Tässä taas julkaisematon kolumnintyyppinen juttu. Ostin tätä varten Playboyn, jossa tiesin olevan jutun uusista amerikkalaisista yksityisetsivädekkareista. Sanoin Akateemisen myyjälle: "Siinä on hyvä artikkeli." Myyjä: "Niin ne kaikki sanoo."
Juttu käväisi Hesarin kulttuurissa (jossa ajattelin sen sopivan lehtiä tarkkailevalle Sivusilmin-palstalle), jossa sanottiin, että se on liian friikkikamaa, ja sitten Ruumiin kulttuurissa, jossa taas oltiin sitä mieltä, että sen juttutyyppi on liian epämääräinen: ei ollut uutinen eikä oikein kolumnikaan. Ehkä niin.
Mutta ei näistä aiheista Suomessa kauheasti sen enempää vieläkään tiedetä, ja nyt tässä mainittujen kirjailijoiden ohi kiinnostavuudessa on mennyt leegio uusia, kuten Dave Zeltserman. Tämä olisi ollut tosin ensimmäinen juttu Suomessa, jossa Dennis Lehane mainitaan. Robert Craisilta on käännetty pari Elvis Cole -kirjojen jälkeistä trilleriä. Pelecanosin julkaiseminen jäi typerästi King Suckermaniin.
Philip Marlowen pojat ja tyttäret
Amerikkalaisen kirjallisuuden yksinäinen sankari on palannut, väittää Dick Lochte maaliskuun Playboyssa ilmestyneessä artikkelissaan. Yksistään Yhdysvalloissa ilmestyy tällä hetkellä ainakin sata yksityisetsivistä kertovaa kirjasarjaa - Kanadassa, Australiassa ja Euroopassa lisäksi reilut kaksikymmentä. Tärkeimpiä ovat varmaankin Michael Connellyn Harry Bosch, Dennis Lehanen Patrick Kenzie ja Angie Gennaro, Robert Craisin Elvis Cole ja George P. Pelecanosin Nick Stefanos, joka seikkailee sivuhenkilönä suomeksi jo saadussa King Suckermanissa.
Valkokankaallakin yksityisetsivät ovat hyvässä vedossa. Lochte luettelee muutamia: Paul Newman ja Twilight, Ewan MacGregor ja videolla Suomeen saapunut Pimeä pakkomielle, Nicolas Cage ja 8mm. James Ellroyn esikoisteoksesta Brown's Requiem on tehty elokuva, sekin videolla saatavissa oleva Brownin murhamysteeri.
Mistä on kyse? Hammettin, Chandlerin ja Ross Macdonaldin muodostaman pyhän kolminaisuuden jalanjäljillä ovat liikkuneet monet kirjailijat, mutta 1980-luvulla lajityyppi näytti kuolevan, yhdessä lännenelokuvan kanssa. Lochten mukaan pari monien asiantuntijoiden halveksimaa kirjailijaa piti etsivän elossa: Sara Paretsky ja Sue Grafton, joille monet perinteisen miesyksityisetsivän ystävät nyrpistävät nenäänsä.
Lochten lyhyesti haastattelema Gar Anthony Haywood, jonka kirjoissa seikkailee Aaron Gunner -niminen dekkari, toteaa, että naiskirjailijat osoittivat, että yksityisetsivä voi olla inhimillinenkin. Hänellä voi olla ystäviä eikä hänen tarvitse olla jatkuvasti nyrkit ja pyssyt pystyssä. Haywoodin mukaan tämä on tehnyt yksityisetsivästä entistä valovoimaisemman.
Mikään ei kuitenkaan näytä muuttuneen. Texasilainen, länkkäreitäkin kirjoittanut Bill Crider ja Richard Barre toteavat kuin yhdestä suusta, että yksityisetsivä on sankari, joka laittaa asiat järjestykseen. Crider sanoo: "Yksityisetsivä on osa suurta kirjallista traditiota." Surffaavasta yksityisetsivästä Wil Hardestysta kirjoittavan Barren mukaan etsivä on "kiiltävä ritari hohtonsa kadottaneessa maassa".
Philip Marlowen ja Lew Archerin idealismista ei ole siis päästy ollenkaan eteenpäin.
Alan suomalaisen tutkijan, Jopi Nymanin, mukaan kovaksikeitetty rikoskirjallisuus syntyi 1920-luvulla vastalauseena yhteiskunnan yleiselle feminisoitumiselle ja naisten astumiselle julkiseen, toiminnan sfääriin. Englantilainen Woody Haut taas toteaa kirjassaan Pulp Culture (1997), että 1950-luvun kovaksikeitettyä kioskikirjallisuutta ruokki ajan yleinen paranoia.
Mitä siis tapahtuu 2000-luvulla? Dick Lochte ei ylimalkaisessa artikkelissaan tarjoa vastauksia, mutta ainakin globalisoituvan talouden uhkakuvissa voi nähdä yhden syyn kovaksikeitetyn kirjallisuuden uudelle suosiolle. Lukijat haluavat nähdä, että yhä edelleen yksi ihminen voi pysäyttää pahan koneiston.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti