Sotanovelliprojekti: Korsulukemisto

Korsulukemistolla on kuvittajiensa ansiosta pieni kulttimaine - sisältönsä puolesta se voisi kiinnostaa tavallista lukijaa tänäkin päivänä, kun vitsit ja kuvat ovat pikkutuhmia ja söpöjä. Pin up -kuvia lehdessä nähtiin runsaasti, mutta jostain syystä siitä ei tullut Suomeen kestävä kuvituksenlaji. Korsulukemisto oli viihteeseen erikoistuneen Fennian julkaisu ja se ilmestyi vuosina 1942-1945. Sodan jälkeen lehti jatkoi nimellä Ystäväni, joka jatkoi aina vuoteen 1958 saakka. Lehdestä ilmestyi myös ruotsinkielinen painos nimellä Korsu-Lektyr.

Korsulukemisto tarjosi rintamamiehille halpaa ja hauskaa viihdettä, mutta lehti oli myös laadukkaasti tehty ja sen avustajista monet olivat tärkeitä lukemistojen avustajia. Lisäksi lehti tarjosi töitä monille hyville kuvittajille, joista kannattaa ensimmäisenä mainita aliarvostettu Alexander Lindeberg sekä nuori Henrik Tikkanen, joka jo hallitsi monta kuvitustyyliä. Lehden kannet olivat värillisiä ja ne olivat Lindebergin disneyhenkisellä kuvalla varustettuja - jokaisessa kuvassa sotilas luki Korsulukemistoa iloinen ilme kasvoillaan. (Ohessa Tikkasen tekemä pikkutuhma pin up -kuva.)

Korsulukemiston päätoimittaja oli Yrjö Eklund ja sen toimittajia olivat monta vitsi- ja parodiakirjaa tehnyt Paavo Novela ja E. Gardberg. Tosin ennen vuotta 1945 lehden toimituskunnaksi ilmoitettiin salaperäisesti pelkkä "Mexico".

Lindebergin ja Tikkasen lisäksi lehdessä kuvittivat juttuja, novelleja ja vitsejä monet eri nimet. Useat elävät pelkillä salanimillä: Carol, Lasse, Taf (tai TF), M, BJ ja Thor Fredric. Yksi tunnistettavista on Eka Karppanen, joka myöhemmin perusti Veikko Hannuniemen kanssa Piirtopainon ja julkaisi varhaista suomalaista sarjakuvalehteä Piirtopaloja.

Juttuja kirjoittivat monet tutut nimet: Lea Leksi (eli Lea Lyytikäinen), Väinö Pelkonen, joka teki omalla ja salanimillä lukuisan määrän rikos- ja seikkailukirjoja, Joni Rautio, salanimi Veli Martino ja T.A. Engström. Engström, joka parhaiten muistetaan Avaruuspallo-sarjan kirjoittajana, kokosi myöhemmin omalle Taikajousi-kustantamolleen pienen koosteen omia Korsulukemiston juttujaan. Myös Henrik Tikkanen kirjoitti lehteen novelleja. Neljän tarinan kooste paljastaa, että Armas Virta oli Engströmin salanimi. Erikoinen salanimi oli "Jac Carter", jonka väitettiin olevan 14-vuotias kirjoittaja, joka halusi kokeilla amerikkalaistyyppistä jännäriä - ties kuka tuleva kynäniekka tuokin oli.

Kiinnostava yksittäinen tarina on A. (Aarne Olavi) Kortenevan "Kippari Sindbadin seitsemäs reissu", joka sijoittuu vuoteen 1987 ja kertoo "uudistetun tarinan nykysodasta". Korteneva kirjoitti muutamia nuorten scifi-kirjoja sekä scifi- ja kauhuaiheisia novelleja Seikkailujen Maailmaan (haaveilen Kortenevan novellien kokoamista pieneksi niteeksi ja olen tehnyt alustavia perikunnan etsintöjä; hän oli hankasalmelainen opettaja - ohessa yksi Kortenevan scifi-kirja vuodelta 1951). Myös Armas J. Pulla julkaisi lehdessä muutaman Ryhmy ja Romppais -jutun. Salanimellä "Eege" ilmestyi pitkä sarja Ekan ja Masan huumoripitoisista seikkailuista - Eege oli joko lehden toimittaja E. Gardberg tai Eka Karppanen. Tekijän esittelyssä mainitaan kuitenkin että kirjoittaja opiskeli Turussa piirustuskoulussa.

Lehdessä julkaistiin useita tekijöiden esittelyjä, mutta monikaan ei paljasta itsestään mitään kiinnostavaa. Salaperäisestä Joni Rautiosta on valokuvakin, mutta elämästään hän ei kerro juuri mitään konkreettista. Hän on selvästi elänyt yksinäisen elämän - poissaoleva isä, sairasteleva äiti - ja lisäksi hän kertoo saaneensa ruumiillista sapiskaa paljastuttuaan jo nuorena kirjailijasieluksi.

Sota näkyi lehden sivuilla, mutta aina huumorimielessä, esim. Pullan Ryhmy-novelleissa. Lisäksi lehdessä korostuivat kotirintaman hassut tapahtumat sekä romantiikka.

Sotanovelliprojekti: Asemies

Asemies (tai Suomen Asemies) oli Kustannusosakeyhtiö Säilän eli sotaväen alipäällystön perustaman ja omistaman kustantamon lehti - ja käytännössä melkein ainoa tuote, koska Säilä teki vain muutamia kirjoja eikä käsittääkseni muita lehtiä. Lehden päätoimittaja oli majuri Pauli Huhtala, joka on myös tehnyt paljon sota-aiheisia kirjoja. Lehden toimitussihteerinä oli V.J. Vatanen, joka myös kirjoitti sota-aiheisia tietokirjoja. Asemies ilmestyi vuosina 1937-1945.

Asemies ei panostanut ulkoasuun: jokaisen lehden kansi oli samanlainen, kuvassa käsi kannatteli miekkaa. Lehti oli myös hyvin asiapitoinen ja siinä julkaistiin paljon artikkeleita, joissa analysoitiin esimerkiksi liittoutuneiden vahvuuksia ja heikkouksia, paikoitellen jopa ivalliseen sävyyn, aivan kuin esimerkiksi vuonna 1942 akselivaltojen voitto olisi ollut itsestäänselvä. Kiinnostavaa on huomata, että lehdessä kirjoitettiin paljon liittoutuneiden harrastamasta siviilien pommituksesta eli totaalisesta sodasta - pointti on tietysti oikea, mutta kun samassa yhteydessä julkaistaan ihailevia kirjoituksia saksalaisten tai japanilaisten sotatoimista, niin vaikutelma on irvokas. Samanlaisia artikkeleita lehdessä oli myös kemiallisesta sodasta; yksittäinen kiinnostava teksti käsitteli sitä, nouseeko Intia itsenäisyystaisteluun Englantia vastaan, ikään kuin Japanin suorittamat sotatoimet alueella innostaisivat tähän. V.J. Vatanen yleensä kirjoitti lehden nämä tekstit.

Novelleja lehdessä oli runsain mitoin. Kirjoittajina oli sellaisia perustekijöitä kuin Viljo Rauta, Erkki Ilmari (joka teki paljon nuortenkirjoja), Riku Sarkola (Asko Sarkolan isä), Olavi Linnus (jolta löytyi myös yksi tarina rikoskomisario Vahtosesta) ja Unto Karri. Novellikilpailussa lunastettiin Aila Meriluodon tarina "Jääkukkia", joka ilmestyi numerossa 1/1943 ja voi hyvinkin olla kirjailijan ensimmäinen julkaistu teksti. Se on lyhyehkö kertomus nuoresta tytöstä, joka masentuu pahoin huomatessaan tutun nimen sankarihaudalla. Runoja tekivät tutut nimet: Viljo Kojo, Viljo Kajava, Heikki Asunta. Bibliografisesti kiinnostava on kersantti V.E. Rutasen teksti "Sotamies Jooseppi Puttosen ensimmäinen
ryssä", joka ilmestyi numerossa 3/1943 - sama teksti ilmestyi myös Seikkailujen Maailmassa ja vieläpä suurin piirtein samoihin aikoihin!

Yksittäisenä käännösnovellina oli amerikkalaisen pulp-miehen Richard Salen "Mr Peabodyn sota".

Sotanovelliprojekti: Hurtti-Ukko

Hurtti-ukko oli vuosina 1940-1944 ilmestynyt Siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton julkaisema viihdepainotteinen lukemistolehti. Se perustettiin kertomaan tarinoita talvisodasta, mutta lehdelle oli kysyntää myös jatkosodan aikana. Hakkapeliittaan verrattuna se on heikompi ja sen kirjoittajarinki koostui enemmän tuntemattomista kynäilijöistä.

Lehden päätoimittaja oli P. Päiwiö, joka ilmeisesti myös työskenteli valtion tiedotustoimistossa, samoin kuin Mika Waltari ja monet muut kirjailijat. Lehti tarjoili lähinnä tosijuttuja, joita rintamamiehet olivat itse kirjoittaneet. Osaa jutuista oli paranneltu - erään tarinan ohessa mainittiin, että se oli "kerrottu" Joni Rautiolle, joka muistetaan nuortenkirjailijana ja lukemistolehtien jännärikirjailijana. Samaa "as told to" -tekniikkaa käytettiin monissa amerikkalaisissa ns. true crime -lehdissä. Kirjoja julkaisseista kirjoittajista tunnettuja Hurtti-Ukon avustajia olivat mm. Viljo Rauta, mainittu Rautio, Olavi Linnus ja Armas J. Pulla, joka tietysti tarjoili rintamalle sijoittuva Ryhmy ja Romppais -jutun. (Voin paljastaa tässä vaiheessa, että koonnen jossain vaiheessa kokoelman Ryhmy-jutuista, perikunnan lupa alustavasti on.)

Kiinnostava kirjailija oli Pentti Lahti, vasemmistolainen runoilija, jolla on ollut jossain määrin legendaarinen maine vasemmistolaisissa kirjallisissa piireissä, koska hän kuoli nuorena ja oli sen verran omapäinen, että tuli lopulta omiensa hylkimäksi. Virallisissa historioissa, kuten Raoul Palmgrenin Kapinallisissa kynissä, ei ollenkaan mainita hänen viihdenovellituotantoaan - tämän joulunumerossa 1941 ilmestyneen jutun lisäksi hän teki mm. romanttisia juttuja joihinkin Ilmarisen lehtiin. Lahdella oli tästä huono omatunto, koska hän kirjoitti sodan jälkeen tarinan "Kaksi kirjailijaa keskustelee vakavasti", jossa hän tuomitsi kaikenlaisen viihdekirjoittamisen valheellisena. Jatkosodan aikana Lahti katkeroitui ja kirjoitti kesken jäänyttä sotaromaania, josta on julkaistu katkelma "Rotat" 40-luku -lehdessä heti sodan loputtua. Siinä sotilaat huvittelevat ammuskelemalla rottia juoksuhaudoissa ja keittelevät niistä keittoa. Romaanin nimen piti oleman "Suuret vihkiäiset". Valitettavasti en ole onnistunut löytämään Lahden perikuntaa, jolta saisin luvan hänen sotajuttujensa käyttöön.

Sotanovelliprojekti: Hakkapeliitan Joulu

Hakkapeliitan Joulu oli tietenkin Hakkapeliitan joululehti, värikantinen, paksu julkaisu, jossa julkaistiin muun muassa TK-piirtäjien rintamakuvia värillisinä. Joistain näistä saisi hienoja tauluja, kuten Aarne Nopsasen eräästä melkein impressionistisesta hyökkäyskuvasta, jossa miesten liikkeet muuttuvat pelkiksi muodoiksi ja väreiksi.

Hakkapeliitan Joulua julkaistiin hätäisten muistiinpanojeni mukaan
ensimmäisen kerran jo 1930-luvulla. Niissä tietysti puhutaan paljon
sisällissodasta - tai tietenkin vapaussodasta -, ja kiinnostava on huomata, miten Suomessa todella heräteltiin neuvostovastaista mielialaa jo vaikkapa vuonna 1937. Ryssittely ja rasistinen heittely on huomattavan yleistä, ja vaikka asiasta sinänsä olisi poliittisesti mitä mieltä tahansa, niin aika mautonta oli monien kotimaisten kirjoittajien huumori noina vuosina.

Lehti oli sinänsä ansiokkaasti tehty ja siinä esiintyi monia aikansa
tunnetuimpia kirjailijoita. Monia ei yleensä edes ajattele sotakirjailijoina: Unto Kupiainen, Toivo Pekkanen, A.E. Järvinen... Myös monista nationalistisistä historiallisista romaaneistaan tuttu Artturi Leinonen kirjoitti lukuisia novelleja lehtiin. Muita kirjoittajia olivat mm. Erkki Mutru ja Joel Laikka. Myös myöhemmin kioskipokkarikustantamo Valpas-Mainoksen perustanut Hugo Valpas esiintyi lehdessä monilla TK-reportaasheilla - yhtä näistä saatan käyttää kirjassa, koska Valpas on
kiinnostava hahmo ja olen jutellut hänen poikansa kanssa. Kiinnostavia ja erikoisia
nimiä novellien tekijöiden seassa olivat Väinö Leskinen, jonka oletan olevan Kekkosen ajan monipuolinen ministeri (ja muovikassimies), ja myöhemmin historioitsijana työskennellyt Mauno Jääskeläinen.

Hakkapeliitassa oli 1942 novellikilpailu. Tämä heijastanee
asemasotatilannetta - rintamalla ei tapahtunut paljon mitään ja "pojille" tarvittiin viihdettä. Novelleja ei kuitenkaan tullut riittävästi peruskirjoittajilta ja kilpailun myötä tekstejä saatiin enemmän.

Sotanovelliprojekti: Suomen Sotilas

Pitkästä aikaa pääsin jatkamaan sotanovelliprojektiani. Tänään kävin, kylläkin nopeasti, läpi Suomen Sotilas -lehtiä vuosilta 1941-1942. Lehden profiili muuttui selvästi noina vuosina vakavasta aikakauslehdestä ajanvietelehdeksi - mahtoiko se heijastaa kääntynyttä sotaonnea ja niitä pelkoja, että Saksa sittenkin häviää sodan?

Lehden päätoimittaja oli Rolf Tiivola - sukua Mikalle? Lehti sisälsi hyvin paljon materiaalia Suomen liittolaisvaltioista ja poliittisesti aika naiivisti. Yhdessä numerossa oli esim. aukeaman kokoinen kartta, jossa kehuskeltiin, miten Saksa laittaa Euroopan talousalueen järjestykseen ja tietkin paranevat. Kehuttiin myös, miten Ukrainan viljapellot lopulta tulevat Suomenkin käyttöön. Artikkeleita oli mm. Hitleristä ja Göringistä sekä Japanista. Myös Saksan miehittämiä - tai lehden kielenkäytössä "vapauttamia" - maita käsiteltiin - joistain slaavilaisista maista oli omat erikoisnumeronsa vuonna 1941. Kroatiastakin oli laaja artikkelikokonaisuus, jossa natsihenkisestä Ante Pavelicista sanottiin, että hän on luonut "vapaan ja kansallisen Kroatian".

Vuonna 1941 lehdessä oli tosiaan aika vähän novelleja, ja niitä tuli mukaan enemmän vuonna 1942. Tuolloin lehti keveni muutenkin - pilakuvien ja pakinoidenkin määrää lisättiin. Novelleja tekivät lehteen muun muassa Vaalimo Hannula, Joni Rautio ja Aake Jermo. Mukana oli myös Veli Martino, joka oli muistaakseni Veikko Hannuniemi. Novellit painottuivat huumoriin ja romantiikkaan sotaympyröissä, mutta osa tarinoista oli myös realistisempia rintamatarinoita. Lehdessä oli paljon sotamuisteloita joko salanimillä tai ilman kirjailijan nimeä - samoin jännitys- ja muita novelleja. McKoo-salanimeä käyttänyt kirjailija julkaisi ainakin yhden jännärin. Runoja lehteen tekivät ajan monet runosenttarit, etunenässä Antero Kajanto.

Sarjakuviakin lehdessä oli, joskin niukalti. Eeli Jaatisen kömpelösti piirtämä Sisu-Saku oli varmaankin keskeisin. Pilakuvia piirsi, eikä ollenkaan huonosti, Lauri Peltonen, josta en tiedä mitään. Kuvituksia teki Eka Karppanen, joka tuli sittemmin tunnetuksi yhtenä Piirtopalojen perustajista.

Sotanovelliprojekti: Joni Rautio

Sanoin muutamia viestejä aiemmin, että löysin Pohjolan Sankarit -nimisestä hiukan epämääräisestä lehdestä sotaan sijoittuvan scifi-novellin "SR 38", jonka oli kirjoittanut "T. Jaurio". Ei tarvinne epäillä, että kyse on Joni Rautiosta. Joni Raution oikea nimi oli Martti Joonatan Rautio ja hän syntyi vuonna 1903 Ylivieskassa ja kuoli Karjaan maalaiskunnassa vuonna 1964. Kansakoulun opettajan koulutuksen saanut Rautio työskenteli toimittajana, mutta missä lehdessä tai lehdissä, sitä en tiedä. Rautio julkaisi kahdeksan teosta vuosina 1945-1950; ne olivat kaikki järjestään lasten- ja nuortenkirjoja. Itse muistan lukeneeni lapsena isän todennäköisesti Tiimarista ostamaa kirjaa Simsonin tukka (Karisto 1949), jossa punatukkaista poikaa kiusataan, mutta joka näyttää kiusaajilleen. Pari Raution kirjoista on satuja ja jokunen jopa näytelmiä. Vuoden 1950 jälkeen hän lienee työskennellyt toimittajana.

"SR 38" lienee Raution ensimmäisiä julkaistuja novelleja, mutta heti sodan jälkeen Rautio hioi kynäänsä lukuisissa eri lukemistolehdissä. T. Jaurio -nimimerkki esiintyi usein samoissa lehdissä ja jopa samoissa numeroissa kuin Joni Rautio. Osa Raution novelleista lähenee jopa kauhua, kuten Musta Kuu -lehden numerossa 4/1945 ilmestynyt "Laokoon-yö". Lisäksi Rautio kirjoitti Salapoliisi-nimiseen lehteen.

Rautio kirjoitti Salainen Salkku- ja Musta Kuu -nimisiin lehtiin kohtuullisen nokkelia kertomuksia komisario Leinosta - niitä voisi joko koota omaksi kirjakseen tai ainakin näytteenä jonkinlaisessa "komisario Kairalan kilpailijoita" -tyyppisessä antologiassa, jossa olisi muitakin äreitä helsinkiläisiä poliiseja ja etsiviä vanhoista lukemistolehdistä. Voisi, jos perikunta löytyisi. Minulla ei ole mitään käsitystä, mistä Raution perillisiä etsisi. Kuolemasta on kulunut vasta 45 vuotta ja suoja-ajan päättymiseen on tällä lailla vielä 25 vuotta.

Sama koskee myös tarinaa "SR 38", jonka haluaisin mukaan sotanovellikirjaan - se olisi scifi-tarinana poikkeuksellinen ja tarjoaisi uuden näkökulman sotakirjallisuuden historiaan (vaikka sen scifi-puoli onkin kliseinen ja se tarjoilee tavanomaisen loppukäänteen) -, mutta mistä löydän Joni Raution perikunnan?

Nyt huomaan, että hänen äitinsä tyttönimi oli Kaivosoja. Se ei voi olla kovin yleinen sukunimi - jos joku tätä blogia lukevista tuntee jonkun Kaivosojan, vinkkaa välittömästi!

Sotanovelliprojekti: Oliko Jaska Autero Jouko Autero?

Seikkailujen Maailmassa ilmestyi sota-aikaan muutamia novelleja, joiden tekijäksi oli merkitty Jaska Autero. Novellit olivat paikoitellen scifi- ja jopa kauhuhenkisiä sotajuttuja, joista yhdessä esimerkiksi suomalaiset sotilaat pelottelevat neuvostoliittolaisia vihollisia haamuksi pukeutumalla. "Olin kuollut mies" on Edgar Allan Poe -muunnelma rintamalta - siinä mies todetaan kuolleeksi ja seuraa vertahyytäviä hetkiä, kun hänet lukitaan arkkuun, vaikka hän itse tiedostaa kaiken ympärillään.

Mutta kuka oli Jaska Autero? Sen nimistä kirjailijaa ei ole, joten kyse on ainakin osittain salanimestä. Autero-nimisiä on muutenkin aika vähän, ja moni ei ole ansioitunut kirjoittajana. Vahvin vaihtoehto on vuonna 1915 syntynyt toimittaja Jouko Autero, joka parhaiten muistetaan Aamulehden pitkäaikaisena urheilutoimittajana. Ainoa hänen nimiinsä päätynyt kirja oli Tampereen palloilijoiden 15-vuotishistoriikki (1936). Jouko Auteroon päätyisin sen takia, että hän olisi ollut oikean ikäinen - 29-vuotias novellien ilmestyessä - ja hän oli oikeassa ammatissa. Lisäksi Suomessa on ollut paljon urheilualan ihmisiä, jotka ovat olleet myös lukemistokirjoittajia - näin esimerkiksi Yrjö Halme, joka oli Ilmarisen lehtien päätoimittaja ja monen teoksen urheilukirjailija. Myös toimittajista löytyy paljon pulp-alan ihmisiä, kuten Länsi-Suomen toimitussihteerinä ollut Walter Jokinen, joka myöhemmin 1940-luvulla toimitti Salapoliisi-lehteä.

Mutta miksi Jouko Autero olisi käyttänyt salanimeä "Jaska"? Ehkä hänen toinen etunimensä oli Jaakko. Ehkä hän halusi välttää tunnistamista, joka olisi ollut väistämätöntä, jos hän olisi kirjoittanut vaikkapa salanimellä Jokke. Lisäksi on todennäköistä, että nimenomaan toimittaja olisi keksinyt ansaita vähän taskurahoja kirjoittamalla nopeasti ja täsmällisesti muutaman novellin Seikkailujen Maailman kaltaiseen lehteen.

Tässä vielä Jaska Antero -nimimerkin novellit Seikkailujen Maailmasta:

3/1944
Salainen ase

4/1944
Olin kuollut mies

6/1944
Kostaja

Tekijänoikeuskeskustelua Facebookista

Piratpartietin menestyksen ja julkisuuden sekä heidän antamansa esimerkin innoittamana nostan julkiseksi Facebookissa käytyä keskustelua tekijänoikeuksista. Lupaa kommenttien käyttöön ei ole kysytty, ja osa kommenteista ei kopioitunut halutulla tavalla.

Juri Nummelin haluaisi tietää, mitkä ovat Piratepartietin näkemykset esimerkiksi EU-politiikasta, ilmastonmuutoksesta, maahanmuuttajuudesta, pankkikriisistä, NATO:sta, norppien suojelusta, siviilipalveluksen laajuudesta, epätasa-arvosta ja kirkon roolista valtiossa.
8:59am · Comment · LikeUnlike · Show Feedback (32)Hide Feedback (32)

Jussi Förbom at 9:03am April 21
Ei sen niin väliä. Kunhan ne voi ladata ilmaseksi.

Tero Karppi at 9:32am April 21
Minusta tässä on nimenomaan kiinnostavaa, miten digitaalisen toiminnan lainsäädäntö ja ylipäätään problematiikka ovat ohittaneet perinteiset poliittiset kysymykset.

Vesa Sisättö at 9:45am April 21
No mutta! Koska nuoriso elää viihteestä, sen lataaminen ilmaiseksi netistä on yhtä elintärkeää kuin joku torpparikysymys 100 vuotta sitten! Piraattipuolue on uusi työväenliike! Minimipalkasta viis, kunhan tv-sarjojen jaksot saa heti seuraavana päivänä kun ne lähetetään jenkkilässä.

Jussi Förbom at 9:48am April 21
Itse asiassa, Juri, tämä on erittäin hyvä kysymys, jota voisikin alkaa vähän tarkemmin skannata.

Aki Asola at 10:07am April 21
Häät ei saa maksaa mitään, mutta kaikille pitää olla tosi isot. Kaikki saa sotilaallista tukea Natolta, mutta itse ei tarvitse osallistua operaatioihin eikä maksaa jäsenyydestä. Norpat on kivoja, pankit on niinku tosi pahoja. Maahanmuuttajia ei saa ladata turpaan.

Juri Nummelin at 12:13pm April 21
Aki: "Kaikki saa sotilaallista tukea Natolta, mutta itse ei tarvitse osallistua operaatioihin eikä maksaa jäsenyydestä." Toihan on tosi hyvä, voisko tätä ehdottaa Natoon?

Jussi: tee ihmeessä juttu. Minusta on ihan käsittämätöntä (vaikkakin kiinnostavaa, niin kuin Tero sanoo), että voi olla (edes hetkellisesti) Ruotsin neljänneksi suurin puolue ... Read Moreilman minkäänlaista poliittista ohjelmaa. Toisaalta tällä hetkellä ainoastaan Kokoomuksella on Suomessa poliittinen ohjelma - joskin he peittävät sen tehokkaasti Bob Helsingin avustuksella.

Juri Nummelin at 12:13pm April 21
Mutta mitä ylipäätään tulee piratisteihin, niin voisikohan joku nousta esiin ja selittää, miten minä (ja esim. Sisätön Vesa) voitaisiin hyötyä siitä, että meillä ei olisi tekijänoikeutta omiin teksteihimme? Ilmeisesti meidän pitäisi ruveta matkimaan Neil Gaimania, jotta piraattinörtit kiinnostuisivat kirjoistamme ja lataisivat niitä nettiin. Oisko Pieni talkkunakirja mitään? Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita?

Vesa Sisättö at 12:21pm April 21
Sanopas Juri muuta. Koko Piraattipuolue-touhu on minusta tyhjää sanahelinää ennen kuin he pystyvät todistamaan että työkseen tekijänoikeudenalaista työtä tekevien ihmisten toimeentulo ei häviä. Ja todistustaakka on nimenomaan heillä. Ja esimerkkeinä pitää olla nimenomaan tällaiset tavalliset kirjoittajat yms. jotka tienaavat enintään duunaripalkkoja tekijänoikeustuloillaan, ei mitkään neilgaimanit.

Jussi Förbom at 12:23pm April 21
Tämähän on juuri se kuuma kysymys. Nythän freelancereilta halutaan viedä oikeus teksteihinsä samalla tavalla kuin lehtien vakituisilta toimittajilta. Tätä konsernit puolustelevat tasavertaisella kohtelulla.

http://www.hs.fi/keskustelu/%26%2334%3BTekij%E4noikeuksien+pakkolunastus+ei+kannusta+luovuuteen%26%2334%3B/thread.jspa?threadID=182668&tstart=0

Freen asema on aika sietämätön, jos lehti sanoo, että joko kirjoitat tai luovutat oikeutesi, tai sitten et kirjoita. Tähän piraattipolitiikka ei auta mitään, koska kyse on täysin eri diskurssista, jota esim. Sanoman ei taritse millään tavoin ottaa huomioon. ... Read More

Kiinnostava kysymys on ehkä, pitäisi sen ottaa huomioon. Ja sittent ietenkin toisaalta juuri se, mitä piraattipoliitikoilla on freelle annettavaa, jos perusolettama on, että kenekään ei tarvitsisi maksaa mistään hengentuotteesta mitään.

Juri Nummelin at 12:24pm April 21
Tienais edes duunaripalkkoja... Uskon kyllä, että piraateissa on joitakuita jotka kannattavat perustuloa, mutta mikään esitetty malli ei takaisi monellekaan meistä kovin kummoista elämistä sen varassa. Sen pitäisi olla vähintään 800 e kuussa, että siinä olisi mitään järkeä - jos siis esim. copyright-suoja-aika pudotettaisiin viiteen vuoteen.

Niin no, eipä ole kauheasti kyselty vanhojen kirjojeni perään. ;)

Juri Nummelin at 12:26pm April 21
Joo, sanoin Elinalle aamulla, että tuo Sanoman ja muitten mediatalojen toiminta (plus työsuhdeolettamakeskustelu) voi hyvinkin olla vastareaktiota piraattien toiminnalle. Jos ei oikeuksia kerran haluta antaa tekijöille, niin kyllä ne yhtiöille kelpaavat! Eli: jos piraatit eivät olisi alkaneet elämöidä, niin nyt ei olisi työsuhdeolettamia ja muuta skeidaa.

Jussi Förbom at 12:26pm April 21
Koko tämä tekijänoikeus/piraatti/verkkolataamis/ansaintalogiikka -vyyhti ansaitsi vähintäänkin perusteelisen ja asiallisen laajan, kantaaottavan artikkelin tai jopa pamfletin. Se pitäisi kirjoittaa noin suurinpiirtein heti.

Juri Nummelin at 12:27pm April 21
Totta. Mulla on tossa yksi deadline 15.5., ja sitten ois apuraha yhtä toista duunia varten, ja ois muitakin duuneja, mutta ehkä viikonloppuna 16.-17.5. ehtis jotain tehdä...

Olisko syytä tehdä se artikkelikokoelmana? Jokainen voisi rykäistä jotain nopeasti. Kyllä teen jos pyydetään. Tai voidaan vaikka Vesan kanssa.

Jussi Förbom at 12:27pm April 21
Niinpä se saattaa olla. Eihän asiat ole toisistaan irrallisia. Verkkolataamisen sijaan piti kyllä kirjoittaa verkkojulkaiseminen.

Jussi Förbom at 12:28pm April 21
Monen kirjoittajan juttu toimis, koska vyyhti on niin sotkuinen, ettei sitä kukaan ota haltuun kerralla.

Tero Karppi at 12:28pm April 21
En ole ehtinyt vielä tarkemmin paneutumaan, mitä piraattipuolue oikeastaan ajaa, mutta jos he seuraavat pirate bay -tyyppien puolustuksen linjaa, niin kyse ei varsinaisesti ole siitä onko piratismi oikein vai väärin vaan siitä, ovatko pirate bay palvelun ylläpitäjät vastuussa sisällöistä, joita käyttäjät pb:n kautta jakavat.

Juri Nummelin at 12:30pm April 21
Tero: joo, mutta mikä puolue tuo on? Minä en ota tuohon kantaa, mutta poliittisena puolueena heillä pitäisi olla jotain muutakin. Ja ihmisillä, jotka ovat tehneet heistä Ruotsin neljänneksi suurimman puolueen, pitäisi olla joku käsitys siitä mitä he tekevät kun he pääsevät valtaan.

Juri Nummelin at 12:30pm April 21
Jussi: sinähän sen toimitat. Saat kontakteillasi varmasti kuusi seitsemän tekstiä jo kesäkuuhun mennessä.

Jussi Förbom at 12:33pm April 21
Sen voisin tehdä. Vaikka tässä tietenkin on työn alla vaikka mitä koko ajan. Mutta jos ne tosiaan kokoaisi eri ihmisiltä, niin taakka kevenisi.

Jussi Förbom at 12:44pm April 21
Kukapa tuon julkaisisi? Se on tämä ansaintalogiikkakysymys.

Jussi Katajala at 12:46pm April 21
Piraatit ovat ainakin toiminnallaan osoittaneet, kuinka poliitikot ovat täysin suuryritysten sätkynukkeja. Lakeja säädetään mediayhtiöiden sanelun mukaan ja kuluttajien oikeudet ovat uhrattavissa suuren rahan etujen vuoksi.Näin vastenmielistä ja korruptoitunutta toimintaa on harvoin nähty. Tekijänoikeusasioissa olen piraattien kanssa eri mieltä lähes kaikesta, mutta he ovat ainoita jotka EFFI:n lisäksi uskaltavat pistää kampoihin suuryritysten ylivallalle.

Juri Nummelin at 12:56pm April 21
Jussi K: totta tuokin. Mutta tekijänä en millään näe, että tekijänoikeuksista luopuminen olisi ratkaisu.

Ja eivätkö asiat olleet ihan hyvin noin viimeiset sata vuotta? Kuka aloitti niiden sörkkimisen? Piraattien toimintahan - tai siis lataaminen ilmaiseksi - on käytännössä aiheuttanut sen, että suuryhtiöt toimivat niin kuin toimivat. Totta kai sikoja on ollut aikaisemminkin ja tekijöitä on vedätetty ja kuluttajia talutettu nuorassa, mutta aiemmin kukaan ei ollut ottamassa tekijöiltä oikeuksia pois.

Tietysti joku voisi sanoa, että mitäs tekijöistä, käyttäjiä on enemmän, mutta mistäs tulee kulutettava jos tekijöiltä otetaan elanto pois? ... Read More

Jussi F: Like tai Savukeidas tulee ensimmäisenä mieleen.

Juri Nummelin at 12:57pm April 21
Ja vielä: se pointti, jonka haluaisin jonkun tekevän, on että niin kauan kuin yhteiskuntajärjestystä ei muuteta pois kapitalismista asiaa ei pystytä ratkaisemaan. Niin kauan kuin jonkun on mahdollista ansaita rahaa toisen tekemällä työllä tämä asia pysyy ongelmana.

Ja siksi haluaisin kuulla Piratepartietin yhteiskunnallisesta ohjelmasta. Myös päivänpoliittisista kysymyksistä.

Tero Ykspetäjä at 6:35pm April 21
Piratpartiet ajaa muutamia asioita eikä ota kantaa muihin. Kyllähän näin muutenkin tehdään, ei kaikilla puolueilla ole kantaa kaikkiin asioihin, jolloin loput asiat jäävät mahdollisten valittujen edustajien omantunnonkysymyksiksi.

Minusta ei ole huono asia, että on olemassa myös puolue, joka on ottanut tehtäväkseen nostaa esille asioita, joita ... Read Moremuut eivät aja. Esimerkiksi yksityisyydensuojan tärkeyttä ei mikään muu puolue tällä hetkellä ole johdonmukaisesti ajamassa. Ja niin kauan kun puhutaan puolueesta, jolla ei vielä ole ensimmmäistäkään edustajaa, eli kuitenkaan liene pelkoa siitä, että mahdollinen edustaja tai parhaassa tapauksessa pari saisi suuria mullistuksia aikaan niissä asioissa, joihin oma puolue ei edes keskity.

Yksilönvapaudet _ovat_ päivänpoliittinen kysymys. Tätä tuntuu perinteisemmin politiikasta ajattelevien olevan vaikea tajuta. Tätä ihmiset haluavat tuoda esille liittymällä puolueeseen.

Tero Ykspetäjä at 6:36pm April 21
Minusta piraatit ovat oikealla asialla ajaessaan myös tekijänoikeussäädösten kohtuullistamista. En ole samaa mieltä viiden vuoden tekijänoikeudesta, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että se on vähemmän naurettava kuin 70 vuotta tekijän kuoleman jälkeen, jota sitäkin yritetään vähän väliä kasvattaa. Vastapooli virallisen tason keskusteluissa olisi siis paikallaan.

Juri Nummelin at 6:43pm April 21
Tero: 70 vuotta on liian pitkä aika, mutta en näe esim. 50 vuodessa suurta ongelmaa tai edes 30:ssa. Oma kokemukseni on se, että täällä suurempi ongelma on että ihmiset eivät välitä asioista, esim. siitä että oma isä kirjoitti kirjoja eivätkä näin ollen tee mitään sen eteen että asioita voitaisiin julkaista uudestaan. Viiden vuoden ... Read Moretekijänoikeussuoja on naurettava ajatus ja kertoo minusta vain siitä, että Piratpartietissa ei ole yhtään tekijää. Tai jos on, heillä on muita tuloja kuin omasta taiteesta tulevia.

Mutta vielä siitä, että he eivät aja kaikkia asioita: minusta porukka, joka on sen verran hömelöä tai putkinäköistä, että tekevät puolueesta Ruotsin neljänneksi suurimman, niin se on mandaatti, jonka takia heidän ptiäisi kehittää joku uskottava ohjelma, joka kertoo äänestäjille siitä, millainen olisi heidän yhteiskuntansa. Yksityisyydensuoja: ok. Yksilönvapaus: ok. Mutta mitä sitten ja mitä *niistä*?

Juri Nummelin at 6:45pm April 21
Enkä myöskään pidä siitä, että Disneyn kritiikin varjolla ajetaan mahdollisesti minunlaisteni - ja Sisätön Vesan laisten - köyhien tekijöiden tekijänoikeuksia alas. Mitä tekemistä niillä on keskenään? Siis Disneyn leffoilla ja minun kirjoillani, joilla on 500 kpl painos? Joku sanoo, että muusikot keikkailevat, mene vaikka luennoimaan. Just joo. ... Read MoreOlen menossa puhumaan Waltarista yhden kerran, vaikka Unohdettu Waltari on omasta mielestäni yksi parhaista kirjoistani, jonka aihe on yleisesti kiinnostava. Voisin tietysti myydä itseäni enemmän luennoimaan, mutta esim. yliopistosta ei ole edes vastattu, ja vaikka vastattaisiin, saisin sieltä muutaman sata euroa, jos sitäkään. Tuskin antaisivat minun edes höpistä kuin yhden yksittäisen luennon verran.

Tero Ykspetäjä at 6:53pm April 21
Kyllä 30 vuottakin _kuoleman jälkeen_ kuulostaa minusta sekin kovin paljolta automaattiselle suojalle. Mutta en ole asiaa kovin syvällisesti pohtinut, ja nekin vähät ajatukset, mitä vaihtoehtoisista systeemeistä mielessä ovat, ovat turhan pitkällisiä tässä purettaviksi.

Täytyy kuitenkin muistaa, että kun haetaan tekijänoikeuden _tasapainottamista_... Read More, haetaan silloin kokonaisuuden kannalta parasta tilannetta. Tällöin väkisinkin nykytilanteeseen verrattuna syntyisi sekä voittajia että häviäjiä, kun katsotaan tilannetta yksilötasolla.

Tero Ykspetäjä at 8:02pm April 21
Kokonaan toinen juttu on, että tuo "Ruotsin neljänneksi suurin puolue" -- vaikka varmasti yhteiskunnallisesti merkittävä ilmiö onkin -- on täysin eri asia kuin "puolue, jota ... Read Moreäänestetään neljänneksi eniten". Siinä mielessä minusta ihmettelyt puolueen ohjelmasta käyvät ajankohtaisiksi vasta, jos käy ilmi, että puoluetta tosiaan äänestetään. Ja silti on mielestäni ok, jos puolue ilmoittaa, että joissain yhteiskunnallisissa asioissa edustajat ovat vapaita tekemään omat päätöksensä. Kansa äänestäköön sitä ehdokasta, jonka mielipiteet miellyttävät. Ja yhteiskunnallista ohjelmaa haluavat äänestänevät muiden puolueiden nuoria edustajia; piraattipuolueen kannallahan ovat tässä asiassa Ruotsissa _kaikkien_ puolueiden nuorisojärjestöt.

Juri Nummelin at 8:13pm April 21
Tekijät eivät ole pelkästään tekijöitä. Tekijänoikeussuoja on olemassa myös sen takia, että taiteilija voisi elättää lapsiaan myös haudan takaa. Enkä vieläkään ymmärrä, mikä ongelma oli edellisessä systeemissä - siis siinä, joka vallitsi ennen kuin piraatit ajoivat disneyn kaltaiset korporaatit penäämään pidempiä suoja-aikoja yms.

Mitä tulee ... Read Moretuohon puolueasiaan, niin olet tietysti oikeassa. Mutta silti minä ainakin edellyttäisin puolueeksi itseään nimittämältä porukalta perinteisiäkin poliittisia ohjelmia. Uusi politiikka, oli se sitten mitä oli, ei minusta tarkoita sitä, että vanhat poliittiset asiat muuttuvat tarkoituksettomiksi. Nato ja ilmastonmuutos ovat edelleen tärkeämpiä asioita kuin oikeus ladata ilmaiseksi Evil Dead IV.

Tero Ykspetäjä at 8:19pm April 21
Jos Disney ja kaltaisensa ajavat suoja-aikojen pidennyksiä piraattien takia, kuten väität, minkä takia ovat tehneet sitä systemaattisesti jo ainakin 70-luvulta lähtien? Toisin sanoen väitän, että tuo osa argumentoinnissasi on täyttä huuhaata.

Jussi Katajala at 8:55pm April 21
Miksi muuten taiteilijan pitäisi elättää lapsiaan myös haudan takaa? Jos perusduunari kuolee, niin eivät hänenkään lapsensa saa enää ylimääräistä korvausta vanhemman eläessään tekemästä työstä. Ihmettelen vain, että mistä tällainen systeemi on aikoinaan keksitty.

Juri Nummelin at 8:59pm April 21
Tero: sehän oli kärjistys tai heitto. Ajattelin lähinnä vuoden -98 Sonny Bono Actia, mutta on totta, että asiaa on lobattu jo 70-luvulta alkaen.

Jussi: eikö tuo muka ole hieno ajatus? Taiteilijat ovat useasti köyhiä ja heidän lapsensa ovat köyhiä, minusta on kaunis ajatus, että taiteilijan lapset voivat isän/... Read Moreäidin kuoltua saada osansa vanhempansa työstä. Kenelle ne rahat sitten menisivät? Kun kuolen, sinä voit julkaista vaikka kootut teokseni ja saat mahtavat rahat, mutta poikani ja tyttäreni katsovat vierestä suut kuivina?

Tietenkään tekijänoikeuksia ei ole ollut aina eikä niitä voi sikäli puolustaa ylihistoriallisesti, mutta haluaisin vieläkin tietää, mikä siinä ajatuksessa on vikana, että joku muu ei saa automaattisesti oikeutta julkaista vaikka minun teoksiani uudestaan kuoltuani - tai vielä kun elän.

Pääsiäisspämmiä

Sen verran tuli japaninkielistä pornospämmiä läpi että pistin päälle kommenttien moderoinnin. Aika vähän kommentteja täällä on muutenkaan ollut.

Sotanovelliprojekti: epäonnistunut oikeuksien etsintä

Sotanovellikirjan kokoaminen on ollut yllättävän vaikeaa. Ensinnäkin kiinnostavien novellien (ei siis tosikertomusten) kokoaminen on ollut kiven takana, toiseksi perikuntia ei ole löytynyt - ja kolmanneksi perikunnat ovat olleet hankalia. Tässä tämän päiväistä tulosta - nimet on poistettu.

Löysin Hakkapeliitasta erään aikoinaan kohtuullisen tunnetun, suositun ja tuotteliaan lukemisto- ja nuortenkirjailijan novelleja. Ne olivat hyviä, ammattimaisen varmasti kirjoitettuja ja jännittäviä ja niissä oli yllättävän vähän propagandaa. Jutuissa pääpaino oli jännityksellä ja seikkailulla ja niitä olisi ollut kiva julkaista tässä antologiassa. Kirjallisesti ne olisivat olleet parempia kuin monetkaan tarinat, joita olen löytänyt.

Kirjailijalle oli Wikipedia-artikkeli, josta kävi ilmi, että samoin kuin isänsä hänen poikansakin oli erään ison maakuntalehden päätoimittaja. Laitoin sähköpostia lehden toimitukseen ja kysyin, tietävätkö nämä yhteystietoja. Sain sähköpostin eräälle toiselle toimittajalle, joka oli kirjailijan pojan tytär. Tämä vastasi, että isä on elossa ja antoi osoitteen. Kirjoitin kauniin kirjeen, jossa selostin projektia ja kehaisin mainitun kirjailijan novelleja ja sanoin, että haluaisin saada käyttää yhtä niistä kirjassa.

Tänään kirjailijan poika sitten soitti. Äänestä jo päättelin, että kyseessä oli mielipiteensä vuoden 1957 paikkeilla muodostanut mies, yli 80-vuotias patriarkka, joka on aina oikeassa. "Ei niitä kannata julkaista", hän mörisi. "Ne Hakkapeliitan jutut ovat pelkkää propagandaa." Yritin sanoa väliin, että voisin kertoa projektista enemmän - olisin sanonut, että propagandaahan ne kaikki jutut siinä ovat ja että se on kirjan tarkoitus ja että kyse on tärkeästä osasta 1900-luvun kulttuurihistoriaa ja että kirjassa on taustoittava esipuhe, jossa varoitetaan, että jutut eivät vastaa 2000-luvun lukijan kokemusta ja näkemystä. En päässyt edes alkuun. "Ei meidän tästä kannata keskustella tämän enempää", äijä mörisi vielä lisää. Sanoin, että olen todella pahoillani kuullessani tämän. Mies ei sanonut enää mitään, vaan lopetti puhelun, käytännössä löi luurin korvaan.

Olin todella pettynyt ja vihainenkin. Mistä oikein oli kyse? Siitä, että tämä mies piti isänsä novelleja huonoina? Vai pelkästään poliittisesti arveluttavina? Ne syyt, joiden takia ne olivat poliittisesti joskus kenties ongelmallisia, eivät ole enää olemassa! Ketä tai mitä kirjailijan poika pelkäsi? Sitä että Juri Komissarov kirjoittaa tiukkasanaisen kolumnin Suomen Kuvalehteen?

Ihan käsittämätön ajatus, että häpeää tuolla tavalla jotain mitä oma isä on tehnyt - totta kai minullakin on paljon erimielisyyksiä oman isäni kanssa, mutta jos joku kysyisi, saisiko hänen vanhoja elokuva-arvostelujaan tai vastaavia julkaista, sanoisin ilman muuta että saa. Ei epäilystäkään!

Eniten ärsyttää se, että kirjailijan poika ei antanut minulle mahdollisuutta kertoa enempää projektista, puhumattakaan siitä, että olisin ehtinyt sanoa, että kirjan painos ja levikki ovat pieniä eikä ole suurtakaan todennäköisyyttä, että mainitun kirjailijan maine vääristyisi vuosikymmeniksi eteenpäin.

En voi varmaankaan tehdä enää mitään. Asia on ongelmallinen senkin takia, että olisin halunnut pyytää lupaa myös käyttää erästä toista mainitun kirjailijan novellia toisessa kirjassa - kustantaja on tilannut minulta myös erätarinoiden koosteen, ja löysin mainitulta kirjailijalta kiinnostavan tekstin Marjamaan julkaisemasta Miesten Mies -lehdestä. En varmaan edes uskalla lähettää kirjettä.

Veli Kajavasta vielä

Kirjoitin muutama viikko sitten Veli Kajavan lentosotanovelleista, jotka ilmestyivät Seikkailujen Maailmassa, Suomen kenties tärkeimmässä (ja ainoassa varsinaisessa) pulp-lehdessä. Epäilin, että kyse voisi olla Viljo Kajavasta ja että salanimi oli vain nopeasti väännetty mukaelma kirjoittajan nimestä.

Tänään törmäsin lähteeseen, joka saa minut epäilemään, että kyse ei ollut runoilijana parhaiten tunnetusta Viljo Kajavasta, vaan Ester Kallbergista. Kalevi Haiko kirjoitti Ruumiin kulttuurissa 3/1988 Eeva-Liisa Mannerista ja muutamasta muusta naisesta, jotka kirjoittivat 1940-1950-luvuilla jännitysnovelleja lukemistolehtiin. Ester Kallberg oli yksi näistä muutamasta. Kallberg eli vuosina 1905-1988 ja kirjoitti muun muassa Suomen Kuvalehteen, jonka päätoimittaja Ilmari Turja, tuolloin vielä elossa, muisti, että Kallberg oli postivirkailija Tampereelta. Haiko mainitsee, että Kallberg kirjoitti jännitysjuttuja myös sota-aikana - mihin lehtiin, sitä hän ei sano. Mutta hän sanoo, että Kallberg kirjoitti rakkausnovelleja salanimellä Elli Kajava. Siitä ei ole pitkä matka Veli Kajavaan.

Sotanovelliprojekti: Hakkapeliitta, osa 1

Hakkapeliittahan oli enemmän propaganda- ja uutislehti kuin mitään muuta, mutta kävin silti urheasti läpi puolikkaan vuosikertaa 1943 ja vuosikerran -44. Jälkimmäinenhän jää tietenkin kesken, kun Neuvostoliitto lehden lakkauttamista vaati. Jännittävää oli huomata, että lehden sotaisuus väheni huomattavasti Neuvostoliiton kanssa käytävän sodan päätyttyä - vaikka luulisi, että Lapin sodasta olisi voinut vielä kirjoittaa yhtä reipasta reportaasia.

Mutta kyllä lehdestä novellejakin löytyi. Vuodelta -44 vastaan tuli tekstejä ainakin seuraavilta: Jussi Kukkonen (= J.K. Kulomaa ja monta muuta salanimeä), Viljo Rauta (paljon nuortenkirjoja ja historiallista seikkailua), Joel Laikka (Rosvo-Roopen kirjoittaja) ja Kauko Kare, joka myöhemmin kirjoitteli Kekkosen ja radikaalien vastaisia pamflettejaan sekä jännitysnovelleja joihinkin lehtiin, muistaakseni Salaiseen Salkkuun. Ehkä tämä on hänen debyyttitarinansa - "Neljä miestä ja sika" on jutun nimi ja se ilmestyi Hakkapeliitassa 8/1944.

Aika paljon oli Hakkapeliitankin novelleissa korsulehtihenkistä huumoria - ainoastaan Jussi Kukkosen novelli vaikuttaa kunnolliselta sotatarinalta. Joel Laikan "Eräs uudisraivaus" (HP 16/1944) on tosikkomainen tarina kaverista, joka tietää lähtevänsä kohta rintamalle, mutta pelto pitää vielä kyntää. Novelli on lunastettu Hakkapeliitan sotanovellikilpailussa, mutta en löytänyt lehdestä muuta mainintaa tällaisesta kilpailusta.

Lehdessähän oli tietysti myös TK-piirtäjien kuvia, yksi varhainen Henrik Tikkanenkin löytyi - lehdellä oli -43 tai -44 sotakuvituskilpailu ja Tikkaselta tuli lunastettu työ. Ei kyllä kovin hyvä, olen nähnyt häneltä ajan lehdissä parempiakin. Voittaja oli muistaakseni Erik Eklund.

Seuraavaksi kirjoitus Kalevi Haikon kokoamasta kirjasta Aseena nauru (1987), joka muuttaa oman tulevani opukseni luonnetta, koska siihen on koottu nimenomaan korsu- ja muiden lehtien huumorijuttuja. Todennäköisesti omassa projektissani tulen keskittymään varsinaiseen taistelukuvaukseen sekä jännitykseen.

Sotanovelliprojekti: Hopeatorvet

Hopeatorvet oli korsulehti, jota julkaisi Propaganda-aseveljet vuosina 1942-1944. Lehti oli omituista formaattia - kansi oli käytännössä lehden takasivu, joka sitten taitettiin lehden päälle niin että siitä tuli kansi. Lehti luettiin kuitenkin "väärinpäin" eli etusivut olivat kanteen nähden takasivuja.

Lehden toimitussihteerinä oli Paula "Pimpula" Talaskivi, josta tuli sittemmin Hesarin elokuva-arvostelija vuosikymmeniksi ja Filmihullun varmaan eniten haukkuma ihminen.

Hopeatorvet oli huomattavasti kiinnostavampi lehti kuin Pohjolan Sankarit, vaikka Hopeatorvien sisältö oli kepeää huttua. Varsinaiset sotajutut loistivat poissaolollaan, mutta kaikenlaista kiinnostavaa sentään löytyi. Lehteen kirjoittivat niin Arijoutsi, Topi Tuisku, Tapio "Roy" Vilppunen, Outsider, pari nuortenkirjaa julkaissut Jorma Saarinen, Valentin, Eva Hirn kuin Helga Nuorpuukin. Olavi Linnuksella oli monia etsivä Tauno Vahtos -tarinoita, joita olisi hauska koota kansien väliin, mutta olen yrittänyt kerran aiemminkin, tuloksetta. Lehteen kirjoitti myös Veikko Karumo, sekä omalla nimellään että salanimellä Naula.

Kiinnostava kirjoittaja oli Peter Kar -salanimi, jolla ilmestyi eksoottisia seikkailujuttuja ja jännäreitä. Myöhemmin lehdessä paljastui, että Peter Kar oli Pekka Karunki, jolle on oikein Wikipedia-hakusana. Karunki ei kuollut sodassa, vaan Helsingissä 1943.

Hopeatorvien kuvitus oli laadukasta ja monipuolista: Esa Salonen (eli ES), Tanttu, Erkki Koponen, Asmo Alho, Ami Hauhio. Lisäksi oli paljon tuttuja signeerauksia, joiden kantajia en tiedä: kuka on MT, jonka sigissä kirjaimet ovat päällekkäin, tai (ilmeisesti) EL, jonka signeerauksessa kirjaimet sulautuvat toisiinsa kaunokirjoitusmaisesti ja vuosiluku jatkaa samaa viivaa. Sama taiteilija teki lehteen myös puheetonta strippiä Alpertti Aivinainen (koetan skannata yhden näytteen). Kuvittaja, joka signeeraa nimellä Valkonen, on koko nimeltään Topi Valkonen - tämä kävi ilmi jutun oheen merkitystä tiedosta.

Pari hauskaa irtojuttua: Pommi-salanimellä oli juttu nimeltä "PMMP" (Puolueettomien Maiden Materiaalinen Palvelu). Lehdissä oli suomennoksia ilmeisesti englannista, ainakin yksi Agatha Christien novelli ("S.O.S.") löytyi. Ilmeisesti viihdekulttuurissa Suomi on seurannut anglosaksisia virtauksia ja paljon puhuttu saksalainen vaikutus näkyi lähinnä korkeakulttuurissa.

Löytyikö mitään käytettäväksi? Arijoutsilla oli ihan kohtuullinen pala, jossa naistoimittaja tulee tekemään repparia korsulle, Aake Jermolla oli novelli hienostelevasta hajusteita käyttävästä miehestä, jota muut nimittelevät "tädiksi", kunnes tämä pistelee venäläisiä poikki ja pinoon, Tapio Vilppusella eli Roylla oli niinikään kohtuullinen lentoaiheinen teksti, Gabriel Tossulla eli iskelmä- ja kuplettitekstejä paljon tehneellä Ahti Einolalla oli myös kiinnostavahko novellintapainen, jossa esiintyy teräshermolta vaikuttava suomalainen sotilas. Jorma Saarisen huumorijutuista en innostunut.

Sotanovelliprojekti: Pohjolan Sankarit

Olen ruvennut kasaamaan turkulaisen Turbator-kustantamon m-sarjaan kirjaa sotanovelleista. Ideana on kerätä yhteen suurelta osin alkuperäisiä, lähinnä viihdelehdissä ilmestyneitä tarinoita, joita ei ole aikaisemmin julkaistu uudestaan tai edes käsitelty kirjallisuushistorioissa. Kyse on siis sodan viihteellisestä puolesta, ja kirja tullee käsittämään niin rintamatarinoita kuin kertomuksia lomalla käymisestäkin. Toivon mukaan saan kirjaan myös sodan jälkeen ilmestyneitä vasemmistolaisia, kriittisiä näkemyksiä, kuten Pentti Lahden "Rotat"-katkelman, joka ilmestyi muistaakseni 40-luku -lehdessä.

Aloitin selaamalla kaikenlaisia lehtiä yliopistolla. Ensimmäisenä käteen osui Pohjolan Sankarit, josta en tiennyt mitään etukäteen. Se paljastui sotainvalidien lehdeksi, jolla kerättiin varoja kuntoutukseen. Päätoimittaja oli E. Kymäläinen, ja lehti ilmestyi vuosina 1940-1943, tai kaikitenkin 1941-1943, koska Fennica ilmoittaa, että vuonna 1940 tuli näytenumero. Lehti oli aika vaatimaton ja vaatimattoman näköinen, mustavalkoinen lehti, jossa oli vähän sivuja. Jonkin verran lehdessä oli novelleja ja runoja. Jälkimmäisiä kirjoittivat ainakin Unto Karri, Oiva Paloheimo ja Ruupertti Kainulainen, joka tunnetaan parhaiten viihdenäytelmien tekijänä.

Lehden lähes joka numerossa mainostettiin Eero Sotanuotion (eli Eero Tuomola, 1900-1992) runokokoelmaa Pohjolan sankarit (1940; omakustanne). Tuomola on julkaissut myös salanimellä Erkki Tuomioja! Vuonna 2007 Loimaa-seura on julkaissut häneltä muisteloita nimellä Isoisän juttuja. (Fennica ainakin olettaa, että kyse on samasta Tuomolasta.)

Yksi kiinnostava teksti lehdestä löytyi: joulunumerossa 1943 oli nuortenkirjailijana tunnetun Joni Raution scifi-novelli "SR 38", joka kertoo vuoden 1960 sodasta. Suomalaisilla on uusi sädease käytössä, joka räjäyttää kaikki lentokoneet vielä kun ne ovat ilmassa. Novelli paljastuu lopussa rintamamiehen uneksi. Tarina ilmestyi salanimellä T. Jaurio, jota Rautio käytti muissakin ajan lehdissä.

Lisää apurahavalitusta

Yritin hakea Kansan Sivistysrahaston Tammen rahaston apurahoja. Helsingin Sanomissa ilmoitettiin, että hakemus täytetään netissä (tai oikeastaan "www-sovelluksessa") ja että määräaika päättyy 3.3. klo 16. No, minäpä tietysti laiskana ja työtä vieroksuvana kirjailijana jätin asian viime tinkaan - vain huomatakseni, että hakemus pitää täytön jälkeen vielä tulostaa, allekirjoittaa ja lähettää! Minkä ihmeen takia? Miksi on nähty vaivaa, että luodaan "www-sovellus" (tällaisen terminologian käyttäminen osoittaa, kuinka pihalla Sivistysrahastossa ollaan), mutta sitten siitä ei ole oikeasti mitään hyötyä? Pikemminkin haittaa, sanoisin.

Monet muut apurahatahot tyytyvät siihen, että apurahahakemus täytetään netissä, mutta ei lähetetä kuin postitse (jolloin tällaista väärinymmärryksen mahdollisuutta ei ole), sekä siihen, että määräpäivän postileima riittää hakemuksen hyväksymiseksi. Tämä on paljon järkevämpää kuin Sivistysrahaston harjoittama apurahan hakijoiden kiduttaminen.

Enpä ole kyllä koskaan Tammen rahastosta mitään saanut, joten voi olla, että tein tämän kaiken (mukaan lukien tämä blogipostaus) aivan turhaan. Lisäksi lähetin säätiön asiamiehelle kirjelmän, mutta tuskin se mitään hyödyttää.

Edit: Hyödytti kuitenkin vähän. Sain vastauksen ja kuulin, että viimeisen päivän postileima riittää. Kaikkea minulle selitetyssä hakemuslogiikassa en kuitenkaan ymmärtänyt, mutta ehkä apurahat ja niiden hakeminen ovat asioita, joita ei tavallisen tallaajan tarvitsekaan ymmärtää.

Kohteliasta? Totta Mooses!

Kun yrittää parhaansa vältellä työntekoa ja selailee nettiä ja painelee sähköpostiohjelman Lähetä/Vastaanota viestejä -nappia, saattaa saada tällaisia kohteliaita posteja:

FM, tietokirjailija Juri Nummelin
Misantropian historian kirjoittaminen.

Ilmoitamme kohteliaimmin, että Teille ei ole myönnetty apurahaa Suomen Kulttuurirahastoon lokakuussa 2008 jättämänne hakemuksen perusteella. Kulttuurirahasto ei perustele päätöksiä.

Hakijoita oli tänä vuonna noin 7.100, joista noin 1.100 sai myönteisen päätöksen. Seuraava keskusrahaston hakuaika on syksyllä 2009.

Kunnioittaen

SUOMEN KULTTUURIRAHASTO

Tämä on automaattisesti lähetetty viesti, johon ei voi vastata.

No kiitti vaan kohteliaasta viestistä, joka yllätti minut täysin. En todellakaan odottanut saavani ilmoitusta tuosta noin vain. Luulin, että se tulisi kirjeitse ja että avatessani kuorta voisin valmistautua mikä ilmoitus kirjeessä sitten olisikin. Nyt meni varmaan työhalut loppupäiväksi. Että kiitosta vain.

Tuosta, ettei päätöksiä perustella - älkää edes kysykö. Minulla olisi siitä aika paljonkin sanottavaa. Kiitos vain, kulttuurirahasto!

2.1.1995

Hyppään satunnaisen ja liian lyhyen uudenvuodenaaton merkinnän ylitse ja siirryn suoraan vuoteen 1995.

En tunne vieläkään voivani kirjoittaa rauhassa. XXX hääräilee keittiössä ja tekee ompelukaavoja. Potee koti-ikävää. Ymmärrän hyvin: minäkin poden sitä usein. Haluan takaisin Tampereelle, jos olen liian kauan poissa sieltä. Mitä kotonaan voi tehdä sellaista, mitä ei voi tehdä missään muualla? Minä en voi kuunnella musiikkia niin paljon muualla kuin haluaisin - vain Tampereella, yksin, minulla on täysi valta korviini.

Mitä tällä välin on tapahtunut? En enää muista. Olen nähnyt elokuvia (Clueless, Verta ja suklaata, jotka olivat hyviä, Farinelli, joka oli kohtalainen, Don Juan DeMarco, joka oli aika vaatimaton). Olen hoidellut Monroen asioita - pitää kirjoittaa juttuja monesta elokuvasta ja kääntää Kuleshovin ja Dovzhenkon tekstejä. Katsoin tv:sta Citizen Kanen, Polkupyörävarkaan (siitä pitäisi oikeasti kirjoittaa ja polkupyörän semioottisesta roolista siinä!) ja Freaksin, joka lienee ainoa merkittävä groteski Hollywoodissa tehty elokuva. Sitten nukkumaan - kello oli jo melkein neljä aamulla ja silmät painuivat väkisinkin kiinni. Olen lukenutkin jotain - Hermeettisen romanssin, Golemin. Minä en enää muista, mitä olen sanonut jo lukeneeni. Nummen Kadonnut Pariisi sen sijaan on uusi tuttavuus. Kohtalainen, tosin epäilin jossain vaiheessa, että onko Nummella ja uusnatseilla mitään eroa (paitsi tietysti se, että toinen kilpailee fiktion alalla, toiset taas faktan, mikä tekee jälkimmäiset pelottaviksi), koska jos kerran voidaan todistaa (ja leikillisesti vielä!) Pariisi olemattomaksi konstruktioksi, niin eikö samoin voi tehdä keskitysleireillekin? Missä menee siis historian vääristelyn ja sillä leikkimisen raja? Tenttiin luen Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen esitystä ihmiskunnan vaiheista (melko tylsää, joskin osin viehättävää), pitää vielä lukea Friedellia ja Micheletia. Hoh. Saksan läksytkin pitää tehdä. Apua. En enää haluaisi opiskella. Haluaisin jo olla jonkinlainen pilviveikko.

Puhunko todellakin liikaa kirjoista ja elokuvista, jättäen "varsinaisen" ihmiskuvauksen vähälle? Joulustahan voisi kirjoittaa vaikka mitä. Esimerkiksi siitä, kun hermostuin, kun piti lähteä sukuloimaan XXX:n isää ja siitä, kun söin liikaa ja podin huonoa omaatuntoa. Mutta en osaa. Sanoinko jo mitään siitä, että kirjoitin Jumalten tuho II:n "loppuun"? 60 sivua, pitänee lyhentää ja muutoinkin muokata. On siinä paikoin imua, mitä olen sitä hiukan lueskellut sieltä täältä. Mutta ei aina, kaikkialla.

Tänään sain ilmaisia levyjä kierrätyskeskuksesta. Kuuntelu on vielä kesken, mutta Burma Shaven singleen olen tyytyväinen.

Samoin katselin tänään kuvia neuvostoavantgardesta. Se on hienointa taidetta, mitä on. En pääse tästä koskaan yli. Neuvostoavantgarde (ja ehkä muukin futurismi) ja 1600-luvun asetelmataide: siinä minun taide-elämykseni.

Isiblogin suunniteltu viimeinen teksti

Olen pitänyt ystäväni Ville Hännisen kanssa kolme vuotta Isiblogia, ensiksi täällä ja sitten Vauva-lehden sivuilla. Olemme nyt lopettaneet blogin pitämisen - se alkoi yksinkertaisesti tuntua taakalta. Suunnittelin kirjoittavani tällaisen lopetustekstin, mutta se jäi käyttämättä, koska Ville suositteli, etten pistä sitä julki. Mainittu blogisti - Täydellinen isä - nimittäin oli Villen mielestä niitä hörhöjä, jotka kannattaa vaieta kuoliaaksi (ei todennäköisesti onnistu, sen verran suosittu tämän blogi on).

Teksti alkaa vähän kesken ajatuksen, mutta en enää muista, mitä aioin tekstin aluksi sanoa.

On vain yksi asia, johon uskon ilman minkäännäköisiä varauksia: ihmisen oikeus siihen, että häntä ei pakoteta olemaan tietynlainen. Tämä koskee myös – tai ennen kaikkea – lapsia. Olin onnellinen, kun löysin selaamastani Alice Millerin kirjasta kehotuksen: älkää kasvattako lapsianne. Kaikki kasvatus on vain ihmistaimen vääntämistä tiettyyn suuntaan, ja minä en halua, että ketään väännetään mihinkään suuntaan. (Suurimman osan asioista lapsi oppii seuraamalla vanhempiaan. Sen, että toisia ihmisiä pitää kunnioittaa, lapsi oppii tarkkailemalla vanhempiaan. Käytökseen kuuluvat perusasiat kuuluvat samaan kategoriaan.)

Nykyäänhän on vallalla aivan toisenlainen ajattelu. Lapsille pitää antaa rajat – kasvatustieteilijä Mika Ojakangashan on kysynyt, miten lapsi osaa ajatella mitään niin abstraktia asiaa kuin rajat. Monet haikailevat supernanny-meiningin perään. Kun lapsi hyppii silmille, haetaan apuun sadomasopornosta ulkoasunsa saanut vanhanaikainen lapsenhoitaja. Väitetään, että perheissä lapset saavat päättää kaiken. Kunpa he saisivat päättää edes jostain tärkeästä.

Paljon on viime aikoina puhuttu siitä, miten ihmiset vedetään työelämässä äärirajoille. Työ on liian iso osa elämää. Kaltaiseni freelancerin typerä tilanne, jossa harrastuksista tulee työ eikä oikein ikinä tiedä, tekeekö työtä vai vain jotain puuhastelua (vrt. tämä blogi, jota voisi varmasti pitää ammattimaisemmalla otteella), on nykyään valtavirtaa työelämässä. Ihmiset eivät voi hallita elämäänsä. Ei ihme, että heille tulee sellainen olo, että lapsia pitäisi hallita paremmin ja voimakkaammin ja heistä pitää tehdä tietynlaisia. Ihminen tunnetusti siirtää pahat tunteensa aina heikompiinsa. Kun itseä ja omaa tilannetta ei voi muokata (puhumattakaan olosuhteista), muokataan sitä joka on taipuisampi.

Oli mitä mieltä tahansa 70-luvusta (ja vaikka myöntäisi, että silloin monilla meni huonosti, varmasti huonommin kuin nyt useimmilla), niin silloin ihmisillä sentään oli pysyvät työpaikat. Kasvatusajattelussa oli vallalla ajatus vapaudesta, siitä että lastenkin voi vain antaa olla.

Oletetaan lopuksi, että Täydellinen isä – joka kuvailee sitä, miten hän lisää ruokaöljyä lapsen puuroon jotta tälle kasvaisi oikeanlainen lihaksisto (ihanteena nuori Kike Elomaa) – on parodiaa ja että blogin tarkoitus on vain irvailla eri ilmiöille. Täydellinen isä irvailisi näin täydellisyyttä kaipaavalle kulttuurille ja kääntää peilin ikään kuin osoittamaan, millainen olisi kulttuurissa elävän miesmyytin mukainen käsitys täydellisestä isyydestä.

Toisaalta parodia aina kertoo siitä, mikä on kulttuurissa tärkeää. Parodia kertoo myös siitä, että parodioitavassa kohteessa on jotain tärkeää ja säilyttämisen arvoista.* Siksi Täydellisen isän näkemykset ovat huolestuttavia, ovat ne tosia tai eivät. Ne kertovat siitä, että kulttuurissa on jotain pahasti vialla: me haluamme tehdä lapsistamme täydellisiä, vaikka meidän pitäisi oikeasti antaa heidän vain olla rauhassa.

*Mitä tulee esimerkiksi elokuviin, niin tietyt lajityypithän tulevat muotiin, kun niistä on tehty parodia, vrt. esim. Pulp Fiction tai aiemmin Kuollut mies ei palttoota kaipaa. Sama muodin kanssa: veikkaan, että Rööperi-elokuvan myötä viikset tulevat taas suosioon, vaikka kyllähän niitä nyt jo näkee trendikundeilla.

Suomen Nuggets

Edellinen teksti oli johdatusta tähän: innostuin joskus 90-luvun lopulla, kun olin saanut käsiini Rhinon julkaiseman upean nelilevyisen boksin Nuggets (jossa siis mukana alkuperäinen Lenny Kayen toimittama Nuggets vuodelta 1974 [?]), laatimaan listaa Suomen vastaavaksi kokoelmaksi. Se on ilmestynyt ystäväni pHinnin nettisivustolla pHinnWebissä, jossa siihen on yhdistetty pHinnin ja jonkun toisenkin listoja - nythän näyttää siltä, että meistä riippumatta Tommi Uschanow on koonnut vastaavan listan ja että se peräti ilmestyisi kahden tai kolmen levyn kokoelmana. Oli miten oli, tässä alkuperäinen memoni.

Finnish Nuggets

Charlies: Taiteen kritiikistä (1969)
Suomen rajuin 60-luvun bändi teki musiikin yhteen maailman huonoimmista elokuvista, Julisteenliimaajiin. Siitä on peräisin puhemies Maota pelottomasti siteeraava ralli Taiteen kritiikistä: studiossa sanat kuulemma luettiin suoraan Maon punaisesta kirjasta. Rokkibiisinä Taiteen kritiikistä on kuitenkin esimerkillisen tarttuva - kappale oikeastaan esittelee Charliesin parhaimmillaan.

Pekka Streng: Pieni perhonen (1972)
Nuorena kuollut ja kulttimaineeseen noussut Streng mielletään proge-esiintyjäksi, mutta tsekkiläiseen lastenlauluun tehty kevyt kantrivaikutteinen pophelmi kelpaa erikoisemmankin kaman sekaan. Ainakaan tässä ei ole tyypillisen progen helmasyntejä: loputtomia kitarasooloja, käsittämättömiä sointukulkuja, korkealta valittavaa laulua.

Incense: Sookie Sookie (1969)
Tällaista Suomi-rock olisi voinut olla! Remun ja Albert Järvisen luotsaama bändi mättää sen verran kovaa punksoulia, että voitaisiin olla jossain Los Angelesissa tai Chicagossa vuonna 1966. Levyttä jääneen bändin biisi löytyy Jee jee jee -levyltä.

Magyar: Saastepilkku (1970)
Progeahan tämä kai on, mutta menköön nyt: raju komppi, hyvä riffi ja torvifillit tekevät kappaleesta rokkaavamman kuin mitä suomalainen rock tuohon aikaan muutoin oli. Varkautelainen Magyar horjutti vähän aikaa Suomi-rockin Helsinki-keskeisyyttä, mutta vain vähän aikaa ja yhtye tekikin vain yhden LP:n.

Ferris: Black Friday (1971)
Dave Lindholmin vanha bändi pistelee lyhyessä (1:37) biisissä rockia poikki ja pinoon: Black Friday on jopa omituinen eikä mitään porvarillista kolmen soinnun bluesia, josta Lindholmin bändit on sittemmin opittu tuntemaan.

Hurriganes: My Only One (1975)
Suomalaisen rockin ainoa täysiverinen klassikkobändi ei enää oikein kuuluisi tähän kokoelmaan, mutta kappalevalinnan takia se on enemmän kuin suositeltavaa: My Only One on Jim and the Beatmakersien vanha hitti. Kaksi vuosikymmentä suomalaista rockia kohtaa toisensa ja tuloksena on helmi. Cisse Häkkinen laulaa yllättävän kauniisti.

Porkkanas Unlimited: Come On (Let the Good Times Roll) (1969)
Bändi ei levyttänyt: mikä harmi! Tämähän on Suomen MC5 - pitelemätöntä punkmeininkiä, jossa kitaraa revitellään niin kuin huomisella ei olisi mitään väliä. Haukiputaalainen bändi voitti popin Suomen mestaruuden Vaasan Kesän yhteydessä 1969. Radiotallenne löytyy levyltä Jee jee jee.

Jim Pembroke & the Beatmakers: I Ain't Got You (1965)
Tyylikästä, joskin hiukan haurasta rhythm & bluesia soittavasta bändistä tuli sittemmin Jormas, mutta se on jo toinen tarina. I Ain't Got You on lyhyt ja iskevä ralli, joka ei häpeä ollenkaan samanaikuisten englantilaisten viritelmien seurassa. Viimeinen iskevyys tuntuu kuitenkin uupuvan. Tv-tallenne löytyy edellisen tapaan Jee jee jee -levyltä.

Jussi & Eero: Mosse (196?)
Teinirockabillya? Lapsigaragea? Mitä hyvänsä tämä esitys onkin, niin taatusti se on suomalainen jytän historiaa: Renegadesien kulttiklassikko Cadillacin melkein sisäistynytkin versio, jossa laulaja - kumpi pojista se on? - kuiskaa sanat kähisten niin seksikkäästi kuin teini-ikäinen suomalainen 60-luvun poika vain voi.

Sparta: On mulla kitara (?) (1975?)
Erittäin huonosti soittava esipunkbändi, jossa kitarat särisevät ja surisevat ja rummut kolisevat ja laulu (asialla Suomen virallinen astrologi Markku Manninen!) on huonosti artikuloitua käninää, mutta meno on kova. Pienellä tuottamisella ja harjoittelulla tästä olisi tullut Suomen ensimmäinen punkyhtye. [Tämä on taatusti harvinaisin nauhoite tässä porukassa: tunnen mainitun Markku Mannisen pikkuveljen ja hän tätä joskus minulle nauhoitti. Ei ehkä ylittäisi julkaisukynnystä sittenkään.]

Suomen Talvisota 1939-1940: Kasvoton kuolema (1968)
Yksi kaikkien aikojen parhaista suomalaisista rockbiiseistä, joka ylittää reippaasti bändin 50- ja 60-luvuista lähtevät vaikutteet, melodiat ja kappalerakenteet (tässä raju genevincentmäinen stop-break -rakenne). Jarkko Laineen sanoitus menee tavanomaisen psykedeelisyyden yli ja ohitse: tässä on tavoitettu kokonaisen sukupolven populaarikulttuuriset ja poliittiset kiintopisteet ja annettu niille pistämätön surrealistinen hahmotus.

Muksut: Kun silmä sumenee (1967)
Pentti Saarikoskea ja muita moderneja suomalaisia runoilijoita esittänyt lauluorkesteri rokkaavimmillaan ja psykedeelisimmillään: kitara- ja rumpubreikit antavat biisille ylimääräistä potkua ja Anselm Hollon sanoitus tavoittaa sfäärejä, joita perinteinen runosanoitus ei välttämättä saavuttaisi. "Silloin miehen nenä kattoon yltää eikä maailma tunnu enää miltään."

Keskeneräinen rock-teksti

Olen rockin suuri ystävä, varsinkin kovaäänisen rockin (MC5, Stooges, Black Keys, Sonics), mutta en ole juuri koskaan kirjoittanut rock-musiikista. En tiedä miksi. Tässä yritelmän alkua - en enää muista, mihin tämän oli tarkoitus tulla. (On kyllä mahdollista, että tästä tuli jonkin sortin artikkeli Turun Ylioppilaslehteen 90-luvun lopulla.)

nuggets ja rock

Rock on 2000-luvun lähestyessä alkanut enenevässä määrin läpäistä koko yhteiskuntaa. Siitä on tullut sen keski-ikäistyessä hyvinkin tavallista, keskinkertaista ja keskiluokkaista kulttuuria. Sen kapinallisuusarvo on nykyisellään hyvin vaatimaton - joku Marilyn Manson kertoo vain siitä, kuinka puritaarinen ja epäseksuaalinen kulttuuri Yhdysvalloissa yhä vallitsee. Missään muualla Manson ei herätä minkäänlaisia intohimoja.

Rock on kuitenkin samalla koko ajan alkanut jakaantua hyvin pieniksi alalajeiksi - vielä 80-luvulla pärjättiin pitkälti vanhalla rockabilly, pop, punk, heavy ja proge -jaottelulla. Lopullisesti asiat sekoitti 90-luku (vaikka prosessi käynnistyi jo 80-luvun lopulla), jolloin syntyivät sellaiset musiikkisuunnat kuin grunge, electronica, acid jazz, big beat, postrock, ambient ja monet muut. (Suurin osa jaotteluista on keinotekoisia eikä ainakaan termi 'postrock' sinänsä tarkoita mitään muuta kuin sitä, että bändi ei välttämättä sovi vanhoihin lokeroihin.) Vanhoja lajityyppejä kierretään uusien välissä - näin ska, 60-lukuinen stemmalaulupop, 70-luvun disko (joka on tullut takaisin jo kaksi kertaa) ja 80-luvun uuden aallon jälkeinen pop (Duran Duran) ovat käyneet levylautasillamme jo moneen otteeseen. Nyt näyttää taas kerran siltä, että trendi kulkee akustiseen ja jopa folkiin suuntaan - Gomez on tästä hyvä esimerkki. Powerpop, joka on hyvin laaja-alainen lajityyppi ja pitää sisällään kamaa 70-luvun alun purkkapopista (1910 Fruitgum Co., Ohio Express) ja punkin jälkeiseen jenkkipopiin (Greg Kihn, Plimsouls), on ilmeisesti seuraava kierrätystrendi, vaikka trendi powerpop ei ole koskaan ollutkaan.

Nykyisessä tilanteessa ei kannata enää puhua jostain rockin alalajista, vaan riittänee, kun puhuu pelkästä rockista. Sanasta on kokonaan jo pudonnut pois jonkinlaista hyvää meininkiä tarkoittava -and-roll -liite pois.

Maunu Jorva ja Veli Kajava?

Luin eilen kipeänä sohvalla maatessani kaksi lentosotanovellia Reino Helismaan päätoimittamasta ja Kanervan kirjapainon julkaisemasta lukemistosta Iskusta vuodelta 1941, kirjoittajana kummassakin Maunu Jorva. Sikäli kuin oikein muistan, nämä olivat nimimerkin ainoat esiintymiset Iskussa. Numerossa 17 ilmestyi "Lentäjän laskutaito", numerossa 19 "Amiensin hävittäjät". Jutut ovat lyhyitä eikä niissä oikein ikinä päästä vauhtiin, mutta ne ovat selvästi ammattikirjoittajan tekemiä: proosa on hyvää, toimintakuvaukset asiallisia ja lentokoneiden kuvaus vaikuttaa aika uskottavalta. Väittäisin, etteivät ole Helismaata - tämän jutuissa on usein jutustelevampi tai lyhytsanaisempi tyyli. Eivät myöskään ole Helismaan serkun Olavi Kanervan kädenjälkeä, tämä oli yksinkertaisesti huonompi kirjoittaja. Hän oli kyllä Helismaan rinnalla Iskun keskeinen kirjoittaja ja teki novelleja mm. salanimellä Osmo Kosta.

Parempi novelleista on "Amiensin hävittäjät", mutta siinä on vähän outo moraalinen lopetus.

Mutta kuka oli Maunu Jorva? Ei mitään käsitystä.

Samaan syssyyn pitää sanoa, että olen jo pitkään epäillyt, että Seikkailujen Maailmassa samantyyppisiä juttuja sodan aikaan kirjoitellut Veli Kajava oli Viljo Kajava. Asiaa on nyt vähän vaikea selvittää, kun Kajava kuoli kymmenen vuotta sitten.

Nettisivu kertoo Viljo Kajavasta:

"From 1940 to 1944 Kajava worked at the magazine Aseveli and participated in 1942 Writer's Congress in Weimar in Hitler's Germany. During the Continuation War (1941-1944) Kajava served in the army at the information department and wrote for the war anthologies SOTATALVI (1942) and LAULUN MIEKKA (1944), which supported the official, patriotic views in Finland. He also published three own books."

Eikö kävisi laatuun, että Kajava on pantu propagandamielessä kirjoittamaan patrioottisia lentojuttuja Seikkailujen Maailmaan osana työnkuvaa? Nyt pitäisi vain todistaa, että Kajava tunsi lentokoneita tai löytää jokin novelli tai runo, jossa on samanlaisia aiheita kuin SM:n novelleissa.

Tässä vielä lista Veli Kajavan lentonovelleista Seikkailujen Maailma -lehdessä:

10/1942
Veli Kajava: Pommikonelentäjät

11/1942
Veli Kajava: Rintamalentäjän kunnia

12/1942
Veli Kajava: Pahin vastustaja

1/1943
Veli Kajava: Hävittäjä N:o 12

2/1943
Veli Kajava: Kamppailu sumussa

3/1943
Veli Kajava: Mekaanikko lentäjänä

5/1943
Veli Kajava: Lentäjän maskotti

26.12.1995

Jatketaan tauon jälkeen päiväkirjaa vuosilta 1995-1996.

Hyvää tapaninpäivää. Alan kyllästyä joulunviettoon Porissa. Eilen minut raahattiin XXX:n isän luokse pitämään ikävää ja huomenna minut raahataan tekemään jotain päätöntä elokuvaa Matiaksen [pikkuveljeni, joka tuolloin oli n. 15] kanssa. Miksi minun ei anneta olla rauhassa? Tänään pitäisi kuulemma lukea kouluaineita jotain kilpailua varten. Mikään ei ole rasittavampaa kuin komentelu ja määräily.

Tavallisiin asioihin: Luin eilen illalla Doctorowin Kynämiehen loppuun. Pienoisromaani Runoilijoiden elämäkertoja oli hieno: tarkoituksettomien yksityiskohtien kertominen tarkkaan nousi lopulta luomistyön kuvaukseksi. Sitten minulla ei ollutkaan mitään luettavaa ja kyllästyin kuoliaaksi, kun en voinut aamiaispöydässä lukea muuta kuin joulua edeltäneitä Seuroja ja jotain typerää historiallista romanssia. Sitten XXX muisti, että Täältä ikuisuuteen (kohtalainen) oli katsomatta ja niin sitten katsoimme sen. Se auttoi hetkeksi, mutta sen jälkeen olikin taas tylsää. (Olenko näin riippuvainen lukemisesta ja kirjoista? Onko se pahasta?) [Kyse lienee ollut jostain syvemmästä.]

Eilen nähtiin Tohtori Zivago. Kohtalainen sekin. Kyllä minä aina katson tuollaisia hyvintehtyjä melodraamoja. Zivago oli kyllä Ikuisuutta parempi, jälkimmäisessä oli, kuten isänikin sanoi, hiukan teennäinen asetelma.

Ajatus tuli mieleeni: Estääkö päiväkirjan pitäminen ja sille uskoutuminen ajatusten vaihtoa ihmisten kanssa? Jos kerron kaiken päiväkirjalle, niin tarkoittaako se sitä, etten kerro esimerkiksi XXX:lle niitä asioita, jotka minua kulloinkin pännivät? Se on kammottava ajatus ja panee ajattelemaan, onko tässä sittenkään mitään järkeä. Vai onko minulla sellaisia ajatuksia, joita ei voi kertoa muutoin kuin päiväkirjalle? Tämähän on päiväkirjan klassinen merkitys. (Paitsi että usein mielenkiintoisemmat päiväkirjat on kirjoitettu sen roolia sen kummemmin pohtimatta. Näin syntyvät parhaat ajankuvat, koska niitä ei rasita tietoisuus siitä, mitä kirjoittaa ja miten.) Täytynee kysyä XXX:ltä: "Olenko ollut vaitonaisempi aloitettuani päiväkirjan kirjoittamisen?" Vastaus tulee olemaan jännittävä. (Tai sitten ei: jos XXX ei osaa sanoa.)

Nyt Jumalten tuhon pariin. Se on yhtä pitkä kuin päiväkirjani. [Julkaisematta jäänyt romaaniyritelmä.]

Stunttihenkilöt

Noin kuukauden sisällä ilmestyy kirjani, joka saanee nimen Elokuvan lyhyt historia. Sen tekeminen on ollut vaiheikasta - taatusti vaiheikkaampaa kuin pienipainoksinen reilu satasivuinen kirja ansaitsisi. Kun rupesin kirjoittamaan kirjaa Suomen tietokirjailijoiden apurahalla muutamia vuosia sitten, ajatukseni oli tehdä kirja, joka käsittelee kaikkea, mikä elokuvaan ylipäätään liittyy, toisin sanoen elokuvan historian lisäksi siinä puhuttaisiin myös elokuvan tekemisestä ja elokuvan kerronnasta. Aloitettuani totesin, että kirjasta tulisi kohtuuttoman laaja ja jätin sitten ajatuksen muista luvuista ja kirjoitin aiheesta, joka itselleni on tutuin eli elokuvan historiasta. Tällaisen tekstin elokuvan stunteista kuitenkin ehdin tehdä, ja siinä on minusta edelleen kiinnostavia tietoja. Tietokoneistetun elokuvantekemisen aikana se taisi kyllä olla vanhentunut jo saman tien.

Stunttihenkilöt

Elokuvissa tehdään usein vaarallisia temppuja. Varsinkin toimintaelokuvat ovat täynnä temppuja, joita näyttelijät eivät voi tehdä, koska ne ovat vaarallisia. Tällöin temput tekee useimmiten niin sanottu stunttihenkilö, joka ruumiinrakenteensa puolesta muistuttaa tähtinäyttelijää. Hän on se, joka hyppää katolta, putoaa junan päältä maahan, istuu räjähtävässä autossa.
Elokuvan alkuaikoina stunttihenkilöitä ei juurikaan käytetty. Näyttelijät saivat itse tehdä temppunsa. Hyvä esimerkki tästä on ranskalainen Georges Méliès. Hän esitti itse päähenkilöä kaikissa elokuvissaan, joissa henkilölle saattoi tapahtua aivan mitä tahansa.
Kun elokuvien pääosanesittäjät alkoivat 1910-luvun aikana saada nimeä ja heistä tuli niin sanottuja tähtiä, heitä ei voinut enää riskeerata. Ensimmäiset sijaisnäyttelijät olivat varsinaisia edelläkävijöitä, koska kukaan ei ollut aiemmin tehnyt mitään samankaltaista työtä. Elokuvastudioiden piti palkata sijaiset sirkuksesta ja akrobaattien joukosta. Mykkäkauden komedioissa ajettiin usein autoa hengenvaarallisissa olosuhteissa, mihin vaadittiin monia ajotaitoisia ihmisiä aikana, jolloin harvoilla oli auto.
Yksi tärkeimmistä elokuvissa vaadittavista tempuista on putoaminen korkealta. Elokuvan varhaisvuosina viittä metriä pidettiin hypyn rajana. Tätä rajoitti saatavilla oleva teknologia – tuon ajan patjat eivät yksinkertaisesti riittäneet pehmentämään putoamista. 1930-luvulla kehitettiin niin sanottu box rig –systeemi, jossa hypätään tyhjistä pahvilaatikoista tehdyn kasan päälle. Myöhemmin laatikot täytettiin tyhjillä autonrenkailla, mikä mahdollisti hypyt 18 metristä. Nykyään hyppyjä pehmentämään käytetään suurta ilmatyynyä, joka on täytetty lämpimällä ilmalla. Vuonna 1978 elokuvassa hypättiin jopa 71 metrin korkuinen hyppy. Amerikkalainen stunttimies Dar Robinson hyppäsi yli 300 metristä elokuvassa Highpoint – vaarojen torni (1984). Robinson oli kätkenyt housujen taskuun laskuvarjon ja leijui alas viimeiset 80 metriä. Hyppy on edelleen alansa ennätys ja Robinson kuittasi siitä 150 000 dollarin palkkion.

Kainalo:
Stunttinaiset
Vielä pitkään 1970-luvulla Hollywoodissa miehet saattoivat tehdä naisten hypyt ja muut temput. Nykyään vaaditaan, että naiset esittävät naisia.
Ensimmäinen naispuolinen stunttihenkilö oli Jean de Kay, jonka yli ajettiin autolla elokuvassa Our Mutual Girl (1915). Kerrotaan, että hän lennähti ilmaan auton iskeytyessä häneen. Tunnetuin 1930- ja 1940-lukujen klassisen Hollywoodin ajan naisstuntti oli Betty Danko, jonka kuuluisin temppu oli hypätä yhdeksästä metristä 80 senttimetriä syvään veteen. Lännenelokuvissa esiintyi Audrey Scott, ja Mary Wiggens lensi lentokoneilla ja käveli niiden siivillä. Eräässä elokuvassa hän ajoi veturia, joka törmäsi toiseen.
Nykyaikana toimivista naisstunteista tunnetuin lienee Jennie Epper, joka on esiintynyt jo 1970-luvun alussa ja oli mukana muun muassa Quentin Tarantinon elokuvassa Kill Bill. Korkeimmalta hypännyt naisstuntti on Kitty O’Neil, jonka ennätys on 54 metriä.
Naisstuntit esittävät elokuvissa usein myös lasten temput.
Tavallista kuitenkin on, että naisnäyttelijän stunt-temput tekee pienikokoinen miesnäyttelijä.

Räjähdykset

Toimintaelokuvissa on usein isoja ja näyttäviä räjäytyksiä, joissa ihmiset lentävät. Tämä tehdään monilla eri tavoilla. Suosituin on laittaa stunttihenkilö hyppäämään trampoliinilta juuri kun efektiryhmä käynnistää räjäytyksen. Stuntti voi myös astua laudalle, jonka alla on ilmatyynyjä. Niistä lähtevä ilma heittää stunttihenkilön ilmaan juuri räjähdyksen tapahtuessa. Stuntti voidaan myös nostaa ilmaan liivien avulla.
Joissain elokuvissa ei tosin panosteta stunttihenkilöiden käyttöön. Arnold Schwarzenegger –elokuvassa Raaka keikka (1986) Schwarzeneggerin esittämä entinen FBI-agentti Mark Kaminsky räjäyttää lukuisia rakennuksia, joiden edessä seisoo sotilaita. Sotilaita esittävät kuitenkin patsaat, eivätkä ihmiset, ja ne kaatuvat suoraan maahan.

Hevoset

Lännenelokuvissa nähdään usein, kun hevoset kaatuvat ja näyttelijä lentää hevosen pään ylitse maahan. Suosittu kohtaus lännenelokuvissa on ollut intiaanien hyökkäys, esimerkiksi postivaunujen kimppuun. Intiaanihyökkäyksen teki ensimmäistä kertaa John Ford mestarillisessa elokuvassaan Hyökkäys erämaassa (1939). Siinä nähdään monta kertaa, miten hevonen kaatuu ja intiaani lentää maahan. Tuohon aikaan kohtaus tehtiin vielä siten, että hevonen kompastuu naruun. Nykyään julma tapa on kielletty ja hevoset on koulutettu kaatumaan.
Tunnetuin lännenelokuvien stunttimies oli Yakima Canutt, jonka kehittämiä keinoja stunttien tekemiseen käytetään vieläkin. Tällainen on esimerkiksi L-kirjaimen muotoinen (stirrup), josta näyttelijän jalka irtoaa helposti. Canutt teki itsekin useita uskaliaita temppuja: hän saattoi esimerkiksi kavuta laukkaavan hevosen selästä postivaunuihin. Myöhemmin Canutt ohjasi useita vaativia kohtauksia stunttihenkilöitä käyttävissä elokuvissa. Esimerkiksi kuuluisa kilpa-ajokohtaus antiikin Roomaan sijoittuvassa Ben Hur –elokuvassa (1959) on Canuttin ohjaama. Tällaista ohjaajaa, joka tekee erityiskohtauksia, sanotaan second unit directoriksi.

Autot

Hevoset on nykyelokuvissa korvattu autoilla. Niillä voi tehdä näyttävämpiä temppuja kuin hevosilla, ja elokuvissa on nähty paljon autoja, jotka ajavat kyljellään kahdella pyörällä, jotka törmäävät toisiin autoihin, jotka putoavat katolleen toisen auton päälle ja jotka hyppäävät muiden autojen ylitse. Auto on myös ajettu suunnattoman muinaishirviön suuhun elokuvassa Godzilla (1998).
Ensimmäinen autoja hyppyyttänyt stunttihenkilö oli amerikkalainen Thomas Chatterton, joka elokuvassa The Secret of the Submarine (1916) ylitti autolla yli kymmenen metrin levyisen rotkon. Vuonna 1981 Gary Davis teki edelleen voimassaolevan ennätyksen hyppäämällä autolla yli 47 metriä elokuvassa Konna ja koukku jyrää taas.
Autoja hyppyyttävät stuntit on varustettu lukuisilla pehmusteilla, mutta lisäksi heillä on päällään tulenkestävät vaatteet, kypärä ja niskavahvikkeet. Ajaja käyttää kilpa-ajajan turvavyötä, jonka saa hetkessä auki. Kaikesta turhasta riisutun auton sisälle on asennettu erityinen tuki, jotta katto ei romahda sisään. Autossa on lisäksi vain sen verran bensiiniä, että sillä voi ajaa temppuun vaadittavan matkan.
Jos käsikirjoitus vaatii elokuvan ajamista laiturilta veteen, tulenkestävät vaatteet on korvattu uimapuvulla ja kypärän tilalla on happilaitteet. Ajaja rikkoo auton ikkunan pienellä vasaralla, joka on kiinnitetty hänen ranteeseensa.

Töitä arkkunikkarille

Pari kuukautta sitten ilmestyi toimittamanani Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan lännentarinoiden valikoima nimellä Töitä arkkunikkarille. Kirja kuuluu Turbatorin m-sarjaan, jossa julkaistaan lehdissä ja kokoelmissa ja nettilehdissä ilmestyneitä novelleja uusintoina. Skiftesvikin novellit ovat 1980-luvun alusta, Karpelan 1950-1960-lukujen vaihteesta, yksi on 2000-luvulta. Tässä kirjan arvio Kirjavinkeistä.

Harpataan joulupäivään

Vuosien 1994-1995 päiväkirja jatkuu.

25.12.

Joulu on melkein jo ohitse. Enimmät ruoat on syöty ja lahjat jaettu. Sain kirjoja, bodyn (joka on minun makuuni liian löysä) [siis alusasun], villasukat (joulu on siis perinteinen), rahaa (isältäni!), The Demars -kasetin (minäkin soitan mukana, urkuja, mutta tätä kasetin hihanuotit eivät mainitse), kravattihenkarin, leluja, saksankielisen lastenkirjan (en osaa lukea sitä!) ja teetä. On noloa luetella, mitä on saanut.

Söin liikaa kinkkua eilen. Kun kävelin illalla kahdentoista aikaan kotiin isäni luota, oloni oli paksu kuin syöttöporsaan. Olin tosin juonut viiniäkin aika paljon, joten osaksi olo johtui siitä. A. ilahtui suunnattomasti viinipullostamme ja minulle tulikin hiukan huono omatunto, kun se avattiin melkein pelkästään minun vuokseni. Olisi pitänyt kieltäytyä. (Mutta tuntui, että jos tuomaani pulloa ei avata, minkäänlaisia viinaksia ei tarjoilla. Irish Creamia kylläkin. Se on hyvää!)

Luin yöllä Golemin loppuun. Se on ilmeisen kabbalistinen kirja. En nimittäin ymmärtänyt siitä paljon paskaakaan. On noloa myöntää tällaista. Vielä nolompaa on myöntää, että en ymmärtänyt paljoakaan tänään lukemistani Doctorown novelleista. Minä en selvästikään ole mikään kirjallisuudentutkija.

Eilen suljin kuoreen Filmihulluun menevän kirjoituksen. Se on nyt sitten saletti. Jotkin korjaukset veivät siitä poleemisuutta pois, mutta niin käynee aina. Toivottavasti se toimii silti.

Olen taas kirjoittanut Jumalten tuhoa. Sen pitäisi koko ajan olla loppumassa, mutta sitten se vain jatkuu ja jatkuu. Se on pian pienoisromaani. Mahtaako [Toni] Jerrman [Tähtivaeltajan päätoimittaja] hyväksyä sitä pituutensa vuoksi? En ole edes varma, onko siinä tarpeeksi vauhtia pitämään yllä kaikkia jo viittäkymmentä sivua.

Tajusin isäni kielenkäytöstä jotain eilen. Hän selitti jotain juttua ja sanoi lopuksi: "Ymmärrätkö?" Tajusin, että en voi vastata. Jos sanoisin "ymmärrän", tunnustaisin olevani älyllisesti isästäni riippuvainen, jos taas sanoisin, etten ymmärrä, tunnustaisin olevani älyllisesti vajavainen eli tyhmä. Epäreilua kielenkäyttöä enkä ole aina kyennyt vastustamaan sitä. Nyt voin sen tehdä: olen kyennyt nimeämään viholliseni. (Aivan kuin vihaisin isääni. Ehkä vihaan hänen voittoista järkeään ja rationaalisuuttaan.)

Nyt suihkuun. Tänään tulee Tri Zivago. Scorsesen suosikkikoosteessa oli hienoja kohtauksia, Tappajan jäljistä, Force of Evilista (mikä se on suomeksi? en muista), Byron Haskinin Lain ulkopuolella -elokuvasta ja Irving Lernerin Murder by Contractista. Ja mistä muusta? Ihana ohjelma! Itkin viimeinkin nähdessäni kohtauksen Etsijöistä, jossa John Wayne nostaa Natalie Woodin käsivarsilleen. Olen nähnyt sen ainakin kolme kertaa, mutta nyt vasta se iski minuun. On mahdotonta olla rakastamatta ja niin edelleen, kuten Godard sanoi.

Häikäilemättömät

Hesarin Timo Peltonen väitti tänään, että Joseph H. Lewisin Häikäilemättömät/The Big Combo (1955) olisi B-elokuva, minkä kuulemma huomaa siitä, että siinä ei ole tähtinäyttelijöitä. Häh? Harvassa noir-elokuvassa on yhtä vaikuttava kaarti: Brian Donlevy, Jean Wallace, Cornel Wilde, Richard Conte. Kaikki aikansa tähtiä - eivät tietenkään samassa luokassa kuin joku Marilyn tai Charlton Heston. Ehkä he ovat vähäisempiä näyttelijöitä, koska arvostelija ei heitä muista?

Lisäksi elokuvan kesto on puolitoista tuntia - oikean B-elokuvanhan, siis sellaisen joka esitetään ennen illan varsinaista "pitkää" elokuvaa, kesto on jossain 55 ja 75 minuutin välillä. Lisäksi Häikäilemättömät on todella laadukkaasti kuvattu. Se ei siis ole B-elokuva, niin kuin ei ole myöskään saman ohjaajan Rikosten pyörteissä/Gun Crazy (1949). Gun Crazy näyttää halvemmalta elokuvalta, mitä se varmasti olikin, mutta The Big Combo on hiottu ja laadukas tuotanto, eikä mikään B-pätkä.

Itsehäpäisyn alkeet

Jos haluaa nähdä (ja kuulla!), miten esiinnyin toukokuussa akustisen lelukitaran kanssa, katsoo tämän. Selitykset mukana, mutta englanniksi.

Asentojen toinen arvio

Irja Lähteenmäki arvioi Asentoja-kirjan Kirjavinkeissä. Sitaatti: "Kokoelma kaikkinensa on osittain suorastaan hihityttävän hauska, nauroin välillä ääneen." Näin itsekin ajattelin. Kirjoitettu pornografia on usein hauskempaa kuin muut pornografian lajit.

Ahti Karjalaisen novelli

Minulla on ollut vuosia kirja, jossa on entisen ulkoministerin ja Neuvostoliiton presidenttisuosikin Ahti Karjalaisen novelli. "Hän uskoi -" on alun perin ilmestynyt Nuori Voima -lehdessä vuonna 1939 ja se päätyi myös Nuoren Voiman Liiton juhlakirjaan Tulen ja veden kasvot, joka on ilmestynyt joskus 1980-luvun alussa (kirjassa ei ole painovuotta eikä vuotta ole merkitty edes esipuheen loppuun).

Ohessa novelli skannattuna. Kirjoittaja on ollut vuonna 1939 16-vuotias!

Tässä piilee henkilökohtainenkin vitsi. Kun aloin vuonna 2002 tehdä omakustanteista Pulp-fanzinea, lupasin jossain numerossa, että lehdessä käsitellään myöhemmin "Suomen tunnetuimman pulp-senttarin", Urho Kaleva Kekkosen novelleja. (Niitähän on, ja niitä löytyy Ari Uinon toimittamana kirjasta, jonka nimi on, hm, ehkä Nuori Urho. Joukossa on muun muassa yksi scifi-tarina.) Kun sitten täytin 30, Elina toimitti minulle pienen juhlakirjan, johon Kataiston Vesa teki sarjakuvan, jossa hän muunsi Rip Kirbyn kaljuksi. Ruudussa Kirby sanoo palvelijalleen: "Kipaiskaapa hakemassa kioskilta uusi Pulp, siinä on artikkeli Paavo Lipposen novelleista." Kyllä niitäkin vielä löytyy! (Annan pääni pantiksi, että Lipponen on johonkin osakunta- tai ainejärjestölehteen tai edes koulun lehteen kirjoittanut novelleja. Tai ainakin runoja.)

Kirjan kansi

Ja vielä lopuksi kansi kirjaan, jossa Karjalaisen novelli ilmestyi. Taiteilija on Johanna Jokipaltio. Kustantaja on Ikaros-kirjat, painovuotta ei tosiaan mainita. Se on ilmeisesti 1981, vaikka Nuori Voima -lehti oli alkanut ilmestyä jo aiemmin kuin 1921, joka on Liiton perustamisvuosi.

Kaarlo Uskelan Pillastunut runohepo

Turun kirjamessujen aikaan lokakuussa Savukeitaalta ilmestyi pieni runokirja, Kaarlo Uskelan Pillastunut runohepo, johon olin kirjoittanut esipuheen (jotka oli kirjaa toimitettaessa vaihdettu jälkisanoiksi). En ollut mikään Uskela-tuntija, mutta löysin, lähinnä Raoul Palmgrenin Joukkosydän-kirjasta, riittävästi materiaalia Uskelasta, jotta saatoin tekstin kirjoittaa. Lisäksi tiesin, että eräällä ystävälläni, jolla on mittava runokirjojen kokoelma, on Uskelan alkuperäinen kirja, jota lainasin. Nyt kun olen puhunut kirjasta muutamaan otteeseen julkisissa tilaisuuksissa (lähinnä Helsingin kirjamessuilla, jossa ainakin kaksi eri ihmistä meni ostamaan kirjan saman tien), niin olen joutunut toteamaan, että esipuheeni/jälkisanani ovat aivan riittämättömät.

Hallussani olevassa kirjassa nimittäin on historiallisesti erittäin merkittävä merkintä, joka ansaitsee tulla ikuistetuksi (sikäli kuin blogimerkintää voi pitää ikuisena). Kysyin ystävältäni, mistä hän oli saanut kirjan. Hetken muisteltuaan hän sanoi saaneensa sen eräältä kirjakauppiaalta, joka asuu pohjois-Satakunnassa rannikolla, lähellä Merikarviaa. Kirjan tiet katkennevat siihen. Kustantaja Ville Hytöselle oli turkulainen entinen divarinpitäjä väittänyt, että alkuperäisestä Uskelan kirjasta saisi tuhat euroa. Tuskin kuitenkaan, mutta harvinainen se on - vuonna 1933 nimittäin määrättiin, että kirjan myymättä jäänyt painos tuhotaan. Todennäköisesti tuhottiin myös kirjoja, jotka oli ehditty jo myydä. Kustantaja Ville Hytönen itse hankki kirjan Yhdysvalloista nettidivarista - ilmeisesti valkoista sortovaltaa paenneet siirtolaiset ovat vieneet sitä sinne. (Kirjaa myytiin kuulemma hyllyntäytteeksi jollain nimellisellä hinnalla.)

Hallussani oleva kappale on mahdollisesti se, jonka takia painos tuhottiin. Kahden runon oheen on kirjoitettu lyijykynällä merkintöjä. Runon "Sorrettujen marssi" jälkeen on kirjoitettu:

15 p. tammikuuta 1933 ylläoleva runo lausuttiin Toholammin Ylipään työväentalolla. Nykyisenä lapulaisvallan [sic] aikana runo katsottiin kommunistiseksi kiihoitukseksi ja kihlakunnanoikeus sen perusteella lakkautti edellämainitun sos.dem. työväenyhdistyksen. Runon lausujia tullaan syyttämään valtiopetoksen valmistelusta.
Teuva 26/4 33" [lisäksi on signeeraus, josta en saa selvää]

Upea runo "Ruumishuoneessa" taas on varustettu seuraavalla lyhyellä merkinnällä:

Valtiopetoksellinenko!!??
Katso sivu 31. Sama asia

Kirjan omistaja on merkinnyt nimensä kirjaan: Toivo Saarinen. Hän on saanut kirjan ilmeisesti joululahjaksi (!), koska nimen oheen on merkitty päiväys 24.12.1921 (jona vuonna kirja siis ilmestyi). Jos Toivo Saarisella on jälkeläisiä ja he tähän tekstiin joskus törmäävät, olisin kiitollinen jostain tiedonmurusta. Mitä hänelle tapahtui vuonna 1933? Millainen rangaistus häntä kohtasi?

Pillastunut runohepo on saanut hyvän ja kiinnostuneen vastaanoton ja saattaa poikia lisää kirjoja. Ystäväni Tapani Bagge nimittäin hankki nettidivarista Uskelan novellikokoelman Vainovuosilta, joka oli kirjailijan viimeinen kirja ja ilmestyi postuumisti vuonna 1923 Ville Harisen kustantamana (Harinen lienee ollut Uskelan ystävä, koska mitään muuta hänen julkaisemaansa ei Kansalliskirjaston tietokannoista löytynyt). Hän innostui siitä ja lainasi kirjan minulle. Olen nyt puhunut Turbatorin Harri Kumpulaisen kanssa, että Uskelalta voisi koota novellivalikoiman julkaistavaksi Turbatorin m-sarjassa. Kirja saattaa ilmestyä jo ensi vuonna.

Selasin läpi Turun yliopiston kirjastossa myös Uskelan muuta kirjamuotoista tuotantoa. Tein huomion, että Uskela on ollut eräänlainen oman aikansa Veikko Ennala: rääväsuinen lehtimies ja pilkkaaja, joka on usein kuvannut omaa perhe-elämäänsä tai muita niin sanottuja taviksia ja näiden tyhmyyttä. Eräs vitsi alkoi naurattaa ääneen lukusalin hiljaisuudessa (jossa tosin ekavuotiset opiskelijateinit ravasivat eestaas ja järjestelivät ihmissuhteitaan). Uskela toteaa eräässä esitelmässään, että Jumala-isään uskominen on ihan järkevää, koska kaikilla on kuitenkin isä, mutta vain harvat ovat tätä koskaan nähneet.

Uskelan omakustanteinen pamfletti Yhteiskunnan varkaat vuodelta 1908 saattaisi sekin ansaita uuden tulemisensa, varsinkin kun siinä näkyvät hyvin Uskelan suomalaiselle työväenliikkeelle harvinaiset anarkistiset periaatteet. Ei siitä olisi apua nykyisen taantuman käsittelyyn, mutta historiallisesti se on erittäin kiinnostava.

Pakko muuten vielä tuoda julki ihailuni Raoul Palmgrenia kohtaan. Hän ei ole Joukkosydän-teosta tehdessään tyytynyt lukemaan läpi Uskelan julkaistut kirjat, vaan hän on myös käynyt läpi Uskelan lehtitekstejä - niistä on Joukkosydämessä ainakin yksi herkullinen sitaatti (jonka poimin myös Pillastuneen runohevon jälkisanoihin). Palmgrenin tutkijan eetos saa meidät muut painamaan päämme häpeästä - no, itseni ainakin.

Sen verran vielä, että Pillastuneen runohevon anarkistisen kannen on tehnyt Ola Fogelberg eli Fogeli, Pekka Puupään luoja.

Asentojen arvio

Löysin guuglatessani blogiarvion Asennoista, porno- ja erotiikka-antologiasta, jonka toimitin ja joka ilmestyi maaliskuussa. Kirja on huomattavasti olennaisempi kuin esimerkiksi Miehen rakkaus, joka ilmestyi pari viikkoa sitten (ja josta saatan kirjoittaa täällä enemmänkin). Siksi esitänkin vetoomuksen, koska tiedän, että pienen kustantamon kirjaa ei ole myyty läheskään niin paljon kuin olisi pitänyt: nyt kaikki hankkimaan Asentoja! Todennäköisesti halvimmalla sitä saa Zum Teufelista.

Kauhu! kauhu!

Kansa ja eliitti ovat kummatkin närkästyneet Helsingissä tehtävistä koululaisten työpajoista, joilla lapset ovat runnelleet vanhoja pehmoleluja ja liittäneet raiskattuihin ja silvottuihin leluihin absurdeja, aikuisten luomasta maailmasta napattuja tarinoita. Ne kuulostivat Helsingin Sanomien äskettäisessä jutussa Quentin Tarantinon elokuvalta - tai ainakin joltain hänen tuottamaltaan.

Närkästynyt on näemmä myös Leena Krohn, joka oli todennut, että tässä lapsia opetetaan psykopatiaan. Hän oli ehdottanut, että kurssitetuille lapsille pitäisi opettaa lelujen korjaamisen taito. Helsingin Sanomien mielipidesivulle oli nostettu myös jonkun kirjoitus, jossa kirjoittaja kysyi, eikö Jokelan ja Kauhajoen tapahtumista ole opettu yhtään mitään. En usko, että Pekka-Eric Auvinen ja Matti Juhani Saari olisivat viihtyneet näillä kursseilla. Jos he olisivat, ehkä kaikki olisi mennyt toisin ja he olisivat saaneet purkaa aggressionsa jotenkin toisin, vähemmän vahingollisella tavalla.

Totuus nimittäin on, että lapset joka tapauksessa tekevät pahoja omille pehmoleluilleen. Kaikki ovat nähneet barbeja, joilta on revitty raajoja irti tai piirretty hakaristi naamaan. Jossain vaiheessa aikuistuva lapsi haluaa hävittää lapsuutensa maailman ja kun käsillä ei ole järkevämpääkään tapaa, hän tuhoaa lelun, joka muistuttaa häntä riippuvuussuhteesta vanhempiinsa. Kurssilla lapset selvästi tuhosivat myös meidän aikuisten luoman maailman, joka on käsittämätön ja pelottava. Voisi kai sanoa, vaikka se kuulostaa pateettiselta, että tuhotut pehmolelut ovat peili, jota lapset pitivät kasvojemme edessä.

Puhun kyllä myös sellaisen ihmisen suulla, joka on kerännyt vaimonsa kanssa noin kahdenkymmenen vanhan pehmolelun kokoelman. Meillä on hassuja 70-luvun vakosamettisia nalleja ja muita eläimiä, oranssi pitkäkarvainen pikkukoira ja kukallinen norsu. En antaisi niitä missään nimessä leikeltäväksi. Osa vanhoista pehmoleluista kuitenkin huutaa tulla tuhottavaksi - mietin esimerkiksi 80- ja 90-luvuilla suosittuja järkyttävän monivärisiä ja skitsofreenisen näköisiä jäniksiä, hiiriä ja koiria. Ne ovat vain ja ainoastaan pelottavia, kuin jonkin huumehoureisen sirkusklovnin luomuksia. Kuvien perusteella taidekurssilla tuhottiin juuri näitä.

22.12.1995

Jäänyt kirjoittamatta parin päivän ajan. Onko ihmekään, kun ei ole mitään kirjoitettavaa? Jouluna ei tapahdu mitään.

XXX saa Raamatun lisäksi Jeff Smithin Luupäät (amerikkalainen Muumi). Sami ja Tero aatamin [Aatamin puvussa -artikkelikokoelman], Matias ja Essi musiikkia, Aki Drag ja Frank menopäällä omalla videolla [isoveljeni vanha koulutyönä tehty elokuva, jonka etsin käsiini ja siirrätin videolle]. Matti ja Airi kotiviiniä. En ole pitkään aikaan hankkinut näin paljon joululahjoja. Taidan olla jotenkin huono ihminen. Mitä ei kyllä huomaa saatujen lahjojen määrässä - viime vuonnakin aivan tolkuttomasti.

Tänään katselin John Fordin Apassilinnakkeen televisiosta. Se oli hyvä elokuva, joskin ristiriitainen: John Waynen sanansa pitävä hahmo oli selvästi elokuvan moraalinen ranka ja Henry Fondan everstiluutnanti paheksuttava militarismissaan ja intiaanivihassaan, silti sotaanlähtökohtaukset olivat mukaansatempaavia ja selvästi hyväksyvässä valossa esitettyjä.

Katselimme XXX:n kanssa myös Woody Allenin Annie Hallin, joka sekin oli hyvä elokuva. Petteri, jonka onnistuin tänä aamuna tapaamaan (oli krapulassa ja valitteli, että vatsa oli sekaisin), epäili, että Allenin elämä on ihan sekaisin, sanoin, että kyse on henkilöhahmoista, vaikka hyvinkin voi olla, että elokuvissa olevat henkilöt kuvaavat Allenia itseään, mutta yritin selittää, että selvää vastaavuussuhdetta ei voi tehdä.

Mitähän vielä? Äiti katsoo televisiota vierestä (tulee juttua broilereista), maha on (joulumässäilystä?) kipeä, pitäisi lähteä ulos, mutta ei ilkeä, Samin tapaan huomenna. Siinä kaikki. Ai niin, luin Montalbanin Pepe Carvalhon seikkailuja (nopeasti luettavaa, syötiin liikaa) ja aloitin Meyrinkia. Siinä sitä. Enemmän pitäisi lukea. Tulee melkein huono omatunto. [Miten niin pitäisi lukea enemmän? Enhän minä tämän perusteella tee muuta kuin lue kirjoja?]

Hyvää joulua.

Tyylikäsitteen muodostumisesta Veli-lehden valossa

Veli-lehti äänestytti viime numeroon Suomen tyylikkäimmän miehen. Tulos poikkesi jossain määrin aiemmista: Jorma Uotista ei mainittu missään (vaikka minusta hän kuuluisi kyllä ainakin top 20:een: hän on rohkea ja johdonmukainen). Suomen tyylikkäin mies Veli-lehden lukijoiden mukaan on André Wickström. Muita mainittuja olivat Jani Toivola, Alexander Stubb, pokeriammattilainen Ilari Sahamies, Jari Litmanen, muotisuunnittelija Daniel Palillo ja muita, joita en saa päähäni (kirjoitan tätä niin ettei minulla ole lehteä käsillä).

Jokin jäi mietityttämään äänestyksessä ja sen tuloksissa. Ovatko nämä todellakin tyylikkäimmät Suomesta löytyvät miehet? Mitä joukossa tekee esimerkiksi juuri Palillo, joka näyttää kuvassa pultsarilta? (Vaikutelma lienee kylläkin harkittu.) Tai Stubb, joka on kyllä edustavan näköinen - mutta onko se tyyliä? Minulla ei ole mitään André Wickströmiä vastaan - päinvastoin, hän on hauskan näköinen (siis nimenomaan hauskan sanan nimenomaisessa merkityksessä, ja uskon sen olevan harkittua). Mutta onko hän Suomen tyylikkäin?

Mielessä käy väkisinkin, että Veli-lehden äänestyksessä ovat menneet käsitteet osittain sekaisin. Tulosten perusteella tyyli on sitä, että näyttää hyvältä. Se on luksusta ja halua tai jopa taitoa näyttää se, tai sitten se on silkkaa tunnettuutta. Olisiko joku äänestänyt Palilloa, jos tämä ei olisi muotisuunnittelija? Tai Stubbia, jos hän ei olisi ilmiömäisen nopeasti pinnalle noussut ulkoministeri? Olisiko Ilari Sahamies tyylikäs, jos hän ei olisi ansainnut suurta määrtä rahaa pokerilla ja voisi ostaa juuri niin laadukkaita vaatteita kuin hän ostaa?

Entäpä André Wickström? Häntä kehutaan aina, sinänsä oikeutetusti, kapean mustan puvun ja kapean mustan kravatin käytöstä, mutta jos hän todella on Suomen tyylikkäin (siis: kaikkein tyylikkäin suomalainen mies), kai hänen pitäisi pukeutua aina niihin? Vai onko kyse roolista, jonka osaset voidaan vaihtaa heti kun ne vanhentuvat? Näin hänet kerran junassa yllään farkut ja huppari. Mikäs siinä. Saahan sitä olla joskus rentona. Mutta voiko Suomen tyylikkäin mies tehdä niin?

(Paradoksaalisesti on niin, että jos joku yhdistetään yksinomaan tiettyyn vaateparteen, hänen on helpompi luopua siitä kuin jonkun muun. En tiedä, mistä tämä johtuu. Yleensä muutokset johtuvat ikääntymisestä. Joskus myös muodista.)

Mutta jos oletetaan, että tyylitietoisuus on johdonmukaisuutta, niin muutoksia ei tapahdu eikä muodista välitetä tuon taivaallista. Näin ainakin väittää Quentin Crisp, tunnettu englantilainen homo ja dandy. Joka on lukenut Crispin Tyylikirjan, voi hyvin kyseenalaistaa Veli-lehden äänestystulokset. Jos Crispiä on uskominen, tyylikäs suomalainen olisi vaikkapa Andy McCoy, joka on näyttänyt samalta viimeiset 30 vuotta. Se on johdonmukaisuutta. McCoyta ei näe yhtäkkiä aamumetrossa pukeutuneena kivaan villapaitaan ja laadukkaisiin farkkuihin. Sama pätee esimerkiksi Jorma Uotiseen - vaikka hän vaihtelee asukokonaisuuksia usein, hän on silti aina samannäköinen. Velin äänestystuloksista hyväksyn mutinoitta Jani Toivolan, joka ei myöskään velttoile, vaan aina todella pukeutuu. (Ja missä oli Antti Nylén, yksi harvoista tuntemistani ihmisistä, jolla oma aate määrää sen, miltä näyttää? Tuntemani perusteella Antti on myös aina samannäköinen.)

Mitä tulee Wickströmiin, niin hänen tunnusmerkkinsä - kapea puku ja kapea kravatti - olisi naurettu ulos 90-luvulla. Jos hän nyt pukeutuisi 90-luvun pukuun, hän näyttäisi huonolta poliitikolta. 80-luvun puku vaikuttaisi liialta trendihakuisuudelta, 70-luvun puku näyttäisi naurettavalta pelleilyltä. Mutta mitä Wickström tekee kun muoti lakkaa suosimasta kapeita pukuja? Mitä tekisi todellinen tyyliniekka? En itse asiassa tiedä. [Tai tiedänpä. Jatkaisi kapeiden pukujen käyttämistä.]

Nyt tämä kuulostaa siltä kuin suhtautuisin asiaan kuolemanvakavasti - en suhtaudu eikä ollut tarkoitukseni kuulostaa näinkään vakavalta. Minusta on hauskaa, että muotiin ja pukeutumiseen suhtaudutaan nykyään rennosti ja huumorilla. Mutta siinä, että joku äänestetään Suomen tyylikkäimmäksi, astutaan jo vähän ulos huumorista.

Tämä kuulostaa varmasti myös siltä, että pitäisin itseäni hirveän tyylikkäänä. En pidä. Minä velttoilen. Vien lapsen usein tarhaan mitättömissä farkuissa, tavanomaisessa pusakassa ja lenkkareissa. En ole missään nimessä johdonmukainen Crispin edellyttämällä tavalla, vaan minullakin lienee pari kolme tyyliä, joita vaihtelen, joskus jopa satunnaisesti, ilman että sitä edellyttää mikään muu kuin säätila.

Muutoksia blogeissa

Olen pitänyt tätä Julkaisemattomia-blogia vain hätäapublogina, johon olen postittanut kaikenlaista hassua, mitä on löytynyt koneelta tai levykkeiltä, mutta nyt teen siitä selkeästi kakkosblogini ja nostan sen englanninkieliseksi perustetun, mutta käytännössä kaksikielisenä - ja sekavana - eläneen Pulpetin rinnalle. Pulpetista on siis tarkoitus tulla selkeämmin dekkari- ja pulp- ja muu genrekirjallisuus- ja -elokuvablogi (huh, olihan monta väliviivaa!) ja Julkaisemattomista tulee se blogi, johon postitan suomeksi, kun haluan kommentoida jotain tärkeää tai vähemmänkin tärkeää asiaa. Samalla jatkan ainakin satunnaisesti alkuperäisen idean mukaan julkaisemattomien tai vaikeasti saatavilla olevien tekstien postittamista - ne vain alkavat loppua, kun olen kohta käynyt kaikki arkistojeni levykkeet lävitse. Päiväkirjaa vuosilta 1995-1996 on kyllä vielä jäljellä, varmasti kyllästymiseen saakka.

Jos siis olet joskus tilannut tai merkannut suosikkeihisi vain Pulpetin ja haluat lukea enemmänkin nerokkaita luonnehdintojani maailman tilasta (hah!), niin vaihda tähän. Jos taas olet vain Julkaisemattomien lukija, älä tee muutoksia.

Julkaisemattomia pysyy todennäköisesti melko vähäkuvaisena blogina, joten jos sinua kiinnostavat esimerkiksi vanhat suomalaiset kansikuvat, niin lue Pulpettia - postitan ne tästä lähinkin sinne. Kansikuvataide on kansainvälistä, mutta sanat ovat paikalliset - tai jotain muuta tekosyvällistä.