Suvivirrestä ja pakottavista traditioista

Diego Velázquez: Ristiinnaulittu Kristus

Viemme kissamme ulos yhdestä kolmeen kertaan päivässä. Se on sen päivien suurinta huvia nukkumisen ja syömisen ohella. Ei sillä taida oikein muuta ollakaan. Kissa kiertää kerrostalotakapihamme aina samalla tavalla, ensiksi vähän kieritään maassa, sitten mennään pihan oikeaa sivustaa puille, joita vähän raavitaan, sitten mennään puiden sivuitse roskalaatikolle, jossa ehkä haistellaan maata, ja sitten käydään tutkimassa, onko pihan nurkassa olevassa rottien pesässä (!) mitään. Joskus pihan nurkassa voi nähdä pikkulintuja ja oravankin. Sitten kierretään taas pihan nurkkia kiertäen takaisin kotiovelle.

Kissalle on selvästi jotain merkitystä sillä, että asiat tehdään aina samalla tavalla. Toisto luo tuttuutta, turvallisuutta.

Samaa sanovat monet ihmisetkin. Toisto luo tuttuutta, turvallisuutta. Elämä tuntuu paremmalta kun asiat toistuvat samalla tavalla, kun aina tehdään niin kuin on aina tehty. Eronneelle ihmisellekin sanotaan, että elämä tuntuu paremmalta kun on käynyt läpi parit perinteiset vuotuisjuhlat ja huomannut, että asiat sujuvat sittenkin.

Oletan, että tämä on juuri perustelu sille, että Suvivirsi, kerta toisensa jälkeen, nousee sellaisella raivolla otsikoihin. Ihmiset lähettävät vihapostia virkamiehelle, joka järkevästi pohtii, että uskonnolliset tilaisuudet asettavat ihmisiä kouluissa ja päiväkodeissa eriarvoiseen asemaan.

Olen toisen (tai mahdollisesti jopa kolmannen) polven uskonnoton. Minua ei ole edes kastettu. Kävin tosin koulun uskontotunneilla kahdeksannelle luokalle, kunnes yläasteella havahduttiin järjestämään minulle elämänkatsomustieteen opetusta. En voisi kyllin kiittää, oli kuin olisi astunut pimeydestä ja ahdistuksesta valoon. Minun ei kuitenkaan tulisi mieleeni tuputtaa omaa uskonnottomuuttani muille tai alkaa ylipäätään selittää, että uskonnottomuus on järkevämpi tapa suhtautua maailmaan. Olen jonkin aikaa miettinyt, tosin täysin niin sanotulta mutupohjalta, että uskonto – tai ylipäätään kokemus pyhästä – on jotain, mitä jotkut ihmiset eivät syystä tai toisesta vain voi kokea. Ehkä voi puhua jostain temperamenttityypistä, johon uskonnolliset ajatukset tai tunteet eivät päde. Tai sitten voi puhua persoonallisuushäiriöstä. Tunnen monia luunkovia ateisteja, jotka ovat väsyttävän johdonmukaisia jonkinlaiseen autistisuuteen asti. Vaikka toinen ei millään tajua, että rationaalisuuden pitäisi olla maailman ja ajattelun perusta, samaa asiaa jankutetaan loputtomiin. Ei ihme, että uskovaisten ja ateistien väliset keskustelut eivät johda mihinkään, paitsi sivusta seuraavien kyllästymiseen.

Mutta jotta ateismia tai uskonnottomuutta voisi sanoa persoonallisuushäiriöksi, pitäisi ensiksi määritellä uskonnollinen luonne "oikeaksi" tai "terveeksi". Sitä emme kai voi tehdä. Mutta jotain puuttuu, ainakin itseltäni. En pysty ymmärtämään, mitä uskonnolliseen tunteeseen liittyy, ja koen itseni sen suhteen vajavaiseksi. Joskus taas koen nuo toiset – uskovaiset siis – oudoiksi tai vääränlaisiksi. Miten tahansa asiaa ajattelenkin, en saa siitä mitään otetta – enkä toisaalta voi väittää, että kauheasti kiinnostaisikaan. En voi ymmärtää, mistä ihmiset puhuvat, kun he puhuvat "jumalasta". Kristinuskon Jumala tuntuu yhtä oudolta ja hyödyttömältä konstruktiolta kuin antiikin Kreikan jumalat. (Sanotaan tietysti että uskominen Jumalaan ei ole välttämättä uskonnon kovinta ydintä, että tärkeämpiä ovat juuri nämä perinteet. En taaskaan ymmärrä, mitä merkitystä niillä on, jos niiden takana ei ole suurempaa merkitystä.)

On tietysti joitain asioita, joista saan jonkinlaisen oivalluksen siitä, mitä on pyhä. Yksi niistä on Andrei Tarkovskin Peili. Olen jossain sanonut, että se on ainoita taideteoksia, joista uskonnoton voi oppia, miltä tuntuvat sellaiset asiat kuin pyhä, armo, usko jumaluuteen. Elokuvaa ei tarvitse lähestyä uskonnollisena kertomuksena, mutta sellainen se sisimmässään kuitenkin on. Sen katsominen on minulle(kin) uskonnollinen kokemus ja se tuntuu puhdistavalta. Elokuvan poistaminen maailmanpiiristä tuntuisi ahdistavalta, Suvivirttä tuskin jäisin kaipaamaan, vaikka myönnän, että siinä on melodisesti joitain kauniita kohtia.

Mutta niin kuin en tunne tarvitsevani uskontoa mihinkään, en myöskään tunne tarvitsevani asioiden toistumista sellaisenaan että tuntisin oloni turvalliseksi. Mitä ihmeen merkitystä sillä on kenellekään, että joka kevät lauletaan sama laulu? Eikö se nyt käy ajan mittaan tylsäksi? Eikö olisi hienompaa, että joka kevät laulettaisiin jokin uusi hieno laulu? En oikein tiedä, asia ei tunnu kovin kiinnostavalta tai tärkeältä. Pidän suuresti juhlista, mutta minusta on hauskaa, jos ne ovat edes pikkaisen erilaisia joka kerta. En voi sanoa edes ymmärtäväni sitä ajatusta, että jouluna pitää syödä aina samat ruoat (saati katsoa joka joulu Samu Sirkan joulutervehdys). Huomaan törmääväni tähän joka vuosi ja niin vain kinkku joka vuosi joulupöytään katetaan. Se on kuulemma hyvää. Miksei sitä sitten voisi paistaa vaikka juhannuksena? (Olen usein miettinyt, että tekisin tästä päivityksen Facebookiin ja pyytäisin ihmisiä avoimesti kertomaan, mitä he saavat siitä, että asioita tehdään vuodesta toiseen samalla tavalla ("joulu ei tule ilman Auran sinappia"), mutta en ole uskaltanut, koska olen pelännyt, että moni suuttuu luullessaan, että ivaan heitä.)

Vai onko kyse siitä, että näistä toistoista – traditioista – muodostuu kulttuuri? Eikö meillä olisi kulttuuria ilman niitä? Tuntuu oudolta ajatella, että se riippuisi näin pienistä asioista. Vai onko kyse siitä, että jatkuvasti muuttuvan nykyajan keskellä ei ole enää kuin muutama sisällöltään vaatimaton perinne, joista pidämme kiinni kuin veden varaan joutunut veneen reunasta? "Kaikki pysyvä haihtuu ilmaan", kirjoittivat Marx ja Engels Kommunistisessa manifestissa 1800-luvun puolivälissä – nykyään tuskin voi mitään enää edes sanoa pysyväksi, kaikki haihtuu ilmaan jo ennen kuin niistä voisi tulla mitään pysyvää. Onko Suvivirsi-keskustelu vain oire jostain syvemmästä puutoksesta, syvästi koettavan ja velvoittavan kulttuurin puutoksesta?

Vai onko kyse vain siitä, etten itse ymmärrä Suvivirttä ja joulukinkkua?

H. P. Lovecraftista: kommentti Sarastus-lehdelle

Huomasin, että fascistilehti Sarastus oli julkaissut pitkähkön artikkelin H. P. Lovecraftista. Tekstiin sisältyi myös arviontapainen kääntämästäni esseestä "Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa". Juttu on ihan hyvä, se kannattaa kyllä lukea, varsinkin kun siinä korostetaan lopussa, että Lovecraft pitäisi säästää kaiken maailman pelleilyiltä. Se on ihan hyvä toive, ja kun olen kokoamassa ensi vuodeksi suomalaisten kirjoittajien Cthulhu-antologiaa, niin ensimmäinen käskyni kirjoittajille oli, että en halua kirjaan vitsailevia pastisseja tai parodioita. Täytyy tietysti pitää huoli siitä, ettei kirja ole tyystin vailla huumoria.

Toisaalta voi ihan oikeutetustikin kysyä, miksi Lovecraftin tapaiseen kirjailijaan pitäisi suhtautua niin vakavasti. Eikö hän nimenomaan tällä pelleilyllä ("Cthulhu for president!" jne.) ole saanut enemmän lukijoita kuin koskaan? Tietysti jos elitismissään kiehuvat fascistit haluavat pitää Lovecraftin itsellään, niin mikäs siinä, kaipa Howard-vainaa itse sen olisi hyväksynyt.

Yksi Jarno Alanderin jutun pääpointteja on valitus siitä, että kirjoitan esipuheessa Lovecraftin rasismista ja poliittisesta reaktionäärisyydestä. Ilmeisesti näin ei saisi tehdä, koska fascistit ovat siihen kyllästyneet. On totta, että tein virhearvion kirjoittaessani esipuheeseen, että vanhan läpän mukaan Lovecraft olisi aktiivinen perussuomalainen – ei se tosiaan ole kovin vanha läppä, mutta itse olen sen  pariinkin otteeseen kuullut. Tuota kohtaa olisin tosiaan voinut miettiä tarkemmin, samaten kohtaa, jossa puhun Lovecraftin poliittisesta elitismistä. (Vaikka en kyllä näe juuri minkäänlaista ristiriitaa siinä, että olisi mukana perussuomalaisten touhuissa – Lovecraftille sopisi nuivien manifestien kirjoittaminen jonkinlaisena takapiruna – ja kannattaisi eliitin valtaa.)

Vaivaa silti ajatus, että Lovecraftin rasismista ei saisi tai kannattaisi puhua. Ihan kuin riittäisi, että toteaa, että tällainen oli ajan henki ja se siitä. Lovecraft on kuitenkin hiukan eri tapaus. Hänen koko ajattelunsa perustuu tuntemattoman pelkoon. Essee alkaa tunnetuilla sanoilla: "Ihmiskunnan vanhin ja voimakkain tunne on pelko, ja pelon vanhin ja voimakkain muoto on tuntemattoman pelko". Koko Lovecraftin järjestelmä ja ajattelu siitä, mikä ihmistä liikuttaa, perustuu tähän ajatukseen. Tuleeko joku väittämään tosissaan, että tällainen ajattelu ei ole lähtökohtaisesti rasistista?

Alanderin tekstissä on muitakin hassuja kohtia. Hänellä on hiukan vaikeuksia erottaa kirjoittajan mielipiteitä kirjoittajan esittämästä parafraasista. Esimerkiksi kohta, jossa totean, että Lovecraftia on pidetty huonona kirjoittajana, ei tosiaankaan ole oma näkemykseni, vaan mielipide, johon törmää hyvin usein. (Tässä pari linkkiä: Peter Damien, Colin Wilson, Salonin kirjoittaja Laura Miller...) On totta, että näkemys on viime aikoina haastettu – ei kai Lovecraftia muuten olisi otettu mukaan Library of America -sarjaan! Itse haluaisin nähdä Lovecraftin osana modernistista antimodernismia, jolle tuntuvat olevan tyypillisiä modernistisen kerronnan vastainen kielenkäyttö, tavanomaisen henkilöpsykologian hylkääminen sekä mytologian laaja käyttö. Näin Lovecraft asettuisi sellaisten kirjailijoiden rinnalle kuin James Joyce, Robert Musil, Bruno Schulz ja Thomas Mann. (Sivuan aihetta Kiiltomadossa julkaistussa Schulz-arviossani – siinä arvosteltu kirja muuten näkyy olevan Tähtifantasia-ehdokkaana, mistä onnittelut!) Mutta tätä ajatusta ehdin kehitellä vasta kun esseen suomennos ja siihen tehty esipuhe olivat jo ilmestyneet.

Jarno Alander huomauttaa pariin kertaan suomennoksestani ja valittelee sen laatua. Olen ihan samaa mieltä. Mieluummin olisin nähnyt kirjan jonkun muun suomentamana, mutta toisaalta tarvitsin nekin vähät rahat. No niin, vitsit sikseen. Käännös olisi tarvinnut sekä vielä yhden läpikäymisen että hyvän kustannustoimittajan. FILI:n surkealla apurahalla en olisi koskenut tekstiin enää kertaakaan, eikä kustannustoimittajaa Savukeitaalta tällä kertaa löytynyt. Ehkä käännöstyöhön ryhtyminen oli jonkinlainen opetus itselleni – Lovecraftin "ymmärrettävän rajoilla horjahtelevan" tekstin kääntäminen tuotti harmaita rintakarvoja sekä unettomia öitä. (Eniten hävettää Alanderin mainitsema "continentin" kääntäminen mantereeksi. Ehkä otamme joskus toisen, korjatun painoksen. Kannattaa siis ostaa kirjaa, jotta niin käy!)

Uusien teosten ehtymättömästä virrasta

kansi: Timo Numminen

Huomasin kirjoittaneeni apurahoja käsittelevän mielipidekirjoituksen, josta en ole enää ihan varma, onko se julkaistu jossain. Totean tekstissä, että tietokirjailijoiden apurahat ovat epätasa-arvoisesti pienempiä kuin muiden, "oikeampien" kirjailijoiden. Yleistä on, että apurahat ovat kahta tai kolmea tonnia, millä ei kovin laadukasta tai laajaa kirjaa välttämättä tehdä.

Olen kirjoittanut jutun ilmeisesti Kuukausiliitteen apurahakirjoitusten aikaan, koska siinä on tämmöinen kohta: "Inhoan kateutta, mutta on vaikea pidätellä itseään, kun lukee Helsingin Sanomista, että vajaan kymmenen vuoden aikana yhden kirjan julkaissut Arja Tiainen on saanut lähes 10 000 euroa apurahoja vuodessa, kun samana aikana olen julkaissut noin 30 teosta. Joinain vuosina en ole saanut ahkerasta hakemisesta huolimatta yhtään apurahaa."

Luvut ovat tosia, mutta silti huomasin naurahtavani. Eihän tuossa ole mitään järkeä! (Enkä ole edes laskenut tuohon mukaan kaikkea tekemääni, esimerkiksi proosaa tai pienimuotoisia omakustanteita.) En ainakaan saisi valittaa, että pienellä apurahalla ei saa kunnollista kirjaa tehtyä. Ehkä kirjani eivät olekaan kovin kummoisia.

Mutta ainakin niissä on monipuolisuutta! Tänä keväänä olen julkaissut kolme kirjaa: artikkelikokoelman, laajan antologian sekä toimitetun uudelleenjulkaisun. Niin tai oikeastaan kirjoja on neljä, sillä antologia on kaksiosainen...

Törmään koko ajan ihmettelyihin, miten tällainen on mahdollista. No, ensinnäkin artikkelikokoelma on koottu vanhoista, jo aiemmin ilmestyneistä teksteistä. Kyse on kirjasta Sotaa, sutinaa, seikkailua, jonka Avain julkaisi kömpelöhköllä alaotsikolla "Suomalaisesta kioskikirjallisuudesta". Siinä on eri yhteyksissä (pääsääntöisesti omassa Pulp-lehdessäni, mutta myös erilaisissa kirjoissa) ilmestyneistä teksteistä, joista kaikki eivät varmaankaan täytä artikkelin vaativaa määritelmää. Opuksen skaala on melko laaja ja käsittää kaikenlaista joulutarinoista vanhaan pornoon. Kirjaa on jo ihan mukavasti arvioitu esimerkiksi täällä. Mitään uutta esipuhetta ja pieniä jälkisanoja lukuun ottamatta en kirjaan tehnyt.

kansikuva: Anssi Rauhala

Toimitettu uudelleenjulkaisu taas oli legendaarisen Seppo Tuiskun Kujanjuoksu kuolemaan, joka oli aiemmin ilmestynyt vain Jerry Cottonin jatkosarjana vuonna 1978. Kirjan päähenkilö on amerikkalainen yksityisetsivä Jake Dakota, jonka piti alun perin seikkailla kokonaisessa omassa pokkarisarjassaan. Selitän tapauksen taustat esipuheessa. Kirjassa on myös neljä Tuiskun novellia eri vuosikymmeniltä sekä Tapani Baggen pieni muistelus työskentelystä Tuiskun alaisuudessa Cottonissa ja FinnWestissä. En tiedä, tavoittaako tämä(kään) kirja lukijoita kunnolla koskaan, mutta se on joka tapauksessa kiinnostava pala suomalaista kirjallisuudenhistoriaa ja ihan viihdyttävä pikku dekkari itsessäänkin.

Kolmas (vai kolmas ja neljäs?) kirja on sitten aikaisemminkin mainostamani Oikeiston/Vasemmiston vihapuhetta -kirjapari. Sitä tein laskujeni mukaan noin neljä vuotta - tai ehkä pikemminkin kolme ja puoli, sillä kirja oli valmis jo viime kesän alussa, mutta minusta riippumattomista syistä sen ilmestyminen viivästyi tähän kevääseen. Nyt se on valmiina ja kirjakaupoissa - ainakin joissain kirjakaupoissa, en ole varma, ovatko Suomalainen ja Akateeminen ottaneet tätä hyllyihinsä. Olin käsittävinäni, että kirjastotkin ovat vähän nihkeilleet opuksen suhteen. Olen avannut kirjan tekoprosessia aiemmin täällä, mutta sanottakoon tässä kuitenkin että tämäkin oli näitä projekteja, joita olen tehnyt muiden töiden ohessa. En ole siis yhtäkkiä rykäissyt sitä kasaan, vaan kyse on ollut pitkästä (ja osin raskaastakin) prosessista. (Jota olen sivumennen sanoen tehnyt kokonaan ilman apurahaa.)

Pakko todeta, että joitain omia lauseita lukiessani tuntuu kuin kirja olisi vain kertarykäisy. Oikeiston vihapuhetta -kirjan johdantoartikkeli esimerkiksi alkaa näin: "Suomen sisällissota on maan historian suurimpia, ellei suurimpia, tragedioita." Toivottavasti tällaiset nolot kohdat eivät kuitenkään estä lukijaa jatkamasta eteenpäin.

Pitikös minun sanoa jotain yleistä työtavoistani? "Missä välissä sää ehdit kaikki tekemään?" kysyi tänään Turkulaisen toimittaja. Selityksiä kai voisi olla useampia. Ensinnäkin on sellainen pää, joka kestää sen, että työpäivän aikana miettii useampaa eri projektia. En itse asiassa ehkä edes jaksaisi sellaista, että tekeillä olisi vain yksi homma. Kun joka päivä tekee kirjaa edes vähän, niin se valmistuu joskus väkisinkin. Toiseksi kirjoittaminen on ollut minulle aina helppoa. Joskus syntyy tietysti tuollaisia mokia kuin yllä siteerattu johdannon alkulause, mutta joskus tulee timangia kertaheitolla. Tavoite on luettavuus.

Kolmanneksi en usko loputtomaan briljanssin tai ihmeiden tavoitteluun tai intohimoiseen asenteeseen omaa työtä kohtaan, vaikka nykyinen työkulttuuri sellaisesta kohkaakin. Tärkeämpää on saada ajatuksia liikkeelle (sekä tietysti voita leivän päälle). Tällaisessa ammatissa on pakko olla itselleen armollinen ja hyväksyä keskinkertaisetkin tulokset, vaikka tätä ei kai pitäisi sanoa ääneen. Enkä nyt tarkoita, että tähtään keskinkertaiseen, tähtään riittävän hyvään. Tämä on joltain kustantajaltani saama neuvo, johon olen siitämisin uskonut. Luulisin, että koko ihmiskunta hyötyisi, jos kaikki uskoisivat samaan neuvoon.

Hipstereistä, Putouksesta, Monty Pythonista

copyright MTV

Myönnän avoimesti olevani hölmö, kun kirjoitan näin vanhasta asiasta. Muistaako joku, että Oskari Onninen aiheutti pienen kohun kirjoittamalla Putous-sarjan Jäbä Leissonista hiukan halveeraavaan sävyyn? Ja että asiasta jauhettiin sosiaalisessa mediassa tunti- jos ei päivätolkulla? Ja että Jäbä Leisson vastasi Onnisen kolumniin?

Myönnän avoimesti olevani myös sillä tavalla hölmö, että en ole katsonut Putousta, vaikka aion kirjoittaa siitä. Katsoin kohun ollessa kovimmillaan YouTubesta Jäbä Leissonin esittelypätkän ja päätin, että se saa riittää. Keskinkertaisen huumorin sietokykyni on aika alhainen, vaikka minun toki tiedetään satunnaisesti nauttivan erittäin huonosta komiikasta, kuten Kaarlo Kortelaisen käsittämättömästä vhs-elokuvasta Makkarakalakeittoa, sano Tympee Huttunen (1988), jossa Leo Lastumäki tekee elämänsä roolin.

No niin, harhaudun. Piti siis kirjoittamani jotain hipstereistä. Koen asian läheiseksi, koska tunnistan itsessäni jotain samaa esimerkiksi halussa erottautua ja pukeutua erikoisesti tai kuunnella bändejä, joita kukaan muu ei kuuntele (tätä kirjoittaessa olen kuunnellut ensiksi The Moonsia, sitten Shackia ja lopulta New Fast Automatic Daffodilsia, joka toki on vanha bändi). Yleensähän hipsterien erikoinen pukeutuminen tulkitaan vain laumamielisyyden osoitukseksi - sadannen Cousteau-pipon kohdatessaan sitä tietysti lakkaa pitämästä minään erottautumisen merkkinä.

Sellainen pipo on myös Jäbä Leissonilla. Se onkin yksi harvoja asioita, joita sarjassa on saatu oikein. En millään tunnista Jäbä Leissonista hipsteriä. Hahmo on ehkä enemmänkin yleisempi helsinkiläisen nousukkaan karikatyyri. (Kuten V. S. Luoma-aho oivaltavassa kirjoituksessaan toteaa: hahmo antaa ulkohelsinkiläisille mahdollisuuden todeta "jotain tuollaista siellä Helsingissä varmasti juuri on".) Jäbä Leisson on epäsiisti, hänellä on esimerkiksi niin matalat housut että persvako näkyy. Matalalanteisille housuillehan on tässä naureskeltu jo viimeiset 10-15 vuotta, vitsi alkaa olla aika kulunut. Typerä se on tässä yhteydessä siksi, että hipsteri ei käytä matalalanteisia housuja, hipsteri käyttäisi todennäköisemmin korkealanteisia housuja - niin korkealanteisia että hän näyttää vanhalta mummolta tai papalta. Hipsteri on siisti eikä sellainen homssantuu kuin Jäbä Leisson. (Tässä mielessä Salattujen elämien nyt jo pahamaineisessa hipsterijaksossa ollaan lähempänä oikeaa hipsteriä kuin Putouksessa.) Eikä hänellä ainakaan olisi sellaista lempinimeä kuin Jäbä Leisson. Putouksen hipsteri on enemmänkin rokkifestariurpo, joka on sattunut poimimaan joitain ajassa olevia vaikutteita. (Sellaiseksi pitänee laskea vaikkapa Jopo, joka on kyllä auttamattoman valtavirtainen valinta.)

Kyse on ilmeisesti enemmänkin perinteisestä herravihasta kuin mistään muusta: Helsingissä tommoset ihmiset on hölmömpiä kuin meillä täällä, täällähän me niille hyypiöille nauretaan, tulkaa mukaan. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi saada irti. Toisaalta hipsteriyteenhän juuri kohdistuu tällaista tietämätöntä ivaa. En enää muista, mistä poimin sitaatin, mutta harhaisuudessaan se on oivallinen: "Itselle tuli sama mieleen, se olisi metkaa ajaa isolohkolla bussipysäkin ohi kun 45-kiloinen ituhipsteri tärisee kotiviinikrapuloissaan ja odottaa kuljetusta 'luennolle'." Tässähän puhuja selvästi olettaa, että hipsteri on jokin syrjäytynyt raukka, joka ei suorita opintojaan kunnolla vaan keskittyy keittelemään kotiviiniä, vaikka "todellisuudessa" hipsteri olisi todennäköisesti hyvä opiskelija, joka käy lisäksi töissä ja harrastaa amerikkalaisia pienpanimo-oluita. Oletan että perushipsteri olisi paljon siistimpi ihminen kuin sitaatin esittänyt "isolohkolla" ajelija. Jäbä Leisson taas olisi sitaatin kaltainen dropout, joka on päässyt punavuorelaiseen mainostoimistoon pelkästään tyrkyttäytymällä.

Georg Simmel

Hipsteriydelle on tietysti nykyään helppo nauraa, koska se alkaa olla mainstreamia. Eivätkö fiksipyörät, pop-up -ravintolat, indiebändit (tai siltä kuulostavat), rusetit, Flow-festivaali, lähiruoka, artesaanioluet tai vaikka ne Cousteau-pipot ole ihan peruskauraa jo? Fikseillä ajelevat 12-vuotiaat pikkupojatkin. Oskari Onnisen kolumnille naureskeltiin myös siksi, että Onninen rohkeni käyttää siinä hienojen ranskalaisten ajattelijoiden (Bourdieu, Deleuze, Foucault) nimiä (plus mainitsee Carl Jungin). Bourdieun teoriat kulutusvalinnoilla erottautumisesta ja sosiaalisesta luokasta varmasti sopivat hipsteriyteen, mutta ehkä enemmän pitäisi puhua Georg Simmelin muodin teoriasta. Hipsteriyden etujoukoissa oleminen ja erottautuminen suurista massoista kulkee samalla tavalla etujoukoista (Simmelillä yläluokasta) kohti keskiluokkaa ja lopulta rahvasta niin kuin Simmelin analysoima muotikin. Jos Putouksen Jäbä Leisson olisi tehty jo neljä vuotta sitten, se olisi voinut olla vielä raikkaahkoa, mutta toisaalta ehkä nyt vasta suuri osa kansasta tunnistaa stereotypian. (Tai ainakin luulee tunnistavansa. Tai tunnistaa perinteisen stereotypian, jolle nyt on annettu uusi nimi.)

Miksi sitten pitää vaatia komiikalta, että sillä on joku vastaavuus todellisuudessa? Ei kaikelta komiikalta sellaista tarvitsekaan vaatia, mutta voi vaikka miettiä, millainen Chaplinin Diktaattori olisi, jos elokuvassa Hynkelin tai Napalonin hahmot eivät kohtaisikaan todellisuutta.

Putous- ja hipsterikeskustelussa on ollut outo sivujuonne. Monet kommentoijat ovat sanoneet, että kysehän on vain komiikasta, ei siitä tarvitse sanoa mitään vakavaa eikä sitä tarvitse tällä tavalla pohtia ja analysoida. Miten niin ei? Minkä helvetin takia ei saisi sanoa jotain vakavaa jostain niin suositusta kuin Putous? Juuri jostain niin suositusta nimenomaan pitää sanoa jotain vakavaa ja analyyttista. Monia tietysti tällainen naurattaa, mutta väitän silti että sellainen kuuluu intellektuellin vastuuseen.

Monty Python

Rakastan Monty Pythonia, mutta pelkään, että sen vaikutus suomalaiseen tv-huumoriin on ollut huono. Joku nimittäin väitti jossain kommenttiketjussa, ettei komiikkaa tarvitse analysoida ("sehän on vain komiikkaa"), koska eipä vaikkapa Monty Pythonista mitään järkevää saa sanottua. Siitähän vasta saakin! Monty Pythonin sketsit liittyvät hyvin vahvasti englantilaiseen luokkayhteiskuntaan ja keskiluokan asemaan siinä, seksuaaliseen häveliäisyyteen ja ahdistukseen, johon yhteiskunta ihmiset ajaa, tai kurinpitoon esimerkiksi kasvatuksessa tai koulutuksessa. Yhteiskunnallinen byrokratia oli monesti Monty Pythonin kohteena. Monty Pythonin on sanottu vapauttaneen tv-komedia realismin ja esittävyyden ikeestä, mutta se ei tarkoita sitä merkityksetöntä pelleilyä ja kohkaamista, jollaista valtaosa suomalaisesta komiikasta on. (Eivätkö esimerkiksi monet Peteliuksen ja Kallialan hahmoista ole kuin huonoja Python-lainauksia?)

Oletan vahvasti, että Putous on saman kehityskulun osa. Sen karikatyyrit eivät liity todellisuuteen millään tavalla, ne viittaavat enemmänkin joihinkin epäselvästi käsitettyihin stereotypioihin joistain aika epäselvästi muotoilluista yhteiskunnallisista tekijöistä. Jäbä Leisson on epäselvä muotokuva helsinkiläisestä pellestä, joka on sattunut pääsemään trendikkääseen duuniin. Putouksen yksi olennainen ero Monty Pythoniin nähden on käsittääkseni siinä, että Pythonit ovat aina pienen ihmisen puolella. Jäbä Leisson on pieni ihminen, jonka puolella katsojan sympatioiden tulisi olla. Hän on nuoleskelija, jonka duunit ovat epävarmoja ja stressaavia. Hänen pomoilleen tässä tulisi naureskella, ei hänelle itselleen.

Vapaan Suomen äärioikeistolaisia runoja

Olen tänään oikolukenut viimeinkin tulevana keväänä ilmestyvän kirjani Oikeiston vihapuhetta 1900–1950 (Savukeidas; kirjan rinnalla julkaistaan myös Vasemmiston vihapuhetta 1900–1950) vedoksia ja muistin asian, jonka olin pannut merkille viime kesänä, kun viimeistelin kirjaa ja luin suomalaisia kansallissosialistisia ja fasistilehtiä 1930- ja 1940-luvulta. Onneksi luin niitä aika satunnaisen ja pienen otannan, muuten olisin saattanut tulla hulluksi, hiukan samalla tavalla kuin jos lukisi vaikka Seppo Lehdon blogia. Nostan hattua Suomen valtiolle, joka kaikista kommunistilakien säätämisestä huolimatta suitsi myös suomalaisia natseja, Arvi Kalstaa, Yrjö Raikasta, Vietti Nykästä ja muita.

Kiinnitin joka tapauksessa huomioni kiinnostaviin runoihin, joita ilmestyi Vapaa Suomi -nimisessä sanomalehdessä 1930-luvun alkupuolella. Lehteä julkaisi aluksi puolue nimeltä Oikeisto-Työväen ja Talonpoikain puolue, joka pian vaihtoi nimensä Uudeksi Suomalaiseksi Puolueeksi ja sen jälkeen vielä Suomalaisen Työn Puolueeksi. Puolueen puheenjohtaja oli eräs Niilo Rauvala, ja se kannatti muun muassa Suur-Suomi -aatetta. Varsinaista fasistijärjestöä Uudesta Suomalaisesta Puolueesta ei ilmeisesti tullut, vaikka monessa kohtaa näkemykset kohtasivat toisensa, esimerkiksi ajatuksessa protektionistisesta talouspolitiikasta sekä kommunismin vastustuksesta. Puolueen nimen jatkuva vaihtaminen viittaa samaan päättämättömyyteen ja husimiseen, jota suomalaisten fasistien touhut muutenkin – kaikeksi onneksi! – 1930- ja 1940-luvuilla vaikuttavat suurelta osin olleen.

Runojen kirjoittaja oli lehden mukaan Oikeisto-Työväen ja Talonpoikain puolueen puoluesihteeri, jossa toimessa hän jatkoi vielä puolueen nimen vaihduttua Suomalaisen Työn puolueeksi. Lisäksi hänen sanottiin toimineen Helsingin isänmaallisen seuran sihteerinä – mitä tämä tarkoittaa, sitä en tiedä. Runojen kirjoittajan nimi oli Taavi Vanhanen. Fennica-tietokannasta selviää, että sama Taavi Vanhanen suomensi myös Kansojen ruoska -nimisen kirjan (1933), jonka alaotsikko kuuluu: "juutalaisten salainen ohjelma kristittyjen sivistyskansojen tuhoamiseksi ja maailmanherruuden saavuttamiseksi". Kyse on siis tunnetusta tsaarin Venäjällä pogromien oikeutukseksi kyhätystä väärennöksestä. Ilmeisesti sama käännös on ilmestynyt myös Suomalaisen Työn Puolueen julkaisemana. (Taavi Vanhanen on myös kirjoittanut "vuorokeskustelun" nimeltä Luola-asukas ja luonnonherra (1932), mutta sen sisällöstä minulla ei ole tietoa. Sen julkaisi Pienviljelijäin liitto.)

Ja tässä nyt se pointti, jonka takia olin tästä aivan innoissani. Kaikki todisteet viittasivat siihen, että Taavi Vanhanen on kontroversiaalin professorin Tatu Vanhasen isä – eli siis ex-pääministeri Matti Vanhasen isoisä –, mutta kun olin jo ilmoittanut tämän kovaan ääneen, luotettavalta taholta kerrottiin, että Taavi Vanhasia on ollut kaksi. Journalistisen selvityksen jälkeen ko. tietolähde tiesi, että Vapaan Suomen Taavi Vanhanen ei ole Tatu Vanhasen isä. Pyydän anteeksi väärän tiedon hetkellistä levittämistä ja mahdollista aiheuttamaani mielipahaa asianosaisille.

Tässä kuitenkin Taavi Vanhasen runoja, joita poimin Vapaa Suomi -lehdestä.

Viikon virsi

Ruotsin tulitikkutrusti
taas nousee jaloillensa.
Vieläköhän kansa siinä
saa haudan rahoillensa.

Saksanmaassa parlamentti
alkaa maahan romahtaa,
parlamenttarismin sairaus
kulkutaudin luonteen saa.

Ei Suomen pojat neuvostolaan,
enää liioin kelpaa,
kun kiirastulet ihantolan,
näet ilmitulla uhkaa.

Helluntailaiset vankiloissa
kommunisteja tekee,
uskonnonvapauden laissa
he kätensä vain pesee.

Nyt oikeuksin vankilassa
märehtii ja penkoo.
Saanevatkohan sasulassa
enää unen rauhaa.

Olutjuttu eduskuntaan,
myöskin tiensä löysi.
Uskoneeko kansa untaan,
siit' tuli liukas köysi.

Kieltolaista eduskunta
ei yksin päättää voinut.
Kun sanan sanoi kansakunta,
se on senkin nikkaroinut.

Antaa kansan kyhätä,
jotain myöskin laista,
onko syytä lisätä
vankilan asukkaita.

Vapaa Suomi 16.9.1932

Vapaan Suomen sisko ja veli
(puolueen perustavassa kokouksessa lausuttu runo)

Me tahdomme ehjäksi rakentaa
siniristilippuisen laivan.
Me tahdomme uudelleen asentaa,
siihen ohjauslaitokset aivan.

me tahdomme tarmomme tallettaa,
hyödyksi syntymämaalle.
Me tahdomme puoskarit asettaa,
jo töittensä tähden vaalle.

Me tahdomme turvata kansalle
työn ja omistusrauhan.
Me tahdomme Marxin opeille
täällä kaivaa jo syvän haudan.

Me tahdomme lopettaa veljesvihan,
minkä Marxi on tänne tuonut.
Me täytämme kuilun umpeen ihan,
jonka Juudas on meille luonut.

Me tahdomme, että lapsemme
meiltä oikean perinnön saavat:
saa nähdä myös harmaahapsemme,
että paranevat vihan haavat.

Me tahdomme sinua, sisko ja veli,
yhtymään liittohomme.
Jos kiertävi syömmessäs isäimme veri,
niin kuulut sä riveihimme.

Vapaa Suomi 1.9.1932

[tämä runo oli ilmeisesti nimetön]

Jo kesä poijes pakenee,
sit' talvi takaa ajaa.
Jo ihmisiä palelee,
he tiivistelee majaa.

Mitä tekee majaton,
työtön raukka täällä?
Hällä vatsa tyhjä on,
ja vaatteen risat päällä.

Mistä johtuu työttömyys,
kun ei ole katovuosi?
Se on kuluttajain typeryys -
he ulkolaista suosi.

Nyt ostan kotimaista vain,
niin torjun työttömyyttä,
näin jatkuvasti toimin ain'
poistain tyytymättömyyttä.

En juutalaisten petkuttajain
loukkuun enää mene,
ne vaikka sisään taluttaen
hokee: "Osta herra teme".

Jäsenviikko punikeilta
meni kovin hukkaan.
Ei niitä narri kepuleita
usko enää kukaan.

He korttinsa jo paljasti,
että mukavaa on näinkin,
kun porvarit ne valjasti,
johtoon eteenpäinkin.

toisten selän takana
vain Marksin oppi möykää
vaan jos itse aloittaa,
niin kaiken pulan löytää.

[enkä ole näköjään ottanut ylös, missä Vapaan Suomen numerossa runo on ilmestynyt]

Taavi Vanhasen runot katosivat aika pian Vapaan Suomen sivuilta. Ilmeisesti hän erosi puolueen johtotehtävistä – keskinäinen tappelu oli tyypillistä suomalaisille äärioikeistolaisille liikkeille 1930- ja 1940-luvulla. (Kuten sanottu, suureksi onneksi.) Taavi Vanhasessa ei suomalainen kirjallisuus ole menettänyt mitään lyömätöntä sananiekkaa. Satiiria tavoittelevien runojen näkemys kyllä herättää kysymyksiä, vaikka toisaalta juutalaisten ivaaminen oli hyvin tyypillistä ennen toista maailmansotaa kirjoitetussa kirjallisuudessa. Myös parlamentarismin kaatumiselle naureskelu tuntuu hyvin oudolta. Nämä ovat kaikki tyypillisiä aineksia suomalaisessa 1930- ja 1940-luvun äärioikeistolaisuudessa.

Antti Tuuri: Alkemistit

Luin joululoman jälkeen ensimmäisen Antti Tuurini. Pyysin vaimolta joululahjaksi ensimmäisen osan Alkemistit-sarjaa eli teoksen nimeltä Maallinen rakkaus. Huomasin pitäväni kirjasta niin paljon, että pyysin, että saan loputkin trilogian ilmestyvät osat. Eritoten pidin Tuurin tavasta kirjoittaa historiallista fiktiota: hän ei tuputa aikakautta lukijan korvista tai silmistä sisään, lähes kaikki tapahtuu kielen ja kerronnan avulla. Nähdäkseni tämä on oikea tapa, sillä kukapa koko ajan ajattelisi elävänsä tiettyä aikakautta ja puhuvansa siitä?

Pidin valtavasti myös Tuurin kielestä. Hän käyttää toistoa, ennen kaikkea tyylillisesti mutta ei kaihda myöskään kertomasta samoja asioita kerta toisensa jälkeen vain pienin variaatioin. Olen huomannut pitäväni sellaisesta aika lailla, vaikutelma on hypnoottinen. Tuuri ei myöskään vatvo sitä, mitä hänen henkilönsä tuntevat tai ajattelevat tai mitkä motiivit heidän teoillaan on, mikä myös tuntuu oikealta - eikö tekojen psykologinen pohdinta olisi anakronismi tällaisessa kirjassa? (Totta kyllä, päähenkilö, minäkertoja, mystikko Nordenskiöldin sihteeri Carl Bergklint, useinkin pohtii, miksi hän jää isäntänsä palvelukseen, vaikka tämä kerta toisensa jälkeen osoittautuu kyvyttömäksi haihattelijaksi. Toisaalta ne syyt eivät koskaan ole kauhean sisäisiä, vaan enemmänkin ulkoisia kunnian ja totuuden kysymyksiä.)

Miksi kirja sitten kiinnosti minua niin paljon että toivoin sitä joululahjaksi? (Meillä oli joulun aikana tapana naureskella lauseelle "Isälle uusi Antti Tuuri!") En ole aikoihin keskittynyt aiheeseen, mutta olen kyllä aina ollut kiinnostunut mystiikan kulttuurihistoriasta. Tampereen yliopistossa opiskellessani ehdottomasti kiinnostavimpia luentoja - ellei kiinnostavin - oli Ville Lukkarisen taidehistorian luentosarja mystiikan ja kuvataiteen välisistä yhteyksistä (en valitettavasti enää tarkkaan muista, mikä oli luentosarjan varsinainen nimi, mutta mm. obeliskeista ja Étienne-Louis Boulléesta puhuttiin). En ole millään lailla uskonnollinen ihminen, mutta harhaiset teoriat maailman, kielten tai vuoristojen synnystä tai Salomonin temppelistä tai Baabelin tornista kiinnostavat tavalla, jota en kauhean hyvin osaa selittää. Ehkä siinä on kyse paljaimmillaan erilaisesta historiasta, "mitä jos" -leikistä, jota ei todellakaan tarvitse ottaa tosissaan. Siinä on tietysti myös ripaus camp-huumoria.

Olin 90-luvulla niin innoissani mystiikasta ja varsinkin August Nordenskiöldistä, että suunnittelin häneen liittyvää romaania. Kirjoitinkin sitä varmaan yli 50 liuskaa samoihin aikoihin. Idea oli käyttää hyväksi myös aiemmin ystävieni kanssa tehtyä jonkin sortin vaihtoehtohistoriallista lyhytelokuvaa, jossa Yhdysvallat on miehittänyt Suomen vuonna 1992. Nordenskiöldin piilossa pysynyt salaisuus löytyy jostain syystä Suomesta miehitysvallan alaisuudessa, ja sitä selvitellään kolmessa toisiaan vain satunnaisesti risteävässä juonikuviossa. Luin noita kirjoittamiani sivuja myöhemmin ja voin vain todeta, että onneksi en jatkanut pidempään. (Nordenskiöldistä luin muuten ensimmäisen kerran Kansallisesta elämäkerrastosta, jonka olin saanut halvalla yhdeltä romuäijältä, jolta kävimme ystäväni Artun kanssa ostamassa vanhan polkupyörän aivan 90-luvun alussa jostain Tampereen läheltä. Teoksessa on lyhyt hakusana Nordenskiöldistä. Ehkä pelkästään sen varassa ei olisi kauhean hyvää kirjaa tullutkaan.)

Ja nyt Antti Tuuri on kirjoittanut definitiivisen romaanin August Nordenskiöldistä. Jälleen kerran kirja, jonka joku muu teki.

Kai muuten tiesitte, ettei Alkemistit: Maallinen rakkaus ole ensimmäinen romaani Nordenskiöldistä? Suomenruotsalainen toimittaja, kirjailija ja astrologi Dag Hemdal teki hänestä romaanin Konungens guldmakare (1943), joka on suomennettu nimellä Kuninkaan kullantekijä vuonna 1945. Minulla on se, viihdekustantaja Lehtiyhtymän julkaisema opus, mutta en ole lukenut sitä. Ehkä olisi korkea aika.

PS. Hämmästyin, kun hyvä ystäväni sanoi ihmetelleensä, kun olin Facebookissa ilmoittanut pitäneeni Tuurin romaanista. En vaikuta kuulemma ihmiseltä, joka pitäisi Tuurista. Toivoisin voivani olla ihminen, josta ei päältä näe mistä hän pitää tai on pitämättä, mutta ilmeisesti se on mahdotonta. 

Vuoden hienoin taide-elämys

Luulen jo kokeneeni vuoden hienoimman taide-elämyksen. Ainakin kyse on yhdestä hienoimmista suomalaisista elokuvista - jos termi nyt on oikea. Kävimme Turun taidemuseossa katsomassa taiteilijaryhmä IC-98:n näyttelyä, jossa oli sekä ryhmän uusi työ Oikoumene (se ei valitettavasti toiminut suunnitellusti, vaan oli mennyt rikki) että heidän aiemmin tekemiään videoteoksia. Niistä hienoin ehkä (en onnistunut näkemään kaikkia, osaksi muusta elämästä johtuen, osaksi omaa tyhmyyttäni) oli Näkymä vastarannalta, vuonna 2011 tehty animaatio, jonka pääosassa ovat Gylichin pylväät eli nykyään paremmin Pinellan pylväikkönä tunnettu arkkitehtoninen nähtävyys.

Olin naulittu surkeaan tuoliini koko 70 minuutin ajan. En pystynyt lähtemään mihinkään, vaikka olimme sopineet perheen kanssa, että käymme museon kahvilassa ja lähdemme sitten asioille kaupungille. Laitoin tekstarin, että menisivät edeltä, minä en tästä pysty lähtemään. Elokuva - tai videoteos - tavoittaa yhdellä "otoksella" monta asiaa: järisyttävän Unheimlichen tunteen (en epäröisi kutsua tätä kauhuelokuvaksi), vision ihmisettömästä maailmasta, vanhan arkkitehtuurin kauneuden ja pysyvyyden (kaupungissa, joka on tunnettu siitä, että vanhaa arkkitehtuuria puretaan surutta), elokuvaa edeltävän panoraamataiteen salaperäisyyden, vanhojen kirjakuvitusten ja vanhan grafiikan surrealistisen epätodellisuuden, näkemyksen ihmisestä merkityksettömänä puuhastelijana maapallon historiassa. Luonto voittaa aina. Raunio, joka elokuvassa pikkuhiljaa kehkeytyy, muistuttaa Georg Simmelin ajatusta siitä, että raunio kiehtoo meitä, koska siinä näkyy, että luonto on voittanut sivilisaation, vaikkakaan ei vielä lopullisesti. Voimme kokea olevamme osa kumpaakin eikä meidän tarvitse sitoutua tiettyyn paikkaan luonnon ja kulttuurin välillä. 

Elokuvan voi onneksi katsoa Vimeosta. Suosittelen todella lämpimästi. Ystäväni sanoi, että tämä oli hänen elämässään hienoin taide-elämys koskaan. (Tässä myös Lars Saaren asiantunteva kritiikki IC-98:n nyt jo päättyneestä näyttelystä.)

Edit: Korjasin Oikoumene-teoksen nimen. Aiemmin väitin sen olevan Abendland, mutta se on näyttelykokonaisuuden ja yhden erillisen teoksen nimi. 

Joulusaarna: Hyvinvointivaltion ylijäämä

Olin reilu viikko sitten kaupungin lasten ja nuorten psykiatrisella poliklinikalla saamassa palautetta. Olimme poikamme kanssa olleet kesällä videoitavana: meille annettiin yksinkertaisia tehtäviä, joiden suoriutumista sitten psykiatri ja sairaanhoitaja tarkkailivat videolta.

Ensiksi minua jännitti ("ei anneta rajoja lapselle", "olet lapsesi kaveri"), mutta sitten nopeasti tajusin, että tämä on ihan hukkaanheitettyä aikaa. Tiedän itsekin, että suhteeni lapseeni on lämmin ja se sallii sekä lämpimät hymyt että toisillemme naureskelun ja niin hellän ja luontevan kosketuksen kuin silkan alatyylisen pelleilynkin. Ja juuri tämän sairaanhoitaja ja psykiatri sanoivat ja vielä korostivat asiaa: "Onko teillä tällaista, lämmintä ja sydämellistä?" Ei kun me keksittiin koko juttu.

Siinä meni puolitoista tuntia aikaani ja vielä joulunalusviikolla, jolloin pitäisi vuoden työt saada käärittyä pakettiin.

Kotiin päästyäni tajusin kuitenkin, että juuri tämä ylijäämä on se, mikä tekee hyvinvointivaltiosta tärkeän ja toimivan. Joku saattaisi sanoa, että siinä kukkahattutädit ylihuolehtivat ja holhosivat, määräsivät millaista minulla ja lapsellani tulee olla. Valvovat vieläpä!

Ei se nyt ihan niin mene. Me emme voi tietää, kuka osaa olla lapsensa kanssa asiallisesti. Eikö niin, että jos meitä kohdeltaisiin eri tavalla kuin muita apua hakevia vanhempia, meidät asetettaisiin viranomaisen edessä epätasa-arvoiseen asemaan? Osaamme analysoida itsekin pulmiamme ja tiedämme suurin piirtein, mistä muodostuu hyvä elämä - olisiko meidän pitänyt sanoa, että antaa olla, jätetään tämä nyt väliin: "Joo, kyllä minä osaan olla lapseni kanssa, en tarvitse apua." Sillä juuri sitähän me olemme hankalan ja raivokohtauksiin taipuvaisen lapsemme kanssa tarvinneet. Ja juuri tässä hyvinvointivaltio meille tukensa antoi. Siksi lähetän tässä joulun kunniaksi kiitokset niille tahoille, jotka kiitoksen ansaitsevat (vaikka emme vaimon kanssa aina olisi osanneet sitä riittävästi ääneen sanoa):

Kiitos lääkärille, joka tunnisti hätämme ja määräsi ensiavuksi melatoniinia ja kärsivällisesti sääti lääkitystä kohdalleen moneen eri kertaan.
Kiitos sairaanhoitajalle, joka kannusti väsyneitä vanhempia ja tunnisti monia ongelmakohtia.
Kiitos sairaalan psykiatriselle poliklinikalle, jossa lapsemme vihdoin sai diagnoosin.
Kiitos poikamme koululle, jonka rehtori, opettajat ja avustajat ottivat asiat vakavasti.
Kiitos erityiskoululle, jonka opettajat ja avustajat jaksavat aina kannustaa poikaamme eivätkä vähästä hätkähdä.
Kiitos erityiskoulun johtajalle, joka keksi, että pojallemme voisi sopia hevostoiminta.
Kiitos myös sille säätiölle, joka tuellaan mahdollistaa hevostoiminnan.
Kiitos hevostoiminnan vetäjälle, joka kirjoitti päiväkirjassaan: pojallamme "on luontainen tatsi eläimiin, jota kannattaa ilman muuta hyödyntää tavalla tai toisella tulevaisuudessakin".

Poikamme sai juuri sanallisen välitodistuksen. Siinä kehutaan häntä muun muassa käsialan kehittymisessä sekä laskutaidossa ja innossa laskea vaikeitakin tehtäviä, mutta myös käytöksessä. Se on suuri helpotus ja ilo. Ja saman näkee myös poikamme käytöksestä. Ystäväni tapasi poikamme lounaalla jokin aika sitten ja sanoi jälkeenpäin: "Selvästi näkee, että poika viihtyy elämässään ihan eri tavalla kuin ennen, oikein reippaan ja terveen näköinen."

(Jos teksti jäi epäselväksi, kannattaa lukea tämä vuoden takainen kirjoitus. Kuvassa poikamme pari vuotta sitten Kemiön Sagalundin vanhassa koulurakennuksessa.)

PS. Meillä on muuten perheessä uusi bloggaaja.

Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 3

Rauno Lahtisen hieno kirjasarja Turun puretuista taloista eteni tänä syksynä kolmanteen osaansa ja tuttuun tapaan arvioin sen kustantajani Harri Kumpulaisen (siis mies Turbatorin takana) julkaisemaan Rakennussanomat-lehteen. Lehti on laajassa ilmaisjakelussa, silti luulen ettei moni niitä juttuja lue, joten julkaisen arvioni täälläkin. Samalla käytän tilaisuuden korjatakseni painettuun juttuun valitettavasti pesiytyneen virheen: Sairashuoneenkatu 6:n tuplatalon on suunnitellut Abel Sandelin, ei Veijo Kahra, kuten Rakennussanomissa väitän. Sinänsä se, mitä sanon talosta ja sen suunnittelijasta, pätee. 

Tässä muuten arvioni kirjasarjan ekasta osasta, tässä tokasta. Samoja juttuja kaikissa pyöritellään.

Rauno Lahtisen hieno kirjasarja jatkuu
Esoteerisen purkutieteen kronikka

Kaikki tietävät Phoenix-hotellin, vanhan postitalon ja Börsin. Kaikki osaavat valittaa, kuinka hienoja ja upeita taloja purettiin 1960- ja 1970-luvuilla rumien uusien talojen tieltä.
Upeiden kivitalojen purkaminen viime vuosikymmeninä ei ole kuitenkaan koko totuus. Ympäri Turkua on lähes kaikkina aikoina purettu vanhoja taloja pois uudempien tieltä ja suurin osa hävinneistä taloista on tyystin unohdettuja.
Rauno Lahtisen kirjasarja Turun puretuista taloista on edennyt kolmanteen osaansa; kustantajaksi on vaihtunut Sammakko, mutta formaatti on pysynyt samana. Sarjan ensimmäinen osa keskittyi ydinkeskustan tunnetuimpiin tapauksiin, toinen osa jo levitti katsauksen laajemmalle ja paljasti esimerkiksi linja-autoaseman kadonneen inhimillisen ympäristön, jonka tilalla on nyt bussien ankeita parkkipaikkoja.
Kolmas osa on vielä kiinnostavampi. Se on melkein esoteerinen esitellessään satama-alueen kadonneita taloja, jokirannan hotelleja (kai tiesitte, että klassistisen Boren alta on purettu talo 1920-luvulla?) ja kaavasta kadonneita katuja (Räävelinkatu). Jännittäviä yksityiskohtia ovat esimerkiksi Välikadun puutalot tai jokirannasta Linnankatuun ulottuneen sairaalan puutarha, jota Käsityöläismuseon johtaja Irja Sahlberg yritti turhaan pelastaa 1950-luvulla.
Kiinnostavia ovat myös Rautatieläisten talo ja Turun munan tehdas Koulukatu 22:sta, jotka purettiin vuonna 1976. Erityisen surumielinen on kuva vuonna 1971 puretun Beetlehem-kirkon kirkontornista yksinään ja murjottuna.
Juseliuksen paitatehdas Rauhankadun varrelta on vähintään erikoinen – se olisi nyt taatusti himoittu asuinpaikka, jos olisi saanut olla paikallaan. Pekka Pitkäsen Meritalokin (1966) Käsityöläiskadulla näyttäisi paremmalta, jos sen vieressä ollut jugendtalo (Adrian Thomander, 1913) olisi saanut jäädä paikalleen. Olisiko Sininen talo saanut jäädä, jos sen edestä ei olisi purettu kahta puutaloa?
Lista on loputon. Lahtisen kirja on niin kiehtovaa kuin surullistakin luettavaa.
Jostain syystä 1950-luvulla tehdyistä purkamisista ei ole niin vihainen kuin myöhemmistä. Mitä lähempänä purkamiset ovat omaa aikaa, sitä typerämmiltä ne tuntuvat ja sitä enemmän ne synnyttävät raivoa. Yksi esimerkki – ja vähän tunnettu sellainen – on Wiklundin kouluna tunnettu jykevä, päätykolmiolla varustettu uusrenessanssitalo, joka purettiin vuonna 1981. Sen tilalla on nyt poliisilaitoksen mälsä keltatiilinen mitättömyys.
Johtuuko tunne siitä, että 1950-luvulla ja vielä 1960-luvun alussa rakennettiin miellyttävää arkkitehtuuria? Jopa Sairashuoneenkatu 6:ssa oleva vuonna 1955 rakennettu seitsen- ja yksitoistakerroksisista rakennuksista koostuva talopari ei tunnu ollenkaan niin pahalta kuin monet 80–90-lukujen nolot rykäisyt. Sairashuoneenkadun talon arkkitehti Abel Sandelin olikin yksi Erik Bryggmanin perillisiä Turussa, kodikkaiden kerrostalojen suunnittelija.
Toinen piirre, jonka tajuaa Lahtisen kirjaa selaillessa, on se, että jugendtyylisiä puutaloja on Turussa säilynyt oikeastaan aika paljon. Niitä enemmän kirjassa herättävätkin kiinnostusta ja ihailua monet 1800-luvun puolivälissä rakennetut empiretyyliset puutalot. Niitä on Turun keskustassa enää hyvin vähän ja osa niistä on edelleen ollut vaarassa tulla puretuksi, kuten Kaskenkatu 15:ssä. Jugendin levottomuuden ja orgaanisuuden jälkeen empiren rauhallinen tasapainoisuus tuntuu Lahtisen kirjan upeissa kuvissa yhtäkkiä jännittävän raikkaalta.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 3. 240 s. Sammakko 2013.

Kritiikki on kriisissä - jälleen kerran!

Kritiikkiä luonnehtii se että se on aina kriisissä. Koskaan ei ole ollut aikaa, että olisi todettu, että juuri nyt kirjoitetaan hyvää kritiikkiä. Tässä kritiikki vertautuu journalismiin, josta se luonnollisesti on osa. Journalismia kyllä voi olla ilman kritiikkiä ja varmasti moni haluaisikin heittää sen huuthemmettiin lehdistä tai muusta mediasta pilaamasta meininkiä. (Ja tätähän on viime aikoina myös tapahtunut.)

Kirjoitan asiasta tolkuttoman myöhään ja kohu on jo laantunut, mutta monet eri tapaukset viime aikoina saavat sanomaan: kritiikki on kriisissä jälleen kerran. Ensiksi Oskari Onninen kirjoitti porttikiellon arvoisesti Cheekin albumista arvion, jossa hän ei kuvaile musiikkia lainkaan ja jossa - erään Facebook-kommentoijan mukaan - hän hyökkäsi ala-arvoisesti Cheekin kimppuun henkilönä. (Tässä muuten Kaasuputken Jami Järvinen mainiosti selittää kädestä pitäen, miksi Cheekin levyä arvioitaessa pitää tai ainakin voi nimenomaan käydä henkilön kimppuun.)

Sitten isossa ja tärkeässä päivälehdessä julkaistiin samana päivänä kaksi kirja-arviota, joita sekä kohteena olevat kirjailijat että heidän kollegansa pitivät ala-arvoisina, mauttomina ja asiantuntemattomina. Kritiikki ja varsinkin tämän päivälehden kirjallisuuskriitikki tuomittiin Facebook-keskusteluissa alimpaan maanrakoon. Se on lyhentynyt, pinnallistunut, tullut asiantuntemattomaksi ja henkilöönkäyväksi, ketä tahansa laitetaan kirjoittamaan mistä tahansa kirjasta ja niin edelleen. Luulisin että kaikki argumentit on kuultu kaikkina vuosikymmeninä. Totta on, että Suomessa oli aikoinaan yleistä tehdä elokuvakritiikkiä niin että elokuvaa lähetettiin katsomaan juoksupoika eli lähetti. Tämä kertoi sitten vaikutelmia jollekin lehden toimittajalle, joka naputteli juoksupojan mielipiteet jutuksi. Tällaista ei varmaankaan enää tapahdu.

Yleensä on pidetty asiallisena, että kirjailija tai muu taiteilija ei vastaa saamaansa kritiikkiin. Nielköön kiukkunsa. Se on kieltämättä vaikeaa. Itse elän niin että en joko lue saamiani kritiikkejä tai sitten pyydän esilukijoita, kuten vaimoa, tarkistamaan tekstit etukäteen ja kertomaan, voinko lukea ne menettämättä yöuniani. Myönteisenkin arvion lukeminen voi tuntua henkisesti raskaalta.

Minulla on jalka kummassakin leirissä. Kirjoitan kritiikkejä ja teen kirjoja. Minulla on ainakin joskus ollut maine pisteliäänä kriitikkona, olen saanut kuittailuja niin kirjantekijöiltä kuin kustantajiltakin. Toimituksiin vihaisia kirjeitä lähettäviä kirjailijoita on kyllä yleensä pidetty lähinnä säälittävinä. Olen kokenut tätä itsekin - en tiedä, kumpi on pahempaa, kirjoittaa kriittinen arvio kirjasta vai saada haukkumakirje suoraan kotiin kannettuna. Jotkut loukatuksi itsensä tuntevat ovat hyvin peräänantamattomia ja pitkävihaisia. Kuulin vuosia jälkeenpäin, että eräs tuohtunut kirjailija halusi käyttää kustantamonsa tiedotustilaisuutta hyväkseen haukkuakseen minua, käsittääkseni nimeltä, mutta kustantamon tiedotusosasto sai tästä vihiä ja puhui kirjailijan ympäri. Nähdäkseni kaikkien osapuolien onneksi.

Tilanne on tietysti sosiaalisen median ja blogien aikana muuttunut radikaalisti. Miksi kirjailija ei käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja osoittaisi Facebook- tai Twitter-päivityksessä ne virheet, jotka arvostelija on tehnyt? Tai kertoisi, miksi juuri tämä kriitikko oli täysin väärä henkilö arvioimaan juuri tämän kirjan? Sitä ei pidetä enää säälittävänä, vaan pikemminkin rohkeana tekona. Kirjailija ei ole enää haluton vain ottamaan vastaan haukkuja tai epämääräisesti muotoiltuja kehuja, vaan hän pystyy tarvittaessan panemaan hanttiin "väärille" lukutavoille.

(Boris Hurtta muuten kehui Haamua!)

Yleinen kommentti on viime aikoina ollut, että kirjoissa ei mitään ole vahingossa, kaikki on tahallaan sinne laitettu - jos siis kriitikko sattuu vaikka sanomaan, että jokin elementti kirjassa ei tunnu perustellulta tai jos kirja tuntuu kriitikosta liian pitkältä. Tuntuu vähän oudolta: eikö kukaan muka anna alitajuntansa tms. viedä niin että tuloksena on jotain ennalta-arvaamatonta? Puhumattakaan siitä, että monen vuoden pohdinnan jälkeenkin voi tehdä itse virhearvion. Eikö tällaista muka tapahdu elämässä koko ajan? Miksi taideteos olisi siitä jotenkin erillinen, irrallinen juttu? Ovatko taiteilijat neroja, joiden kaikki teot ovat erehtymättömiä? Minä ainakin tiedän täsmälleen, mitkä asiat Jumalten tuhossa, Haamussa ja Viimeisessä bjarmialaisessa ovat väärin, pitkän harkinnan jälkeenkin (sentään tein Jumalten tuhoa yli kymmenen vuotta!). Tiedän, että monen vuoden tekemisen jälkeen Pulpografiassa, Kuudestilaukeavissa ja Valkoisessa hehkussa monet asiat ovat päin helvettiä, vaikka tein niitä pitkään ja hartaasti. (No okei, Kuudestilaukeavissa on suurin piirtein kaikki oikein.)

Ylläoleva ei tarkoita sitä, ettenkö ymmärtäisi vastapuolen argumentteja. Kriitikoilla on tekijöihin nähden enemmän valtaa kuin he tai toimitukset yleensä suostuvat myöntämään. Kielteinen arvostelu tai arvostelematta jättäminen voivat olla isoja tekoja tulevaa uraa tai apurahoja ajatellen. En osaa ajatella, mitä ne tarkoittavat vaikkapa kuvataiteen ja näyttelyiden alueella. On kuitenkin eri asia arvioida Cheekin kaltaisen megasuosikin julkista henkilöä kuin vaikkapa aloittelevan kirjailijan. Mikä on sallittua yhtäällä ei ole välttämättä sallittua - tai ainakaan järkevää - toisaalla. (Ylläoleva ei myöskään tarkoita muuten sitä, että pitäisin Jumalten tuhoa tai Haamua, Viimeisestä bjarmialaisesta puhumattakaan, kauhean tärkeinä kirjoina, joita ei saisi rusikoida niin paljon kuin haluaa - vaikka se minua itseäni satuttaisikin.)

Tämä on vähän tämmöinen toisaalta-toisaalta -juttu. Kaikki ovat oikeassa. En aina innostu, kun kirjailijat - tai muut taiteilijat - suuttuvat teostensa arvosteluista sosiaalisessa mediassa, mutta en myöskään mene sörkkimään sekaan ja sanomaan, että kriitikolla on oikeus kirjoittaa niin kuin itse haluaa (niin kuin kirjailijallakin on). Minähän se olen, joka en pysty omien teosteni arvosteluita lukemaan.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi Kekkonen

Olen ollut huono bloggaaja viime aikoina. Minulla on ollut jonkin aikaa kesken kritiikin kriisiä käsittelevä kirjoitus (eikö kuulostakin kuumalta?), mutta sitä kirjoittaessa alkoi tuntua, etten oikein tiedä, mikä on pointtini. Sitä on tietysti tapahtunut ennenkin näitä blogitekstejä tehdessä eikä se ole koskaan estänyt juttua julkaisemasta. Näin käynee siis jälleen ensi viikolla. 

Olen viimeistellyt kirjaprojektia, jossa olen koonnut yhteen erinäisiä vanhoja suomalaista lukemisto- ja kioskiviihdettä käsitteleviä kirjoituksiani. Kirjan nimeksi tulee Ruutia, räminää, rakkautta ja se ilmestyy alkuvuodesta Avaimelta (eli entiseltä BTJ:ltä). Muistin jokin aika sitten kirjoittaneeni presidentti Kekkosen lehtikirjoituksista ja kaivoin jutun esiin tarkistaakseni, voisiko juttua käyttää kirjassa. Ei oikein - se on Minä olin diktaattori -teoksen arvostelu, jota pitäisi laajentaa huomattavasti. Lisäksi minun pitäisi lukea Ari Uinon Nuori Urho -kirjaan sisältyviä juttuja ja novelleja eikä siihen ole aikaa, kun lupasin jättää käsikirjoituksen ensi viikolla. Tässä juttu kuitenkin. Se ilmestyi alun perin nyttemmin lakkautetussa KirjaIN-lehdessä. 

Unohdettu senttari UKK

Urho Kekkonen: Minä olin diktaattori ja muita kirjoituksia. Toim. Pekka Tuomikoski. 239 s. Minerva.

Urho Kaleva Kekkonen ei jätä suomalaisia rauhaan. Liki 30 vuotta hallinnut presidentti on niin lujasti kiinni suomalaisten alitajunnassa, että hänestä on tehty yli kaksisataa kirjaa.
Eikä Kekkos-huuma laannu. Uusiin Kekkos-kírjoihin kuuluuu Pekka Tuomikosken toimittama kirja Minä olin diktaattori, johon on koottu Kekkosen vähän luettuja tilapäätekstejä: puheita, artikkeleita, pakinoita. Kirja päättyy Kekkosen irtisanoutumisilmoitukseen 26.10.1981.
Teoksen kiinnostavinta antia ovat kuitenkin aiemmin julkaisematta jääneet tekstit, joista suuri osa on novelleja ja näytelmiä. Niitä naputeltiin puhtaaksi Kekkosen muistelmia varten, mutta Paavo Haavikon haamukirjoittama Vuosisatani-teos (1981) jäi yhteen osaan. Näin nuoren Kekkosen kirjoitelmat jäivät käyttämättä ja arkistojen kätköihin.
Ari Uino on vastaavia tekstejä aiemminkin koonnut teokseen Nuori Urho (1999) eikä kuva Kekkosesta novelleja ja pakinoita senttailevana lehtikirjoittajana ole enää mikään yllätys. Kekkosen medioita olivat muun muassa Kajaanin Lehti ja Nyyrikki, joka vielä 1900-luvun alkupuolella oli kirjallinen, ei viihteellinen lukemisto. Kekkonen julkaisi salanimillä: Esa Isi, Känä, Urho Sorsimo.
Nuori Kekkonen ei ollut kovin hyvä kirjailija. Harva on alle 16-vuotiaana. Lisäksi pitää ottaa huomioon, että 1910- ja 1920-luvuilla kirjoitettu suomalainen kirjallisuus vaikuttaa helposti jaarittelevalta. Siltikään ei ole mikään ihme, että eräät nyt luettavissa olevat Kekkosen tekstit ovat alun perin jääneet julkaisematta.
Vai mitä pitäisi ajatella seuraavanlaisesta dialogista:

Aili: Päivää. No kuuluukos Matille mitään?
Tasku-Matti: Mitäpä sitä Matille. Rauha vain. Mitä taloon?
Mankis-Olli: Eipä kuulu isoja Ollillekaan. Mitä vain taloon.
Aili: Ei kuulu taloonkaan ihmeempää. Istukaa!
Tasku-Matti: Kylläpähän tässä kerkiää, mutta istutaan kun käsketään.
Mankis-Olli: Ainahan sitä kerkiää, mutta tietysti istutaan.

Toisaalta sanailu on kuin jostain Speden sketsistä, jossa vitsin loputon jatkuminen on sen ainoa pointti.
Näytelmä on nimeltään "Raittiuslupaus", ja Kekkonen oli tarjonnut sitä Karistolle kustantamon pitkäikäiseen Seuranäytelmiä-sarjaan vuonna 1916. Muita Minä olen diktaattori -kirjasta löytyviä aiemmin julkaisemattomia helmiä ovat esimerkiksi 14-vuotiaana kirjoitettu seikkailukertomus "Isonvihan muistoja" ja humoristinen näytelmä "Juipit" vuodelta 1916. Jälkimmäisessä Tuomikoski näkee profetian Kekkosen tulevasta työstä Etsivän Keskuspoliisin palveluksessa.
Kiinnostava on myös nimetön ja kesken jäävä raittiusaiheinen näytelmä - tai ainakin sellaiseksi epäiltävä. Nuori Kekkonen tuskin olisi uskaltanut ryyppäämistä kuvata antaumuksella, jos näytelmän toisessa näytöksessä ei olisi nähty kääntymystä.
Herkullisimpiin teksteihin kuuluu "Matka Marsiin" (1916), joka olisi todellinen löytö, jos se ei sisältyisi jo Ari Uinon Nuori Urho -kirjaan. "Matka Marsiin" on nimittäin science fiction -novelli, jossa Kekkonen kirjoittaa maailmasta vuonna 2111. Marsiin lennetään tuon tuostakin huvimatkoille - hauskin yksityiskohta kertoo, että lennoilla käytetyn ihmeaineen, hemmoiitin, keksi Hemmo-niminen nuorukainen, jonka marsilaiset panivat näytteille eläintarhaan.
Mistään varsinaisesta novellista ei kuitenkaan ole kyse. Jutussa ei ole juonta ja se loppuu tieteiskirjallisuuden väsyneimpään kliseeseen, jossa päähenkilö herää ja kertoo nähneensä unta.
Tuomikosken teoksessa on toinenkin tieteisnovelli. Kuuluisa, Ylioppilaslehden vuonna 1968 uudestaan julkaisema teksti "Minä olin diktaattori" (1928) on selvästi kuvaus tulevaisuudesta, jossa nuori Kekkonen on hoitanut asiat niin kuin on parhaaksi nähnyt.
Ylioppilaslehden kuvainraastajat olivat sitä mieltä, että Kekkonen oli ennustanut kaiken aivan oikein, mutta toisaalta häneltä kesti kauemmin päästä valtaan kuin hän itse ennusti eikä hän saanut lähelleen niitä kohortteja, joita oli 1920-luvulla kaipaillut.
Lisäksi ilkeämielinen voisi huomauttaa, että vuonna 1928 Kekkonen retosteli kieltävänsä ryssien hännystelyn.

Tuskan ja hurmion kadonneet lauseet

Kokosin muutamia vuosia sitten kustantajan vitsinomaisesta yllytyksestä antologian sadomasokistisia tarinoita. Tuska ja hurmio (Turbator 2009) on mielestäni edelleen ihan kohtuullinen, vaikka siihen taisi tulla liikaa pikkaisen sattumanvaraisia tekstejä. Kaikkien kirjallinen taso ei ole kovin korkea, mutta toisaalta kirjaan mahtuu sekä mielettömän kiihottavaa erotiikkaa Essi Tammimaalta ("Ehtoja") että upeaa novellistiikkaa Jukka Laajarinteeltä ("Sinisilmäinen Jalokivi"). Välissä on sitten kaikenlaista vanhasta pornografiasta kokeellisempiin SM-rykäisyihin. On kirjassa myös Rosa Liksomia!

Kirjassa on vanhasta pornolehden lukijakirjeitä koonneesta opuksesta pätkä nimeltä "Silloin Leena sai tosi paljon parrua peppuunsa!" Se on minusta aina ollut yllättävän hyvää pornografiaa - ainakin omassa sarjassaan, sillä suomalaisten pornolehtien lukijakirjeet ovat perinteisesti olleet kammottavaa tekohuumoria, jonka ansio on ollut joko kulttuurihistoriallisessa taltioinnissa tai camp-henkisessä kalkkunoinnissa. Jutussa ei ole turhaa päälle liimattua huumoria, fetissejä on riittämiin ja asetelmakin on riittävän kinky: mies piiskaa naisystävänsä ("morsiamensa", niin kuin tarinassa sanotaan) ensiksi juomuille samalla tätä törkeästi nimitellen ja tuo sitten kaksi italialaista siirtotyöläistä panemaan naista rajusti. Poliittisesti korrektista menosta ei siis ole kyse, vaikka kyse on samalla naisen valmistujaislahjasta.

Novelli, joka julkaisiin Tuskassa ja hurmiossa "Anonyymin" kirjoittamana, päättyy kirjassa kuitenkin oudosti kesken. Kopiot, jotka olin ottanut novellista, olivat eksyneet toisistaan ja tulivat esille vasta nyt, kun ihan muusta syystä selvittelin työpöydälläni ja työpöydän laatikossa ajelehtevia papereita. Tässä siis "Silloin Leena sai tosi paljon parrua peppuun!" -novellin oikea lopetus. Mainittakoon lisäksi, että novellin kirjoittajaksi on merkitty nimimerkki "Peppuun".

Sitten Romeo nykäisi sykkivän kalunsa ulos perseestä, työnsi sen Gigin kyrvän viereen Leenan suulle, mutta Gigillä oli jo niin iso, ettei Romeon kanki mahtunut enää morsiameni suuhun, vaan Romeon spermat ruiskahtivat paksuna suihkuna Leenan kasvoille tuhrien tämän hiukset irstaasti. Samalla Gigi purkautui Leenan suuhun morsiameni ulvoessa eläimen tavoin. 

Kirja-arvio: Ken vainajia muistelee

Lukaisin tämmöisen kirjan jokin aika sitten ja kirjoitin arvostelun Tiedonantajaan. Sitä ei oletettavasti kauhean moni lue, joten arvostelun laittaminen blogiin lienee järkevää (varsinkin kun en ole oikein keksinyt mitään kirjoitettavaa, vaikka onhan tässä ollut vaikka mitä, Himasta, kirjallisuuden kriisiä, Cheekiä...) 

Suomalais-ugrilaista kauhua

Suomessa on tällä hetkellä pieni fantasia- ja kauhukirjallisuuden buumi: uusi sukupolvi kirjoittajia käyttää lajityyppiä suvereenisti.
Sama sukupolvi on myös aktiivinen kustannustoiminnassa. Yksi puuhakkaimmista porukoista on ollut väljä yhteenliittymä URS eli Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio, jonka parissa on tehty parin vuoden aikana jo useita laadukkaita novelliantologioita. Yksi näistä on loppukesällä ilmestynyt Ken vainajia muistelee, jossa on suomalaisiin kansantaruihin ja legendoihin perustuvia kauhukertomuksia.
Kauhusta nimenomaan voi puhua, sillä osa tarinoista on todella pelottavia. Esimerkiksi Samuli Antilan "Rajoissa" on vastaanpanematonta imua, vaikka kertomus kuolleesta tontin rajojen vartijasta onkin paikoitellen karkea ja viimeistelemätön.
Kirjassa on monia muitakin jännittäviä novelleja. Jussi Katajalan "Rautakihlat" siirtää maahiset urbaaniin miljööseen suurpääoman hallitsijoiksi. Heikki Nevala käyttää "Syämmen syrjässä" omaperäistä lähtökohtaa: geokätkentää. Mari Saarion pitkä "Holvikirkon kanttorin poika" on ovelaan loppukäänteeseen päättyvä novelli, jonka pohjalla on Satakunnassa kiertänyt tarina kirkon kellotapulin seinän sisältä löytyneestä sikiöstä.
Pisimmän korren vetää Juha Jyrkäs, jonka "Seitsemän hengen kertomus" on mieletöntä ugrilais-shamanistista vyörytystä. Tarina uhmaa kaikkia lajityyppiluokituksia ja osoittaa, että suomalaisissa kansantaruissa on vielä paljon hyödynnettävää.
Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita. Toim. Samuli Antila ja Markus Harju. 180 s. Espoon science fiction ja fantasiaseura 2013. 

Taas kirja jota en tehnyt

Luis Buñuelilla on elokuva, joka kertoo sarjamurhaajasta, joka ei koskaan saa tapettua ketään, koska joku muu tappaa hänen suunnittelemansa uhrit aina ensin. Minulla näkyy olevan tapana suunnitella kirjoja, jotka joku muu tekee ensin.

Suunnittelin parin vuoden - ehkä jopa viiden tai kuuden - ajan animaatioelokuvan historiaa käsittelevää laajaa tietoteosta. Kirjoissani Valkoinen hehku ja Elokuvan lyhyt historia on suhteellisen pitkät aihetta käsittelevät luvut - taitaapa olla niin että Valkoisessa hehkussa juuri animaatio saa suhteessa pisimmän luvun. Ajattelin, että riittää kun vähän laajennan, niin se on jo kirja. Hain apurahaakin sitten kun katsoin ajan tulleen. Ja sainkin sitä. Suomen tietokirjailijat antoi minulle kirjaa varten 3000 euroa - ja samalla he antoivat sitä samaan hankkeeseen myös Jari Lehtiselle, miehelle Tekno-Kekko -blogin takana. En tajunnut, miten tällainen kämmi on STIK:lle voinut käydä, eihän ole yleensä tapana tukea kahta erillistä samaa hanketta. 

Ja kävi sitten niin kuin kävi: kun olin itse saanut muut hankkeet valmiiksi - tai ainakin sellaiseen kuntoon että saatoin henkäistä ja aloittaa uuden - ja ajattelin, että rupean tekemään animaation historiaa (apuraha oli siinä vaiheessa varmasti jo puoliksi mennyt), sain kuulla, että Lehtisellä on jo kustantaja kirjalleen ja että kirja oli suurin piirtein jo valmiina. 

En tiedä, miten muut tällaisiin reagoivat (ehkä kenellekään muulle ei käy näin), mutta minä olin aivan puulla päähän lyöty, vihainen jopa. Kaikenlaista säätöä koetettiin, ja nostan hattua FinnLecturan Tuomas Kilvelle, että hän tosissaan ehdotti että osallistuisin omalta osaltani Lehtisen kirjaan, että tekisimme kirjan siis yhdessä. Juttelinkin asiasta Lehtisen kanssa, mutta totesimme sitten, että yhteistyöstä ei tule mitään, kun hänen käsikirjoituksena oli melkein jo valmis. 

Kävi sitten kuitenkin niin että kirja viivästyi. Lehtisen Animaation historian piti tulla kirjamessuille 2012, mutta se ilmestyi vasta nyt, muutama viikko sitten. Nostan hattua Tuomas Kilvelle myös siitä, että hän lähetti kirjan erikseen pyytämättä. Se oli erittäin kohtelias teko. Kirja myös vaikuttaa hyvältä, Lehtinen tuntee aiheensa ja osaa heittää kiinnostavia, jopa raikkaita näkemyksiä. Hiukan liikaa kerronnassa on anekdootteja ja vitsinomaisuutta, mutta en varsinaisesti valita. Ehkä oma kirjani olisi ollut osittain akateemisempi. (Kirjoitan kirjasta laajemman arvostelun myöhemmin, en puutu tähän nyt tämän enempää.) 

Mitä tein omalle hankkeelleni? Ongelmahan on, että Suomeen ei mahdu kahta tietokirjaa animaatioelokuvasta. Edellinen aihetta käsittelevä teos on 70-luvun lopulta, Juho Gartzin Animaatioelokuvat (sekin muuten anekdoottimainen, onko aiheessa jotain mikä vetää vitsailun puoleen?). 

Pyörittelin ideaa tuskissani aika pitkään ja pelkäsin, että STIK vaatii rahoja takaisin. Lopulta kuitenkin hahmottelin aiheesta nuorille lukijoille (ikähaarukka 10-14) suunnatun kevyen tietokirjan. Kursin käsikirjoituksen vähän väkisin kasaan, ja olen koettanut etsiä sille kustantajaa. Nyt on kai mahdollisuus, että siihen kustantaja tarttuu. Viimeksi keksin, että voin tarjota aiheesta yliopistolle luentosarjaa, sekin näyttää onnistuvan. Saas nähdä nyt. (Joku saattaisi sanoa tähän, että teos löytäisi kustantajan paremmin, jos olisin kirjoittanut sen - anteeksi sanonta - ilon kautta. Voiko tämmöisen jälkeen enää löytää kirjoittamisen iloa?) 

Olenko katkera? Kyllä, ilman muuta, mutta Lehtisen kirja on sen verran hyvä, että totean jälleen saman kuin Sirke Happosen Muumioppaan kohdalla: parempi tuli! 

Onneksi kukaan muu ei sentään ollut vielä kirjoittanut romaania H. P. Lovecraftista, joka ei kuollutkaan syöpään vuonna 1937.

Teollisuusarkkitehtuuria Itäharjulta

Halisten Myllyn talo (K. A. Kilpi, 1943)

Olen joskus leikilläni miettinyt, että voisi tehdä kirjan "Teollisuusalueittemme arkkitehtuuria". Siinä olisi taiteellisesti korkeatasoisia kuvia tehdashalleista, huoltoasemista, autonkorjauspajoista, peltihalleista, kuplahalleista ja muista, joita Suomesta löytyy joka kaupungista, yleensä jostain kaupungin laitamilta. Mitä vanhempia rakennukset ovat, sen parempi.

Turussa yksi tällainen alue on Itäharju itäisen keskustan takana. Se on vanhastaan ollut teollisuusaluetta, mistä näkyy huomattavia jälkiä edelleenkin: Tunturin vanha polkupyörätehdas on hienosti remontoituna korjattu ammattikorkeakoulun käyttöön, ja radan toisella puolella kohoaa vaikuttavana monumenttina Turun posliinitehdas (Frithiof Strandell, 1920). Alueella Kalevantien toisella puolella on paljon muitakin vanhoja teollisuusrakennuksia, joista löytyikin näppärästi Turun ammattikorkean piirissä tehty inventaario. (Valitettavasti se ei ole ihan niin selkeästi tehty kuin voisi toivoa.) Inventaario osoittaa, että alueella ei ole yhtään sotaa edeltävää taloa, vaan kaikki ovat suurimmaksi osaksi 1950-1960-luvuilta, osa on tosin 1940-luvulta ja sotavuosilta. Osa rakennuksista näyttää kuitenkin huomattavasti vanhemmilta, mikä kai todistaa siitä, että teollisuusarkkitehtuuriin ei ole panostettu niin paljon kuin muuhun. Materiaalit ja suunnittelu ovat kakkosluokkaa, jolloin usein on turvauduttu helppoihin ratkaisuihin. Rakennuksia ei ole tehty kestämään, mutta ehkä juuri siksi ne näyttävät paljaasti omalta ajaltaan - tai paradoksaalisesti itseään vanhemmilta.

Kuten teollisuusalueisiin aina kuuluu, rakennuksia on muuteltu huomattavasti, niihin on tehty lisäosia välittämättä siitä, miten ne sopivat alkuperäiseen rakennukseen, ja rakennuksille on tehty rajujakin julkisivumuutoksia, niitä on esimerkiksi päällystetty pellillä. Alueet olisivat toki tyylikkäämpiä alkuperäisessä asussa (sikäli kuin ne sitä ovat koskaan olleetkaan), mutta toisaalta rivo ja epäsuhtainen muuntelu antaa alueille kiinnostavaa särmää.

Tämännäköistä teollisuusarkkitehtuuria on Suomi täynnä.
Ilmarisenkadun ja Rautakadun kulmasta,
Puolimatkalle rakennettuja taloja
(vas. E. Flemming, 1953-1954, oik. August Karlsson 1947-1948)

Kiertelin Itäharjulla pyöräilemässä muutama viikko sitten ja sain päähäni napsia kännykällä kuvia. Oli jo alkuilta, joten kuvista ei tullut kovin hyviä, mutta tässä niitä kuitenkin. Kaikkea Itäharjulta en ole ottanut tähän postaukseen mukaan, ja esimerkiksi Turun kaupungin käytössä olevat rakennukset Kalevantien varrella ovat jääneet pois.

Mitään tässä olevista rakennuksista ei mainita Mikko Laaksosen ja minun Turun seudun arkkitehtuurioppaassa - miksi mainittaisiinkaan? Kyse on kuitenkin katoavasta kulttuuriperinnöstä, paria hyvin hoidettua ja järkevässä käytössä olevaa taloa lukuun ottamatta. Kiinnostavasti osa alueen arkkitehdeistä esiintyy myös arkkitehtuurioppaassa, näin esimerkiksi August Karlsson, melko maineettomaksi jäänyt 1920-1950-luvuilla vaikuttanut suunnittelija. Jos tekstissä on virheitä, pyydän huomauttamaan niistä kommenteissa (tai Facebookissa, jonne tämän kohta jaan).

Ylimpänä oleva vihreä kerrostalo, Halisten Myllyn talo, on sikäli kiinnostava, että melko vakavasti harkitsimme kymmenisen vuotta muuttavamme siihen, kun siinä oli myytävänä suhteellisen halvalla loft-henkinen asunto. Nyt talossa näyttää olevan vain toimistoja.

Sympaattinen tasakattoinen vaakalinjolla koristeltu sähköasema
Ilmarisenkadun ja Karjakadun kulmasta,
vieressä on romukaupan mainoksena laivan tähystystorni tai vastaava;
samanlaisia sähköasemia on esimerkiksi Porissa 1930-luvulta,
mutta tämä on uudempi, todennäköisesti 1950-luvulta;
en muista, onko Turussa muualla samanlaisia

Ilmeisesti vanhinta kerrostumaa Karjakadulta,
veikkaisin että kaltoin kohdellut rakennukset ovat 1940-luvulta
(näistä ei löytynyt inventaariosta tietoa)

Ilmarisenkadulta ryhdikäs pitkän lautarakennuksen konttoriosa,
inventaariosta tämän suunnittelija ei oikein kunnolla selviä,
vaikka eri vaihtoehtoja löytyykin, rakennusaika on kuitenkin nähdäkseni 1950-luvun alku

Edellisen kuvan rakennus päädystä;
ovi on jäänyt vähän hassusti ilman portaita

Uudempaa kerrostumaa Ilmarisenkadulta,
kahdessa eri osassa valmistunut pesula (Veijo Laine, 1962-1963, Tapio Nurmi, 1977)

ilmeisesti Veljekset Hasanille rakennettu neulomo- ja kutomorakennus (Simo K. Lehto, 1954);
rakennuksessa ilmeisesti asutaan kuvassa oikeassa olevassa päädyssä!

Ilmarisenkadun ja Rautakadun kulmauksesta
pitkän varastorakennuksen pääty, rakennusvuosi 1954
(suunnittelija ilmeisesti ei tiedossa)

Itäharjun taloista yksi hienoimpia, 1920-luvun klassismiin viittaava komea rakennus,
joka on pantu hyvään kuntoon, rakennuksessa näyttäisi majailevan mainostoimisto KMG;
kirjoitin aiemmin, että tämän arkkitehdin haluaisin tietää: se on August Karlsson ja suunnitteluvuosi on 1942

Jukka Hakasen tekemä upea seinämaalaus
Veljekset Suomisen Konepajalle 1960-1970-luvuilla rakennetun levyhallin seinässä pysäyttää  

Hakasen maalauksen kanssa samaisessa pihapiirissä on ylösalaisin käännetty rullavaunu,
hallien välissä kulkee kiskojakin, suurelta osin asfaltin peittäminä 

Teollisuuskadun ja Teräskadun kulmauksessa piileksivä
ilmeisesti Axel D. Fritzenin suunnittelema Tuottajain Myyntikonttorin varastorakennus
(1940-1950-luvulta arvatenkin)

Edellisen kuvan vieressä oleva ryhdikäs harjakattoinen
tehdas- ja varastorakennus Teollisuuskadulta,
suunnittelija E. A. Liuha, suunnitteluvuosi 1951,
tehty Puukovera Oy:lle

Teollisuuskadun varrelta pelleillä melko kamalaksi tehty pieni paja,
joka kuitenkin piippunsa ansiosta paljastuu vanhaksi,
ilmeisesti 1950-luvulla valmistunut puutavarasuoja

Romaanini Lovecraftista

Aiemmin kyselin, kenellä suomalaisella kirjailijalla on eniten kustantajia. Nyt kysyn, kuka on ensimmäinen suomalainen kirjailija, jonka teos sijoittuu Hollywoodiin.

Eilen maanantaina ilmestyi Turbatorin kahdeksan kirjan jättijulkkareilla (mikään kustantajahan ei enää järjestä julkkareita, mutta onneksi Turbatoriin voi luottaa - oli kuohuviiniäkin!) pienoisromaanini Haamu, jonka alaotsikko kuuluu Kertomus Hollywoodista. Se on ihan ehta Hollywood-romaani, jonka päähenkilö on H. P. Lovecraft, joka yrittää kesällä 1941 elättää itseään käsikirjoittajana unelmakaupungissa.

Hetkinen? Eikös Lovecraft kuollut syöpään vuonna 1937? Kyllä kuoli - Haamun maailmassa hän selvisi ihmeenomaisesti, mutta - sitä tietenkään tässä ääneen sanomatta - masentui, tuhosi suuren osan tuotantoaan, möi omaisuutensa ja lähti Hollywoodiin. Siellä hän on kirjoittanut jo yhden elokuvan, jonka nimeä ja tekijöitä ei suostu kenellekään paljastamaan, ja tekee länkkäriä Victor Adamson -nimiselle Hollywoodin liepeillä toimivalle halpistuottajalle, joka näyttelee itse surkeitten elokuviensa pääosat.

En tiedä, kuulostaako tämä kenenkään mielestä järkevältä (saati mahdolliselta tai todennäköiseltä), mutta ajatus Lovecraftista Hollywoodissa on pyörinyt mielessäni varmaan jo yli kymmenen vuotta. Sitä pohti aikoinaan eräs kirjailija, jonka nimen olen jo unohtanut, eräällä ulkomaisella kirjallisuusaiheisella sähköpostilistalla, jossa olin jäsenenä. Hän ehdotti, että Lovecraft olisi voinut olla Hollywoodissa jo 1920-luvulla ennen kirjailijanuransa tunnetuinta ja merkittävintä vaihetta. Sekin olisi voinut olla ihan kiehtova lähtökohta tarinalle. Jostain kuitenkin tuli ajatus siitä, että Lovecraft ei olekaan kuollut. Se sai myös luvan selittää sen, miksi Lovecraft on kirjassa niin erilainen kuin hän todellisuudessa ilmeisesti oli. Hänen tyylinsä on muuttunut vähäsanaiseksi ja melankoliseksi - tämä lienee kohta, jota Lovecraft-puristit eniten tulevat ihmettelemään. Puristit saattavat myös ihmetellä, että teos itse ei edusta kauhua eikä oikein mitään muutakaan lajityyppiä - ellei sitten vaihtoehtohistoriallinen elementti tee siitä automaattisesti spekulatiivista fiktiota.

Haamussa on muitakin elementtejä, joista en ihan tarkkaan tiedä, mistä ne tulivat - varsinkin lopetus, jonka sain näynomaisesti päiväunilta hitaasti herätessäni. Siinä on tosin vaikutteita James Sallisin Kylmän kyydin eli Driven (jota olin hommaamassa suomeksi) lopetuksesta. Toinen teos, joka antoi vaikutteita Haamuun, on Joan Didionin Hollywood-romaani Play It As It Lays, jonka luin ennen kuin ryhdyin oman kirjani pariin. Didionin kirjassa on jonkin verran fragmentaarinen rakenne, samoin Haamussa, jossa on paljon irrallisia kohtauksia Lovecraftista käsikirjoituksen kimpussa sekä kanteenkin päätynyt kohtaus Lovecraftista raunioituneella kerrostalotontilla. Samaa fragmentaarisuutta on lopussa.

Olen jäävi arvioimaan, pysyykö lukija kirjallisten ja elokuvallisten viittausten kyydissä. Teksti vilisee unohdettuja elokuvaohjaajia ja käsikirjoittajia sekä muita pulp-kirjailijoita, enimmäkseen Lovecraftin kollegoita ja kirjeenvaihtotovereita. Mietin, että teoksen loppuun olisi voinut lisätä henkilöhakemiston lyhyine selityksineen, mutta sai jäädä kuitenkin. Sen verran voin sanoa, että lähes kaikki teoksessa mainitut kirjailijat ja Hollywood-ihmiset ovat todellisia.

Kannen kuvan piirsi Aapo Kukko.

Sen verran vielä, että kirjoitin kirjan apurahalla, mutta maininta tästä unohtui laittaa kirjaan hyvien tapojen vastaisesti. Kiitos siis Turun kaupungin kulttuurilautakunnalle sekä Varsinais-Suomen läänin taidetoimikunnalle (entiselle, nykyäänhän se on Taiteen edistämiskeskusta).