Sotanovelliprojekti: Hakkapeliitta, osa 1

Hakkapeliittahan oli enemmän propaganda- ja uutislehti kuin mitään muuta, mutta kävin silti urheasti läpi puolikkaan vuosikertaa 1943 ja vuosikerran -44. Jälkimmäinenhän jää tietenkin kesken, kun Neuvostoliitto lehden lakkauttamista vaati. Jännittävää oli huomata, että lehden sotaisuus väheni huomattavasti Neuvostoliiton kanssa käytävän sodan päätyttyä - vaikka luulisi, että Lapin sodasta olisi voinut vielä kirjoittaa yhtä reipasta reportaasia.

Mutta kyllä lehdestä novellejakin löytyi. Vuodelta -44 vastaan tuli tekstejä ainakin seuraavilta: Jussi Kukkonen (= J.K. Kulomaa ja monta muuta salanimeä), Viljo Rauta (paljon nuortenkirjoja ja historiallista seikkailua), Joel Laikka (Rosvo-Roopen kirjoittaja) ja Kauko Kare, joka myöhemmin kirjoitteli Kekkosen ja radikaalien vastaisia pamflettejaan sekä jännitysnovelleja joihinkin lehtiin, muistaakseni Salaiseen Salkkuun. Ehkä tämä on hänen debyyttitarinansa - "Neljä miestä ja sika" on jutun nimi ja se ilmestyi Hakkapeliitassa 8/1944.

Aika paljon oli Hakkapeliitankin novelleissa korsulehtihenkistä huumoria - ainoastaan Jussi Kukkosen novelli vaikuttaa kunnolliselta sotatarinalta. Joel Laikan "Eräs uudisraivaus" (HP 16/1944) on tosikkomainen tarina kaverista, joka tietää lähtevänsä kohta rintamalle, mutta pelto pitää vielä kyntää. Novelli on lunastettu Hakkapeliitan sotanovellikilpailussa, mutta en löytänyt lehdestä muuta mainintaa tällaisesta kilpailusta.

Lehdessähän oli tietysti myös TK-piirtäjien kuvia, yksi varhainen Henrik Tikkanenkin löytyi - lehdellä oli -43 tai -44 sotakuvituskilpailu ja Tikkaselta tuli lunastettu työ. Ei kyllä kovin hyvä, olen nähnyt häneltä ajan lehdissä parempiakin. Voittaja oli muistaakseni Erik Eklund.

Seuraavaksi kirjoitus Kalevi Haikon kokoamasta kirjasta Aseena nauru (1987), joka muuttaa oman tulevani opukseni luonnetta, koska siihen on koottu nimenomaan korsu- ja muiden lehtien huumorijuttuja. Todennäköisesti omassa projektissani tulen keskittymään varsinaiseen taistelukuvaukseen sekä jännitykseen.

Sotanovelliprojekti: Hopeatorvet

Hopeatorvet oli korsulehti, jota julkaisi Propaganda-aseveljet vuosina 1942-1944. Lehti oli omituista formaattia - kansi oli käytännössä lehden takasivu, joka sitten taitettiin lehden päälle niin että siitä tuli kansi. Lehti luettiin kuitenkin "väärinpäin" eli etusivut olivat kanteen nähden takasivuja.

Lehden toimitussihteerinä oli Paula "Pimpula" Talaskivi, josta tuli sittemmin Hesarin elokuva-arvostelija vuosikymmeniksi ja Filmihullun varmaan eniten haukkuma ihminen.

Hopeatorvet oli huomattavasti kiinnostavampi lehti kuin Pohjolan Sankarit, vaikka Hopeatorvien sisältö oli kepeää huttua. Varsinaiset sotajutut loistivat poissaolollaan, mutta kaikenlaista kiinnostavaa sentään löytyi. Lehteen kirjoittivat niin Arijoutsi, Topi Tuisku, Tapio "Roy" Vilppunen, Outsider, pari nuortenkirjaa julkaissut Jorma Saarinen, Valentin, Eva Hirn kuin Helga Nuorpuukin. Olavi Linnuksella oli monia etsivä Tauno Vahtos -tarinoita, joita olisi hauska koota kansien väliin, mutta olen yrittänyt kerran aiemminkin, tuloksetta. Lehteen kirjoitti myös Veikko Karumo, sekä omalla nimellään että salanimellä Naula.

Kiinnostava kirjoittaja oli Peter Kar -salanimi, jolla ilmestyi eksoottisia seikkailujuttuja ja jännäreitä. Myöhemmin lehdessä paljastui, että Peter Kar oli Pekka Karunki, jolle on oikein Wikipedia-hakusana. Karunki ei kuollut sodassa, vaan Helsingissä 1943.

Hopeatorvien kuvitus oli laadukasta ja monipuolista: Esa Salonen (eli ES), Tanttu, Erkki Koponen, Asmo Alho, Ami Hauhio. Lisäksi oli paljon tuttuja signeerauksia, joiden kantajia en tiedä: kuka on MT, jonka sigissä kirjaimet ovat päällekkäin, tai (ilmeisesti) EL, jonka signeerauksessa kirjaimet sulautuvat toisiinsa kaunokirjoitusmaisesti ja vuosiluku jatkaa samaa viivaa. Sama taiteilija teki lehteen myös puheetonta strippiä Alpertti Aivinainen (koetan skannata yhden näytteen). Kuvittaja, joka signeeraa nimellä Valkonen, on koko nimeltään Topi Valkonen - tämä kävi ilmi jutun oheen merkitystä tiedosta.

Pari hauskaa irtojuttua: Pommi-salanimellä oli juttu nimeltä "PMMP" (Puolueettomien Maiden Materiaalinen Palvelu). Lehdissä oli suomennoksia ilmeisesti englannista, ainakin yksi Agatha Christien novelli ("S.O.S.") löytyi. Ilmeisesti viihdekulttuurissa Suomi on seurannut anglosaksisia virtauksia ja paljon puhuttu saksalainen vaikutus näkyi lähinnä korkeakulttuurissa.

Löytyikö mitään käytettäväksi? Arijoutsilla oli ihan kohtuullinen pala, jossa naistoimittaja tulee tekemään repparia korsulle, Aake Jermolla oli novelli hienostelevasta hajusteita käyttävästä miehestä, jota muut nimittelevät "tädiksi", kunnes tämä pistelee venäläisiä poikki ja pinoon, Tapio Vilppusella eli Roylla oli niinikään kohtuullinen lentoaiheinen teksti, Gabriel Tossulla eli iskelmä- ja kuplettitekstejä paljon tehneellä Ahti Einolalla oli myös kiinnostavahko novellintapainen, jossa esiintyy teräshermolta vaikuttava suomalainen sotilas. Jorma Saarisen huumorijutuista en innostunut.

Sotanovelliprojekti: Pohjolan Sankarit

Olen ruvennut kasaamaan turkulaisen Turbator-kustantamon m-sarjaan kirjaa sotanovelleista. Ideana on kerätä yhteen suurelta osin alkuperäisiä, lähinnä viihdelehdissä ilmestyneitä tarinoita, joita ei ole aikaisemmin julkaistu uudestaan tai edes käsitelty kirjallisuushistorioissa. Kyse on siis sodan viihteellisestä puolesta, ja kirja tullee käsittämään niin rintamatarinoita kuin kertomuksia lomalla käymisestäkin. Toivon mukaan saan kirjaan myös sodan jälkeen ilmestyneitä vasemmistolaisia, kriittisiä näkemyksiä, kuten Pentti Lahden "Rotat"-katkelman, joka ilmestyi muistaakseni 40-luku -lehdessä.

Aloitin selaamalla kaikenlaisia lehtiä yliopistolla. Ensimmäisenä käteen osui Pohjolan Sankarit, josta en tiennyt mitään etukäteen. Se paljastui sotainvalidien lehdeksi, jolla kerättiin varoja kuntoutukseen. Päätoimittaja oli E. Kymäläinen, ja lehti ilmestyi vuosina 1940-1943, tai kaikitenkin 1941-1943, koska Fennica ilmoittaa, että vuonna 1940 tuli näytenumero. Lehti oli aika vaatimaton ja vaatimattoman näköinen, mustavalkoinen lehti, jossa oli vähän sivuja. Jonkin verran lehdessä oli novelleja ja runoja. Jälkimmäisiä kirjoittivat ainakin Unto Karri, Oiva Paloheimo ja Ruupertti Kainulainen, joka tunnetaan parhaiten viihdenäytelmien tekijänä.

Lehden lähes joka numerossa mainostettiin Eero Sotanuotion (eli Eero Tuomola, 1900-1992) runokokoelmaa Pohjolan sankarit (1940; omakustanne). Tuomola on julkaissut myös salanimellä Erkki Tuomioja! Vuonna 2007 Loimaa-seura on julkaissut häneltä muisteloita nimellä Isoisän juttuja. (Fennica ainakin olettaa, että kyse on samasta Tuomolasta.)

Yksi kiinnostava teksti lehdestä löytyi: joulunumerossa 1943 oli nuortenkirjailijana tunnetun Joni Raution scifi-novelli "SR 38", joka kertoo vuoden 1960 sodasta. Suomalaisilla on uusi sädease käytössä, joka räjäyttää kaikki lentokoneet vielä kun ne ovat ilmassa. Novelli paljastuu lopussa rintamamiehen uneksi. Tarina ilmestyi salanimellä T. Jaurio, jota Rautio käytti muissakin ajan lehdissä.

Lisää apurahavalitusta

Yritin hakea Kansan Sivistysrahaston Tammen rahaston apurahoja. Helsingin Sanomissa ilmoitettiin, että hakemus täytetään netissä (tai oikeastaan "www-sovelluksessa") ja että määräaika päättyy 3.3. klo 16. No, minäpä tietysti laiskana ja työtä vieroksuvana kirjailijana jätin asian viime tinkaan - vain huomatakseni, että hakemus pitää täytön jälkeen vielä tulostaa, allekirjoittaa ja lähettää! Minkä ihmeen takia? Miksi on nähty vaivaa, että luodaan "www-sovellus" (tällaisen terminologian käyttäminen osoittaa, kuinka pihalla Sivistysrahastossa ollaan), mutta sitten siitä ei ole oikeasti mitään hyötyä? Pikemminkin haittaa, sanoisin.

Monet muut apurahatahot tyytyvät siihen, että apurahahakemus täytetään netissä, mutta ei lähetetä kuin postitse (jolloin tällaista väärinymmärryksen mahdollisuutta ei ole), sekä siihen, että määräpäivän postileima riittää hakemuksen hyväksymiseksi. Tämä on paljon järkevämpää kuin Sivistysrahaston harjoittama apurahan hakijoiden kiduttaminen.

Enpä ole kyllä koskaan Tammen rahastosta mitään saanut, joten voi olla, että tein tämän kaiken (mukaan lukien tämä blogipostaus) aivan turhaan. Lisäksi lähetin säätiön asiamiehelle kirjelmän, mutta tuskin se mitään hyödyttää.

Edit: Hyödytti kuitenkin vähän. Sain vastauksen ja kuulin, että viimeisen päivän postileima riittää. Kaikkea minulle selitetyssä hakemuslogiikassa en kuitenkaan ymmärtänyt, mutta ehkä apurahat ja niiden hakeminen ovat asioita, joita ei tavallisen tallaajan tarvitsekaan ymmärtää.

Kohteliasta? Totta Mooses!

Kun yrittää parhaansa vältellä työntekoa ja selailee nettiä ja painelee sähköpostiohjelman Lähetä/Vastaanota viestejä -nappia, saattaa saada tällaisia kohteliaita posteja:

FM, tietokirjailija Juri Nummelin
Misantropian historian kirjoittaminen.

Ilmoitamme kohteliaimmin, että Teille ei ole myönnetty apurahaa Suomen Kulttuurirahastoon lokakuussa 2008 jättämänne hakemuksen perusteella. Kulttuurirahasto ei perustele päätöksiä.

Hakijoita oli tänä vuonna noin 7.100, joista noin 1.100 sai myönteisen päätöksen. Seuraava keskusrahaston hakuaika on syksyllä 2009.

Kunnioittaen

SUOMEN KULTTUURIRAHASTO

Tämä on automaattisesti lähetetty viesti, johon ei voi vastata.

No kiitti vaan kohteliaasta viestistä, joka yllätti minut täysin. En todellakaan odottanut saavani ilmoitusta tuosta noin vain. Luulin, että se tulisi kirjeitse ja että avatessani kuorta voisin valmistautua mikä ilmoitus kirjeessä sitten olisikin. Nyt meni varmaan työhalut loppupäiväksi. Että kiitosta vain.

Tuosta, ettei päätöksiä perustella - älkää edes kysykö. Minulla olisi siitä aika paljonkin sanottavaa. Kiitos vain, kulttuurirahasto!

2.1.1995

Hyppään satunnaisen ja liian lyhyen uudenvuodenaaton merkinnän ylitse ja siirryn suoraan vuoteen 1995.

En tunne vieläkään voivani kirjoittaa rauhassa. XXX hääräilee keittiössä ja tekee ompelukaavoja. Potee koti-ikävää. Ymmärrän hyvin: minäkin poden sitä usein. Haluan takaisin Tampereelle, jos olen liian kauan poissa sieltä. Mitä kotonaan voi tehdä sellaista, mitä ei voi tehdä missään muualla? Minä en voi kuunnella musiikkia niin paljon muualla kuin haluaisin - vain Tampereella, yksin, minulla on täysi valta korviini.

Mitä tällä välin on tapahtunut? En enää muista. Olen nähnyt elokuvia (Clueless, Verta ja suklaata, jotka olivat hyviä, Farinelli, joka oli kohtalainen, Don Juan DeMarco, joka oli aika vaatimaton). Olen hoidellut Monroen asioita - pitää kirjoittaa juttuja monesta elokuvasta ja kääntää Kuleshovin ja Dovzhenkon tekstejä. Katsoin tv:sta Citizen Kanen, Polkupyörävarkaan (siitä pitäisi oikeasti kirjoittaa ja polkupyörän semioottisesta roolista siinä!) ja Freaksin, joka lienee ainoa merkittävä groteski Hollywoodissa tehty elokuva. Sitten nukkumaan - kello oli jo melkein neljä aamulla ja silmät painuivat väkisinkin kiinni. Olen lukenutkin jotain - Hermeettisen romanssin, Golemin. Minä en enää muista, mitä olen sanonut jo lukeneeni. Nummen Kadonnut Pariisi sen sijaan on uusi tuttavuus. Kohtalainen, tosin epäilin jossain vaiheessa, että onko Nummella ja uusnatseilla mitään eroa (paitsi tietysti se, että toinen kilpailee fiktion alalla, toiset taas faktan, mikä tekee jälkimmäiset pelottaviksi), koska jos kerran voidaan todistaa (ja leikillisesti vielä!) Pariisi olemattomaksi konstruktioksi, niin eikö samoin voi tehdä keskitysleireillekin? Missä menee siis historian vääristelyn ja sillä leikkimisen raja? Tenttiin luen Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen esitystä ihmiskunnan vaiheista (melko tylsää, joskin osin viehättävää), pitää vielä lukea Friedellia ja Micheletia. Hoh. Saksan läksytkin pitää tehdä. Apua. En enää haluaisi opiskella. Haluaisin jo olla jonkinlainen pilviveikko.

Puhunko todellakin liikaa kirjoista ja elokuvista, jättäen "varsinaisen" ihmiskuvauksen vähälle? Joulustahan voisi kirjoittaa vaikka mitä. Esimerkiksi siitä, kun hermostuin, kun piti lähteä sukuloimaan XXX:n isää ja siitä, kun söin liikaa ja podin huonoa omaatuntoa. Mutta en osaa. Sanoinko jo mitään siitä, että kirjoitin Jumalten tuho II:n "loppuun"? 60 sivua, pitänee lyhentää ja muutoinkin muokata. On siinä paikoin imua, mitä olen sitä hiukan lueskellut sieltä täältä. Mutta ei aina, kaikkialla.

Tänään sain ilmaisia levyjä kierrätyskeskuksesta. Kuuntelu on vielä kesken, mutta Burma Shaven singleen olen tyytyväinen.

Samoin katselin tänään kuvia neuvostoavantgardesta. Se on hienointa taidetta, mitä on. En pääse tästä koskaan yli. Neuvostoavantgarde (ja ehkä muukin futurismi) ja 1600-luvun asetelmataide: siinä minun taide-elämykseni.

Isiblogin suunniteltu viimeinen teksti

Olen pitänyt ystäväni Ville Hännisen kanssa kolme vuotta Isiblogia, ensiksi täällä ja sitten Vauva-lehden sivuilla. Olemme nyt lopettaneet blogin pitämisen - se alkoi yksinkertaisesti tuntua taakalta. Suunnittelin kirjoittavani tällaisen lopetustekstin, mutta se jäi käyttämättä, koska Ville suositteli, etten pistä sitä julki. Mainittu blogisti - Täydellinen isä - nimittäin oli Villen mielestä niitä hörhöjä, jotka kannattaa vaieta kuoliaaksi (ei todennäköisesti onnistu, sen verran suosittu tämän blogi on).

Teksti alkaa vähän kesken ajatuksen, mutta en enää muista, mitä aioin tekstin aluksi sanoa.

On vain yksi asia, johon uskon ilman minkäännäköisiä varauksia: ihmisen oikeus siihen, että häntä ei pakoteta olemaan tietynlainen. Tämä koskee myös – tai ennen kaikkea – lapsia. Olin onnellinen, kun löysin selaamastani Alice Millerin kirjasta kehotuksen: älkää kasvattako lapsianne. Kaikki kasvatus on vain ihmistaimen vääntämistä tiettyyn suuntaan, ja minä en halua, että ketään väännetään mihinkään suuntaan. (Suurimman osan asioista lapsi oppii seuraamalla vanhempiaan. Sen, että toisia ihmisiä pitää kunnioittaa, lapsi oppii tarkkailemalla vanhempiaan. Käytökseen kuuluvat perusasiat kuuluvat samaan kategoriaan.)

Nykyäänhän on vallalla aivan toisenlainen ajattelu. Lapsille pitää antaa rajat – kasvatustieteilijä Mika Ojakangashan on kysynyt, miten lapsi osaa ajatella mitään niin abstraktia asiaa kuin rajat. Monet haikailevat supernanny-meiningin perään. Kun lapsi hyppii silmille, haetaan apuun sadomasopornosta ulkoasunsa saanut vanhanaikainen lapsenhoitaja. Väitetään, että perheissä lapset saavat päättää kaiken. Kunpa he saisivat päättää edes jostain tärkeästä.

Paljon on viime aikoina puhuttu siitä, miten ihmiset vedetään työelämässä äärirajoille. Työ on liian iso osa elämää. Kaltaiseni freelancerin typerä tilanne, jossa harrastuksista tulee työ eikä oikein ikinä tiedä, tekeekö työtä vai vain jotain puuhastelua (vrt. tämä blogi, jota voisi varmasti pitää ammattimaisemmalla otteella), on nykyään valtavirtaa työelämässä. Ihmiset eivät voi hallita elämäänsä. Ei ihme, että heille tulee sellainen olo, että lapsia pitäisi hallita paremmin ja voimakkaammin ja heistä pitää tehdä tietynlaisia. Ihminen tunnetusti siirtää pahat tunteensa aina heikompiinsa. Kun itseä ja omaa tilannetta ei voi muokata (puhumattakaan olosuhteista), muokataan sitä joka on taipuisampi.

Oli mitä mieltä tahansa 70-luvusta (ja vaikka myöntäisi, että silloin monilla meni huonosti, varmasti huonommin kuin nyt useimmilla), niin silloin ihmisillä sentään oli pysyvät työpaikat. Kasvatusajattelussa oli vallalla ajatus vapaudesta, siitä että lastenkin voi vain antaa olla.

Oletetaan lopuksi, että Täydellinen isä – joka kuvailee sitä, miten hän lisää ruokaöljyä lapsen puuroon jotta tälle kasvaisi oikeanlainen lihaksisto (ihanteena nuori Kike Elomaa) – on parodiaa ja että blogin tarkoitus on vain irvailla eri ilmiöille. Täydellinen isä irvailisi näin täydellisyyttä kaipaavalle kulttuurille ja kääntää peilin ikään kuin osoittamaan, millainen olisi kulttuurissa elävän miesmyytin mukainen käsitys täydellisestä isyydestä.

Toisaalta parodia aina kertoo siitä, mikä on kulttuurissa tärkeää. Parodia kertoo myös siitä, että parodioitavassa kohteessa on jotain tärkeää ja säilyttämisen arvoista.* Siksi Täydellisen isän näkemykset ovat huolestuttavia, ovat ne tosia tai eivät. Ne kertovat siitä, että kulttuurissa on jotain pahasti vialla: me haluamme tehdä lapsistamme täydellisiä, vaikka meidän pitäisi oikeasti antaa heidän vain olla rauhassa.

*Mitä tulee esimerkiksi elokuviin, niin tietyt lajityypithän tulevat muotiin, kun niistä on tehty parodia, vrt. esim. Pulp Fiction tai aiemmin Kuollut mies ei palttoota kaipaa. Sama muodin kanssa: veikkaan, että Rööperi-elokuvan myötä viikset tulevat taas suosioon, vaikka kyllähän niitä nyt jo näkee trendikundeilla.

Suomen Nuggets

Edellinen teksti oli johdatusta tähän: innostuin joskus 90-luvun lopulla, kun olin saanut käsiini Rhinon julkaiseman upean nelilevyisen boksin Nuggets (jossa siis mukana alkuperäinen Lenny Kayen toimittama Nuggets vuodelta 1974 [?]), laatimaan listaa Suomen vastaavaksi kokoelmaksi. Se on ilmestynyt ystäväni pHinnin nettisivustolla pHinnWebissä, jossa siihen on yhdistetty pHinnin ja jonkun toisenkin listoja - nythän näyttää siltä, että meistä riippumatta Tommi Uschanow on koonnut vastaavan listan ja että se peräti ilmestyisi kahden tai kolmen levyn kokoelmana. Oli miten oli, tässä alkuperäinen memoni.

Finnish Nuggets

Charlies: Taiteen kritiikistä (1969)
Suomen rajuin 60-luvun bändi teki musiikin yhteen maailman huonoimmista elokuvista, Julisteenliimaajiin. Siitä on peräisin puhemies Maota pelottomasti siteeraava ralli Taiteen kritiikistä: studiossa sanat kuulemma luettiin suoraan Maon punaisesta kirjasta. Rokkibiisinä Taiteen kritiikistä on kuitenkin esimerkillisen tarttuva - kappale oikeastaan esittelee Charliesin parhaimmillaan.

Pekka Streng: Pieni perhonen (1972)
Nuorena kuollut ja kulttimaineeseen noussut Streng mielletään proge-esiintyjäksi, mutta tsekkiläiseen lastenlauluun tehty kevyt kantrivaikutteinen pophelmi kelpaa erikoisemmankin kaman sekaan. Ainakaan tässä ei ole tyypillisen progen helmasyntejä: loputtomia kitarasooloja, käsittämättömiä sointukulkuja, korkealta valittavaa laulua.

Incense: Sookie Sookie (1969)
Tällaista Suomi-rock olisi voinut olla! Remun ja Albert Järvisen luotsaama bändi mättää sen verran kovaa punksoulia, että voitaisiin olla jossain Los Angelesissa tai Chicagossa vuonna 1966. Levyttä jääneen bändin biisi löytyy Jee jee jee -levyltä.

Magyar: Saastepilkku (1970)
Progeahan tämä kai on, mutta menköön nyt: raju komppi, hyvä riffi ja torvifillit tekevät kappaleesta rokkaavamman kuin mitä suomalainen rock tuohon aikaan muutoin oli. Varkautelainen Magyar horjutti vähän aikaa Suomi-rockin Helsinki-keskeisyyttä, mutta vain vähän aikaa ja yhtye tekikin vain yhden LP:n.

Ferris: Black Friday (1971)
Dave Lindholmin vanha bändi pistelee lyhyessä (1:37) biisissä rockia poikki ja pinoon: Black Friday on jopa omituinen eikä mitään porvarillista kolmen soinnun bluesia, josta Lindholmin bändit on sittemmin opittu tuntemaan.

Hurriganes: My Only One (1975)
Suomalaisen rockin ainoa täysiverinen klassikkobändi ei enää oikein kuuluisi tähän kokoelmaan, mutta kappalevalinnan takia se on enemmän kuin suositeltavaa: My Only One on Jim and the Beatmakersien vanha hitti. Kaksi vuosikymmentä suomalaista rockia kohtaa toisensa ja tuloksena on helmi. Cisse Häkkinen laulaa yllättävän kauniisti.

Porkkanas Unlimited: Come On (Let the Good Times Roll) (1969)
Bändi ei levyttänyt: mikä harmi! Tämähän on Suomen MC5 - pitelemätöntä punkmeininkiä, jossa kitaraa revitellään niin kuin huomisella ei olisi mitään väliä. Haukiputaalainen bändi voitti popin Suomen mestaruuden Vaasan Kesän yhteydessä 1969. Radiotallenne löytyy levyltä Jee jee jee.

Jim Pembroke & the Beatmakers: I Ain't Got You (1965)
Tyylikästä, joskin hiukan haurasta rhythm & bluesia soittavasta bändistä tuli sittemmin Jormas, mutta se on jo toinen tarina. I Ain't Got You on lyhyt ja iskevä ralli, joka ei häpeä ollenkaan samanaikuisten englantilaisten viritelmien seurassa. Viimeinen iskevyys tuntuu kuitenkin uupuvan. Tv-tallenne löytyy edellisen tapaan Jee jee jee -levyltä.

Jussi & Eero: Mosse (196?)
Teinirockabillya? Lapsigaragea? Mitä hyvänsä tämä esitys onkin, niin taatusti se on suomalainen jytän historiaa: Renegadesien kulttiklassikko Cadillacin melkein sisäistynytkin versio, jossa laulaja - kumpi pojista se on? - kuiskaa sanat kähisten niin seksikkäästi kuin teini-ikäinen suomalainen 60-luvun poika vain voi.

Sparta: On mulla kitara (?) (1975?)
Erittäin huonosti soittava esipunkbändi, jossa kitarat särisevät ja surisevat ja rummut kolisevat ja laulu (asialla Suomen virallinen astrologi Markku Manninen!) on huonosti artikuloitua käninää, mutta meno on kova. Pienellä tuottamisella ja harjoittelulla tästä olisi tullut Suomen ensimmäinen punkyhtye. [Tämä on taatusti harvinaisin nauhoite tässä porukassa: tunnen mainitun Markku Mannisen pikkuveljen ja hän tätä joskus minulle nauhoitti. Ei ehkä ylittäisi julkaisukynnystä sittenkään.]

Suomen Talvisota 1939-1940: Kasvoton kuolema (1968)
Yksi kaikkien aikojen parhaista suomalaisista rockbiiseistä, joka ylittää reippaasti bändin 50- ja 60-luvuista lähtevät vaikutteet, melodiat ja kappalerakenteet (tässä raju genevincentmäinen stop-break -rakenne). Jarkko Laineen sanoitus menee tavanomaisen psykedeelisyyden yli ja ohitse: tässä on tavoitettu kokonaisen sukupolven populaarikulttuuriset ja poliittiset kiintopisteet ja annettu niille pistämätön surrealistinen hahmotus.

Muksut: Kun silmä sumenee (1967)
Pentti Saarikoskea ja muita moderneja suomalaisia runoilijoita esittänyt lauluorkesteri rokkaavimmillaan ja psykedeelisimmillään: kitara- ja rumpubreikit antavat biisille ylimääräistä potkua ja Anselm Hollon sanoitus tavoittaa sfäärejä, joita perinteinen runosanoitus ei välttämättä saavuttaisi. "Silloin miehen nenä kattoon yltää eikä maailma tunnu enää miltään."

Keskeneräinen rock-teksti

Olen rockin suuri ystävä, varsinkin kovaäänisen rockin (MC5, Stooges, Black Keys, Sonics), mutta en ole juuri koskaan kirjoittanut rock-musiikista. En tiedä miksi. Tässä yritelmän alkua - en enää muista, mihin tämän oli tarkoitus tulla. (On kyllä mahdollista, että tästä tuli jonkin sortin artikkeli Turun Ylioppilaslehteen 90-luvun lopulla.)

nuggets ja rock

Rock on 2000-luvun lähestyessä alkanut enenevässä määrin läpäistä koko yhteiskuntaa. Siitä on tullut sen keski-ikäistyessä hyvinkin tavallista, keskinkertaista ja keskiluokkaista kulttuuria. Sen kapinallisuusarvo on nykyisellään hyvin vaatimaton - joku Marilyn Manson kertoo vain siitä, kuinka puritaarinen ja epäseksuaalinen kulttuuri Yhdysvalloissa yhä vallitsee. Missään muualla Manson ei herätä minkäänlaisia intohimoja.

Rock on kuitenkin samalla koko ajan alkanut jakaantua hyvin pieniksi alalajeiksi - vielä 80-luvulla pärjättiin pitkälti vanhalla rockabilly, pop, punk, heavy ja proge -jaottelulla. Lopullisesti asiat sekoitti 90-luku (vaikka prosessi käynnistyi jo 80-luvun lopulla), jolloin syntyivät sellaiset musiikkisuunnat kuin grunge, electronica, acid jazz, big beat, postrock, ambient ja monet muut. (Suurin osa jaotteluista on keinotekoisia eikä ainakaan termi 'postrock' sinänsä tarkoita mitään muuta kuin sitä, että bändi ei välttämättä sovi vanhoihin lokeroihin.) Vanhoja lajityyppejä kierretään uusien välissä - näin ska, 60-lukuinen stemmalaulupop, 70-luvun disko (joka on tullut takaisin jo kaksi kertaa) ja 80-luvun uuden aallon jälkeinen pop (Duran Duran) ovat käyneet levylautasillamme jo moneen otteeseen. Nyt näyttää taas kerran siltä, että trendi kulkee akustiseen ja jopa folkiin suuntaan - Gomez on tästä hyvä esimerkki. Powerpop, joka on hyvin laaja-alainen lajityyppi ja pitää sisällään kamaa 70-luvun alun purkkapopista (1910 Fruitgum Co., Ohio Express) ja punkin jälkeiseen jenkkipopiin (Greg Kihn, Plimsouls), on ilmeisesti seuraava kierrätystrendi, vaikka trendi powerpop ei ole koskaan ollutkaan.

Nykyisessä tilanteessa ei kannata enää puhua jostain rockin alalajista, vaan riittänee, kun puhuu pelkästä rockista. Sanasta on kokonaan jo pudonnut pois jonkinlaista hyvää meininkiä tarkoittava -and-roll -liite pois.

Maunu Jorva ja Veli Kajava?

Luin eilen kipeänä sohvalla maatessani kaksi lentosotanovellia Reino Helismaan päätoimittamasta ja Kanervan kirjapainon julkaisemasta lukemistosta Iskusta vuodelta 1941, kirjoittajana kummassakin Maunu Jorva. Sikäli kuin oikein muistan, nämä olivat nimimerkin ainoat esiintymiset Iskussa. Numerossa 17 ilmestyi "Lentäjän laskutaito", numerossa 19 "Amiensin hävittäjät". Jutut ovat lyhyitä eikä niissä oikein ikinä päästä vauhtiin, mutta ne ovat selvästi ammattikirjoittajan tekemiä: proosa on hyvää, toimintakuvaukset asiallisia ja lentokoneiden kuvaus vaikuttaa aika uskottavalta. Väittäisin, etteivät ole Helismaata - tämän jutuissa on usein jutustelevampi tai lyhytsanaisempi tyyli. Eivät myöskään ole Helismaan serkun Olavi Kanervan kädenjälkeä, tämä oli yksinkertaisesti huonompi kirjoittaja. Hän oli kyllä Helismaan rinnalla Iskun keskeinen kirjoittaja ja teki novelleja mm. salanimellä Osmo Kosta.

Parempi novelleista on "Amiensin hävittäjät", mutta siinä on vähän outo moraalinen lopetus.

Mutta kuka oli Maunu Jorva? Ei mitään käsitystä.

Samaan syssyyn pitää sanoa, että olen jo pitkään epäillyt, että Seikkailujen Maailmassa samantyyppisiä juttuja sodan aikaan kirjoitellut Veli Kajava oli Viljo Kajava. Asiaa on nyt vähän vaikea selvittää, kun Kajava kuoli kymmenen vuotta sitten.

Nettisivu kertoo Viljo Kajavasta:

"From 1940 to 1944 Kajava worked at the magazine Aseveli and participated in 1942 Writer's Congress in Weimar in Hitler's Germany. During the Continuation War (1941-1944) Kajava served in the army at the information department and wrote for the war anthologies SOTATALVI (1942) and LAULUN MIEKKA (1944), which supported the official, patriotic views in Finland. He also published three own books."

Eikö kävisi laatuun, että Kajava on pantu propagandamielessä kirjoittamaan patrioottisia lentojuttuja Seikkailujen Maailmaan osana työnkuvaa? Nyt pitäisi vain todistaa, että Kajava tunsi lentokoneita tai löytää jokin novelli tai runo, jossa on samanlaisia aiheita kuin SM:n novelleissa.

Tässä vielä lista Veli Kajavan lentonovelleista Seikkailujen Maailma -lehdessä:

10/1942
Veli Kajava: Pommikonelentäjät

11/1942
Veli Kajava: Rintamalentäjän kunnia

12/1942
Veli Kajava: Pahin vastustaja

1/1943
Veli Kajava: Hävittäjä N:o 12

2/1943
Veli Kajava: Kamppailu sumussa

3/1943
Veli Kajava: Mekaanikko lentäjänä

5/1943
Veli Kajava: Lentäjän maskotti

26.12.1995

Jatketaan tauon jälkeen päiväkirjaa vuosilta 1995-1996.

Hyvää tapaninpäivää. Alan kyllästyä joulunviettoon Porissa. Eilen minut raahattiin XXX:n isän luokse pitämään ikävää ja huomenna minut raahataan tekemään jotain päätöntä elokuvaa Matiaksen [pikkuveljeni, joka tuolloin oli n. 15] kanssa. Miksi minun ei anneta olla rauhassa? Tänään pitäisi kuulemma lukea kouluaineita jotain kilpailua varten. Mikään ei ole rasittavampaa kuin komentelu ja määräily.

Tavallisiin asioihin: Luin eilen illalla Doctorowin Kynämiehen loppuun. Pienoisromaani Runoilijoiden elämäkertoja oli hieno: tarkoituksettomien yksityiskohtien kertominen tarkkaan nousi lopulta luomistyön kuvaukseksi. Sitten minulla ei ollutkaan mitään luettavaa ja kyllästyin kuoliaaksi, kun en voinut aamiaispöydässä lukea muuta kuin joulua edeltäneitä Seuroja ja jotain typerää historiallista romanssia. Sitten XXX muisti, että Täältä ikuisuuteen (kohtalainen) oli katsomatta ja niin sitten katsoimme sen. Se auttoi hetkeksi, mutta sen jälkeen olikin taas tylsää. (Olenko näin riippuvainen lukemisesta ja kirjoista? Onko se pahasta?) [Kyse lienee ollut jostain syvemmästä.]

Eilen nähtiin Tohtori Zivago. Kohtalainen sekin. Kyllä minä aina katson tuollaisia hyvintehtyjä melodraamoja. Zivago oli kyllä Ikuisuutta parempi, jälkimmäisessä oli, kuten isänikin sanoi, hiukan teennäinen asetelma.

Ajatus tuli mieleeni: Estääkö päiväkirjan pitäminen ja sille uskoutuminen ajatusten vaihtoa ihmisten kanssa? Jos kerron kaiken päiväkirjalle, niin tarkoittaako se sitä, etten kerro esimerkiksi XXX:lle niitä asioita, jotka minua kulloinkin pännivät? Se on kammottava ajatus ja panee ajattelemaan, onko tässä sittenkään mitään järkeä. Vai onko minulla sellaisia ajatuksia, joita ei voi kertoa muutoin kuin päiväkirjalle? Tämähän on päiväkirjan klassinen merkitys. (Paitsi että usein mielenkiintoisemmat päiväkirjat on kirjoitettu sen roolia sen kummemmin pohtimatta. Näin syntyvät parhaat ajankuvat, koska niitä ei rasita tietoisuus siitä, mitä kirjoittaa ja miten.) Täytynee kysyä XXX:ltä: "Olenko ollut vaitonaisempi aloitettuani päiväkirjan kirjoittamisen?" Vastaus tulee olemaan jännittävä. (Tai sitten ei: jos XXX ei osaa sanoa.)

Nyt Jumalten tuhon pariin. Se on yhtä pitkä kuin päiväkirjani. [Julkaisematta jäänyt romaaniyritelmä.]

Stunttihenkilöt

Noin kuukauden sisällä ilmestyy kirjani, joka saanee nimen Elokuvan lyhyt historia. Sen tekeminen on ollut vaiheikasta - taatusti vaiheikkaampaa kuin pienipainoksinen reilu satasivuinen kirja ansaitsisi. Kun rupesin kirjoittamaan kirjaa Suomen tietokirjailijoiden apurahalla muutamia vuosia sitten, ajatukseni oli tehdä kirja, joka käsittelee kaikkea, mikä elokuvaan ylipäätään liittyy, toisin sanoen elokuvan historian lisäksi siinä puhuttaisiin myös elokuvan tekemisestä ja elokuvan kerronnasta. Aloitettuani totesin, että kirjasta tulisi kohtuuttoman laaja ja jätin sitten ajatuksen muista luvuista ja kirjoitin aiheesta, joka itselleni on tutuin eli elokuvan historiasta. Tällaisen tekstin elokuvan stunteista kuitenkin ehdin tehdä, ja siinä on minusta edelleen kiinnostavia tietoja. Tietokoneistetun elokuvantekemisen aikana se taisi kyllä olla vanhentunut jo saman tien.

Stunttihenkilöt

Elokuvissa tehdään usein vaarallisia temppuja. Varsinkin toimintaelokuvat ovat täynnä temppuja, joita näyttelijät eivät voi tehdä, koska ne ovat vaarallisia. Tällöin temput tekee useimmiten niin sanottu stunttihenkilö, joka ruumiinrakenteensa puolesta muistuttaa tähtinäyttelijää. Hän on se, joka hyppää katolta, putoaa junan päältä maahan, istuu räjähtävässä autossa.
Elokuvan alkuaikoina stunttihenkilöitä ei juurikaan käytetty. Näyttelijät saivat itse tehdä temppunsa. Hyvä esimerkki tästä on ranskalainen Georges Méliès. Hän esitti itse päähenkilöä kaikissa elokuvissaan, joissa henkilölle saattoi tapahtua aivan mitä tahansa.
Kun elokuvien pääosanesittäjät alkoivat 1910-luvun aikana saada nimeä ja heistä tuli niin sanottuja tähtiä, heitä ei voinut enää riskeerata. Ensimmäiset sijaisnäyttelijät olivat varsinaisia edelläkävijöitä, koska kukaan ei ollut aiemmin tehnyt mitään samankaltaista työtä. Elokuvastudioiden piti palkata sijaiset sirkuksesta ja akrobaattien joukosta. Mykkäkauden komedioissa ajettiin usein autoa hengenvaarallisissa olosuhteissa, mihin vaadittiin monia ajotaitoisia ihmisiä aikana, jolloin harvoilla oli auto.
Yksi tärkeimmistä elokuvissa vaadittavista tempuista on putoaminen korkealta. Elokuvan varhaisvuosina viittä metriä pidettiin hypyn rajana. Tätä rajoitti saatavilla oleva teknologia – tuon ajan patjat eivät yksinkertaisesti riittäneet pehmentämään putoamista. 1930-luvulla kehitettiin niin sanottu box rig –systeemi, jossa hypätään tyhjistä pahvilaatikoista tehdyn kasan päälle. Myöhemmin laatikot täytettiin tyhjillä autonrenkailla, mikä mahdollisti hypyt 18 metristä. Nykyään hyppyjä pehmentämään käytetään suurta ilmatyynyä, joka on täytetty lämpimällä ilmalla. Vuonna 1978 elokuvassa hypättiin jopa 71 metrin korkuinen hyppy. Amerikkalainen stunttimies Dar Robinson hyppäsi yli 300 metristä elokuvassa Highpoint – vaarojen torni (1984). Robinson oli kätkenyt housujen taskuun laskuvarjon ja leijui alas viimeiset 80 metriä. Hyppy on edelleen alansa ennätys ja Robinson kuittasi siitä 150 000 dollarin palkkion.

Kainalo:
Stunttinaiset
Vielä pitkään 1970-luvulla Hollywoodissa miehet saattoivat tehdä naisten hypyt ja muut temput. Nykyään vaaditaan, että naiset esittävät naisia.
Ensimmäinen naispuolinen stunttihenkilö oli Jean de Kay, jonka yli ajettiin autolla elokuvassa Our Mutual Girl (1915). Kerrotaan, että hän lennähti ilmaan auton iskeytyessä häneen. Tunnetuin 1930- ja 1940-lukujen klassisen Hollywoodin ajan naisstuntti oli Betty Danko, jonka kuuluisin temppu oli hypätä yhdeksästä metristä 80 senttimetriä syvään veteen. Lännenelokuvissa esiintyi Audrey Scott, ja Mary Wiggens lensi lentokoneilla ja käveli niiden siivillä. Eräässä elokuvassa hän ajoi veturia, joka törmäsi toiseen.
Nykyaikana toimivista naisstunteista tunnetuin lienee Jennie Epper, joka on esiintynyt jo 1970-luvun alussa ja oli mukana muun muassa Quentin Tarantinon elokuvassa Kill Bill. Korkeimmalta hypännyt naisstuntti on Kitty O’Neil, jonka ennätys on 54 metriä.
Naisstuntit esittävät elokuvissa usein myös lasten temput.
Tavallista kuitenkin on, että naisnäyttelijän stunt-temput tekee pienikokoinen miesnäyttelijä.

Räjähdykset

Toimintaelokuvissa on usein isoja ja näyttäviä räjäytyksiä, joissa ihmiset lentävät. Tämä tehdään monilla eri tavoilla. Suosituin on laittaa stunttihenkilö hyppäämään trampoliinilta juuri kun efektiryhmä käynnistää räjäytyksen. Stuntti voi myös astua laudalle, jonka alla on ilmatyynyjä. Niistä lähtevä ilma heittää stunttihenkilön ilmaan juuri räjähdyksen tapahtuessa. Stuntti voidaan myös nostaa ilmaan liivien avulla.
Joissain elokuvissa ei tosin panosteta stunttihenkilöiden käyttöön. Arnold Schwarzenegger –elokuvassa Raaka keikka (1986) Schwarzeneggerin esittämä entinen FBI-agentti Mark Kaminsky räjäyttää lukuisia rakennuksia, joiden edessä seisoo sotilaita. Sotilaita esittävät kuitenkin patsaat, eivätkä ihmiset, ja ne kaatuvat suoraan maahan.

Hevoset

Lännenelokuvissa nähdään usein, kun hevoset kaatuvat ja näyttelijä lentää hevosen pään ylitse maahan. Suosittu kohtaus lännenelokuvissa on ollut intiaanien hyökkäys, esimerkiksi postivaunujen kimppuun. Intiaanihyökkäyksen teki ensimmäistä kertaa John Ford mestarillisessa elokuvassaan Hyökkäys erämaassa (1939). Siinä nähdään monta kertaa, miten hevonen kaatuu ja intiaani lentää maahan. Tuohon aikaan kohtaus tehtiin vielä siten, että hevonen kompastuu naruun. Nykyään julma tapa on kielletty ja hevoset on koulutettu kaatumaan.
Tunnetuin lännenelokuvien stunttimies oli Yakima Canutt, jonka kehittämiä keinoja stunttien tekemiseen käytetään vieläkin. Tällainen on esimerkiksi L-kirjaimen muotoinen (stirrup), josta näyttelijän jalka irtoaa helposti. Canutt teki itsekin useita uskaliaita temppuja: hän saattoi esimerkiksi kavuta laukkaavan hevosen selästä postivaunuihin. Myöhemmin Canutt ohjasi useita vaativia kohtauksia stunttihenkilöitä käyttävissä elokuvissa. Esimerkiksi kuuluisa kilpa-ajokohtaus antiikin Roomaan sijoittuvassa Ben Hur –elokuvassa (1959) on Canuttin ohjaama. Tällaista ohjaajaa, joka tekee erityiskohtauksia, sanotaan second unit directoriksi.

Autot

Hevoset on nykyelokuvissa korvattu autoilla. Niillä voi tehdä näyttävämpiä temppuja kuin hevosilla, ja elokuvissa on nähty paljon autoja, jotka ajavat kyljellään kahdella pyörällä, jotka törmäävät toisiin autoihin, jotka putoavat katolleen toisen auton päälle ja jotka hyppäävät muiden autojen ylitse. Auto on myös ajettu suunnattoman muinaishirviön suuhun elokuvassa Godzilla (1998).
Ensimmäinen autoja hyppyyttänyt stunttihenkilö oli amerikkalainen Thomas Chatterton, joka elokuvassa The Secret of the Submarine (1916) ylitti autolla yli kymmenen metrin levyisen rotkon. Vuonna 1981 Gary Davis teki edelleen voimassaolevan ennätyksen hyppäämällä autolla yli 47 metriä elokuvassa Konna ja koukku jyrää taas.
Autoja hyppyyttävät stuntit on varustettu lukuisilla pehmusteilla, mutta lisäksi heillä on päällään tulenkestävät vaatteet, kypärä ja niskavahvikkeet. Ajaja käyttää kilpa-ajajan turvavyötä, jonka saa hetkessä auki. Kaikesta turhasta riisutun auton sisälle on asennettu erityinen tuki, jotta katto ei romahda sisään. Autossa on lisäksi vain sen verran bensiiniä, että sillä voi ajaa temppuun vaadittavan matkan.
Jos käsikirjoitus vaatii elokuvan ajamista laiturilta veteen, tulenkestävät vaatteet on korvattu uimapuvulla ja kypärän tilalla on happilaitteet. Ajaja rikkoo auton ikkunan pienellä vasaralla, joka on kiinnitetty hänen ranteeseensa.

Töitä arkkunikkarille

Pari kuukautta sitten ilmestyi toimittamanani Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan lännentarinoiden valikoima nimellä Töitä arkkunikkarille. Kirja kuuluu Turbatorin m-sarjaan, jossa julkaistaan lehdissä ja kokoelmissa ja nettilehdissä ilmestyneitä novelleja uusintoina. Skiftesvikin novellit ovat 1980-luvun alusta, Karpelan 1950-1960-lukujen vaihteesta, yksi on 2000-luvulta. Tässä kirjan arvio Kirjavinkeistä.

Harpataan joulupäivään

Vuosien 1994-1995 päiväkirja jatkuu.

25.12.

Joulu on melkein jo ohitse. Enimmät ruoat on syöty ja lahjat jaettu. Sain kirjoja, bodyn (joka on minun makuuni liian löysä) [siis alusasun], villasukat (joulu on siis perinteinen), rahaa (isältäni!), The Demars -kasetin (minäkin soitan mukana, urkuja, mutta tätä kasetin hihanuotit eivät mainitse), kravattihenkarin, leluja, saksankielisen lastenkirjan (en osaa lukea sitä!) ja teetä. On noloa luetella, mitä on saanut.

Söin liikaa kinkkua eilen. Kun kävelin illalla kahdentoista aikaan kotiin isäni luota, oloni oli paksu kuin syöttöporsaan. Olin tosin juonut viiniäkin aika paljon, joten osaksi olo johtui siitä. A. ilahtui suunnattomasti viinipullostamme ja minulle tulikin hiukan huono omatunto, kun se avattiin melkein pelkästään minun vuokseni. Olisi pitänyt kieltäytyä. (Mutta tuntui, että jos tuomaani pulloa ei avata, minkäänlaisia viinaksia ei tarjoilla. Irish Creamia kylläkin. Se on hyvää!)

Luin yöllä Golemin loppuun. Se on ilmeisen kabbalistinen kirja. En nimittäin ymmärtänyt siitä paljon paskaakaan. On noloa myöntää tällaista. Vielä nolompaa on myöntää, että en ymmärtänyt paljoakaan tänään lukemistani Doctorown novelleista. Minä en selvästikään ole mikään kirjallisuudentutkija.

Eilen suljin kuoreen Filmihulluun menevän kirjoituksen. Se on nyt sitten saletti. Jotkin korjaukset veivät siitä poleemisuutta pois, mutta niin käynee aina. Toivottavasti se toimii silti.

Olen taas kirjoittanut Jumalten tuhoa. Sen pitäisi koko ajan olla loppumassa, mutta sitten se vain jatkuu ja jatkuu. Se on pian pienoisromaani. Mahtaako [Toni] Jerrman [Tähtivaeltajan päätoimittaja] hyväksyä sitä pituutensa vuoksi? En ole edes varma, onko siinä tarpeeksi vauhtia pitämään yllä kaikkia jo viittäkymmentä sivua.

Tajusin isäni kielenkäytöstä jotain eilen. Hän selitti jotain juttua ja sanoi lopuksi: "Ymmärrätkö?" Tajusin, että en voi vastata. Jos sanoisin "ymmärrän", tunnustaisin olevani älyllisesti isästäni riippuvainen, jos taas sanoisin, etten ymmärrä, tunnustaisin olevani älyllisesti vajavainen eli tyhmä. Epäreilua kielenkäyttöä enkä ole aina kyennyt vastustamaan sitä. Nyt voin sen tehdä: olen kyennyt nimeämään viholliseni. (Aivan kuin vihaisin isääni. Ehkä vihaan hänen voittoista järkeään ja rationaalisuuttaan.)

Nyt suihkuun. Tänään tulee Tri Zivago. Scorsesen suosikkikoosteessa oli hienoja kohtauksia, Tappajan jäljistä, Force of Evilista (mikä se on suomeksi? en muista), Byron Haskinin Lain ulkopuolella -elokuvasta ja Irving Lernerin Murder by Contractista. Ja mistä muusta? Ihana ohjelma! Itkin viimeinkin nähdessäni kohtauksen Etsijöistä, jossa John Wayne nostaa Natalie Woodin käsivarsilleen. Olen nähnyt sen ainakin kolme kertaa, mutta nyt vasta se iski minuun. On mahdotonta olla rakastamatta ja niin edelleen, kuten Godard sanoi.

Häikäilemättömät

Hesarin Timo Peltonen väitti tänään, että Joseph H. Lewisin Häikäilemättömät/The Big Combo (1955) olisi B-elokuva, minkä kuulemma huomaa siitä, että siinä ei ole tähtinäyttelijöitä. Häh? Harvassa noir-elokuvassa on yhtä vaikuttava kaarti: Brian Donlevy, Jean Wallace, Cornel Wilde, Richard Conte. Kaikki aikansa tähtiä - eivät tietenkään samassa luokassa kuin joku Marilyn tai Charlton Heston. Ehkä he ovat vähäisempiä näyttelijöitä, koska arvostelija ei heitä muista?

Lisäksi elokuvan kesto on puolitoista tuntia - oikean B-elokuvanhan, siis sellaisen joka esitetään ennen illan varsinaista "pitkää" elokuvaa, kesto on jossain 55 ja 75 minuutin välillä. Lisäksi Häikäilemättömät on todella laadukkaasti kuvattu. Se ei siis ole B-elokuva, niin kuin ei ole myöskään saman ohjaajan Rikosten pyörteissä/Gun Crazy (1949). Gun Crazy näyttää halvemmalta elokuvalta, mitä se varmasti olikin, mutta The Big Combo on hiottu ja laadukas tuotanto, eikä mikään B-pätkä.

Itsehäpäisyn alkeet

Jos haluaa nähdä (ja kuulla!), miten esiinnyin toukokuussa akustisen lelukitaran kanssa, katsoo tämän. Selitykset mukana, mutta englanniksi.

Asentojen toinen arvio

Irja Lähteenmäki arvioi Asentoja-kirjan Kirjavinkeissä. Sitaatti: "Kokoelma kaikkinensa on osittain suorastaan hihityttävän hauska, nauroin välillä ääneen." Näin itsekin ajattelin. Kirjoitettu pornografia on usein hauskempaa kuin muut pornografian lajit.

Ahti Karjalaisen novelli

Minulla on ollut vuosia kirja, jossa on entisen ulkoministerin ja Neuvostoliiton presidenttisuosikin Ahti Karjalaisen novelli. "Hän uskoi -" on alun perin ilmestynyt Nuori Voima -lehdessä vuonna 1939 ja se päätyi myös Nuoren Voiman Liiton juhlakirjaan Tulen ja veden kasvot, joka on ilmestynyt joskus 1980-luvun alussa (kirjassa ei ole painovuotta eikä vuotta ole merkitty edes esipuheen loppuun).

Ohessa novelli skannattuna. Kirjoittaja on ollut vuonna 1939 16-vuotias!

Tässä piilee henkilökohtainenkin vitsi. Kun aloin vuonna 2002 tehdä omakustanteista Pulp-fanzinea, lupasin jossain numerossa, että lehdessä käsitellään myöhemmin "Suomen tunnetuimman pulp-senttarin", Urho Kaleva Kekkosen novelleja. (Niitähän on, ja niitä löytyy Ari Uinon toimittamana kirjasta, jonka nimi on, hm, ehkä Nuori Urho. Joukossa on muun muassa yksi scifi-tarina.) Kun sitten täytin 30, Elina toimitti minulle pienen juhlakirjan, johon Kataiston Vesa teki sarjakuvan, jossa hän muunsi Rip Kirbyn kaljuksi. Ruudussa Kirby sanoo palvelijalleen: "Kipaiskaapa hakemassa kioskilta uusi Pulp, siinä on artikkeli Paavo Lipposen novelleista." Kyllä niitäkin vielä löytyy! (Annan pääni pantiksi, että Lipponen on johonkin osakunta- tai ainejärjestölehteen tai edes koulun lehteen kirjoittanut novelleja. Tai ainakin runoja.)

Kirjan kansi

Ja vielä lopuksi kansi kirjaan, jossa Karjalaisen novelli ilmestyi. Taiteilija on Johanna Jokipaltio. Kustantaja on Ikaros-kirjat, painovuotta ei tosiaan mainita. Se on ilmeisesti 1981, vaikka Nuori Voima -lehti oli alkanut ilmestyä jo aiemmin kuin 1921, joka on Liiton perustamisvuosi.

Kaarlo Uskelan Pillastunut runohepo

Turun kirjamessujen aikaan lokakuussa Savukeitaalta ilmestyi pieni runokirja, Kaarlo Uskelan Pillastunut runohepo, johon olin kirjoittanut esipuheen (jotka oli kirjaa toimitettaessa vaihdettu jälkisanoiksi). En ollut mikään Uskela-tuntija, mutta löysin, lähinnä Raoul Palmgrenin Joukkosydän-kirjasta, riittävästi materiaalia Uskelasta, jotta saatoin tekstin kirjoittaa. Lisäksi tiesin, että eräällä ystävälläni, jolla on mittava runokirjojen kokoelma, on Uskelan alkuperäinen kirja, jota lainasin. Nyt kun olen puhunut kirjasta muutamaan otteeseen julkisissa tilaisuuksissa (lähinnä Helsingin kirjamessuilla, jossa ainakin kaksi eri ihmistä meni ostamaan kirjan saman tien), niin olen joutunut toteamaan, että esipuheeni/jälkisanani ovat aivan riittämättömät.

Hallussani olevassa kirjassa nimittäin on historiallisesti erittäin merkittävä merkintä, joka ansaitsee tulla ikuistetuksi (sikäli kuin blogimerkintää voi pitää ikuisena). Kysyin ystävältäni, mistä hän oli saanut kirjan. Hetken muisteltuaan hän sanoi saaneensa sen eräältä kirjakauppiaalta, joka asuu pohjois-Satakunnassa rannikolla, lähellä Merikarviaa. Kirjan tiet katkennevat siihen. Kustantaja Ville Hytöselle oli turkulainen entinen divarinpitäjä väittänyt, että alkuperäisestä Uskelan kirjasta saisi tuhat euroa. Tuskin kuitenkaan, mutta harvinainen se on - vuonna 1933 nimittäin määrättiin, että kirjan myymättä jäänyt painos tuhotaan. Todennäköisesti tuhottiin myös kirjoja, jotka oli ehditty jo myydä. Kustantaja Ville Hytönen itse hankki kirjan Yhdysvalloista nettidivarista - ilmeisesti valkoista sortovaltaa paenneet siirtolaiset ovat vieneet sitä sinne. (Kirjaa myytiin kuulemma hyllyntäytteeksi jollain nimellisellä hinnalla.)

Hallussani oleva kappale on mahdollisesti se, jonka takia painos tuhottiin. Kahden runon oheen on kirjoitettu lyijykynällä merkintöjä. Runon "Sorrettujen marssi" jälkeen on kirjoitettu:

15 p. tammikuuta 1933 ylläoleva runo lausuttiin Toholammin Ylipään työväentalolla. Nykyisenä lapulaisvallan [sic] aikana runo katsottiin kommunistiseksi kiihoitukseksi ja kihlakunnanoikeus sen perusteella lakkautti edellämainitun sos.dem. työväenyhdistyksen. Runon lausujia tullaan syyttämään valtiopetoksen valmistelusta.
Teuva 26/4 33" [lisäksi on signeeraus, josta en saa selvää]

Upea runo "Ruumishuoneessa" taas on varustettu seuraavalla lyhyellä merkinnällä:

Valtiopetoksellinenko!!??
Katso sivu 31. Sama asia

Kirjan omistaja on merkinnyt nimensä kirjaan: Toivo Saarinen. Hän on saanut kirjan ilmeisesti joululahjaksi (!), koska nimen oheen on merkitty päiväys 24.12.1921 (jona vuonna kirja siis ilmestyi). Jos Toivo Saarisella on jälkeläisiä ja he tähän tekstiin joskus törmäävät, olisin kiitollinen jostain tiedonmurusta. Mitä hänelle tapahtui vuonna 1933? Millainen rangaistus häntä kohtasi?

Pillastunut runohepo on saanut hyvän ja kiinnostuneen vastaanoton ja saattaa poikia lisää kirjoja. Ystäväni Tapani Bagge nimittäin hankki nettidivarista Uskelan novellikokoelman Vainovuosilta, joka oli kirjailijan viimeinen kirja ja ilmestyi postuumisti vuonna 1923 Ville Harisen kustantamana (Harinen lienee ollut Uskelan ystävä, koska mitään muuta hänen julkaisemaansa ei Kansalliskirjaston tietokannoista löytynyt). Hän innostui siitä ja lainasi kirjan minulle. Olen nyt puhunut Turbatorin Harri Kumpulaisen kanssa, että Uskelalta voisi koota novellivalikoiman julkaistavaksi Turbatorin m-sarjassa. Kirja saattaa ilmestyä jo ensi vuonna.

Selasin läpi Turun yliopiston kirjastossa myös Uskelan muuta kirjamuotoista tuotantoa. Tein huomion, että Uskela on ollut eräänlainen oman aikansa Veikko Ennala: rääväsuinen lehtimies ja pilkkaaja, joka on usein kuvannut omaa perhe-elämäänsä tai muita niin sanottuja taviksia ja näiden tyhmyyttä. Eräs vitsi alkoi naurattaa ääneen lukusalin hiljaisuudessa (jossa tosin ekavuotiset opiskelijateinit ravasivat eestaas ja järjestelivät ihmissuhteitaan). Uskela toteaa eräässä esitelmässään, että Jumala-isään uskominen on ihan järkevää, koska kaikilla on kuitenkin isä, mutta vain harvat ovat tätä koskaan nähneet.

Uskelan omakustanteinen pamfletti Yhteiskunnan varkaat vuodelta 1908 saattaisi sekin ansaita uuden tulemisensa, varsinkin kun siinä näkyvät hyvin Uskelan suomalaiselle työväenliikkeelle harvinaiset anarkistiset periaatteet. Ei siitä olisi apua nykyisen taantuman käsittelyyn, mutta historiallisesti se on erittäin kiinnostava.

Pakko muuten vielä tuoda julki ihailuni Raoul Palmgrenia kohtaan. Hän ei ole Joukkosydän-teosta tehdessään tyytynyt lukemaan läpi Uskelan julkaistut kirjat, vaan hän on myös käynyt läpi Uskelan lehtitekstejä - niistä on Joukkosydämessä ainakin yksi herkullinen sitaatti (jonka poimin myös Pillastuneen runohevon jälkisanoihin). Palmgrenin tutkijan eetos saa meidät muut painamaan päämme häpeästä - no, itseni ainakin.

Sen verran vielä, että Pillastuneen runohevon anarkistisen kannen on tehnyt Ola Fogelberg eli Fogeli, Pekka Puupään luoja.