Antologiaehdotuksia

Kasasin osittain huvikseni, osittain pysyäkseni järjissäni kaikkien ideoitteni kanssa. Antologioiden tekeminen näyttää olevan pääasiallinen työni tällä hetkellä, ainakin vähän kärjistäen, ja ainakin niiden suunnitteleminen on hauskinta. Ongelma on tietysti se, että antologioilla on hyvin vähän ostajakuntaa ja nämä pitäisi pystyä tekemään halvalla. Parhaiten menevät varmaankin sellaiset, joilla on vetävä teema, kuten ensi keväänä Teokselta tulevalla vampyyrikirjalla.

Tuskin nämä kaikki koskaan ilmestyvät, mutta mistäs sitä tietää.

Julkaistavaksi alustavasti sovitut antologiat:

- Raamattu-antologia: kaksiosainen teos, jonka ensimmäisessä osassa on 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Raamattuun perustuvia tarinoita (mm. Kaarlo Bergbom, Eino Leino, Maiju Lassila, Fredrika Runeberg) ja toisessa osassa uusia niinikään Raamattuun perustuvia tarinoita (mukana alustavasti ainakin Jari Tammi, Tiina Raevaara, Tuomas Saloranta) VANHOJEN TARINOIDEN KIRJA ILMESTYI 2018 NIMELLÄ BELSAZARIN PIDOT, UUSIEN TARINOIDEN KIRJA EI ILMESTYNYT

- Tarsa-antologia: uusia tarinoita L. Valakiven talvisodan aikana keksimästä supersankarista, karhujen kasvattamasta Tarsasta; kirjailijan tyttären lupa on, samoin kirjoittajat ja kustantajakin EI ILMESTYNYT

- sadomasokismiantologia: vitsin tasolla heitetty idea kustantajalta, mutta kirjoittajiksi on lupautunut melkein kirjan verran tavaraa (jos nyt oikein muistan, niin Karri Kokko, Jouni Kemppi, Miina Supinen ja pari muutakin olisivat tässä mukana); lajityyppi täysin vapaa, kunhan mukana on SM-seksiä ILMESTYNYT NIMELLÄ TUSKA JA HURMIO (2011, mainituista kirjoittajista ei ole mukana kukaan)

Kirjoittajien kanssa alustavasti puhutut antologiat:

- ihmissusi Suomessa -antologia (jatkoa zombi- ja vampyyriantologioille) ILMESTYNYT NIMELLÄ KUUN PIMEÄ PUOLI (2013)

- supersankarit Suomessa -antologia (sekä obskuureja kotimaisia hahmoja, kuten Heimosoturi Ismo ja Väkevämies, että uusia kirjoittajien kehittelemiä hahmoja) EI ILMESTYNYT

- Cthulhu Suomessa -antologia (tätä ideaa heikentää se, että vastaava on tehty, tosin 15 vuotta sitten) ILMESTYNYT NIMELLÄ KIROTUN KIRJAN VARTIJA (2016)

- Mannerheim pulp-sankarina -antologia (tämä idea on jo pitkällä, kunhan vain mahdollinen kustantaja reagoisi asiaan jotenkin) ILMESTYNYT NIMELLÄ MANNERHEIMIN SEIKKAILUJA (2012; ALKUPERÄINEN NIMI "MANNERHEIMIN SALAINEN ELÄMÄ")

- Vorna-antologia: uusia tarinoita legendaarisesta ja vähän tunnetusta myyttihahmosta Vornasta, joka taisteli joko venäläisiä vastaan muinaisten suomalaisten puolella tai suomalaisia vastaan muinaisten venäläisten puolella; mukaan ilmoittautuneet mm. Vesa Sisättö, Tuomas Saloranta, Jukka Laajarinne EI ILMESTYNYT

Hyvän idean tasolla toimivat antologiat:

- kotimaiset sword & sorcery -tarinat (kiehtovinta olisi koota vanhoja, mutta mistä niitä löytyisi: Waltarin "Auringonlaskun saari" on maailman luokan yksilö tässä lajityypissä, mutta oikeudet hankalia; n. 7 novellin lista olemassa) EI ILMESTYNYT

- kotimaiset ydintuho- ja muut maailmanlopputarinat (7-8 vanhan novellin lista olemassa, mukana myös vanhempaa, esim. Ville Paakonmaan novelli 60-luvulta, lisäksi uusia voisi olla, koska aihehan on noussut elokuvien ansiosta uudelleen esille: The Road (tietty myös McCarthyn romaani), The Book of Eli; kirjoissa Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta) ILMESTYNYT NIMELLÄ KUOLON TÄHTI VUONNA 2022

- antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan perustuva antologia, mukana vanhoja ja uusia tarinoita EI ILMESTYNYT

- Kalevala-antologia, sekä uusia että vanhoja tarinoita EI ILMESTYNYT

- vanhoja suomalaisten pulp-lehtien seikkailutarinoita (Reino Helismaa, Arto Tuovinen jne.) ILMESTYNYT EHKÄ OSITTAIN NIMELLÄ KUUTAMOHULLUUS (2015)

- vanhoja kotimaisia eksoottisia ja orientalistisia tarinoita (Larin-Kyösti, Heikki Jylhä, Kaarlo Bergbom, Fredrika Runeberg, Jorma Mäenpää jne.) EI ILMESTYNYT

- suomalaisten kansalliskirjailijoiden ja unohdetumpien kirjoittajien satuja (Larin-Kyösti, Eino Leino jne.) ILMESTYNYT NIMELLÄ VUORIPEIKOT (2011)

- suomalaisten länkkäritarinoiden antologia, sekaisin uutta ja vanhaa (vanhoissa Outsider, Matti Hälli, Helismaa, Marton Taiga, Harry Etelä, uusissa mm. Petri Hirvonen, Jussi Katajala, Sami Myllymäki) ILMESTYNYT NIMELLÄ KIROTTU KAUPUNKI (2016)

- suomalaisten lentosotatarinoiden antologia (vanhoissa mm. Antero Aulamo, Helismaa, Kapt. Hell, Olli Kuurna, nimimerkit Veli Kajava ja Maunu Jorva EI ILMESTYNYT; MAUNU JORVAN TARINAT ILMESTYIVÄT NIMELLÄ AMIENSIN HÄVITTÄJÄT VUONNA 2015; VARSINAINEN ANTOLOGIA PASSIIVISESSA TEOSSA

Vitsinä heitetyt antologiat:

- dinosaurusantologia: tarina voisi sijoittua joko dinosaurusten aikaan ja olla "realistinen" eläintarina tai olla fantasia-pulpia, jossa löytyy vaikka salattu laakso, jossa dinoja, tai jotain kyberpunkia, jossa dinosaurukset elää tietoverkoissa tai ihan mitä vaan EI ILMESTYNYT

- suomalaisten kirjailijoiden eläintarinoita (vitsi, joka ei kyllä naurata ketään, mutta joka voisi onnistuakin, koska eläintarinat on ollut oma vahva genrensä aikoinaan ja esim. Mauri Sariolalta löysin juuri Koiramme-lehdestä kirjailijan elämää kuvaavan koira-aiheisen pakinan) ILMESTYY VUONNA 2023, NIMEÄ EI VIELÄ PÄÄTETTY

- joku joulu vanhoja ja uusia joulutarinoita (ilman mitään ironiaa) ILMESTYNYT NIMELLÄ HAUSKAA JOULUA (2012)

Tähän en pannut sellaisia ideoita, jotka käsittävät vain yhden kirjailijan teoksia - tietäisittepä, kuinka paljon niitä ideoita on.

Dennis Hopperin The Last Movie

Katsottiin viime viikonloppuna kavereiden kanssa videotykiltä kaksi harvinaista Dennis Hopper -elokuvaa: Curtis Harringtonin Night Tide (1961) ja Hopperin itsensä ohjaama The Last Movie (1971), jota ei ole koskaan Suomessa esitetty (paitsi ilmeisesti kerran jollain festarilla). Night Tide jatkoi hienosti Val Lewtonin kauhuhalpisten kaunista ja surumielistä kauhufantasiaa, joskin lopetus pilasi paljon. The Last Movie sen sijaan - huhhuh, mikä elokuva. Kiinnostavimpia elokuvia pitkään aikaan, vaikka paikoitellen lähes katselukelvoton.

Elokuvahan kertoo Hopperista, joka on lännenelokuvien stunttimies tai vastaava, ja hän osallistuu Perussa länkkärin kuvauksiin. Hän saa hommasta tarpeekseen yhden näyttelijän kuollessa tapaturmaisesti ja rakastuessaan perulaiseen naiseen ja karkaa kuvauksista ja luulee aloittavansa uuden elämän Perun vuoristossa. Hän sotkeutuu perulaisen papin pyynnöstä omituiseen spektaakkeliin: perulaiset alkuasukkaat kuvaavat itse omaa länkkäriä, mutta eivät tajua faktan ja fiktion eroa vaan todella ampuvat ja hakkaavat toisiaan ja kuvaavat elokuvaa (sangen taidokkaasti tehdyillä) kepeistä tehdyillä kameroilla ja muilla. Hopperista tulee elokuvan pahis, joka lopussa - näköjään - ammutaan. Hopper sotkeentuu myös amerikkalaisen luuserin kultakaivossuunnitelmiin.

Tarina on sekava ja omituinen, mutta vielä omituisemmaksi sen tekee se, että Hopper leikkasi - käsittääkseni Alejandro Jodorowskyn (El Topo) ehdotuksesta - elokuvan täysin epäkronologiseen järjestykseen. Elokuva alkaa lopusta, kuvattavan länkkärin pätkät on upotettu selittelemättä keskelle kerrontaa, välillä nähdään hämäriä välähdyksiä sieltä täältä kesken elokuvaa, välillä nähdään plansseja joissa lukee "scene missing" ja niin edelleen. Kultakaivossuunnitelmiin liittyvät kohtaukset ovat elokuvassa ainoita perinteisesti tehtyjä - ja jännästi ne ovatkin elokuvan tylsimpiä hetkiä (paitsi aivan lopussa Hopperin jo kuoltua nähtävä absurdi keskustelu vuoren rinteellä, jossa tyypit puhuvat kullan tunnistamisesta Sierra Madren aarre -elokuvan perusteella). Hopperin moneen kertaan näytetty kuolema on elokuvan upeimpia kohtauksia.

Todella, todella erikoinen elokuva, joka tuntuu lähes katselukelvottomalta, mutta joka elokuvan jälkeen tuntuukin lähes kristallinkirkkaalta. Näyttelijöinä mm. Dean Stockwell, John Phillip Law, Kris Kristoffersson (joka on tehnyt myös elokuvan musiikista suuren osan), kaikki lähes tunnistamattomina. Kuvattavan länkkärin kohtaukset ovat todella hilpeitä, pelkkää ammuskelua ja kliseistä huutelua: "Bastards!" Ohjaajaa esittää Samuel Fuller (jostain syystä ilman krediittitietoa) ja on selvästi oma itsensä pyssyineen ja sikaareineen. Jos jotain isoa Hollywood-tuotantoa (Universal, joka suuttui nähtyään lopputuloksen ja kieltäytyi levittämästä valmista elokuvaa) voi pitää brechtiläisenä, niin tätä.

Forssan mykkäelokuvafestivaalit

Kävin reilu viikko sitten Forssassa mykkäelokuvafestivaaleilla - tapahtuma, johon olen aina halunnut osallistua, mutta se ei ole syystä tai toisesta koskaan onnistunut. Kirjoitin tapahtumasta Turun Sanomiin seuraavan jutun. Tästä jäi pois maininta siitä, että Rautahevosta esitettiin pidempi, yli kolmituntinen versio - lähdin kesken pois että ehdin Turun bussiin! Lisäksi Turun Sanomat ei julkaissut kommenttikainaloani. (Kuvassa 3 Bad Men.)

Mykkäelokuvan taikaa Forssassa
Kuka enää välittää uusista elokuvista?

Moniko tietää, että Forssassa järjestetään vuosittain elokuvafestivaali?
Ei varmaan moni. Kuluneena viikonloppuna Forssassa pidettiin kuitenkin jo yhdennettoista mykkäelokuvafestivaalit.
Forssan tapahtuma on jäänyt koko olemassaolonsa ajan muiden kaupunkien isompien elokuvafestivaalien varjoon. Jos nuorilta elokuvanharrastajilta kysyy suosikkifestaria, se on joko Rakkautta & Anarkiaa tai loppukesän arthouse-kattaus Espoo Ciné. Vanhemman polven harrastajat ja tekijät suuntaavat Tampereen lyhytelokuvajuhlille tai dokumentteihin erikoistuneille Kettupäiville. Urheimmat käyvät vuosi toisensa jälkeen Sodankylän yöttömässä yössä.
Forssaan mennäkseen pitää olla pikkuisen kajahtanut. Auttaa paljon, jos on kiinnostunut enemmän elokuvataiteen historiasta.
Monet Forssan-kävijät ovat varmasti sitä mieltä, että hyvät nykyleffat ehtii katsoa sitten vanhana, kun aika on tehnyt armottoman testinsä: kannattaako jotain elokuvaa katsoa enää 40 vuotta sen valmistumisen jälkeen?

Komedia ei petä

Todellinen tutkijasielu pitää tietysti elokuvasta, vaikka se ei olisi hyväkään. Ironiaa Forssaan ei kannata ottaa mukaan, vaan suhtautua kaikkeen mielenkiinnolla ja lämmöllä. Varsinkin kun esityspaikan - vuonna 1906 rakennetun Elävienkuvien teatterin - alkuperäistä jäljittelevät puupenkit eivät varsinaisesti hivele istujan lihaksia ja niveliä.
Ei ole mikään ihme, että festivaalin työntekijät kertovat komedioiden olevan suosituimpia. Chaplinin, Buster Keatonin ja Harold Lloydin elokuvat puhuttelevatkin nykykatsojaa aivan eri tavalla kuin hitaat ja vähän oudot draamat.
Mutta viikonloppuna nähdyt länkkärimestari John Fordinkin elokuvat olivat helposti lähestyttäviä, varsinkin länkkäri 3 Bad Men näytti nousevan monien suosikkielokuvaksi. Fordin ohjaukset olivatkin jo 1920-luvun lopulta, jolloin näyttelemisestä oli oudoin elehtiminen jo kadonnut. Fordin ytimiin menevä kerronta ja impressionistinen kuvakieli eivät tuntuneet vanhentuneilta.
Toisaalta D. W. Griffithin kuuluisa Broken Blossoms (1919) osoitti, että vajaassa sadassa vuodessa elokuvan kerronta ei ole paljon kehittynyt. Varsinkin television perussarjassa tapahtumat kerrottaisiin lähes samalla tavalla.

Mykkä vai ei?

Mykkäelokuva on harhaanjohtava termi, koska elokuvissa pajatetaan koko ajan. Varsinkin lauantai-illan viimeinen esitys, unohduksiin painuneen Wallace Worsleyn ohjaama Lon Chaney -elokuva Notre Damen kellonsoittaja vuodelta 1923, oli seikkailulliseen ja dramaattiseen tarinaansa nähden jopa ylipuhelias. Välillä oli kuin teatteriesitystä seuraisi.
Lisäksi mykkäelokuvilla oli aina ja poikkeuksetta musiikkisäestys, joissain maissa, kuten Japanissa, elokuville oli omat selostajat, joista osa oli suuria julkkistähtiä omassa maassaan.
Forssassa on aina panostettu säestyksiin, ja niin nytkin. Hillel Tokazierin varma ja rento pianosäestys toimi hyvänä taustana Harold Lloydin kepeälle, mutta koskettavalle Grandma's Boy -komedialle (1922).
Yhtä hyvin suoriutui Kari Mäkiranta, joka säesti John Fordin hienoa Irlanti-aiheista Hangman's Housea (1928). Fordin pölhöhuumoria, ripeätä toimintaa ja sentimentaalisuutta sekoittavaa 3 Bad Menia säesti Forssan vakiyhtye Trio Mutual, joka varioi teemaan sopivasti tunnettuja länkkäribiisejä. Rawhide-sarjan tunnari toimi hidastettuna erinomaisesti elokuvan traagisissa loppuselvittelyissä.

Liian vakavaa

Säestys on vakavasti otettava taiteenlaji. Liian vakavasti siihen suhtautui tunnettu jazz-muusikko Jarmo Saari, joka säesti suhinoilla ja kolinoilla Griffithin Broken Blossomsia. Kiinalaisen emigrantin ja Lontoon slummien pahoinpidellyn nuoren tytön rakkaustarina olisi vaatinut huomaamattomamman ja nopeatempoisemmankin musiikin - Saaren kokeellinen äänimaisema turrutti ja sai nukahtamaan. Mutta ennen kaikkea se vei huomiota itseensä, ja elokuva jäi taustalle.
Heikki Elon viisipäinen orkesteri taas säesti Notre Damen kellonsoittajaa välillä perinteisellä jazzilla, välillä raskaalla hevillä. Ironisena heittona Lon Chaneyn kiipeilyyn Notre Damen seiniä pitkin oli liitetty John Barryn kuuluisaa James Bond -tunnaria. Raskaat soundit vyöryivät elokuvan päälle - mutta ei elokuvakaan toisaalta mikään nyanssien mestariteos ollut.
Mykkäelokuvafestivaalit huipentuivat sunnuntaina John Fordin kuuluisaan rautatieaiheiseen eepokseen Rautahepo, jota säesti Berliinistä asti tullut Händel-sinfoniaorkesteri. Klassisista kappaleista ja kansansävellyksistä koottu ohjelmisto ei peittänyt alleen sitä, että Fordin elokuva on raskas, puhelias ja harhaileva.
www.forssasilentmovie.com

Missä leffaeliitti?

Forssan kansainväliset mykkäelokuvafestivaalit eivät tunnu kovin kansainvälisiltä. Virallisia ulkomaisia vieraita ei ole.
Pintaa raaputtamalla paljastuu kuitenkin, että mykkäelokuvat vetävät jengiä ulkomailta. Saksalainen kävijä aikoo kuulemma kirjoittaa takaisin kotiinsa päästyään ylistäviä sanoja Forssan tapahtumasta. Aiempina vuosina vieraita on käynyt Kreikasta ja Japanista saakka.
Mutta jotain puuttuu. Forssassa ei juuri näy muiden kaupunkien, varsinkaan Helsingin, elokuvakriitikoita tai -tutkijoita. Muutama turkulainen näkyi olevan paikalla, osa lähti lauantai-iltana kymmenen bussilla takaisin.
Forssaan on hyvät bussiyhteydet, se ei voi olla selitys.
Elokuvakulttuuri Suomessa on tunnetusti riitaisaa ja kuppikuntaerot ovat kovempia kuin Yhdysvalloilla ja Neuvostoliitolla kylmän sodan aikaan. Ehkä se on selitys: Forssalle ei haluta antaa tunnustusta, joka sille sitkeästä kulttuurityöstä kuuluisi.
Toisaalta ei tapahtumaa paljon voisi kasvattaakaan, koska Elävienkuvien teatteri tulee täyteen paikallisistakin ja niistä muutamasta ulkopaikkakuntalaisesta, joita kaupunkiin eksyy.
Mutta mahtuisi sinne muutama helsinkiläinen tai tamperelainen kriitikko ja tutkija.

Juttu Carter Brownista

Tein haastattelun australialaisesta Toni Johnson-Woodsista, joka tutkii Carter Brown -kioskidekkareita ja kävi Suomessa sekä tutkimassa Kansalliskirjaston Browneja että puhumassa aiheesta Australia-aiheisessa seminaarissa. Juttu tulee Ruumiin kulttuuriin, mutta eka versio oli pikkaisen liian pitkä. Lyhensin juttua, mutta tässä alkuperäisellä pituudella:

Carter Brownia apurahalla

Monet vanhemmat dekkarinlukijat muistelevat lämmöllä Carter Brownia, kevyesti vitsailevien ja flirttailevien yksityisetsiväkirjojen kirjoittajaa. Brown olikin Suomessa 1950-luvun lopulta 1970-luvun alkuun yksi suosituimpia kioskidekkarisarjoja.
Australialaislähtöisestä Carter Brownista ei ole koskaan tehty kunnollista tutkimusta, kirjojen todellisen kirjoittajan Alan Yatesin muistelmia lukuun ottamatta.
Nyt asiaan on toden teolla tarttunut Yatesin maannainen, Queenslandin yliopiston lehtori Toni Johnson-Woods. Johnson-Woods on kirjoittanut Carter Brownista kirjaa jo kolmen vuoden ajan valtiollisen apurahan turvin. Hän kävi elokuun alussa Helsingin yliopiston järjestämässä SHARP-konferenssissa puhumassa Carter Brownin vastaanotosta Pohjoismaissa. Samalla hän tutki Kansalliskirjaston Carter Brown -kokoelmia. Suomi paljastui erityisen mielenkiintoiseksi tutkimuksen kohteeksi.
"Ainoastaan Ranskassa on julkaistu enemmän Carter Browneja kuin Suomessa. Suomessa Carter Browneja julkaistiin kaikkiaan 140 kappaletta, Ranskassa 222", Johnson-Woods kertoo.
"Lisäksi suomalaisella kustantamolla on selvästi ollut parempi sopimus kuin muilla pohjoismailla, koska Suomessa käytettiin alkuperäisiä australialaisia kansia, muissa pohjoismaissa kirjat julkaisiin amerikkalaisilla kansilla", Johnson-Woods sanoo.
Tämä tarkoittaa hänen mukaansa, että Carter Brownin julkaisija, alavutelainen Valpas-Mainos oli tehnyt sopimuksen suoraan Carter Brownin australialaisen kustantajan, Horwitzin, eikä suinkaan amerikkalaisen pokkarikustantamon, Carter Brownia miljoonia kappaleita myyneen Signetin kanssa. Johnson-Woods myöntää suoraan, ettei hänellä ole mitään käsitystä siitä, miten pieni suomalainen kustantamo on päätynyt tällaiseen diiliin.

Kevyt vitsailu puree

Australialainen kioskikirjallisuus on muutenkin näkynyt Suomessa vahvasti. Toinen kioskidekkarien lukijoiden kestosuosikki, Larry Kent, oli sekin Australiasta kotoisin ja ilmestyi Suomessa 60-luvun alusta 1980-luvulle saakka. Aussipulpia olivat myös omassa sarjassaan ilmestynyt Marc Brody sekä kahden naistoimittajan yhdessä kynäilemä Buchanan-sarja, joka ilmestyi salanimellä K. T. McCall. Länkkärien, sotajuttujen ja romantiikan puolella australialaista kioskikamaa ilmestyi niin ikään valtavia määriä.
Johnson-Woodsin mielestä tämä kertoo siitä, että australialaiset kustantajat pystyivät myymään suomalaisille kustantajille kirjoja ja kansikuvia halvalla suoraan ilman kansainvälisten agenttien välikäsiä. Suomessa halpuus on aina ollut arvo eikä kirjallisesta laadusta ole paljon välitetty.
Carter Brown nimittäin oli kaikista australialaisista dekkaristeista paras ja kiinnostavin, jonka kirjat kestävät kohtuullisesti käytettynä lukemista edelleen.
"Carter Brownin kirjat kertovat todella paljon ajasta, jolloin ne on kirjoitettu", Johnson-Woods innostuu. "Kieli, muoti, teknologia sekä naisen ja seksuaalisuuden kuvaus ovat kaikki hyviä otoksia eri ajoista. Lisäksi on kiinnostavaa se, miten Carter Brownit muuttuvat ajan myötä. Ensimmäiset tarinat olivat hyvin kovaksikeitettyjä ja kertovat James Hadley Chasen vaikutuksesta. Ne olivat juttuja kovista kaduista, poliittisesta korruptiosta ja vaarallisista naisista."
Myöhemmin tarinat muuttuivat Johnson-Woodsin mukaan kevyemmiksi ja niissä tehtiin sankareista pilaa. Viimeiset kirjat 1970- ja 1980-luvuilta keskittyivät seksiin ja sadismiin, mikä näkyi suomalaisten painosten kansikuvissakin: vähäpukeisia mimmejä ja isoja pyssyjä.
Johnson-Woodsin ei tarvitse pitkään miettiä, mikä kausi on hänen suosikkinsa: "Minusta kevytmieliset ja hauskat jutut ovat parhaita ja kestävät edelleen lukemista. Pidän eritoten Brownin naissankarista Mavis Seidlitzista. Hän on kuin Lucille Ball yksityisetsivänä."
Huumori on ylittänyt maitten välisiä rajoja myös kioskidekkareissa. Samaa ei voi sanoa muista 1950- ja 1960-lukujen aussidekkaristeista. "Larry Kent on lähes pelkästään väkivaltainen ja jutuista puuttuu Carter Brownien huumori. Marc Brody ovat surkeasti kirjoitettuja ja niiden lukeminen on työn ja tuskan takana. Paras kakkosluokan Carter Browneista on todennäköisesti K. T. McCall", Johnson-Woods sanoo.
Carter Brownien vaikutus näkyy australialaisessa rikoskirjallisuudessa edelleen, vaikka aihe onkin ollut akateemisessa maailmassa vaiettu: yksi tärkeimpiä australialaisia dekkaristeja, yksityisetsiväkirjailija Peter Corris on kertonut, että hänellä oli lapsena tapana pölliä aina uusin Carter Brown kioskilta. Corris on suoraan myöntänyt Carter Brownin vaikutuksen, vaikka hänen omat kirjansakin ovat monta astetta vakavampia. Carter Brownin vaikutuksen omaan työhöönsä myöntää myös pitkän linjan amerikkalainen veteraani Robert J. Randisi.

Yli 300 kirjaa

Brown-kirjoja väsäillyt Alan Yates oli todella tuottelias kirjoittaja. Alun perin Englannissa syntynyt myyntimies oli aloittanut jo 1940-luvulla kirjoittamalla länkkäreitä, scifiä ja romantiikkaa eri kustantajille, kun Horwitz-kustantamo otti häneen yhteyttä ja kysyi, haluaisiko hän kirjoittaa uutta rikossarjaa. Yates suostui heti.
Tahti kiristyi, kun Horwitz myi Carter Brownin lisenssille Yhdysvaltoihin. Yates joutui allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan hän julkaisee vuodessa kymmenen uutta Carter Brownia. Loppusaldoksi tuli lähes 300 Carter Brownia, joiden lisäksi Yates kirjoitti muitakin opuksia.
"Alan Yates myönsi myöhemmin, että kymmenen kirjan kirjoittaminen vuodessa veti hänet puihin. Osan kirjoista hän kirjoitti silloin vielä helposti saatavan Dexedrinen avulla 48 tunnissa. Sen jälkeen käsikirjoitus lähetettiin Yhdysvaltoihin, jossa siitä poistettiin epäamerikkalaisuudet, minkä jälkeen se vielä kulki Australiaan hyväksyttäväksi", Johnson-Woods selvittää.
Parikin kirjailijaa on väittänyt kirjoittaneensa muutamia Browneja. Scifi-kirjailijana tunnettu Robert Silverberg kertoo kirjoittaneensa nuorena miehenä Signet-kustantamon pyynnöstä kolme Carter Brown -tarinaa, mutta niitä ei ikinä julkaistu. Australialainen C. J. McKenzie taas sanoo kirjoittaneensa 1960-luvulla kymmenisen Brownia, kun Alan Yates oli promootiokiertueella Yhdysvalloissa. Carter Brownin leski kieltää tämän jyrkästi.
Mitä Johnson-Woods aikoo tutkia seuraavasti? Aussipulp on vienyt rouvan kokonaan.
"Aion tehdä kirjan australialaisista länkkäreistä, sillä niitä on tutkittu vielä vähemmän kuin muita lajityyppejä."

kainalo:
Aussipulpin kulta-aika
Vuonna 1939 Australian hallitus asetti tiukat verot ulkomaisille kulutushyödykkeille, kuten kirjoille. Toisen maailmansodan jälkeenkään veroja ei poistettu eikä amerikkalainen viihdekirjallisuus päässyt hyökkäämään maahan. Australialaiset kustantajat keksivät täyttää tyhjiön halvalla kotoperäisellä viihteellä. Huokeita kioskilehtiä ja pokkareita vyöryi valtavia määriä myyntipisteisiin Horwitzin ja Clevelandin kaltaisilta kustantamoilta. Lajityypit olivat samoja kuin muuallakin: dekkareita, länkkäreitä, scifiä, romantiikkaa, sotaa.
Kirjailijoista oli pulaa, mutta ei kirjoittajista: kuka tahansa, joka pystyi tuottamaan tietyn määrän sanoja tietyssä ajassa, pääsi julkaisemaan. Kirjailijoiden joukossa oli niin rautatievirkailijoita kuin tilinpitäjiäkin.
Kultakausi päättyi 20 vuoden kuluttua, kun maahantuontiverot poistettiin. Australiassa ilmestyi kuitenkin omaa kioskikirjallisuutta pitkälle 1980-luvulle ja monet kirjailijat, kuten sotakirjailija J. E. Macdonnell, olivat bestselleristejä. Pieni perheyritys Cleveland julkaisee edelleenkin 96-sivuisia länkkäreitä.

(Tässä vielä Pulp-lehden arvio Johnson-Woodsin Pulp-kirjasta [sic]. Kuvassa ylhäällä Barye Phillipsin kansikuva suomalaiseen Carter Brown -pokkariin; kuva on alun perin ilmestynyt jossain amerikkalaisessa pokkarissa, jolla ei ole mitään tekemistä Brownien kanssa.)

Lopushanski: Kuolleen miehen kirjeet

Olen menossa kohta alustamaan Turun elokuvakerhon ja Turun Kirjakahvilan ulkoilmaesityksen, jossa nähdään neuvostoliittolainen scifi-elokuva Kuolleen miehen kirjeet. Alustus alla; pahoittelen, etten jaksa laittaa tekstiin linkkejä. (Jos joku tämän ehtii lukea, niin näytös alkaa tänään keskiviikkona yhdeksältä ja on ilmainen!)

Olen nähnyt isäni itkevän: Kuolleen miehen kirjeet

En muista Kuolleen miehen kirjeistä paljonkaan. Olen nähnyt sen kerran, Porin kaupungin kulttuuritoimen järjestämässä esityksessä vuonna 1987 tai 1988. Olen ollut 15 tai 16 ja olin katsomassa elokuvaa isäni kanssa. Muistan pikkaisen kyllästyneeni venäläiseen synkistelyyn ja siihen, että elokuvassa ei tapahdu juuri mitään, mutta elokuva on kyllä monella muulla tavalla jäänyt mieleeni.

Kuolleen miehen kirjeet kertoo maailmasta ydinkatastrofin jälkeen. Neuvostoliittolaisen elokuvan vakiokasvon Rolan Bykovin esittämä tiedemies määrätään toimimaan jonkinlaisena johtajana väestönsuojaksi muutetussa museossa. Väestönsuojaan tuodaan vain terveitä, saastumattomia ihmisiä ja muut jätetään ulkopuolelle. Bykovin tiedemies kirjoittaa mielessään kirjeitä pojalleen, jota hän ei ole nähnyt ydinkatastrofin jälkeen. Elokuvan tapahtumapaikkaa ei koskaan sanota suoraan. Se voi tapahtua käytännössä vaikka Yhdysvalloissa - mihin viittaa kohtaus, jossa puhutaan presidentistä - tai missä tahansa itäisessä Euroopassa. Kuolleen miehen kirjeet poikkeaa suuresti postapokalyptisen lajityypin peruselokuvista, jotka tuntuvat enemmän tai vähemmän seuraavan pelkästään Asfalttisoturin esikuvaa. Lähimmäksi Lopushanskia tulee ehkä vain Cormac McCarthyn romaanista filmattu The Road. Kummassakin elokuvassa käytetään ahdistavaa, monotonista värimaailmaa, jossa ei värejä tunnu olevan.

Kuolleen miehen kirjeiden ensi metreiltä on selvää, että sen ohjaaja on saanut vaikutteita Tarkovskilta. Tämä ei ole ihme, sillä ohjaaja Konstantin Lopushanski oli Tarkovskin assistentti Stalkeria tehtäessä. Lisäksi Lopushanski on toimittanut postuumin kirjan Tarkovskin elokuvan leikkausta koskevista käsityksistä. Tarkovskiin ja Stalkeriin viittaa myös yhteistyö tieteiskirjailija Boris Strugatskin kanssa, tämä nimittäin kirjoitti Kuolleen miehen kirjeiden käsikirjoituksen yhdessä toisen tieteiskirjailijan Vjatshestlav Rybakovin kanssa jälkimmäisen romaanista. Strugatskihan taas oli kirjoittanut Stalkerin pohjalla olevan romaanin yhdessä veljensä Arkadin kanssa.

Lopushanski on kiinnostava ohjaaja, joka selvästi sietäisi tuntea paremmin Suomessa ja muualla länsimaissa. Hän on jatkanut Kuolleen miehen kirjeiden tematiikkaa lähes jokaisessa elokuvassaan. Vuonna 1989 valmistunut Posetitel muzeya/Museovieras ja vuoden 1994 Russkaya simfoniya/Venäläinen sinfonia ovat nekin apokalyptisia elokuvia, joissa maailman loppu on hyvin lähellä. Lopushanskin henkilöt pakenevat maan alle - se on lähes tulkoon ainoa vaihtoehto - ja samaistuvat enemmänkin ydinlaskeuman vammauttamiin mutantteihin kuin terveisiin ihmisiin, joilla ei ole enää toivoa eikä rakkautta. Vuonna 2001 valmistunut 1990-luvun ratkaiseviin tilanteisiin pureutuva Konets veka on julkaistu Suomessa vhs-kasettina nimellä Vuosisadan loppu. Lopushanskin viimeisin elokuva tähän mennessä on filmatisointi Strugatskin veljesten eli Boris ja Arkadi Strugatskin tunnetuimmasta, mutta edelleen suomentamatta olevasta romaanista Rumat joutsenet. Miksi tätä vuonna 2006 valmistunutta elokuvaa ei ole nähty Suomessa?

Lopushanskin elokuvien keskeinen teema näyttäisi olevan toivo tai pikemminkin sen puute. Lopushanski kuuluu Tarkovskin perillisiin myös siinä, että hänelle kristinusko - tai usko ylipäätään - on ainoa mahdollisuus toivoon. Mutta koska ihmiset ovat uskonnottomia ja jumalattomia ja uskovat vain teknologiaan, toivoa ei oikeasti ole. Kuolleen miehen kirjeissä ei missään vaihessa kerrota, mikä ydinkatastrofin aiheutti - taas yksi yhtymäkohta The Roadiin! -, mutta ilmeisesti kyse on ollut silkasta inhimillisestä vahingosta, ei suinkaan ydinsodasta.

Mutta mitä todella muistan elokuvasta? Yleisen masentavan maiseman jälkeen kaksi kohtausta. Ensimmäisessä Rolan Bykov istuu kellarissa tai teollisuuslaitoksessa ja hänen päälleen valuu vettä yläpuolellaan olevasta hanasta. Hän on luovuttanut ja on kaiken toivon hylkäämä eikä hän enää pysty itkemään. Yksinkertaisen keinon avulla Lopushanski kuitenkin saa Bykovin itkemään.

Toinen on aivan elokuvan lopusta ja tähän liittyy pienen luentoni nimi. Minua itse asiassa itketti itseänikin kun kirjoitin tätä ja muistelin kohtausta. Bykov päättää, että toivoa ei ole suljetuissa väestönsuojissa eikä museoissa, vaan ainoastaan siinä, että ihminen elää ja liikkuu. En halua paljastaa, mitä kohtauksessa tapahtuu, koska se on erittäin voimakas. Se on niin voimakas, että isäni, jonka kanssa olin katsomassa elokuvaa, puhkesi itkemään. Hämmästelin asiaa, koska itseäni kohtaus ei liikuttanut - ei 15-vuotiaalta sellaista voi olettaa. Isä onnistui kuitenkin tekemään huomion, että lopussa Lopushanski lainaa Pieter Brueghelin kuuluisaa maalausta, jossa sokeat taluttavat toisia sokeita. Brueghel-laina korostaa sekin yhteyttä Tarkovskiin, koska monissa tämän elokuvissa on Brueghelilta napattuja kuvia, tunnetuimpana ehkä Peilin kohtaus, jossa nähdään talvisia leikkejä korkealta kukkulalta katsottuna. Mutta siinä missä Brueghel pilailee sokeiden kustannuksella tai korkeintaan tekee häijyä parodiaa maailmanmenosta, Lopushanski kunnioittaa hahmojaan ja sitä, mitä he tekevät. Sokea taluttaa sokeaa, mutta se on ainoa mahdollisuutemme.

Metsästyksen ja autismin salattu suhde

Kokoan Turbatorille vanhojen erätarinoiden kirjaa (sotakirjan jälkeen - mitä seuraavaksi?!). Syksyllä ilmestyvään kirjaan on valikoitunut aika outo sekoitus ikivanhoja ja omituisia juttuja, erilaisiin sotiin liittyviä tarinoita ja viihdelehtien tarinoita, joissa korostuvat romantiikka, huumori ja jännitys. Mukana on tietysti myös perinteisiä erätarinoita. Juhani Aholta tulee Urheilukalastusseuran perustavassa kokouksessa pidetty puhe - tämän kaikki erätarinat kun on jo pantu kirjojen kansien sisään.

K. Lydénin "Neljä viikkoa käpykaartissa" on varmasti kirjan omituisin pläjäys, helkkarin pitkä kertomus (voi olla etten laita kokonaan) siitä, miten Matkun aseman asemapäällikkö karkaa punikeilta vuonna -18 ja elelee metsässä riistalla. Tarinan alussa Lydén valaa hauleja jotain tekemistä saadakseen (punakaartilaiset eivät päästä häntä pois asemalta, koska pitävät lahtarina), ja kun sekin on ohi, hän päättää listata kaikki tappamansa eläimet.

"Ahaa! Nytpä on hyvää ja sopivaa aikaa tehdä jo monasti aikomani yhteenveto eli tilasto 22-vuotisella metsästysajallani kaatamistani otuksista metsästyspäiväkirjani mukaan, jota olen tunnontarkasti vienyt aina ensimmäisestä otuksestani asti. Hitaasti ja perin tarkasti kun tuota laadin, sain siinäkin taas 4 päivää kulumaan. Otuksien loppusummaksi 22 vuotena tuli 3919. On maar siinä toinenkin laukaus ammuttu ja muutama askel otettu, ennen kuin moinen luettelo on syntynyt, jonka tähän myötäliitän.

Metsästys vuosina 1896-1917

Tilhi 41
Harakka 96
Varis 514
Kissa 114
Naakka 18
Kyyhkynen 11
Rastas 10
Kärppä 6
Kalatiira 22
Varpunen 107
Tornihaukka 11
Koppelo 121
Närhi 48
Jänis 503
Isotikka 8
Palokärki 21
Kehrääjä 3
Kuovi 16
Kana 23
Mehiläishaukka 2
Heinäsorsa 599
Kaakkuri 45
Rääkkäsorsa 59
Orava 465
Telkkä 52
Härkälintu 4
Hiirihaukka 8
Nuolihaukka 4
Metsäsika 7
Teeri 182
Rotta 28
Peltovaris 1
Isokoskelo 2
Harmaalokki 3
Selkälokki 9
Pikkukoskelo 17
Silkkikuikka 66
Tunturikurmitsa 3
Jouhisorsa 4
Haapana 34
Alli 5
Koskikara 9
Sika 38
Metso 88
Kettu 18
Kuusanka 4
Hevonen 8
Lapasorsa 11
Harmaavikla 2
Punajalkavikla 1
Pyy 121
Kolmivarpainen tikka 1
Koira 29
Kyykäärme 10
Töyhtöhyyppä 3
Metsäkana 39
Kuikka 8
Suopöllö 2
Lammas 1
Helmipöllö 1
Mustakulkku-uikku 7
Heinäkurppa 1
Varpushaukka 2
Kuttu 1
Kurki 2
Pikkulokki 1
Turkinpyy 65
Kanahaukka 2
Viheriätikka 2
Lahna 1
Jouhisotka 1
Punasotka 1
Metsähanhi 3
Vasikka 2
Käki 2
Pikkutikka 3
Hiiriäispollo 2
Pikku-uikku 1
Lehmä 24
Hauki 1
Pähkinähakkinen 1
Sarvipöllö 1
Rusakkojänis 3
Korppi 1
Sekalaisia 103
Yhteensä 3919

Mutta onpa myöskin otuspaisti syksyisin puuttumatta padassa pihissyt ja moni metsänriistan vihollinen lopettanut vahingollisen toimintansa. Eniten veti suutani pieneen tyytyväisyyden hymyyn nähdessäni ampumieni kissojen loppusumman 114! Onhan varistenkin loppusumma 514 kokolailla kunnioitettava Otukset yhteenvedossa ovat siinä järjestyksessä kuin ne metsästyspäiväkirjassani esiintyvät."

Mitä tästä voisi sanoa? Miksi joku listaa noin tarkasti kaikki tappamansa eläimet? Ja miksi hän on ampunut lehmiä ja yhden lampaan? Vasikoita? Jonkun toisen elukoita vai omiaan? Mitä urheilua se on, että ampuu laitumella päivystävän lehmän? Hevosia?

Juttu ilmestyi Metsästys & Kalastus -lehdessä vuonna 1919 ja se oli varustettu maininnalla, että kirjoittaja kertoo ampuneensa eläimiä rauhoitusajan ulkopuolella, mutta että se on ymmärrettävää, koska vuonna 1918 ihmishenkikään ei ollut paljon minkään arvoinen.

Joistain en muuten tiedä, mitä ne ovat - mikä on kuusanka? Onko silkkikuikka nykyään nimellä silkkiuikku? Mustakulkku-uikku? Turkinpyy? Kiinnostavaa olisi kuulla, mitä mahtuu "sekalaisiin". Niitäkin on ammuttu yli sata!

Suomi-pulpin Korkeajännitys

Suunnittelin joskus yhdessä Tapani Baggen kanssa Suomi-pulpin korkkaria, kun hän teki kaksi hauskaa ja kovaotteista Kieltolain korkkaria, joissa seikkaili hänen parissa novellissaankin ollut Kovanen. Ajatukseni oli, että tässä käyttäisi joitain keskeisiä suomalaisen lukemisto- ja jännitysviihten sankareita, hiukan Eriskummallisten herrasmiesten liigan tapaan. Mutta jostain syystä hanke jäi - ehkä sen voisi kaivaa esille naftaliinista, koska idea on hauska ja monella tapaa 2000-lukuinen. Ongelma on kyllä se, että Waltarin perikunnalta tuskin heltiäisi lupa Frans J. Palmun hahmon käyttöön. Kosmas Killinen on muistaakseni pahis jostain Rikhard Hornanlinnan kirjasta. Tämän tekemisestä on jo sen verran aikaa, etten oikein muista kunnolla. Mitax on tietysti se hullu tiedemies, joka tekee Atoroxin Outsiderin kirjoissa toisen maailmansodan jälkeen.

Suomi-pulpin korkeajännitys

Aika ja paikka: 1920-luvun alun Helsinki

Rikosetsivä Frans J. Palmu on kaupunginjohtajan kutsuilla, joilla hän tutustuu nuoreen viehättävään naiseen, jonka salaperäinen olemus kiehtoo häntä. Juhlat keskeytyvät Palmun osalta, kun hänelle tullaan kertomaan, että hänen pitää tulla palvelukseen: kaupungilta on löytynyt uusi ruumis.

Neljäs ruumis on samanlainen kuin muutkin: kuolleilta on poistettu aivot. Johtolankoja ei ole eikä nuori etsivä pysty vielä luottamaan taitoihinsa, jotka hänelle vasta myöhemmin kehittyvät työssään.

Kun homma ei etene ja lehdistö painaa päälle, Palmuun ottaa yhteyttä yksityisetsivä Rikhard Hornanlinna, joka on saanut käsiinsä joitain tietoja eräästä professori Kosmos Killisestä, joka on karannut mielisairaalasta. Palmu ei aivan heti ota uskoakseen Hornanlinnaan, kunnes tämä katoaa. Palmu saa tutkittavakseen uuden ruumiin.

Hornanlinna on kuitenkin jättänyt jälkeensä lapun, jossa lukee nimi "Mitax". Palmu löytää tämän nimisen miehen, joka paljastuu keksijäksi. Killinen ja Mitax ovat aiemmin tehneet yhteistyötä, mutta Killinen alkoi vaikuttaa niin hullulta, että heidän tiensä erosivat. Mitax ei voinut hyväksyä aivoryöstöä, jota Killinen pitää ainoana keinona saada tuoreita ihmisaivoja.

Palmu tapaa juhlissa kohtaamansa tytön uudestaan ja saa kuulla, että tämän sukunimi on Killinen ja että tämän isä on mielisairaalassa. Palmu epäilee tunteitaan tyttöä kohtaan, mutta ei uskalla kertoa tälle, että hän on tytön isän perässä.

Palmun luo tulee iso ja väkivaltainen robotin lailla toimiva tyyppi, joka kaappaa etsivän mukaansa. Palmu viedään kolkattuna vanhaan tehdashalliin, joka on täynnä outoja kojeita ja ihmis- ja muita aivoja spriitölkeissä, ja sidotaan tuoliin tarkoituksena irrottaa aivot. Nyt esittäytyy tarinan pahis, Kosmos Killinen, joka valmistautuu elämänsä toimenpiteeseen.

Onneksi Palmua on seurannut häntä ihaileva nuori mies Kokki, joka hyökkää Killisen laboratorioon ja aiheuttaa hämminkiä. Hän on myös kutsunut poliisit paikalle. Killinen pakenee ja Palmu päästetään irti. Mitax tulee paikalle ja estää laboratorion tuhoamisen: Killisen työ oli liian tärkeää että hänen tutkimustuloksensa voitaisiin noin vain hävittää.

Killinen lähettää uudestaan robottinsa hyökkäämään. Robottijoukko hyökkää - minne? - ja samaan aikaan Palmu saa viestin, jossa Killinen kertoo kaapanneensa oman tyttärensä. Jos Palmu haluaa hänet turvaan, hänen on tultava Killisen määräämään paikkaan - ilman poliiseja. Palmu ottaa Kokin mukaansa auton takapenkin taakse pyssy kädessä ja ajaa - minne? (Tattarisuolle?)

Paljastuu, että Killisellä on toinen laboratorio, jossa on lisää robotteja. Killinen on sitonut tyttärensä laitteeseen, toiseen laitteeseen on sidottu apina. Palmu sanoo: "Päästä tyttö irti, laita minut tilalle." Killisen tytär ei suostu, vaan sanoo, että Palmun täytyy jäädä eloon. Robotit ottavat Palmun kiinni ja sitovat hänet kolmanteen laitteeseen. Killisellä on uusi suunnitelma: voiko aivoja sekoittaa? Tyttö saa puolet apinan aivoista, Palmu puolet tytön aivoista ja apina puolet Palmun aivoista.

Kokki ryntää sisään ja ampuu Killistä. Robotit käyvät Kokin kimppuun, mutta tämä pääsee pakoon. Hän ampuu piilosta Killisen laitteita ja nämä alkavat räjähtää. Robotit lakkaavat toimimasta ja sähköpurkaus osuu Killiseen, joka syttyy palamaan. Kokki päästää apinan, Killisen tyttären ja Palmun irti. He juoksevat pois laboratoriosta juuri ennen kuin tämä räjähtää.

Ronnie James Dio, koulukiusaajat, sosiaalinen media

Eli muutamista Facebook-sukupolven ongelmista

"Hirveä hinku huutaa: Jesss!"
Suurin piirtein noin kirjoitin Facebookissa, kun tuli tieto heavy-laulaja Ronnie James Dion kuolemasta.
Hävetti melkein saman tien. Hetken ajan olin jo poistaa mokoman postauksen, mutta sitten siihen alkoi tulla kommentteja ja alkoi tuntua raukkamaiselta perääntyä jostain, minkä oli jo sanonut. (Vaikka näin Facebookissa ja muussa sosiaalisessa mediassa tietysti koko ajan tehdään.)
Ymmärrettävästi suositun hevilaulajan hölmö mollaaminen herätti kommentteja ja närää. Olin jo sulkenut tietokoneen, mutta kädet jännityksestä täristen avasin vielä nettiyhteyden kännykässä ja kirjoitin, että pyydän anteeksi, jos olen loukannut jotakuta. Kommentteja oli jo reilusti yli kymmenen.
Samalla annoin selityksen: lähes kaikilla minua yläasteella 1980-luvun lopulla kiusanneilla oli Dio-hihamerkki olkavarressaan, housuntaskussaan, missä tahansa. Dio ei tietysti ollut yksin: näkyi ZZ Topia, AC/DC:tä, W.A.S.P.:ia, Rattia, Mötley Crueta...
Minulla ei ole lämmin suhde mihinkään näistä bändeistä. Nimien näkeminen herättää väistämättä ja aina muistikuvia koulun pihalta tai tunneilta, joilla sai kuulla, nähdä tai haistella mitä milloinkin. Harvassa ovat ne hyvät hetket, jotka pystyn yhdistämään heavy metaliin, varsinkaan sen 80-lukuiseen takatukkaversioon. Se on minusta aina ja kaikkialla koulukiusaajien musiikkia.

Tämä on ongelmallinen asenne. Pidän hip hopista (tosin sen 80-90-luvun taitteen gruuvaavasta versiosta tyyliin De La Soul, Eric B. & Rakim, en nykyisestä junnaavasti rytmikkäästä ja minimalistisesta suuntauksesta), mutta ihan yhtälaillahan se on koulukiusaajien musiikkia, varmasti varsinkin nykyinen suomi-rap. Saatan digata myös rockabillystä ja pidän siihen liittyvästä pukeutumistyylistä - mutta tarvitseeko joku esimerkkejä väkivaltaisista ja rasistisista diinareista?
On tietysti helpompi yhdistää negatiivisia mielikuvia musiikkiin, josta ei muutenkaan pidä. Tämä on banaali yleistys, mutta tosi. Olen koettanut. Olen pitänyt ja pidän edelleen Black Sabbathin kahdesta ensimmäisestä levystä. Muutamat heavy-klassikot (Steppenwolfin "Born To Be Wild", Uriah Heepin "Easy Livin'", Thin Lizzyn "Boys Are Back In Town") ovat ihan kelpo biisejä. Kyse ei myöskään ole siitä, ettenkö pitäisi kovaäänisestä rockista. Jonkun voi olla vaikea nähdä eroa jonkin ruotsalaisen Union Carbide Productionsin ja hevin väilllä (ja minua vaivaa suunnattomasti nähdä Iggy & the Stooges esiintymässä Iron Maidenin, Slayerin ja muiden hevibändien kanssa samalla keikalla), mutta minulle ero on itsestäänselvä.
Tämä tietysti määrittelee fanin: hänelle tyylisuunnan (tai bändin tai artistin tai levyn tai aikakauden) erot muista tyylisuunnista ovat itsestäänselviä, eikä niitä tarvitse selitellä.

Harhailen hiukan. Yritän lähestyä asiaa toiselta kannalta.
Olen elänyt identiteettini kannalta merkittävät vuodet kulttuurissa (tai aikakaudessa), jossa on sallittua sanoa inhoavansa jotakin, ilman perusteluja. Teini-iän ja varhaisen älykköiän (ikävuodet 16-22) ystävilleni ei tuottanut vaikeuksia sanoa, että jokin on naurettavaa, tylsää tai paskaa - perusteluja ei tarvittu. "Lukematta paskaa" on 80-luvun lopulla eläneiden tunnuslause - tai tässä tapauksessa oikeastaan "kuulematta paskaa".
Ja minä olen oppinut sen. Pitäisikö ehkä sanoa: olen imenyt asenteen kuin äidinmaidossa.
Tämä on punkin strategia. On sanottu, että rajojen rikkomisesta uhonnut punk pystytti musiikin tyylisuuntien välille ankarat rajat, joita ei sopinut ylittää. Punkkarit ja diinarit tappelivat pitkin 70- ja 80-lukua ja kyselivät epäselviltä tapauksilta, mitä nämä ovat, ja antoivat turpiin, jos olivat väärää ryhmää. Progen ja samaan syssyyn myös perinteisen, miehisen heavy metalin kuuntelu muuttui kielletyksi ja lopulta hyvin epäcooliksi toiminnaksi. Samaan kulttuuriin kuului myös se, että syntikoilla tehtyä musaa ei saanut diggailla: 80-luvun lopun punkia ja kantria yhteen naittanut kitararockkulttuuri painotti sitä, että ainoastaan kitaroilla ja rummuilla voi tehdä aitoa ja rehellistä musaa, aivan kuin se olisi instrumentista kiinni. (Tämä on tietysti syytä nähdä vastapainona saman ajan postpunkin, futurismin ja goottirockin esillä pitämälle epäaitouden ja feikkaamisen ideologialle, jossa roolit ja narrius olivat tärkeämpiä kuin aitous ja rehellisyys. Ja syntikat tärkeämpiä soittimia kuin kitarat.)
Olen itse päässyt monista näistä vastakkainasetteluista eroon (suostun jopa kuuntelemaan Duran Durania, pieninä annoksina tosin), mutta edelleen heavy metal on aidan toisella puolella, jossain tavoittamattomissa.

Nykyään tällaisia vastakkainasetteluja ei juuri löydä. Ihmiset voivat kuunnella ihan mitä tahansa, vanhoista Amerikan sisällissodan aikaisista lauluista Chemical Brothersiin ja takaisin. Moni voi soittaa omituista musiikkia improvisatorisissa akustisissa yhtyeissä, mutta hyräillä silti Modern Talkingin biisejä. 80-luvulla Dingoa ei yksinkertaisesti tietyissä piireissä kuunneltu, mutta nykyään tapaa useinkin fiksuja ihmisiä, joille Neumann on tärkeimpiä kotimaisia pop-säveltäjiä. (On tietysti totta, että hipster-kulttuurissa on sallitua naureskella esimerkiksi perinteistä, keski- ja alaluokille tarjottua rockfestarikulttuuria, jossa perinteistä rokkia veivaavien bändien säestämänä juodaan kaljaa ja mölytään.)
Tällaisessa ilmapiirissä on ihan turha tulla huutelemaan "jesss!", kun jonkun inhotun yhtyeen laulaja kuolee. Siitä saa vain inhot niskaansa - sekä syytteitä snobismista ja siitä, että halveksuu muita ja näiden makua. Siteeraan erästä Facebook-tuttavaani, joka kommentoi näin: "Vielä toistaiseksi en ole tavannut ihmistä, jolla olisi hyvän maun absoluuttiset kriteerit jumalallisena ilmoituksena hallussa, mutta paljon sinun laillasi harhaisia niin uskovia olen kyllä tavannut."
Tämä oli viiltävä kommentti ja se jäi kaihertamaan minua päiväkausiksi - ehkä se kaihertaa minua lopun ikääni. En tiedä, halusiko kommentoija aiheuttaa juuri tällaisen reaktion, ehkä temppuiluni Facebookissa olivat ärsyttäneet häntä jo äärirajoille ja iloitteluni Dion kuolemasta oli viimeinen pisara. Oli miten oli, vastasin hampaat irvessä, että tiedän, mistä hän puhuu, ja että olen yrittänyt tehdä asialle jotain ja kasvaa ihmisenä, etten pilkkaisi ja ivaisi toisten makua.
Mieleen muistui kerta lähes kymmenen vuoden takaa, kun nykyinen vaimoni, silloin vielä tuore tyttöystävä, kehui Catherine Breillatin Romance-elokuvaa, jota olin inhonnut (sittemmin olen pitänyt Breillatin elokuvista). Haukuin sen pystyyn sillä seurauksella, että tyttöystäväni alkoi itkeä. Varmasti hän poti myös huonoa omatuntoa siitä, ettei osaa katsoa elokuvia oikein.
On turha tällaisen jälkeen selittää, että ei tarkoittanut aiheuttaa tällaista reaktiota, että enemmänkin halusi vain tarjota valistusta, kommentteja, rakennuspuita. Sellaiseen pystyynhaukkuminen ei ole ehkä paras mahdollinen tapa.
Muistin myös toisen, vielä aiemman kerran, jolloin olin iloinnut inhoamani taiteentekijän kuolemaa. Olin ystäväni luona ja televisio oli päällä. Uutistenlukija kertoi, että suosittu jännityskirjailija Alistair MacLean on kuollut. Sanoin "jesss!" (Tai tuskin sanoin, koska tuo fraasi tuli käyttöön vasta 2000-luvulla - mutta hihkuin kuitenkin.)
Tuo hetki tuli mieleeni, kun postitin ilosanomani Dion kuolemasta. Enkö ole muuttunut? Olenko edelleen sama idiootti, joka iloitsee toisen ihmisen kuolemasta? Voinko tehdä vielä samanlaisia typeryyksiä kuin 14-vuotiaana?

Oli miten oli, tuossa hetkessä näkyi se kulttuurinen koodisto, jonka olin vaistomaisesti oppinut. Alistair MacLean oli tylsimysten kirjailija, jonka kirjojen ääreen ei olisi kenenkään tarvinnut vaivautua. Hänen kirjojaan oli 80-luvulla joka puolella ja ne alkoivat olla riesa (tähän väliin pitää sanoa, että myin vanhoja kirjoja Porin torilla kesäisin 80-luvun lopussa ja törmäsin tähän ilmiöön varsin kouriintuntuvasti).
Olin lukenut MacLeaneja aiemmin 11-12-vuotiaana ja ilmeisesti pitänytkin niistä, mutta sitten aloin liikkua Porin suppeissa älykköpiireissä ja alkoi hävettää, että olin lukenut jotain sellaista. Sama kävi monien muidenkin kirjailijoiden suhteen: Agatha Christie piti vaihtaa Raymond Chandleriin (olen edelleen sitä mieltä, että Christien kirjat ovat tylsiä) ja Alistair MacLeania piti dissata. Sellainen voi olla osa jonkun kasvuprosessia eikä sitä tule liian helposti ja nopeasti pitää esimerkkinä opportunistisesta luonteesta. Kasvuprosessiin taas kuuluvat olennaisesti ylilyönnit. (Ehkä prosessi on minulla vielä kesken.)

Paradoksaalista tässä on se, että toimitin vuosia myöhemmin hakuteoksen trillerikirjailijoista ja halusin itse tehdä Alistair MacLeanista hakusanan. Olin jopa hiukan ällistynyt: sellaiset kirjat kuin Loputon yö ja Pelko on aseeni ovat huippujännittäviä, hyvin rakennettuja kirjoja, joiden kirjoittajaa ei olisi tullut dissata. (Paitsi ehkä tasaisesti huonontuneesta tuotannosta.)
Minun pitäisi ehkä tehdä Diolle ja muulle heavy-musiikille samoin.
En vain pysty. Kuuntelin muutamia Dion biisejä Spotifysta Facebook-kohun (sic) jälkeen. Hyvä on: "Holy Diverissa" on ihan menevä kitarariffi ja Dio on hyvä laulaja, mutta en silti lämmennyt. Mahtipontiseksi muuttuessaan musiikki kävi tylsäksi; jaksoin lopulta kolme biisiä.
Ehkä kokeilen joskus taas. Tai sitten en.

Palaan vielä siihen, että kulttuuri on muuttunut ja dissaaminen on tullut halveksittavaksi toiminnaksi.
En totu siihen. Minulle on ollut älyllinen shokki huomata, että joku fiksu ihminen, jota voin arvostaa, kuuntelee heavya. Hyvän ystäväni Niko-Matin 30-vuotissynttäreillä soitettiin Iron Maidenia ja kaikki jorasivat hullun lailla - myös minä. (Siinä vaiheessa irtosin siis ironikon ja snobin kaavustani - vaikka Iron Maidenin soittaminen bileissä, joissa aiemmin oli soitettu Alice Coltranea, on tietysti itsessään ironinen ja snobistinen kommentti. Pakko sanoa, että mieluummin ja taitavammin jorasin Sonicsien "Psychoa" ja sen mielettömiä rumpubreikkejä.) Kaikki käyvät AC/DC:n konsertissa ja rakastavat juuri sitä, että musiikki ja show eivät muutu. (Sanooko joku, että rock voi olla muutoksen voima?)
Mutta ennen kaikkea kaikki surivat Ronnie James Dion kuolemaa.
Kaikki paitsi minä.
Minulle hänen kuolemansa oli loppujen lopuksi ja oikeasti yhdentekevä. Jokin säädyllisyyden puute esti minua jättämästä typerän jesss!-huutoni postittamista Facebookiin, vaikka oikeasti minun olisi vain pitänyt sanoa "jaa" ja jatkaa elämääni. Nyt kirjoitankin sen sijaan tätä tekstiä.
Mutta käsi sydämelle. Jos kuollut olisi ollut Modern Talkingin laulaja, moniko olisi loukkaantunut samalla tavalla, jos olisin huutanut "jesss!"?
Siinä tapauksessa tosin olisin todennut "jaa" ja jatkanut elämääni. Se tietysti osaltaan todistaa heavyn voimaa - jokin ärsyttää niin paljon että siitä ei voi olla jauhamatta. En vain pääse eroon siitä ajatuksesta, että juuri se sama voima sai eräitä ihmisiä käymään minuun fyysisesti käsiksi.

Mutta ei tämä ole vieläkään tällä käsitelty. Jäin miettimään, että koko tämä typerä tapaus kertoo jotain 2000-luvusta, Facebookista ja sosiaalisista medioista ylipäätään.
Dio-huudahdukseni olisi sopinut baari-iltaan (joukko ironisia hipstereitä riemuitsee, kun vanhaa väsynyttä maailmaa edustanut rockkukko kuolee) tai koti-iltaan. Vaimoni olisi ymmärtänyt, jos olisin television ääressä todennut: "Huh, päästiinpä siitäkin." Ehkä hän olisi kysynyt, mitä minulla on Dioa vastaan, ja asia olisi kuitattu sillä, että olisin sanonut, että se oli koulukiusaajien suosikkilaulaja.
Mutta Facebookissa asia sai suurempia merkityksiä. Sosiaalinen media riisuu meiltä kaikki tulkintakehykset ja viestimme näyttäytyvät puhtaina, pelkästään niinä itsenään. Kun huudahdan "Dio kuollut: jesss!" noin 700 ihmisen edessä, se näyttää juuri siltä: kuin olisin oikeasti ollut iloinen Ronnie James Dion kuolemasta. Oikeassa ympäristössä eleessä olisivat näkyneet ensinnäkin se, että Dion logo ja maine ovat osa koulukiusaamistraumaani, ja toiseksi se, että olen kasvanut punkin jälkeisessä väheksymisen ja snobismin kulttuurissa. Facebook-heitto on historiaton, se ei kerro mitään puhujastaan. Se ei kanna historiaansa mukanaan.
Tietysti opimme tuntemaan vähitellen Facebook-frendimme, vaikka he eivät olisikaan fyysisiä tuttavuuksia. Opimme, mistä on kyse, kun he käyttävät ironiaa, ja erotamme ne hetket, jolloin he ovat tosissaan. Tai sitten emme. Monet vanhemmat Facebookin käyttäjät kiroavat statuspäivityksissä esiintyvän ironian alimpaan helvettiin, vaikka Facebook mediana houkuttelee juuri ironiaan, merkitysten ja vastaanottavan yleisön vähättelyyn.
Snobismi ja ironia tietysti kulkevatkin käsi kädessä. Ainoa, joka tuntui ymmärtävän jesss!-huudahdustani, oli ystäväni, jonka suhde elämään on pelkästään ironinen. Hän puolusti huonoa makua ja huonoa huumoria.
Mutta nehän eivät toimi, jos viestin vastaanottaja ei tiedä, mitä odottaa.

Godard, White, Huunonen

Suomalaisen elokuvan festivaali on käynnissä. Perjantaina on seminaari, jossa puhutaan suomalaisesta kulttielokuvasta; tässä oma osuuteni seminaariin. Tilaisuus on klo 12 Turun kaupunginkirjaston studiossa. [Valitan, en jaksa linkitellä enkä kursivoida leffojen ja muiden nimiä. Aloitin, mutta totesin, että olkoon.]

Lionel White on amerikkalainen kioskidekkarin klassikko, jolla on sekä klassikko- että kulttistatus. White tunnetaan kovaotteisten keikkakuvausten kirjoittajana - hän siis teki monia kirjoja, joissa rikollisporukka tekee ison ryöstön pankkiin tai vastaavaan tai kidnappauksen. Whiten kirjoissa henkilöt ovat säälimättömiä, yleensä toisilleen tuntemattomia, mutta he ovat kaikki oman alansa ammattilaisia. Whiten on sanottu kuvaavan toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä työn jaon maailmaa, jossa tietyn ammattitaidon omaava ihminen tekee vain yhtä ammattia. Aiemmin saattoi sanoa, että jokainen teki monta eri ammattia - näin karrikoiden. Whiten romaanit ovat kuvauksia tästä syntyvästä vieraantumisesta.

Jos Whiten henkilöt ovat säälimättömiä, niin myös Whiten kirjat ovat säälimättömiä. Kirjat eivät yleensä lopu onnellisesti, vaan lähes kaikki kuolevat ja iso potti jää saamatta.

Lionel Whitea on filmattu aika paljon ja tulokset ovat osoittautuneet kestäviksi. Muutaman vähäisemmän produktion rinnalle ja ohi voi nostaa huoletta kolme elokuvaa, joista yksi on suomalainen. Ei-suomalaiset ovat Stanley Kubrickin The Killing eli Peli on menetetty vuodelta 1955 sekä Jean-Luc Godardin Hullu Pierrot vuodelta 1965. Se suomalainen on Seppo Huunosen Karvat vuodelta 1973, josta myöhemmin tarkemmin.

Jo The Killing paljastaa, että Whitesta irtosi aineksia modernistiseen, klassisen elokuvakerronnan sääntöjä ravistelevaan elokuvaan. Kubrickin elokuvan rakenne, jossa sama kohtaus toistuu useaan otteeseen ja kerronta on koottu tämän yhden kohtauksen ympärille, on tuttua esimerkiksi Ford Madox Fordin romaanista Hyvä sotilas vuodelta 1915. Tätä piirrettä ei Whiten romaanissa kuitenkaan vielä ollut, vaan se on Kubrickin itsensä keksimä. Lionel Whiten romaanin alkuperäinen nimi oli Clean Break, ja se on suomennettu kioskipokkarina nimellä Suuri kaappaus.

Samantyyppisen, vielä rohkeamman kerronnan otti omakseen ranskalainen Jean-Luc Godard Hullussa Pierrotissaan, joka on hänen pidetyimpiä ja todennäköisesti myös hallituimpia elokuviaan. Se perustuu Whiten romaaniin Obsession eli Pakkomielle vuodelta 1962. Romaanin julkaisi keskeinen amerikkalainen kioskikirjakustantamo Fawcett Gold Medal -sarjassaan, mikä tarkoitti sitä, että sitä myytiin todennäköisesti satoja tuhansia kopioita. Kyse ei siis ole mistään marginaalikirjallisuudesta, vaikka sellainen mielikuva vanhasta kioskidekkarista saattaa helposti syntyä. Obsessionkin on julkaistu suomeksi, samassa Ilves-sarjassa kuin aiemmin mainittu teos Suuri kaappaus. Sen nimi on suomeksi Kohti perikatoa, joka on erinomainen nimi Whiten romaanille, jonka alussa jo tietää että kirja ei voi päättyä hyvin.

Kirja on Whiten romaaneista epätavallisimpia. Siinä keskiössä eivät ole ammattirikolliset, vaikka nopeasti päähenkilöiden elämä alkaa sivuta kansainvälisen rikollisuuden maailmaa. Mutta enemmän kuin ammattimaisen rikollisuuden kuvaus, se on hullun rakkauden kuvaus. Ja tämä on tietysti asia, joka Godardia on kiinnostanut. Elokuvan alussa rajuista rikos- ja sotaelokuvista tunnettu ohjaaja Samuel Fuller sanoo kuuluisat sanat: "Film is like a battleground. Love. Hate. Action. Violence. Death. In one word . . . emotion.”

Näitä Godard tarjoilee runsain mitoin. Hullu Pierrot on rakkauskertomus, rikoselokuva, toimintaelokuva ja siinä on monta kuolemaa, monet sattumanvaraisia tai koomisia. Niihin ei paljon kiinnitetä huomiota.

Mitään poikkeuksellista ei ole siinä, että Godard filmasi amerikkalaista kioskiviihdettä. Voi jopa sanoa, että sellaiset filmatisoinnit muodostavat merkittävän osan ranskalaista uutta aaltoa. Godardin muusta tuotannosta esimerkiksi sekopäinen Made in USA perustuu Donald Westlaken salanimellä Richard Stark kirjoittamaan dekkariin - kirjaa ei kyllä tunnista elokuvasta, jos ei tiedä mitä etsii. Anna Karina esittää siinä samaa hahmoa, Parkeria, jota myöhemmin esitti Lee Marvin John Boormanin Point Blankissa.

Mutta Godard ei ole yksin. Francois Truffaut filmasi, laskutavasta riippuen, kolme tai neljä amerikkalaista kioskiromaania: David Goodisin Murhan sävelen nimellä Ampukaa pianistia, Charles Williamsin The Long Saturday Nightin nimellä Pitkä viikonloppu, sekä Cornell Woolrichin kaksi romaania nimillä Morsian pukeutuu mustaan ja Mississippin velho. Viidenneksi voisi ottaa Fahrenheit 451:n, joka perustuu Ray Bradburyn alun perin scifi-lehdessä jatkokertomuksena ilmestyneeseen romaaniin. Truffaut ei ole yksin: Claude Sautetin Kuuma lasti perustuu Charles Williamsin romaaniin. Claude Sautet taas käsikirjoitti Alain Cavalierille elokuvan Keskiyön kaappaus Donald Westlaken dekkarista. 1970-luvulla Claude Chabrol ohjasi elokuvan Kauhun kuja yhdestä Ed McBainin poliisiromaanista, ja hänen aiempi elokuvansa Lukittu ovi taas perustuu Stanley Ellinin romaaniin. Vielä myöhäisellä urallaan Chabrol palasi amerikkalaisen rikoskirjallisuuden pariin elokuvallaan Suklaata, kiitos, joka perustuu Charlotte Armstrongin romaaniin The Chocolate Web.

Myös vanhemman polven ohjaajat palasivat amerikkalaiseen rikoskirjallisuuteen: Rene Clementin Satimessa perustuu jo pari kertaa mainitun Charles Williamsin romaaniin, ja Williams jopa pestattiin tekemään siihen käsikirjoitusta.

Kyse on laajemmasta rakkaudesta amerikkalaiseen viihdekulttuuriin, joka on aina yhdistänyt ranskalaisia. Alain Resnais puhui moneen otteeseen rakkaudestaan amerikkalaiseen sarjakuvaan - esimerkiksi Taika-Jim -sarjakuvasta on monia viitteitä Resnaisin umpimodernistisessa merkkiteoksessa Viime vuonna Marienbadissa. Francois Truffaut tiivisti asenteen Pitkän viikonlopun ensi-iltaan kirjoittamassaan tiedotteessa:

"Aina kun olen tekemisissä rikoskirjailijan kanssa, minuun on tehnyt vaikutuksen hänen vaatimattomuutensa, ammattitaitonsa, mutta myös hänen surumielisyytensä. Jotakin epätoivoista ja kohtalokasta on useinkin kirjailijassa, joka ansaitsee elantonsa kertomalla rikostarinoita. Kritiikki ei koskaan puhu näistä viihdekirjailijoista, heillä ei koskaan ole ollut tunnetta 'omasta yleisöstä'. Mutta silloinkin, kun he näyttävät hutiloivan ja kirjoittavan vain rahan vuoksi, he paljastavat itsensä fiktiossaan intiimimmin kuin kukaan uskoisi tai edes he itse kuvitelevat. He luulevat olevansa hyvinkin piilossa muutamien ruumiiden ja revolverien takana, ja samalla he paljastavat itsensä, ripittäytyvät ja toteuttavat pakonalaisessa tilassaan vapaata luomistyötä. Samoin vanhan Hollywoodin B-elokuvien tekijät luulivat olevansa pelkkiä studiotyöläisiä, kun he itse asiassa olivat aitoja ja luovia taiteilijoita.”

En tiedä, oliko Seppo Huunosella samanlainen asenne kun hän alkoi ohjata Karvoja. Tiesikö hän, että Lionel Whiten romaaneja oli aiemmin filmattu? Tiesikö hän, että Kubrickin Peli on menetetty - joka oli tosin kielletty Suomessa jossain vaiheessa - perustuu Lionel Whiten romaaniin?

Seppo Huunosen Karvat on monella tapaa poikkeuksellinen elokuva. Se oli valmistuessaan vuonna 1974 vuotensa ainoa toinen kotimainen elokuva, Speden ufo-pelleilyn Viu-hah-hah-tajan ohella. Se on varmasti ainoa suomalainen elokuva, joka perustuu amerikkalaiseen romaaniin. Se on myös ensimmäisiä suomalaisia K18-määritelmän saaneita elokuvia - ensimmäinen oli Teuvo Tulion Sensuela pari vuotta aiemmin.

Oli miten oli, Karvat perustuu samaan romaaniin kuin Hullu Pierrot, Lionel Whiten romaaniin Kohti perikatoa eli Obsession.

Elokuvilla on paljon eroavaisuuksia. Jean-Luc Godardilla on pääparinaan karheankomea Jean-Paul Belmondo sekä kaunis ja erittäin itseriittoisen näköinen Anna Karina, Huunonen on joutunut tyytymään pieneen ja kaljuuntuvaan Mikko Majanlahteen. Anna Karinan korvaa lyhyttukkaisena tylyn näköinen Arja Virtanen. Varsinkin Virtanen kohdalla Karvat oli uran ainoa elokuva, myöhemmin hän oli perustamassa teatteriryhmä Hurjaruuthia nimellä Arja Pettersson. Mikko Majanlahti taas oli Tampereen työväen teatterin johtaja 1980-luvulla, mutta elokuvia hänkään ei monta tehnyt. Godardin ikoniseen versioon verrattuna näyttelijöiden karisma on lähes olematon, valitettavasti.

Elokuvissa on muitakin eroja. Kainalokarvat, jotka aika härskisti ja särmikkäästikin laittavat tapahtumaketjun liikkeelle, ovat Huunosen omaa keksintöä - Godardin loppujen lopuksi huipputyylikkäässä maailmassa sellaisia ei olisi voinut näyttää.

Huunonen on käyttänyt myös elokuvassaan joitain metafiktiivisiä keinoja, jotka ylittävät Godardinkin mielikuvituksen. Eräässä kohtauksessa pääparin yhdyntää simuloidaan kahdella animoidulla nenäliinalla - sinänsä taitavasti tehdyn kohtauksen on animoinut Gert Roose, virolaissyntyinen mainosanimaattori. Toisessa kohtauksessa mies ammutaan näköjään kuoliaaksi, mutta hän saa superpähkinän niin kuin sarjakuvan Super-Hessu ja herää eloon. Elokuvan väkivaltaisimmissa kohtauksessa esiin säntää kääpiön komentama rikollisjoukko, joka käyttäytyy liioitellun kulmikkaasti. Näissä kohdissa Karvat on selvästi oman lajityyppinsä parodiaa, vaikka monissa muissa kohdin parodisuus jää epäselväksi.

Lopetus on hurja. Se vetää täysin vertoja Lionel Whiten omalle lopetukselle ja tuo mieleen esimerkiksi Alain Robbe-Grilletin erikoisen esikoisohjauksen Trans-Europ-Express. Toisaalta Huunonen jättää ainakin yhden henkilöistään eloon - en nyt paljasta tässä kenen, mutta Godardillahan - kuuluisassa kohtauksessa - Belmondo maalaa naamansa siniseksi ja räjäyttää itsensä dynamiitilla. Godard on tässä lähempänä Whiten alkuperäistä lopetusta.

Mutta elokuvilla on tietysti muitakin eroja. Huunosen Karvat voi olla monessa mielessä ekstravagantimpi kuin Hullu Pierrot, mutta toisaalta Huunonen ei missään vaiheessa esimerkiksi kyseenalaista kerrontaa. Hän ei pilko tapahtumien aikaa ja järjestystä niin kuin Godard tekee. Godardilla Belmondolla ja Majanlahdella on muitakin eroja kuin ulkonäköön liittyviä: rikolliseksi ryhdyttyään Belmondo rupeaa kirjailijaksi, joka pohtii joycelaisia todellisuuden kuvaukseen liittyviä ongelmia, mutta Majanlahti rupeaa kiinteistökeinottelijaksi. Tässä Huunonen on lähempänä Lionel Whitea - Godard tietysti näkee rikollisuuden vastavoimana keskiluokkaiselle yhteiskunnalle ja kapitalismille, Huunosella Majanlahden toiminta kuvaa keskiluokan ahdinkoa: kun ryhtyy rikolliseksi, kierroksia pitää koventaa. Karvoissa Majanlahden toiminta on epäuskottavampaa, koska alun perin hän on ollut töissä televisiossa, samoin kuin Belmondo. Hullu Pierrot alkaa kohtauksella, jossa Belmondo lukee kylvyssä kuvausta Velazquezin maalauksista, tämä pohjustaa Belmondon myöhempää kääntymystä intellektuelliksi.

Lisäksi Karvoista puuttuu Hullun Pierrotin poliittisuus: alun juhlakohtauksessa Godard tekee julmaa pilaa jetset-ihmisten pinnallisuudesta, kun nämä toistelevat toisilleen ulkoa opeteltuja mainoslauseita. Kiinnostavasti Godard myös tuo Whiten kuvaaman melko merkityksettömän rikollisuuden - esimerkiksi tytön luota löytyvä murhattu on sutenööri - nykyaikaan kiinni: Hullun Pierrotin rikolliset myyvät aseita Kongoon ja Angolaan, keskelle 1960-luvun poliittisia kriisejä. Puhetta riittää myös Algerian sisällissodasta, joka 1960-luvun puolivälissä oli vielä ajankohtainen. Belmondoa kiduttavat rikolliset ovat saaneet oppinsa juuri Algeriassa. Elokuvassa tehdään myös hurjaa pilaa Vietnamin sodasta ja siitä, kuinka yksinkertaisena spektaakkelina amerikkalaiset sen näkevät.

Poliittisuutta Godardin elokuvassa on myös henkilöiden, eritoten Belmondon, viileys. Kun hän näkee asekauppiaan kuolleen ruumiin Anna Karinan karun asunnon - sisustuksena lähinnä aseita -, hän ei hätkähdäkään. Huunosen elokuvan henkilöt käyttäytyvät niin sanotusti normaalimmin: hermoilevat, pelästyvät, ahdistuvat, tekevät päätöksiä nurkkaan ajettuna. Godardin coolit nuorukaiset ajautuvat tilanteisiinsa, Huunosen enemmän karvalakkihenkiset suomalaiset versiot yrittävät pyristellä niistä irti. Loppujen lopuksi kummatkin kuitenkin päätyvät kuvaamaan keskiluokkaista vieraantuneisuutta, joka oli myös Lionel Whiten teema. On enemmänkin meidän suomalaisten vika, että meidän keskiluokkamme ei ollut niin kaunis kuin Belmondo ja Karina.

Mainittakoon vielä pienenä triviana, joka kertoo tekijöiden kiinnostuksesta amerikkalaista dekkariviihdettä kohtaan: kohtauksessa, jossa Mikko Majalahti lukee Shakespearen lyhennettyjä teoksia englanniksi, näkyy toinenkin kirja. Se on amerikkalaisen rikoskirjailijan Margaret Millarin klassikkoteos 1950-luvulta, Muukalainen haudassani. Se ei liity temaattisesti mitenkään Karvoihin tai Lionel Whiteen, mutta kertoo siitä, että Huunonen tunsi hyvin ajan kiinnostavimpia dekkareita.

Vanhan ajan kaskut

Lainasin kirjastosta Antero Raevuoren toimittaman kirjan Vanhan ajan kaskut: vitsejä 1900-1950-luvuilta (Gummerus), joka ilmestyi viime vuonna. Se on pieni pokkari, johon Raevuori on koonnut vitsejä lähinnä vanhoista vitsilehdistä. Kiinnostuin tästä, koska itse pyörittelin vastaavaa ideaa vuosikausia uskomatta siihen hetkeäkään - ja sitten joku menee ja tekee sen. Raevuori on tietysti ollut jo pitkään kohtuullisen tunnettu urheilukirjoittaja, jolla on varmasti hyvät suhteet kustantajiinsa. Olisi vain itse pitänyt uskoa tähän... Olisin tosin tehnyt kirjan eri tavalla - olisin painottanut vitsien absurdiutta ja huonoutta. (Samanlainen hankehan on Karo Hämäläisen ja Salla Simukan mummovitsikirja, jota en tosin ole lukenut.)

Oli miten oli, tässähän olisi ollut Raevuorella tilaisuus kertoa jotain vitsilehdistä ja niiden tekijöistä ja kuvittajista. Valitettavasti hän vain luettelee osastojen alussa, mistä lehdistä vitsit on napattu - esimerkkinä vuodet 1910-1919: Ampiainen (Viipuri), Kulkuri (Vaasa), Mullikka (Tampere), Tuulispää (Helsinki), Weitikka (Oulu), Velikulta (Helsinki). Tässäkin listassa on minulle tuntemattomia lehtiä, Tuulispäätä lukuun ottamatta.

Raevuori on kirjoittanut parinsadan merkin mittaiset esittelyt kuhunkin osastoon. Tässä saman osaston teksti: "Naurun kohteet lisääntyivät. Nyt nauretaan juutalaisille - heidän ahneudelleen ja puhetavalleen. Vitsien kohteena ovat myös gulashit, keinottelijat, jotka rikastuvat ja lihovat ruokapulan vallitessa. Näyttämölle ilmestyvät myös savolaisukot, jotka murteineen ovat jatkossakin kiitollisia pilalehtien vakiohahmoja. Papeilla, tuomareilla ja opettajilla on paikkansa heilläkin, niin myös näsäviisailla pikkupojilla, mutta lahtareista ja punikeistä ei vitsejä väännetä. Kansalaissota on liian arka ja kipeä aihe." Tietystikään vitsikirjan lukija ei kaipaa tietoa häiritsemään naurunautintoa, mutta nyt tietopuolisempaa kirjaa samasta aiheesta on varmasti vaikeampi saada enää läpi. (Nautinnonkin kanssa on vähän niin ja näin - suuri osa vitseistä on aika huonoja.)

Kirjassa on lisäksi käytetty lehtien kuvituksia mainitsematta kuvittajien nimiä - mietin, olisiko tässä joissain kohdin tehty jopa tekijänoikeusrikoksia. Osa kuvituksista on selvästi ruotsalaisia - jonkun tekijä on "Knut", toisen ehkä "P. Lindroth". Yksi on ehkä "Hilding Nyman" - ahaa, hänestä onkin peräti Wikipedia-hakusana täällä.

Monessa kuvassa näkyy selvästi signeeraus "Y. Yrjölä". Tietääkö kukaan mitään Yrjölästä - joka lienee ollut Yrjö? Yksi on ehkä Vuoristo tai Vuonto tai Vuorto. Mukana lienee yksi Hjalmar Löfving, jos hänen signeerauksensa oli "Hj.L."

Marton Taigan scifi-novellit

Marton Taiga eli Martti Löfberg on ollut yksi tuotteliaimmista suomalaisista kirjailijoista, joka kirjoitti lukemattomia lehtinovelleja ja ajanvieteromaaneja 1930-luvulta 1960-luvun alkuun. Hän kirjoitti myös scifiä; toimitan hänen tieteistarinoistaan kokoelman, jos vain perikunta löytyy. Turbator julkaisee.

Alla oleva lista (sekä suluissa olevat kommentit) on kopsattu Kalevi Haikon artikkelista, josta kopiot löytyvät hänen arkistostaan Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistosta - en tiedä, missä ja milloin artikkeli on ilmestynyt. (Olisi kiehtova koota kirja myös Haikon suomalaisen lehtinovellin historiaa käsittelevistä teksteistä.)

Osiriksen sormus, Lukemista Kaikille 38-46/1934. (Aikasiirto 1930-luvulta faarao Ekhnatonin Egyptiin. [Huom! Sama faarao kuin Waltarilla sekä Sinuhessa että joissain muissa teksteissä!])

Viiden minuutin ikuisuus, Lukemista Kaikille 33-40/1936; myös kirjana 1945. (Aikasiirto 1930-luvulta keisari Tiberiuksen Roomaan.)

Tohtori Siniparta eli nero ei kuole. Lukemista Kaikille 46-51/1936; myös kirjana nimellä Tohtori Siniparran ihme, 1946. (William Carter saa päähänsä toisen ihmisen aivorihmoja ja muuttuu vätyksestä leijonaksi.)

Maailma, joka kerran oli, Seikkailukertomuksia 23-27/1937. (Maailman tuho 1987 suomalaisesta näkökulmasta.)

Ubongongon mustat silmät, Yllätyslukemisto 1-10/1939. (Borneosta löytyy maanalainen juutalaiskansa, joka voi nähdä vain yöllä [!].) [Voikohan tällaista enää julkaista uudestaan..? Mukana tapahtumissa myös Gestapo.]

Korsikkalaisen varjo, Jännityslukemisto 27-36/1939. (Amerikkalainen tiedemies tekee keksinnön, jolla voi hallita maailman tapahtumia.)

Suuren pelin loppu. Ilmestynyt vain kirjana 1945. (Lokoli puhuu syvällä Afrikassa: Valkoiset miehet ovat kuolleet, kaikki valkoiset ovat kuolleet..) [Kirja siis kertoo siitä, miten eurooppalais-amerikkalainen sivistys tuhoaa itsensä suuressa sodassa.)

Uhu, jousimies, Lukemista Kaikille 14-25/1959. Ilmestynyt nimellä L. Martin. (Tarina tulevaisuudesta, kun kaikki maailmantuhon jälkeen alkaa taas alusta.)

8 taivaallista miestä, Seikkailukertomuksia 3-14/1961; ilmestynyt myös kirjana 1986. (Avaruusaluksen järkyttävä paluu aikojen takaa. Päänäyttämönä Karjalan kannas.) [Minusta huono tarina, en olisi valinnut tätä julkaistavaksi enää 80-luvulla, niin kuin Jalava teki.]

Aurinkokansa, Seikkailukertomuksia 7-15/1962. (Kahden kiertotähden ihmiset kohtaavat: toiset elävät kivikautta, toisille ydinaseet ovat jo vanhanaikaista tekniikkaa.)

Kirjana ilmestymättömiä tuossa on siis kuusi, kaikki jatkokertomuksia, saas nähdä, kannattaako kaikkia julkaista - tai mahtuvatko ne järkevästi yhteen kirjaan. Tietysti voisi kuvitella, että tekisi kaksi teosta. Miksi sitten ei kuitenkin julkaisisi myös noita kirjana ilmestyneitä - Tohtori Siniparran ihmettä, Suuren pelin loppua ja Viiden minuutin ikuisuutta -, kun ne kuitenkin ovat keräilyharvinaisuuksia? Kiinnostava temaattinen kokonaisuus tulisi kahdesta varhaisesta aikamatkustustarinasta.

James Ellroyn haastattelu

Haastattelin James Ellroyta Turun Sanomiin viime viikon sunnuntaina. Haastattelu meni surkeasti, jutusta tuli hyvä. Koska Turun Sanomat ei julkaise juttua verkossa kaikille - ainoastaan tilaajille -, niin pistän jutun myös tänne. Tässä taas englanniksi kertomus haastattelun kulusta.

James Ellroy Suomessa
Kun rikoskirjailija suuttuu

Vinkki toimituspäälliköille: jos haluaa saada James Ellroysta myötämielisen haastattelun, kannattaa lähettää asialle nainen.
Minua edeltänyt haastattelija saa osakseen rentoja vastauksia ja hymyjä, mutta mieshaastattelijan nähdessään kirjailija jäykistyy ja alkaa puhua yksisanaisilla lauseilla - aivan kuin hän kirjansakin kirjoittaa.
Amerikkalainen James Ellroy on tullut Suomeen markkinoimaan uusinta romaaniaan Levotonta verta (Like).
Se on selvästi henkilökohtaisempi teos kuin kaksi aiempaa, Amerikan tabloidi ja Verirahat, sanon.
- Se on tyylillisesti helpompi kuin kaksi edellistä. Se on upea rakkauskertomus sanan todellisessa mielessä. Se on tietoisin taideteokseni ja kypsin kirjani, Ellroy selittää monista esiintymisistä tuttuun tyyliinsä ja tuijottaa haastattelijaa kuin aikoisi syödä tämän.
Selvää on, että tässä vaiheessa voi heittää hyvästit vakavalle syvähaastattelulle.

Ellroyn sankari

Levoton veri ja muut Alamaailma-trilogian kirjat käsittelevät Yhdysvaltain historiaa 1950-luvun lopulta vuoteen 1972. Käsitellyksi tulevat kaikki ajan konfliktit: Kennedyjen ja Martin Luther Kingin salamurhat, Mustien pantterien nousu ja tuho, J. Edgar Hooverin vainoharhat, Kuuban menetys, Vietnamin sota... Amerikan historia on täynnä pahoja miehiä ja heidän toimiaan.
Eurooppalaisesta näkökulmasta tuntuisi loogiselta, että Ellroy jatkaisi Levottoman veren tarinaa. Tiedossa olisi upeita tarinoita, upeita henkilöitä: Richard Nixon ja Watergate-miehet Howard Hunt ja Gordon Liddy, Ronald Reagan ja Irangate-suhmuroitsija Oliver North...
Ellroyn luiseva etusormi nousee kasvojeni eteen. Miehen ilme on todella pelottava.
- Lopeta heti! Tästä ei puhuta!
- Pidän Ronald Reagania erittäin suuressa arvossa, Ellroy sanoo tummalla saarnaajan äänellään.
- Historia tulee osoittamaan, että hän on yksi suurimmista amerikkalaisista. Hän on parhaiden amerikkalaisten presidenttien listalla. Hän kukisti Neuvostoliiton.
Entä George Bush, vanhempi ja nuorempi, Bill Clinton, Obama...? Ellroy vain pudistaa päätään. Ei kiinnosta.
- Kuules nyt, Ellroy ojentaa nuorta toimittajaa.
- Minä en välitä maailmasta. Minä elän tyhjiössä. Minä en seuraa lehtiä, minä en lue kirjoja, minä en katso televisiota, minulla ei ole tietokonetta. Minä en tiedä mitään tästä maailmasta. Minä vain kuvittelen, millainen maailma olisi voinut olla.

Isänmaallinen Ellroy

Levottomassa veressä esiintyy myös amerikkalaisen kommunismin traaginen historia. Kommunismista kirjoittaminen on varmasti ollut yllätys Ellroyn lukijoille, koska tätä ei todellakaan ole tunnettu vasemmistolaisuudesta. Ellroy kertoo rohkeista ihmisistä, jotka asettuvat vastustamaan vallitsevaa järjestelmää, vaikka tietävät sen olevan tuhoontuomittua.
Mutta Ellroy ei halua puhua aiheesta.
- Kommunismi on hevonpaskaa. Sosialismi on hevonpaskaa.
Ellroy vetää isänmaallisen vaihteen päälle.
- Minä en inhoa Amerikkaa. Minä hyväksyn sen, mitä Amerikka tekee maailmalla. Minua ei kiinnosta maksaa enempää veroja. Katso Ruotsia, ihmiset maksavat siellä järjettömiä veroja ja silti ne ovat kaikki juoppoja.
Levottoman veren kommunismia ja sen historiaa koskevat jaksot ovat kuitenkin niin koskettavia, että on pakko kysyä, miksi kirjailija sitten innostui kirjoittamaan aiheesta.
- Olin rakastunut naiseen nimeltä Joan. Hän oli upea punatukkainen nainen, joka oli todella vasemmistolainen. Minusta hänen poliittiset mielipiteensä olivat järjettömiä, Ellroy sanoo.
Yhtäkkiä hän katsoo vasenta kättäni ja kysyy:
- Oletko naimisissa? Oletko samaa mieltä politiikasta vaimosi kanssa?
Kyllä, vastaan hämmentyneenä, mitä tekemistä...
- Rakkaus ylittää poliittiset rajat. Ihmiset menevät yhteen sen takia että he rakastavat toisiaan, eivätkä sen takia, että he ovat samaa mieltä politiikasta.
Kyse on siis pelkästään rakkauskertomuksesta? Kun puolilaillisesti toimiva agentti ja Mustia panttereita sympatisoiva nainen rakastuvat, ja agentti - yksi Ellroyn rakastamista pahoista miehistä - alkaa toimia entisiä työnantajiaan vastaan?
- Levottoman veren rakkaustarinassa on kyse siitä, että vasemmisto tarvitsee rahaa ja yhteyksiä ja oikeisto tarvitsee tietoa vasemmistosta, Ellroy kuittaa ja alkaa olla pahasti kyllästyneen näköinen.
Sitten hän taas terästyy:
- Okei, mennään asiaan. Politiikka on minusta hevonpaskaa. En välitä Obamasta, en välitä John McCainista, en välitä terveydenhuollon uudistuksesta. Se kaikki on minusta tylsää.
Mutta monet pitävät silti kirjojasi amerikkalaisen kapitalismin kritiikkinä, yritän sanoa.
- Saavat pitää niitä minä haluavat, kunhan vain lukevat niitä paskoja ja vielä maksavat siitä!
Ellroy hakkaa nojatuolin käsinojaa.
- Voidaanko lakata puhumasta politiikkaa?
Sanon avuttomana, että lähes kaikki kysymykseni käsittelevät politiikkaa. Ellroy ei voisi näyttää kyllästyneemmältä.
Koetetaan silti vielä: sinua on kritisoitu siitä, että teet kapitalismin pahoista puolista fetissin, glorifioit niitä...
- Minä olen kapitalisti, sillä minä haluan tehdä rahaa. Minä haluan, että ihmiset ostavat kirjojani.
Silläkö Ellroy kuittaa sen, että hänen kirjansa käsittelevät maailman mahtavimman maan taloudellista ja sisäpoliittista pahuutta?
- Minulla ei ole poliittista agendaa, minulla ei ole taiteellista agendaa, minä haluan vain että lukijat viihtyvät ja uskovat, että se mitä olen kirjoissani kertonut voisi olla totta.

Turun puretut talot

Tein oheisen jutun Harri Kumpulaisen (= Harri Erkki, Turbator) julkaisemaan Rakennussanomat-ammattilehteen, ja oletan, että sitä ei moni tule siitä lukemaan. Kuvassa Junneliuksen taloa.

Rauno Lahtisen uutuuskirja puretuista taloista
Turun ikuinen trauma

Rauno Lahtinen: Turun puretut talot. 200 s. k&h 2009.

Turkua pidetään usein kaupunkina, jossa historia näkyy. Katukuvassa näkyy paljaana ja rikkonaisena myös kaupungin rakennushistoria - keskenään erilaiset rakennukset riitelevät rajusti keskenään. Monet pitävät Turun katunäkymiä lohduttomina, jotkut harvat viihtyvät kerroksisuuden ja sekavuuden keskellä.
Saan varmasti monen vihat päälleni, kun totean, että kirjastoa vastapäätä kohoava kerrostalo Brahenlinna (Linnankatu 5) on minusta hieno. Sen julkisivu on kiinnostavasti vaihteleva ja rytmikäs. Talon edessä oleva piha mosaaiikkikiveyksineen on viehättävä. Olen myös ollut huomaavinani, että talossa viihdytään: todella monissa talon ikkunoissa on iltaisin valo.
Talo on kuitenkin hyvä esimerkki myös niin sanotusta Turun taudista. Rauno Lahtinen toteaa viime vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassaan Turun puretut talot, että sen rakentaminen niin sanotun Bassin talon paikalle oli ensimmäinen Aurajokirantojen kärsimä kirvelevä tappio. Rakentamiseen liittyi monia skandaaleja: rakennus oli mukana museolautakunnan suojelulistassa ja siitä huolimatta se purettiin. Lisäksi kerroksia tulikin varkain kahdeksan, eikä kuusi, kuten rakennusoikeuteen oli alun perin kuulunut.
Bassin talo oli hieno empire-henkinen rakennus, ilman muuta, ja sen olisi suonut säilyvän merkittävänä edes esimerkkinä oman aikansa rakentamisesta, varsinkin kun sen vastapuolena oli kaupunginkirjasto, mutta kun talo nyt kuitenkin purettiin ja sen tilalle rakennettiin uusi talo, on kai vain hyvä, että se edustaa aikakautensa laadukasta kerrostalorakentamista.
Turusta löytyy muitakin esimerkkejä taloista, joita syyttä vihataan: torin kulmalla oleva Terästalo ei varmasti edusta kovin kiinnostavaa arkkitehtuuria, mutta ei myöskään ole niin katastrofaalinen kuin Rauno Lahtinen antaa kirjassaan ymmärtää. KOP-kolmio taas on modernistisen arkkitehtuurin klassikko, täysin varmasti ja veistoksellisesti toteutettu ja poikkeuksellinen hanke, oman aikansa vow-arkkitehtuuria.
Turun puretuista taloista keskustelu onkin usein harmillisen yksipuolista. Kaikki vanhojen talojen tilalle rakennetut talot niputetaan yhden ja saman kategorian alle: rumien laatikoiden. Taloissa on eroja, eikä niiden huomaamiseen tarvita arkkitehdin koulutusta. Asiaa voi ajatella myös toisinpäin: nykyinen Hamburger Börs on ruma, mutta ei alkuperäinen, vuonna 1909 valmistunut hotellikaan kovin kaunis ollut.
Linnankatu viiden suunnittelija Olli Kestilä oli merkittävä arkkitehti. Hänellä on iso rooli Rauno Lahtisen kirjassa, ja hän myös osallistui laajasti julkiseen keskusteluun aiheesta. Kestilä päästää yhden kirjan pahimmista sammakoista haukkuessaan Turun taidemuseota rumaksi epäkäytännölliseksi.
Mutta aina syy ei ole ollut arkkitehtien. Suurempia syyllisiä vanhojen talojen purkamiseen ovat rakennuttajat, Turussa myös virkamiehet, kaupungin päättäjät. Turussa on aina katsottu hiukan läpi sormien rakennuttajien käsittämätöntä ja usein absurdia temppuilua. Lahtisen kirjassa on tästä erinomainen esimerkki: Turun Työväen Säästöpankki ilmoitti keskiviikkona tiedotustilaisuudessa, ettei pura Eerikinkatu 15:n piharakennuksia, ja vei sitten perjantaina, viisi minuuttia ennen asianomaisen viraston sulkeutumista purkuanomuksen, ja aloitti työt saman tien, lauantain vastaisena yönä. (Maaherra Paavo Aitio huudahti: "Rötisköt vaan pois!") Näistä traumoista Turku ei tule ikinä pääsemään eroon ja ne leimaavat kaupungin mainetta vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Parempi maailma
Rauno Lahtisen Turun puretut talot on perusteellinen kertomus talojen purkamisesta ja uusien rakentamisesta. Kirja on uuden sarjan aloitus ja tämän vuoksi se käsittelee lähinnä vain ydinkeskustaa. Hienojen, hyvälle paperille painettujen aikalaiskuvien selailun lisäksi jokaisen kannattaa lukea hyvä ja sujuvasti kirjoitettu kertomus siitä, miten tilanteeseen on päädytty. Lisäksi teoksessa esitellään kaikki mainitut kohteet.
Lahtinen kertoo kiihkottomasti turkulaisen kansalaisaktivismin historian - ilman vanhojen, rakkaiden talojen purkamista Turussa ei ehkä olisi noussut niin innokasta porukkaa vaatimaan parempia elinoloja kuin 80-luvulla ja myöhemminkin tapahtui. Se kertoo laajemminkin yhteiskunnan muutoksesta, sillä ei ole mikään ihme, että vielä 1950- ja 1960-luvuilla harva heräsi huomaamaan talojen purkamista. Muutoksen tähän ovat tuoneet valppaampi media sekä sellainen yhteiskunta, jossa kansalaiset saavat ottaa osaa heitä koskeviin päätöksiin. Ainakin tässä mielessä maailma on tuntuvasti parempi paikka kuin monet nostalgikot antavat ymmärtää.
Toivoa sopii, että Rauno Lahtinen käsittelee tulevissa kirjoissa laajasti kaiken uudisrakentamisen ja tuo näkymiä myös 2000-lukuun. Turun taudin voi sanoa jatkuneen aina näihin päiviin asti: mitä muutakaan ovat arvokkaiden rakennusten purkamiset jokirannassa tai linja-autoaseman vieressä? Humalistonkadulta ja Rauhankadulta purettiin 2000-luvun alussa kaksi 1930-luvulta peräisin ollutta rakennusta, joita ei saa enää takaisin.

Ei arkkitehtuurikirja

Yksi ongelma teoksessa on: Lahtinen ei selvästikään ole mikään arkkitehtuurin asiantuntija. Kuvaillessaan vanhoja purettuja taloja hän lähinnä fiilistelee: talot ovat sympaattisia, kauniita tai mukavia. Toisaalta monet kirjan kuvat korvaavat tätä puutetta. Menneiden vuosikymmenten Turku on jo kuin vieras maanosa, josta voi lähinnä nähdä unia. Missä ovat nämä upeat talot, nämä satumaiset näkymät? Hyvä esimerkki on Junneliuksen talo (Linnankatu 8), jonka suunnitteli saksalaisperäinen Willy Oest. Sen tilalla on nyt Pekka Pitkäsen suunnittelema kerrostalo, jonka arvot eivät välttämättä monelle aukene.
Joidenkin kohteiden kohdalla voi hiukan naurahdellakin: Kansallis-Osake-Pankin talon (Linnankatu 13 b) upeat seinäkoristeet makasivat pitkään Nummen nuorisotalon edessä jonkinlaisena patsaana.
Yksi kysymys kuitenkin herää tämän tyyppisiä kirjoja ja muita vuodatuksia lukiessa:
mitä 50-, 60- ja 70-luvuilla sitten olisi pitänyt tehdä? Kasvanut asukasmäärä ei olisi keskustaan mahtunut - vaikka toki se ei kasvanutkaan niin paljon kuin 1960-luvulla vielä oletettiin, kun ajateltiin, että vuonna 2000 Turku olisi 250 000 tuhannen asukkaan kaupunki.
Olisiko väki pitänyt panna lähiöihin? Se vasta on kammottava ajatus, kun muistaa, millaisia virheitä lähiöiden rakentamisessa on tehty. Lahtisen kirjassakin on karuja kertomuksia Patterihaan ja Ilpoisten lähiöiden rakentamisesta - edellinen rakennettiin rautatehtaan lähistöön ja asukkaat sairastuivat, Ilpoinen taas pystytettiin käytöstä poistetun kaatopaikan läheisyyteen.
Eikä lähiöiden arkkitehtuuri ole ollut aina kovin hohdokasta, joitain ilahduttavia poikkeuksia lukuun ottamatta. Niissäkin on se ongelma, että tavallinen katsoja ei niitä osaa arvosta - mikä olisi kadunmiehen näkemys esimerkiksi Suikkilasta, joka on suunnittelijansa, Pekka Pitkäsen, harkinnan tuote, lähes kokonaistaideteos?
Ratkaisuksi jäänee parempi arkkitehtuuri. Sitä toivotaan kaikkina aikoina, mutta kun näkemykset vaihtelevat vuosikymmenittäin, asia ei ole ihan helppo. Lahtisen kirjastahan käy ilmi, että 1960-luvulla Turun taidemuseota pidettiin huonona arkkitehtuurina. On täysin mahdollista, että juhlittua uutta kaupunginkirjastoa kritisoidaan 2040-luvulla vanhentuneena ja paikkaansa sopimattomana.

Edit 10.8.2016: myöhemmin tulin uudestaan miettineeksi tuota asiaa, että keskustan puutaloihin eivät Turun uudet asukkaat olisi mahtuneet. Kysyin asiaa Mikko Laaksoselta, joka asiaa varmasti parhaiten tuntee, ja hän oli sitä mieltä, että vanhat talot olisivat voineet hyvin asuttaa suurimman osan nykyisestä asukasmäärästä. Tontit oli kuitenkin rakennettu tiiviimmin ja huoneistot olivat pienempiä (mikä tietysti olisi nykyihmisille tyystin sopimatonta). Nythän kortteleissa on paljon tyhjää tilaa esim. autojen parkkipaikoille.

Kuka oli Eino Liekki?

Eino Liekki oli näitä Kanervan kustannusliikkeen salanimellä kirjoittaneita senttareita, jonka novelleja ilmestyi Iskussa ja Seikkailujen Maailmassa. Mitään tietoa siitä, kuka Liekki oikeasti oli, ei ole. Voi vain esittää arveluja, eivätkä nekään ole kovin kummoisia. Veikkaus on, että kyse on ammattikirjoittajasta, sen verran sujuvasti - joskaan ei mieleenjäävästi - teksti kulkee esimerkiksi novellissa "Professori Tähtiniemen hermoklinikka" (SM 1940). Kyse ei välttämättä ole romaanikirjailijasta, vaan ehkäpä sanomalehtitoimittajasta, joka on kynäillyt novelleja ja ehkä seuranäytelmiäkin varsinaisen työnsä ohessa. Liekin takana olevaa henkilöllisyyttä voisi arvailla esimerkiksi tämän käyttämien henkilöhahmojen nimien perusteella - onko esimerkiksi Tauno Soramäki, mainitun novellin sankari, mukana jossain toisessa tekstissä, jonka ko. kirjoittaja on julkaissut?

Eino Liekki -nimimerkki ilmestyi Iskuun jo vuonna 1935, lehden kolmanteen numeroon (jolloin lehden nimi oli vielä käytännössä Jännityskertomuksia; nimi muuttui aika pian). Novellin nimi oli "3 ihmistä", alaotsikolla "Jännityskertomus Helsingistä". Liekki kirjoitti jännäreitä lähes jokaiseen Iskun numeroon liki kolmen vuoden ajan. Vuonna 1937 alkuperäinen Isku lakkasi ilmestymästä ja Liekki siirtyi Seikkailujen Maailmaan, jossa hän debytoi vielä samana vuonna. Vuonna 1938 hän piti taukoa jatkaakseen taas vuonna 1939. Liekki jatkoi kirjoittamista aina numeroon 1/1941 saakka, jolloin hän lopetti - ehkä hän joutui sotaan, jossa hän ehkä kuoli. Tai sitten hän vain lakkasi kirjoittamasta - ehkä porvarillinen työ vei liikaa aikaa eikä vapaaksi kirjoittajaksi voinut ruveta. On todennäköistä, että kyse oli jostakusta Kanervan kirjapainon perustajan August Kanervan henkilökohtaisesta tutusta, koska nimi ei esiinny muissa alan lehdissä. Ehkä Liekki oli joku lahtelainen toimittaja - Kanervahan toimi Lahdessa.

Eino Liekki kehitti Seikkailujen Maailmaan pitkäaikaisen sarjan Pertti Pasilasta, suomalaisesta seikkailijasta, joka joutuu kaikenlaisiin selkkauksiin ja taistelee mm. neuvostoliittolaiais vastaan, kuten aikakauteen kuuluu. Pertti Pasila -tarinoista saisi kokonaisen kirjan - jos jutut vain olisivat kiinnostavammin kirjoitettuja. Eino Liekin rinnalla vastaavia Kanervan lehtiin kirjoittaneita olivat mm. Erkki Horma, Jaska Autero, Kalevi Nervas ja Kaarlo Karmala.

Ja loppuun mainos: "Professori Tähtiniemen hermoklinikka" ilmestyy vuosikertatarinana Iskun tulevassa scifi-numerossa!

Alla luettelo Eino Liekin tarinoista Seikkailujen Maailmassa (piti tehdä myös Iskun jutuista vastaava, mutta väsähdin):

1/1937
Eino Liekki: Salakuljettajan lemmitty

3/1937
Eino Liekki: Reijo Hirvinevan rikos

1/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila vapautuu Kakolasta

2/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila pelastaa naisen

3/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila käy Tampereella

4/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila pakenee Tallinnaan

5/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila kohtaa tuntemattoman naisen

6/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila joutuu tshekan pyöveliksi

8/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila viettää viikonloppua

9/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila tutustuu ”Kolgan kreivin” vaimoon
Eino Liekki: Kakolasta karannut vanki (päähenkilö Alku Siimes)

10/1939
anonyymi (Eino Liekki?): Seikkailija Pertti Pasila käy Kulosaaressa

11/1939
Eino Liekki: Pirttiniemessä kummittelee
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila käy Lahden syysmarkkinoilla

12/1939
Eino Liekki: Seikkailija Pertti Pasila joutuu uhkaavaan tilanteeseen

2/1940
Eino Liekki: Professori Tähtiniemen hermoklinikka

3/1940
Eino Liekki: Tohtori Rikulan myrkkykeksintö

4/1940
Eino Liekki: Rikospoliisi Ilmari Valamon seikkailu

5/1940
Eino Liekki: Rutto hiipii Helsinkiin. Rikoskertomus

7/1940
Eino Liekki: Kummitushuvila

9/1940
Eino Liekki: Tohtori Rikulan pääkallo. Kertomus mielenvikaisesta lääkäristä, joka aiheuttaa kammottavan verinäytelmän.

1/1941
9 Eino Liekki: Verinen puukko

Borgesin kuvitteelliset olennot

Tein tämmöisen arvion Kulttuurivihkoihin, mutta teksti kestänee toisenkin julkaisun.

Borgesin poikkeuksellinen hakuteos

Jorge Luis Borges ja Margarita Guerrero: Kuvitteellisten olentojen kirja (El libro de los seres imaginarios, 1957). Suom. Sari Selander. Teos. 277 s.

Argentiinalainen Jorge Luis Borges on nykyään kirjallisuuden suurimpia kulttihahmoja. Miltei salaperäinen hohto ympäröi hänen teoksiaan, kuten jo 1960-luvulla suomeksi käännettyä Haarautuvien polkujen puutarhaa. Hohto on peräisin jo hänen omista teoksistaan, jotka on kirjoitettu mystisen selkeällä tyylillä ja joka perustuu usein tärkeiden tai ainakin odotettavissa olevien asioiden poisjättämiseen.
Borgesin kulttimaine liittyy paljolti myös 1960-luvun jälkeiseen humanistiseen tutkimukseen. Michel Foucault viittaa Borgesiin Sanat ja asiat -teoksensa ensisivuilla. Borgesin siteeraama kiinalaisesta sanakirjasta peräisin oleva eläinten luokittelu haastaa länsimaisen tavan luokitella eläimiä ja asioita ylipäätään, ja Foucault saa tästä kimmokkeen kysyä, miksi länsimaissa asiat luokitellaan niin kuin luokitellaan. Borges on ollut yksi postmodernin ajattelun ja postmodernistisen taiteen kummisetiä.
Suomeksi on nyt saatu Teoksen mainiossa Baabel-sarjassa Borgesin leikillinen hakuteos Kuvitteellisten olentojen kirja, jonka alkuteoksen ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1957. Siinä Borges ja assistenttina toiminut Margarita Guerrero esittelevät yli sata kirjallisuuden ja myyttien eläintä ja otusta.
Kyse ei ole mistään tavanomaisesta hakuteoksesta, vaikka tekstit onkin asetettu aakkosjärjestykseen - Borgesin teksteillä ei varmasti saisi apurahaa tietokirjan kirjoittamiseen. Borges ei juuri välitä esimerkiksi vuosiluvuista eikä tarkoista lähdemerkinnöistä. Monet siteeratut kirjailijat ja tutkijat saavat kulkea viehättävästi pelkillä sukunimillään: Lane, De Quincey, Soothill, Saintsbury...
Sama koskee metodia. Osa hakusanoista on kokonaisia sitaatteja vanhemmista kirjoista. Eräiden otusten hakusanoiksi riittävät vain Kafkan novellit, jotka ovat samalla ainoita mainintoja koko otuksesta. Borges asettaa hakuteoksen perinteisen määritelmän kyseenalaiseksi: voiko hakuteos viitata itseensä näin häikäilemättömästi?
Borges vastaa itse: totta kai voi. Ensyklopediasta tulee näin kirjallisuuden ja mielikuvituksen puolustus. Miksi joku selittäisi jonkin asian, kun joku on kuitenkin sen jo sanonut paremmin? Mieleen tulee Borgesin kuuluisa faabeli miehestä, joka kirjoitti Don Quijoten, mutta teki sen 300 vuotta myöhemmin, jolloin Cervantesin romaanin kaikki merkitykset muuttivat täysin merkitystään.
Quijote-mies Pierre Menardin tarina on tietysti yksi tärkeimmistä syistä, joiden takia Borgesista on tullut postmodernismin ja sen ylittävän ajattelun kummisetä: merkitykset muuttuvat kun ne irrotetaan omista yhteyksistään ja asetetaan toisiin.
Samalla tavalla kuvitteelliset olennot saavat uusia merkityksiä asetettuna tällä tavalla rinnakkain ja peräkkäin.
Borgesin innostus fantasiaan, kauhuun ja seikkailukirjallisuuteen näkyy jokaisella Kuvitteellisten olentojen kirjan sivulla. Jokaisesta tekstistä olisi voinut tehdä myös pitkän novellin tai jopa romaanin, mutta borgesilaiseen metodiin kuuluu se, että on parempi uneksia kirja kuin kirjoittaa se. Tällä tavalla asioihin jää salaperäisyyttä ja se taas on ainoa, joka pitää meidät järjissämme.
Sari Selanderin suomennos on hyvä, mutta oikoluvussa on ollut pieniä ongelmia. Suomentajan selitykset ovat hyvät, mutta usein toistavat jo Borgesin sanomaa - joku lukija saattaisi jopa kaivata sitä, että Borgesin jälkeensä jättämä salaperäisyys jätettäisiin silleen. Selander on kirjoittanut teokseen myös hyvät ja selventävät jälkisanat, joiden jälkeen voi vain harmitella sitä, miksi Borgesin kaltainen ihailtava ihminen kävi Chilessä kunnioittamassa Pinochetin hallintoa.
Vielä yksi asia: Matti Rossi suomensi Kolmas maailma -teokseen yli 40 vuotta sitten kolme Borgesin keskeistä novellia, "Mies joka kirjoitti Quijoten", "Baabelin kirjasto" ja "Tlön, Uqbar, Orbis Tertius", joita ei ole julkaistu suomeksi muualla. Miksei joku kustantaja tee näistä omaa nidettään? On kulttuuriskandaali, että ne eivät ole saatavilla.

Tietokonepeleistä ja Doomista

Pitkästä aikaa tännekin joku teksti. Tämä ilmestyi Peilissä, lasten ja nuorten av-asioita käsittelevässä lehdessä, jonne kirjoitin joskus enemmänkin (ja olin jopa lehden toimitusneuvostossa). En tiedä, onko tämä mitenkään validi, enkä ole pelannut oikein kunnolla mitään tietokonepeliä kohta 15 vuoteen. Joku tyyppi otti minuun yhteyttä tämän jälkeen ja oli kovin vihainen siitä, että olin yhdistänyt tietokonepelit ja natsismin, luuli että yritin nostattaa moraalista hysteriaa, vaikka siitä ei ole kyse. Taisin onnistua rauhoittamaan tyypin.

Mystistä intertekstuaalisuutta
Merkintöjä Doomista ja Wolfensteinista

Tietokonepelit oli pitkään sysätty siihen samaan kastiin, jossa oli aiemmin pidetty elokuvaa, radiota, televisiota, sarjakuvia ja kännyköitä: ne turmelivat niitä käyttävän ihmisen. Nyt tietokonepelejä tutkitaan aivan kuin mitä tahansa kulttuurituotetta.
Tämä tutkimus on kuitenkin luonteeltaan hyvin jälkimodernia. Se ei pidä tietokonepelejä taiteena ja sitä kiinnostavat esimerkiksi ne tavat, joilla pelaaja esimerkiksi muokkaa identiteettiään pelien avulla tai niiden kerronnassa. Muodostetaan teorioita siitä, miten pelejä luetaan ja millaisia kerrontamuotoja niissä käytetään.

Pelien estetiikka

Olisiko tietokonepelejä mahdollista kuitenkin tutkia taiteena? Voisiko kysyä, millaisia kuvakompositioita peleissä muodostetaan - ovatko ne tasapainoisia ja mitä niiden värit kertovat? Millaista on grafiikka? Onko se herkkää ja ilmaisuvoimaista? Onko pelin maailma johdonmukainen ja poeettisesti tosi? Mitä pelin tekijä (auteur?) yrittää kertoa? Mikä on pelin syvin sanoma? Tällaisia kysymyksiä kyllä esitetään pelikritiikissä, mutta ehkä kovin pinnallisesti.
Tällaisten selvästi esteettisten kysymysten lisäksi voisi myös tutkia tietokonepelien intertekstuaalisia viitteitä. Selvää on, että varsinkin avaruus- ja tulevaisuusaiheiset pelit lainailevat alan elokuvista - monet perustuvatkin niihin -, mutta haastavampaa olisi hakea peleistä laajempia kulttuurihistoriallisia yhteyksiä, jotka eivät ns. tavalliselle pelaajalle välttämättä aukea.
Tässä yritän hakea tavattoman suositusta Doom-pelistä ja sen edeltäjästä Wolfensteinista joitain kosketuskohtia, jotka tekevät pelistä hauskemman elämyksen kuin monet muut vastaavat. Harmillista on vain se, että olen jäänyt koneiden päivitysrumbassa pahasti jälkeen ja joudun pelaamaan jotain vanhaa versiota. Doom on kehittynyt huimasti eteenpäin eikä se ole enää edes samanniminen. Pelin perusidea on kuitenkin pysynyt samana: pelaaja kulkee oudoissa käytävissä ase kädessään, ampuu vastaantulevia sotilaita ja hirviöitä ja hankkii aarteita.

Mystiikan oppihistoriaa

Alkuperäisessä Wolfensteinissa pelillä oli selkeä päämäärä: keihäs, "spear of destiny", kuten pelin alaotsikko ilmoitti. Korkeimmaille tasolle päästyään, suurimman hirviön tapettuaan ja oikean salaoven löydettyään pelaaja sai keihään ja peli loppui. Mistä keihäästä on kyse?
Vastausta voi etsiä vaikkapa kolmannen valtakunnan historiasta. Väitetään, että koko natsi-Saksan ideologia ja hallinto perustui okkultistiselle filosofialle. Heinrich Himmler, SS:n päällikkö, ainakin oli kuulemma kovin innostunut mystiikasta ja mustasta magiasta. Hitlerinkin elämästä on löydetty todisteita siitä, että hän oli kiinnostunut mystiikasta.
Väitteitä ei ole pitävästi todistettu, mutta herkullisen hauskassa kirjassaan Pyhä keihäs englantilainen hömppätutkija Trevor Ravenscroft kertoo nimenomaan Wolfensteinissa tavattavan keihään tarinan. Keihäs tunnetaan paremmin nimellä Longinuksen keihäs; se on keihäs, jolla roomalainen sotilas Longinus vuodatti ristillä Kristuksen veren. Keihäällä on uskottu olevan ylimaallisia voimia eikä ketään, joka sitä pitää hallussaan, voida voittaa. Ravenscroftin mukaan Hitler halusi välttämättä keihään itselleen - ja ilmeisesti jonkin version historian melskeissä seilanneesta pyhäinjäännöksestä hän saikin haltuunsa.
Doomin ja natsi-Saksan välinen yhteys on selvä. Wolfensteinissa suurimman vaarat muodostavat natsisotilaat, Doomissa monet salaiset paikat ovat hakaristin muotoisia. Doomin maailman arkkitehtuuri on sitäpaitsi selvästi saanut vaikutteita natsi-Saksan arkkitehtuurista. Käytävät ovat pitkiä ja niitä varjostavat usein korkeat pilarit. Seinät ovat jyrkkiä ja pudotukset huimia. Joka puolella on harmaata graniittia. Valon ja varjon vaihtelut ovat dramaattisia. Pelikentät sijaitsevat jossain vuoristossa - tämä vie ajatukset Hitlerin omaan Kotkanlinnaan. Joka paikassa palavat soihdut taas tuovat mieleen Albert Speerin kunnianhimoiset valaistussuunnitelmat.
Tämä ei kuitenkaan riitä. Wolfenstein ja Doom liittyvät tämänkaltaiseen aatehistoriaan muutenkin.

Wagner ja Mozart

Hitler piti suunnattomasti Wagnerin oopperoista, joka tosiseikka on vääristänyt Wagnerin maineen loppuiäksi. Wagner oli Hitlerin tapainen mystikko, jonka tunnetuin ooppera lienee Wolfram von Eschenbachin keskiaikaiseen Parsifal-runoelmaan perustuva samanniminen teos. Siinä etsitään Graalin maljaa, joka sekin oli merkittävä pyhäinjäännös Hitlerille. Malja oli se sama malja, josta viimeisellä ehtoollisella juotiin viiniä ja johon Longinuksen keihään tekemästä haavasta Kristuksen veri valutettiin. (Wagnerin oopperan mukaan Longinuksen keihästä säilytettiin Graalin linnassa!)
Graalin malja ja muu keskiaikainen pyhäinjäännösmystiikka esiintyvät sittemmin monissa valistusajan ja romantiikan teoksissa. Niistä tuli aivan normaalia vapaamuurari- ja mystisen kirjallisuuden vakiotavaraa.
Mozartin, joka oli itsekin vapaamuurari, Taikahuilu on tyypillinen: siinä sankari joutuu kokeiden ja koettelemusten kautta valloittamaan itselleen paratiisin. Monet kokeet liittyvät oviin, aivan kuin Doomissa: sankari, Mozartilla prinssi Tamino, joutuu löytämään oikeat ovet, jotta hän pääsisi eteenpäin. Sama kuvio toistuu monissa vapaamuurarien suosimissa kirjoissa - kaikissa sankari valitsee eri ovista oikean, hän joutuu ylittämään tulimeriä, myrkyllisiä lammikoita ja taistelemaan hirviöitä vastaan. Kuulostaako tutulta?
Doomiin tultaessa kokeista on vain hävinnyt kaikki henkisyys, vaikka pelin loppuun asti pääseminen ilmeisesti takaakin jonkinlainen onnen ja autuuden. 1900-luvun lopussa ei vain enää ole mahdollista laulaa kauneuden ja viisauden ylistystä, niin kuin Taikahuilussa. Kohderyhmän pelaajat tuskin pitäisivät sitä kovin hyvänä vitsinä.
Nämä ovat vain muutamia kosketuskohtia aiheesta, josta ei ole nähdäkseni tehty ollenkaan tutkimuksia (mikään edelläolevasta ei muuten tarkoita sitä, että Doomin tekijöillä olisi natsisympatioita). Samalla, kun kulttuurintutkimukselliset metodit saavat vallan tietokonepelitutkimuksessa, voitaisiin kuitenkin käyttää myös perinteisempiä taiteentutkimuksen metodeja. Intertekstuaalisten viitteiden hakeminen on näistä vain yksi.