Minervan eroottiset romaanit

Minerva oli noin vuosina 1918-1934 (ks. huomautus alla) toiminut helsinkiläinen kustantamo, joka oli erikoistunut monenlaiseen viihteeseen: erotiikasta naisten romantiikkaan, ensimmäisen maailmansodan zeppeliinikertomuksista ja saksalaisten muukalaislegionaalaisten muistelmista Leinon Vöyrin sotakoulu -reportaasiteokseen (1918). Minervaa ilmeisesti paheksuttiin julkisuudessa, koska se julkaisi niin paljon käännösromaaneja englanninkielestä - valikoimaa pidettiin liian viihteellisenä ja keveänä. Kustantamolla oli kuitenkin suhteita myös kotimaisiin kirjailijoihin ja Eino Leino julkaisi kustantamon kautta muitakin teoksia kuin vain Vöyrin sotakoulun. Kustantamolla vierailleisiin kotimaisiin kirjailijoihin kuuluivat myös Larin-Kyösti (Ilotyttö, 1919, kuvassa; Jouluyön tarina, 1918) ja Aaro Hellaakoski (Me kaksi, 1920) sekä lukuisa joukko nykyään tyystin unohdettuja tekijöitä.

Minerva julkaisi vuosina 1918-1919 joukon aikanaan rohkeita eroottisia romaaneja, joita olen yrittänyt metsästää ja joitain löytänytkin. Antikvariaatit eivät ihme kyllä tunnu pitävän näitä arvossa, koska hinnat eivät ole olleet päätähuimaavia, vaikka luulisi vanhan erotican nyt olevan jo arvossaan. (Tosin Ilotyttö on nyt myytävänä Hagelstamilla 32 euron hintaan.)

Kokosin Fennican avulla listauksen Minervan eroottisista romaaneista. Olen jättänyt listauksesta pois kirjailijat, jotka tiedän selkeästi enemmän naisten romantiikan kirjoittajaksi tai joista löytyi Googlen avulla sen verran tietoa, että pystyi päättelemään, oliko teos erotiikkaa vai ei. Osa saattaa edustaa enemmänkin jotain muuta lajityyppiä ja siksi ne ovat rajatapauksissa, esimerkiksi Louise Gerardin teoksissa on selvästi eroottinen juonne: sheikki kaappaa nuoren naisen vaimokseen... Minerva julkaisi muitakin vastaavia teoksia, kuten Joan Conquestin Sheikin rakkauden.

Salanimi Antero Ojanteen teos on pelkän arvailun perusteella mukana, mutta se sopii ajanjaksoon ja siinä on parissa muussakin teoksessa esiintyvä termi "rakkausromaani" alaotsikossa. Jos joku tietää teoksesta jotain, kuulen mielelläni lisää. Muutenkin kuulisin mielelläni lisäyksiä ja poistoehdotuksia. Sen verran vielä, että Pierre Louÿsin teoksista on lyhyt artikkeli Ville Hännisen, Vesa Sisätön ja minun teoksessa Erotica. Louÿsin teoksissa on joitain todella rohkeita kohtauksia, kuten ristiinnaulitseminen ja sen jälkeinen suudelma. Nukke ja nainen -romaaniin perustuu Buñuelin elokuva Tämä intohimon hämärä kohde.

Laurids Bruun: Van Zantenin onnen aika: rakkausromaani Pelli-saarelta. Suom. Aapo Teisa. Minerva, 1919.

Edmund B. d' Auvergne: Yöelämää Pariisissa. Minerva, 1919.

Hans von Kahlenberg: Tenhotar. Suom. Ville Valkama. Minerva, 1919.

Pierre Louÿs: Nainen ja nukke. Minerva, 1919.

Pierre Louÿs: Afrodite: lemmen romaani antikin päiviltä. Kuvittanut Rafael Rindell. Suom. Tahvo Partio. Minerva, 1918.

Nainen ja taito valloittaa hänet: erään gentlemannin muistiinpanoja. Minerva, 1919.

Artur Möller: Ylioppilassyntejä. Minerva, 1919.

Antero Ojanne: Heinäkuun aurinko: rakkausromaani taiteilijaelämästä. Minerva, 1919.

Robert Heymann: Rakkauden oppikirja. Minerva, 1919.

Larin-Kyösti: Ilotyttö. Minerva, 1919.

Myöhempiä rajatapauksia:

Manuel Schnitzer: Vaimoni ja minä: muistiinpanoja toisistamme. Suom. Tahvo Partio. Minerva, 1919. [Siirsin tämän varsinaisesta listauksesta tänne, koska satuin näkemään kansikuvan mainoksessa, teos lienee enemmänkin avioliittoaiheista huumoria.]

Warner Fabian: Kesälesket. Suom. Salme Setälä. Minerva, 1927.

Louise Gerard: Sulttaanin orjatar. Suom. Aito Kare. Minerva, 1924.

Louise Gerard: Beduiinin valkoinen nainen. Suom. Aune Lindström. Minerva, 1925.

[Näitä olisi enemmänkin, mutta osa oli selvästi naisille suunnattua romantiikkaa.]

Huom. Olin aiemmin laittanut Minervan toimintavuosiksi 1918-1928, mutta lukija huomautti sähköpostissa, että alan tutkimus toteaa Minervan toiminnan lakanneen vuonna 1934. Näin kirjoittaa Urpo Kovala teoksessaan Väliin lankeaa varjo: angloamerikkalaisen kirjallisuuden välittyminen Suomeen 1890-1939:

"KustannusliikeMinerva Oy:n perusti 1917 kirjakauppias P. V. Lönngren. Se kustansi aluksi ajankohtaisia sotaseikkailukuvauksiaja sittemmin enim mäkseen suomennettuja jännitys- ja rakkausromaaneja. Koko yhtiön elinajan sen johtajana toimineen Lönngrenin kuoleman jälkeen 1934 yhtiö lakkautettiin, ja sen varsin laajan kustannusvaraston oikeuksineen osti WSOY. (Virtanen 1958,236)"

Mannerheimin salainen elämä julki 4.6.!

Kevät on ollut vähäkirjainen: vain yksi vaivainen romaani ilmestynyt! Painossa on tosin joitain teoksia, kuten - viimeinkin! - vanhojen kotimaisten kauhunovellien valikoima Hallusinatsioneja (postaan sen esipuheen sitten kun kirja on ilmestynyt) sekä tämä Turbatorille tehty antologia, joka perustuu omaan ideaani: Mannerheim esiintyy siinä pulp-henkisenä sankarina, joka sekä on että ei ole tuntemamme Mannerheim. Mukana ovat niin Väinämöinen, Hitler ja tämän klooni, Stalin, marsilaiset, tri Jekyll kuin Amon-Ran palvojatkin sekä paljon, paljon muuta. Kirja on erittäin hauska ja Anssi Rauhalan kansikuva on upea (sääli vain että kannen taitto ei ole kannen tasolla). Mitään varsinaisesti rienaavaa tässä ei ole (yksi kirjoittaja jättäytyi pois, kun hänelle paljastui, etten halua tästä mitään Marski-ivailua).

Tässä sisällysluettelo:

Heikki Nevala: Kaksoisolento
Harri Istvan Mäki: Vielä parempi
Tuomas Saloranta: Tunguskan musta jumala
Markus Harju: Kuninkaiden sauva
Vesa Sisättö: Keskiyön vieras Matovuorella
Jussi K. Niemelä: Operaatio Äijäkupittaa
Jussi Katajala: Valkea varpunen
Anne Leinonen: Sotamarsalkan syntymäpäivä
Samuli Antila: Viimeinen haastattelu

Kirja julkistetaan Turussa Mannerheimin patsaalla Mannerheiminpuistossa 4.6. eli puolustusvoimien lippupäivänä!

Keskustelua Lovecraftista

 Suomessa toimii H. P. Lovecraft Historiallinen Seura, jonka yksi aktiiveista, tamperelainen Janne Järvinen lähestyi minua. Seura on tekemässä Kuiskaus pimeässä -nimistä lehteä, johon tulee mm. S. Albert Kivisen tervehdys seuralle. Janne lähetti muutaman kysymyksen liittyen viime tammikuussa ilmestyneeseen On Suurten Muinaisten aika -kirjaan ja tarkoitus on julkaista ne vastauksineen lehdessä. En tiedä, mikä on kirjan tilanne tällä hetkellä ja saako sitä enää yhtään mistään, koska tuntui että aika nopeasti pieni painos hupeni ostajien käsiin, mutta yhtä kaikki kirja on herättänyt kiinnostusta enemmän kuin useimmat muut projektini.

Tekstin lopussa paljastan jotain parista tulevasta kirjaprojektista. En ole näköjään osannut aina vastata suoraan kysymyksiin, en esimerkiksi lopussa esitä mitään arveluja siitä, mikä kotimaisia kirjoittajia voisi innostaa Cthulhu-projektiin - luulisin että niitä kirjoittajia ei tarvitse erikseen usuttaa!

Ensimmäinen mieleen tuleva kysymys kirjasta on luonnollisestikin se onko itse Paavo Väyrynen tietoinen kirjasta tai jopa mahdollisesti lukenut sen?

Mehän saimme Helsingissä pidettäviin julkkareihin tiedon juttua tekevältä toimittajalta, että Paavo Väyrynen on lähdössä myöhemmin samana päivänä junalla jonnekin päin Suomea ja saimme sovittua hänen kanssaan, että hän ottaa meidät vastaan juuri ennen kuin juna lähtee. Metron toimittaja halusi sitten tehdä tästä lisäjutun omaan tekstiinsä. Tilanne ei mennyt ihan niin hallitusti kuin olisin voinut toivoa, mutta Väyrynen joka tapauksessa kiitti kirjasta ja poseerasi kuvassakin. Sanoi että lupaa tutustua opukseen, mutta on kovin kiireinen. Naureskelimme keskenämme jälkeenpäin, että hän lukee sen Pasilaan mennessä. Metron toimittaja soitti Väyryselle myöhemmin ja Väyrynen kommentoi vain viisaasti jutussa, että on ylpeä, että hänen vaatimaton persoonansa on näin hienon kirjan aiheena.

Millainen syntytarina tällä kirjalla on? Käsittääkseni kirja saatiin tehtyä pikavauhdilla.

Jos nyt oikein muistan, niin Tuomas Saloranta ja Niko Aslak Peltonen saivat joulukuun alussa baarissa idean, että tämmöisen kirjan voisi tehdä, ja esittelivät asian Facebookissa seuraavana aamuna. Huomasin asian ja sanoin, että vien asian Turbatorin Harri Kumpulaiselle. Tältä tuli vastaus alle tunnissa, että tehdään kirja, että päästään vittuilemaan. Ilmoitin tämän sitten saman tien Facebookissa ja parissa tunnissa kirjan kirjoittajat olivat ilmoittautuneet mukaan. Vesa Kataiston outo puhe, joka aloittaa kirjan, oli käytännössä jo valmiina, Vesan piti vain muuttaa viittaussuhteita muistaakseni Pohjois-Koreasta Cthulhu-mytologiaan sopivaksi. Kuvittaja Ossi Hiekkala lupautui tekemään kannen normaaleja taksojaan halvemmalla, koska piti ideaa niin sopivan älyttömänä. Tekstit olivat kasassa parissa viikossa, itse taitoin kirjan nopeasti ja Ossi hoiti kannenkin layoutin loppuun asti. Jos ei olisi tullut joulua väliin, koko opus olisi valmistunut alle kolmessa viikossa.


Kirja julkaistiin vaalien alla Metsän Mustan Paavon ollessa presidenttiehdokkaana. Minkälaista palautetta kirja on saanut, onko sitä mahdollisesti ymmärretty väärin tai syytetty mediapelistä?

Kai se julkisuus oli lopulta niin pientä kuitenkin, ettei tällaisia syytöksiä kenellekään tullut mieleen esittää, ainakaan omiin korviini ei ole kuulunut mitään. Olisi tietysti hieno lukea Nykypäivän tai Maaseudun Tulevaisuuden arvio tästä. Jos tämä jotain aiheutti, niin varmaan enemmänkin toi Väyryselle pari ääntä lisää!

Minkä kokoinen painos kirjasta otettiin? Onkohan kirjasta koskaan tulossa uusintapainosta?

150 kappaletta eli todella vähän. En usko että uusintapainosta tulee, ellei sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, kun tämän kaikki digipainetut kappaleet hajoavat käsiin ja teksti putoilee sivuilta... mikä tietysti on itsessään lovecraftlaista!

Lovecraft/Cthulhu -aiheista kirjallisuutta tuntuu olevan tulevaisuudessa tulossa enemmänkin Suomessa, suurimmassa osassa näistä olet mukana tavalla tai toisella. Haluatko kertoa näistä hieman enemmän?

Olen kääntämässä Lovecraftin esseetä "Supernatural Horror in Literature" Savukeitaan aloittamaan kauhuklassikkosarjaan, jossa on tullut jo yksi nide Sheridan Le Fanua. Kirjan pitäisi ilmestyä ensi keväänä, riippuen hiukan apurahatilanteesta. Lisäksi olen itse kirjoittanut pienoisromaanin, josta en vielä tiedä, missä muodossa se ilmestyy - Lovecraft on siinä itse pääosassa, mutta tarina edustaa enemmänkin vaihtoehtohistoriaa eikä siinä sinänsä ole mitään yliluonnollista. En tosin itse tiedä tällä myöskään sitä, olenko kauhean tyytyväinen valmistuneeseen tekstiin, ehkä muokkaan sitä joka tapauksessa vielä raskaasti. Lisäksi on puhuttu ainakin yhdestä uusien, Suomeen sijoittuvien Cthulhu-tarinoiden kokoelmasta.

Hieman yleisempänä kysymyksenä: miksi Lovecraft ja Cthulhu jaksavat yhä edelleen kiinnostaa lukijoita ja kirjoittajia?

Jotain siinä todellakin on, koska Lovecrafthan valittiin ensimmäisenä spekulatiivisen fiktion kirjoittajana arvovaltaiseen Library of America -sarjaan, vasta hänen jälkeensä tuli esim. Philip K. Dick eikä jotakuta Heinleinia ole sarjassa julkaistu lainkaan. Se kertoo ainakin, että Lovecraftin kulttuurinen merkitys on suuri, suurempi kuin faniympyröissä usein tulee ymmärtäneeksi. Lovecraftilla on jo pitkään ollut sivistyneitä puolustajia, kuten esseisti Colin Wilson. Muistaakseni myös arvovaltainen kirjallisuudentutkija Harold Bloom on sanonut viettäneensä unettomia öitä Lovecraftia luettuaan. Lovecraft ei siis ole yksiselitteisesti huono kirjailija, niin kuin monet vieläkin tapaavat sanoa.

Kai kyse on siitä, että Cthulhu-mytologiassa (josta Lovecraft ei ilmeisesti itse tykännyt puhua) kirjailija loi sen verran vahvoja visioita, että muut kirjailijat eivät ole sitä kyenneet ylittämään. Cthulhu vertautuu monella tapaa Tolkienin Keski-Maahan - kumpikin loi omassa lajityypissään visioita ja ideoita, joiden päälle muut ovat rakentaneet. (Kovaksikeitetyn dekkarin puolella vastaavia tekijöitä olisivat Dashiell Hammett ja Raymond Chandler sekä myös James M. Cain.) Cthulhu on taipunut niin moneen elokuvista tietokonepeleihin, että mythos on varmasti alkanut hallita ajatteluamme jollain laajemmalla tasolla, siitä on tullut kulttuurinen vertauskuva, jonka tunnistamme välittömästi. Lisäksi ajatus vihamielisistä jumalista vetoaa hyvin paljon ateisteihin ja vapaa-ajattelijoihin, joita uskoisin Lovecraftin lukijoissa paljon olevan.

Miten näet, voisiko Suomessa syntyä uusi, vaikka edes pienimuotoinen, Lovecraft-innostus joka saisi useamman harrastajakirjoittajan kirjoittamaan uusia, mahdollisesti jopa toisiinsa nivoutuvia myytos-tarinoita? S. Albert Kivinenhän yritti aikoinaan juurruttaa Cthulhun tarustoa toimimaan suomalaisella maaperällä, ja ainakin Boris Hurtta innostui tästä ideasta. Yksi novellikokoelmakin, Kultainen naamio, saatiin aikaiseksi. Millä lähestymiskulmilla myytos saisi harrastakirjoittajat innostumaan Suomessa vuonna 2012 ja eteenpäin?

Kyllä varmasti, kuten sanoin, tällaisesta antologiasta on puhuttu. Aiemmat yritykset istuttaa mythosta Suomeen eivät ole onnistuneet, koska Suomessa ei ole ollut otollista maaperää, täällä on niin paljon keskitytty ja panostettu yhteiskunnalliseen realismiin. Tilannehan on muuttumassa, monet nuoret kirjailijat kirjoittavat scifiä, spefiä, fantasiaa, kauhua, uuskumma, arkikummaa tms. Sama näkyy elokuvissa (Sauna, Iron Sky, War of the Dead, Rare Exports jne.). Kulttuuri on muuttumassa enkä pitäisi ihmeellisenä, vaikka kohta ilmestyisi ensimmäinen mythos-romaanikin Suomeksi. (Vai onkos joku Hurtan romaaneista jo sovitettavissa lovecraftlaiseen maailmaan?)

Yksi asia, mikä asiaa on myös haitannut, on suomalaisen kirjallisuuden panostus siihen, että pitää aina kirjoittaa omista hahmoista. Pastisseja ja parodioita on aina pidetty täällä oletusarvoisesti huonompana kirjallisuutena, vaikka pastissit ovat olleet ulkomaisessa genrekirjallisuudessa yksi kantava voima, niin scifin, kauhun kuin dekkareidenkin puolella, ja asetelma on vasta nyt tulossa Suomeen.

Lukijan arvio Jumalten tuhosta: "neilgaimanmaisia sävyjä"

Ystäväni kääntäjä ja vanhan kirjallisuuden (sekä omituisen musiikin!) tuntija Arto Rintala lähestyi Facebook-viestillä. Arto kirjoitti näin: 

Sainpa just "Jumalten tuhon" luetuksi. Oli pakko pistää sen verran postia, että tykkäsin tosi paljon.

Ymmärrän nyt vähän paremmin, että olit vähän nyrheä sen HS-arvostelun suhteen; eipä siinä tosiaan tuotu pahemmin esille tuota "metafyysistä" puolta. Itsekin olin alunperin siinä uskossa, että keskitytään lähinnä toimintaan ja paukkeeseen. [tässä oli hymiö, jota ei voi tässä enää toistaa - jn]

Mä oon joskus harmikseni lukenut Harri V. Hietikon Roger Repo -kirjoja, ja sehän epäonnistuu ihan täydellisesti just tuon tyyppisen subject matterin kanssa. Ja kieltämättä se onkin vaikea alue. JT kuitenkin toimii hyvin; siihen tulee välillä jopa hiukan neilgaimanmaisia sävyjä, mikä on hienoo.

Luin koko jöötin keskellä oikoluku-urakkaani, joten olin tavallistakin herkistyneempi lähilukemaan tekstiä. Oikein sujuvaa kamaa oli kerronta & replat; sitä näkee nykyään yhä harvemmin!


Sen verran haluan Artoa tästä kiittää, että postaan tähän hienon biisin, jota tiedän Arton arvostavan.

Lännenkirjallisuuden historia

En ole ollenkaan varma, missä tällainen esseentapainen on ilmestynyt - josko missään. On mahdollista, että tämä on tehty jotain näyttelyä varten (Länkkäriseura, jota olen luotsannut reilut kymmenen vuotta, järjesti Turun kirjamessuille hienon näyttelyn lännenfiktion historiasta - mistä kiitos messujohtaja Kari J. Kettulalle!). Jos tämä on tehty sitä tarkoitusta varten, niin sitten Anssi Hynynen kirjoitti vastaavan tekstin lännenelokuvan historiasta. Ja tässähän on kyse suureksi osaksi vain amerikkalaisesta lännenkirjallisuudesta, Euroopassa (ja varmasti myös muualla maailmassa) lajin historia on aivan erilainen. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia on tähtäimessäni. 


Tämän kanssa voi lukea rinnakkain Rami Nummen kirjoittamaa arvostelua kauan sitten toimittamastani kirjasta Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita (BTJ 2005) täältä, Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden blogista. Kirjaan tein pidemmän lännenkirjallisuuden historian, toivon että se joskus löytää paikkansa jostain lajityyppikirjallisuutta käsittelevästä artikkelikokoelmasta.

Lännenkirjallisuuden historia

Lännenkirjallisuudessa erotetaan usein toisistaan niin sanottu populaari länkkäri ja vakava, taiteellinen länkkäri. Edellinen on usein seikkailullisempaa ja sijoittuu Yhdysvaltain 1800-luvun loppuun, kun taas vakava, taiteellinen lännenkirjallisuus voi sijoittua vaikkapa 1600-luvulle tai nykyaikaan eikä sen pääosassa ole seikkailu.

Kummatkin syntyivät kuitenkin samaan aikaan, käytännössä saman kirjailijan teoksissa. Amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko James Fenimore Cooper loi edellytykset kummallekin 1800-luvun alussa kirjoittamillaan teoksilla, joista tunnetuimmat ovat Nahkasukka-sarjaan kuuluvat kirjat, kuten Viimeinen mohikaani (1826) ja Ruohoaavikko (1827). Cooperin teokset kuvasivat ristiriitaa luonnon ja sivilisaation välillä, mikä on ollut vakavan lännenkirjallisuuden keskeinen teema, mutta populaari lännenkirjallisuus sai niistä myöstä monia tärkeitä asioita, kuten sankarin ulkoisen kuvauksen ja juonet.

Cooperin jälkeen populaari lännenkirjallisuus syntyi paljolti Euroopassa, sellaisten kirjailijoiden kuin englantilaisen Mayne Reidin, saksalaisen Karl mayn ja ranskalaisen Gustave Aimardin toimesta. Samaan aikaan Yhdysvalloissa ilmestyi lukuisia ns. dime noveleita eli kymmenen senttiä maksaneita vihkoja, joissa seikkailivat rajaseudun naamioidut sankarit ja puoli-intiaanit metsästäjät, kuten Edward S. Ellisin Nopsajalka. Cowboyt eivät olleet näissä kirjoissa minkäänlaisia sankareita. Tärkeimpiä sankareita olivat Young Wild West ja Deadwood Dick, samoin Buffalo Bill, jonka loi itsekin Villissä Lännessä seikkaillut Ned Buntline William Codyn juttujen pohjalta. [Alla olevassa kuvassa on tunnettu myöhempien aikojen pulp-lehti, jonka ehkä nimensä takia helposti sekoittaa näihin dime noveleihin; kyse on kuitenkin historiallisesti ja julkaisupoliittisesti aivan erilaisesta ilmiöstä. En nyt vain enää jaksa etsiä ja postata kuvaa oikeasta dime novelista. Pulp-lehdistä alempana.]

Vakava lännenromaani syntyy lopullisesti vuonna 1902, kun ilmestyy Owen Wisterin Virginialainen. Romaania on pidetty nimenomaan realisminsa takia käänteentekevänä kirjana. Lisäksi se teki lopultakin cowboysta lännenfiktion tärkeimmän sankarin.

Yksi edellytys lännenkirjallisuuden synnylle oli se, että Villin Lännen aikakausi oli katsottu päättyneeksi. Ei ollut enää syytä valloittaa Länttä, vaan siitä saattoi jo kirjoittaa historiana, elettynä menneisyytenä. Historioitsija Frederick Jackson Turner oli vuonna 1893 sanonut että rajaseutua ei enää ole.

Wisterin jälkeisiä vakavia lännenkirjailijoita olivat 1920—1930-luvuilla mm. Eugene Manlove Rhodes, Harvey Fergusson ja Conrad Richter (The Sea of Grass, 1937). Samaan aikaan myös intiaaneja alettiin kuvata realistisemmin kuin aiemmin, esimerkkinä voi mainita vaikkapa Edgar Rice Burroughsin, jonka intiaaneja sympatisoivat romaanit Intiaanipäällikkö ja Intiaanipäällikön kosto ovat ilmestyneet suomeksikin. Myös naiset tulivat lännenkirjallisuuden sankareiksi, esimerkiksi Willa Catherin romaaneissa (Antonia ystäväni, 1918).

Samaan aikaan Wisterin jalanjäljissä syntyy myös pulp-lehtien eli kioskikirjallisuuden Villi Länsi. Pulp-lehdet olivat lähinnä Yhdysvalloissa ja Englannissa julkaistuja halvalle paperille painettuja lehtiä, joissa julkaistiin suurimmaksi osaksi pelkästään fiktiota. Tätä lehtiin kirjoittivat monenlaiset senttarit, joko kymmeniä novelleja kuukaudessa takovat ammattilaiset tai muutamaan tarinaan jäävät kokeilijat.

Lehdet oli tarkoitettu luettavaksi yhden kerran ja sitten heitettäväksi pois. Osa kirjallisuudesta olikin tyystin unohdettavaa, mutta osa on kuitenkin saanut klassikon aseman. Ylipäätään on tunnustettu, että monet pulp-lehtien kirjoittajat käsittelivät vaikeita asioita monipuolisesti, vaikka heidän tarinoissaan korostuikin toiminta.

Pulp-lehtien aikakausi olivat 1910-1950-luvut ja niiden kultakausi olivat 1920-1940-luvut. Toisen maailmansodan jälkeen tulleet uudet viihdytysvälineet, televisio ja sarjakuvat, veivät niiltä lukijat ja ne muuttivat muotoaan tai lakkasivat kokonaan. Pulp-lehtien tärkeitä lännenkirjailijoita olivat muun muassa Clarence Mulford, joka loi Hopalong Cassidyn, Max Brand, joka oli yksi tuotteliampia lännenkirjailijoita, sekä Ernest Haycox, joka kirjoitti myös vakavampaa lännenkirjallisuutta. Myös Zane Grey kuuluu enemmänkin populaarin lännenkirjallisuuden piiriin, vaikka hän ei juurikaan kirjoittanut pulp-lehtiin. Myös Louis L’Amour aloitti uransa pulp-lehdissä jo 1930-luvulla.

1950-luvulla pokkarit, pehmeäkantiset taskukirjat, korvasivat pulp-lehdet. Samalla viihteellisestä lännenkirjallisuudesta tuli synkempää ja realistisempaa. Kirjojen kieli normalisoitui – vanhan Villin Lännen tuntua ei haettu enää cowboy-slangista tai paikallisista murteista, vaan kirjailijoiden käyttämä kieli läheni yleiskieltä. Samalla tyyli yksinkertaistui ja tuli lähemmäksi kovaksikeitettyjä, hemingwaylaisia ihanteita.

Tapahtui myös monenlaisia rajanylityksiä, kuten todistaa Jack Schaeferin Etäisten laaksojen mies eli Shane (1949; elokuvana 1952). Kirja kertoi yhtenä ensimmäisistä normaalin kioskilänkkärin tarinan: Salaperäinen mies saapuu pikkukaupunkiin, jossa kytee maanviljelijöiden ja karjankasvattajien välinen sota. Mies ottaa maanviljelijöiden puolen ja karjankasvattajat palkkaavat ammattitappajan. Tulee kaksintaistelu, jonka mies voittaa. Hän lähtee pois taakseen katsomatta.

Tärkeitä 1950- ja 1960-lukujen pokkarikirjailijoita olivat mm. Will Cook, Lewis B. Patten ja Gordon Shirreffs. Louis L’Amour on näistä kuitenkin ollut suosituin, joskaan ei välttämättä paras.

1960-luvun lopulla länkkärit muuttuivat vielä kertaalleen. Vakavassa lännenkirjallisuudessa alettiin nähdä parodisia anti-länkkäreitä (termi on tutkija Leslie Fiedlerin), kuten E.L. Doctorowin esikoisromaani Welcome to Hard Times (1960; elokuvana 1966) ja James Leo Herlihyn Keskiyön cowboy (1965; elokuvana 1969). Antilänkkärit ottivat aiempien populaarilänkkärien kaikki kliseet ja stereotypiat ja liioittelevat niitä ja tuovat näin esille niiden absurdiuden. Absurdiuden vei äärimmilleen musta kirjailija Ishmael Reed kirjassaan Yellow Back Radio Broke-Down (1968), jossa sankari Loop Garoo Kid taistelee Helvetistä karannutta Drag Gibsonia vastaan.

Lännenmyyttejä purkivat myös monet intiaanikirjailijat, jotka pääsivät esiin 1960-luvulla. Tunnetuin intiaanikirjailija on ollut N. Scott Momaday. Intiaanikirjailijat ovat käyttäneet kirjoissaan hyväksi intiaanien omia myyttejä ja omaa käsitystä lännen valloituksesta. Intiaanikirjailijoista voi nostaa Momadayn lisäksi esille ainakin James Welchin ja Leslie Marmon Silkon.

Pokkarilänkkäreissä taas näkyi italialaisten spagettiwesternien vaikutus. Se näkyi rajuna väkivallan ja seksin lisääntymisenä. Kirjoissa oli sellaisia sankareita kuin Sabata, Macho Callahan ja Nimetön Mies, jotka päästävät pihalle muita pahiksia ja välillä harrastavat seksiä.

Kaikkein kovimmat länkkärit tehtiin kuitenkin muualla kuin Amerikassa. Englannissa syntyi erityinen koulukunta ja kirjoittajapiiri, joita sanottiin Piccadilly Cowboysiksi – sen takia, että he eivät olleet käyneet Piccadilly-aukiota kauempana lännessä. Näihin kirjailijoihin kuuluivat niin Terry Harknett, George Gilman, Laurence James kuin nykyään arvostettu rikoskirjailija John Harveykin. [Vieressä kuva Harveyn tunnetuimmasta lännensarjasta, joka Suomessa tunnettiin, varmasti viisaasti, nimellä Hector.]

Myöhemmin 80-luvulla Thomas McGuanen ja Edward Hoaglandin kaltaiset vakavat kirjailijat kuvasivat Länttä kriittisesti ja turvautumatta vanhoihin romanttisiin myytteihin. McGuanen panos 70-luvun kriittiseen lännenelokuvaan on huomattava – hän teki käsikirjoitukset mm. elokuviin Rancho Deluxe (1974) ja Missouri palaa (1976). 90-luvun kiinnostavista lännenkirjailijoista voi mainita ainakin Charles Frazierin ja Mark Spraggin, jotka lähestyvät Länttä ja sen historiaa ja maisemaa vapaana aiempien vuosikymmenten pakonomaisesta kriittisyydestä.

Populaarin kirjallisuuden puolella 90-luku oli hiljaista aikaa. Villin Lännen myytit ovat tehneet rynnäkön moniin valtavirtaromaaneihin, kuten E. Annie Proulxin ja Charles Frazierin kirjoihin. 

Jack Williamsonin haastattelu

Kuten hyvin tiedetään, olen tutkinut paljon vanhaa kioski- eli pulp-kirjallisuutta. Julkaisin muutaman vuoden ajan Pulp-nimistä lehteä, johon haastattelin aina tilaisuuden tullen joitain vanhemman polven pulp-kirjailijoita - sekä ulkomaisia että kotimaisia. Jotkut kuolivat aika pian haastattelun tekemisen jälkeen, kuten Hugh B. Cave, jonka antama haastattelu taisi olla viimeinen jonka hän teki. 

Jack Williamson taisi elää aika pitkään sen jälkeen, kun häntä aika lyhykäisesti jututin sähköpostissa - en oikein enää muista, milloin tämä tapahtui, mutta ilmeisesti se, että juttu jäi ilmestymättä, piti häntä elossa muutamia vuosia haastattelun tekemisen jälkeenkin. Haastattelu unohtui pitkäksi aikaa, koska Williamsonin vastaukset olivat vähän turhan lyhyitä (enkä missään nimessä halunnut painostaa melkein satavuotiasta miestä!) ja minun piti täydentää niitä pätkillä Williamsonin mainioista muistelmista, mutta se sitten aina vain jäi. Juttu oli edelleen tyngän asteella, joten se ei ole koskaan ilmestynyt missään - tähänkin ajattelin jättää omat muistiinpanoni näkyviin. 

Jack Williamson kirjoittaa yhä

Metallimiehestä kaikki alkoi

“Näin nimeni lehden kannessa ensimmäistä kertaa vuonna 1928.”

Jack Williamson on yksi vanhimpia elossa olevia aktiivisia kirjailijoita – hän on syntynyt vuonna 1907. Amerikkalaisen scifin klassikko aloitti uransa 21-vuotiaana ja ura näyttäisi jatkuvan edelleen. Uusi romaani on tulossa ensi vuonna ja novelleja syntyy tasaiseen tahtiin.

”Olin kasvanut syrjäisillä maatiloille koko ikäni Uuden Meksikon itäosissa”, Williamson muistelee.

”Vuonna 1926 sain käsiini ensimmäisiä science fiction -lehtiä. Hugo Gernsback oli juuri ruvennut julkaisemaan Amazing Stories -nimistä lehteä.”

Gernsback käytti tuolloin vielä termiä ’scientifiction’, mutta se ei haitannut nuorta Williamsonia.

”Uudet maailmat, uudet keksinnöt ja mahdolliset tulevaisuudet kiihottivat nuorta mieltäni niin paljon, että aloin itsekin kirjoittaa. Lopulta lähettelin omia tarinoitani lehtiin”, hän kertoo.

Lopulta vuonna 1928 tarina nimeltä ”The Metal Man” pääsi julkisuuteen juuri Amazing Stories –lehdessä. Se sai upean käsittelyn, koska se pääsi kansitarinaksi. [tähän jotain Metal Manista]

Williamson kirjoitti paljon novelleja pulp-lehtiin pitkin 30-lukua. Näistä on suomennettu yksi.

”The Cosmic Express on edelleen yksi suosikkejani”, kirjailija kertoo.

”Oma suosikki kirjojeni joukossa on Darker Than You Think”, hän sanoo. Tarina ilmestyi sodan jälkeen kirjana ja se kertoo erikoisista psyykkisistä kokeista, joiden tuloksena ihmisistä tulee ihmissusia.

Williamsonilta on suomennettu myös yksi romaani, Frederik Pohlin kanssa kirjoitettu Merenalainen kaupunki. Se ilmestyi alun perin ---. Sen syntyhistoria ei ollut kovin helppo.

”Olin yrittänyt kirjoittaa kirjaa merenpohjan valloituksesta ja kirjan työnimenä oli ollut ’The Conquest of the Abyss’, mutta se oli minulle tuolloin liian kunnianhimoinen projekti”, kirjailija kertoo.

”Olin luovuttanut sen täysin, kunnes toinen kirjailija ja toimittaja Frederik Pohl näki käsikirjoituksen ja kirjoitti sen loppuun.” Kirja tuli suomeksi vasta 1989 Jalavan nuorille tarkoitetussa scifi-sarjassa.

Williamson siirtyi 70-luvulla [tarkista] akatemian piiriin. Hän teki väitöskirjansa science fictionista (aihe? nimi?) ja on pitkään opettanut yliopistossa tieteiskirjallisuuden historiaa.

”Olen opettanut kohta 40 vuotta”, Williamson toteaa.

”Akatemia hylki pitkään science fictionia”, hän kertoo. ”Se oli jotain mitä ilmestyi vain pulp-lehdissä. Mutta nykyään tilanne on eri ja tieteisfiktiota on joka puolella, elokuvissa, kirjoissa, yliopistoissa.”

”Lajityyppi on muutenkin kasvanut, se on tullut kypsemmäksi”, Williamson sanoo. ”Alun perin pulp-lehtien toimittajat halusivat vain yksinkertaisia juonia ja nopeaa toimintaa. Sellainen vetosi parhaiten nuoriin lukijoihin. Lopulta nuoret lukijat kuitenkin kasvoivat ja tulivat aikuisiksi ja samalla science fictionin tuli aikuiseen ikään.”

Williamsonilla on hyvä käsitys nykyisestä scifistä. ”Siinä on paljon enemmän vaihtelua ja paljon on myös sofistikoituneempaa tavaraa kuin silloin kun minä aloitin.”

Williamson on 97-vuotias, mutta häneltä ilmestyy vuonna 2005 uusi romaani, The Stonehenge Gate.

”Nautin kirjoittamisesta tavattomasti”, Williamson sanoo yhdeksi syyksi miksi hän vielä jaksaa kirjoittaa ja tehdä töitä. ”Pidän elämästä kaikkein eniten silloin kun minulla on tarina hyvässä vauhdissa. Se auttaa minut pysymään elossa.”

Vappu ja minä

Tulen vakaumuksellisen vasemmistolaisesta perheestä, mutta vappumarssi on perinne, joka on jo vuosia sitten jäänyt kohdallani taakse. En koe joukkovoimaa syystä tai toisesta itselleni läheiseksi ajatukseksi ja aavistelin jo 80-luvulla nuorena poikana, että vappumarssiajatuksessa on jotain vanhentunutta. Pelkkä marssiminen ilman päämäärää on kuin kuva sosialidemokraattisesta liikkeestä an sich. Puuttuu aktuellin mielenosoituksen voima ja iskevyys. Monet marsseihin liittyvät mielikuvat ovat tietysti vahvoja: yhteislaulu, banderollit ja niiden iskulauseet, puolueen vappumerkit rintapielissä... Jotenkin vain tuntuu, että nykyvasemmisto ei osaa seistä niiden takana yhtä vahvasti tai aidosti kuin aiempina vuosikymmeninä - että postmoderni on tavoittanut tässä vasemmiston: yhteislaulu, banderollit ja muut ovat mukana pastisseina aiemmista vuosikymmenistä. (Joku voisi tosin kyseenalaistaa esimerkiksi taistolaisen liikkeen tosissaanolemisen: sitähän on sanottu ensimmäiseksi postmoderniksi liikkeeksi Suomessa, koska se perustui niin vahvasti affekteihin.) Toivon, että uusi vasemmisto, jota esimerkiksi Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson hienosti ja fiksusti edustaa, osoittaa mielikuvani vääräksi.

Jotain uutta voitaisiin ehkä saavuttaa sillä, että marsseilla laulettaisiin vanhojen taistelulaulujen lisäksi (tai sijasta) vaikkapa Palefacen "Helsinki - Shangri-Lata" (tai siis tietysti "räpättäisiin"). Suomi-rapista löytyisi muitakin aatteellisesti oivallisia taistelulauluja. Ehkä niitä tapahtumissa lauletaankin, mistä minä tiedän, kun en käy.

No, oli miten oli, oma vapunviettoni on tänä vuonna hyvin matalaprofiilinen. Käymme kohta syömässä jäätelöä perheen kanssa, ehkä ostan kotiin simaa ja giniä ja ryypiskelen hiukan illalla töitä tehdessäni (olen maaliskuisten opetuskeikkojeni takia pahasti jäljessä kaikkien kirjojeni aikatauluista), huomenna käymme tutun perheen kanssa brunssilla. Olen tästä keskiluokkaisuudesta jossain määrin pahoillani (varsinkin kun päätimme vaimon kanssa, ettemme käy vegaanisella brunssilla). Ainoa kapinan merkki omassa vapunvietossani on, että kieltäydyn käyttämästä ylioppilaslakkia.

Tässä joka tapauksessa vaimoni Elinan mainion tyyliblogin vapputervehdys. (Tästä tuli resignoituneempi kirjoitus kuin alun perin aioin, mutta ehkä se on myös totuudellisempi niin. Hyvää taistelevaa vappua niille, jotka eivät koe resignaatiotani omakseen!)

Edit: Paavo Arhinmäen erinomainen vappupuhe tässä.

Rasmus Nalle -monografia

Sanoin joskus haastattelijalle, että Rasmus Nalle on ollut perheellemme jatkuva ilon ja toivon lähde. Ei tarvitse kuin lukea Rasmus Nallea pari sivua, niin maailma näyttää taas ihanalta paikalta. Jo ajatus siitä, että Rasmus Nalle tietää kaikkien nimet ennen kuin he ovat edes tavanneet, täyttää sydämen rakkaudella.

Olen periaatteessa sopinut erään kustantajan kanssa, että tekisin joskus Rasmus Nalle -aiheisen teoksen, joka koostuisi - näin ainakin omissa suunnitelmissani - laajasta kulttuurihistoriallisesta esseestä ja bibliografiasta sekä erityisestä osiosta, johon kokoaisin Rasmus Nalle -aforismeja ("On parempi rakentaa kuistia kuin istua yksin kotona" jne.). En ole vielä aloittanut (enkä tiedä, koska sellainen tilaisuus aukeaisikaan), mutta kun ystäväni Ville Hänninen linkkasi tähän kirjaan, asia tuli jälleen kerran mieleen. Hankin Damgaardin teoksen todennäköisesti jossain vaiheessa, vaikka tanskani onkin hiukan ruosteista.

Lisäksi vaimoni osti kirpputorilta ainoan meiltä puuttuvan Rasmus Nallen Rasmus Nalle Pingonesiassa - ruotsiksi! - ja luin sitä pojalle iltasaduksi (kääntäminen sujui vähän kömpelösti). Toisena iltana luettiin sadatta kertaa Rasmus Nalle kuninkaana (yksi klassikoista!) ja äsken luin varsinaisen iltasadun jatkeeksi Rasmus Nallen huoltoaseman (joka ei tosin ns. pikkukirjana kuulu varsinaiseen kaanoniin). Kyllä minä sen Rasmus Nalle -monografiani vielä teen. Eikö elämässä kuulu toimia niiden asioiden puolesta, joita rakastaa?

Ehkä samalla joku kustantaja innostuu tekemään kulttuuriteon ja julkaisemaan Rasmus Nallet suomeksi oikeassa järjestyksessä ja uusilla, johdonmukaisilla käännöksillä, joissa henkilöiden nimet pysyvät samoina kirjasta toiseen! (Asiassa on ilmeisesti jokin copyright-ongelma, jonka tarkempaa sisältöä en valitettavasti tunne. Ei siis käännöksissä, vaan uudelleenjulkaisussa.)

Kirjan toimittajan etiikka koetuksella: tapaus Marton Taiga

Toimitin viime vuoden puolella kirjan Osiriksen sormus, johon kokosin kaksi Marton Taigan eli Martti Löfbergin vanhaa jatkokertomusta Lukemista Kaikille -lehdistä. Kummatkin tekstit olivat alun perin 1930-luvulta, ja toinen niistä oli ilmestynyt myös kirjana, toinen - kirjalle nimen antanut Egypti-aiheinen "Osiriksen sormus" - ei koskaan, sikäli ajattelin, että tämä oli pieni kulttuuriteko. Toinen teksti paljastuikin ongelmallisemmaksi. Viiden minuutin ikuisuus ilmestyi alun perin Lukemista Kaikille -lehdessä vuonna 1936 ja kirjana se ilmestyi heti sodan jälkeen vuonna 1945.

Oletin vanhan lukukokemuksen perusteella, että teksti oli lähes sellaisenaan pistetty lehden sivuilta kirjaan ja että vain loppulukuja, joissa voi nähdä häivähdyksen kansallissosialismin äärinationalismia, oli muutettu. Kirjoitan esipuheessa, että kirjaversio on näin jonkin verran lyhyempi kuin alkuperäinen jatkokertomus. Laitoin esipuheen loppuun pätkän, jota ei kirjaversiosta enää löydy ja jossa Taiga - tai hänen kertojansa - puhuu kulttuurien omavaltaisen kasvamisen puolesta, vieraita vaikutteita vastaan. Takakanteen pantiin teksti, jossa kirjaversiota sanotaan sensuroiduksi. (Luulisin, että takakansiteksti on kustantajan käsialaa, mutta varma en voi olla, olen saattanut tehdä siitä jonkin luonnoksen. Itse en sensuurista esipuheessa puhu.)

No, eräs tarkkaavainen lukija, joka on samalla myös alan tunnetuimpia keräilijöitä, kirjoitti minulle sähköpostissa jokin aika sitten näin:

Toimittamasi Marton Taiga -kirja herätti kysymyksiä. Viiden minuutin ikuisuus, sanoit sen olevan kirjaa laajempi jatko-kertomusversio. Päin vastoin! Tutkin [vuoden 1945] kirjan tarkoin ja siinä on mm. pitkä jakso matkasta Roomasta Aleksandriaan, joka puuttuu kirjastasi tyystin. Taigalla oli myös tapana vetää henkeä ja tehdä yhteenvetoja kesken kerronnan, ja nekin on siistitty pois sinun versiostasi - yhteensä n. 10 sivua. Sensuroitu vai ei - en sano siihen mitään, mutta lopussa on vain pari virkettä eri lailla kuin kirjassa. Tuli mieleen, että 30-luvulla ehkä sanottiin suoremmin juutalaisista, nyt heistä puhutaan peitellymmin.

Tämä on tietysti ongelmallista, kun kirjan väitetään olevan jotain muuta kuin se on. Vika on tyystin minun, ei kenenkään muun, enkä oikein voi tarjota tälle mitään kunnollista selitystä. Viime syksy ei ollut minulle parasta mahdollista työskentelyaikaa ja monenlaista jäi tekemättä - näihin lukeutuu muun muassa Viiden minuutin ikuisuuden jatkokertomuksen ja kirjaversion vertailu. Se oli mielessäni useaan otteeseen, mutta aina se vain jäi tekemättä, ja toimin typerästi ja anteeksiantamattomasti vanhan lukukokemuksen pohjalta. Noloa tämä on erityisesti siksi, että väitän Osiriksen sormuksen kohdalla, että sen kohdalla on pyritty kriittisen laitoksen ihanteeseen (mukana ovat erillisenä osiona tarinan kulkua hidastuttavat, mutta aikoinaan jatkokertomusmuodossa tarpeelliset alkusanat).

Ensi kerralla suuremmalla tarkkuudella. Onneksi tämä mokani ei pahemmin haittaa lukukokemusta, joka on näköjään auennut myös nuoremmille lukijoille, eikä vain niille, jotka muistavat Taigan kirjat ja jatkokertomukset nuoruudestaan. Mainittu keräilijä sanoi, ettei aio julkistaa löydöstään, mutta päätin tehdä sen itse.

Ihminen ei voi tietää eikä ymmärtää kaikkea

Reilu vuosi sitten ilmestyi toimittamani vampyyritarinoiden antologia Verenhimo, jonka Teos julkaisi (ja jolle saadaan vuoden päästä toivottavasti jatkoa, mutta siitä myöhemmin). Kirja sai erittäin hyvän vastaanoton, vaikka joistain novelleista hiukan kritiikeissä ja blogeissa valitettiinkin - ja se onkin ehkä omastakin mielestäni hiukan turhan laaja. Innostuin, kun joka puolelta tuntui yhtäkkiä tulevan hyviä tekstejä. Mutta tämmöisissä tapauksissa on ehkä parempi ottaa liian laaja otanta kuin liian suppea, koska Suomessa ei tulla ihan lähivuosina toista vampyyriantologiaa tekemään. Ei ehkä ikinä.

No, oli miten oli, olin todella onnellinen, kun sain tietää, että Verenhimosta pääsi peräti neljä novellia Atorox-kisaan - onnittelut vain Sari Peltoniemelle, Tiina Raevaaralle, Johanna Sinisalolle ja Miina Supiselle! Heiltä kaikilta on kirjassa hienot novellit. 

Kiinnitin huomiota myös siihen, että palkinnosta on kisaamassa myös Heikki Nevalan "Strigoi Mort", joka on ilmestynyt aktiivisen URS-porukan antologiassa Uusrahvaanomaisia tarinoita #2. Minä nimittäin hylkäsin novellin Verenhimosta. En lämmennyt ollenkaan Heikin idealle yhdistää keksittyjä supersankareita vampyyrimytologiaan - no, ihan ensimmäistä versiota en tajunnut lainkaan ja Heikki joutui selittämään sen minulle käytännössä alusta alkaen. Hylkäsin kuitenkin tarinan uudetkin versiot ja käskin Heikin kirjoittaa uuden (Verenhimossa oleva "Iilimadot" on hieno ja olisi hyvin sietänyt päästä Atorox-sijoille). Onneksi "Strigoi Mort" löysi toisen kodin - eniten minua ilahduttaa tässä se, että jälleen kerran näkee sen, että omat näkemykset voivat olla täysin riittämättömiä tai jopa vääriä. Mutta toisaalta: ellen olisi hylännyt "Strigoi Mortia", Heikki ei olisi kirjoittanut "Iilimatoja", erinomaista novellia. Antologian toimittaminen on joskus haparointia, on vain luotettava omaan näkemykseen ja koetettava perustella se hyvin. Aina ei tietysti sekään onnistu. Sanoinkin jollekulle tästä: "Goes on to show what I know!" 

Satakunnan Kansa Jumalten tuhosta

Jarmo Karonen, joka teki minusta mukavan haastattelun Satakunnan Kansaan muutama viikko sitten, myös arvioi Jumalten tuhon fiksusti ja rakentavasti, vaikka onkin samalla kriittinen. Juttu löytyy täältä.

Kaurismäkigate

Minulla on aina ollut hiukan ambivalentti suhde Aki Kaurismäen elokuviin. Olen toisaalta aina pitänyt niistä - tai ainakin suurimmasta osasta - ne nähdessäni, mutta en ole kovinkaan usein aktiivisesti hakeutunut katsomaan niitä uudestaan. En ole koskaan osannut selittää itselleni, mistä tämä johtuu. (Kaurismäen sekoilukomediat, kuten Calamari Union, Hamlet liikemaailmassa ja Leningrad Cowboys, eivät ainakaan tunnu kestävän kahta katselua, useammasta puhumattakaan, joistain kiehtovista ideoista huolimatta.) Viimeksi koin syvästi Le Havrea katsoessani, vaikka sitä on myös kritisoitu liiasta satumaisuudesta, jossa ollaan täysin irti ihmisten reaalimaailmasta. Kaurismäki tapaakin kuvata ihmisensä usein liian hyvinä - se on Kaurismäen omaa romantiikkaa, joka on taiteellisesti vaikuttavaa, mutta ei ehkä kovin vakuuttava julkilausumana, jonka voi purkaa osiinsa ja analysoida.

Kaurismäen haastattelu Guardian-lehdessä, jossa hän ehdotti, että terrorismi ratkaisee maailman ongelmat, varsinkin jos tapetaan maailman väestön rikkain prosentti, on nyt kuitenkin tulkittu Kaurismäen todelliseksi julkilausumaksi, jossa hän sanoo lopultakin, mitä mieltä hän oikeasti on yhteiskunnan asioista. Pahaksi onneksi Guardianin toimittaja haastatteli Kaurismäkeä sellaisena päivänä, kun Kaurismäki oli juonut valkoviiniä useita lasillisia (tai pullollisia) jo aamusta alkaen.

Olen haastatellut Kaurismäkeä itsekin kerran. Hän oli samalla tavalla humalassa, sellaisissa promillemäärissä, joista moni meistä joutuisi tiputukseen. Silti Kaurismäen järki juoksi aivan kirkkaasti. Häneltä tuli jatkuvalla syötöllä valmiita aforismeja ja sutkauksia, jotka tarkkaan ottaen olivat usein toistensa kanssa ristiriidassa. (Juttu, liian pitkäksi venähtänyt, löytyy täältä.) En usko, että Guardianin haastattelussa on kyse arvostelukyvyn pettämisestä tai kännisen haksahduksesta. (Tai sitten alkoholi on tehnyt tuhoisaa työtään siinä määrin, että asiaintila on muuttunut. Omasta haastattelustani on kuitenkin kymmenisen vuotta aikaa.) Pitäisi siis olettaa, että Kaurismäki oli tosissaan.

Sitä en ihan usko. Kaurismäki halusi tahallaan puhua paskaa, provosoida (ja ehkä samalla parodioida omia viitekehyksiään, osittain linkolalaisen vasemmistolaisen puheita). Haastattelulausuntoa ei tule nähdäkseni tulkita aitona kannanottona maailmaan. Se on minusta suoraa jatketta Kaurismäen elokuville. Kaurismäen ensimmäisessä ohjaustyössä Rikos ja rangaistus Rahikainen tappaa ilman kunnollista syytä arvostetun liikemiehen. Rahikainen sanoo elokuvassa: "Halusin tappaa periaatteen, en ihmistä." Samalla tavalla Kaurismäki haluaisi tappaa periaatteen, ei ihmistä. Se, että joku edes periaatteessa voi rohmuta valtavan omaisuuden, jolla ei tee mitään ja jonka eteen tehty työ tuhoaa lukuisia muita ihmiselämiä, on hänelle käsittämätöntä.

Kaurismäen haastattelun nostattamassa pienoisessa kohussa - jota olen seurannut muun muassa Facebookissa - on näkynyt jollain tavalla se, että viime aikoina fiktion ja faktan ero on haalistunut. (Raja on tietysti ongelmallinen monella tapaa muutenkin, mutta en nyt käy sitä problematisoimaan tämän enempää.) Perussuomalaiset ja äärioikeistolaiset kirjoittelevat "läpällä" käsittämättömiä poliittisia kommentteja, ehdottelevat esimerkiksi hihamerkkejä eri kansallisuuksille, ja sitten vetoavat siihen, että heidän sarkasmiaan ei ymmärretty (ymmärrettäisiin paremmin, jos ei tajuttaisi, että ovat loppujen lopuksi tosissaan). Kalevan pääkirjoitustoimittaja taas oli sitä mieltä, että kaikki, mitä taiteilija sanoo, on vakavasti otettavaa julkilausumaa eikä taiteilijan puhetta omasta taiteellisesta lähtökohdastaan. Samalla kirjoittaja vaati, että Kaurismäeltä otetaan pois hänen akateemikon arvonimensä, ja vertasi Kaurismäkeä esimerkiksi Ilkka Kanervaan ja Suvi Lindéniin, jotka oli valittu asemaansa kansan äänillä, päinvastoin kuin Kaurismäki, joka on vain halunnut olla elokuvantekijä.

Tässä tekee mieli tehdä pieni aasinsilta niin sanottuun esseegateen, joka nousi kun Maaria Pääjärvi innostui kirjoittamaan Timo Hännikäisen ja Tommi Melenderin tulevasta kirjasta Liberalismin petos. Pääjärvi oli - karkeasti kuvaten - sitä mieltä, että suomalaiset nykyesseistit eivät pysty erottamaan omia sanojaan niiden todellisista vaikutuksista ja siksi esimerkiksi Hännikäinen pystyy avoimesti flirttailemaan fasismin kanssa. Samaa voisi sanoa vaikkapa Pentti Linkolasta, joka on ollut sitä mieltä, että maailma pelastuu vain sillä, että järjestetään tänne pahemmat oltavat kuin oli punaisten khmerien vankileiri-Kambodzhassa. Pääjärvi oli sitä mieltä, että nykyesseistit erottavat esseeminänsä todellisesta minästään voidakseen puhua asioita, joiden kannattaminen on monen mielestä epäilyttävää. (Näin karkeasti kuvaten. En ole seurannut tätä esseevyyhtiä kauhean tarkkaan, olen pahoillani, jos siteeraan väärin. Joka tapauksessa siteeraan muistinvaraisesti.) Jälleen karkeasti kuvaten: fiktion ja faktan ero on sekoittunut, hälventynyt. Puhutuilla sanoilla on tarkoitusperänsä ja seurauksensa todellisessa maailmassa, mutta sitä eivät kaikki kirjoittajat tunnu ottavan huomioon. (Minusta olisi hienoa, jos Linkola olisi faninsa Pekka-Eric Auvisen surmatyön jälkeen sanonut, ettei kirjoita enää sanaakaan - tai ainakin olisi muuttanut näkemyksiään.)

Ilmeisesti Kaurismäkikään ei enää osaa kunnolla erottaa faktaa ja fiktiota (näin eivät ainakaan tehneet Guardiania siteeranneet suomalaiset toimittajat ja haastattelua kauhistelleet suomalaiset). Ehkä Kaurismäeltäkin on tämä ero mennyt sekaisin, ehkä hän tosiaan näkee itsensä yhtenä elokuviensa henkilöistä.  (Tosin sanoisin vielä, että Kaurismäki ja hänen elokuvansa muodostavat jonkinlaisen Gesammtkunstwerkin, jossa häntä itseään on vaikea erottaa itse elokuvista.) Varmaan on, että kukaan ei olisi reagoinut juuri lainkaan, jos Kaurismäki olisi laittanut jonkun henkilönsä sanomaan nuo samat asiat rikkaimman prosentin tappamisesta jossain elokuvassaan.

Tai niinhän hän laittoikin, Rahikaisen.

PS. Tässä Antti Nylénin bloggaus aiheesta. En nyt jaksa kaivaa linkkejä Pääjärven, Melenderin ja Hännikäisen omiin blogiteksteihin, löydätte ne helposti guuglaamalla. Ajatuksesta faktan ja fiktion eron hälvenemisestä olen kiitollinen Paavo J. Heinoselle. 

Edit: tässä Kaurismäen vastaus Helsingin Sanomille, jonka Guardian-nosto teki lausunnosta (tai "lausunnosta") uutisen.

Parnasso Jumalten tuhosta

En tiedä, saako tästä kummoisesti selvää, mutta tässä on kuitenkin - kännykällä tallennettu - Jonimatti Joutsijärven Parnassossa ilmestynyt arvostelu Jumalten tuhosta. Se on pääosin myönteinen, osin myös kriittinen, mutta erityisesti tykkään siitä, miten Joutsijärvi suhtautuu kepeänkin älyllisesti ironiseen ja parodiseenkin pulp-sekoiluuni. Joutsijärvi on ymmärtänyt yhden asian: Jumalten tuho on komedia. Aiemmat arvostelijat ovat tuntuneet ottaneen teoksen pikkaisen liian vakavasti.

Äidin kirjahylly

Käväisin perheen kanssa äitini luona viettämässä pääsiäistä. Huomasin, että äidin pieneen kirjahyllyyn on muodostunut jo aika rivi minun teoksiani. Kaikki olen lahjoittanut, yhtään ei ole äiti ostanut. Vasemmalla näkyy vaimoni tekemä keittokirja Sata ruokaa tähteistä, joka on erittäin suositeltava opus. (Oikealla laitimmaisena oleva Tie terveyteen itse ei ole minun käsialaani.)

Poliisin toiminnasta

Marko Forss on nettipoliisi, jonka toimenkuvaan kuuluu muun muassa Facebookissa partiointi. Forss sitten näpäyttää kevyesti sormille, kun hän huomaa sanotun jotain ikävää. Tässä Facebook-keskustelussa Forss puolustelee omaa vaatimatonta toimintaansa viharikosten selvittelyssä ryhmässä, jonka nimi on - kylläkin nyt jo harhaanjohtavasti* - Jussi Halla-ahon kootut sanansa syömiset. Forssia on aiemminkin kritisoitu siitä, että hän ei puutu riittävästi suomalaisten rasistien ja äärioikeistolaisten toimintaan, johon kuuluu oleellisesti järjestäytynyt, poliittisesti motivoitunut väkivallalla uhkailu netissä. Nyt Forss puhuu jo ihan höpöjä siitä, että mainitun ryhmän toiminta on provosoinut rasistit intoilemaan ihmisten nylkemisestä ja siksi ryhmän toimintaa pitäisi rauhoittaa. Raiskaushan on aina raiskatun syy.

Ilmeisesti poliisi rinnastaa jatkuvat ilmoitukset toisen ihmisen hengenriistosta (ja sillä herkuttelun, mm. puheet toisen persereiän tekemisestä) siihen, että ideologiasta ja politiikasta keskustellaan avoimesti omilla nimillä (no, kaikki eivät keskustele, mutta suurin osa kyllä; toisaalta en ihmettele salanimien käyttöä, kun tietää, millaisia nettikampanjoita nämä vapauden puolesta puhujat vetävät). Tiedän, että monet rasismin ja fasismin vastustajat käyttävät värikästä kieltä ja se on heidän oikeutensa. Kyse ei olekaan siitä - värikästä kielenkäyttöä saa harrastaa -, vaan siitä, että toisen ihmisen henkeä ei saa uhata, ei poliittisista syistä eikä muutenkaan. Sellaista puhetta ei missään nimessä pidä rinnastaa kyökkipuheisiin tai painaa sitä villaisella sanomalla, että provosoitiin ja että pojat vaan vähän kiehahti. Nyt skarppausta, Marko Forss!

Edit: tässä vielä samasta aiheesta punnitumpaa puhetta.

* "Harhaanjohtavasti", koska ryhmässä puhutaan tällä hetkellä jo paljon muusta kuin Halla-ahosta.

Pulp-lehden viimeinen numero

Julkaisin vuodesta 2003 alkaen omakustanteisesti Pulp-nimistä lehteä, jossa ilmestyi kaikenlaisia, suureksi osaksi itseni kirjoittamia artikkeleita ja esittelyjä monenlaisista kioskikirjallisuuden ilmiöistä: kirjailijoista, kirjoista, kirjasarjoista, kirjojen sarjakuva- ja elokuvaversioista, elokuvien kirjaversioista ja niin edelleen. Vuonna 2009 päätin lakkauttaa painetun lehden ja siirsin lehden nettiin. Kuten näissä aina käy, tämä merkitsi sitä, että lakkautin lehden kahden vuosikerran jälkeen. Hassusti numeroksi 4/2011 ilmoitettu viimeinen numero ilmestyi viime viikolla; tästä pääset lehden sivuille. (Teksti on pääkirjoitus, jonka lopussa on linkit numeron eri teksteihin.) Lehti on blogimuotoinen, koska en halunnut ruveta maksamaan sivujen ylläpidosta.

Pari ihmistä on jo ehtinyt esittää pienimuotoiset harmittelunsa sen johdosta, että tämä lakkaa. Se on periaatteessa työnikin kannalta harmillista, koska niin kuin (ehkä turhan pitkäksi venähtäneessä) pääkirjoituksessa totean, Pulpissa piti ilmestyä kaikenlaista, joka myöhemmin ilmestyy jossain kirjassa. Tällaisia projekteja olisivat olleet hakuteokset Pulpografia Britannica, Pulpografia Erotica, Pulpografia Australiensis, Pulpografia Fennica... Näistä varsinkin kaksi ensimmäistä ehtivät jo hyvään vauhtiin, mutta sitten jämähti pahan kerran. Pulpografia Fennicaa olen jossain haastattelussa mainostanutkin tulevana magnum opuksenani... Saas nähdä, mitä siitäkin tulee.

Mutta oli miten oli, lehden tekeminen oli loppujen lopuksi liian aikaa vievää puuhaa. Ja lisäksi jostain syystä kävi aina niin että jonkin muun, yleensä tuoreen arvostelukirjan lukeminen meni aina edelle, en ehtinyt lukea esimerkiksi englantilaisia kioskidekkareita, joista Pulpografia Britannicassa pitäisi olla kyse. (No, on siinä sekin ongelma, että suuri osa on paljastunut vähän pitkäpiimäisiksi, ja huonojen suomennosten lukeminen tuntuu karsealta ajatukselta, kun perheellisellä miehellä on aina vain vähemmän ja vähemmän aikaa lukemiseen.) Mutta jahka tässä elämä rauhoittuu, niin ehkä palaan tämän ja muiden projektien pariin... Todennäköisesti elämä ei rauhoitu vielä vuosikymmeniin.

Yllä kuva vanhan Pulp-lehden kannesta. Se on yksi suosikkinumeroitani: mahtava läpikatsaus kaikenlaisiin Tarzan- ja Mars-kopioihin kirjallisuudessa. Jos joskus kokoan Pulpin artikkeleista kirjan - niin kuin tuossa pääkirjoituksessa uhoan tekeväni -, niin tämä teksti on ykköspaikalla.

Jumalten tuho: miten teini-iän novellista tuli ihanaa pulp-törkyä sisältävä romaani

En tiedä, miksi, mutta Tähtivaeltajassa ilmestynyt "Jumalten tuho" ei jättänyt minua rauhaan: rupesin 90-luvun puolivälissä suunnittelemaan novellille jatko-osaa. Voi olla, että suunnittelin sitä jo saman tien tekstin ilmestyttyä, mutta varma en ole. Enkä pysty tarkistamaan, koska paperini ovat Turun maakunta-arkistossa! Muistan sinne menneen hyvin paljon nimenomaan Jumalten tuhoon liittyvää materiaalia, muun muassa yksi varhaisimmista käsikirjoitusversioista.

Oli miten oli, muistan hakanneeni Jumalten tuhon jatko-osan ensimmäistä versiota pienellä Windows 3.11:llä varustetulla kannettavallani Tampereella Nekalan Erätien oudossa yksiössäni, joka oli entinen kauppa kaksikerroksisen puukerrostalon kivijalassa. Jostain syystä muistan, että rajuimmat kohtaukset syntyivät kuunnellessani Godfleshin industrial-metallia - lajityyppi, joka vielä silloin minua viehätti, nyttemmin ei enää. Ensimmäinen jatko-osa lensi Tähtivaeltajan Toni Jerrmanille, joka ilmoitti pitävänsä jutusta, mutta ei voisi julkaista sitä, koska se oli liian pitkä eikä hän innostunut myöskään ajatuksesta, että lehdessä olisi jatkokertomus. Seuraavaksi pidensin tekstiä, lavensin henkilöhahmoja, mutta en missään vaiheessa lähettänyt sitä muille kustantajille tai edes muihin lehtiin, ilmeisesti en uskonut siihen tarpeeksi. Muutin Turkuun vuonna 1997 ja jatkoin edelleen - todennäköisesti kuitenkin vain harvoin - tekstin työstämistä. Jossain vaiheessa silloinen avovaimoni luki tekstin ja taisi vähän järkyttyä joistain perversseistä kohtauksista - tuolloin pääpahis oli kaiken muun lisäksi myös polymorfisesti ja ennen kaikkea väkivaltaisesti perverssi. Myöhemmin päätin poistaa tällaiset kohtaukset, mutta runsaasti väkivaltaa on vielä jäljellä.

En muista kunnolla, milloin tämä tapahtui, mutta tekstin riippuvuus alkuperäisestä novellista alkoi haitata. Miksi viittaisi vuonna 1988 ilmestyneeseen novelliin, jota ei pääsisi kovin helposti lukemaankaan? Kehittelin aluksi monimutkaisen, ehkä hiukan borgeslaisen systeemin, jossa minä - siis "Juri Nummelin" - olisin ollut jonkin sortin meedio tai adepti, joka on saanut tietoa 1880-luvulla tapahtuneesta jumalten tuhosta ja olisin verhoillut tietoni lapselliseen novelliin. Tekstin jatko-osa olisi sitten löytynyt jäämistöstäni, kun olen kuollut salaperäisesti. Tämä kaikki selitettiin pitkässä esipuheessa ja varsinaisen tekstin muodostivat sitten alkuperäinen novelli ja sen jatko-osa, joka oli huomattavasti pidempi. Kömpelö ratkaisu alkoi tuntua aivan liian oudolta ja lopulta muutinkin koko tekstin niin että alkuperäisestä novellista ei ollut jäljellä kuin joitain yksittäisiä ideoita. (En ole varma, onko minulla missään tallella tuota borgeslaista versiota.)

Jossain vaiheessa 2000-luvun alussa käsikirjoitus käväisi Sammakon Seppo Lahtisella, mutta tämä palautti sen saman tien. Gummeruksen Mikko Aarne piti tekstin sisältämästä uskontosatiirista, mutta piti räiskintää turhana ja kieltä huonona. Sanasadosta teksti palautettiin pitkän saatekirjeen kanssa, jossa todettiin, että tällaisessakin teoksessa olisi hyvä, jos lukija pystyisi erottamaan hyvät ja pahat toisistaan, mitä pidin vähän erikoisena kommenttina. En muista, missä muualla teksti kävi, paitsi sen että lähetin sen myös Pikku-idiksen Jari Tammelle. Tämä innostui siitä, kävi meillä juttelemassakin aiheesta - asuiko hän silloin Turussa, en muista kovin tarkkaan enää -, mutta asia jäi sitten, ilmeisesti ihan siitä syystä, että Jarin perheeseen syntyi kaksospojat. Jarin kanssa puhuimme jopa jonkinlaisen Suomi-pulp -sarjan toimittamisesta, mutta sitä ideaa ei ole taidettu ennen tätä blogikirjoitusta mainita uudestaan!

Jari palasi tekstiin muutaman vuoden kuluttua. En enää muista yksityiskohtia, mutta olin kuitenkin jo julkaissut muutamia tietokirjoja ja pari antologiaa, joten minulla oli jonkin verran nimeä piireissä. Jari kysyi, halusinko palata projektin pariin, ja sanoin että ilman muuta, olin joitain uusia versioita tekstistä tehnytkin - varsinaisesti tietämättä, mitä niille pitäisi tehdä, kun en uskonut siihen, että kukaan kustantaja Suomessa teokseen tarttuisi. Teksti oli kuitenkin jo oma kokonaisuutensa, joka ei viitannut millään tavalla alkuperäiseen novelliin, en usko että Jari edes tiesi, että sillä oli tällainen tausta. Jari ei myöskään tiennyt, että olin siirtänyt tapahtumat Arizonasta Forssaan! Hän sanoi että teoksesta tulee väistämättä vakavampi näin, mutta kuten olen tainnut täällä jo sanoakin, päätin että siirtäminen maksaa vaivan. Idean sain luettuani vanhasta SKDL:n Uusi Päivä -lehdestä siitä, miten valkokaartilaiset pakkosiirsivät sisällissodan loppuvaiheissa Somerolta Forssaan monta sataa naista, vanhusta ja lasta ja tappoivat osan kutomolla. Ajattelin, että tämän teon vaikutus näkyisi siinä, miten kirjan pääpahis maan päälle päätyy.

Todella isosta duunista oli kuitenkin vielä kyse! Ehkä ei kannata käydä lävitse kaikkia editointiprosessin vaiheita, mutta niitä oli lukuisia, moneen kertaan vaihdoin henkilöiden nimiä, tarkistin muun muassa että kaikki Helvetin enkelit (sic) tosiaan mainitaan jossain joko Helvetin enkeleinä tai Saatanan erilaisina inkarnaatioina (en selitä tätä kirjassa, mutta idea on tietysti se, että Saatanan eri inkarnaatioiksi luullut hahmot ovat eri hahmoja, enkeleitä tai muita Helvetin toimijoita). Forssan historiaankin tein joitain ekskursioita, eniten käytin ehkä aikaa selvittääkseni, missä Forssan kapearaiteisen yksityisradan asema oli ollut - Jari, joka oli asunut Forssassa monta vuotta, osasi näihin kyllä vastata hyvin ja usein yhdellä sähköpostilla. Päätin kuitenkin, että tästä ei tulisi sellaista kotiseuturomaania, jota pitäisi lukea tiheällä kammalla ja selvittää jokaisen väitetyn faktan paikkansapitävyys. En esimerkiksi koskaan sano, missä Forssan poliisiasema sijaitsee, mielestäni sellaisella seikalla ei ole kauheasti merkitystä - moni historiallisen romaanin ystävä on tietysti eri mieltä. Vielä viime vaiheessa vaihdoimme vankileirin sijoituspaikan Tammelasta Jokioisiin, mikä oli vain hyväksi - melkein hävettää mainita, että olisin sijoittanut vankileirin jonnekin muualle kuin niistä nimenomaan tunnetulle Jokioisiin.

Kirja ilmestyi helmikuussa 2012. Se ei ole esikoisromaanini, koska sitä edelsivät sekä omalla nimellä julkaistu Outoa huminaa, Joe Novak (2009) että Mikael X. Messi -nimellä ilmestyneet Lausteen himokämppä (2010) ja Mynämäen motellin munamällit (2011), kaikki omakustanteita sekä omalla tavallaan parodisia rikosromaaneja. Mutta eipä pelkoa, ainakaan Helsingin Sanomissa ei innostuttu edes kokeilemaan, olisiko kirjani voinut kelpuuttaa esikoisteoskilpailuun. (Saas nähdä, mitä tämä merkitsee avustajuudelleni...) Jos olisin röyhkeä, puhuisin siitä, että tämä on kirja, jollaista ei Suomessa ole ennen kirjoitettu. Nähdäkseni väite olisi tosi, mutta en ole röyhkeä. Parodiaa Jumalten tuhossakin on, mutta olen koettanut pitää vitsailun minimissä, vaikka alkuperäisissä versioissa on nimenomaan hyvin paljon vitsailua.

Jatko-osallekin on paikka, kuten kirjan lukeneet voivat sanoa. Sellaisenkin kirjoittamista aloitin joskus, mutta en tiedä, missä ne tekstit ovat. Asia on edelleen mielessä, idea on valmiina... Siinä Lucifer on tätä isommassa roolissa päähenkilönä ja tapahtumat sijoittuvat - jaa, enpäs kerrokaan!

Jumalten tuho: suuri loppuhuipennus

Vielä kerran alkuperäistä vuonna 1988 ilmestynyttä "Jumalten tuho" -novellia: tässä novellin loppuhuipennus, joka tavoittelee aika maailmoja syleileviä absurdeja sävyjä, varsinkin aivan lopussa, jossa tapaamme tutun filosofihahmon työnsä ääressä. Riittänee kun sanon, että ihan tällaista lopetusta ei romaanissa ole. Joka tapauksessa lopun lähtökohta oli se, josta ryhdyin alun perin sitä tekstiä, josta myöhemmin tuli romaani Jumalten tuho. Siitä kirjoitan tarkemmin huomenna (tai ainakin ensi viikolla; aloittamani opetus vie näköjään aika paljon aikaa ja energiaa).

V 

Flaco juoksi saliin huutaen samalla: "Ne ovat katuneet! Ne katuivat!"
El Cucaracha läikytti keittoa polvelleen, mutta ei välittänyt siitä. Hän heitti koko lautasen lattialle ja huusi: "Jippiiii!"
Flaco huusi: "Valtikka ja viitta El Cucarachalle!"
"Soittakaa 'Batman Theme'!" El Cucaracha huusi. Kun hänen ikioma tunnuksensa alkoi, hän otti pari tanssiaskelta. Palvelijat toivat valtikan, kaksi metriä pitkän marmorikepin, jonka päässä oli oikea ihmisen pää, ja viitan. He pukivat sen El Cucarachan päälle ja antoivat valtikan hänelle. El Cucaracha käski henkivartiokaartinsa paikalle ja sanoi: "Nyt mennään."

Ihmiset olivat ryhtyneet sammuttamaan tulipaloja, mutta heikoilla tuloksella. Kun El Cucaracha saapui paikalle, hän sammutti tulipalot yhdellä käden heilautuksella. Ihmiset kääntyivät katsomaan viisi metriä pitkää jumalaa ja huudahtivat: "Ooooh!"
"Olen erittäin iloinen siitä, että kaduitte kaikkia pahoja tekojanne. Minä olen tästälähin teidän ylin suojelijanne. Minä olen El Cucaracha."
Ihmiset polvistuivat jumalan eteen ja aikoivat veisata aivan eri virttä itsekukin. El Cucaracha hymyili.
"Hetkinen! Hetkinen!" kuului silloin huuto.
El Cucaracha katsoi puhujaa. "Mitä helkkaria teet täällä, vanha läskimaha?"
"Tulinpahan kertomaan, että nämä ihmisraukat ovat minun suojeluksessani. Minä olen heidät luonut omaksi kuvakseni", sanoi Jumala.
"Hah! Nuokin ihmiset ovat liian kauniita ollaksesi sinun kuviasi!"
Jumala näytti El Cucarachalle keskisormea ja sanoi ihmisille: "Minä olen luonut maapallon ja teidät ihmiset eikä tuo ääliö, joka vain kuuntelee helvetillistä räminää ja antaa öljytä itseään! Minä olen ainoa ja oikea!"
El Cucaracha nauroi. "Eihän tuo ukkeli osaa edes onanoida." Ihmiset rupesivat nauramaan.
Jumala sanoi: "Nyt minä kyllä..."
"Mitä sinä teet?" kysyi uusi ääni.
El Cucaracha ja Jumala katsoivat Buddhaa, joka virnisteli kadun toisessa päässä.
"Aina tuo hinttien isoisä tulee sotkemaan kaikki hienot jutut! Aina!" Jumala huudahti.
Buddha käveli rauhallisesti Jumalan viereen ja veti tämän kaavun alas. "Katsokaa nyt, kuinka pieni pippeli tällä miehellä on! Pienempi kuin tuolla El Cucarachan apulaisella!"
Kaikki nauroivat mehukkaasti, paitsi Jumala. Tämä keräsi sappea ja hävisi sitten nopeasti.
"Hei, unohdit kaapusi!" Buddha huusi hänen peräänsä.
El Cucaracha katsahti Buddhaa ja sanoi: "Ethän sinä ole tosissasi tämän pikkukyläsen suhteen?"
"Ja miksen olisi? Minulle kelpaavat kaikki ihmiset."
"Ja se on huomattu, saakelin hintti."
Buddha huitaisi El Cucarachaa ja huudahti: "Minulle ei puhuta tuolla lailla!"
"Hyvä El, lyö takaisin! Lyö se kuoliaaksi! Tapa se hintti!" ihmiset huutelivat alhaalta.
"Siinäs näet, sinulla ei ole suosiota täälläpäin maailmaa."
"Pian on." Buddha häipyi hampaitaan kiristellen.
Samassa paikalle alkoi saapua muitakin jumalia, jotka kaikki väittivät ihmisille olevansa ainoita ja oikeita palvonnan kohteita. Heti näitten perään saapuivat Jumalan ja Buddhan sotajoukot vihaisina ja aseita heilutellen.
"Voi helkkari!" sanoi El Cucaracha ja lähetti Flacon pistämään armeijan kuntoon. Henkivartiokaarti, kymmenen antimateria-asein varustautunutta ihmistä, asettui puolustukseen.
Muut jumalat, jotka paikalle olivat saapuneet, tekivät samoin. Kellä oli pieni ja kehno palkka-armeija, kellä mahtavasti varustettu legioonajoukko, mutta yhtäkaikki jokainen sotilas oli oman herransa puolella henkeen ja vereen. Taistelu alkoi ja se oli kauhea. Kaikki sotilaat asettuivat toinen toista vastaan eikä siinä tilanteessa paljon kannattanut pommeja heitellä, olisi helposti tappanut kymmeniä omia miehiään.
Ainoana jumalana Saatana ei mennyt leikkiin mukaan. Hän katseli Helvetin isosta monitorista taistelua ja naureskeli muitten jumalien typeryyttä. Nyt hänestä tulisi ainoa jumala, kunhan muut ensin tappaisivat toisensa. Saatana hymyili ja istuutui kurvikkaan tytön viereen. "Minä olen ainoa jumala, joka suo ihmisille pikku nautintoja", Saatana sanoi tytölle sivellen tämän alastonta vatsaa. "Ja pian olen myös ainoa jumala."
Saatana ja tyttö ottivat pieneltä pöydältä shampanjalasit ja joivat sen kunniaksi.
Ylhäällä maan päällä taistelu jatkui kolme viikkoa verisenä ja raivoisana. Kukaan ei halunnut antaa periksi, ei ainoakaan.
Kolmen viikon päästä, lauantaina vuonna 1882, Arizonan hiekalla seisoivat enää vain ikivanha Teutates ja verinen Mars. Kummallakaan ei ollut enää yhtään sotilasta, kaikki olivat kaatuneet.
"Kai se on sitten kaksintaistelu", Mars sanoi.
"Miten?"
"Miekat meillä molemmilla näkyy olevan."
"Hyvä on. Miekkailkaamme jommankumman kuolemaan asti."
Molempien miekat alkoivat kalahdella toisiaan vasten, väsyneesti ja veltosti.
"Ei tästä tule mitään", Teutates sanoi Marsille.
"Eipä näytä siltä, ei."
"Eli?"
"Mitä eli?"
"Mitä tehdään?"
"Mennään kaljalle."
"Siivotaan tanner."
"Saatanalle voisi päästä palvelukseen."
"Sen seksihurjastelijan luokseko? Ei ikimaailmassa!" Teutates huudahti ja työnsi miekkansa nopeasti Marsin vatsan sisään.
"Ärlgh!" Mars ulvahti, mutta ennen maahan kaatumistaan paiskasi miekan Teutateksen kurkun läpi. 

VI 

Jossain Keski-Euroopassa, tarkemmin sanoen Saksassa, oli mies. Hän oli suuri naistenvihaaja, suuri ajattelija ja omasi muhkeat viikset. Eräänä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä vuonna 1882 hän tuumi päänsä puhki, mitä kirjoittaisi seuraavaksi paperille. Sitten hän tunsi jonkin liikahtavan aivoissaan ja kirjoitti nopeasti: "Jumala on kuollut."

Jussi K. Niemelän tapaus

Ystäväni ja kollegani Jussi K. Niemelä on muun muassa blogissaan tehnyt tärkeätä työtä yrittäessään paljastaa laajalle yleisölle perussuomalaisten sisällä vaikuttavan natsihenkisen Suomen Sisu -fraktion. Tästä eräät perussuomalaisaktiivit ovat suivaantuneet niin paljon että ovat uhanneet, käytännössä julkisesti, nylkeä Niemelän ja tehdä tälle uuden persereiän. Jussi kyllästyi uhkailuun ja kertoi siitä laajalla jakelulla muun muassa perussuomalaisten johtohenkilöille ja monille muille toimijoille, joilla olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa asiaan.

Mitään ei tapahtunut, ja Niemelä teki rikosilmoituksen sekä julkisti lehdistötiedotteen. Muutama media uutisoi asian, Helsingin Sanomat yhden palstan pikku-uutisella. Päällimmäiseksi nousi käsitys, että poliisi vähättelee asiaa - ilmeisesti tappouhkaus on ihan jees, kun kerran Niemelä on käyttänyt "kärkevää" kieltä perussuomalaisten aktiivijäsenistä. Yhtään tappo- tai muutakaan uhkausta en ole ikinä nähnyt Niemelän tehneen. Poliisi voisi pyytää jotakuta asioista jotain ymmärtävää käymään vaikkapa läpi Niemelän blogitekstit aiheesta.

Tässä Niemelän alkuperäinen blogipostaus aiheesta ja tässä vielä kirjailija Teemu Helteen bloggaus aiheesta - kirjoituksessaan Helle tekee aiheesta laajempiakin yhteenvetoja.

Jumalten tuho: arvonnan voittajat

Olen ollut kovin kiireinen viime päivinä enkä ole ehtinyt bloggaamaan täällä, mutta tässä kuitenkin Suuren Jumalten tuho -arvonnan voittajat: Arto Rintala, Matti Karjalainen ja Timo Palonen. Arvonnan suoritti vaimoni Elina Teerijoki, palkinnot postitetaan voittajille, joille on myös mennyt jo tieto. Muita toivottavasti lohduttaa linkki: kirjaa saa edullisimmin kustantajan verkkokaupasta täältä. Samalla voi lukea, miten periaatteessa kielteistä arvostelua voi hyödyntää kirjan mainonnassa.