Töitä arkkunikkarille

Pari kuukautta sitten ilmestyi toimittamanani Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan lännentarinoiden valikoima nimellä Töitä arkkunikkarille. Kirja kuuluu Turbatorin m-sarjaan, jossa julkaistaan lehdissä ja kokoelmissa ja nettilehdissä ilmestyneitä novelleja uusintoina. Skiftesvikin novellit ovat 1980-luvun alusta, Karpelan 1950-1960-lukujen vaihteesta, yksi on 2000-luvulta. Tässä kirjan arvio Kirjavinkeistä.

Harpataan joulupäivään

Vuosien 1994-1995 päiväkirja jatkuu.

25.12.

Joulu on melkein jo ohitse. Enimmät ruoat on syöty ja lahjat jaettu. Sain kirjoja, bodyn (joka on minun makuuni liian löysä) [siis alusasun], villasukat (joulu on siis perinteinen), rahaa (isältäni!), The Demars -kasetin (minäkin soitan mukana, urkuja, mutta tätä kasetin hihanuotit eivät mainitse), kravattihenkarin, leluja, saksankielisen lastenkirjan (en osaa lukea sitä!) ja teetä. On noloa luetella, mitä on saanut.

Söin liikaa kinkkua eilen. Kun kävelin illalla kahdentoista aikaan kotiin isäni luota, oloni oli paksu kuin syöttöporsaan. Olin tosin juonut viiniäkin aika paljon, joten osaksi olo johtui siitä. A. ilahtui suunnattomasti viinipullostamme ja minulle tulikin hiukan huono omatunto, kun se avattiin melkein pelkästään minun vuokseni. Olisi pitänyt kieltäytyä. (Mutta tuntui, että jos tuomaani pulloa ei avata, minkäänlaisia viinaksia ei tarjoilla. Irish Creamia kylläkin. Se on hyvää!)

Luin yöllä Golemin loppuun. Se on ilmeisen kabbalistinen kirja. En nimittäin ymmärtänyt siitä paljon paskaakaan. On noloa myöntää tällaista. Vielä nolompaa on myöntää, että en ymmärtänyt paljoakaan tänään lukemistani Doctorown novelleista. Minä en selvästikään ole mikään kirjallisuudentutkija.

Eilen suljin kuoreen Filmihulluun menevän kirjoituksen. Se on nyt sitten saletti. Jotkin korjaukset veivät siitä poleemisuutta pois, mutta niin käynee aina. Toivottavasti se toimii silti.

Olen taas kirjoittanut Jumalten tuhoa. Sen pitäisi koko ajan olla loppumassa, mutta sitten se vain jatkuu ja jatkuu. Se on pian pienoisromaani. Mahtaako [Toni] Jerrman [Tähtivaeltajan päätoimittaja] hyväksyä sitä pituutensa vuoksi? En ole edes varma, onko siinä tarpeeksi vauhtia pitämään yllä kaikkia jo viittäkymmentä sivua.

Tajusin isäni kielenkäytöstä jotain eilen. Hän selitti jotain juttua ja sanoi lopuksi: "Ymmärrätkö?" Tajusin, että en voi vastata. Jos sanoisin "ymmärrän", tunnustaisin olevani älyllisesti isästäni riippuvainen, jos taas sanoisin, etten ymmärrä, tunnustaisin olevani älyllisesti vajavainen eli tyhmä. Epäreilua kielenkäyttöä enkä ole aina kyennyt vastustamaan sitä. Nyt voin sen tehdä: olen kyennyt nimeämään viholliseni. (Aivan kuin vihaisin isääni. Ehkä vihaan hänen voittoista järkeään ja rationaalisuuttaan.)

Nyt suihkuun. Tänään tulee Tri Zivago. Scorsesen suosikkikoosteessa oli hienoja kohtauksia, Tappajan jäljistä, Force of Evilista (mikä se on suomeksi? en muista), Byron Haskinin Lain ulkopuolella -elokuvasta ja Irving Lernerin Murder by Contractista. Ja mistä muusta? Ihana ohjelma! Itkin viimeinkin nähdessäni kohtauksen Etsijöistä, jossa John Wayne nostaa Natalie Woodin käsivarsilleen. Olen nähnyt sen ainakin kolme kertaa, mutta nyt vasta se iski minuun. On mahdotonta olla rakastamatta ja niin edelleen, kuten Godard sanoi.

Häikäilemättömät

Hesarin Timo Peltonen väitti tänään, että Joseph H. Lewisin Häikäilemättömät/The Big Combo (1955) olisi B-elokuva, minkä kuulemma huomaa siitä, että siinä ei ole tähtinäyttelijöitä. Häh? Harvassa noir-elokuvassa on yhtä vaikuttava kaarti: Brian Donlevy, Jean Wallace, Cornel Wilde, Richard Conte. Kaikki aikansa tähtiä - eivät tietenkään samassa luokassa kuin joku Marilyn tai Charlton Heston. Ehkä he ovat vähäisempiä näyttelijöitä, koska arvostelija ei heitä muista?

Lisäksi elokuvan kesto on puolitoista tuntia - oikean B-elokuvanhan, siis sellaisen joka esitetään ennen illan varsinaista "pitkää" elokuvaa, kesto on jossain 55 ja 75 minuutin välillä. Lisäksi Häikäilemättömät on todella laadukkaasti kuvattu. Se ei siis ole B-elokuva, niin kuin ei ole myöskään saman ohjaajan Rikosten pyörteissä/Gun Crazy (1949). Gun Crazy näyttää halvemmalta elokuvalta, mitä se varmasti olikin, mutta The Big Combo on hiottu ja laadukas tuotanto, eikä mikään B-pätkä.

Itsehäpäisyn alkeet

Jos haluaa nähdä (ja kuulla!), miten esiinnyin toukokuussa akustisen lelukitaran kanssa, katsoo tämän. Selitykset mukana, mutta englanniksi.

Asentojen toinen arvio

Irja Lähteenmäki arvioi Asentoja-kirjan Kirjavinkeissä. Sitaatti: "Kokoelma kaikkinensa on osittain suorastaan hihityttävän hauska, nauroin välillä ääneen." Näin itsekin ajattelin. Kirjoitettu pornografia on usein hauskempaa kuin muut pornografian lajit.

Ahti Karjalaisen novelli

Minulla on ollut vuosia kirja, jossa on entisen ulkoministerin ja Neuvostoliiton presidenttisuosikin Ahti Karjalaisen novelli. "Hän uskoi -" on alun perin ilmestynyt Nuori Voima -lehdessä vuonna 1939 ja se päätyi myös Nuoren Voiman Liiton juhlakirjaan Tulen ja veden kasvot, joka on ilmestynyt joskus 1980-luvun alussa (kirjassa ei ole painovuotta eikä vuotta ole merkitty edes esipuheen loppuun).

Ohessa novelli skannattuna. Kirjoittaja on ollut vuonna 1939 16-vuotias!

Tässä piilee henkilökohtainenkin vitsi. Kun aloin vuonna 2002 tehdä omakustanteista Pulp-fanzinea, lupasin jossain numerossa, että lehdessä käsitellään myöhemmin "Suomen tunnetuimman pulp-senttarin", Urho Kaleva Kekkosen novelleja. (Niitähän on, ja niitä löytyy Ari Uinon toimittamana kirjasta, jonka nimi on, hm, ehkä Nuori Urho. Joukossa on muun muassa yksi scifi-tarina.) Kun sitten täytin 30, Elina toimitti minulle pienen juhlakirjan, johon Kataiston Vesa teki sarjakuvan, jossa hän muunsi Rip Kirbyn kaljuksi. Ruudussa Kirby sanoo palvelijalleen: "Kipaiskaapa hakemassa kioskilta uusi Pulp, siinä on artikkeli Paavo Lipposen novelleista." Kyllä niitäkin vielä löytyy! (Annan pääni pantiksi, että Lipponen on johonkin osakunta- tai ainejärjestölehteen tai edes koulun lehteen kirjoittanut novelleja. Tai ainakin runoja.)

Kirjan kansi

Ja vielä lopuksi kansi kirjaan, jossa Karjalaisen novelli ilmestyi. Taiteilija on Johanna Jokipaltio. Kustantaja on Ikaros-kirjat, painovuotta ei tosiaan mainita. Se on ilmeisesti 1981, vaikka Nuori Voima -lehti oli alkanut ilmestyä jo aiemmin kuin 1921, joka on Liiton perustamisvuosi.

Kaarlo Uskelan Pillastunut runohepo

Turun kirjamessujen aikaan lokakuussa Savukeitaalta ilmestyi pieni runokirja, Kaarlo Uskelan Pillastunut runohepo, johon olin kirjoittanut esipuheen (jotka oli kirjaa toimitettaessa vaihdettu jälkisanoiksi). En ollut mikään Uskela-tuntija, mutta löysin, lähinnä Raoul Palmgrenin Joukkosydän-kirjasta, riittävästi materiaalia Uskelasta, jotta saatoin tekstin kirjoittaa. Lisäksi tiesin, että eräällä ystävälläni, jolla on mittava runokirjojen kokoelma, on Uskelan alkuperäinen kirja, jota lainasin. Nyt kun olen puhunut kirjasta muutamaan otteeseen julkisissa tilaisuuksissa (lähinnä Helsingin kirjamessuilla, jossa ainakin kaksi eri ihmistä meni ostamaan kirjan saman tien), niin olen joutunut toteamaan, että esipuheeni/jälkisanani ovat aivan riittämättömät.

Hallussani olevassa kirjassa nimittäin on historiallisesti erittäin merkittävä merkintä, joka ansaitsee tulla ikuistetuksi (sikäli kuin blogimerkintää voi pitää ikuisena). Kysyin ystävältäni, mistä hän oli saanut kirjan. Hetken muisteltuaan hän sanoi saaneensa sen eräältä kirjakauppiaalta, joka asuu pohjois-Satakunnassa rannikolla, lähellä Merikarviaa. Kirjan tiet katkennevat siihen. Kustantaja Ville Hytöselle oli turkulainen entinen divarinpitäjä väittänyt, että alkuperäisestä Uskelan kirjasta saisi tuhat euroa. Tuskin kuitenkaan, mutta harvinainen se on - vuonna 1933 nimittäin määrättiin, että kirjan myymättä jäänyt painos tuhotaan. Todennäköisesti tuhottiin myös kirjoja, jotka oli ehditty jo myydä. Kustantaja Ville Hytönen itse hankki kirjan Yhdysvalloista nettidivarista - ilmeisesti valkoista sortovaltaa paenneet siirtolaiset ovat vieneet sitä sinne. (Kirjaa myytiin kuulemma hyllyntäytteeksi jollain nimellisellä hinnalla.)

Hallussani oleva kappale on mahdollisesti se, jonka takia painos tuhottiin. Kahden runon oheen on kirjoitettu lyijykynällä merkintöjä. Runon "Sorrettujen marssi" jälkeen on kirjoitettu:

15 p. tammikuuta 1933 ylläoleva runo lausuttiin Toholammin Ylipään työväentalolla. Nykyisenä lapulaisvallan [sic] aikana runo katsottiin kommunistiseksi kiihoitukseksi ja kihlakunnanoikeus sen perusteella lakkautti edellämainitun sos.dem. työväenyhdistyksen. Runon lausujia tullaan syyttämään valtiopetoksen valmistelusta.
Teuva 26/4 33" [lisäksi on signeeraus, josta en saa selvää]

Upea runo "Ruumishuoneessa" taas on varustettu seuraavalla lyhyellä merkinnällä:

Valtiopetoksellinenko!!??
Katso sivu 31. Sama asia

Kirjan omistaja on merkinnyt nimensä kirjaan: Toivo Saarinen. Hän on saanut kirjan ilmeisesti joululahjaksi (!), koska nimen oheen on merkitty päiväys 24.12.1921 (jona vuonna kirja siis ilmestyi). Jos Toivo Saarisella on jälkeläisiä ja he tähän tekstiin joskus törmäävät, olisin kiitollinen jostain tiedonmurusta. Mitä hänelle tapahtui vuonna 1933? Millainen rangaistus häntä kohtasi?

Pillastunut runohepo on saanut hyvän ja kiinnostuneen vastaanoton ja saattaa poikia lisää kirjoja. Ystäväni Tapani Bagge nimittäin hankki nettidivarista Uskelan novellikokoelman Vainovuosilta, joka oli kirjailijan viimeinen kirja ja ilmestyi postuumisti vuonna 1923 Ville Harisen kustantamana (Harinen lienee ollut Uskelan ystävä, koska mitään muuta hänen julkaisemaansa ei Kansalliskirjaston tietokannoista löytynyt). Hän innostui siitä ja lainasi kirjan minulle. Olen nyt puhunut Turbatorin Harri Kumpulaisen kanssa, että Uskelalta voisi koota novellivalikoiman julkaistavaksi Turbatorin m-sarjassa. Kirja saattaa ilmestyä jo ensi vuonna.

Selasin läpi Turun yliopiston kirjastossa myös Uskelan muuta kirjamuotoista tuotantoa. Tein huomion, että Uskela on ollut eräänlainen oman aikansa Veikko Ennala: rääväsuinen lehtimies ja pilkkaaja, joka on usein kuvannut omaa perhe-elämäänsä tai muita niin sanottuja taviksia ja näiden tyhmyyttä. Eräs vitsi alkoi naurattaa ääneen lukusalin hiljaisuudessa (jossa tosin ekavuotiset opiskelijateinit ravasivat eestaas ja järjestelivät ihmissuhteitaan). Uskela toteaa eräässä esitelmässään, että Jumala-isään uskominen on ihan järkevää, koska kaikilla on kuitenkin isä, mutta vain harvat ovat tätä koskaan nähneet.

Uskelan omakustanteinen pamfletti Yhteiskunnan varkaat vuodelta 1908 saattaisi sekin ansaita uuden tulemisensa, varsinkin kun siinä näkyvät hyvin Uskelan suomalaiselle työväenliikkeelle harvinaiset anarkistiset periaatteet. Ei siitä olisi apua nykyisen taantuman käsittelyyn, mutta historiallisesti se on erittäin kiinnostava.

Pakko muuten vielä tuoda julki ihailuni Raoul Palmgrenia kohtaan. Hän ei ole Joukkosydän-teosta tehdessään tyytynyt lukemaan läpi Uskelan julkaistut kirjat, vaan hän on myös käynyt läpi Uskelan lehtitekstejä - niistä on Joukkosydämessä ainakin yksi herkullinen sitaatti (jonka poimin myös Pillastuneen runohevon jälkisanoihin). Palmgrenin tutkijan eetos saa meidät muut painamaan päämme häpeästä - no, itseni ainakin.

Sen verran vielä, että Pillastuneen runohevon anarkistisen kannen on tehnyt Ola Fogelberg eli Fogeli, Pekka Puupään luoja.

Asentojen arvio

Löysin guuglatessani blogiarvion Asennoista, porno- ja erotiikka-antologiasta, jonka toimitin ja joka ilmestyi maaliskuussa. Kirja on huomattavasti olennaisempi kuin esimerkiksi Miehen rakkaus, joka ilmestyi pari viikkoa sitten (ja josta saatan kirjoittaa täällä enemmänkin). Siksi esitänkin vetoomuksen, koska tiedän, että pienen kustantamon kirjaa ei ole myyty läheskään niin paljon kuin olisi pitänyt: nyt kaikki hankkimaan Asentoja! Todennäköisesti halvimmalla sitä saa Zum Teufelista.

Kauhu! kauhu!

Kansa ja eliitti ovat kummatkin närkästyneet Helsingissä tehtävistä koululaisten työpajoista, joilla lapset ovat runnelleet vanhoja pehmoleluja ja liittäneet raiskattuihin ja silvottuihin leluihin absurdeja, aikuisten luomasta maailmasta napattuja tarinoita. Ne kuulostivat Helsingin Sanomien äskettäisessä jutussa Quentin Tarantinon elokuvalta - tai ainakin joltain hänen tuottamaltaan.

Närkästynyt on näemmä myös Leena Krohn, joka oli todennut, että tässä lapsia opetetaan psykopatiaan. Hän oli ehdottanut, että kurssitetuille lapsille pitäisi opettaa lelujen korjaamisen taito. Helsingin Sanomien mielipidesivulle oli nostettu myös jonkun kirjoitus, jossa kirjoittaja kysyi, eikö Jokelan ja Kauhajoen tapahtumista ole opettu yhtään mitään. En usko, että Pekka-Eric Auvinen ja Matti Juhani Saari olisivat viihtyneet näillä kursseilla. Jos he olisivat, ehkä kaikki olisi mennyt toisin ja he olisivat saaneet purkaa aggressionsa jotenkin toisin, vähemmän vahingollisella tavalla.

Totuus nimittäin on, että lapset joka tapauksessa tekevät pahoja omille pehmoleluilleen. Kaikki ovat nähneet barbeja, joilta on revitty raajoja irti tai piirretty hakaristi naamaan. Jossain vaiheessa aikuistuva lapsi haluaa hävittää lapsuutensa maailman ja kun käsillä ei ole järkevämpääkään tapaa, hän tuhoaa lelun, joka muistuttaa häntä riippuvuussuhteesta vanhempiinsa. Kurssilla lapset selvästi tuhosivat myös meidän aikuisten luoman maailman, joka on käsittämätön ja pelottava. Voisi kai sanoa, vaikka se kuulostaa pateettiselta, että tuhotut pehmolelut ovat peili, jota lapset pitivät kasvojemme edessä.

Puhun kyllä myös sellaisen ihmisen suulla, joka on kerännyt vaimonsa kanssa noin kahdenkymmenen vanhan pehmolelun kokoelman. Meillä on hassuja 70-luvun vakosamettisia nalleja ja muita eläimiä, oranssi pitkäkarvainen pikkukoira ja kukallinen norsu. En antaisi niitä missään nimessä leikeltäväksi. Osa vanhoista pehmoleluista kuitenkin huutaa tulla tuhottavaksi - mietin esimerkiksi 80- ja 90-luvuilla suosittuja järkyttävän monivärisiä ja skitsofreenisen näköisiä jäniksiä, hiiriä ja koiria. Ne ovat vain ja ainoastaan pelottavia, kuin jonkin huumehoureisen sirkusklovnin luomuksia. Kuvien perusteella taidekurssilla tuhottiin juuri näitä.

22.12.1995

Jäänyt kirjoittamatta parin päivän ajan. Onko ihmekään, kun ei ole mitään kirjoitettavaa? Jouluna ei tapahdu mitään.

XXX saa Raamatun lisäksi Jeff Smithin Luupäät (amerikkalainen Muumi). Sami ja Tero aatamin [Aatamin puvussa -artikkelikokoelman], Matias ja Essi musiikkia, Aki Drag ja Frank menopäällä omalla videolla [isoveljeni vanha koulutyönä tehty elokuva, jonka etsin käsiini ja siirrätin videolle]. Matti ja Airi kotiviiniä. En ole pitkään aikaan hankkinut näin paljon joululahjoja. Taidan olla jotenkin huono ihminen. Mitä ei kyllä huomaa saatujen lahjojen määrässä - viime vuonnakin aivan tolkuttomasti.

Tänään katselin John Fordin Apassilinnakkeen televisiosta. Se oli hyvä elokuva, joskin ristiriitainen: John Waynen sanansa pitävä hahmo oli selvästi elokuvan moraalinen ranka ja Henry Fondan everstiluutnanti paheksuttava militarismissaan ja intiaanivihassaan, silti sotaanlähtökohtaukset olivat mukaansatempaavia ja selvästi hyväksyvässä valossa esitettyjä.

Katselimme XXX:n kanssa myös Woody Allenin Annie Hallin, joka sekin oli hyvä elokuva. Petteri, jonka onnistuin tänä aamuna tapaamaan (oli krapulassa ja valitteli, että vatsa oli sekaisin), epäili, että Allenin elämä on ihan sekaisin, sanoin, että kyse on henkilöhahmoista, vaikka hyvinkin voi olla, että elokuvissa olevat henkilöt kuvaavat Allenia itseään, mutta yritin selittää, että selvää vastaavuussuhdetta ei voi tehdä.

Mitähän vielä? Äiti katsoo televisiota vierestä (tulee juttua broilereista), maha on (joulumässäilystä?) kipeä, pitäisi lähteä ulos, mutta ei ilkeä, Samin tapaan huomenna. Siinä kaikki. Ai niin, luin Montalbanin Pepe Carvalhon seikkailuja (nopeasti luettavaa, syötiin liikaa) ja aloitin Meyrinkia. Siinä sitä. Enemmän pitäisi lukea. Tulee melkein huono omatunto. [Miten niin pitäisi lukea enemmän? Enhän minä tämän perusteella tee muuta kuin lue kirjoja?]

Hyvää joulua.

Tyylikäsitteen muodostumisesta Veli-lehden valossa

Veli-lehti äänestytti viime numeroon Suomen tyylikkäimmän miehen. Tulos poikkesi jossain määrin aiemmista: Jorma Uotista ei mainittu missään (vaikka minusta hän kuuluisi kyllä ainakin top 20:een: hän on rohkea ja johdonmukainen). Suomen tyylikkäin mies Veli-lehden lukijoiden mukaan on André Wickström. Muita mainittuja olivat Jani Toivola, Alexander Stubb, pokeriammattilainen Ilari Sahamies, Jari Litmanen, muotisuunnittelija Daniel Palillo ja muita, joita en saa päähäni (kirjoitan tätä niin ettei minulla ole lehteä käsillä).

Jokin jäi mietityttämään äänestyksessä ja sen tuloksissa. Ovatko nämä todellakin tyylikkäimmät Suomesta löytyvät miehet? Mitä joukossa tekee esimerkiksi juuri Palillo, joka näyttää kuvassa pultsarilta? (Vaikutelma lienee kylläkin harkittu.) Tai Stubb, joka on kyllä edustavan näköinen - mutta onko se tyyliä? Minulla ei ole mitään André Wickströmiä vastaan - päinvastoin, hän on hauskan näköinen (siis nimenomaan hauskan sanan nimenomaisessa merkityksessä, ja uskon sen olevan harkittua). Mutta onko hän Suomen tyylikkäin?

Mielessä käy väkisinkin, että Veli-lehden äänestyksessä ovat menneet käsitteet osittain sekaisin. Tulosten perusteella tyyli on sitä, että näyttää hyvältä. Se on luksusta ja halua tai jopa taitoa näyttää se, tai sitten se on silkkaa tunnettuutta. Olisiko joku äänestänyt Palilloa, jos tämä ei olisi muotisuunnittelija? Tai Stubbia, jos hän ei olisi ilmiömäisen nopeasti pinnalle noussut ulkoministeri? Olisiko Ilari Sahamies tyylikäs, jos hän ei olisi ansainnut suurta määrtä rahaa pokerilla ja voisi ostaa juuri niin laadukkaita vaatteita kuin hän ostaa?

Entäpä André Wickström? Häntä kehutaan aina, sinänsä oikeutetusti, kapean mustan puvun ja kapean mustan kravatin käytöstä, mutta jos hän todella on Suomen tyylikkäin (siis: kaikkein tyylikkäin suomalainen mies), kai hänen pitäisi pukeutua aina niihin? Vai onko kyse roolista, jonka osaset voidaan vaihtaa heti kun ne vanhentuvat? Näin hänet kerran junassa yllään farkut ja huppari. Mikäs siinä. Saahan sitä olla joskus rentona. Mutta voiko Suomen tyylikkäin mies tehdä niin?

(Paradoksaalisesti on niin, että jos joku yhdistetään yksinomaan tiettyyn vaateparteen, hänen on helpompi luopua siitä kuin jonkun muun. En tiedä, mistä tämä johtuu. Yleensä muutokset johtuvat ikääntymisestä. Joskus myös muodista.)

Mutta jos oletetaan, että tyylitietoisuus on johdonmukaisuutta, niin muutoksia ei tapahdu eikä muodista välitetä tuon taivaallista. Näin ainakin väittää Quentin Crisp, tunnettu englantilainen homo ja dandy. Joka on lukenut Crispin Tyylikirjan, voi hyvin kyseenalaistaa Veli-lehden äänestystulokset. Jos Crispiä on uskominen, tyylikäs suomalainen olisi vaikkapa Andy McCoy, joka on näyttänyt samalta viimeiset 30 vuotta. Se on johdonmukaisuutta. McCoyta ei näe yhtäkkiä aamumetrossa pukeutuneena kivaan villapaitaan ja laadukkaisiin farkkuihin. Sama pätee esimerkiksi Jorma Uotiseen - vaikka hän vaihtelee asukokonaisuuksia usein, hän on silti aina samannäköinen. Velin äänestystuloksista hyväksyn mutinoitta Jani Toivolan, joka ei myöskään velttoile, vaan aina todella pukeutuu. (Ja missä oli Antti Nylén, yksi harvoista tuntemistani ihmisistä, jolla oma aate määrää sen, miltä näyttää? Tuntemani perusteella Antti on myös aina samannäköinen.)

Mitä tulee Wickströmiin, niin hänen tunnusmerkkinsä - kapea puku ja kapea kravatti - olisi naurettu ulos 90-luvulla. Jos hän nyt pukeutuisi 90-luvun pukuun, hän näyttäisi huonolta poliitikolta. 80-luvun puku vaikuttaisi liialta trendihakuisuudelta, 70-luvun puku näyttäisi naurettavalta pelleilyltä. Mutta mitä Wickström tekee kun muoti lakkaa suosimasta kapeita pukuja? Mitä tekisi todellinen tyyliniekka? En itse asiassa tiedä. [Tai tiedänpä. Jatkaisi kapeiden pukujen käyttämistä.]

Nyt tämä kuulostaa siltä kuin suhtautuisin asiaan kuolemanvakavasti - en suhtaudu eikä ollut tarkoitukseni kuulostaa näinkään vakavalta. Minusta on hauskaa, että muotiin ja pukeutumiseen suhtaudutaan nykyään rennosti ja huumorilla. Mutta siinä, että joku äänestetään Suomen tyylikkäimmäksi, astutaan jo vähän ulos huumorista.

Tämä kuulostaa varmasti myös siltä, että pitäisin itseäni hirveän tyylikkäänä. En pidä. Minä velttoilen. Vien lapsen usein tarhaan mitättömissä farkuissa, tavanomaisessa pusakassa ja lenkkareissa. En ole missään nimessä johdonmukainen Crispin edellyttämällä tavalla, vaan minullakin lienee pari kolme tyyliä, joita vaihtelen, joskus jopa satunnaisesti, ilman että sitä edellyttää mikään muu kuin säätila.

Muutoksia blogeissa

Olen pitänyt tätä Julkaisemattomia-blogia vain hätäapublogina, johon olen postittanut kaikenlaista hassua, mitä on löytynyt koneelta tai levykkeiltä, mutta nyt teen siitä selkeästi kakkosblogini ja nostan sen englanninkieliseksi perustetun, mutta käytännössä kaksikielisenä - ja sekavana - eläneen Pulpetin rinnalle. Pulpetista on siis tarkoitus tulla selkeämmin dekkari- ja pulp- ja muu genrekirjallisuus- ja -elokuvablogi (huh, olihan monta väliviivaa!) ja Julkaisemattomista tulee se blogi, johon postitan suomeksi, kun haluan kommentoida jotain tärkeää tai vähemmänkin tärkeää asiaa. Samalla jatkan ainakin satunnaisesti alkuperäisen idean mukaan julkaisemattomien tai vaikeasti saatavilla olevien tekstien postittamista - ne vain alkavat loppua, kun olen kohta käynyt kaikki arkistojeni levykkeet lävitse. Päiväkirjaa vuosilta 1995-1996 on kyllä vielä jäljellä, varmasti kyllästymiseen saakka.

Jos siis olet joskus tilannut tai merkannut suosikkeihisi vain Pulpetin ja haluat lukea enemmänkin nerokkaita luonnehdintojani maailman tilasta (hah!), niin vaihda tähän. Jos taas olet vain Julkaisemattomien lukija, älä tee muutoksia.

Julkaisemattomia pysyy todennäköisesti melko vähäkuvaisena blogina, joten jos sinua kiinnostavat esimerkiksi vanhat suomalaiset kansikuvat, niin lue Pulpettia - postitan ne tästä lähinkin sinne. Kansikuvataide on kansainvälistä, mutta sanat ovat paikalliset - tai jotain muuta tekosyvällistä.

19.12.1995

Porissa. Automatka oli tylsä, mutta onnistuin pitämään pahimman pahoinvoinnin poissa katselemalla koko matkan ulos ikkunasta: en lukenut mitään, vaikka XXX yritti ehdottaa kaikennäköisiä ilta- ja hömppälehtiä. Ei mitään. Niinpä yli kahden tunnin matka olikin tylsä kuin nälkävuosi. Onneksi sain heti kotiin tultuani ruokaa (kaalipataa) - näin, vaikka olin sanonut äidille, ettei ruokaa tarvitse laittaa.

Pian katson pitkästä aikaa Salaisia kansioita. Kivaa sekin on. Tänä yönä ei nukuta yhdessä XXX:n kanssa: hän ei halunnut nukkua lattialla, mikä taitaisikin olla ehtona sille, että olisimme yhdessä. Nyyhkytys!

En osaa kommentoida mitään. Lopetin Glauserin viimeinkin - mielenkiintoinen, joskin hiukan vaikeaselkoinen kirja, oletin, että Matto olisi ollut jokin henkilö, vaan ei - ja aloitin kirjaa englantilaisesta puutarhasuunnittelusta ja kirjallisuudesta (1600-1840). Mikäs sellaista on lukiessa? [Minulla ei ole mitään mielikuvaa, mikä tuo puutarhakirja on. Olen kyllä ollut kiinnostunut puutarhojen historiasta. Glauser on Friedrich Glauser ja kirja on Mielipuolen valtakunta, suositeltava vanha ja omituinen dekkari, joka suomennettiin 1993.]

Olen tainnut unohtaa sanoa, että luin jokin aika sitten myös jyväskyläläisten tutkijoiden kirjan Eroksen aika. Suhteellisen sujuvaa erotologian popularisointia, mutta liian helppoa paikoitellen. Ja miksi aina tällaisissa kirjoissa vedetään enää vain henkilöitä esiin mitä enemmän lähestytään tätä aikaa? 1800-luvun loppu oli Nietzscheineen jo oireellinen, mutta 1900-luku meni ihan silkassa Freudin, Reichin ja kumppaneiden kuvailussa. Loppuluvussa yritettiin synteesiä, mutta boswellimaisine eroottisen pelin (naamiot ja kaikki) kuvauksineen se oli hiukan hutera. (Kaikesta tällaisesta saa tosin uusia virikkeitä: pitääkin lukea Boswellin päiväkirjaa, kun selvitän kaupunki-ihmisen julkista ja yksityistä kuvaa uudella ajalla.) [Haaveeksi jäi.]

No joo. Pitää soittaa vielä Liisalle, kukankastelijalleni, ja avata televisio. Katsoin tänään tyhjänpäiväistä kuvaa yli kaksi tuntia ja sekin jo pelästytti: onko television mahti näin kova? En ymmärrä Mikkoa, joka sanoo, että kulttuurintutkijalla pitää olla televisio, jotta hän osaa asettaa ihmisen identiteetin muodostukset oikeaan intertekstuaaliseen, no: verkostoon. Mutta nyt loppu.

19.12., tulossa 20.12.

Jouluaatto lähestyy. Ja yhtäkkiä se onkin ohi. Nyt-hetkien olemassaolo on edelleen varmistamatta. (Puhunko minä kliseisesti?)

Näin Salaiset kansiot ensimmäistä kertaa väreissä. [Minulla oli opiskeluaikana vain mustavalkoinen matkatelkkari, eikä muistaakseni vuonna -95 enää lainkaan telkkaria.] Dana Scullylla on punaiset hiukset, itse asiassa hyvinkin kauniit, tuuheat, porkkananpunaiset hiukset. Ja pisamia. Hieno tv-sarja, parasta Twin Peaksin jälkeen, mitä tv:sta on tullut. [Mitä helvettiä? Tässä välissä oli kuitenkin jo näytetty esim. Fitzit.] Katsoin Jyrkiäkin, mutta jos minä haluan katsoa MTV:n kaltaista kuvaa ja tavaraa, minä katson MTV:tä. Jolta tuli itse asiassa sieltäkin hyvää tv-viihdettä: Beavis and Butt-head. (Mikä vitsi sisältyy siihen, että jälkimmäisen nimi on tyystin väärin kirjoitettu? Senhän pitäisi olla ihan vain 'butthead', ilman väliviivaa.) Kaverit laittoivat telkkarin kiinni, koska, kuten Butt-head sanoi, sieltä ei tulisi kahteen tuntiin mitään hyvää. Jo minuutin kuluttua heillä oli tylsää. "Mitä tehdään?" "Seisotaan." "Joo. Hyvä idea." Seisovat. "Tämä on siistiä." "Joo. Seisotaan uudestaan." Katsovat itseään ja toisiaan. "Miten?" Vähän ajan kuluttua he katsovat sähkömittaria ja sitä, kuinka numerot vaihtuvat hitaasti. Beavis: "Voisin oksentaa." "Siistiä. Siinä voisi kulua aikaa." Beavis yrittää oksentaa: "En pysty." Butt-head yrittää: sama tulos. Butt-head tiivistää: "Aika on perseestä." ("Time sucks.") Koska viimeksi olen nauranut makeasti katsoessani televisiota? [Tämä juttu on naurattanut minua yli kymmenen vuotta ja siteeraan sitä usein halukkaille ja vähemmänkin halukkaille kuulijoille.]

Kone käy akulla. Viikonloppuna XXX ihmetteli samassa tilanteessa, että tuuletin (tai mikä tahansa) lakkaa käymästä aika ajoin. Ei näytä tekevän sitä nyt.

Sänky on kammottava, mutta minkäs teet, kun halusin katsoa televisiota? Salaiset kansiot on juuri sellaista tv-viihdettä, josta minä pidän: älykästä, hurmoshenkistä, pinnallista. (Tiedän puhuvani paskaa, mutta menköön, kun kello on jo niin paljon.)

18.12.1995

Maanantai, vaikka olo on kuin sunnuntaina. Laiskotuttaa, aurinko paistaa ulkona ja pitäisi varmaan tehdä jotain, mutta ei oikein halua.

Tero ja Anu kävivät eilen illalla ja pelasimme Afrikan tähteä ja rommia. On kuin emme osaisi puhua vieraittemme kanssa, vaan ajaudumme aina pelaamaan. Se on outoa. Mutta ehkä siinä vain käy niin, kun kerran emme tunne toisiamme kovin hyvin - Teronkin kanssa juttu sujuu, kun olemme kahdestaan ja kyllähän sen tietää, mistä sitten puhutaan.

Pitäisi lähteä Poriin, mutta ei oikein osaa. XXX:llä on ongelmia verkkoyhteytensä kanssa ja pitää odotella jonkun ihmisen soittoa. Minä olen valmis lähtemään koska tahansa.

Luin tänä aamuna loppuun Samuel Delanyn Novan. Se on kuulemma uuden scifin perusteoksia, oikea klassikko. Olihan siinä jotain mielenkiintoista, mutta kyllä mainostetut myyttiset yhteydet olivat vähän vaikeasti löydettävissä - kaksi repliikkiä Graalista ja taroteista ei tee tällaista yhteyttä kovin käsinkosketeltavaksi. No, puhuttiinhan siinä romaanin olemuksesta ja lopetettiin koko kertomus postmodernisti (hah) kesken. Vanhentunut, sanon minä: koko 60-luvun lopun scifi, lukuun ottamatta tietysti Dickia, on vanhentunut, koska sen pääpointtina oli reagoida vanhempiin, konservatiivisina pidettyihin scifin muotoihin. Sen piti niin kovasti olla korkeakirjallisuutta, että päähän sattui. Dick ei välittänyt tästä, vaan kirjoitti, mitä halusi (tekijän kuolema?). Bester taas kirjoitti vuosikymmen aikaisemmin eikä näin ollen voinut aavistaakaan, että hänen pitäisi välittää tällaisista kysymyksenasetteluista. (Ja siinä ovatkin suosikkini varsinaisen science fictionin kirjoittajista. O'Brien ja Lem menevät vähän sivuun, jo maantieteellistenkin seikkojen vuoksi.) Jonkun Banksin avaruusseikkailut ovat jo loistavia, koska niissä koko vastakkainasettelu on viimeinkin lopetettu ja on huomattu, että ei tarvitse olla tyly lukijaa kohtaan voidakseen kirjoittaa kunnon kirjallisuutta. (Delany ei suomennoksen perusteella ainakaan ole mikään armoton avantgardisti, kuten Ballard ja Moorcock. Joista jälkimmäinen on parempi Elric-tarinoillaan kuin millään muulla.)

18.12. illalla

Luin Norman Spinradin Deus X:n. Huvittava kirja, jonkin verran viihdyttävä, ilkikurinen ja jossain määrin älyllinen: en pane vastaan, jos scifissa on tällaisia ansioita.

Liha oli hiukan pilaantunutta ja punaviinikastike ei ollut kovin hyvää, mutta söi sitä silti. Ja nyt on punaviinistä, jota joimme, pieni hiprakka, joka tosin XXX:llä näkyy väsymyksenä ja haluttomuutena tehdä mitään (pitäisi pakata). [Liha oli hiukan pilaantunutta - ??? Ja silti söimme sitä?]

Tein Monroelle esitteen neuvostoelokuvista - kirjoitin kahdeksasta
elokuvasta innostuneet esittelyt näkemättä kunnolla edes puolta niistä! Minä olen puffimestari!

Nyt XXX pakkaa.

Pitäisi aloittaa Glauserin lukeminen. Haaveilin, että lopettaisin sen ennen iltaa, mutta se lienee turha toive.

Tero ja Anu olivat katselleet kotielokuvani - mahtoi olla kärsimys. En kysynyt sen kummempia vaikutelmia. Oli Anulla varmaan riittävästi viihdykettä, kun katseli poikaystävänsä toilailuja elokuvassa nimeltä Kostajan kuolema.

Huomenna lähdetään klo 12.15.

16.12.1995

Olen Turussa. XXX lukee käskystäni George MacDonaldin Kalastajaa ja kartanon neitoa - olen jonkun kehaisun nähtyäni halunnut lukea MacDonaldia, mutta olen aina peräytynyt viime vaiheessa: kuka minunlaiseni haluaa oikeasti lukea Ristin Voiton julkaisemaa kirjaa, jossa on vielä rumat kannet? Itse luin Jean Gionon puunistutus-kirjan - viehättävä - ja Jenö Rejtön Grand Hotel -seikkailun - vauhdikas, päätön. Aloitan varmaan Samuel R. Delanyn Novaa. Mikäs on eläessä. [Nyttemmin minulla on MacDonaldin Phantastes, mutta milloinkas minä sitä olisin ehtinyt lukea?]

Glögiin sekoitetusta votkasta tuli hienoinen päänsärky. Pitäisikö syödä jotain?

Kirjoitin juuri kommentin Filmihullun keskusteluun. Onnistun olemaan poleeminen ainakin omasta mielestäni - nyt vain kaikki riippuu siitä, onko Filmihullun toimitus samaa mieltä. Pitää vielä Markulta kysyä, haluaako hän nähdä kirjoitukseni (se on hänenkin allekirjoittamansa) ja tehdä siihen muutoksia tai muuten kommentoida. Olen nähdäkseni ottanut huomioon hänen toiveensa ja argumenttinsa. Pitää tosin vielä katsoa, etteivät väitteeni ole ristiriidassa keskenään - ei ole hauska joutua joittenkuitten teräviin kynsiin.

En keksi muuta kirjoitettavaa tältä päivältä. Eilinen on jäänyt kommentoimatta. Kossu-palkinto meni kauniille Niina Revolle, myöhästyimme Teron kanssa (isot laukut mukana) Ilkan multimediaesityksestä, jossa hän istui päätteen kuoret päässä ja puhui yleisölle videon välityksellä. Ollilla oli selässä lappu, jossa luki "Kossu - connecting people".

14.12.1995

Kirjoitan sanasen nopeasti. Tero nukkuu lattialla. Pitäisi lähteä, mutta en saa häntä ylös. Tämä on noloa. Ystävistä ei ole kuin haittaa.

Chungking Expressin alkupuoli oli erinomainen, jälkipuoli hiukan venytetty, vaikka sekin kyllä charmikas. Uusi Bond sen sijaan oli silkkaa roskaa. Olisin toivonut, että tekisivät viimeinkin jotain erilaista, mutta ei. Rami sanoi samaa.

Joimme Teron kanssa viiniä aamuviiteen tai puolikuuteen. Tänään hämmästyttävän kepeä olo. Hidas juominen taitaa olla hyvä homma. Jos aina pystyisi siihen. (Pitääkö "aina" juoda?) Höpötimme kaikennäköistä - naisista mayojen kalenteriin ja ennustukseen vuoden 2012 suuresta muutoksesta. En suostunut järjestämään elämääni sen mukaan, mitä muinaiset intiaanit, vaikka kenties olisivatkin olleet viisaita, ovat sanoneet. Käsityksemme siitä, että elämä maapallolla saattaa mennä pahasti pieleen, ei voi tulla mistään muualta kuin siitä, että havainnoimme elämää ympärillämme. Ei muualta!

Huomenna alkaa joululoma. Joululahjat on mahdollisesti jo hankittu, XXX:lle pitää vielä jotain pientä kehitellä. Pitäisikö tehdä suklaakirsikoita? Vai hankkia jotain järkevää? Mitä häneltä puuttuu? Ei mitään: hänellä on rakkautta, asunto ja ravintoa.

Olen skinheadin näköinen. Äiti hermostuu, mutta hermostukoon: tunnen, kuten Jarmo sanoi, olevani lähempänä eläintä itsessäni. Kalju tai sänki on eroottinen: paljastaa peittäessäänkin. Ajatus "kyrvästä" on tässä tietysti banaali, mutta on siinä jotain perääkin. Mitä sitten ovat kaljut naiset? Ovatko he eroottisia?

Erotican käyttämättömiä esipuheita

Juuri on ilmestynyt yhdessä Ville Hännisen ja Vesa Sisätön kanssa kirjoittamani teos Erotica: 69 kiihottavaa kirjaklassikkoa (Otava). Siinä on ihan hauska kirjoittamani esipuhe, mutta tässä on käyttämättä jääneitä vähän vakavampia versioita:

Lukijalle

Erotica: 69 kiihottavaa kirjaklassikkoa esittelee nimensä mukaisesti 69 kirjaa (ja muutaman ylimääräisen), jotka kiihottavat lukijaa - tai ainakin tämä on niiden on tarkoitus, sillä lopputulostahan ei voi tietää.
Kirja sisältää niin halpahintaista kioskipornoa kuin länsi- ja itämaisen kirjallisuuden klassikkojakin. Mikään inhimillinen ei ole ollut meille vierasta - eikä toivottavasti lukijallekaan.
Erotiikan ja pornografian ero on tietysti hiuksenhieno, ja on lukijoita, joille Herra Jackin ihmeellinen huone on pahinta mahdollista pornoa. Toiselle se voi olla kiihottavaa erotiikkaa.
Kirjojen itsensä lisäksi teoksessa esitellään myös kirjailijoiden skandaalinkäryistä elämää ja epätoivoisia tekoja saada kirjansa ylipäätään julkaistua. Erotiikka ei ole koskaan ollut merkityksetöntä ja lukuisia kirjailijoita on jopa yritetty saada hengiltä, etteivät he jatkaisi paheellisessa ammatissaan. Teoksista on valittu innostavia sitaatteja todistamaan, että kirjat todella ansaitsevat paikkansa erotiikan pantheonilla.
Kirjan tekeminen on ollut paikoin hyvinkin nousujohteista, ja samoja fiiliksiä toivotamme myös Erotican lukijoille!

Lukijalle

Erotica: 69 kiihottavaa kirjaklassikkoa esittelee nimensä mukaisesti 69 kirjaa (ja muutaman ylimääräisen), jotka kiihottavat lukijaa - tai ainakin niiden on tarkoitus, sillä lopputulostahan ei voi tietää. Kaikki riippuu lukijasta.
Kirja käsittelee aihetta laajasti ja sisältää niin halpahintaista kioskipornoa kuin länsi- ja itämaisen kirjallisuuden klassikkojakin. Mikään inhimillinen ei ole kirjan tekijöille vierasta - eikä toivottavasti lukijallekaan. Joissain Erotican esittelemissä kirjoissa esiintyy sellaisia tabuaiheita kuin pedofilia ja insesti, mutta tällaisten asioiden käsitteleminen kirjoitetussa erotiikassa ja pornografiassa mahtuu nähdäksemme vielä moraalin rajoihin.
Eroottisen kirjallisuuden historia on yhtä pitkä, ellei pidempi, kuin varsinaisen kirjallisuuden historiakin. Ensimmäinen säilynyt kirja, Gilgamesh-eeposkin, alkaa seksikohtauksella ja on vain säällistä olettaa, että sitä ennenkin on nuotioiden ääressä ja hallitsijoiden palatseissa kerrottu rivoja tarinoita. Erotiikka ei koskaan lakkaa olemasta, ja sama koskenee myös pornografiaa.
Ero on tietysti hiuksenhieno, ja on lukijoita, joille Vladimir Nabokovin Lolita on pahinta mahdollista pornoa. Hirvittää kuvitella, mitä sellainen lukija ajattelee esimerkiksi Kadonneen kondomin arvoituksesta.

Helsingissä ja Turussa 6.4.2008

Ville Hänninen
Juri Nummelin
Vesa Sisättö

12.12.1995

Edellisessä päiväkirjamerkinnässä puhuin Tiedonantaja-rintamerkistä. Unohdin kommentoida asiaa. Siinähän ovat vierekkäin Marx, Engels ja Lenin, kerälle taitettu Tiedonantaja takanaan. Olen sittemmin sanonut, että käyttäisin edelleenkin jotain rintamerkkiä, jossa olisivat vain Marxin ja Engelsin kuvat. Paras olisi pelkkä Marxin kuva. Pelättiinkö Neuvostoliitossa ja DDR:ssä häntä kuitenkin sen verran, että sellaisia rintamerkkejä ei tehty? Tietääkö joku? En muista ikinä nähneeni sellaista merkkiä. Sen sijaan antiikkimessuilla näin sellaisen, jossa oli mukana myös Stalin (olisiko ollut Engelsin tilalla?). En ostanut, koska minulla ei ole Stalin-nostalgiaa. Leninin kuva sen sijaan herättää edelleen epämääräisiä lapsuuteen liittyviä muistoja, joista en ota selvää.

Piti sen verran vielä muistelemani Tiedonantaja-merkistä, että kun minulla oli sellainen vielä joskus -98 tai -99 pikkutakin rintapielessä (missäs muualla - eikö pikkutakki ole poststalinistisen pikkuälykön tunnusmerkillinen vaate?), niin joku pysäytti minut turkulaisessa Puhakan K-kaupassa ja kysyi: "Onko tämä nyt sitä postmodernia ironiaa?" Hän oli vanha taistolainen, jota hiukan loukkasi, että tällaista muinaisjäännettä joku vielä kantaa. Yritin sanoa, ettei se ole pelkkää ironiaa ja totesin, että haluaisin Leninin siitä pois. Olen ihan tosissani: minulle Marx on loputtoman kiehtova filosofi ja yhteiskunnallinen ajattelija, jonka ajatuksista aukeaa minulle messiaanisen kaltaisia elämyksiä yhteiskunnasta, jossa jokainen voi olla mitä haluaa. Se peittyy täysin reaalisosialismin saavutusten alle.

No, sitten päiväkirjaan:

12.12.

Kännissä. Kirjoitan itse asiassa ensimmäistä kertaa eläissäni kännissä. Tämä on tietysti saavutus.
Olin juuri Aatamin puvussa. Ei, vaan kirjan julkistajaisissa. Olimme siellä keskenämme, kirjan kirjoittajat, ja joimme glögiä ja puhuimme niitä näitä. Niiden näiden puhuminen jatkui Mylläreissä, josta murto-osa jatkoi Dorikseen. Minä tulin kotiin kirjoittamaan päiväkirjaani.

Tero ei tullut tänään. Luin Walter Benn Michaelsin esseen Thoreausta: hienoa hienoa. Lupasin Mikolle Simolle muinoin antamani kirjan vuoden -68 graffiteista. [Löysin tällaisen kirjan tosiaan - raahelaiselta kirppikseltä!] Juttelimme Markun kanssa elokuvakerhovastineesta Filmihulluun: minä sain tehtäväkseni kirjoittaa se.

Mitäs muuta? Hirveästi sähköpostiviestejä tänään. AAA:n sain tietää muuttaneen jo Tampereelle. [Tästä alkaa aikamoinen ihmissuhdesoppa, josta en tiedä, paljonko siitä kannattaa täällä kertoa. Katsotaan nyt.]

Kirjoitan nopeammin kuin sormeni. Ne tulevat perässä monta kirjainta.

Salasana piti tänään vaihtaa järjettömäksi kirjain- ja lukurykelmäksi. Typerää! Miksei "kksuck2" kelvannut? [Say what?]

Mikko oli hirveässä humalassa, mutta meni Dorikseen. Typerys. Olli ironisoi systeemejä ja minua: sanoi minun esiintyvän huonosti älykkäänä, mutta väitti, että itse esiintyy älykkäänä hyvällä menestyksellä. Heikkinen sen sijaan leikkii älykkyydellään. (Heikkinen ei ollut mukana näissä pippaloissa.)

Illan typerin juttu oli se, että en muistanut XXX:n olevan S:n luona ja koetin koko illan soittaa XXX:n kotinumeroon T:kuun, kunnes muistin liian myöhään, että pitäisi soittaa H:linnaan, jota numeroa en tietenkään enää muistanut. Pahus!

Mikko antoi kaikille ylimääräiset Aatamit, joten nyt voin antaa kirjan Samillekin. Hyvä homma.

Mahtaako tämä enää 20 vuoden kuluttua vaikuttaa humalaisen kirjoittamalta? Sääli, että näitä voi korjata mielin määrin. Ei sitten lue liuskassa, että "Sammie yilmäääriset Ataamit." Tai joitan vstaavaa. (Heko heko.) Nyt nukkumaan.

Seuraavana aamuna

Olo: "Ei koskaan enää!" Olen antanut Teron - joka tulee tänään - olettaa, että menemme tanssimaan. Saa nyt nähdä...

Ilta todisti sen, että juhlista pitää lähteä silloin, kun vielä on hauskaa. Jäin ja jäin ja lopulta lainasin rahaa tyystin turhaan viinilasilliseen.

Miksi kirjoitan tätä nyt, kun olisin voinut illallakin (yöllä) kirjoittaa saman?

Krapulaa mystifioidaan, mutta ei siinä ole mitään kunnioitettavaa. Mitä nopeammin siihen saa avun, sen parempi. Minua tänä aamuna suihku, aamiainen ja kaikki pillerit eivät tuntuneet auttavan. Nukuin niin huonosti: yläkerran hullu alkoi kolistella ennen viittä enkä saanut unta enää sen jälkeen. Ja nyt hullu-Elomäki näyttää leffaa Niagarassa ja pitää mennä katsomaan, ettei jää Chungking Express näkemättä. Onhan sitä verrattu Godardiinkin. Mikä ei tietysti lupaa paljon.

Hei hei.

Julkaisematonta Waltaria

No ei vaan - ihan vaan minun julkaisemattomia pätkiä Waltarista. Sain kirjan valmiiksi: Unohdettu Waltari ilmestyy BTJ:ltä tuossa lokakuun lopulla Helsingin kirjamessuilla, jossa siitä sitten bamlataan. Toivottavasti joku vielä muistaa Waltarin tuossakin vaiheessa, vaikka synttäreistä ja Raju Panulan elämäkertateoksesta on kulunut jo yli kuukausi.

Tässä siis pari pätkää, joita en kirjaan laittanut, mutta jotka voivat jotakuta kiinnostaa. En tiedä, voivat olla vähän "outta place".

Teoksen [Luulin ensiksi että tämä on Muukalaislegioonassa, mutta sehän on Valtateistä {johon se ei sovi} ja on julkaistu sata kertaa uudestaan!] tunnetuin teksti "Pyramiidiuni" on Waltarin monia varhaisteoksia, eritoten Kuolleen silmät, mieleen tuova kauhuruno, joka kertoo (ilmeisesti egyptiläisestä) muumiosta, jonka runon minäkertoja löytää. Kertoja rakastuu palavasti muumioon vain huomatakseen, että tämä on vampyyri: "ja valkeat, terävät hampaat / purivat olkapäähäni pistävät haavat / ohuen kankaan lävitse". Runoa on tietysti mahdollista tulkita allegorisesti, esimerkiksi viittaamalla Waltarin epäonnisiin rakkauskokemuksiin (näin on ilmeisesti ajateltu, kun se on Mikan runoja ja muistiinpanoja -teoksessa sijoitettu rakkausrunojen sekaan). Runo kestää kuitenkin myös kirjaimellisen vertailun nuoren kirjailijan samanaikaisiin kauhunovelleihin. Samalla se edustaa vapaassa mitassaan myös modernistista tyyliä.

***

[Tämä käsittelee Sinun ristisi juureen -kokoelmaa.]
Samanlaista masokistista itseruoskintaa näkyy myös runossa "Hedelmätön puu": "Oi Jumala, ma olen vain hedelmätön puu, / mun juureni ja runkoni on madot syöneet."

***

[Päätin, ettei Riimikronikka joulukirjoista kuulu teokseeni, koska se ja eräs toinen tilapäämainosruno on julkaistu sen seitsemänä painoksena Joulutarinoita-kirjassa.]

Waltari taisi myös hauskan tilapäisrunon. Esimerkki tästä on pieni kuusisivuinen vihkonen Riimikronikka joulukirjoista, jota on todennäköisesti jaettu kirjakaupoissa mainoksena. Teksti alkaa: "Tässä on aikomus kertailla, / vähän joulun kirjoja vertailla." Vihko ilmestyi vuonna 1936, mutta itse vihkossa vuotta ei mainita.
Teksti on sujuvaa riimittelyä; erityisen hauska on kohta: "Rakkaampi kuin kaikki muut / lienee meille Hamsun, Knut." Vastaava säepari on: "Kirjoittaa ei kukaan muu / osaa niinkuin Sigrid Boo."
Osa riimipareista vaikuttaa nykyään tahattoman koomisilta, kun historia on muuttanut suhdanteita: "Pilsudski Puolan on uudeksi luonut, / Suomeen on Gummerus hänetkin tuonut."
Waltari ei myöskään häpeä mainostaa itseään, mikä oli tietysti mahdollista, kun vihkossa ei ole kirjoittajan nimeä: "Waltaria taidettiin jo korvillekin vedellä, / mutta taas on poika muista rinnanmitan edellä." Osittain hänen oman teoksensa mainos on myös maininta hänen toimittamastaan Ihmeiden kirjasta: "Nyt on 'Elämän ihmeet' jo pohdittu / ja kirjana julkaistu tohdittu."
Runon viimeinen säkeistö kuuluu:

Ilman kirjaa eipä, eipä
maistu kinkku eikä leipä.
Ilman kirjaa ilon tilalla
olis itku - joulu pilalla.
Siks' on paras pitää hoppua,
jottei kirjat ehdi loppua.

Rihmaston esittely

Olen kuukauden kirjailijavieraana Rihmastossa. Mukavaa, että tietokirjailijakin otetaan sellaiseksi. Alla kirjoittamani esittely, joka äityi niin pitkäksi, että pätkäisivät aimo osan. Ehkä parempi niin.

Olen ollut jossain määrin kyllästynyt sanan "sekatyöläinen" ylenpalttiseen viljelyyn viime aikoina, mutta olen silti sanonut vaimolle, että termi "kirjoittamisen sekatyöläinen" on kehitelty minua varten. Olen kirjoittanut itse noin 15 tietokirjaa ja toimittanut viisi tai kuusi. Lisäksi olen vuodesta 1986 alkaen kirjoittanut satoja, ellen tuhansia lehtijuttuja sekä kolumneja eri lehtiin ja nettiin. Olen ideoinut suomalaiselle kustantajalle ensi keväänä alkavan dekkaripokkarisarjan ja lisäksi olen koonnut turkulaiselle pienkustantamolle vanhoja kotimaisia lukemistonovelleja. Harry Etelän kauhunovellien kokoelma Kauhujen salakammio (2007) jäi rikollisen vähälle huomiolle.

Esikoisteokseni syntyi myrskyisästi pitkän avoliiton viimeisissä vaiheissa jouluaatonaattona vuonna 2000. Pulpografia esittelee yli 300 amerikkalaista kioskikirjailijaa, ja minut opittiinkin tuntemaan Herra Pulpina. Sittemmin olen jahkaantunut tutkimaan myös länkkäreitä ja silkkaa pornoakin. Huono kirjallisuus on parhaimmillaan kiinnostavampaa kuin hyvä kirjallisuus keskinkertaisimmillaan. Huono porno taas on kiinnostavinta kirjallisuutta mitä on - alkusyksyllä 2008 ilmestyy yhdessä kahden muun tekijän kanssa kirjoittamani Erotica: 69 kiihottavaa kirjaklassikkoa, jossa käsittelen muun muassa suomalaisten pornolehtien lukijakirjeitä.

Päähenkilöitäni ovatkin yleensä kriitikoiden ja kirjallisuushistorioiden kaltoin kohtelemat kirjailijat, ja olen kotimaisia esimerkkejä käsitellyt muun muassa teosparissa Unohdetut kirjailijat. Se saa jatkoa Suomen yliarvostetuinta kirjailijaa, Mika Waltaria, käsittelevästä teoksesta, joka ilmestyy vuoden 2008 syksyllä.

Vähemmän unohdettuja ilmiöitä käsittelin teoksessani Valkoinen hehku (2005), jonka piti olla laajojen kansanjoukkojen seikkaperäinen johdatus elokuvan historiaan, mutta ei oikein tärpännyt. Vuoden 2009 alussa ilmestyy vielä työnimellä "Lyhyt kirja elokuvan historiasta" esiintyvä teos, joka toivottavasti tavoittaa ainakin 12-16-vuotiaat filmihullujen alut.

Marginaalia ovat kirjoissani edustaneet myös harvinaiset etunimet sekä talkkuna.

Palkintoja en valitettavasti ole saanut. Olen syntynyt Raumalla vuonna 1972, asunut Porissa vuoteen 1990 asti, opiskellut Tampereen yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja suorittanut kansalaisvelvollisuuteni siviilipalveluksessa Turussa, jossa edelleen asun. Työhuoneeni lattialla on legoja hujanhajan - se on myös lastenhuone.

Pidän muutamaakin blogia, joista tärkeimmät ovat: Pulpetti (http://pulpetti.blogspot.com), Julkaisemattomia (http://jurinummelin.blogspot.com) ja kiireessä hölmösti nimetty Jurin tekstit (http://jurintekstit.blogspot.com).

11.12.

Pitkä päivä tänään: päätin vetelehtiä kaupungilla ennen kuin menin katsomaan Saylesin Passion Fishia (tämä on jo vaikka kuinka mones elokuva tässä päiväkirjassa, jonka suomenkielinen nimi ei ansaitse päivänvaloa; kaunis elokuva, muuten [Mitä vikaa on nimessä Taikalampi? En muista elokuvasta mitään..]) puoli kuudeksi. Kiersin kirpputorilla (ja ostin Raamatun XXX:lle (5 mk) ja kirjan Ylioppilaslehden 50-vuotisjuhlista v:lta 1963 (20 mk)), kävin TAMY:ssa (josta sain kirjan - myöhemmin tarkemmin), siiderillä Jarin kanssa ja Sokoksessa (joka on hirvittävän kallis kauppa) ennen kuin menin elokuviin. Niin ja taisin vielä käydä Kirjatorilla. Jossa taas katselin kirjoja, jotka pitäisi ostaa. Setälän Antiikin nainen maksoi 90 mk - vain? Nämä ovat kiusallisia kysymyksiä.

Niin, kirja Aviisista. Batu Samaletdin oli lähettänyt ilmeisestikin kiitoksena Koraani-jutusta myös Rumin Ruokopillin tarinoita, joka on juuri ilmestynyt. Kiitos siitä: erittäin miellyttävä tapaus. Minua alkaa jo harmittaa, etten ostanut Hämeen-Anttilan suomentamaa Sadin kirjaa (en muista nimeä), kun se maksoi vain 9 mk 90 penniä. [Olin haastatellut Hämeen-Anttilaa Aviisiin, varmasti yhtenä ensimmäisistä, kun hänen Koraani-käännöksensä ilmestyi. Ei varmaan enää luettuna kovin hyvä juttu.]

Lehtosen Mikko väitti tänään ruokalassa nähtyään Tiedonantaja-rintamerkkini, että taistolaisuus oli ensimmäinen postmoderni liike, koska se perustui puhtaasti affekteihin. Hmm. Sanoi joskus vielä kirjoittavansa asiasta. Minun pitänee viimeinkin tehdä Poststalinistin uskontunnustus, jotta Mikolla olisi aikalaismateriaalia siteerata. [Kirja, jota suunnittelin moneen otteeseen, jo 80-luvulta alkaen - nimi viittaa Rauno Setälän Uusstalinistin uskontunnustukseen, joka oli meillä kotona kirjahyllyssä. Itselläni sitä ei muuten ole. Jos jollain on ylimääräinen kappale, niin ilmoittakoon. Oma kirjani olisi ollut jonkinlainen ironinen ja itseironinen postmoderni tilitys, mutta en ihan tarkkaan tiedä, mitä siinä olisi ollut. Lähimmäksi olen päässyt Voimassa epämääräisesti vinjettien sarjana julkaistussa muistelotyyppisessä tekstissä, jonka olen varmaan postittanutkin tänne tai johonkin muuhun blogiin. Hmm.. katsotaanpa. Se onkin täällä.]

Tero ei ole vieläkään ilmoittanut tulostaan. Hän ei ole kovin järjestelmällinen ihminen näissä asioissa.

Jatkoin Fieldingin lukemista pitkästä aikaa. Romaani todellakin on bastardi lajityyppi, kuten Bahtin sanoo: Fieldingkin, joka on "kuiva klassikko", sotkee esitykseensä niin monen sorttista esitystapaa (diskurssia), että päätä huimaa. Ei se varsinaisesti hauskaa ole, mutta mielenkiintoista ja viihdyttävää kuitenkin. Tänä iltana pitäisi tosin lukea jotain sellaista, mikä ei niin hirveästi pakota ajattelemaan: pelkään, etten taas nukahda kunnolla, jos alan ajatella.

Tajusin yhden asian. Olen pohdiskellut tässä jo monta kertaa päiväkirjani päiväkirjallisuudellisuutta ja sitä, millainen vastaanotto sillä on - tärkeintähän kuitenkin lienee, että itse voin lukea vuosien kuluttua, mitä olen tehnyt ja ajatellut. Päiväkirja takaa muistot tai tekee ne nykyhetkeksi, koska ne sitten luetaan joskus, jolloin ne ovat nykyhetkeä elävimmillään.

10.12.

Heräsin aamulla klo 11:22. Melkein hävetti, enemmän kuitenkin nauratti. Yläkerran äijä kolisi taas samaan aikaan - 04:25. Mitä siellä oikein tapahtuu? Onko se se äijä vai joku, joka menee töihin? Siellä lasketaan vettä - keitetäänkö siellä kahvia? Jos tämä jatkuu, olen pakotettu toimenpiteisiin. [Yläkerrassa asui jonkinlaisen halvauskohtauksen kokenut vanha ukko, joka ryyppäsi edelleen ja kaatuili sitten öisin, kun ei päässyt ylös omin voimin.]

Tuskallinen hinku siivota, joka kuitenkaan ei toteutunut. Lupasin ainakin pölyttää kirjat ja imuroida huomenna, tiistaina ehkä pesen lattiat ja tomutan matot ja patjat. Tuleekohan Tero tiistaina? Elämänmeno tulee sekaiseksi ainakin parin päivän ajaksi. Ihmettelen sitä joskus elokuvissa: kuinka nuo pystyvät poikkemaan normaalista rytmistään noin? Aina kaikki eivät edes syö, mikä ihmetyttää minua melkein enemmän kuin mikään muu.

Tänään oli enemmänkin elokuvien kuin lukemisen päivä. Syö juo mies nainen ja The Hudsucker Proxy, jotka olivat molemmat hyviä. Ihmettelen aina, miksei Suomessa ole "löydetty" Coenin veljesten elokuvia: ne ovat hauskoja, viihdyttäviä, eläviä, nokkelia, tarpeen tullen väkivaltaisia (tämä ei). Sanoin Hans-Jürgenille, että jos Reservoir Dogsia ei olisi, Miller's Crossing olisi paras amerikkalainen elokuva pariinkymmeneen vuoteen. (Totesin heti kärjistäväni, mihin H-J sanoi, että näissä piireissä sitä tapahtuu.) Ang Leen elokuva oli herkkää ihmissuhteitten kuvausta, joka ei juuri hetkeksikään sortunut turhaan sentimentaalisuuteen. Tätä on aina pidettävä saavutuksena. (Tunsin itseni aivan riittämättömäksi kokiksi, kun katselin elokuvan ruoanlaittoa. Ihme, etten mennyt välittömästi syömään elokuvan jälkeen. Kävelin kotiin, jossa minua odotti pieni pala kakkua ja teetä.) Coenista vielä: ihmettelin tosin, onko aika ajanut heistä ohi. He ovat selvästi postmoderneja: tässä pantiin pahasti halvalla optimistisia kehityskertomuksia, joissa hyväntahtoinen hölmö voittaa maailman puolelleen, mutta toisaalta elokuvalla ei ollut muuta tarjota kuin kyyninen virne. (Tämä virne tosin tarjottiin niin riemastuttavasti, ettei elokuvasta voinut kuin pitää. Paikoitellen se oli kyllä liian pitkä.) Ilkka sanoi joskus, että Bad Boy Bubby on "anti-Forrest Gump" - tämä oli sitä enemmän kuin oikeasti optimistinen ja herkkä Bubby. (Pinnat voivat hämätä näin paljon.)

Jotain olen sentään lukenut: Barksia (hän on edelleen loistava), Klaus Valan Nikolai Kvalia (odotin, että matematiikan professori olisi kirjoittanut älyllisemmän ja älykkäämmän kirjan) ja Heikkilän ja kumppanien Eroksen aikaa. Sujuvaa popularisointia, josta ei ole pahaa sanottavaa. Kyllähän tällaista aina lukee. Tein myös Tannerista loput muistiinpanot: ajatuksia herättävää tavaraa. Sopii Thoreauhun kuin nakki silmään. Pitää tosin lukea Walden uudestaan, jotta voisi osoittaa sen, mitä yrittäisin Tannerilla todistaa. [Tämä liittyy graduuni ja sen Thoreauta käsitteleviin jaksoihin, jotka jäivät sitten lopullisesta tekstistä pois. Ks. uusin Kulttuurivihkot tai mm. täältä.]

Olen myös englannintanut BB 18:n runoja. Lähetettäväksi Amerikkaan, John Fanningille AKA DJ Entoxille. Se ei ole vaikeaa, mutta lukisinko minä sellaisia runoja, jos niitä joku tarjoaisi minulle alkuperäisinä? Ehkä ne ovat liian käännettyjä. John Fanning tuskin on oikea mies kertomaan, koska hän sanoi, ettei ymmärrä runoudesta mitään. (Tämä on suurin ongelma BB:n kanssa: suurin osa lukijoistani ei ymmärrä runoudesta mitään.) [DJ Entox oli ystäväni Erkki Raution eli pHinnin dj-kontakti jenkeistä ja vaihdoimme joitain sähköposteja kaikenlaisista asioista ja lupasin hänelle, että voin kääntää runojani englanniksi. Niitä ilmestyi sitten Blinkity Blank -lehden erikoisnumerossa.]

Lisää tavaraa Abraxasille: Sakin novelleja. Artun kootut sarjakuvat. Runojani englanniksi - kukahan niitä kääntäisi? Minä itse vai? Isäni elokuva-arvosteluja, jollei siinä olisi liian kova työ (varsinkin, jos kirjaa jakaisi ilmaiseksi).

Gene Pitney on hyvä viihdelaulaja. Miksi vanhaa viihdemusiikkia niin helposti pidetään campina?

Joskus venytän näitä merkintöjä tahallani - se on ilmeisesti rakkautta kirjoittamiseen ja omaan tekstiin ja ääneen: ei voi lopettaa, kun on loputtomiin peilattava itseään sanoissaan.

Something's Gotta Hold Of My Heart. Hyvää yötä. (Klo 00:07. Apropos, ensi viikolla James Bond.)

9.12.

Mietin joskus, pitäisikö minun selittää jokaisen mainitun ihmisen kohdalla, keitä he ovat. Toisaalta ihailin Kangasjärven Jukan (joka allakin esiintyy) blogia Odotuksia, jota hän ei enää päivitä, juuri siitä syystä, että hän ei selittänyt, keitä mainitut ihmiset olivat. Syntyi intiimiyden tunne.

Krapulapäivä: hyvin rauhallinen, erittäin mukava. Makasin aamupalan (viisi leipäviipaletta, paistettu muna, yksi tomaatti, herkkukurkkua, teetä kannullinen ja jonkin verran raaka banaani) jälkeen sängyllä ainakin kolme tuntia ja luin: Kuukausiliitteen, eilen illalla ostamani näyttelön katalogin ja Ruusuvuoren romaanin loppuun. XXX soitti ja puhuimme kauan kaikennäköisestä, mm. Downin syndroomasta, josta oli lehdessä ollut juttu. Sanoin, että mahdollisuus saada sellainen pelottaa minua. XXX ymmärsi, mutta sain mielikuvan, että XXX haluaisi synnyttää sellaisenkin lapsen.

Eilisillasta. PEK:ssa oli hauskaa, ihmiset olivat hyvällä päällä, tyyliäni ihasteltiin yleisesti (olin valmistautunut hyvin: ajoin parran vastakarvaan (ja sain pari pientä, tosin näkymätöntä haavaa), laitoin hajuvettä, pukeuduin viimeisen päälle ja hymyilin jatkuvasti), ruokaa ja juomaa oli kelvollisesti. Rami oli lyönyt päänsä ja epäilin, että hänellä on aivotärähdys (häntä oli oksettanut edellisenä päivänä). Mutta kapakassa ja sen jälkeen oli jo vähän tylsempää. En päässyt tanssimaan. Ovaskainen, Asko &c. lähtivät vanhoina ihmisinä kotiin, Markulle tuli hikka ja bussi lähti, Soronen lähti kotiin, Rami lähti potemaan päätään, Jukka oli alaikäinen emmekä voineet mennä mihinkään. Kävimme Metropolissa, jossa selitin - ilmeisesti - Jukalle elämän kovia tosiasioita. [Mitähän tämä tarkoittaa? Ei mitään käsitystä enää elämän kovista tosiasioista.] Sitten söimme kebabit ja riehuimme hetken kadulla ja lähdimme puoli neljän aikaan kotiin. Olin kyllä juonut aika paljon ja olin hyvällä tuulella, ei siinä mitään, mutta mitä ovat bileet ilman tanssimista? Jos Tero tulee ensi viikolla, vaadin tanssia, vaikka jalkani hakattaisiin irti! PEK:ssa Tuula, joka on hallituksen jäsen, alkoi lukea Markkua ja minua. Markku oli selvästi pohjalainen, jämäkkä, jääräpäinen ja määrätietoinen, minä keskieurooppalainen. Nainen puhui potaskaa: hän väitti, ettei voi kuvitella minua lukemassa hartaasti. (Sanoin, että teen sitä kaikkein mieluimmin maailmassa. Ilmeisesti vaatetukseni hämäsi ja näytin enemmänkin playboylta. Playboykin voi lukea: gender-rasismia!) Markku kuunteli hartaasti, kun on niin kiltti, ettei uskalla keskeyttää. Fall'sissa pelasimme Sorosen ehdottamaa lompakkoleikkiä, jossa lompakon sisällöstä päätellään henkilön luonne. Olin ristiriitainen: toisaalta järjestän raha-asiani, toisaalta tuhlaan holtittomasti. Tällaiseenko puuhasteluun psykiatrit opetetaan? [Nyt kun katson tuota, pystyn myöntämään, että tulkinta on tosi.] Sain Askolta Marx-tarran, jollaisia hänen työtoverinsa tekee kuulemma skinheadeja kiusatakseen. Lupasin hänelle Marx-Engels-Lenin -rintamerkin (jahka saan sen Porista).

Olimme Hans-Jürgenin kanssa katsomassa Polanskin Death and the Maidenia (suomenkielinen nimi on niin typerä, etten viitsi käyttää sitä). Ihan hyvä, vähän teatterimainen, mutta kylläkin erinomaisesti näytelty. Kun lähdimme Nordiasta, takanamme tuli tyttö, joka sanoi poikaystävälleen, että "sen naisen olisi pitänyt näytellä paremmin". (Voi olla, että käytettiin kovempaa sanontaa kuin "se nainen".) Mietin, että jos taistolaisuus todella tulee muotiin (jolloin se tulee olemaan pelkkää pintaa, kuten Ultra Bran kohdalla on selvää), se tarkoittaa myös sitä, että unohdetaan, että tuolloin 70-luvulla taisteltiin myös ja ennen kaikkea hyvien tarkoitusten puolesta. Vietnam, Chile, Kambodzha, CIA - voiko joku väittää, että niiden olisi pitänyt antaa tapahtua ja olla puuttumatta niihin? "Työstä ja taistelusta on syntyvä solidaarisuus." Työ ja taistelu - sitä tämä maailma totisesti kaipaa! Koska postmoderni leikittely lopetetaan virallisesti?
Haaveilin tänään Abraxasista: sen voisi aloittaa julkaisemalla pieniä kirjasia ja jakaa niitä ilmaiseksi, aivan kuin Blinkityakin. Haaveilin e.e. cummingsin suomentamisesta - viisi tai kuusi runoa riittäisi. Mitä järkeä tällaisessa touhussa olisi? Ei paljon mitään. Tuleeko kustantamoni nimi olemaan Abraxas (tai A. Press)? Mikä on Abraxas? Pitää tarkistaa kunnolla ennen kuin rupeaa toitottamaan nimeä pitkin maailmaa.

Olin ennen pikkujouluja näyttelyssä: TTVO:n lopputöitä. No.. nuorta taidetta. Mikäs siinä. Katalogi, joka maksoi vitosen ja mahtuu mihin tahansa taskuun, sen sijaan viehätti (ja se varmaan minut syöksikin haaveiluuni). Hyvännäköisiä naisia siellä: yhdellä oli paksupohjaiset, polvipituiset nyörisaappaat (jotka kiilsivät) ja stay upit niin alhaalla, että niiden pitsiosa näkyi. [Kuulostaapa tyylikkäältä...] Olin vähän kateellinen niille tyypeille. En nähnyt Terhiä, vaikka aluksi oletinkin niin.

Mitä siis luin tänään? Kuukausiliitteessä oli hauska juttu Sibeliuksesta ja Solveig von Schoultzista: ajattelin, että on varmasti mukavaa olla vanha ja viisas. Ja voi olla omituinen ilman, että sitä pidetään pahana. Ruusuvuoren kirja oli sujuva seikkailuromaani, heikoimmillaan Kaniikki Lupuksen tapaan yrittäessään olla syvällinen (alkemiakohtauksissa, jotka olisi pitänyt tehdä kevyemmällä kynällä). Luin myös Graciánin loppuun: siitä pitäisi kirjoittaa tutkimus. Ristiriitoja: on muodostettava itse oma identiteetti, silti pitää käyttäytyä mahdollisimman ulkokultaisesti ja sievästi. Hovietiketin ristiriidat pakottavat uuden, aidoksi väitetyn ihmisen esille - tästäkö on kyse barokin jälkeisessä maailmassa?

Istuin tänään ensimmäistä kertaa eläissäni ison kissan kyydissä. Mukavaa kyytiä. Jousien nousu ennen ajoon lähtöä oli outo kokemus: en ole ennen tuntenut tai nähnyt auton niiavan. [Iso kissa: Citroën DS 19.]

Näyttää siltä, että minulle tapahtuu joka päivä aika paljon kaikennäköistä. On hyvä, etten elä tylsää elämää.

8.12.1995 (taas?!)

Olen ilmeisesti elänyt saman päivän kahteen kertaan - edellisen merkinnän olisi kuulunut olla 7.12., ei 8.12.

Pian lähden pippaloitsemaan. Aloitan TTVO:n lopputöistä - sain kutsun ilmeisesti Terhin kautta. En aio siellä olla kauaa, kunhan vain käyn moikkaamassa Terhiä ja sitten menen Kehräsaareen. Koskahan siellä alkaa olla hyvä meno? Olen pikkujoulutuulella: haaveilen yhden illan suhteesta, olen suunnitellut olevani aika tuiterissa, pukeudun hyvin (niin hyvin kuin vain voin). PEK:n jouluissa ei kyllä ole ketään vetäviä gimmoja, joiden kanssa olisi kiva bailata ankarasti.

Onkohan tämä ristiriita päiväkirjani akateemisessa ja älyllisessä poljennossa? Yhtäkkiä höpötystä bileistä ja gimmoista.

Viimeinen syksyn opintosuoritus tänään: Valtosen tentti. Läpäisin sen läpihuutojuttuna - vastasin kysymyksiin muiden siirtomaavaltojen touhuista Espanjan siirtomaissa 1600-luvulla ja Espanjan siirtomaahallinnon rakenteesta. Hyvät, joskin tylsät kysymykset. Mitä olen oppinut? Ks. yllä.

Jouduin maksamaan sähkölaskun muassa viivästysmaksua 30 mk. En ollut tiennyt sellaisen saaneeni ja yritin selvitellä asiaa - "En ole voinut maksaa niin myöhään" &c. (olin kuitenkin) -, mutta ei se mitään auttanut. Tuli hölmö olo ja tulin bussilla kotiin, mitä ylellisyyttä en itselleni usein suo. (Meni viimeinen kohta alennuskortista - täytyy silti mennä b:lla kaupunkiin.) Arrakkipunssi auttaa masennukseen. Historianlaitokselta tuli hyvää joulua -kortti. Miksiköhän? Ilmeisesti sen rajaseutujutun takia. Niillä menee rahaa, jos ne kaikille oppilailleen lähettävät kortin.

Lisää ehdotuksia SKS:n kympin sarjaan: Juha Mannerkorven Avain, Krohnin ja Helakisan novelleja, Ollin pakinoita, Sillanpään jouluradiointeja... Ei pitäisi liikaa tuijotella proosaan. Armas J. Pullaa? Mitenköhän saisin itseni töihin SKS:aan? Haha.

Anssi kysyi tänään minulta joululahjaetiketistä: pitäisi saada vähimmällä vaivautuneisuudella lahja "maailman ihanimmalle naiselle". Kehoitin lähettämään ruusun kera: kallein, mutta korrektein (ja ehkä myös ihanin) tapa. Olisi pitänyt sanoa, että lähetti saisi luovuttaa lahjan ainoastaan henkilökohtaisesti, ei siis äidille, isälle tai kenellekään muullekaan perheenjäsenelle. Anssi olisi voinut pukeutua itse lähetiksi - se olisi kuin elokuvasta!

Nyt menen suihkuun ja ajan parran. Waltarin novellissa on mies, joka näyttää siltä kuin hänen täytyisi ajaa partansa kahteen kertaan päivässä. Se olen minä.

8.12.1995

Arttu [ystäväni Arttu Manninen] kävi tänään. Oli stressaantunut: jouluruuhka tiedossa eikä Iisalmessa ole ilmeisesti juurikaan vakituisia työntekijöitä. Muutoin Arttu näytti hyvinvoivalta. Oli juonut Kaijan kanssa XXX:n ja Jurin Chianti-tyyppistä punaviiniä - kuulemma hyvää. (En tiedä itse vieläkään.)

Soitin tänään filmipaikkoja läpi. M. Boulanger Ranskan kulttuurikeskuksessa kuulosti resignoituneelta, mutta myös onnelliselta, että joku vielä oli kiinnostunut elokuvista. Grimaultin suhteen hän oli skeptinen: kaikki kuulemma aina kysyvät samoja elokuvia ja kopiot menevät huonoiksi. Mitry on saatavilla. Soitin myös Ouluun - Ruttmann löytyy - ja Kosmokseen - Uusi Babylon olisi saatavissa loppukeväällä ja kopio on täysin mykkä. (Arkistolla on oma 35 mm kopio, mutta he näyttävät silti Kosmoksen 16 mm kopiota: mitä järkeä tässä on?)

Kävin tänään kuntosalilla viikon tauon jälkeen. Teki ihan hyvää ja lihakset näyttivät hyviltä - selkä vain taisi jotenkin venähtää ja pelkään, että se on aamulla kipeä. Pitänee venytellä ennen nukkumaan menoa.

Aloitin eilen illalla Ruusuvuoren Ryöstettyä pyhimystä. Vaikuttaa paremmalta kirjalta kuin edellinen Ruusuvuori: se oli olevinaan syvällinen, vaikka ei kyennyt siihen. (Olenko turhan ankara?) Luen myös huomiseen kertauskuulusteluun Latinalaisen Amerikan siirtomaa-ajan historiasta. Joitain kiinnostavia tietoja ja juttuja - taas kerran huomaa sen, että matkustamisen historia on läheisessä suhteessa kapitalismin ja imperialismin - monetaarisen vaihtotalouden - syntyyn. Ennen niitä matkustamisessa ei ollut mitään hohtoa.

Annanko minä päiväkirjassani sen kuvan, että luen jatkuvasti? Ilmeisesti se on sitten myös totta. En ainakaan valehtele.

Tein Tannerista muistiinpanoja. Mielenkiintoisia asioita, muun muassa kielestä, joka on amerikkalaiselle romantikolle pakopaikka, hämähäkin verkko, jonka sisällä ei tarvitse piitata historiallisista tosiseikoista. Sopii Thoreau-osuuteen.

Jaksanko lukea vielä kerran? Kello on jo 0026. Jos luen aamulla.

Hyviä kirjoja ilmestynyt: Bahtinin Rabelais-kirja, Harpo Marxin muistelmat, Erik Satien muistelmat, Calvinon esseitä ja jotain muutakin. SKS:n klassikkopokkarit ovat hyvännäköisiä ja halpoja. Mutta koska SKS alkaa julkaista kympin kirjoja (vrt. italialaiset tuhannen liiran kirjat), joissa on jonkun kovemman kirjailijan novelli tai kaksi? Penguinin vastaavat olivat kauniita ja suosittuja. Voisin suosiosta toimittaa sellaista sarjaa. Voisi valita vaikka Waltarin Kristian Korppi -tarinoita, Bertel Gripenbergin Uni kansanvallasta, Diktoniuksen "Epävalta" ja "Hirvikuula".. mitä muuta vielä? Mitä tahansa. Kaunis sarja-asu ja halpa hinta. Niitä voisi myydä kouluihin loputtomasti. Vaikka jaettavaksi oppilaille. (Miksi kouluissa luettaisiin Kristian Korppia?)

Nyt loppu tähän. Pieraisin lopuksi mehevänhajuisesti. Olen ylittänyt sadan tuhannen merkin rajan!

6.12.

Perhettäni kommentoivan luonteensa takia vahvasti sensuroitu teksti:

Itsenäisyyspäivät ovat harvoin kohdelleet minua hyvin. Muistan vuoden 1987 (jos se oli se vuosi), jolloin vihasin kaikkea, kun yritin pyöräillä suunnattomassa lumimyrskyssä kotiin ja ajattelin, ettei itsenäisyyttä tule juhlia, jos sellaista yksinkertaista työtä kuin aurausta ei hoideta. Viime vuonna vatsani oli kipeä koko illan, jolloin sentään juhlin. Tänään, kun en ole juhlinut, olen syönyt liikaa illalla (tomaattista kermakastiketta makkarasta ja ranskalaisia perunoita) [---].

Puhutaan isänmurhista, puhutaan mitä puhutaankin,
joskus mitä pipo päähän tuo, sylki suuhun,
ammutaan hanhia taivaalta, raketteja kuuhun:
voidaan ajatella lauseita rakennettaviksi,
kuvitellaan, kuinka mielet ajattelevat yhteisesti,
kaunista rakkauden kieltä, kukkien kasvamista,
tuhansien kukkien, jotka ovat kaikki niin erilaisia
että häikäistyy: Marxkaan ei olisi osannut kuvitella
tällaisia kosmogonioita, jotka perustuvat
automatialle: sylje tähän, niin se puhuu.

(Ensimmäinen tähän päiväkirjaan kirjoittamani runo. Ei häävi.)

Kuuntelen Panteraa. Minusta on siis tullut heavy metalin kuuntelija. Tämä on aika skarppia tavaraa. Lukuunottamatta kitarasooloja, joita en jaksaisi kuunnella juuri koskaan, varsinkin kun ne yleensä sotivat riffien ja laulun soundia vastaan. Kitarasooloista ei saada koskaan niin rajuja, että ne toimisivat yhtä hyvin kuin Panterankin riffittelyt. (Puhun sekavia.)

Tänäänkin elokuvia: Risto Jarvan Yö vai päivä ja Maunu Kurkvaaran Meren juhlat. Suomalainen modernismi elokuvassa pääsi toki eroon vanhoista kerrontakeinoista, mutta ei naiiviudesta ja korniudesta. Edellinen oli sympaattinen pikku satiiri, mutta aivan liian pitkä - miksi lopussa tanssittiin niin paljon? Ja miksi professoria alettiin kiusata? Elina Salo pelasti paljon, Eino Krohn oli niinikään sympaattinen hölmö, Leo Jokela osoitti jälleen olevansa hieno koomikko - miksi hänellä on aina niin vaatimattomat roolit? Kurkvaara oli sen sijaan hyvin pitkäveteinen: eurooppalainen dialogi, muodikas tyhjyyden kuvaus, elämän valheen analyysi.. tuttua tavaraa vetämättömissä suomalaisissa kuvioissa. Vuonna 1963 varmasti rohkeata elokuvaa. Musiikki pauhasi niin kuin elokuvassa olisi tehty intohimorikoksia. Tässä oli nuori Lenita Airisto - suomalaisessa elokuvassa on paljon kauniita naisia. [Hmm... en kyllä menisi allekirjoittamaan enää väitettä, että Lenita Airisto olisi ollut nuorenakaan kovin kaunis. Vaikka hyräilenkin usein Peitsamon suomentamaa CCR:n Chooglin' -biisiä eli Smurffaillaan, jossa lauletaan jotakuinkin näin: "jos et tiedä / mitä smurffaaminen tarkoittaa / jos näet Lenita Airiston / alat varmaan kohta aavistaa".]

Luin Henry Jamesin Ruuvikierteen. Hieno kertomus, vaikka minua inhottavatkin tarinat, joissa lukijan pitää päätellä liikaa: minusta tuntuu aina kuin olisin vähän hölmö. Eilen illalla Lovecraftia samasta kokoelmasta: yhteisnovelli jonkun Barlown kanssa, Öinen meri. Lovecraft on selvästi modernisti, Proustin ja Musilin ja Kafkan aikalainen. Tässä novellissa se on selvimmillään, varsinkin kun siitä puuttuvat kokonaan seikkailulliset ainekset. [Pitänee lukea uudestaan, kun minulla ei ole mitään käsitystä enää, miksi tuo olisi ollut erityisen modernistinen...]

Kello on puoli kaksitoista ja vieläkin illallinen tuntuu vatsassa. Kun syön yksin, syön liikaa. XXX hillitsee himoani: teemme saman verran ruokaa, mutta jaamme sen.

5.12.1995

Huomenna harvinainen yksityisen yksinäisyyden päivä. Ei edes XXX:ä. Minä valehtelen: käyn päivällä elokuvissa (Jarvaa ja Kurkvaaraa). Silti: voin herätä niin myöhään kuin haluan ja niin edelleen. Yksi päivä vuodessa sellaista herättää toivoa.

Tänään väsynyt: miksi olisin noussut ylös? Kuntosaliahdistusta: vasta, kun päätin, etten mene kuntosalille, vaikka olin niin edellisenä iltana itselleni luvannut, oloni koheni. Myös joulukoristeet auttoivat: pukit, tontut; ostin myös kynttilöitä. Pitääkö minunkin huomenna polttaa kynttilä?

Unohdin eilisestä tärkeän merkinnän: Blinkity Blank 18 ilmestyi perjantaina. Se on hyvä numero, jossa minua ei vielä häiritse mikään. Paitsi että puhun pääkirjoituksessa pöpöjä: vain osa runoista käsittelee kirjoittamista, nimittäin, jos teemana todella olisi kirjoittaminen, jokaisen runon pitäisi sitä sitten käsitellä. (Ilmeisesti.) Runo WC:hen juoksemisesta on tosin hauska, vaikkakin se on nyt sitten väärässä yhteydessä.

Olen muutenkin tuottelias: Aatamin puvussa ilmestyi tänään, muassaan artikkelini Kerouacista. [Mikko Lehtosen toimittama miestutkimuskokoelma.] Pekka Tammi sanoi, ettei omaa tekstiään voi lukea, luin sen kuitenkin kokonaan (en ensimmäiseksi, se on puolustuksekseni sanottava). Se on ihan hyvä teksti, pari virhettä häiritsi. Kirjallisuusluettelo oli hätiköidysti tehty: sieltä puuttuivat kokonaan Bahtinin esseiden nimet ja nimellä M.M. Bakhtin oli texasilaisten kokoelma. Chartersin vuoden 1991 esipuhe Kerouaciin oli merkitty olevaksi v:lta 1957 (mikä on romaanin ilmestymisvuosi). Jotain tärkeämpää: Olisi sittenkin pitänyt kirjoittaa jotain muusta beat-kirjallisuudesta, edes mainita. Jos puhuu intertekstuaalisuudesta eikä viittaa romaanin aikalaiskirjallisuuteen, saattaa olla pahasti hakoteillä.

Kirja on kyllä hyvän näköinen ollakseen laitoksen julkaisusarjaa ja toivonkin, että se myy "hyvin".

Sain tänään Päiviltä hänen lisurinsa. Olin pettynyt: siellä oli edelleen törkeitä virheitä, joita kesällä korjasin. (Esim. "([Muistelmat]" aivan alussa.) Omistuskirjoitus: Jurille, ystävälle & toverille 5/12 1995. [Päivi Kososen elämäkertakirjallisuutta käsittelevä lisuri. En muistanut, että olin oikolukenut tuota.]

Näin tänään Kulkurin valssin. Ei huono, tosin naiivi ja korni ja juoniaines oli olematon (vai oliko siinä pyrkimystä pikareskimaisuuteen?), pitääkseni mielenkiintoani elossa kehittelin elokuvasta teorian. Elokuvassa on kolme tai neljä äkkijyrkkää ja yllättävän (ei-klassisen) nopeaa siirtymää asiasta (ja kenties myös kerronnan lajista) toiseen: alussa haastamisesta kaksintaisteluun, sitten junasta sirkukseen, sitten (tämä on epäselvin siirtymä) maantieltä mustalaisten leiriin, josta siirrytään Ansa Ikosen nukahtamisen kautta hänen näkemäänsä uneen, jossa syntyy romanssi ja joka jatkuu loppuun asti, jossa Tauno Palo vastaa Ansan kysymykseen ("Minne olet minut vienyt!") seuraavasti: "Älä kysy mitään! Kuvittele, että tämä kaikki on unta!" Mutta mikään ei ole unta, koska siitä ei herätä: uni muuttuu elämäksi, kun äiti käskee suudella. Kulkurin valssin voima on sen fantasian kaikkivoipaisuus: jos Tauno Palo kuitenkin viedään alussa vankilaan eikä hän pääse mihinkään kaksintaisteluun, sitä ei näytetä katsojalle, vaan pikemminkin näytetään, kuinka hän selviää ja jatkaa seikkailujaan. Kuka silloin olisi elokuvan kertoja? Katsoja, sikäli kuin tämä ottaa roolin vastaan. Jos näin ei tapahdu, elokuva on mielenkiinnoton.

Regina Linnanheimo esittää elokuvassa mustalaiskuningatarta. Hän paljastuu, Tuulikki Paanasen tavoin, suomalaisen elokuvan suureksi kaunottareksi, koska tahansa ihanammaksi, melkein syntisen eroottiseksi tummaksi naiseksi. "Unohduksen löydät minun kauttani!" "Olisitko todella tappanut hänet minun vuokseni?" Nämä ovat suomalaisen elokuvan suuria eroottisia hetkiä. Tauno Palossa on luontevaa elokuvallista charmia.

Kuuntelen Curtis Mayfieldia ja kappaletta If there's a Hell below. Soulin keksiminen oli oleellista musiikin kehittymiselle, koska aiemmin - blues, country, rockabilly tai edes swing - rockmusiikissa ei voinut olla neroja. Vasta soulin orkestraatiot (joista Mayfield ottaa kaiken irti) antavat aiheen puhua neroudesta. (Unohdan big band jazzin ja Duke Ellingtonin (Glenn Miller ei ole nero), mutta sanotaan nyt, että puhun rockista.) Toisaalta, soulilta kesti yli kymmenen vuotta kehittyä Mayfieldin kaltaiseksi sovituksen hallitsemaksi musiikkilajiksi. (Eikä se ole sitä aina vieläkään.) [En tiedä, mitä tuo viimeinen pointti tarkoittaa, mutta ajatus on muuten hieno.]

Illan lukuohjelma: joku kummitusnovelli Amerikkalaisista aaveista. Mitä muuta tältä päivältä? Kaija välttelee minua ja tervehtii loivasti: taisin loukata häntä kirjoittaessani, ettei saa esittää vaatimuksia. Katsoimme Beatles-dokumenttia XXX:n kanssa viikonloppuna. Parhaimmillaan loistava bändi, joka turhaan heitti paikoitellen syrjään rockin (McCartneyn kammottavimmat sävellykset, turha koketeeraus). Riisipuuro kypsyy uunissa.

4.12.1995

Jouluun enää 20 päivää. Kolme viikkoa. Mitä ostan, mitä teen, mitä hankin? Joulukoristeet vieläkin laittamatta. Joulu on suurempien ahdistusten lähde kuin mistä se parantaa. Joulu ei ole hiljentymisen, vaan riehaantumisen juhla: pimeys, kuolema ja masennus voitetaan mässäilyllä, lahjoilla, juomisella, valvomisella (mikä tietysti on karnevalistinen vuorokausirytmin nurin kiepauttaminen).

Viikonloppu Porissa, jossa XXX oli edelleen kipeä (on yhä, kun soitin tunti sitten) ja suhde oli hivenen tylsä, vaikka luulen, että XXX ei sitten huomannut. Ostin 20 mklla Apokryfikirjat - jo pelkästään tällaisten juttujen takia kannattaa käydä jossain. Isäni osti 520 kirjaa, joista osa oli erinomaisia (mm. Armas Salosen Elettiinpä ennenkin), mutta jotka jäivät heille kotiin.

Tänään sekoilua: piti mennä junalla 10.17, joka olikin linja-autoksi muuttuneena lähtenyt 10.00 ja lähdinkin sitten vasta 13.03 ja jouduin soittamaan Nancy Aallolle, etten pääse englannin tunnille (saisin kuitenkin merkinnän ja opintoviikon, koska olin ollut aktiivinen). Pudotin munan lattialle, vessapaperi loppui melkein vieraassa asunnossa (isäni luona, olin yksin), menin elokuviin kerrankin ajoissa ja huomasin, ettei olisi tarvinnut.

Jotain hyvää tässäkin maanantaissa sentään on: Nyrki Tapiovaaran Varastettu kuolema. Hieno elokuva, joka todistaa sen, että suurin osa maailman parhaista elokuvista todellakin on rikoselokuvia - mitä muutakaan tämä on? Jäntevää, joskin koketeeravaa kerrontaa, epäselviä repliikkejä, monia kieliä (heteroglossiaa - sain venäjänkielisistä repliikeistä paremmin selvää kuin ruotsin-) ja Tuulikki Paananen, joka on koska tahansa suomalaisen elokuvan ihanimpia tähtiä. Loistava kokemus. Restauroitu kopio.

Luen Gracíania. Viikonloppuna luin Econ hauskoja pakinoita. Nyt olen niin lamautunut, etten jaksa enää mitään. Mitä tulee saksanläksyistäni?

30.11.1995

(Kesätauon jälkeen sarjamme jatkuu.)

Marraskuu loppuu: loppuu syksy. Alkaa talvi ja joulun odotus. Onko se rauhan aikaa? Toivoisin. Kuvittelen aina, että en tee joulupäivinä muuta kuin luen (tänä vuonna olen kuvitellut kääntäväni Lovecraftia), mutta se ei koskaan onnistu: viime vuonna isoveljeni tuli vaimoineen käymään. Tänä vuonna varmaan sama juttu. Ja illalla pitää käydä isän luona.

Puhun 'isästä' ja 'äidistä', mutta puhuttelen heitä 'Juskana' ja 'Mattina'. Se on outoa. En osaisi kirjoittaa: 'Matti' teki sitä ja tätä ja 'Juska' soitti. Se tuntuisi jo rienaukselta. Ketä kohtaan?

Aamiaistarpeeni ovat vähissä. Jouduin kaatamaan jogurtin pois: se haisi makealle ja maistui sienille. Ilmeisesti homeelle. Olen siis syönyt homeista jogurttia. Ja minä kun luulin, että niin ei käy hapatetuille maitotuotteille. Joudun pinnistelemään äärimmilleni voidakseni syödä puuroaamiaisen. Leipääkään ei ole. Voisin tietysti tehdä ja paistaa yhden kananmunan. Hyi mikä aamiainen! Varattu krapula-aamuille. [En ymmärrä tätä kohtaa. Mikä vika on puurossa? Tai paistetussa kananmunassa..?]

Näin tänään Nellin. Olimme katsomassa sitä Ramin kanssa. Ihan kelpo elokuva, lämminhenkinen, paikoitellen liiankin. Jodie Foster oli - ilmeisesti - luonnollisena hyvin kaunis. Elokuvan sanoma oli tosin hyvin tavanomainen: viattomuus ja yksinäisyys, luonnollisuus ja hyvyys. Koska tulee jotain uutta? Puuttuvatko tällaiset kertomukset muka kokonaan postmoderneista elokuvista? Eikö postmoderni ole itsekin suuri kertomus, niin että Nellkin on postmoderni elokuva?

Kuuntelen hyvin epätavanomaista musiikkia: Panteraa. Voin siis pitää heavy metalista. Tällä ei kyllä ole mitään tekemistä Iron Maidenin kanssa. Tämä on jopa älykästä musiikkia. Tukee teoriaani siitä, kuinka musiikilliset pitämykset muodostuvat: eivät suinkaan musiikillisten, vaan ulkomusiikillisten asioiden mukaan. Nykynuoriso tarvitsee jotain terävämpää, siksi Pantera eikä enää Iron Maidenin tylsä uho. (Voin olla tyystin väärässäkin ja kukaan ei tajua, mitä Pantera on.) [Mitähän nyt sitten on tapahtunut, kun Iron Maidenin "tylsä uho" vetää konserttisalit täyteen? En ole sen kummemmin Panteraa kuunnellut, enkä muutakaan heavya. Toisaalta vuosi 1995 oli temperamentiltaan hyvin erilainen suhteessa vuoteen 2008 - silloin camp ja ironia eivät vielä olleet kaikkien huulilla, ja ehkä kärsitty lamakin oli saanut ihmiset kaipaamaan älyllisempää otetta (jota siis olin löytävinäni Panteran riffittelystä). Tämä siis tarkoittaa ihan avoimesti sitä, että minusta Iron Maidenissa ei ole mitään älyllistä. Ei niin että rockissa sitä nyt pitäisi olla, mutta.. ääh, tylsähkö aihe. Heavy on tylsää ja se siitä.]

Päivän ensimmäinen tallentaminen kestää aina kauan. Onkohan kovalevyssä sittenkin jotain vikaa?

Luin Minnalle, Johannalle ja Ellulle ruokalassa tänään Sherlock Holmes-tarinan "Kreikkalainen tulkki". 45 minuuttia kaikkiaan: teki vaikutuksen. Miksi minä suostun tällaiseen? Eikö se tee oloani paremmaksi?

Kenelle päiväkirjaa kirjoitettaessa puhutaan? Itselle? Mahdolliselle lukijalle? Ehdotan, että 'päiväkirja' koetaan tuntevaksi ja ajattelevaksi minäksi, jolle puhutaan.

Nyt pitänee jatkaa tiedettä: Tony Tannerin pariin.

(Yksi mahdollisuus voisi olla, että päiväkirjassa kirjoitetaan tulevalle minälle, jonka mielenkiinnot ja muisti aavistetaan.)

[Tästä eteenpäin päiväkirjamerkinnöissä näyttää olevan aika usein merkintöjä, joissa pohdin parisuhdetta. Koska niistä voi tunnistaa ko. ihmiset, en niitä julkaise. Mutta ellen olisi tätä nyt kirjoittanut tähän, ette olisi ikinä saaneet sitä tietää...]

29.11.1995

Tänään tuntui siltä, että päivä menee pöydän alle. Eikös se ole oikea sanonta? Ensiksi en päässyt myöhästelyjeni takia katsomaan Polanskin uusinta - niin ja senkin takia, että yliopistolla oli niin pitkä ruokajono. (Onneksi oli hyviä jouluruokia - kuinka minä en niistä aikaisemmin ole pitänyt? Nyt niitä osaa melkein toivoa.) Sitten - minullahan oli nyt kaksi tuntia ylimääräistä aikaa - en oikein osannut tehdä mitään järkevää. Toisaalta - mitä järkevää minun sitten olisi pitänyt tehdä? Vastailin sähköpostiin, juttelin Markun kanssa niitä näitä (selaili laitoksella Mäyrän demonilisuria), sitten menin parturiin (jossa en tajunnut, että parturi jätti hiukseni liian pitkiksi: olisin halunnut aivan millisängen - seuraavaksi vetäissen kaikki pois). Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Saksan tunnilla tunsin taas kerran itseni hiukan tyhmäksi, kun pitää puhua tyttöjen kanssa asioista eikä osaa sanoa mitään: kuulostaa idiootilta, mielenkiinnottomalta typerykseltä. (Aloin sitäpaitsi hikoilla heti, kun piti alkaa keskustella. Minussa on vielä vanhoja oireita.) Ja vielä: porkkanalätyt epäonnistuivat tyystin. Niistä tuli paksuja ja hyvin vähän porkkanan makuisia. Liikaa joko maitoa tai munia, liian vähän jauhoja. Ja ne olivat liian isoja: pitäisi olla lettupannu ja tehdä pikkupikkuisia lettuja.

Kävin sitten katsomassa Punainen ruusu valkoinen ruusu -elokuvan. Erikoinen, mielenkiintoinen, hiukan liian pitkä: hillittyisyys ei aina ole elokuvalle sopiva ominaisuus. Minna osui sattumalta sisään ja tarjosinkin hänelle elokuvan. Titalle, joka tuli myöhemmin, ei kerrottu mitään. Sanoi jälkeenpäin, että tämä oli syksyn toinen elokuva hänelle. Ei hääviä elämää. Voiko televisio korvata elokuvat? (Katsooko T. televisiota?)

Oli puhetta, että tänään oltaisiin YO-talolla. Cool Sheiks kiinnostaisi kyllä: pääsisi tanssimaan. Mutta voinko olla varma, että siellä on tuttuja?

28.11.1995

Kirjoitan hirvittävän pitkiä muistiinpanoja kullekin päivälle. Päiväkirjan ihanne: sattuvia sanontoja, epätoivoisen lyhyitä, melkein mystisiä merkintöjä, pidempien, tärkeämpien ajatusten tynkiä, ei mitään loppuun asti kehiteltyä. Turhamaisuutta, joka paljastaa kirjoittajansa luonteenlaadun. Päiväkirjan tulisi olla peili, jota kirjoittaja pitää kasvojensa edessä ja joka jonkin taikatempun tavoin näkyy sellaisenaan lukijalle.

Kuulin juuri radiosta, että Biercen Saatanan sanakirja ilmestyy suomeksi. Vihdoinkin! Juuri kun ostin sen alkukielellä - toissapäivänä laitoin siihen jopa libriksen! Curses! Suomentaja Asmo Koste vieläpä julkaisee kirjan: ihailtavaa kansalaistoimintaa. Suunnitelmani Lovecraftin esseen suomentamisesta sai uutta potkua. Pitäisikö se ensiksi lukea?

Sain tänään Machereyn Verne-Defoe -esseen luettua. Miksi pitää kirjoittaa niin vaikeaselkoisesti? Tein samantien muistiinpanot Defoe-osasta ja se oli hankalaa enkä jaksa enää tarttua Tony Tanneriin, vaikka se oli alkuperäinen tarkoitukseni. [En tiedä, mihin liittyy "Tony Tanner", mutta kyse lienee jostakusta tutkijasta.]

Tälle päivälle en kirjoittanutkaan niin pitkästi.

Jokin asia käväisi mielessäni. Asioita käy mielessäni jatkuvasti. Pitääkö kaikesta kirjoittaa? Sherlock Holmes on selvimmin urbaaneja hahmoja 1900-luvun alun englantilaisessa kirjallisuudessa - ja kenties koko vuosisadan. Liioittelen. Pitäisi kirjoittaa artikkeli Holmesista, Burnettin Salaisesta puutarhasta ja ehkä jostain muusta kirjasta nimellä Holmes ja muita senaikuisia hahmoja. Mitä tapahtuu 1900-luvun alun englantilaisessa kirjallisuudessa? Mitäpä minun ei pitäisi kirjoittaa? [En muista enää, miksi Conan Doyle ja Burnettin lastenkirja liittyvät mielessäni yhteen. Kiehtova ajatus kylläkin.]

En ole vieläkään polttanut yhtään kynttilää, vaikka ne auttaisivat. Keittiön pöydällä on nyt pieni jalkalamppu: ehkä se korvaa kynttilät.

Esirobinsonadeja

Mainitsin edellisessä viestissä - vuodelta 1995, kun tein graduani - Robinson Crusoeta edeltävät kertomukset autiolle saarelle ajautuvista seikkailjoista. Muistin myöhemmin, että olin koonnut Yrjö Hirnin Valtameren saari -kirjan (1924, uusintapainos joskus 90-luvulla) perusteella listan Crusoen edeltäjistä. Tämä on englanninkielinen, koska tein sen eräälle sähköpostilistalle, jolla olen. Osa näistä tai niiden englanninkielisiä käännöksiä löytynee netistä - ainakin Krinke Kesmeksen teksti on saatavana.

Esi-robinsonadeja

Sofokles: Philoktetes, contains a tale of Philoktetes, who's taken on an island shore while he's sick; published in 1863 in Les vrais Robinsons. Naufrages. Solitudes. Voyages

also contained in the twelfth book of Télémaque by Fénelon; first one to show remorse over having to leave the island

Ibn Tophail (aka Abu Bacer, 1100-1185): Hai Ibn Yokdahn, from 12th century, became known in Europe in the early 18th century, received commentaries from Leibniz and Alexander Pope (in an article in The Guardian in 1713), tells about a baby who finds himself on an island where people are said to be born without parents from mud, however the island is deserted, Ibn Yokdahn lives with animals, makes clothes for himself from animal skins etc., also moral ponderings

Francis Godwin: The Man in the Moon, or Discourse of a Voyage Thither (1638); the hero gets shipwrecked on St. Helena before his voyage to the Moon; was a model for Der fliegende Wandersmann nach den Mond by Christoffel von Grimmelshausen (1659)

Baltasar Gracían: El Criticón (1651-1657); contains a lengthy episode of Critilo, who's shipwrecked and marooned, befriends a native called Andrenion (or that's what he calls him); Yrjö Hirn suspects that Gracían knew the story of Ibn Yokdahn

Grimmelshausen: Der abenteuerliche Simplicissimus (1669); Simplicissimus is marooned in the sixth part of the novel, in search for peaceful resignation in some remote part of the world; is not alone, the carpenter of the ship is with him, they also find a girl stranded on a beach, the carpenter dies later on

Wolfgang Helmhart von Hohberg: Der Hapsburgische Ottobert (1664), contains an episode of robinsonade

Marivaux: Les effets surprenants de la sympathie (1713): the hero Frédelinque is left alone on an island

Hendrik Smeeds (1708): Beschryvinge van het magtig Koningryk Krinke Kesmes

27.11.1995

Nukuin yöllä 11 tuntia ja olin silti tai siitä huolimatta väsynyt. Nukuinko liikaa? Tämä päivä oli mennä tyystin harakoille. Onneksi sain sentään luettua aamupalan jälkeen, ennen kuin menin suihkuun, Ekelöfin Trilogian viimein loppuun. Samoin tein Sarjakuvastimen kolmannelle osalle. Ilkan sarjat olivat väkinäisiä, paitsi se, missä Pesämaa näkee unta assyrialaisista tai joistain ja kuningas Esmunasar sanoo: "Let's have a Baal." Nokkela, typerä ja hykerryttävä vitsi. Suomalaiset sarjakuvanpiirtäjät (tai pikemminkin -tekijät, koska vaikea jotain Tommi Hännistä on pelkkänä piirtäjänä pitää) ovat taitavia ja graafisesti loistavia. Suomella ei ole mitään häpeämistä. Jutut vain eivät ole kovin kiinnostavia. [Tämä oli normaali valitus vielä 90-luvun lopulla. Tilanne on onneksi nyt muuttunut: Ville Ranta, Mika Lietzen, Tiitu Takalo, Marko Turunen, Kaisa Leka... En laske Fingerporia enkä Kiroilevaa siiliä tähän. Olen kyllä nähnyt Fingerporin tekijän Pertti Jarlan muita, julkaisemattomia sarjakuvia - hän on erinomainen piirtäjä!]

Tulostin yliopistolla Blinkity Blankin uuden numeron. [Runolehteni.] Meni hiukan pilalle: kopiot tulivat tietty kaksipuolisina ja sitten otin joka toisesta sivusta uuden vedoksen ja sitten niiden kanssa sumpliminen olikin vähän tyhmää. Ja yksi runo - se, jonka on pakko olla mukana omistuksen vuoksi ("Kirjoitan kahdenkymmenen runon vuosivauhtia") - pitää ottaa uusiksi. Ja vielä: huomaan ärsyttävästi nyt, että kirjoitan runoja yhdellä kaavalla: ensimmäisen rivin jälkeen tulevat kaksoispisteet ja seuraava rivi alkaa selittää edellistä paradoksilla tai järjettömyydellä. Toistuessaan se lakkaa toimimasta.

Murnaun Auringonnousu elokuva-arkistossa: upea, yksinkertainen, kaunis, mahtava. En ihmettele, että impressionistinen elokuvakirjoittelu on niin voimissaan: millä muulla tavalla tuollaisestakin elokuvasta saisi otetta? Elokuvasta, joka on niin täynnä tunnetta - iloa, surua, pelkoa -, että tutkijakin unohtaa tutkivansa. Ihmettelen XXX:ä, jonka mielestä elokuva oli tylsä.
Sitä ennen katsottiin Lumièrea. En usko, että aikalaisia on niinkään ihmetyttänyt elävä kuva - se yleisö, jolla oli varaa ja ymmärrystä mennä katsomaan Lumièren keksintöä, oli taatusti jo nähnyt kaikki panoraamat ja muut keksinnöt, jotka edeltävät varsinaista elokuvaa. Sen sijaan pitäisi selvittää, millaiseen taiteelliseen kontekstiin Lumièren työt sopivat: miten niissä näkyy 1800-luvun lopun taiteellinen maailma ja elämä? Miksi yleisö tyytyi näennäisesti tarinattomiin (näennäisesti, koska esimerkiksi Laiva lähtee merelle pitää sisällään upean tarinan, jossa miehet jättävät naiset ja lapset laiturille uhmatakseen meren vaaroja - eri asia on, että he eivät näytä pääsevän mihinkään) elokuviin ja tyytyi katsomaan tuokiokuvia, maisemia, idyllejä perhe-elämästä, kortinpeluuta (oma suosikkini)? Voisiko selitys lähteä ajan ilmapiiristä, esimerkiksi senaikuisesta kuvataiteesta ja valokuvauksesta? Väitän siis, että Lumièren yleisö tiesi, mitä katseli.

Minä olen kiinnostunut niin monesta asiasta, että se ahdistaa minua.

Kirjoitan todellakin päiväkirjaani kuin sitä lukisi joku. Ehkä se joku on "vain" minä. Jos kirjoitan tästä vuodesta, tästä syksystä aina vuoteen 2052 asti, jolloin olen 70-vuotias, käsillä on dokumentti, jonka arvoa ei kukaan kiistä.

Lumi näyttää tulleen jäädäkseen. Elämä on jo paljon parempaa: lumi antaa valoa, joka on rauhoittavampaa kuin kesäinen, paahtava aurinko (joskaan ei yhtä lämmittävää), ja pahin masennus tuntuu menneen ohitse. Talvea ja pimeyttä on jäljellä vielä neljä kuukautta.

Englannin keskustelutunnilla katseltiin tänään To Kill a Mockingbird. Kohtuullinen; opin, mistä The Boo Radleys on saanut nimensä: Robert Duvallin (ensimmäinen rooli) hahmon nimi on Boo Radley.

Tunti myöhemmin: kirjoitin Jukka Petäjälle vastineen Eco-juttuun, jossa hän väitti, että Robinson Crusoe on ensimmäinen robinsonadi. Onko Marx kehittänyt termin, kuten Machereysta tuntuu käyvän ilmi? [En muista, että vastinetta olisi julkaistu. Totuushan on, että robinsonadit olivat käypä lajityyppi jo ennen Defoen romaania, ja esim. hollantilainen kirja Krinke Kesmeksen tarinoista ilmestyi kymmenisen vuotta ennen Robinson Crusoeta. Tästä lisää Yrjö Hirnin Valtameren saaressa.]

Elokuvateksti vaihteeksi

Johtamani elokuvakerho Monroe esitti joko -95 tai -96 neuvostoklassikko Uuden Babylonin. Kirjoitin siitä esittelytekstin, josta tehtyä paperia jaettiin elokuvateatteri Niagaran kassalla. Esitys meni pieleen, koska emme onnistuneet saamaan mistään levytettynä Dmitri Shostakovitshin musiikkia, jonka hän oli elokuvaan tehnyt (myöhemmin kuulin, että levytys on lyhennelmä), ja soitimme Erik Satieta mykän kopion päälle - melkein vaikkapa Jackson 5 olisi ollut parempi valinta!

Teksti, jonka levykkeeltä löysin, jää jostain syystä kesken.

Babylonian barbariaa vai innovaatioita?

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Uusi Babylon (Novyi Babylon). NL 1929. Käsikirjoitus: Kozintsev & Trauberg. Kuvaus: Andrei Moskvin & Jevgeni Mihailov. Pääosissa: Jelena Kuzmina, Pjotr Sobolevski, D. Gutman, Sophie Magarill jne.

Kozintsevin ja Traubergin Uusi Babylon on yhtaikaa sekä poikkeuksellinen että olennainen neuvostoelokuva. Se on linkki kahden periaatteessa hyvin erilaisen taidesuuntauksen ja -ideologian välillä: avantgarden ja sosialistisen realismin. Elokuva on huima hyppäys sosialistisen realismin (joka on lopultakin ehkä romanttista) naturalismista kohti kohteiden aktiivista muokkaamista, joka saa vaikutteensa ajan kokeellisista taidemuodoista. Näin muodoin lavasteissa, kuvauksessa ja eritoten näyttelijätyöskentelyssä näkyy futurismin, konstruktivismin ja kubismin vaikutuksia. Kozintsev ja Trauberg itse tapasivat kutsua tapaansa tehdä elokuvaa "eksentriseksi" - heidän elokuvapajansa olikin nimeltään FEKS, "eksentrisen näyttelemisen koulu".

Vuodesta 1929 eteenpäin Kozintsev ja Trauberg etenivät kohti sosialistista realismia mm. Maksim-trilogiallaan (1934-38), kunnes Kozintsev yksinään vastasi muutamista 1950- ja 60-lukujen upeimmista neuvostoelokuvista, joissa otettiin askel balladimaiseen ja jopa satumaiseen suuntaan (Don Quijote (1957), Hamlet (1964)).

Uusi Babylon on kokeellinen ennen kaikkea tekotapansa puolesta. Elokuva on tietoisesti koottu erilaisista kirjallisista lähteistä. Se on muodostettu kuvatun aikakauden - Pariisin kommuuni 1871 - omista lähteistä, ennen kaikkea Emile Zolan naturalistista romaaneista ja Karl Marxin asiaa käsittelevistä teksteistä. Yhtä merkittäviä prismoja olivat impressionistien maalaukset, joista koko aikakausi sittemmin on saanut elähdyttävän kuvallisen ilmauksensa. Tältä Pariisi on varmasti näyttänyt, ajattelee elokuvan katsoja, vaikka elokuvan visuaalinen asu perustuu kuvaukseen kuvauksista, impressionististen vaikutusten muotoilemiseen. Kozintsev ja Trauberg luettivat mainittuja tekstejä näyttelijöillään ja pääosanesittäjä Jelena Kuzmina kertoo, kuinka hänen roolinsa, tavaratalon nuori myyjä Louise, on koko aikakauden henkilöitymä. Kuzmina sanoo, että rooliaan varten hänen oli tiedettävä kaikki 1870-luvun Pariisista ja että tässä tehtävässä Zolan romaanit antoivat kaikkein eniten.

Elokuva, kuten monet muutkin kokeelliset elokuvat, herätti pahaa verta eräissä neuvostokollegoissa. Nyttemmin tyystin unohtunut ohjaaja Pavel Petrov-Bitov kirjoitti elokuvan ensi-illan jälkeen, että Neuvostoliitossa ei vielä ole olemassa neuvostoelokuvaa. Sen sijaan, että talonpojille tarjottaisiin "suoraviivaisia realistisia elokuvia, joissa on yksinkertainen tarina ja juoni" ja jotka "koskettavat niitä ajatuksia ja tunteita, jotka ovat tätä talonpoikaa lähellä

Edit: Taisi tulla jonkinlainen moka. Yllä oleva teksti lieneekin tarkoitettu pieneen lehtiseen, jota jaoimme näytöksessä (siinä oli myös Rytmi-lehdestä saksittu juttu 80-luvulta, jossa käsiteltiin elokuvan erikoisnäytöksiä, joissa tuota musiikkia soitettiin livenä). Esittelyteksti on tämmöinen:

monroe, sea ja pek esittävät tampereen kaupungin kulttuuritoimiston tuella
ja sara hildenin taidemuseon kanssa yhteistyössä:

uUsi BabYLon
neuvostoavantgarden klassikkoelokuva
vuodelta 1929
niagarassa su 27.10. klo 15
liput 0 mk

grigori kozintsevin ja leonid traubergin ohjaama uusi babylon on harvoja, ellei ainoa, elokuvia, jotka kuvaavat pariisin kommuunia vuonna 1870. uusi babylon on hyvin aatteellinen, jopa propagandistinen elokuva, mutta mielenkiintoisen ja katsomisen arvoisen siitä tekee tapa, jolla propaganda nivotaan yhteen futuristisen, suprematistisen ja kubistisen estetiikan kanssa. uusi babylon on selkeää jatkoa niille teatteri- ja agitproduktioille, joita nuoren neuvostovaltion kiivaasti kuhiseva taide-elämä tuotti ennen sosialistisen realismin nousua ja taiteen stalinisoimista (ja taiteilijoiden likvidointia). uudessa babylonissa näkyvät tatlinin, el lissitzkyn, naum gabon, aleksander rodtshenkon ja kasimir malevitsin - vain muutaman tunnetuimman luetellakseni - vaikutukset. kyseessä on taideteos, jota ilman sara hildenin taidemuseon näyttely jää vajavaiseksi kokemukseksi.
juri nummelin
elokuvakerho monroe

(Öh.. tuo Sara Hilden -viittaus voi jäädä epäselväksi. Heillä oli tuolloin upea neuvosto-avantgarden katselmus museossa ja saimme heiltä julisteeseen mainoksen, sikäli teimme yhteistyötä. Jälkeenpäin minua hiukan nolotti, kun eihän tuo elokuva tosiaan ole kovin kubistinen eikä suprematistinen, vaan enemmänkin impressionistinen ja ekspressionistinen.)