implisiittisesti autenttisuuteen ja luonnollisuuteen viittavia merkityksiä. (sama, 19)

[15]Samaan johtopäätökseen - tosin ilman vastaavaa matkaa ja haaksirikkoa - tuli myös Roland Barthes, kun hän kirjoittaessaan Jules Vernen Salaperäisestä saaresta, toteaa Robinson Crusoeen viitaten, että
Robinson-myytissä alun myrsky ei ole ainoastaan looginen elementti, joka selittää haaksirikkoisten eksymisen, vaan se on myös symbolinen elementti, joka kuvaa vallankumouksellista kurjuutta, yhteiskunnallisen ihmisen muutosta alkuperäiseksi ihmiseksi (Barthes 1970/1980, 83) Myrsky, joka heittää päähenkilön tai -henkilöt autiolle saarelle, mahdollistaa toisin sanoen näiden irrottautumisen yhteiskunnasta: hurja luonnonilmiö - voisi kenties sanoa 'subliimi' - parantaa ihmisen voittamalla ihmisen vääristyneen luonteen. Näin kammottavasta luonnosta tulee hyväksyttävä, koska se tekee ihmisestä entistä paremman.

[16]Yleinen harha on ollut kuvitella, että Defoen romaani olisi ollut ensimmäinen laatuaan. Harhaan sortui myös Helsingin Sanomain Jukka Petäjä kirjoittaessaan 26.11.1995 Umberto Econ romaanista Edellisen päivän saari (1994); hän sanoi, että romaani "rakentuu pilalle, jossa romaanin historia saa uuden juoksun", koska se sijoittuu vuoteen 1643, jolloin Defoen kirja ei ollut vielä ilmestynyt eikä, Petäjän mukaan, robinsonadeja ollut vielä olemassa. Robinsonadien historia lähtee ajalta 400 eaa., jolloin Sofokles kirjoitti tragediansa Philoktetes. Siinä sankari jätetään yksinäiselle saarelle. Muita ennen Defoeta vaikuttaneita robinsonadien kirjoittajia voi luetella: Baltasar Gracían, Grimmelshausen, Marivaux ja Hendrik Smeeds, jonka kirja Krinke Kesmeksen seikkailuista ilmestyi vain yksitoista vuotta Robinson Crusoeta aiemmin. Defoen jäljittelijöitä on lukuisampia: Jules Verne tietysti kuuluisimpana ja lukuisimpine muunnelmineen, R.M. Ballantyne (Korallisaari), Robert Louis Stevenson, Rousseau, Tennyson, Joachim Heinrich Campe (Robinsoe Crusoe der jüngere, 1779-80), Johann David Wyss (Robinsonin perhe, 1812-3), kapteeni Marryat, Paul Gauguin, August Strindberg , William Golding ja Michel Tournier. (Ks. esim. Hirn 1928, joka ei luonnollisestikaan mainitse Goldingia ja Tournieria.) Huomionarvoinen parodioija on kanadalainen Stephen Leacock, jonka tarina Kamala merimatka päättyy seuraavasti:
Minä vietin siellä [saarella - JN] surkeaa elämää, söin hiekka ja soraa ja verhosin itseäni kaktuskasveilla. Vuodet kuluivat. Mutta hiekkaan ja mutaan rajoittuva ruokajärjestys heikonsi vähitellen vankkaa ruumiinrakennettani. Minä sairastuin. Minä kuolin. Minä hautasin itseni. Minä soisien kaikkien, jotka kirjoittavat meriromaaneja, tekevän niin. (Leacock 1923, 144)Lehtonen liittyy robinsonadien sarjaan melkein ihailtavalla yhdenmukaisuudella.

[17]Ei erikseen tarvinne mainita, että tämä todellakin on vähintään piilevä tarkoitusperä Lehtosen kaikissa kirjoissa, eritoten Kykloopissa ja kojootissa, Pikku jättiläisissä ja Subjektin vaelluksessa, mutta se vilahtaa myös Aasinsiltoja-teoksen villeissä assosiaatioissa. (Ks. lähteet.)

[18]Liekö tämän epätoivon tuloksena Pikku jättiläisien henkilökohtaisuus, se, josta Lehtonen itse sanoo näin: "Tehdessäni tätä kirjaa en ole ollut mitenkään kohteeni ulkopuolella, vaan kirjoittanut myös itselleni, saadakseni jotain selkoa siitä, kuka olen." (Lehtonen 1995, 9)

[19]Roland Barthesin mukaan robinsonadit vaativat, että saari on autio, koska robinsonadit ovat työn tekemisen kuvauksia. Muiden ihmisten läsnäolo saarella tekisi tämänkaltaisen diskurssin tyhjäksi. Barthes kirjoittaa:
[---] Robinson Crusoe ja Jules Vernen haaksirikkoiset [teoksessa Salaperäinen saari - JN] kokevat samaa muitten ihmisten pelkoa, tunkeilijoitten, jotka tulemalla esiin vaarantavat taidonnäytteiden [aution saaren asuttamisen - JN] etenemistä, diskurssin puhtautta: mikään inhimillinen (paitsi ryhmän sisällä) ei saa häivyttää Työkalun loistavaa voittoa [---]. (Barthes 1970/1980, 83)Robinson Crusoessa muiden ihmisten läsnäolo ja mahdollinen apu tekisi sankarista naurettavan eikä hän enää olisi niin urhea. Perjantai, Crusoen intiaaniapuri, tulee mukaan vain, jotta Crusoen yhteiskuntakelpoisuus, hänen kykynsä siviloida, asettua supersubjektiksi (termi on Althusserin), kävisi ilmi.

[20]Cesar näyttäisi siteeraavan ihailtavasti vuoropuhelua Jules Vernen romaanista Kapteeni Grantia etsimässä. Mainittu tiedemies on tietenkin jo esiintynyt Paganel, joka todellakin sanoo, että autiolla saarella voi olla onnellinen. Lady Helena, eräs romaanin naispuolisista sankareista, saa Paganelin pään käännytettyä ja tämä myöntää lady Helenan perustelut oikeiksi. Lady Helena nimittäin sanoo:
Ihminen on luotu seuraan, ei yksinäisyyteen. Yksinäisyys johtaa epätoivoon, se on vain ajankysymys. Saattaa olla että ensi alussa elämän välttämättömien tarpeiden tyydyttäminen täyttää kokonaan Robinsonin mielen, mutta myöhemmin, kun hän tuntee olevansa ypöyksin, kaukana kaikista samankaltaisista olennoista, voimatta toivoa enää koskaan näkevänsä kotimaataan ja rakkaitaan, mitä hän ajatteleekaan ja mitä hän kärsii! (Verne 18/1970, 186)Kohtaus on jossain määrin polyfoninen eikä kummankaan - Paganelin tai lady Helenan - mielipide nouse hallitsevaksi. Tämä on muutoinkin Vernen romaanien piirre, johon ei ole riittävästi kiinnitetty huomiota.

[21]Tämä on kuin suora lainaus siitä, mitä Franco Moretti sanoo Bildungsromanin sankarista (ja myös Robinson Crusoesta). Morettin mukaan kehitysromaanin sankarin on voitettava kaksi piirrettä itsessään, jotka estävät häntä kehittymästä yhteiskuntakelpoiseksi subjektiksi. Ensimmäinen on kiihkeys ja levottomuus, jotka estävät häntä kiinnittymästä yhteen elinympäristöön ja tekevät hänestä vaeltajan. Toinen on kiihkeys, joka aiheuttaa ympäröivän maailman merkityksillä mässäilyä. (Moretti 1987, 46) Näiden kahden ominaisuuden voittaminen tarkoittaa sankarille mielikuvituksen hallintaa ja hän voi astua yhteiskuntaan kahtalaisena subjektina, sekä yhteiskunnan alamaisena että oman maailmansa itsenäisesti luovana yksilönä. (Subjektin kaksoismerkityksestä ks. esim. Lehtonen 1994, 106-8, 128-30.)

[22]Ks. Defoe 1719/1988, 331-3.

Kirja-alesta

Tämä on varmaan liian pitkä, ja minun olisi pitänyt tietää enemmän kirjamarkkinoista ja muusta, mutta kun isä aikoinaan pyysi, niin väsäsin nopeasti tämmöisen kolumnintyyppisen tekstin kirja-alesta Satakunnan Työhön, jossa isä vielä silloin oli töissä. Toisaalta kirja-ale on vielä enemmän mennyt kuvailtuun suuntaan ja tämänvuotinen oli melkeinpä fiasko, ainakin Akateemisen kannalta (lukuun ottamatta upeaa 25 eurolla mukaan lähtenyttä kirjaa Lahden arkkitehtuurista, sen alkuperäinen hinta oli lähes satanen).

Vuosi oli ehkä 1997 tai 1998. Meillä ei joko ollut nettiyhteyttä kotona tuolloin tai se oli poikki ja juoksin epätoivoisesti yliopistolle johonkin epämääräiseen mikroluokkaan ja lähetin jutun. Oli myöhäinen talvi-ilta, viikolla juuri ennen perinteistä kirja-alen aikaa. Jos kirjoittaisin tällaisen jutun nyt, se olisi kaksi kolmannesta lyhyempi.

Kirjojen alennusmyynti on ansoitettu

Jokakeväistä kirja-alea on jo pitkään mainostettu kirjanlukijan paratiisina: lukemattomia kirjoja halvemmalla kuin koskaan!

Kirjojen halpuus on suhteellinen käsite. Jos kirja maksaa kahdeksankymppiä, on vaikea sanoa, mikä siinä on halpaa. Löytöjä tietysti tekee - itse ostin laajan ja hyvin tehdyn näköisen amerikkalaisen sanomalehtisarjakuvan hakuteoksen kolmellakymmenellä markalla. Jos joskus keksin kirjalle käyttöä, se on hintansa väärti - vielä en ole keksinyt.

Missään nimessä en keksi käyttöä kaupan laareissa kaksi vuotta seilanneelle englanninkieliselle historiateokselle, joka on maksanut uutena 455 mk ja joka alennusmyynnissä maksaa 235 mk. Mikä ettei: jos teosta todella tarvitsee ja on aikonut sen hankkia, alennus on hyvä.

Internetin aikana tämäkin ongelma alkaa poistua: amerikkalainen Amazon ja suomalaiset Meteori ja Bokus pystyvät myymään akateemisetkin kirjat melkein puolet halvemmalla kuin suomalaiset kirjakauppaketjut, joille tulee logistisia kustannuksia enemmän kuin soisikaan.

Rahaa kirja-alessa saa siis palamaan. Löytöjä todella tekee, mutta varuillaan saa olla, ettei hötkyile ja sorru kirjakauppojen asettamiin ansoihin.

Ansoista nimittäin on puhuttava. Kirja-ale ei ole entisensä.

Ennen muinoin kustantajat todella pitivät myymättömiä kirjoja varastossa vuositolkulla, josta ne sitten kaivettiin esiin ja myytiin antikvariaattihintojakin halvemmalla. Yksittäiskappaleita oli runsaasti, joukossa oli harvinaisuuksiakin. Tämä on kirja-alen alkuperäinen tarkoitus ja pitäisi olla vieläkin.

Tilanne on nykyään vähän erilainen. Kirjoja myydään runsaasti ja usein huomattavan halvalla, mutta aina ei voi oikein puhua kirjojen alennusmyynnistä. Kirjakaupat ja kustantajat nimittäin teettävät alennusmyyntiä varten halpoja uusintapainoksia - niitä ei siis ole ollut saatavilla aikaisemmin millään hinnalla, joten alennusmyyntihinta on oikeastaan niiden ainoa varsinainen hinta.

Jotkut kirjakaupat jopa panttaavat näitä kirjoja - tämän vuoden esimerkkinä Eusebiuksen kirkkohistoria. Jo 300-luvulla kirjoitetusta ja suomeksi 1930-luvulla julkaistusta teoksesta otettiin viime vuonna pehmeäkantinen uusintapainos (55 mk), jota ei voinut ostaa tällä välillä ollenkaan ja jota taas tänä vuonna sai 55 markalla. Jos puhe todella olisi alennusmyynnistä, kirjan hinnan olisi pitänyt olla 25 mk.

Sama tilanne on myös ulkomailta tuotujen kirjojen kohdalla, varsinkin taidekirjojen. Akateeminen kirjakauppa myi ainakin Turun myymälässään lukuisia yleistajuisia, mutta laadukkaita taiteen historiaa käsitteleviä kirjoja. Kirjojen hinta oli 50 mk. Olin jo hamstraamassa kaikki arkkitehtuuria käsittelevät kirjat, kun huomasin, että kirjoissa oli vielä kiinni alkuperäiset hintalaput. Noin seitsemän puntaa. Pikainen laskutoimitus: noin 60 mk, vain hiukan enemmän kuin kaupan tarjoama alennushinta. Päätin, etten suostu tähän ja pistin kirjat pois. Tuntia myöhemmin ne olivatkin melkein kaikki menneet.

Tässä ei tietysti ole mitään vikaa. Hyvä vain, että ihmiset ostavat kirjoja. Alennusmyynneissä ihmiset innostuvat niin herkästi, että he ostavat paljon muutakin, ihan täyteen hintaan. Saattavatpa ostaa jotain hyvääkin ja sellaista, mitä he eivät muuten huomaisi. Välillä vain tuntuu siltä, että alennusmyynnin huuma on niin suuri, että kriittisyys unohtuu. Kaikki vaikuttaa halvalta, vaikka se olisi sitä vain näennäisesti. Tai pikemminkin se on järjestetty näyttämään halvalta.

Alennusmyyntien liepeiltä on muutakin ihmeteltävää. Kirjakaupat ilmoittavat, että ne tekevät parhaat tuloksensa jouluna ja alennusmyynneissä. Mitä tämä kertoo kirjallisesta kulttuurista?

Ensinnäkin se kertoo sen, että ihmiset eivät oikeasti halua ostaa kirjoja. Kirjoja myydään silloin, kun ne ovat (olevinaan) halpoja ja kun niitä annetaan lahjaksi (mikä ei takaa, että niitä luetaan). Tämä johtaa ainakin siihen, että ihmiset ostavat paksuja kirjoja, koska saa joko halvemmalla (59 mk 600 sivusta on halvempi kuin 59 mk 250 sivusta) tai saa enemmän. Kustantajat tietävät tämän - uusin trendi on se, että kirjojen kokoa kasvatetaan paksulla paperilla, isolla kirjasinkoolla ja leveillä marginaaleilla. Nyt ihmiset luulevat, että he lukevat pidempiä tarinoita. He luulevat myös, että heidän lukunopeutensa on parantunut.

Vitsailut sikseen. Kirjoilla on Suomessa kova hinta (senkin jälkeen, kun kirjojen verotusta laskettiin), mutta onko mieltä siinä, että kirjakaupat saavat tulonsa siitä, että ne myyvät kirjoja kolmanneksella niiden alkuperäisestä hinnasta? Miksei kirjoja alunperinkin myydä sillä hinnalla? Osa vastausta on tietysti se, että Suomessa on edelleen kohtalaisen hyvä turvaverkko kirjantekijöille: kirjastokorvaukset muodostavat kolmanneksen kirjan hinnasta.

Mutta kun katsoo, mitä kirjoja alennusmyynneissä todella myydään, niin huomaa sen, että kirjat ovat melko uusia. Mitään todella vanhaa ei löydä - paitsi satunnaisesti ja silloinkin täytyy pitää kymmenen vuotta vanhaa kirjaa vanhana. Tarkoittaako tämä sitä, että kirjan - jonka tulisi olla pitkäikäinen eikä vain kauden kasvis - ikä on vain vuoden? Sen jälkeen se onkin valmis myytäväksi bulkkihintaan.

Vanhat alennusmyynnit toimivat toisin. Silloin kirjan ikä oli pidempi ja alestakin saattoi löytää vanhoja teoksia. Kustantajilla on edelleen varastoja, joskaan kirjat, joita niissä on, eivät aina ole kovin kiinnostavia. Voisi ne silti kaivaa esiin: ne voisivat hyvinkin piristää pitkään oudoilta tuntuneita alennusmyyntejä.

Teknodogma

Pikkujuttu, joka ilmestyi lyhennettynä Nytissä joskus 90-luvun lopussa. Lieneekö linkki enää olemassa?

Elektroninen rytmimusiikki järjestykseen

Yleisesti luullaan, että elektroninen rytmimusiikki eli tekno on yksitoikkoista jumputusta.
Väärin. Se on jotain vielä yksitoikkoisempaa.
Turkulaisissa Kommunistit- ja DDR Rhythm -yhtyeissä vaikuttava Jarmo Lundgren nimittäin kirjoittaa Dogma00-julistuksessa muun muassa näin:
01. Kaikkien musiikkiesitysten tahdin tulee olla 120-130 sykettä minuutissa. Koneet eivät sopeudu ihmisten tarpeisiin, mutta ihmiset mukautuvat koneiden tarpeisiin.
02. Musiikissa on vältettävä melodisia elementtejä. Vain yhtä sointua kerrallaan saa käyttää.
04. Ihmisäänet eivät ole sallittuja. Koneen avulla luotu puhe on sallittu.
08. Esiintyessään taiteilijan ei ole sallittua kiinnittää yleisön huomiota itseensä, vaan koneeseen.
Loppupäätelmä: 0A. Taiteilija, joka sitoutuu Dogma00-julistukseen, pyrkii eroon perinteisistä tavoista kommunikoida ihmisten kanssa.
Julistuksen esikuvaa ei tarvitse hakea kaukaa: Lars von Trierin Dogma95, jonka mukaan elokuvaohjaaja ei esimerkiksi saa käyttää kamerajalustaa eikä keinotekoista valaistusta. Julistuksen allekirjoittaneet pyrkivät vapauttamaan elokuvan krääsästä.
Jarmo Lundgren, onko Dogma00 parodiaa?
"Ei, se on pikimustaa pakastimenkylmää ironiaa. 00 ironisoi ääliöoptimistista informaatioyhteiskuntautopiaa, konemusiikkiskeneen liittyvää koneromantiikkaa ja koneellistumista yli päätään. Joka paikkaan leviäviä tietokoneita kannattaa pelätä ainakin hiukan."
"Dogma00 on myös manifesti paremman musiikin puolesta. Siitä, ottaako joku sen vakavasti vai ei, emme piittaa", sanoo Lundgren ja kehuu Kommunistit-yhtyeensä musiikkia, jota tehdään Amiga 500:lla.
Mitkä bändit sopivat julistukseen?
"Kommunistien lisäksi muutama nettiartisti sopii, esimerkiksi Virta (http://www.tuug.org/~f/modules/) ja Unidentified Sound Objects (http://www.sci.fi/~phinnweb/ finndiscog/others/USO/). Levyttäneistä bändeistä Aavikko täyttää aika monta vaatimusta."
Julistuksen voi allekirjoittaa virallisella Dogma00-sivulla (http://zap.to/dogma). Lundgren toivoo, että dogma leviää ympäri maailman.
Voi olla hankala homma. Julistuksen ”Service Pack 1” sanoo näin:
0B. Taiteilijat eivät ole enää olemassa ihmisinä.

Onni E. Helkiö: "Peli myöty"

BTJ Kirjastopalvelu julkaisi jokin aika sitten kirjasen Unohdetut kirjailijat, joka perustui aikoinaan Kulttuurivihkoissa ilmestyneisiin teksteihin, joissa yhdessä ystäväni Simo Kuusisen kanssa esittelimme vähän tunnettuja kotimaisia runoilijoita. Sarja ilmestyi nimellä Pieniä laulajia, jonka olisin suonut päätyvän kirjankin nimeksi. (Kirjaan on tulossa vielä ensi syksynä jatko-osa, joka laajentaa prosaisteihin.) Kirjasta jäi pois tällainen hauska tekstinpätkä, jossa Simon kanssa keskustelemme Onni E. Helkiön päättömästä "futuristisesta" runosta "Peli myöty".

Kiitos Helkiön löytämisestä kuuluu oikeastaan ystävälleni Arttu Manniselle, joka kauan kauan sitten osti Porin kaupunginkirjaston poistomyynnistä Valvoja-Aika -lehden sidottuja vuosikertoja, joita sitten selailimme ja silmiini osui Helkiön omalaatuinen teksti. (Vuosi oli ehkä 1987.)

Ensiksi runo (joka on, jos nyt oikein muistan, vuodelta 1919):

Imatralla
ikureitti:
veden alla
veren seitti!

Tähän lensin
ta'a naukan.
Rahat ensin
rujo raukan!

Saman loikan
syvän itse
ajoroikan
aituritse!

- Toki tääkö
tosi lunnas?
Onnen kunnas
oma pääkö?

Vero veljen
veren maasta:
"Pedon eljen
pese saasta!"

"Pese elki,
pilla maksa!
Ota telki,
okataksa!"

Tyrmän kahva,
tykös lähden.
Elon tähden
olen vahva.

Keskustelua Onni E. Helkiön runosta "Peli myöty"

Simo: Mielenkiintoinen runo, hämärä kuin mikä!
Juri: Olet oikeassa. Eihän tästä ota selvää pirukaan!
Simo: Aivan. Se on kuin vierasta kieltä ja pitäisi ensiksi kääntää suomeksi ennen kuin sitä alkaa analysoida. Se on siinä mielessä harvinainen suomalainen runo, että se on kertova ja se kertoo tarinan, josta ei tajua mitään. Onhan niitä muitakin hämäriä runoja, mutta ne eivät kerro välttämättä mitään tarinaa.
Juri: Vaan ne ovat lyyrisiä. Tämä on epiikkaa. Eeppinen runo, jonka kertomaa tarinaa ei ymmärrä. Jos tätä haluaisi analysoida, pitäisi ensiksi selvittää, mitä siinä kerrotaan.
Simo: Totta. On sääli, että Helkiö, joka pystyy luomaan tuollaisia kuvia kuin "veden alla / veren seitti", jotka ovat jopa järisyttäviä, muualla kirjassaan kirjoittaa tahattomasti koomisia säkeitä sellaisia kuin "Hattara lännestä käy, tuo Pohjanlahdelta viestit".
Juri: "Peli myöty" on kyllä vavisuttava runo ja tunnetta lisää se, ettei runosta ymmärrä mitään. Melkein kaikki muut kokoelman runot ovat tässä mielessä aivan yhdentekeviä, niiden merkitys on melkein itsestäänselvä. - Minulle on useasti tullut mieleen, että runo voisi kertoa alkoholismista. Siinä on sanoja, jotka arkijärjen mukaan voisivat viitata viinan juomiseen. "Naukka" voisi olla jotain, mitä naukkaillaan, säe "pilla maksa" voisi tarkoittaa, että maksa on pilalla. Mutta nämäkin ovat hyvin banaaleja merkityksiä.
Simo: Minusta tuntuu pikemminkin, että kyse on ryöstömurhasta. Joka tehdään hukuttamalla. Runon minä hukuttaa jonkun.
Juri: Tosin runon minä ei paljon puhu itsestään. Runossa on paljon kiertoilmauksia.
Simo: Runon sanasto on hyvin omituista.
Juri: Esimerkiksi säkeessä "Saman loikan / syvän itse / ajoroikan / aituritse" ei ole yhtään verbiä - tai ainakaan minä en ymmärrä, mikä sellainen voisi olla! Eihän se ole edes kokonainen lause!
Simo: 'Aituri' on jokin eläin, joka on aitauksessa, mutta joka haluaa pois laumasta. Ajan kielenkäytössä se tarkoitti myös poliittista aitojen ylitse hyppijää, toisin sanoen sellaista ihmistä, joka vaihtaa usein puolta. Outo on kuitenkin prolatiivi, 'aituritse' - Helkiö käyttää muutenkin paljon prolatiivia. Jossain runossa on sana 'niemitse'.
Juri: Ellei 'aituritse' sitten ole 'aitur-itse'. Ehkä tässä sanotaan, että jokin muukin kuin runon minä "lensi" - niin kuin edellisessä säkeistössä - eli teki saman loikan. Ja tämä joku on "ajoroikan" - mikä sekin sitten lie - aituri itse eli juuri se sama eläin, josta puhuit äsken. Jos se on poliittinen broileri.
Simo: Palatakseni tähän ryöstömurhateemaan: ensimmäinen säkeistö viitannee siihen, että Imatraan hukutetaan joku. Veden alla on verinen seitti, ilmeisesti jokin veristen tekojen vuo.
Juri: Imatrahan on Suomen Golden Gate, paikka, jossa on perinteisesti tehty paljon itsemurhia.
Simo: Niin aivan. Ja sitten runon minä kertoo "lentäneensä" - mitä sekin sitten tarkoittaa - tähän eli Imatralle ja sanoo sitten ryöstäneensä jonkun vammaisraukan: "Rahat ensin / rujo raukan!"
Juri: Mutta mikä tämä vammainen sitten olisi? - Sana 'naukka' viittaa juomisen, naukkailun, lisäksi minusta naakkaan, ehkä pelkästään foneemisista syistä, mutta myös lentämisen takia. Lentääkö se nyt sitten jonkin linnun takaa?
Simo: 'Naukka' on Lönnrotin ruotsi-suomi-sanakirjan mukaan 'niukka'-sanan synonyymi, se tarkoittaa toisin sanoen vähyyttä, karuutta ja vastaavaa. Sehän esiintyy vieläkin sanonnassa 'niukin naukin'.
Juri: Jolloin kyse on tietenkin siitä, että runon minän elämä on tähän asti ollut kurjaa. Hän on lentänyt naukan takaa, toisin sanoen hän on elänyt niukkaa elämää ja siksi hän on tullut eli lentänyt tähän ja ilmeisesti tekee ryöstömurhan.
Simo: Mutta tuo kolmas säkeistö on edelleen arvoituksellisin. Onko 'syvän' sama kuin sydän?
Juri: Vai onko se psykoanalyyttinen kuva sielun syvyyksistä? Jos ottaa tämänkin at face value: "syvän itse", siis jonkin syvän minuus? Ei sekään meitä kauheasti auta.
Simo: Ja sitten tulee ihan toisenlainen, selkeämpi säkeistö.
Juri: Huomaatko, että tässä vaihtuu säejako? Ensiksi loppusoinnut menevät kolmessa ensimmäisessä säkeessä ABAB, sitten tulee ABBA, sitten taas kaksi säkeistöä ABAB ja lopuksi taas ABBA. Mitä se sitten taas tarkoittaa? Helkiö oli runoteoreetikko, kyllä tässäkin on jokin salainen merkitys.
Simo: Abba eli isä! Jos kyse on isänmurhasta!
Juri: Aivan aivan. Mutta katsotaanpa nyt. Sen lisäksi, että tässä muunnellaan säejakoa - mikä ei tietysti ole ihan hirveän harvinaista -, Helkiö käyttää myös erilaisia merkintöjä, kun on kyse jonkinlaisista puheenvuoroista, repliikeistä. Neljännessä säkeistössä on ajatusviiva. Puhuuko siinä nyt sitten minän omatunto? "Onnen kunnas / oma pääkö?" se kysyy. Hän on tehnyt murhan, tuomitaanko hänet nyt - mutta mihin? Mikä itse asiassa on "onnen kunnas"?
Simo: Minusta tuntuu, että nämä kaksi säettä ovat mukana pelkästään riimin vuoksi.
Juri: Minusta taas tuntuu, että kyseessä ovat hyvin tärkeät säkeet. Seuraavissa säkeissä repliikkien merkintätapa on taas erilainen. Helkiö käyttääkin lainausmerkkejä ja niissä joku toinen selvästi puhuu runon minälle. Mutta mikä on "vero veljen / veren maasta"? Veri on punaista, onko kyse Neuvostoliitosta tai Venäjästä? Kokoelma on ilmestynyt vuonna 1919, mutta jos se on kirjoitettu ennen itsenäistymistä, niin se voisi kuvata Venäjän vallan aikaa.
Simo: Tuo on vähän kaukaa haettu selitys.
Juri: Mutta tässä on selvästi kyse esivallan puheesta.
Simo: 'Elki' on teko tai ele.
Juri: Aivan! Ja tässä ensimmäisessä esivallan repliikissä käsketään runon minää katumaan, pesemään pahan teon, "pedon eljen". Seuraavassa säkeessä asia toistuu: "Pese elki / pilla maksa!"
Simo: 'Pilla' on paha teko, raiskaus, häpäisy tai muu sellainen eli tässä siis murha, jonka runon minä on tehnyt.
Juri: Ja 'maksa' on imperatiivi: joku käskee runon minää maksamaan pahat tekonsa!
Simo: "Ota telki" viittaa tietysti vankilaanlähtöön ja telkeämiseen ja "okataksa"...
Juri: ..tarkoittaa tietysti omantunnon suorittamaa maksua.
Simo: Taksoitusvirasto oli ennen vanhaan veroviraston nimi.
Juri: Mutta eihän tämä viimeinen säe enää ole selvä! Kaksi ensimmäistä riviä kyllä. "Tyrmän kahva / tykös lähden": tyyppi menee vankilaan. Mutta sitten nämä kaksi viimeistä riviä viittaavat melkein johonkin nietzscheläiseen elämäntuntoon: olen tappanut ja elän ja siksi olen vahva. Yli-ihmisyyttä? Mutta Helkiön muut runot eivät viittaa tähän suuntaan.
Simo: Toisaalta pitäisi ehkä ajatella, että kyse on katumuksesta. Runon minä ajattelee, että koska näin on käynyt ja hän silti elää, hän on vahva ja selviää. Helkiön muissa runoissa on tällaista jumalisuutta ja raittiushenkeä - sikäli juoppouskuvaus voisi pitää paikkansa -, että se voisi sopia kuvaan mukaan. - Mutta onkohan kyse tosi tapauksesta? Jos Helkiöllä on tappo tunnollaan? Kyse on kuitenkin veljenmurhasta - Helkiöllä on joitain allegorisia runoja veljessodasta eli vuoden 1918 tapahtumista.
Juri: Pois päältämme painajainen! "Niin mentyä synkeän päivän / sinitaivaan kirkkaus voittaa." Mutta jos kyse on vuoden 1918 tapahtumista eli sisällissodasta, en ymmärrä, mistä silloin tulee esivallan ääni? Onko se Haagin kansainvälinen tuomioistuin? Vai puhuuko siinä itse Jumala? Tuomitseeko Helkiö näin koko sisällissodan? Taisteltiinko Imatralla edes vuonna 1918?
Simo: Ilmeisesti siellä oli joitain taisteluita - rintamalinja taisi kulkea jossain Imatran lähellä.
Juri: Imatra on kuitenkin jonkinlainen suomalainen arkkityyppinen kuva. Kuohuva koski, luonnonvoimat, jotka on yritetty kahlita ja joita on ihailtu. Itsemurhaan houkuttava paikka, jossa taiteilijat tapasivat käydä. Ihme, ettei Imatran kaupunki käytä tätä puolta matkailumainonnassaan - "To see Imatra and die!" Voisivat käyttää Helkiön runoa mainosrunona. Tarkoitan siis sitä, ettei tässä tarvitse olla kyse kansalaissodasta.
Simo: Imatrankoski kahlittiin heti kansalaissodan jälkeen, ilmeisesti jonkinlaisena merkkinä siitä, että vaikka maa oli runneltu, pystyttiin silti industrialisoimaan. Ettei oltu aivan luonnon - ei "oikean" luonnon eikä ihmisenkään luonnon - armoilla.
Juri: Näinhän runon voisikin tulkita siten, että runon minä on Imatrankoski ja uumoilemamme ryöstömurha onkin kosken kahlinta. Mutta mitä sitten tarkoittaisi tuo viimeinen säkeistö: "Elon tähden olen vahva"? Ei kai mitään. Ja voihan olla, ettei runo yksinkertaisesti viittaa kansalaissotaan. Se voi kertoa yleisestä tilanteesta, jossa jollain kaverilla on asiat huonosti. Eikä tuohon aikaan, siis heti maailmansodan ja itsenäistymisen jälkeen, kovinkaan monella ollut asiat hyvin.
Simo: Mistä on sitten kaunokirjallisuudessa hyvin paljon esimerkkejä.
Juri: Aivan. - Tässä jää nyt asioita selvittämättä. Kolmas säkeistö on edelleen mysteeri, mutta ehkä se jää sellaiseksi. Niin kuin usein lauseet, joissa ei ole tunnistettavaa verbiä!
Simo: Mutta päästiinhän tässä lähemmäksi runon maailmaa. Kyse on kurjuudesta, ilmeisesti murhasta ja siitä, että runon minä joutuu edesvastuuseen.
Juri: Se vähän laimentaa tätä runoa, että saa selville, mitä siinä tapahtuu. Se on melkein parempi absurdina järjettömyytenä, vaikka selväähän jo lienee, ettei se ole sellaista pötyä kuin arvostelijat väittivät.
Simo: Kaikki viittaa siihen, että Helkiö oli jonkinlainen sanataituri, toisin sanoen, että hän keksi itse sanoja. Sen raumankielisen muistelmateoksen loppuruno...
Juri: "Lukijalle liitos-liite: / Kiitos-kiitos-kiitos -kiite! / Ripe-rippu. Riitos - riite."
Simo: ..viittaa samaan. Mutta näyttää siltä, että kaikki "Peli myöty" -runon sanat ovat olemassa ja tarkoittavat jotain, ne on vain laitettu ylös niin hämärään muotoon, ettei lukija, varsinkaan nykylukija, siitä ymmärrä mitään.
Juri: Mutta mepä ymmärsimme edes jotain.

Bukowskista kriittisesti

Tämäkin on julkaistu, Turun Sanomissa joskus -98; en tiedä, onko se päätynyt nettiin. Sammakon kustantaja Seppo Lahtinen vittuili minulle pitkään tästä jutusta eivätkä välimme ole kunnolla lämmenneet vieläkään. Seison edelleen sanojeni takana, mutta aion kyllä vielä joskus koettaa Bukowskia - kun esimerkiksi Factotum, monien parhaana pitämä Bukowskin romaani, ilmestyy suomeksi.

Härski mies sekoilee

Mitään ei ole niin helppo parodioida kuin kovaksikeitettyä yksityisetsiväkirjallisuutta. Dekkarit, joilla on palttootakin taskussa pistooli, päässä lierihattu ja suussa tupakka, halukkaat ja paheelliset naiset, sankaria pahoinpitelevät tyhmät gangsterit... Lajityypin kliseet tarjoutuvat itsestään pilkattaviksi.
Amerikkalaisen rappion väsymätön kuvaaja Charles Bukowski päätti juuri ennen kuolemaansa vuonna 1994 tehdä juuri näin: pilkata yksityisetsivälajityyppiä. Hän kirjoitti romaanin Pulp, joka on nyt käännetty suomeksi, Sammakon klassikkoromaanisarjan toisena teoksena.
Voi oikeutetusti kysyä, mikä klassikko Pulp muka on.

Parodista sekoilua

Kirjan nimi viittaa pulp fictioniin, jolla alunperin on tarkoitettu 1920-luvulta 1950-luvulle ilmestyneitä halvalle paperille painettuja lehtiä ja niissä ilmestyneitä jännitys- ja seikkailunovelleja. Pulp-lehdistä aloittivat mm. sellaiset kirjailijat kuin Dashiell Hammett ja Raymond Chandler.
Bukowskin kirja pohjautuu Hammettin ja Chandlerin yksityisetsiväperinteeseen. Kirjassa yksityisetsivä Nicky Belane saa selvitettäväkseen visaisen ongelman: ranskalainen kirjailija Céline pitää löytää, vaikka hän kuoli jo 1961. Ilmeisesti se oli jonkinlainen huijaus, koska Belanen palkkaa itse Leidi Kuolema.
Tästä alkaa sen sortin sekoilu, että sitä ei kannata kuvata. Tärkeintä Bukowskille näyttää olleen keksiä mitä typerämpiä juttuja, joita yksityisetsivä voi kohdata. Välillä Belane valittelee elämän turhuutta ja käy laukkaradalla. Juonen ei ole ilmeisesti tarkoituskaan kantaa.

Huonoa kirjoittamista

Suomennoksesta on jäänyt painovirheen takia pois omistus: "Dedicated to bad writing." Totuus on, että Bukowskikaan ei ole kovin hyvä kirjoittaja. Toinen totuus on se, että monet varsinaiset lajityyppikirjailijat ovat kirjoittaneet paljon parempia ja hurjempia pulp-parodioita. Charles Willefordin suomentamaton Wild Wives (1955) on tästä hyvä esimerkki.
Willefordin erottaa Bukowskista se, että hänen kirjassaan on kiinnostava juoni ja kiinnostava päähenkilö. Willefordiin verrattuna Bukowski on kuin 14-vuotias poika, joka on juuri saanut ensimmäisen tekstinkäsittelylaitteensa. Yleensä näin huonoja teoksia ei julkaista.
Pulpia kirjoittaessaan Bukowski piti päiväkirjaa. Päiväkirjamerkintöjä on suomennettu omana niteenään Lounaalla. Siinä kirjailija valittaa, kuinka typeriä kaikki ovat ja kuinka kirjallisuus on niin täynnä tylsää ja tavanomaista tavaraa - tavanomaista on Bukowskin valituskin.
Pulpin valossa päiväkirja vaikuttaa vähän naurettavalta. Jos Pulp oli Bukowskin käsitys uskaliaasta ja rehellisestä kirjallisuudesta, olisi kiinnostava tietää, kuinka huonoina hän muita kirjoja oikein piti.

Moralisti ja vanhoillinen

On kuitenkin esitetty, että Bukowski ihaili kovaksikeitettyä kirjallisuutta. Pulp on parodia ja parodia on aina konservatiivista, säilyttävää kirjallisuutta, koska se saa ihmiset kiinnittämään huomion pilkattavaan asian ja vaalimaan sitä. Samana vuonna, kun Bukowski julkaisi romaaninsa, nähtiin Quentin Tarantinon elokuva Pulp Fiction, yhtälailla parodinen teos, joka yllytti uudet sukupolvet vanhojen kioskipokkarien pariin. Nyt pulp on Amerikassa kovaa bisnestä.
Paremmin Bukowski onnistui toistamaan vanhan kioskikirjallisuuden ihanteita Naisissa, joka ilmestyi alunperin 1978 ja josta Sammakko on ottanut uuden, korjatun painoksen.
Naisten proosa on karua, hemingwaylaistakin. Sen päähenkilö on Bukowskin alter ego Henry Chinaski, sarjahenkilö niin kuin monet yksityisetsivätkin, kurja alkoholisti-kirjailija, joka käy laukkaradalla aina kun saa rahaa. Chinaski joutuu toistuvasti vaikeuksiin, joista hän yleensä selviää onnellaan tai ei välitä niistä. Näissä piirteissä Naisia muistuttaa monia 50-luvun kioskipokkareita.
Rikosjuoni Naisista kuitenkin puuttuu. Se kyllä piristäisi kirjaa. Chinaskilla on kaksi intohimoa ja yksi riippuvuus: hän haluaa kirjoittaa ja juoda viinaa eikä voi olla naimatta. Naisissa naidaan eikä tehdä juuri muuta.
Bukowski onkin tyypillisesti kirjailija, jota ihaillaan, kun ei itse juoda tai naida. Bukowski - ja Chinaski siinä sivussa - on kuitenkin myös vanhanaikainen moralisti: hän kuuntelee klassista musiikkia eikä voi sietää rokkia ja valittelee, että naiset eivät käytä hametta tai jos käyttävät, se on niin lyhyt, että alushousut näkyvät. Paras ihmissuhde Chinaskilla on naiseen, joka elää selibaatissa.
Vaikuttaa siis lopultakin siltä, että Bukowski ei pysty viemään ihanteitaan - tai lukijoidensa ihanteita - loppuun asti. Puritaani amerikkalainen vie voiton ja Chinaski on onnellinen, kun ei tarvitsekaan naida.

Charles Bukowski: Pulp. Suom. Markku Into. 157 s. Sammakko 2000. Lounaalla. Suom. Seppo Lahtinen. 104 s. Naisia. 2., korjattu painos. Suom. Rauno Ekholm. 310 s. Sammakko 1999.

Librikseni

Tauno Piiroinen Ex Libris -lehdestä on kärttänyt minua kirjoittamaan ex libriksestäni. Tänään oli ihan yhtä hyvä päivä siihen kuin milloin tahansa muulloinkin.

Minun ex librikseni
Ei päivääkään ilman riviä

Exlibrikseni liittyy ammattiini. Kirjoitan työkseni lehtijuttuja ja kirjoja, teen jonkin verran käännöksiä. Vaistomaisesti tiesin tämän jo lukioikäisenä, kun aloin keräillä kirjoja. Isäni oli tehnyt käytettyjen kirjojen bisnestä Porin torilla ja Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä jo pitkään ja olin imenyt häneltä innostuksen kirjoihin. Asuin tuolloin äidin kanssa ja jo lukioaikana 1980-luvun lopulla minulla oli jo kaikenlaisia kirjoja muutama sata.
Eräällä ystävälläni, jolla oli tyylikäs kotikirjasto täynnä kotimaista runoutta ja kulttuurihistoriaa, oli – ja on edelleenkin – ex libris, jonka hän oli itse suunnitellut. Negatiivina painetulla ja tarkoituksellisen suttuisesti vanhoilla siirtokirjaimilla tehdyssä exlibriksessä luki: ”Nil admirari”, jonka ystäväni oli tulkinnut lähinnä merkityksessä ”älä ihaile mitään tai ketään”. Ikuisena vastarannankiiskinä tämä olikin hänelle sopiva slogan.
Alle 18-vuotiaana (ja pitkään sen jälkeenkin) ihminen on vaikutuksille altis ja niinpä aloin haluta ex libristä, jossa olisi niinikään jokin hieno lause latinaksi. Selasin sivistyssanakirjaa ja törmäsin monenlaisiin ajatuksiin. En enää muista, kenen sanoma alun perin on ”nulla dies sine linea”, mutta jos oikein muistan, kyse oli jostakusta renessanssiajan tai myöhäiskeskiajan taidemaalarista. ”Ei päivääkään ilman riviä” oli kuitenkin se merkitys, jonka hahmotin lauseesta – tuolloin ideani oli, että joka päivä lukisin edes rivin jotakin kaunokirjallista, oli se sitten runoutta tai tietoproosaa. Koululaisena onkin kummasti enemmän aikaa lukea kaikenlaista kuin sittemmin aikuisena. Nykyään pidän onnistuneena työpäivänä, jos onnistun kirjoittamaan yhdenkin rivin, joka vie kutakin kesken olevaa projektia eteenpäin.
Äitini piti tuohon aikaan pientä valoladontafirmaa ja pyysin häntä suunnittelemaan tyylikkään ja vähäeleisen exlibriksen tekemäni leiskan pohjalta. Hän toi kotiin muutamia tulostamiaan ehdotuksia, joista valitsin yhden. Äiti teetti valmiita libriksiä minulle syntymälahjaksi, muistaakseni 3000 kappaletta.
Ne eivät enää riittäisi, jos liimaisin ne kaikkiin kirjoihini. Tilanne on muuttunut monilta osin, ja olen pitkään harkinnut, että teettäisin toisen exlibriksen. Työkseni ja harrastuksekseni on nimittäin tullut tutkia menneen maailman kioskikirjallisuutta – olen julkaissut aiheesta muun muassa kirjat Pulpografia (2000) ja Kuudestilaukeavat (2005). Olen myös toimittanut BTJ Kirjastopalvelulle joitain lajityyppikirjallisuuteen keskittyviä hakuteoksia, joita varten olen hankkinut kirjoja kirpputoreilta ja divarien halvimmilta hyllyiltä – tietäen hyvin, että osan kirjoista vien takaisin, lahjoitan kirpputorille tai annan eteenpäin jollekulle, jolle ne kelpaavat. Suuri osa kirjahyllyistäni on jatkuvassa muutoksen tilassa. Olen luvannut vaimolle, että kun saan englantilaista kioskidekkaria käsittelevän kirjani valmiiksi, vien pois parisataa kirjaa. Miksi niihin liimaisi exlibriksen?
Pysyviä kirjoja on tietysti lukuisasti enemmän, mutta omistussuhteen sijasta olen alkanut suhtautua kirjoihin tovereina, joita ei lopullisesti voi ikinä omistaa. Kun kirjoista kirjoittaa, suhde niihin muuttuu: ne eivät ole olemassa itsenään, vaan aina jonain muuna, lähtökohtana johonkin muuhun. Tässä mielessä ei enää tunnu luontevalta liimailla kirjoihin exlibriksiä. Lisäksi se tuntuisi suttuisissa seksipokkareissa – joita olen myös keräillyt yli sadan kappaleen valikoiman, perimmäisenä tarkoituksena hakuteoksen tekeminen – hiukan olevan väärässä paikassa.
Exlibristen käyttämättä jäämiseen on myös käytännön syitä: kun on viimein saanut lapset nukkumaan, tuntuu siltä, että voisi tehdä jotain muutakin kuin liimailla lappusia kirjoihin.
Mutta tämä ei tarkoita sitä, ettenkö vielä joskus tosiaan hankkisi uutta exlibristä tai palaisi käyttämään vanhaa – edelleenkin huomaan hankkivani kirjoja, jotka eivät liity mihinkään käsillä olevaan projektiin ja jotka ovat kiinnostavia omana itsenään.
Voisi tietysti hankkia toisen exlibriksen, jota voisi liimata kirjastoni suttuisempiin kirjoihin. No, ehkä seksikirjaan voisikin liimata libriksen, jossa lukee ”nulla dies sine linea”, ei päivääkään ilman vetoa.
Juri Nummelin

Polkupyöräilystä

Suuri haaveeni on kirjoittaa polkupyörän kulttuurihistoria. Se saa kuitenkin vielä odottaa, että tulen fiksummaksi ja jaksan tehdä isompia töitä (ja saan isompia apurahoja). Tässä esimakua - jonkinlainen esasiros-benjaminilainen essee, joka ilmestyi Kulttuurintutkimuksessa joskus -96 tai -97. Ehkä -95. Mikko Lehtonen piti sitä parhaana koskaan kirjoittamanani tekstinä. Tämä voi olla varhainen versio, luulisi että K-tutkimuksen toimittajat olisivat vaatineet lähdeviitteitä. Rasittava tyylikeinoni oli tuohon aikaan viljellä sulkumerkkejä - se oli semmoista bartheslaisuutta.

Polkupyörä minätekniikkana

Diskurssianalyysitn suuren isän Michel Foucault'n tunnetuimpiin käsitteisiin kuuluu 'minätekniikka' (myös versiota 'minäteknologia' käytetään). Tällä voidaan yksinkertaistaen ajatella tarkoitettavan tekniikkaa, jonka kukin valitsee itselleen (sikäli kuin Foucault'n mallissa on mahdollisuutta valita) ja jonka kautta se esittää minänsä niin itselleen kuin maailmalle. Minätekniikkoja käyttävät toki muutkin kuin vain ihmisiin liitettävät minät: minätekniikka voidaan yhdistää myös suoranaiseen teknologiaan (puhelin, lentokone) kuin esimerkiksi elokuviin tai kirjallisuuteen. Nämä ovat useimmiten mainitulle minälle mahdollisuuksia minätekniikan valitsemiseen ja toteuttamiseen.

Polkupyörä on yksi olennainen minätekniikka. Polkupyörä on 1900-luvun taiteen hiukan näkymättömiä, mutta jatkuvasti vaikuttavia kuvallisia aiheita - futurismi otti polkupyörän lempilapsekseen panssarivaunujen ja junien ohella, monissa Buster Keatonin ja W.C. Fieldsin elokuvissa hienot gagit liittyvät polkupyörään, Buñuelin Andalusialaisessa koirassa polkupyörällä ajava mies löytää irtokäden kadulta. Ja niin edelleen: polkupyörä on kaupunkilaisen kulkuväline. Vaikka nykyään, autojen hallitessa liikennettä, polkupyörä yhdistetäänkin maalaiselämän rauhallisuuteen ja tuttavuussuhteiden moninaisuuteen (pyöräilijä pysähtyy helpommin juttelemaan), se on aivan olennaisesti urbaani väline, koska se on ensimmäisiä laitteita, jolla kaupunkilainen on voinut kokea yksityisen vauhdin hurman.

Seuraavassa käsittelen kolmessa osassa erilaisten polkupyörään liittyvien minätekniikoiden ilmentymiä - analysoin maastopyörän paradoksia, maanteiden tyhjentymistä ja lähettipyörän välityssuhteita.

I

Omistan ystäväni kanssa Jaguar-merkkisen lähettipyörän, jonka voi turvallisesti ajoittaa 1940-luvun puolenväliin. Se on ostettu pyöränkeräilyn huumassa huutokaupasta ja se oli opiskelijan varoilla suhteellisen kallis. "Lähettipyörä?" saattaa joku kysyä. Sellainen ei ole kovin yleinen nykyään, vaikka suurten tehtaiden sisäisessä liikenteessä ja postinkannossa niitä vielä saattaakin nähdä. Kyseessä on nimensä mukaisesti lähetin töihin tarkoitettu polkupyörä: Jaguarimme eturengas on 20-tuumainen ja sen yllä, runkoon kiinnitettynä, on tukeva metallinen kehikko, jota voi kuormittaa hyvinkin raskaasti. Kehikko tekee pyörän luonnollisesti painavaksi. Takarengas on 26-tuumainen matalapainerengas. Takana ei ole tavaratelinettä.

Jaguar on kevytkulkuinen, mutta se on hidas, ärsyttävyyteen asti. Sen välityssuhteet ovat (22-22). Maallikko tajuaa asian, kun sanon, että etu- ja takaratas ovat suunnilleen saman kokoiset. Asia tulee selvemmäksi, kun sanon, että vaihdepyörällä pääsee sitä nopeammin mitä suurempi on ero etu- ja takarattaan koon ja hammastuksen välillä (eli mitä korkeampaa vaihdetta käyttää). Jotkut pikkupojat ajavat - aina yhtä suureksi hämmästyksekseni - vaihdepyörälläkin ykkösvaihteella, jolloin heidän polkemisena on laiskaa louskuttelua. Se ei ole kuitenkaan samanlaista kuin Jaguarimme ajaminen: hitaan etenemisen vuoksi joutuu tekemään töitä. Kuten sanoin, pyörä on kevytkulkuinen, mutta se tarkoittaa sitä, että polkeminen on kevyttä. Mutta samalla kierroksia joutuu tekemään enemmän kuin mitä soisi.

Tämä on paradoksi, josta en ole koskaan päässyt irti. Lähettipyörän imagoon on aina kuulunut nopeus ja helppokulkuisuus: "Aika on rahaa!" ilmoittaa eräskin 30-luvun lähettipyörän mainos, jossa pyörää ajaa siisteyden ja palvelualttiuden pitkäaikainen imago, pikkolopoika. Lähettipyörä on pakettiautojen ja pizzataksien edeltäjä ja sellaisiin sitä yhdistää kätevyyden idea. Lähettipyörä on nopea ja kaupunkilainen tapa selvittää kaupassakäynnit ja tavarantoimitukset. Lähettipyörä ei ole mitenkään maalainen käyttöesine, vaikka niin luulisi, vaan se on nimenomaan kaupunkilainen. Ystäväni erehtyi kerran pyöräilemään Jaguarilla monen kymmenen kilometrin matkan maaseudulle - pyörä oli tuolloin juuri hankittu eikä sen ominaisuuksista oltu vielä oikein selvillä. Matka oli kuulemma tuskallinen - voin kuvitella, millaista on ollut pusertaa ylämäet pyörällä, jota alamäessäkin täytyy polkea.

Millainen sitten on Jaguarimme minä - millaisen minän se muodostaa? Se väittää olevansa kätevä, vaikka se on kömpelö ja hiukan vaarallinenkin, se väittää olevansa nopea, vaikka se on hidas. Esineet eivät pääse historioistaan irti: ne ovat kuin Derridan analysoimat merkitykset, jotka viittaavat toisiin merkityksiin, loputtomiin. Esine viittaa jatkuvasti edeltäjiinsä, niinpä Jaguarimme viittaa jatkuvasti toisiin pyöriin, nimenomaisesti muihin lähettipyöriin. Se viittaa luonnollisesti myös merkkinsä historiaan: onhan tuttu mainoslause "Ketterästi polkee faari, faarilla on jaguaari." Meillä on ollut toinenkin lähettipyörä: Pyrkijä 60-luvulta. Se oli kevyt, näppärä ja nopeakin. Mikä Jaguaria vaivaa?

Jaguar tekee ajajansa kadun kuninkaaksi. Sen ajossa on jotain samaa kuin hitaasti eteenpäin lipuvassa amerikanlaivassa: laiskaa, välinpitämätöntä, itsenäistä. Jaguariin ei kannata törmätä: etukehikko on koska tahansa vahvempi kuin minkään auton pellit. Jalankulkijoiden on niinikään syytä pelätä: jalat saattavat murskautua. Kyseessä ei enää ole yleisön palvelukseen tarkoitettu näppärä väline, vaan pelottava kadun hirviö. Vaatii aivan erityistä osaamista voida kuljettaa Jaguaria läpi vilkkaasti elehtivien väkijoukkojen. Se on asiantuntijan pyörä.

Tämä ei vielä riitä. Jaguarimme on kuitenkin tarkoitettu hyötykäyttöön eikä ihmisten pelotteluun. Siinä on kaksoisrunkoputkineen jopa tila firman mainokselle. Riittääkö selitykseksi se, että sen valmistumisaikaan 40-luvulla autot olivat hitaampia, kaupunkiliikenne vaarattomampaa ja rauhallisempaa eivätkä ihmiset täyttäneet katuja laidasta laitaan? Ehkä. Ainakin se tarjoaa hedelmällisen lähestymistavan. Jaguar on tuolloinkin ollut kadun kuningas, jota on ollut syytä väistää. Jaguar on hidaskulkuinen, niinpä se vaarallisena hidastaa liikenteen yleisen kulun ja koko ympäristö pysähtyy ihailemaan pyörää ja sen ylpeätä kuljettajaa. Jaguar on harvinainen esine: se on hitaanakin edustanut nopeuden ja kätevyyden ideologioita. Minä, jonka se synnyttää, on yksinäinen ja yksinäisyydestään ylpeä hyödyllinen flanööri. Kuten Baudelaire asian vuonna 1863 sanoi: prinssi.

II

Maanteiden tyhjentyminen on samanlainen sivilisoimisprosessi kuin mistä mm. Norbert Elias (ja hänen jälkeensä monet muut, Suomessa mm. Mikko Lehtonen) on puhunut keskiajan yhteydessä. Maantiet ovat tyhjentyneet kaikennäköisestä joutokulkijasta samoilla periaatteilla kuin keskiaikaisen käytöksen hävyttömyydet: käytösoppailla. Elias kertoo mm. Erasmus Rotterdamilaisen kirjasta sejase, joka on vaikuttanut modernin ihmisen käytökseen erittäin paljon opettamalla mm. käytöstä ruokapöydässä ja sängyssä.

Vastaavanlaisia, pyöräilijöille tarkoitettuja esimerkkejä on paljon. Ohjeita pyöräilijöille julkaistaan edelleen - nyt vielä enemmän, kun panostetaan pyöräilykypäriin ja niiden ennakoivaan onnettomuuksien välttämiseen.

Hallussani on opas ajalta, jolloin Suomi teollistui hurjaa vauhtia sotakorvausten imussa. Jalankulkija ja pyöräilijä - varovaisuus avartaa tietä on vuonna 1950 Tty:n liikennejaoston eli Taljan julkaisema vihkonen, joka sisältää ohjeita myös turvalliseen leikkimiseen, hiihtämiseen ja kadulla kulkemiseen. Opas on yksinkertainen vihkonen, jossa pienten kuvien vieressä on teksti.

Huomion oppaassa kiinnittää heti kannessa kättä nostava poliisi ja teksti vieressä: "Noudata aina liikennepoliisin ohjeita ja merkinantoja. Liikennepoliisi on Sinun ystäväsi." (kursiivi lisätty) Opas antaa heti mielikuvan oikeamielisestä, ystävällisestä valvonnasta. Poliisin ystävyyteen vetoaminen tekee vallankäyttöprosessista läheisen, vilpittömän ja mukavan: poliisi tekee kaiken hyvää hyvyyttään.

Ei tietysti mitään vikaa siinä, että poliisin mielikuvan avulla voidaan välttää turhat onnettomuudet. Opas vain antaa tietä sivilisaatioprosessille, jossa autot ottavat paikan kaupungeissa ja maanteillä. Opas esittää meille maan, jossa ei vielä ole osattu antaa moottoriajoneuvoille riittävästi tilaa. Oppaassa tämä prosessi verhotaan ajatukseen oman hengen ja ruumiin suojelusta.

Opas tyhjentää tien pyöristä. "Pysyttele pyöräillessäsi aina tien tai kadun oikealla puolella, sillä et kuitenkaan osaa tarkalleen arvioida lähestyvän auton nopeutta ja saatat myöhästyä." (Myöhästyä mistä?) "Pyöräillessäsi portista, pihoilta tai sivuteiltä maantielle tai kadulle aja hiljaa ja päätien liikennettä tarkkaillen." Kuvassa on tyylikkäitä, virtaviivaisia henkilöautoja, joihin nähden polkupyöräilijä on aina pakotettu marginaaliin: portteihin, pihoihin ja sivuteille.

Opas antaa autoista ja autoilijoista persoonattoman mielikuvan. Pyöräilijöillä ja jalankulkijoillakaan ei ole kasvoa, mutta autoilla ei ole edes kasvottomia kuskeja. Syntyy vaikutelma kuin autot olisivat väistämättömiä, omalakisia olioita, kun pyöräilijät, hiihtäjät ja muut taas ovat jotain alempaa ja heikompaa. Pyöräilijät ovat inhimillisiä ja siksi haavoittuvia. Autot ovat koneita, jotka vähitellen syrjäyttävät haavoittuvat ihmiset. Siksi ihmiset pitääkin aidata aitojen taakse ja sivuteille. Jos heidän on pakko kulkea autojen kanssa samalla väylällä, heidän on kuljettava "tiukasti oikealla", jotta he eivät häiritsisi autojen voittokulkua.

Opas ei ehkä ole tehnyt Suomesta autojen ihannemaata, mutta se on auttanut: omalta osaltaan sekin on ollut tyhjentämässä Suomen teitä maalaisista tavoista. Tässä pyörä päinvastoin kuin muussa 1900-luvun kuvastossa on maaseudun kulkuneuvo ja verrattavissa hiihtäjiin ja kelkkailijoihin, mutta tämä johtuu vain siitä, että opas ei luovuta ihmisiä kaupunkiinkaan (tai vain kasvottomia): autot eivät ole ihmisten ohjaamia. Suomesta tulee maanteiden tyhjentyessä polkupyöristä ja hiihtäjistä ihmisetön maa. Ja lopultakin siviloitunut: ei ole haitallista yhteisyyttä, jota oppassa kuvaa neljän naisen kävely kadulla rinnakkain ja käsikkäin. Kieltäessään tämän (kuten myös hiihtämisen ja pyöräilyn rinnakkain) opas kieltää ihmisen ja antaa ylivallan autolle.

III

Polkupyörä on, kuten jo totesin, urbaanin ihmisen hurman väline. Maastopyörä taas on paradoksaalisesti urbaanein pyörä. Paradoksaalisesti, koska se on nimensä mukaisesti alunperin kehitetty ja tarkoitettu tiettömille taipaleille. Siellä sitä tietysti saattaa nähdä yhä edelleen, mutta sivustakatsojakin on voinut huomata, minkä kansanosan enimmin suosima polkupyörämalli maastopyörä on. Se mielletään itsestään huolehtivan nuoren ihmisen pyöräksi (ja sen kanssa levikset näyttävät hyvältä). On toki totta, että monet vanhat miehet ajavat maastopyörillä tai ainakin niiden halvoilla kiinalaisilla korvikkeilla, mutta tämä on tulosta vuosikymmeniä jatkuneesta menneisyyden hylkimisestä eikä niinkään nykyajassa kiinni pysyttelemisestä tai urbaanin hurman tavoittelemisesta.

Urbaania elämää luonnehtivat Baudelairen ja sittemmin 1930-luvulla Walter Benjaminin teoretisoimat shokit. Kaupunkilainen elämä on ohimenevien vaikutelmien elämää, se on hypähdysten, kiihdytysten, satunnaisten tapaamisten ja lyhytaikaisten kiintymysten elämää. Toisin sanoen, urbaanissa elämässä ei voi kuvitella kovinkaan pitkiä ajanjaksoja. Niiden on oltava lyhyitä, koska kaupunkilainen ei ehdi keskittyä mihinkään pitkäksi aikaa.

Juuri tämän vuoksi maastopyörä on urbaani. Sen ajoasento on suoraan sanoen niin kammottava, ettei sillä voisi kuvitella ajavansa pidempää matkaa kuin mitä kuluu Esplanadin tai Tampereen Hämeenpuiston päästä päähän kulkemiseen (korkeintaan voi tulla esikaupunkialueelta keskustaan, mutta se on jo liioittelua). Maantiellä ei maastopyörään törmää eikä juuri kyläraitillakaan, koska siellä matka talosta toiseen saattaa kestää liiankin kauan. Ajoasentonsa vuoksi pyörä tietysti soveltuu myös maastopyöräilyyn (jossa useasti poljetaan seisaaltaan), mutta koska sitä ei moni harrasta, on pyörä omittu osaksi urbaania pyöräilyn alakulttuuria. Oireellinen on Tunturin valmistama Grunge-maastopyörä: se ottaa (tai kuvittelee ottavansa) haltuunsa kokonaisen musiikin tyylisuunnan tyylilliset ja ideologiset merkitykset (heavy metalin raskaus yhdistettynä popin herkkyyteen).

Ja kun jotkut taiturit seisahtuvat maastopyörällään liikennevaloihin punaisen ajaksi eivätkä hetkeksikään laske jalkaansa maahan, vaan sinnittelevät pystyssä nykien puolelta toiselle, minulle tulee mieleen viime vuosisadan lopun dekadenttien parissa vaikuttanut muoti: elohiiri, joka silmäkulmassa vipattaessaan synnytti vaikutelman urbaanista, shokkeja kaihtamattomasta elämästä. Entäpä strobojen vilkkuvassa valossa fragmentaarisesti näkyvät diskotanssijat - maastopyörä on häilyvän ja nykivän minän pyörä, jolla ei enää olekaan välttämättä mitään tekemistä liikkumisen tai kuntoilun kanssa. Maastopyörä on tämän vuoksi vielä yksi paradoksi: kovaan kuntoiluun tarkoitettu pyörä onkin enää kuntoilun kuva.