Tapani Maskulan haastattelu

Seuraava elokuvakriitikko Tapani Maskulan haastattelu ilmestyi muutama vuosi sitten Turun elokuvakerhojen Zoom-lehdessä. Editoin juttua hiukan.

Turun Sanomien kriitikko ja elokuvakerhoveteraani 60 vuotta
Tapani Maskula luottaa elokuvakerhoihin

Tapani Maskula liittyi Turun elokuvakerhoon kuusitoistavuotiaana vuonna 1957. Hän kertoo nähneensä kerhon julisteen koulun käytävällä, mutta tarina on oikeastaan pidempi.
- Näin tuolloin kaikki Turussa menevät elokuvat, ja se oli suuri määrä. Turussa oli silloin yli 20 elokuvateatteria, Maskula muistelee.
- Onneksi yhdellä kaverilla oli vapaakortti muutamaan elokuvateatteriin!
Oli siis vain luonnollista, että nuori mies kiinnostui myös elokuvakerhon toiminnasta. Maskula kertoo tosin, että aluksi hän pettyi elokuvakerhon ohjelmistoon. Hän oli jo nuorena amerikkalaisen elokuvan ystävä ja ihmetteli, miksei kerhossa esitetty yhtään Nicholas Rayn tai Don Siegelin elokuvia. Kerho esitti lähinnä eurooppalaista elokuvaa neorealismin hengessä – Viscontin Maa järisee ja Rossellinin Polkupyörävarkaan.
- Olin nähnyt Siegelin elokuvan Rikollisen tuho kuusi kertaa. Sille oli mätkäisty kova rangaistusvero väkivaltaisuutensa takia ja sitä esitettiin Olympiassa vain kolmena päivänä. Istuin jokaisen päivän jokaisessa näytöksessä! Maskula nauraa ja kertoo ihmetelleensä, miksi kerhossa ei esitetty tällaisia "jälki-filmnoiriksi" nimittämiään jännittäviä elokuvia.
Maskula kertoo odottaneensa jokaista Siegelin seuraavaa elokuvaa innolla, mutta pettyneensä, kun huomasi, että melkein jokaista niistä sensuroitiin. Erityisen katkera oli Invasion of the Body Snatchers –elokuvan kieltämispäätös.
- Siitä oli ollut Picture Cover –lehdessä jatkosarja, jossa käytettiin still-kuvia. Ne näyttivät jänniltä, mutta sitten elokuvaa ei koskaan tullutkaan, Maskula muistelee.
Maskula luki siis jo nuorena elokuvalehtiä. Hän tilasi Kinolehteä kotiin, osti Picture Coverin R-kioskin edeltäjästä, Rautakirjasta, ja luki jo tuoreeltaan Cahiers du Cineman englanninkielistä painosta ja amerikkalaista Film Culturea, jossa sikäläinen auteur-kritiikin guru, Andrew Sarris, vaikutti.

Nuoret vihaiset miehet

Maskula pääsi SKDL:n Uuteen Päivään elokuvakriitikoksi vuosien 1960 ja 1961 paikkeilla. Kirjoittamisen kautta hän tutustui silloisiin elokuvakerhon johtohenkilöihin.
- Aika nopeasti he kysyivät, haluanko tulla kerhon johtokuntaan, Maskula sanoo.
- Kaveripiiri oli silloin samaa mieltä, että kerhon ohjelmisto on vähän nynnyä ja että sitä pitää tuulettaa. Vallanvaihto tapahtui nopeasti ja kyllä se oli aika radikaali: vähintään puolet ohjelmistosta oli uutta amerikkalaista elokuvaa. Irving Lerneriä ja Samuel Fulleria ja tällaisia elokuvia, joita vanha polvi ei osannut arvostaa. Amerikkalaisesta elokuvasta silloin kelpasivat lähinnä vain John Fordin kaltaiset vanhemman polven ohjaajat.
Muutos kerhon esityspolitiikassa näkyi nopeasti myös kerhon ikäjakaumassa. Opiskelijat innostuivat uudentyyppisestä ohjelmistosta ja kerhoväki nuoreni huomattavasti.
- Silloin se näkyi myös kriitikoiden välisenä linjaristiriitana, Maskula sanoo.
- Vanhemman polven konkarit eivät voineet mitenkään ymmärtää, että jotain Roger Cormanin elokuvia voi kehua, niin kuin minä tein.
- Amerikkalaisen elokuvan uusi underground kiinnosti myös. Film Culturesta luettiin Mekas-veljeksistä ja Andy Warholista ja ihmeteltiin, miksei niitä saa tänne Suomeen. Jostain sitten saatiinkin jotain 16-millisenä ainakin Kenneth Angerin Scorpio Rising, jota saatiin esittää sensuurin erikoisluvalla.
Kerho pyrki muutenkin vaikuttamaan elokuvien esityspolitiikkaan. Kun näytti siltä, että Alain Resnaisin modernistista merkkiteosta Viime vuonna Marienbadissa ei tuoda maahan, Suomen suurimmat elokuvakerhot lähettivät yhteisen vetoomuksen maahantuojille. Tulos: elokuva saatiin maahan, joskin pahasti myöhässä.
- Elokuvakerholiike näkyi tuolloin koko kulttuurissa ja varmasti sen ansiota oli, että esimerkiksi kaikki Godardit tuotiin tuoreeltaan Suomeen, päinvastoin kuin Ruotsissa, Maskula sanoo.
Maskula oli vuonna 1961 perustamassa Lähikuva-lehteä yhdessä Pekka Ahlrothin kanssa.
- Nimi oli minun ehdotukseni. Joku toinen ehdotti nimeksi 24 Kuvaa Sekunnissa.
Vuonna 1964 Lähikuva lakkautettiin – väliaikaisesti, niin kuin hyvin tiedetään. Maskulasta tuli Suomen elokuvakerhojen liiton eli SEKL:n Projektio-lehden päätoimittaja ja Ahlrothista toimitussihteeri. Aika nopeasti Maskula ja Ahlroth ajautuivat napit vastakkain SEKL:n kanssa.
- SEKL oli Helsinki-keskeinen enkä arkaillut sanoa mielipidettäni lehdessä, Maskula mainitsee.
- Kun Filmikamari yritti 60-luvun lopulla tappaa kerhot pyörittämällä leffateattereissa ns. toivesarjoja, esimerkiksi Turussa vähennettiin kerhon näytöksiä puolella. SEKL ei tehnyt mitään, mikä aiheutti sen, että Turun elokuvakerho ja 60-luvun alussa perustettu Kinokopla erosivat SEKL:stä.
Maskula vetäytyi TEK:n aktiivitoiminnasta 60-luvun lopussa. Hän antoi kuitenkin sen jälkeen vielä taustatukea ja kirjoitteli monistetekstejä.
- Ei elokuvakerhoihin kuulu jäädä vuosikymmeniksi. Kerhot ovat ja niiden pitää olla elokuvakulttuurin eturintamassa ja niissä pitää olla ennakkoluulotonta, nuorta ja innostunutta väkeä eikä mitään vanhoja gubbeja.

Politiikka astuu kuvaan

Poliittinen tiedostus leimasi kerholiikkeen toimintaa 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Maskula mainitsee, että eurooppalainen elokuva teki tuolloin historian suurimman pesäeronsa Hollywood-tuotantoon.
- Odottelen samanlaista irtiottoa edelleen! hän tuhahtaa ja mainitsee eritoten tsekkoslovakialaisen ja puolalaisen elokuvan. Myös kuubalainen elokuva vaikutti. Maskula muistelee, että Kinokoplassakin – jonka hallituksessa hän oli lyhyen aikaa – oli kova taistolainen kausi, jolloin esitettiin melkein pelkästään sellaisia radikaaleja kotimaisia elokuvia kuin Jouluksi kotiin.
- Nykyään on vallalla asenne, että tuon ajan poliittisuutta pitää katua. Minä en näe mitään syytä katua, koska se oli oikeastaan historian sanelema välttämättömyys. Piti valita puolensa, Maskula sanoo.
- Sitä on enää vaikea ymmärtää, kun kaikessa vallitsee konsensus ja jotain Vietnamin sotaa amerikkalaiset itse arvostelevat enemmän kuin muut. Silloin ei ollut konsensusta ja moniin asioihin liittyi suurempia intohimoja kuin nykyään. Ei kukaan enää polta Turun Ylioppilaslehteä kauppatorilla niin kuin silloin, Maskula sanoo viitaten kuuluisaan tempaukseen, jossa osakunnat polttivat liian vasemmistolaisena pitämäänsä Tylkkäriä.
- Ne olivat hurjia aikoja ja kyllä minulla oli sellainen olo, että vallankumous tulee kohta, hän naurahtaa.
Maskula vetäytyi kerhotoiminnasta vähitellen. Hänestä tuli samalla ammattimainen kriitikko. Hän muistelee lämmöllä eritoten Turun Ylioppilaslehteä eli Tylkkäriä, johon hän alkoi kirjoittaa 1970. Hän sanoo Tylkkäristä, että se oli ainoa työpaikka, johon kirjoittamiseen hän ei turhautunut.
- Suurin osa lukijoista oli ja on varmaan edelleenkin sellaista, että he lukevat jutut ajatuksella. Lehden pieni levikkikin asiassa tietysti vaikutti, mutta koskaan ei tullut sellaista palautetta kuin Turun Sanomien jutuista, moniin kiukkuisiin yösoittoihin kyllästynyt Maskula nauraa.
Turun Sanomiin Maskula siirtyi 1980, kirjoitettuaan sitä ennen viimeisen Tylkkärin kritiikkinsä Kubrickin Hohdosta.

Kerhon pitää olla aktiivinen

Turun elokuvakerho täyttää 50 vuotta vuonna 2002. Kerhon historia on pitkä.
- Se on kumma, ettei kaupungilta saa toimintaan mitään tukea. Onko Turussa muka muita 50-vuotiaita epäpoliittisia ja epäitsekkäitä kulttuurin puolesta toimivia järjestöjä? Maskula kysyy.
- Ymmärrän sen, että uudet sukupolvet nykyään turhautuvat ja kaikki sanovat, että porukka katsoo pelkkiä tietokonepelejä ja väkivaltaleffoja, mutta sehän vasta vaatiikin sitä, että joku osoittaa, että elokuvissa on jotain pohtimisen arvoista, Maskula toteaa.
Hän pitää hyvänä, että kouluissakin on nykyään elokuvaopetusta. Kerhojen funktio ei ole kuitenkaan poistunut, vaan pikemminkin entisestään korostunut: kerhot täydentävät teoreettista opetusta.
- Tarjontaan pitää edelleenkin yrittää vaikuttaa. Suomi on nykyään niin paljon kulttuurimielisempi kuin mitä se oli 50- ja 60-luvuilla, että kaikenlaista luulisi voitavan tehdä.
Maskula sanoo, ettei hän tiedä, mitkä olisivat konkreettiset keinot, joilla kerhotoimintaa saataisiin elvytettyä, mutta hän luottaa muun muassa nettiin.
- Nykyään on niin paljon halpoja tapoja levittää sanaa. EU:nkin kautta pitäisi voida vaikuttaa. Pitäisi esimerkiksi vaatia, että eurooppalaisia klassikoita olisi koko ajan saatavilla. Yleisönosastokirjoittelukin voi auttaa – lehdissähän oli viime vuonna paljon ihmisten kirjoituksia siitä, ettei televisiossa koskaan näytetä vanhoja eurooppalaisia filmejä. Nythän niitä tulee, 30-luvun Renoiria ja muita!
- Pitää olla optimistinen ja ajatella, että aina löytyy niitä kapinallisia, jotka vievät elokuvakulttuurin sanomaa eteenpäin, Maskula lopettaa.