Minulla oli kevyt bartheslainen vaihe vuosien 1995-1997 paikkeilla. Tämän tuloksia löytyy omakustannekirjasta Banalologioita: esseitä mitättömästä (jota voi tilata vaikka kommenteissa, jos jotakuta sattuisi kiinnostamaan), mutta myös tästä tekstipätkästä, joka on kaiketi muistiinpanoja autoja ja autojen muotoilua koskevaan pidempään esseeseen. Tai sitten hain tarkoituksella hienoa ranskalaista fragmentaarista esitystapaa. Siihen ehkä tekstin nimi voisi viitata.
Fragmentteja automuotoilun historiasta
Miksi autossa on neljä pyörää - muistuma eläimestä, jonka ihminen valjastaa käyttöönsä? Onko polkupyörä sitten lähempänä ihmistä, koska siinä on kaksi pyörää?
Fritz Langin elokuvassa Metropolis (1926), joka sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, autot ovat edelleen samannäköisiä kuin ne olivat elokuvan valmistumisaikaan (isoja, hieman kömpelöitä, isot lamput, erilliset astinlaudat). Konteksti kieltää profetioiden todellisen mielikuvituksellisuuden, joka näkyisi juuri tällaisissa yksityiskohdissa.
Autojen muotoilussa harvat innovaatiot tulevat muotiin (Kupla on poikkeus). Näin esimerkiksi Tatra 1930-luvulta tai Raymond Loewyn designit eivät ole jääneet eloon.
1900-1920: Erilliset astinlaudat: auto ei ole vielä eriytynyt yksityiseksi sfääriksi, vaan mukana voi tulla sellaisiakin, jotka eivät osallistu auton sisäpuolisen tilan luomiseen. Autossa on näin vielä muistumia hevosvaunuista ja junasta, joihin noustiin (ja noustaan) astinlaudan avulla.
Autolla matkustamisen kätevyys: gangsterit roikkuvat astinlaudalla ja ampuvat (tämä on autoilun myyttejä).
1930-1940: Autojen muodot kehittyvät kohti sellaista kuin me ne nykyään tunnemme. Samoin käy sotilasajoneuvoille, jotka ovat ensimmäisiä kokonaan katettuja ajoneuvoja. Ensimmäiset etuvetoiset autot (Citroën): ajaja on lähempänä vetäviä renkaita ja on näin enemmän osa autoa.
Kuplavolkkari ja natsi-Saksa: ensimmäiset moottoritiet ja perheauto syntyvät yhdessä. Kuplan muoto Ferdinand Porschen ironiaa: pyöreä muoto, josta kaikki byrokraattiset ja diktatoriset toimenpiteet kimpoavat sivuun?
1950: Pyöreät muodot, pastellivärit: Korean sodan synnyttämän noususuhdanteen aika, joka synnyttää huvittelun ja vapaa-ajan. Taas tunnistamme gangsterit, jotka tulevat isoilla autoillaan. Nuoriso ottaa autot käyttöönsä: Nuoren kapinallisen (1955) kilpa-ajot. Hot rod -autojen keksiminen: autot muuttuvat harrastuksen ja muuntelun (postmoderneiksi?) välineiksi. Beatnikit: noususuhdanne antaa mahdollisuuden ajaa suunnattomilla autoilla halki suunnattoman mantereen. Isot valtatiet tulevat muualle maailmaan.
Englannissa maailman kaunein auto: Jaguar XK 120.
1960: Autot suurenevat toisaalla (Amerikka), pienenevät toisaalla (Eurooppa, jossa miniautot villitsevät - Mini, Messerschmitt, BMW Isetta, Fiat 600 - syntyy suurkaupunkeissa puikkelehtivan autoilun idea - autoilun feminiininen puoli). Saman kolikon kaksi puolta: autoilu järkiperäistyy. Kupla osoittaa pätevyytensä: natsismin täydellinen voitto.
1960-luvun loppu ja 1970: Auto tulee väkivaltaisen ja vähän holtittoman näköiseksi. Vietnamin sota. Amerikankaarat saavuttavat loogisen päätepisteensä: autosta tulee pelottavan näköinen. Elokuvat, joissa auto on pelottava: Steven Spielbergin Kauhun kilometrit (1973), Elliott Silversteinin Kalmankaara (1977). Elokuviin tulevat kuvat, joissa auto pysähtyy uhkaavasti aivan kameran eteen. Amerikkalainen auto näyttää autenttisemmalta, mitä huonommassa kunnossa se on. Rähjäisyyden vuosikymmen on samalla myös kimalluksen (glitter) vuosikymmen ja nämä kulkevat käsi kädessä.
Pohjoiseurooppalaisen auton nousu: Volvo ja Saab. Luksus ja demokraattisuus samassa: kansankodin todelliset saavutukset. Saab: lentokonetehtaan valmistama auto saa ihmiset kuvittelemaan, että he osallistuvat ilmatilan valloitukseen.
1980: Moraalisen enemmistön nousu, Reagan. Muodot tylsistyvät, latistuvat. Huomattava poikkeus: Ford Sierra. Nousukausi: muotojen kulmikkuus heijastaa juppiaatteen askeettisuutta. Hondan pieni sporttinen katuauto tämän ajan harvoja todellisia klassikkoja: juppiuden täydellinen manifesti (TM:n arvostelija: kuskin jalannumeron pitää olla 42: ruumiillisten ulottuvuuksien sääntelyä).
1990: Kaksi osaa. 1) Lama: autoista tulee pehmeitä ja pyöreitä, mikä viittaa luottamukseen, jota teollisuus haluaa uskotella: elämä tulee paremmaksi, jos ajat tällä autolla. 2) Nousukausi: autojen ilme tulee ilkeäksi ja ironiseksi. Lamput vääntyvät vinoon ja autot näyttävät virnistävän (Renault Megané, Ford Mondeo): "Hah! on niin helppo huijata!"
Autojen mataloituminen ja virtaviivaistuminen: sporttisuus myös perheautojen ominaisuus. Uudet pienautot (Renault Twingo): pienuus on nyt ironista ja se viittaa nousukauteen historiassa. Mielikuva uudesta nousukaudesta ja feminiinisestä autoilusta. Kun on nousukausi, naisia houkutellaan ajamaan. BMW Z3 naisten suosikki. Kenelläkään ei ole siihen varaa. Naisten autovakuutukset.
Mersun nostalgiset pyöreät lamput viittaavat hyviin aikoihin: nousukauden representaation representaatio. Fiktiivisiä autoja.
tiistaina, tammikuuta 31, 2006
maanantaina, tammikuuta 30, 2006
Russell Banksin Rule of the Bone
Laitan apurahahakemuksia vetämään ihan kohta. Yksi keskeisiä hakuja koskee Russell Banksin Rule of the Bone -romaanin (1995) kääntämistä. Kirja on tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kuin moni muu viime aikoina lukemistani kirjoista, ja koska Banks on Suomessa täysin tuntematon, ajattelin ryhtyä hommaan. Jos vain saan rahan - muutoin toimin taas niin kuin ensi syksynä ilmestyvän Jason Starr -käännökseni Fake I.D. kanssa: käännän kirjaa sivun pari joka työpäivän aluksi. Se valmistuu sillä tavalla väkisinkin joskus. (Atom Egoyanin mainio elokuva The Sweet Hereafter, joka perustuu Banksin kirjaan, on tosin nähty telkkarissa. En muista enkä jaksa kaivaa esille elokuvan suomenkielistä nimeä.)
Tässä hakemukseen tekemäni käännösnäyte kirjan alusta:
Älä vain koske mihinkään
Luulette varmaan että keksin tämän kaiken vain kuulostaakseni paremmalta tai fiksummalta tai onnekkaammalta kuin oikeasti olen mutta en keksi. Sitäpaitsi tosi monet jutut joita minulle on tähän asti sattunut ja joista kohta kerron lisää saavat minut kuulostamaan joko tosi pahalta tai tosi typerältä tai olosuhteiden traagiselta uhrilta. Ja tiedän ihan tasan tarkkaan, ettei se todista yhtään sen enempää että kerron totuuden mutta jos haluaisin saada itseni kuulostamaan paremmalta kuin olen tai fiksummalta tai oman kohtaloni herralta niin sanoakseni niin sitten voisin tehdäkin sen. Tosiasia on että totuus on kiinnostavampi kuin mikään minkä voisin itse keksiä ja juuri sen takia kerronkin sen.
Joka tapauksessa voisi sanoa, että elämästäni tuli kiinnostavaa sinä kesänä kun täytin neljätoista ja käytin paljon ruohoa mutta minulla ei ollut yhtään rahaa ostaa sitä joten rupesin katselemaan talossa ympärilleni ja etsimään tavaroita joita voisin myydä mutta en löytänyt paljonkaan. Mutsi oli silloin edelleen minun paras kaverini ja isäpuolellani Kenillä oli aika siisti talo jonka mutsi oli saanut erossa todelliselta isältäni jotain kymmenen vuotta sitten ja josta äitini vain sanoo että hänellä on siihen kiinnelaina eikä taloa ja isästä äiti ei sano paljon mitään vaikka mummi joskus sanookin. Äidillä ja Kenillä oli kummallakin surkeat duunit eivätkä he omistaneet mitään mitä olisi kannattanut varastaa ainakaan niin että he olisivat huomanneet heti että jokin tavara puuttui. Ken oli huoltomiehenä jossain lentokentällä mikä on vähän niin kuin olisi talonmies paitsi että hän sanoi hän oli rakennusteknikko ja äiti oli kirjanpitäjänä klinikalla missä vain katsellaan tietokoneen ruutua ja näpytellään siihen jotain numeroita.
Kaikki alkoi oikeastaan siitä kun haeskelin pitkin taloa jotain vähänkin kiinnostavaa, pornolehtiä tai videoita tai kortsuja. Mitä tahansa. Ja mistä tietää vaikka niillä olisi ollut oma ruohokätkö. Äiti ja varsinkin Ken olivat kovia viinan perään silloin mutta ajattelin että ehkä he eivät olleet niin tiukkoja asioiden suhteen miltä näyttivät. Kaikki on mahdollista. Talo oli pieni, neljä huonetta ja vessa, siirrettävä talo, joka seisoi betonipölkyillä niin kuin tavallinen talo mutta vain ilman kellaria tai autotallia eikä ollut ullakkoakaan ja minä olin asunut siinä äitini ja isäni kanssa siitä asti kun olin ollut kolme kun isä oli häipynyt mikä tapahtui silloin kun olin viisi ja sen jälkeen äidin ja Kenin kanssa ja se oli adoptoinut minut ja siitä tuli isäpuoleni, joten tunsin paikan yhtä hyvin kuin suuni sisäpuolen.
Luulin että olin käynyt läpi kaikki laatikot ja katsonut kaikkiin kaappeihin ja etsinyt jokaisen sängyn ja huonekalun alta kämpässä. Olin jopa vetänyt ulos vanhat Valittujen Palojen Kirjavaliot jotka Ken oli löytänyt basesta ja tuonut kotiin että hän olisi lukenut ne joskus mutta lähinnä siksi että ne näyttivät hyviltä kirjahyllyssä ja selannut ne läpi yksitellen ja yrittänyt löytää jotain salaluukkua jonka voi leikata auki partaveitsenterällä. Ei mitään. Ei mitään uutta, tarkoitan. Paitsi joitain vanhoja valokuvia mummusta joita mutsi säilytti jotka löysin laatikosta vaatekaapin ylähyllyltä. Mutsi oli näyttänyt niitä minulle muutama vuosi sitten ja olin varmaan unohtanut ne koska ne olivat lähinnä ihmisistä joita en tuntenut niin kuin mutsin serkkuja ja tätejä ja setiä mutta kun näin ne nyt uudestaan muistin joskus etsineeni kuvia isästäni siltä ajalta kun hän oli vielä elossa ja voi hyvin ja asui täällä Au Sablessa ja löytäneeni vain yhden. Kuvassa olivat hän ja mutsi ja isän auto ja olin katsellut sitä kuin siinä olisi ollut jokin salainen viesti koska se oli ainoa kuva isästä jonka olin ikinä nähnyt. Olisi luullut että mummu olisi pitänyt edes muutaman muunkin kuvan mutta ei.
Löysin kuitenkin samasta laatikosta kuin valokuva-albumitkin narulla kiinnitetyn nipun kirjeitä jotka isä oli kirjoittanut mutsille muutama kuukausi sen jälkeen kun hän oli jättänyt meidät. En ollut koskaan lukenut niitä ennen ja niistä paljastui kaikkea mielenkiintoista. Ihan kuin isä olisi puolustautunut kun mutsi syytti häntä siitä että hän oli karannut Rosalie-nimisen naisen kanssa josta mutsi sanoi että hän oli ollut isän tyttöystävä jo vuosia mutta isä väitti että Rosalie oli ollut ainoastaan isän työkaveri ja niin edelleen. Isällä oli nätti käsiala, se oli siisti ja kaikki kirjaimet olivat samaan suuntaan kallellaan. Rosalie ei merkinnyt hänelle enää mitään, hän kirjoitti. Ei ollut koskaan merkinnytkään. Isä sanoi että hän halusi tulla takaisin. Melkein säälin häntä. Paitsi etten uskonut häntä.
Enkä tarvinnut kirjeitä joita mutsi oli kirjoittanut hänelle takaisin tietääkseni tarinan toisen puolen sillä vaikka olinkin ollut vain pikkukakara kun kaikki oli tapahtunut minulla oli muistoja. Jos hän oli niin mahtava tyyppi ja kaikkea niin miksi hän sitten jätti meidät eikä ikinä lähettänyt rahaa tai edes yrittänyt ottaa yhteyttä poikaansa. Mummu sanoi että ei kannata ajatella häntä enää, hän asuu varmaan jossain ulkomailla Karibialla tai on vankilassa huumeista. Ihan kuin mummu olisi sanonut: Sinulla ei ole isää, poika. Unohda hänet. Hän oli kovis, tarkoitan mummuani, ja yritin kovasti olla niin kuin hän ja unohtaa isäni. En usko että mummu tiesi että mutsi oli säilyttänyt isän kirjeet. Veikkaan ettei isäpuolenikaan tiennyt.
Joka tapauksessa sinä iltapäivänä tulin koulusta kotiin aikaisin koska olin lintsannut pari viimeistä tuntia mikä oli ihan se ja sama koska en kuitenkaan ollut tehnyt läksyjä ja molempien tuntien opettajat olivat sitä tyyppiä jotka potkaisevat tyypin ulos luokasta jos tulee tunnille niin ettei ole tehnyt läksyjä, ihan kuin rangaistus saisi tyypin parantamaan tapansa. Kaivelin jääkaappia ja tein itselleni makkarajuustovoileivän ja join yhden isäpuoleni kaljoista ja menin olohuoneeseen ja katselin MTV:tä ja leikin Willie-kissan kanssa joka meni sekaisin ja juoksi pois kun vahingossa pudotin sen päälleen.
Sitten rupesin etsimään tavaroita. Minä todella halusin ruohoa. Olin ollut pari päivää ilman ja aina kun oli mennyt niin kauan minusta tuli levoton ja sekava ja minua vitutti kaikki, ihan kuin kaikki asiat ja ihmiset olisivat minua vastassa ja minä olin surkea luuseri enkä osannut mitään mikä oli käytännössä totta. Pienet pöllyt ja kaikki hermostus ja ärtymys ja surkea itsetuntoni hävisivät hetkessä. Sanotaan että ruoho tekee ihmisestä harhaluuloisen mutta minulle se teki ihan täysin eri juttuja.
Olin suurin piirtein antanut periksi ja päättänyt etten löytäisi kämpästä mitään mitä voisin varastaa – jokin isompi tavara jonka voisi viedä kaniin niin kuin telkkarin tai videonauhurin tai sterot huomattaisiin heti jos se olisi hävinnyt ja loput mitä mutsilla ja isäpuolella oli tylsää kodintavaraa jota ei voinut myydä niin kuin sähköhuovat ja vohvelirauta ja kelloradio. Mutsilla ei ollut mitään kunnollisia koruja paitsi vihkisormus jonka hän oli saanut isäpuolelta josta mutsi oli pitänyt ison metelin vaikka se näytti Wal-Martin sormukselta ja se oli sitä paitsi hänellä aina kädessä. Porukoilla ei ollut edes mitään kunnollisia cd-levyjä, kaikki niitten musiikki oli seitkytluvun kamaa, diskoa ja hissimusaa ja sellaista ja vielä kasetilla. Ainoa mitä keksin ryöstää oli jotain isoa niin kuin isäpuolen asuntovaunu silloin kun se nukkui tai jotain enkä ollut valmis mihinkään niin isoon.
Tsekkasin vielä makuuhuoneen kaappia polvieni ja käsieni varassa ja työnsin käteni mutsin kenkien ohitse pimeyteen kun törmäsin johonkin mistä olin viime kerralla luullut että ne olivat vain jotain viikattuja peittoja. Mutta kun tunnustelin niitä tajusin että niiden sisällä oli jotain isoa ja kovaa. Vedin koko systeemin ulos ja käärin peitot pois ja alta paljastui kaksi mustaa matkalaukkua joita en ollut koskaan nähnyt.
Tässä hakemukseen tekemäni käännösnäyte kirjan alusta:
Älä vain koske mihinkään
Luulette varmaan että keksin tämän kaiken vain kuulostaakseni paremmalta tai fiksummalta tai onnekkaammalta kuin oikeasti olen mutta en keksi. Sitäpaitsi tosi monet jutut joita minulle on tähän asti sattunut ja joista kohta kerron lisää saavat minut kuulostamaan joko tosi pahalta tai tosi typerältä tai olosuhteiden traagiselta uhrilta. Ja tiedän ihan tasan tarkkaan, ettei se todista yhtään sen enempää että kerron totuuden mutta jos haluaisin saada itseni kuulostamaan paremmalta kuin olen tai fiksummalta tai oman kohtaloni herralta niin sanoakseni niin sitten voisin tehdäkin sen. Tosiasia on että totuus on kiinnostavampi kuin mikään minkä voisin itse keksiä ja juuri sen takia kerronkin sen.
Joka tapauksessa voisi sanoa, että elämästäni tuli kiinnostavaa sinä kesänä kun täytin neljätoista ja käytin paljon ruohoa mutta minulla ei ollut yhtään rahaa ostaa sitä joten rupesin katselemaan talossa ympärilleni ja etsimään tavaroita joita voisin myydä mutta en löytänyt paljonkaan. Mutsi oli silloin edelleen minun paras kaverini ja isäpuolellani Kenillä oli aika siisti talo jonka mutsi oli saanut erossa todelliselta isältäni jotain kymmenen vuotta sitten ja josta äitini vain sanoo että hänellä on siihen kiinnelaina eikä taloa ja isästä äiti ei sano paljon mitään vaikka mummi joskus sanookin. Äidillä ja Kenillä oli kummallakin surkeat duunit eivätkä he omistaneet mitään mitä olisi kannattanut varastaa ainakaan niin että he olisivat huomanneet heti että jokin tavara puuttui. Ken oli huoltomiehenä jossain lentokentällä mikä on vähän niin kuin olisi talonmies paitsi että hän sanoi hän oli rakennusteknikko ja äiti oli kirjanpitäjänä klinikalla missä vain katsellaan tietokoneen ruutua ja näpytellään siihen jotain numeroita.
Kaikki alkoi oikeastaan siitä kun haeskelin pitkin taloa jotain vähänkin kiinnostavaa, pornolehtiä tai videoita tai kortsuja. Mitä tahansa. Ja mistä tietää vaikka niillä olisi ollut oma ruohokätkö. Äiti ja varsinkin Ken olivat kovia viinan perään silloin mutta ajattelin että ehkä he eivät olleet niin tiukkoja asioiden suhteen miltä näyttivät. Kaikki on mahdollista. Talo oli pieni, neljä huonetta ja vessa, siirrettävä talo, joka seisoi betonipölkyillä niin kuin tavallinen talo mutta vain ilman kellaria tai autotallia eikä ollut ullakkoakaan ja minä olin asunut siinä äitini ja isäni kanssa siitä asti kun olin ollut kolme kun isä oli häipynyt mikä tapahtui silloin kun olin viisi ja sen jälkeen äidin ja Kenin kanssa ja se oli adoptoinut minut ja siitä tuli isäpuoleni, joten tunsin paikan yhtä hyvin kuin suuni sisäpuolen.
Luulin että olin käynyt läpi kaikki laatikot ja katsonut kaikkiin kaappeihin ja etsinyt jokaisen sängyn ja huonekalun alta kämpässä. Olin jopa vetänyt ulos vanhat Valittujen Palojen Kirjavaliot jotka Ken oli löytänyt basesta ja tuonut kotiin että hän olisi lukenut ne joskus mutta lähinnä siksi että ne näyttivät hyviltä kirjahyllyssä ja selannut ne läpi yksitellen ja yrittänyt löytää jotain salaluukkua jonka voi leikata auki partaveitsenterällä. Ei mitään. Ei mitään uutta, tarkoitan. Paitsi joitain vanhoja valokuvia mummusta joita mutsi säilytti jotka löysin laatikosta vaatekaapin ylähyllyltä. Mutsi oli näyttänyt niitä minulle muutama vuosi sitten ja olin varmaan unohtanut ne koska ne olivat lähinnä ihmisistä joita en tuntenut niin kuin mutsin serkkuja ja tätejä ja setiä mutta kun näin ne nyt uudestaan muistin joskus etsineeni kuvia isästäni siltä ajalta kun hän oli vielä elossa ja voi hyvin ja asui täällä Au Sablessa ja löytäneeni vain yhden. Kuvassa olivat hän ja mutsi ja isän auto ja olin katsellut sitä kuin siinä olisi ollut jokin salainen viesti koska se oli ainoa kuva isästä jonka olin ikinä nähnyt. Olisi luullut että mummu olisi pitänyt edes muutaman muunkin kuvan mutta ei.
Löysin kuitenkin samasta laatikosta kuin valokuva-albumitkin narulla kiinnitetyn nipun kirjeitä jotka isä oli kirjoittanut mutsille muutama kuukausi sen jälkeen kun hän oli jättänyt meidät. En ollut koskaan lukenut niitä ennen ja niistä paljastui kaikkea mielenkiintoista. Ihan kuin isä olisi puolustautunut kun mutsi syytti häntä siitä että hän oli karannut Rosalie-nimisen naisen kanssa josta mutsi sanoi että hän oli ollut isän tyttöystävä jo vuosia mutta isä väitti että Rosalie oli ollut ainoastaan isän työkaveri ja niin edelleen. Isällä oli nätti käsiala, se oli siisti ja kaikki kirjaimet olivat samaan suuntaan kallellaan. Rosalie ei merkinnyt hänelle enää mitään, hän kirjoitti. Ei ollut koskaan merkinnytkään. Isä sanoi että hän halusi tulla takaisin. Melkein säälin häntä. Paitsi etten uskonut häntä.
Enkä tarvinnut kirjeitä joita mutsi oli kirjoittanut hänelle takaisin tietääkseni tarinan toisen puolen sillä vaikka olinkin ollut vain pikkukakara kun kaikki oli tapahtunut minulla oli muistoja. Jos hän oli niin mahtava tyyppi ja kaikkea niin miksi hän sitten jätti meidät eikä ikinä lähettänyt rahaa tai edes yrittänyt ottaa yhteyttä poikaansa. Mummu sanoi että ei kannata ajatella häntä enää, hän asuu varmaan jossain ulkomailla Karibialla tai on vankilassa huumeista. Ihan kuin mummu olisi sanonut: Sinulla ei ole isää, poika. Unohda hänet. Hän oli kovis, tarkoitan mummuani, ja yritin kovasti olla niin kuin hän ja unohtaa isäni. En usko että mummu tiesi että mutsi oli säilyttänyt isän kirjeet. Veikkaan ettei isäpuolenikaan tiennyt.
Joka tapauksessa sinä iltapäivänä tulin koulusta kotiin aikaisin koska olin lintsannut pari viimeistä tuntia mikä oli ihan se ja sama koska en kuitenkaan ollut tehnyt läksyjä ja molempien tuntien opettajat olivat sitä tyyppiä jotka potkaisevat tyypin ulos luokasta jos tulee tunnille niin ettei ole tehnyt läksyjä, ihan kuin rangaistus saisi tyypin parantamaan tapansa. Kaivelin jääkaappia ja tein itselleni makkarajuustovoileivän ja join yhden isäpuoleni kaljoista ja menin olohuoneeseen ja katselin MTV:tä ja leikin Willie-kissan kanssa joka meni sekaisin ja juoksi pois kun vahingossa pudotin sen päälleen.
Sitten rupesin etsimään tavaroita. Minä todella halusin ruohoa. Olin ollut pari päivää ilman ja aina kun oli mennyt niin kauan minusta tuli levoton ja sekava ja minua vitutti kaikki, ihan kuin kaikki asiat ja ihmiset olisivat minua vastassa ja minä olin surkea luuseri enkä osannut mitään mikä oli käytännössä totta. Pienet pöllyt ja kaikki hermostus ja ärtymys ja surkea itsetuntoni hävisivät hetkessä. Sanotaan että ruoho tekee ihmisestä harhaluuloisen mutta minulle se teki ihan täysin eri juttuja.
Olin suurin piirtein antanut periksi ja päättänyt etten löytäisi kämpästä mitään mitä voisin varastaa – jokin isompi tavara jonka voisi viedä kaniin niin kuin telkkarin tai videonauhurin tai sterot huomattaisiin heti jos se olisi hävinnyt ja loput mitä mutsilla ja isäpuolella oli tylsää kodintavaraa jota ei voinut myydä niin kuin sähköhuovat ja vohvelirauta ja kelloradio. Mutsilla ei ollut mitään kunnollisia koruja paitsi vihkisormus jonka hän oli saanut isäpuolelta josta mutsi oli pitänyt ison metelin vaikka se näytti Wal-Martin sormukselta ja se oli sitä paitsi hänellä aina kädessä. Porukoilla ei ollut edes mitään kunnollisia cd-levyjä, kaikki niitten musiikki oli seitkytluvun kamaa, diskoa ja hissimusaa ja sellaista ja vielä kasetilla. Ainoa mitä keksin ryöstää oli jotain isoa niin kuin isäpuolen asuntovaunu silloin kun se nukkui tai jotain enkä ollut valmis mihinkään niin isoon.
Tsekkasin vielä makuuhuoneen kaappia polvieni ja käsieni varassa ja työnsin käteni mutsin kenkien ohitse pimeyteen kun törmäsin johonkin mistä olin viime kerralla luullut että ne olivat vain jotain viikattuja peittoja. Mutta kun tunnustelin niitä tajusin että niiden sisällä oli jotain isoa ja kovaa. Vedin koko systeemin ulos ja käärin peitot pois ja alta paljastui kaksi mustaa matkalaukkua joita en ollut koskaan nähnyt.
lauantaina, tammikuuta 28, 2006
Kovaksi keitetyt (sic)
Turun Sanomiin sovittu, mutta julkaisematta jäänyt juttu muutaman vuoden takaisesta dekkariantologiasta:
Sekava kokoelma kioskidekkareita
Pulp eli kioskikirjallisuus on muotia. Se on ollut Yhdysvalloissa ja Englannissa muotia jo pitkään, mutta näyttää siltä, että buumi on pikku hiljaa rantautumassa Suomeenkin. Englantilaisen Peter Hainingin pulp-dekkareita esittelevä antologia Pulp Frictions ilmestyi alun perin jo 1996, mutta suomeksi se saadaan vasta nyt. Book Studion julkaisemana se on saanut omituisen nimen Kovaksi keitetyt – nimi viittaa lajityypin tyyli-ihanteisiin, mutta yleensä sanapari kirjoitetaan kyllä yhteen.
Pulp Frictions (jonka saa mm. Turun kaupunginkirjastosta) on iso kirja, mutta Book Studio on jostain syystä päättänyt julkaista kirjan kahdessa osassa. Tämä tekee kirjalle hallaa, koska Hainingin pitkät kirjailijaesittelyt viittaavat nyt sellaisiin novelleihin, joita tässä teoksessa ei vielä ole!
Haining on tunnettu, mutta ei aina kovin luotettavana pidetty kokoomateosten toimittaja ja viihdekirjallisuuden populaarihistorioitsija, ja Pulp Frictions on yhden lajityypin esittely aina 1920-luvulta näihin päiviin. Haining on poiminut tarinoita ns. pulp-lehdistä ja muista lehdistä, joita hän ja muut keräilijät ovat löytäneet.
Ajallinen skaala on kirjassa turhan laaja eivätkä tarinat nivoudu toisiinsa mielekkäällä tavalla – vaikuttaa siltä, että Haining on vain iskenyt yhteen tarinoita, joita hän on lehdistä löytänyt. Stephen Kingin miestenlehtinovelli "Viides viipale" vuodelta 1972 on selvästi mukana kirjassa vain myynnin takaamiseksi – tarina on vähän tavanomainen juttu rikollisten välisistä selvittelyistä.
Sama pätee Quentin Tarantinoon, jonka kirjoittama sinänsä hauska monologi "Kello" on peräisin Pulp Fiction –elokuvasta. Se ei kiinnosta proosana.
Klassikot ovat
maineensa arvoisia
Kovaksi keitetyissä parasta antia ovat klassikot. Dashiell Hammettin ensimmäinen rikosnovelli, alun perin Peter Collinsonin nimellä julkaistu "Tuhopoltto lisukkein" (1923), yllättää nasevalla tyylillään ja iskevällä kerronnallaan. Monikaan Hammettin jälkeläisistä ei pystynyt vastaavaan, vaikka juoni ei olekaan kovin kiinnostava. James M. Cainin "Maalaisidyllissä" (1945) on karmiva tarina, vaikka Postimies soittaa aina kahdesti –romaanista tuttu Cain onkin valinnut tyylilajiksi tylsähkön murrejutustelun. Jim Thompson, 50-luvun legendaarinen kioski-dostojevski, aloittaa novellinsa "Mutkia matkassa" (1957) tehokkaasti, mutta lopetukseen tultaessa tyylilaji vaihtuu huonoksi huumoriksi.
Muut novellit ovat vähän mitä sattuu. Yliarvostetun Cornell Woolrichin "Pystyyn kuollut" (1935) vakuuttaa kuvauksena pula-ajan maratontansseista, mutta siitä paljastuu, että Woolrich ei osannut humoristista kerrontaa eikä luoda kiinnostavaa mysteeriä. Mickey Spillane ei ole koskaan ollut hyvä, minkä todistaa staattinen "Hellät heilutukset" (1953).
Englantia kirjassa edustava Peter Cheyney oli Spillaneakin huonompi eikä tekoamerikkalaista dialogia pursuava "Siisti juttu" (1936) asiaa muuksi muuta. Muuten Cheyney on kyllä kiinnostava hahmo, joka välitti amerikkalaiset ihanteet pahasti vääristyneinä eurooppalaiselle lukijakunnalle ja oli suomalaisenkin lukijakunnan ensimmäisiä kosketuksia kovaksikeitettyyn dekkariin. Hainingin esittelystä on suomennoksessa jätetty pois viittaus Cheyneyn jälkeläisiin, sellaisiin kuten 50-luvun Ben Sarto ja sittemmin kansainvälisille vakoilumarkkinoille siirtynyt Hank Jason.
Kirjallisuushistoriallisesti kiinnostava on Carroll John Dalyn "Egyptin hurma" (1928), koska Daly yhdessä Hammettin kanssa aikoinaan aloitti koko lajityypin Race Williams –tarinoillaan. Tämä onkin ensimmäinen virallisesti suomennettu Williams-novelli – aiemmin niitä on ollut vain Seikkailujen Maailma –nimisessä lehdessä 30- ja 40-luvuilla eli aivan tuoreeltaan.
Kovaksi keitettyjen toisessa osassa esitellyiksi tulevat sellaiset kiinnostavat nimet kuin ohjaajana paremmin tunnettu Samuel Fuller*, sekopäinen Robert Leslie Bellem ja Asfalttiviidakosta muistettu W.R. Burnett, jonka novelli "Travelling Light" on alkuperäisen teoksen helmiä.
Muuten sapiskat Book Studiolle huonosta antologiavalinnasta – maailmalla olisi ollut parempaakin tarjolla. Matti Rosvall kääntää hyvin, kun kyse on hyvästä jutusta – huonot eivät ole häntäkään selvästi innostaneet.
Peter Haining (toim.): Kovaksi keitetyt. Pulpin parhaat. Suom. Matti Rosvall. Book Studio 2000.
* Samuel Fullerin novelli, joka kirjassa on (ja joka on siis ilmestynyt suomeksi kirjan toisessa osassa, jota en ole suomeksi lukenut), on hiukan hämärä tapaus. Se ei välttämättä ole edes Fullerin novelli. Sitä ei nimittäin löydy hänen nimellään pulp-lehtien bibliografioista eikä Hainingin ilmoittaman lehden numeroa ole edes ilmestynyt. Sen sijaan ko. novelli ("The Deadly Circle" tai jotain sinnepäin) löytyy paria vuotta aiemmin ja toisen kirjailijan nimellä ilmestyneenä! Haining oli tosin Fullerin kustantaja 70-luvulla, kun rahapulasta kärsinyt ohjaaja senttasi jonkin pokkarin New English Librarylle, eli on mahdollista, että Haining tiesi jotain, mitä muut eivät (ts. että novelli oli salanimellä tehty), mutta siinä tapauksessa hänen olisi tullut kertoa se novellin esittelyssä! (Tästä lisää enemmän Pulp-lehdessä lähitulevaisuudessa, kun teen jutun Fullerin kirjallisesta urasta.)
Sekava kokoelma kioskidekkareita
Pulp eli kioskikirjallisuus on muotia. Se on ollut Yhdysvalloissa ja Englannissa muotia jo pitkään, mutta näyttää siltä, että buumi on pikku hiljaa rantautumassa Suomeenkin. Englantilaisen Peter Hainingin pulp-dekkareita esittelevä antologia Pulp Frictions ilmestyi alun perin jo 1996, mutta suomeksi se saadaan vasta nyt. Book Studion julkaisemana se on saanut omituisen nimen Kovaksi keitetyt – nimi viittaa lajityypin tyyli-ihanteisiin, mutta yleensä sanapari kirjoitetaan kyllä yhteen.
Pulp Frictions (jonka saa mm. Turun kaupunginkirjastosta) on iso kirja, mutta Book Studio on jostain syystä päättänyt julkaista kirjan kahdessa osassa. Tämä tekee kirjalle hallaa, koska Hainingin pitkät kirjailijaesittelyt viittaavat nyt sellaisiin novelleihin, joita tässä teoksessa ei vielä ole!
Haining on tunnettu, mutta ei aina kovin luotettavana pidetty kokoomateosten toimittaja ja viihdekirjallisuuden populaarihistorioitsija, ja Pulp Frictions on yhden lajityypin esittely aina 1920-luvulta näihin päiviin. Haining on poiminut tarinoita ns. pulp-lehdistä ja muista lehdistä, joita hän ja muut keräilijät ovat löytäneet.
Ajallinen skaala on kirjassa turhan laaja eivätkä tarinat nivoudu toisiinsa mielekkäällä tavalla – vaikuttaa siltä, että Haining on vain iskenyt yhteen tarinoita, joita hän on lehdistä löytänyt. Stephen Kingin miestenlehtinovelli "Viides viipale" vuodelta 1972 on selvästi mukana kirjassa vain myynnin takaamiseksi – tarina on vähän tavanomainen juttu rikollisten välisistä selvittelyistä.
Sama pätee Quentin Tarantinoon, jonka kirjoittama sinänsä hauska monologi "Kello" on peräisin Pulp Fiction –elokuvasta. Se ei kiinnosta proosana.
Klassikot ovat
maineensa arvoisia
Kovaksi keitetyissä parasta antia ovat klassikot. Dashiell Hammettin ensimmäinen rikosnovelli, alun perin Peter Collinsonin nimellä julkaistu "Tuhopoltto lisukkein" (1923), yllättää nasevalla tyylillään ja iskevällä kerronnallaan. Monikaan Hammettin jälkeläisistä ei pystynyt vastaavaan, vaikka juoni ei olekaan kovin kiinnostava. James M. Cainin "Maalaisidyllissä" (1945) on karmiva tarina, vaikka Postimies soittaa aina kahdesti –romaanista tuttu Cain onkin valinnut tyylilajiksi tylsähkön murrejutustelun. Jim Thompson, 50-luvun legendaarinen kioski-dostojevski, aloittaa novellinsa "Mutkia matkassa" (1957) tehokkaasti, mutta lopetukseen tultaessa tyylilaji vaihtuu huonoksi huumoriksi.
Muut novellit ovat vähän mitä sattuu. Yliarvostetun Cornell Woolrichin "Pystyyn kuollut" (1935) vakuuttaa kuvauksena pula-ajan maratontansseista, mutta siitä paljastuu, että Woolrich ei osannut humoristista kerrontaa eikä luoda kiinnostavaa mysteeriä. Mickey Spillane ei ole koskaan ollut hyvä, minkä todistaa staattinen "Hellät heilutukset" (1953).
Englantia kirjassa edustava Peter Cheyney oli Spillaneakin huonompi eikä tekoamerikkalaista dialogia pursuava "Siisti juttu" (1936) asiaa muuksi muuta. Muuten Cheyney on kyllä kiinnostava hahmo, joka välitti amerikkalaiset ihanteet pahasti vääristyneinä eurooppalaiselle lukijakunnalle ja oli suomalaisenkin lukijakunnan ensimmäisiä kosketuksia kovaksikeitettyyn dekkariin. Hainingin esittelystä on suomennoksessa jätetty pois viittaus Cheyneyn jälkeläisiin, sellaisiin kuten 50-luvun Ben Sarto ja sittemmin kansainvälisille vakoilumarkkinoille siirtynyt Hank Jason.
Kirjallisuushistoriallisesti kiinnostava on Carroll John Dalyn "Egyptin hurma" (1928), koska Daly yhdessä Hammettin kanssa aikoinaan aloitti koko lajityypin Race Williams –tarinoillaan. Tämä onkin ensimmäinen virallisesti suomennettu Williams-novelli – aiemmin niitä on ollut vain Seikkailujen Maailma –nimisessä lehdessä 30- ja 40-luvuilla eli aivan tuoreeltaan.
Kovaksi keitettyjen toisessa osassa esitellyiksi tulevat sellaiset kiinnostavat nimet kuin ohjaajana paremmin tunnettu Samuel Fuller*, sekopäinen Robert Leslie Bellem ja Asfalttiviidakosta muistettu W.R. Burnett, jonka novelli "Travelling Light" on alkuperäisen teoksen helmiä.
Muuten sapiskat Book Studiolle huonosta antologiavalinnasta – maailmalla olisi ollut parempaakin tarjolla. Matti Rosvall kääntää hyvin, kun kyse on hyvästä jutusta – huonot eivät ole häntäkään selvästi innostaneet.
Peter Haining (toim.): Kovaksi keitetyt. Pulpin parhaat. Suom. Matti Rosvall. Book Studio 2000.
* Samuel Fullerin novelli, joka kirjassa on (ja joka on siis ilmestynyt suomeksi kirjan toisessa osassa, jota en ole suomeksi lukenut), on hiukan hämärä tapaus. Se ei välttämättä ole edes Fullerin novelli. Sitä ei nimittäin löydy hänen nimellään pulp-lehtien bibliografioista eikä Hainingin ilmoittaman lehden numeroa ole edes ilmestynyt. Sen sijaan ko. novelli ("The Deadly Circle" tai jotain sinnepäin) löytyy paria vuotta aiemmin ja toisen kirjailijan nimellä ilmestyneenä! Haining oli tosin Fullerin kustantaja 70-luvulla, kun rahapulasta kärsinyt ohjaaja senttasi jonkin pokkarin New English Librarylle, eli on mahdollista, että Haining tiesi jotain, mitä muut eivät (ts. että novelli oli salanimellä tehty), mutta siinä tapauksessa hänen olisi tullut kertoa se novellin esittelyssä! (Tästä lisää enemmän Pulp-lehdessä lähitulevaisuudessa, kun teen jutun Fullerin kirjallisesta urasta.)
perjantaina, tammikuuta 27, 2006
Pulpista Picassoon
Olen tehnyt satunnaisia kuvataidejuttuja, mutta lähinnä vain päästäkseni sisään taidemuseoon... Seuraava Picasso-juttu viiden vuoden takaa ilmestyi muistaakseni Satakunnan Työssä, jota ei kovin moni ole lukenut.
Picasson maine kestää
tuntemattomienkin töiden esittelyn
Pablo Picasso on todennäköisesti maailman tunnetuin yksittäinen taiteilija. Hänen nimensä tunnistaa jokainen, ja jokaisella on myös jonkinlainen mielipide hänestä, oli se sitten kielteinen ("Eihän se osaa edes piirtää!") tai myönteinen ("Hänessä on etelämaista alkuvoimaa!").
Picasso on kuitenkin laaja-alaisempi taiteilija kuin mitä hänen maineensa vääntyneiden härännaamojen piirtäjänä antaa ymmärtää. Wäinö Aaltosen museo Turussa tarjoaa mahdollisuuden monipuoliseen Picasson taiteen katselmukseen näyttelyssä Pablo Picasso – nuoruus ja vanhuus. Näyttelyn nimi on sikäli omituinen, että töitä on oikeastaan kaikilta Picasson vuosikymmeniltä – kyseessä eivät siis ole vain nuori ja vanha Picasso, vaan myös keski-ikäinen.
Näyttelyssä on Picasson maalaus- ja grafiikkatöitä aivan 1800-luvun lopulta asti, jolloin Picasso aloitti uraansa impressionististen taulujen tekijänä. Näyttely ulottuu 1970-luvulle saakka – tällöin Picasso oli jo saavuttanut nykyisen kuuluisuutensa ja arvonsa yhtenä maailman kalleimmista taiteilijoista. Näyttely paljastaa, että Picasso pystyi vielä suosionsa huipullakin olemaan särmikäs taiteilija.
Picasson eri vaiheita
Wäinö Aaltosen museon näyttely sivuuttaa kiinnostavasti Picasson tunnetuimmat työt, sellaiset kuten Avignonin naiset tai Guernican. Tämän ansiosta Picasson koko taiteellinen ura näyttäytyykin laajempana kuin mitä kuuluisien töiden perusteella tapahtuisi, koska tunnetut työt yleensä alkavat edustaa jotain muuta kuin sitä tyylisuuntaa tai tulkintakehystä, jossa ne ovat syntyneet. Näin esimerkiksi Guernica on sodanvastaisena julistuksena paljon voimakkaampi työ kuin kubismin periaatteiden mukaan syntyneenä maalauksena. Muut, tuntemattomammat työt auttavat katsojaa paremmin sijoittamaan Picasson taiteen historiaan.
Näyttely valottaa hyvin Picasson uraa. Ensimmäinen näytteillä oleva työ, vuonna 1899 tehty Isän mutookuva, on impressionistien ideoiden mukaan tehty öljyvärityö, herkkävireinen muotokuva. Siinä ei ole mitään itsestäänselvästi modernistista, niin kuin sittemmin Picasson tunnetuimmissa töissä. Näyttelyssä on muitakin saman kauden töitä, jotka ovat erinomaisia lajinsa edustajia.
Näyttely etenee teemoittain eikä aikakausittain. Viime vuosisadan alkupuoliskon töiden jälkeen nähdäänkin antiikin mytologiaan liittyvien piirustusten sarja 1960-luvulta. Näissä kuvissa Picasso osoittaa historian tuntemuksensa, jota hän esittelee humoristisesti ja erotiikkaan ja elämäniloon keskittyen.
Laajan näyttelyn huippukohtia on mm. kymmenen litografian sarja David ja Batseba (1947-1949), jonka kuvissa Picasso vaihtelee erikoisella tavalla valon ja varjon lankeamista ja korostaa Lucas Cranachin renessanssiajan maalaukseen perustuvan kuvan eri yksityiskohtia. Jokainen kuva vaikuttaa aivan erilaiselta kuin toinen.
Näyttelyn viimeiset työt osoittavat, että Picasso ei luopunut tunnetusta kuvallisesta hurjastelustaan vanhanakaan. Työt suurenevat ja tulevat rehevämmiksi, värit vaikuttavat roiskituilta, taulujen henkilöillä on mielipuoli ilme. Hattupäinen mies (1970) , samaan aikaan minimalistinen ja rönsyilevä teos, on erinomainen näyttö siitä, mikä Picasson taiteessa on parasta: yhtaikainen sympaattisuus, huumori ja kauhu vaikuttavat katsojaan voimakkaasti. Elämäkertojen kirjoittajiin kuva on vaikuttanut erityisen voimakkaasti, koska sitä on tulkittu Picasson kuolinnaamiona – taiteilija kuoli 1973.
Nuori ja vanha Picasso Wäinö Aaltosen museossa Turussa 16.7.2000 saakka.
Picasson maine kestää
tuntemattomienkin töiden esittelyn
Pablo Picasso on todennäköisesti maailman tunnetuin yksittäinen taiteilija. Hänen nimensä tunnistaa jokainen, ja jokaisella on myös jonkinlainen mielipide hänestä, oli se sitten kielteinen ("Eihän se osaa edes piirtää!") tai myönteinen ("Hänessä on etelämaista alkuvoimaa!").
Picasso on kuitenkin laaja-alaisempi taiteilija kuin mitä hänen maineensa vääntyneiden härännaamojen piirtäjänä antaa ymmärtää. Wäinö Aaltosen museo Turussa tarjoaa mahdollisuuden monipuoliseen Picasson taiteen katselmukseen näyttelyssä Pablo Picasso – nuoruus ja vanhuus. Näyttelyn nimi on sikäli omituinen, että töitä on oikeastaan kaikilta Picasson vuosikymmeniltä – kyseessä eivät siis ole vain nuori ja vanha Picasso, vaan myös keski-ikäinen.
Näyttelyssä on Picasson maalaus- ja grafiikkatöitä aivan 1800-luvun lopulta asti, jolloin Picasso aloitti uraansa impressionististen taulujen tekijänä. Näyttely ulottuu 1970-luvulle saakka – tällöin Picasso oli jo saavuttanut nykyisen kuuluisuutensa ja arvonsa yhtenä maailman kalleimmista taiteilijoista. Näyttely paljastaa, että Picasso pystyi vielä suosionsa huipullakin olemaan särmikäs taiteilija.
Picasson eri vaiheita
Wäinö Aaltosen museon näyttely sivuuttaa kiinnostavasti Picasson tunnetuimmat työt, sellaiset kuten Avignonin naiset tai Guernican. Tämän ansiosta Picasson koko taiteellinen ura näyttäytyykin laajempana kuin mitä kuuluisien töiden perusteella tapahtuisi, koska tunnetut työt yleensä alkavat edustaa jotain muuta kuin sitä tyylisuuntaa tai tulkintakehystä, jossa ne ovat syntyneet. Näin esimerkiksi Guernica on sodanvastaisena julistuksena paljon voimakkaampi työ kuin kubismin periaatteiden mukaan syntyneenä maalauksena. Muut, tuntemattomammat työt auttavat katsojaa paremmin sijoittamaan Picasson taiteen historiaan.
Näyttely valottaa hyvin Picasson uraa. Ensimmäinen näytteillä oleva työ, vuonna 1899 tehty Isän mutookuva, on impressionistien ideoiden mukaan tehty öljyvärityö, herkkävireinen muotokuva. Siinä ei ole mitään itsestäänselvästi modernistista, niin kuin sittemmin Picasson tunnetuimmissa töissä. Näyttelyssä on muitakin saman kauden töitä, jotka ovat erinomaisia lajinsa edustajia.
Näyttely etenee teemoittain eikä aikakausittain. Viime vuosisadan alkupuoliskon töiden jälkeen nähdäänkin antiikin mytologiaan liittyvien piirustusten sarja 1960-luvulta. Näissä kuvissa Picasso osoittaa historian tuntemuksensa, jota hän esittelee humoristisesti ja erotiikkaan ja elämäniloon keskittyen.
Laajan näyttelyn huippukohtia on mm. kymmenen litografian sarja David ja Batseba (1947-1949), jonka kuvissa Picasso vaihtelee erikoisella tavalla valon ja varjon lankeamista ja korostaa Lucas Cranachin renessanssiajan maalaukseen perustuvan kuvan eri yksityiskohtia. Jokainen kuva vaikuttaa aivan erilaiselta kuin toinen.
Näyttelyn viimeiset työt osoittavat, että Picasso ei luopunut tunnetusta kuvallisesta hurjastelustaan vanhanakaan. Työt suurenevat ja tulevat rehevämmiksi, värit vaikuttavat roiskituilta, taulujen henkilöillä on mielipuoli ilme. Hattupäinen mies (1970) , samaan aikaan minimalistinen ja rönsyilevä teos, on erinomainen näyttö siitä, mikä Picasson taiteessa on parasta: yhtaikainen sympaattisuus, huumori ja kauhu vaikuttavat katsojaan voimakkaasti. Elämäkertojen kirjoittajiin kuva on vaikuttanut erityisen voimakkaasti, koska sitä on tulkittu Picasson kuolinnaamiona – taiteilija kuoli 1973.
Nuori ja vanha Picasso Wäinö Aaltosen museossa Turussa 16.7.2000 saakka.
torstaina, tammikuuta 26, 2006
Pulp-pohdintaa
Julkaisin muutama vuosi sitten artikkelin John K. Butler -nimisestä amerikkalaisesta pulp-lehtien rikoskirjailijasta Ruumiin kulttuurissa. Jutussa oli turhana pois jätetty pohdintaosio alussa, jonka laitan tähän. (PS. Edellisestä postista: Dick Lochten artikkeli Playboyssa ilmestyi maaliskuussa 2000.)
Pulp fictionista, 1930- ja 40-luvuilla hengenpitimiksi kirjoitetusta toisen luokan viihdekirjallisuudesta, on tullut viime vuosina jotain tarunomaista. Vähäisin tekijä tässä ei ole ollut Tarantinon elokuva. Pulp fictionista on tullut Amerikassa myyvä nimike: uusia kirjoja ja fanzineita ilmestyy koko ajan ja unohdettuja kirjailijoita nostetaan esiin.
Vaikka pulp fiction onkin nykyään kovin tarunhohtoista, suuri osa siitä on huonoa. Lisäksi se on tolkuttoman laaja kirjallisuuden alue. Tarantinon elokuvan myötä - ja ehkä jo aiemminkin - on syntynyt käsitys, että pulp fiction olisi pelkästään rikoskirjallisuutta. Kuitenkin Tarantino käytti termiä pikemminkin kuvaamaan kaikkea, mikä putoaa hyväksyttyjen ja kanonisoitujen kirjallisuuden ja elokuvan lajien ulkopuolelle: pornosarjakuvat, hongkongilaiset karateleffat, C-luokan rikoselokuvat, kioskipokkarit salanimellä toimivista tappajista, videolle suoraan menevät asepullistelut ja niin edelleen. Pulp fictionista on näin tullut synonyymi kaikelle vähänkin epäkelvolle taiteelle ja viihteelle ja sitä käytetään myös sellaisissa yhteyksissä, joilla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen tarkoituksen kanssa.
Yleisessä ja alanharrastajien keskustelussa pulp fictionilla tarkoitetaan kuitenkin melkein pelkästään rikoskirjallisuutta. Vaikka pulp-lehdissä julkaistiin paljon kauhua ja science fictionia, sellaisia kirjailijoita kuin H.P. Lovecraft tai Edmond Hamilton ei yleensä lasketa pulp fictioniin. Samoin pulp fictionista tuntuvat jäävän pois lentotarinat, lännentarinat, romanttiset tarinat (naisten pulpia ei ole paljon tutkittu), sotatarinat ja niin edelleen. Pulp fiction on laajempi ilmiö kuin vain rikoskirjallisuus, mutta totuus lienee kuitenkin se, että lähestulkoon ainoastaan rikoskirjallisuus on pulp-lehtien pysyvä anti.
PS. Edmond Hamiltonia kyllä nimenomaan ajatellaan pulp-kirjailijana. En osaa oikein sanoa, mitä ajattelin tuossa. Joku Arthur C. Clarke tai Isaac Asimov olisi ollut parempi esimerkki - kummatkin aloittivat uransa pulp-lehdissä.
Pulp fictionista, 1930- ja 40-luvuilla hengenpitimiksi kirjoitetusta toisen luokan viihdekirjallisuudesta, on tullut viime vuosina jotain tarunomaista. Vähäisin tekijä tässä ei ole ollut Tarantinon elokuva. Pulp fictionista on tullut Amerikassa myyvä nimike: uusia kirjoja ja fanzineita ilmestyy koko ajan ja unohdettuja kirjailijoita nostetaan esiin.
Vaikka pulp fiction onkin nykyään kovin tarunhohtoista, suuri osa siitä on huonoa. Lisäksi se on tolkuttoman laaja kirjallisuuden alue. Tarantinon elokuvan myötä - ja ehkä jo aiemminkin - on syntynyt käsitys, että pulp fiction olisi pelkästään rikoskirjallisuutta. Kuitenkin Tarantino käytti termiä pikemminkin kuvaamaan kaikkea, mikä putoaa hyväksyttyjen ja kanonisoitujen kirjallisuuden ja elokuvan lajien ulkopuolelle: pornosarjakuvat, hongkongilaiset karateleffat, C-luokan rikoselokuvat, kioskipokkarit salanimellä toimivista tappajista, videolle suoraan menevät asepullistelut ja niin edelleen. Pulp fictionista on näin tullut synonyymi kaikelle vähänkin epäkelvolle taiteelle ja viihteelle ja sitä käytetään myös sellaisissa yhteyksissä, joilla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen tarkoituksen kanssa.
Yleisessä ja alanharrastajien keskustelussa pulp fictionilla tarkoitetaan kuitenkin melkein pelkästään rikoskirjallisuutta. Vaikka pulp-lehdissä julkaistiin paljon kauhua ja science fictionia, sellaisia kirjailijoita kuin H.P. Lovecraft tai Edmond Hamilton ei yleensä lasketa pulp fictioniin. Samoin pulp fictionista tuntuvat jäävän pois lentotarinat, lännentarinat, romanttiset tarinat (naisten pulpia ei ole paljon tutkittu), sotatarinat ja niin edelleen. Pulp fiction on laajempi ilmiö kuin vain rikoskirjallisuus, mutta totuus lienee kuitenkin se, että lähestulkoon ainoastaan rikoskirjallisuus on pulp-lehtien pysyvä anti.
PS. Edmond Hamiltonia kyllä nimenomaan ajatellaan pulp-kirjailijana. En osaa oikein sanoa, mitä ajattelin tuossa. Joku Arthur C. Clarke tai Isaac Asimov olisi ollut parempi esimerkki - kummatkin aloittivat uransa pulp-lehdissä.
keskiviikkona, tammikuuta 25, 2006
Juttu amerikkalaisista yksityisetsivädekkareista
Tässä taas julkaisematon kolumnintyyppinen juttu. Ostin tätä varten Playboyn, jossa tiesin olevan jutun uusista amerikkalaisista yksityisetsivädekkareista. Sanoin Akateemisen myyjälle: "Siinä on hyvä artikkeli." Myyjä: "Niin ne kaikki sanoo."
Juttu käväisi Hesarin kulttuurissa (jossa ajattelin sen sopivan lehtiä tarkkailevalle Sivusilmin-palstalle), jossa sanottiin, että se on liian friikkikamaa, ja sitten Ruumiin kulttuurissa, jossa taas oltiin sitä mieltä, että sen juttutyyppi on liian epämääräinen: ei ollut uutinen eikä oikein kolumnikaan. Ehkä niin.
Mutta ei näistä aiheista Suomessa kauheasti sen enempää vieläkään tiedetä, ja nyt tässä mainittujen kirjailijoiden ohi kiinnostavuudessa on mennyt leegio uusia, kuten Dave Zeltserman. Tämä olisi ollut tosin ensimmäinen juttu Suomessa, jossa Dennis Lehane mainitaan. Robert Craisilta on käännetty pari Elvis Cole -kirjojen jälkeistä trilleriä. Pelecanosin julkaiseminen jäi typerästi King Suckermaniin.
Philip Marlowen pojat ja tyttäret
Amerikkalaisen kirjallisuuden yksinäinen sankari on palannut, väittää Dick Lochte maaliskuun Playboyssa ilmestyneessä artikkelissaan. Yksistään Yhdysvalloissa ilmestyy tällä hetkellä ainakin sata yksityisetsivistä kertovaa kirjasarjaa - Kanadassa, Australiassa ja Euroopassa lisäksi reilut kaksikymmentä. Tärkeimpiä ovat varmaankin Michael Connellyn Harry Bosch, Dennis Lehanen Patrick Kenzie ja Angie Gennaro, Robert Craisin Elvis Cole ja George P. Pelecanosin Nick Stefanos, joka seikkailee sivuhenkilönä suomeksi jo saadussa King Suckermanissa.
Valkokankaallakin yksityisetsivät ovat hyvässä vedossa. Lochte luettelee muutamia: Paul Newman ja Twilight, Ewan MacGregor ja videolla Suomeen saapunut Pimeä pakkomielle, Nicolas Cage ja 8mm. James Ellroyn esikoisteoksesta Brown's Requiem on tehty elokuva, sekin videolla saatavissa oleva Brownin murhamysteeri.
Mistä on kyse? Hammettin, Chandlerin ja Ross Macdonaldin muodostaman pyhän kolminaisuuden jalanjäljillä ovat liikkuneet monet kirjailijat, mutta 1980-luvulla lajityyppi näytti kuolevan, yhdessä lännenelokuvan kanssa. Lochten mukaan pari monien asiantuntijoiden halveksimaa kirjailijaa piti etsivän elossa: Sara Paretsky ja Sue Grafton, joille monet perinteisen miesyksityisetsivän ystävät nyrpistävät nenäänsä.
Lochten lyhyesti haastattelema Gar Anthony Haywood, jonka kirjoissa seikkailee Aaron Gunner -niminen dekkari, toteaa, että naiskirjailijat osoittivat, että yksityisetsivä voi olla inhimillinenkin. Hänellä voi olla ystäviä eikä hänen tarvitse olla jatkuvasti nyrkit ja pyssyt pystyssä. Haywoodin mukaan tämä on tehnyt yksityisetsivästä entistä valovoimaisemman.
Mikään ei kuitenkaan näytä muuttuneen. Texasilainen, länkkäreitäkin kirjoittanut Bill Crider ja Richard Barre toteavat kuin yhdestä suusta, että yksityisetsivä on sankari, joka laittaa asiat järjestykseen. Crider sanoo: "Yksityisetsivä on osa suurta kirjallista traditiota." Surffaavasta yksityisetsivästä Wil Hardestysta kirjoittavan Barren mukaan etsivä on "kiiltävä ritari hohtonsa kadottaneessa maassa".
Philip Marlowen ja Lew Archerin idealismista ei ole siis päästy ollenkaan eteenpäin.
Alan suomalaisen tutkijan, Jopi Nymanin, mukaan kovaksikeitetty rikoskirjallisuus syntyi 1920-luvulla vastalauseena yhteiskunnan yleiselle feminisoitumiselle ja naisten astumiselle julkiseen, toiminnan sfääriin. Englantilainen Woody Haut taas toteaa kirjassaan Pulp Culture (1997), että 1950-luvun kovaksikeitettyä kioskikirjallisuutta ruokki ajan yleinen paranoia.
Mitä siis tapahtuu 2000-luvulla? Dick Lochte ei ylimalkaisessa artikkelissaan tarjoa vastauksia, mutta ainakin globalisoituvan talouden uhkakuvissa voi nähdä yhden syyn kovaksikeitetyn kirjallisuuden uudelle suosiolle. Lukijat haluavat nähdä, että yhä edelleen yksi ihminen voi pysäyttää pahan koneiston.
Juttu käväisi Hesarin kulttuurissa (jossa ajattelin sen sopivan lehtiä tarkkailevalle Sivusilmin-palstalle), jossa sanottiin, että se on liian friikkikamaa, ja sitten Ruumiin kulttuurissa, jossa taas oltiin sitä mieltä, että sen juttutyyppi on liian epämääräinen: ei ollut uutinen eikä oikein kolumnikaan. Ehkä niin.
Mutta ei näistä aiheista Suomessa kauheasti sen enempää vieläkään tiedetä, ja nyt tässä mainittujen kirjailijoiden ohi kiinnostavuudessa on mennyt leegio uusia, kuten Dave Zeltserman. Tämä olisi ollut tosin ensimmäinen juttu Suomessa, jossa Dennis Lehane mainitaan. Robert Craisilta on käännetty pari Elvis Cole -kirjojen jälkeistä trilleriä. Pelecanosin julkaiseminen jäi typerästi King Suckermaniin.
Philip Marlowen pojat ja tyttäret
Amerikkalaisen kirjallisuuden yksinäinen sankari on palannut, väittää Dick Lochte maaliskuun Playboyssa ilmestyneessä artikkelissaan. Yksistään Yhdysvalloissa ilmestyy tällä hetkellä ainakin sata yksityisetsivistä kertovaa kirjasarjaa - Kanadassa, Australiassa ja Euroopassa lisäksi reilut kaksikymmentä. Tärkeimpiä ovat varmaankin Michael Connellyn Harry Bosch, Dennis Lehanen Patrick Kenzie ja Angie Gennaro, Robert Craisin Elvis Cole ja George P. Pelecanosin Nick Stefanos, joka seikkailee sivuhenkilönä suomeksi jo saadussa King Suckermanissa.
Valkokankaallakin yksityisetsivät ovat hyvässä vedossa. Lochte luettelee muutamia: Paul Newman ja Twilight, Ewan MacGregor ja videolla Suomeen saapunut Pimeä pakkomielle, Nicolas Cage ja 8mm. James Ellroyn esikoisteoksesta Brown's Requiem on tehty elokuva, sekin videolla saatavissa oleva Brownin murhamysteeri.
Mistä on kyse? Hammettin, Chandlerin ja Ross Macdonaldin muodostaman pyhän kolminaisuuden jalanjäljillä ovat liikkuneet monet kirjailijat, mutta 1980-luvulla lajityyppi näytti kuolevan, yhdessä lännenelokuvan kanssa. Lochten mukaan pari monien asiantuntijoiden halveksimaa kirjailijaa piti etsivän elossa: Sara Paretsky ja Sue Grafton, joille monet perinteisen miesyksityisetsivän ystävät nyrpistävät nenäänsä.
Lochten lyhyesti haastattelema Gar Anthony Haywood, jonka kirjoissa seikkailee Aaron Gunner -niminen dekkari, toteaa, että naiskirjailijat osoittivat, että yksityisetsivä voi olla inhimillinenkin. Hänellä voi olla ystäviä eikä hänen tarvitse olla jatkuvasti nyrkit ja pyssyt pystyssä. Haywoodin mukaan tämä on tehnyt yksityisetsivästä entistä valovoimaisemman.
Mikään ei kuitenkaan näytä muuttuneen. Texasilainen, länkkäreitäkin kirjoittanut Bill Crider ja Richard Barre toteavat kuin yhdestä suusta, että yksityisetsivä on sankari, joka laittaa asiat järjestykseen. Crider sanoo: "Yksityisetsivä on osa suurta kirjallista traditiota." Surffaavasta yksityisetsivästä Wil Hardestysta kirjoittavan Barren mukaan etsivä on "kiiltävä ritari hohtonsa kadottaneessa maassa".
Philip Marlowen ja Lew Archerin idealismista ei ole siis päästy ollenkaan eteenpäin.
Alan suomalaisen tutkijan, Jopi Nymanin, mukaan kovaksikeitetty rikoskirjallisuus syntyi 1920-luvulla vastalauseena yhteiskunnan yleiselle feminisoitumiselle ja naisten astumiselle julkiseen, toiminnan sfääriin. Englantilainen Woody Haut taas toteaa kirjassaan Pulp Culture (1997), että 1950-luvun kovaksikeitettyä kioskikirjallisuutta ruokki ajan yleinen paranoia.
Mitä siis tapahtuu 2000-luvulla? Dick Lochte ei ylimalkaisessa artikkelissaan tarjoa vastauksia, mutta ainakin globalisoituvan talouden uhkakuvissa voi nähdä yhden syyn kovaksikeitetyn kirjallisuuden uudelle suosiolle. Lukijat haluavat nähdä, että yhä edelleen yksi ihminen voi pysäyttää pahan koneiston.
tiistaina, tammikuuta 24, 2006
Tapani Maskulan haastattelu
Seuraava elokuvakriitikko Tapani Maskulan haastattelu ilmestyi muutama vuosi sitten Turun elokuvakerhojen Zoom-lehdessä. Editoin juttua hiukan.
Turun Sanomien kriitikko ja elokuvakerhoveteraani 60 vuotta
Tapani Maskula luottaa elokuvakerhoihin
Tapani Maskula liittyi Turun elokuvakerhoon kuusitoistavuotiaana vuonna 1957. Hän kertoo nähneensä kerhon julisteen koulun käytävällä, mutta tarina on oikeastaan pidempi.
- Näin tuolloin kaikki Turussa menevät elokuvat, ja se oli suuri määrä. Turussa oli silloin yli 20 elokuvateatteria, Maskula muistelee.
- Onneksi yhdellä kaverilla oli vapaakortti muutamaan elokuvateatteriin!
Oli siis vain luonnollista, että nuori mies kiinnostui myös elokuvakerhon toiminnasta. Maskula kertoo tosin, että aluksi hän pettyi elokuvakerhon ohjelmistoon. Hän oli jo nuorena amerikkalaisen elokuvan ystävä ja ihmetteli, miksei kerhossa esitetty yhtään Nicholas Rayn tai Don Siegelin elokuvia. Kerho esitti lähinnä eurooppalaista elokuvaa neorealismin hengessä – Viscontin Maa järisee ja Rossellinin Polkupyörävarkaan.
- Olin nähnyt Siegelin elokuvan Rikollisen tuho kuusi kertaa. Sille oli mätkäisty kova rangaistusvero väkivaltaisuutensa takia ja sitä esitettiin Olympiassa vain kolmena päivänä. Istuin jokaisen päivän jokaisessa näytöksessä! Maskula nauraa ja kertoo ihmetelleensä, miksi kerhossa ei esitetty tällaisia "jälki-filmnoiriksi" nimittämiään jännittäviä elokuvia.
Maskula kertoo odottaneensa jokaista Siegelin seuraavaa elokuvaa innolla, mutta pettyneensä, kun huomasi, että melkein jokaista niistä sensuroitiin. Erityisen katkera oli Invasion of the Body Snatchers –elokuvan kieltämispäätös.
- Siitä oli ollut Picture Cover –lehdessä jatkosarja, jossa käytettiin still-kuvia. Ne näyttivät jänniltä, mutta sitten elokuvaa ei koskaan tullutkaan, Maskula muistelee.
Maskula luki siis jo nuorena elokuvalehtiä. Hän tilasi Kinolehteä kotiin, osti Picture Coverin R-kioskin edeltäjästä, Rautakirjasta, ja luki jo tuoreeltaan Cahiers du Cineman englanninkielistä painosta ja amerikkalaista Film Culturea, jossa sikäläinen auteur-kritiikin guru, Andrew Sarris, vaikutti.
Nuoret vihaiset miehet
Maskula pääsi SKDL:n Uuteen Päivään elokuvakriitikoksi vuosien 1960 ja 1961 paikkeilla. Kirjoittamisen kautta hän tutustui silloisiin elokuvakerhon johtohenkilöihin.
- Aika nopeasti he kysyivät, haluanko tulla kerhon johtokuntaan, Maskula sanoo.
- Kaveripiiri oli silloin samaa mieltä, että kerhon ohjelmisto on vähän nynnyä ja että sitä pitää tuulettaa. Vallanvaihto tapahtui nopeasti ja kyllä se oli aika radikaali: vähintään puolet ohjelmistosta oli uutta amerikkalaista elokuvaa. Irving Lerneriä ja Samuel Fulleria ja tällaisia elokuvia, joita vanha polvi ei osannut arvostaa. Amerikkalaisesta elokuvasta silloin kelpasivat lähinnä vain John Fordin kaltaiset vanhemman polven ohjaajat.
Muutos kerhon esityspolitiikassa näkyi nopeasti myös kerhon ikäjakaumassa. Opiskelijat innostuivat uudentyyppisestä ohjelmistosta ja kerhoväki nuoreni huomattavasti.
- Silloin se näkyi myös kriitikoiden välisenä linjaristiriitana, Maskula sanoo.
- Vanhemman polven konkarit eivät voineet mitenkään ymmärtää, että jotain Roger Cormanin elokuvia voi kehua, niin kuin minä tein.
- Amerikkalaisen elokuvan uusi underground kiinnosti myös. Film Culturesta luettiin Mekas-veljeksistä ja Andy Warholista ja ihmeteltiin, miksei niitä saa tänne Suomeen. Jostain sitten saatiinkin jotain 16-millisenä ainakin Kenneth Angerin Scorpio Rising, jota saatiin esittää sensuurin erikoisluvalla.
Kerho pyrki muutenkin vaikuttamaan elokuvien esityspolitiikkaan. Kun näytti siltä, että Alain Resnaisin modernistista merkkiteosta Viime vuonna Marienbadissa ei tuoda maahan, Suomen suurimmat elokuvakerhot lähettivät yhteisen vetoomuksen maahantuojille. Tulos: elokuva saatiin maahan, joskin pahasti myöhässä.
- Elokuvakerholiike näkyi tuolloin koko kulttuurissa ja varmasti sen ansiota oli, että esimerkiksi kaikki Godardit tuotiin tuoreeltaan Suomeen, päinvastoin kuin Ruotsissa, Maskula sanoo.
Maskula oli vuonna 1961 perustamassa Lähikuva-lehteä yhdessä Pekka Ahlrothin kanssa.
- Nimi oli minun ehdotukseni. Joku toinen ehdotti nimeksi 24 Kuvaa Sekunnissa.
Vuonna 1964 Lähikuva lakkautettiin – väliaikaisesti, niin kuin hyvin tiedetään. Maskulasta tuli Suomen elokuvakerhojen liiton eli SEKL:n Projektio-lehden päätoimittaja ja Ahlrothista toimitussihteeri. Aika nopeasti Maskula ja Ahlroth ajautuivat napit vastakkain SEKL:n kanssa.
- SEKL oli Helsinki-keskeinen enkä arkaillut sanoa mielipidettäni lehdessä, Maskula mainitsee.
- Kun Filmikamari yritti 60-luvun lopulla tappaa kerhot pyörittämällä leffateattereissa ns. toivesarjoja, esimerkiksi Turussa vähennettiin kerhon näytöksiä puolella. SEKL ei tehnyt mitään, mikä aiheutti sen, että Turun elokuvakerho ja 60-luvun alussa perustettu Kinokopla erosivat SEKL:stä.
Maskula vetäytyi TEK:n aktiivitoiminnasta 60-luvun lopussa. Hän antoi kuitenkin sen jälkeen vielä taustatukea ja kirjoitteli monistetekstejä.
- Ei elokuvakerhoihin kuulu jäädä vuosikymmeniksi. Kerhot ovat ja niiden pitää olla elokuvakulttuurin eturintamassa ja niissä pitää olla ennakkoluulotonta, nuorta ja innostunutta väkeä eikä mitään vanhoja gubbeja.
Politiikka astuu kuvaan
Poliittinen tiedostus leimasi kerholiikkeen toimintaa 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Maskula mainitsee, että eurooppalainen elokuva teki tuolloin historian suurimman pesäeronsa Hollywood-tuotantoon.
- Odottelen samanlaista irtiottoa edelleen! hän tuhahtaa ja mainitsee eritoten tsekkoslovakialaisen ja puolalaisen elokuvan. Myös kuubalainen elokuva vaikutti. Maskula muistelee, että Kinokoplassakin – jonka hallituksessa hän oli lyhyen aikaa – oli kova taistolainen kausi, jolloin esitettiin melkein pelkästään sellaisia radikaaleja kotimaisia elokuvia kuin Jouluksi kotiin.
- Nykyään on vallalla asenne, että tuon ajan poliittisuutta pitää katua. Minä en näe mitään syytä katua, koska se oli oikeastaan historian sanelema välttämättömyys. Piti valita puolensa, Maskula sanoo.
- Sitä on enää vaikea ymmärtää, kun kaikessa vallitsee konsensus ja jotain Vietnamin sotaa amerikkalaiset itse arvostelevat enemmän kuin muut. Silloin ei ollut konsensusta ja moniin asioihin liittyi suurempia intohimoja kuin nykyään. Ei kukaan enää polta Turun Ylioppilaslehteä kauppatorilla niin kuin silloin, Maskula sanoo viitaten kuuluisaan tempaukseen, jossa osakunnat polttivat liian vasemmistolaisena pitämäänsä Tylkkäriä.
- Ne olivat hurjia aikoja ja kyllä minulla oli sellainen olo, että vallankumous tulee kohta, hän naurahtaa.
Maskula vetäytyi kerhotoiminnasta vähitellen. Hänestä tuli samalla ammattimainen kriitikko. Hän muistelee lämmöllä eritoten Turun Ylioppilaslehteä eli Tylkkäriä, johon hän alkoi kirjoittaa 1970. Hän sanoo Tylkkäristä, että se oli ainoa työpaikka, johon kirjoittamiseen hän ei turhautunut.
- Suurin osa lukijoista oli ja on varmaan edelleenkin sellaista, että he lukevat jutut ajatuksella. Lehden pieni levikkikin asiassa tietysti vaikutti, mutta koskaan ei tullut sellaista palautetta kuin Turun Sanomien jutuista, moniin kiukkuisiin yösoittoihin kyllästynyt Maskula nauraa.
Turun Sanomiin Maskula siirtyi 1980, kirjoitettuaan sitä ennen viimeisen Tylkkärin kritiikkinsä Kubrickin Hohdosta.
Kerhon pitää olla aktiivinen
Turun elokuvakerho täyttää 50 vuotta vuonna 2002. Kerhon historia on pitkä.
- Se on kumma, ettei kaupungilta saa toimintaan mitään tukea. Onko Turussa muka muita 50-vuotiaita epäpoliittisia ja epäitsekkäitä kulttuurin puolesta toimivia järjestöjä? Maskula kysyy.
- Ymmärrän sen, että uudet sukupolvet nykyään turhautuvat ja kaikki sanovat, että porukka katsoo pelkkiä tietokonepelejä ja väkivaltaleffoja, mutta sehän vasta vaatiikin sitä, että joku osoittaa, että elokuvissa on jotain pohtimisen arvoista, Maskula toteaa.
Hän pitää hyvänä, että kouluissakin on nykyään elokuvaopetusta. Kerhojen funktio ei ole kuitenkaan poistunut, vaan pikemminkin entisestään korostunut: kerhot täydentävät teoreettista opetusta.
- Tarjontaan pitää edelleenkin yrittää vaikuttaa. Suomi on nykyään niin paljon kulttuurimielisempi kuin mitä se oli 50- ja 60-luvuilla, että kaikenlaista luulisi voitavan tehdä.
Maskula sanoo, ettei hän tiedä, mitkä olisivat konkreettiset keinot, joilla kerhotoimintaa saataisiin elvytettyä, mutta hän luottaa muun muassa nettiin.
- Nykyään on niin paljon halpoja tapoja levittää sanaa. EU:nkin kautta pitäisi voida vaikuttaa. Pitäisi esimerkiksi vaatia, että eurooppalaisia klassikoita olisi koko ajan saatavilla. Yleisönosastokirjoittelukin voi auttaa – lehdissähän oli viime vuonna paljon ihmisten kirjoituksia siitä, ettei televisiossa koskaan näytetä vanhoja eurooppalaisia filmejä. Nythän niitä tulee, 30-luvun Renoiria ja muita!
- Pitää olla optimistinen ja ajatella, että aina löytyy niitä kapinallisia, jotka vievät elokuvakulttuurin sanomaa eteenpäin, Maskula lopettaa.
Turun Sanomien kriitikko ja elokuvakerhoveteraani 60 vuotta
Tapani Maskula luottaa elokuvakerhoihin
Tapani Maskula liittyi Turun elokuvakerhoon kuusitoistavuotiaana vuonna 1957. Hän kertoo nähneensä kerhon julisteen koulun käytävällä, mutta tarina on oikeastaan pidempi.
- Näin tuolloin kaikki Turussa menevät elokuvat, ja se oli suuri määrä. Turussa oli silloin yli 20 elokuvateatteria, Maskula muistelee.
- Onneksi yhdellä kaverilla oli vapaakortti muutamaan elokuvateatteriin!
Oli siis vain luonnollista, että nuori mies kiinnostui myös elokuvakerhon toiminnasta. Maskula kertoo tosin, että aluksi hän pettyi elokuvakerhon ohjelmistoon. Hän oli jo nuorena amerikkalaisen elokuvan ystävä ja ihmetteli, miksei kerhossa esitetty yhtään Nicholas Rayn tai Don Siegelin elokuvia. Kerho esitti lähinnä eurooppalaista elokuvaa neorealismin hengessä – Viscontin Maa järisee ja Rossellinin Polkupyörävarkaan.
- Olin nähnyt Siegelin elokuvan Rikollisen tuho kuusi kertaa. Sille oli mätkäisty kova rangaistusvero väkivaltaisuutensa takia ja sitä esitettiin Olympiassa vain kolmena päivänä. Istuin jokaisen päivän jokaisessa näytöksessä! Maskula nauraa ja kertoo ihmetelleensä, miksi kerhossa ei esitetty tällaisia "jälki-filmnoiriksi" nimittämiään jännittäviä elokuvia.
Maskula kertoo odottaneensa jokaista Siegelin seuraavaa elokuvaa innolla, mutta pettyneensä, kun huomasi, että melkein jokaista niistä sensuroitiin. Erityisen katkera oli Invasion of the Body Snatchers –elokuvan kieltämispäätös.
- Siitä oli ollut Picture Cover –lehdessä jatkosarja, jossa käytettiin still-kuvia. Ne näyttivät jänniltä, mutta sitten elokuvaa ei koskaan tullutkaan, Maskula muistelee.
Maskula luki siis jo nuorena elokuvalehtiä. Hän tilasi Kinolehteä kotiin, osti Picture Coverin R-kioskin edeltäjästä, Rautakirjasta, ja luki jo tuoreeltaan Cahiers du Cineman englanninkielistä painosta ja amerikkalaista Film Culturea, jossa sikäläinen auteur-kritiikin guru, Andrew Sarris, vaikutti.
Nuoret vihaiset miehet
Maskula pääsi SKDL:n Uuteen Päivään elokuvakriitikoksi vuosien 1960 ja 1961 paikkeilla. Kirjoittamisen kautta hän tutustui silloisiin elokuvakerhon johtohenkilöihin.
- Aika nopeasti he kysyivät, haluanko tulla kerhon johtokuntaan, Maskula sanoo.
- Kaveripiiri oli silloin samaa mieltä, että kerhon ohjelmisto on vähän nynnyä ja että sitä pitää tuulettaa. Vallanvaihto tapahtui nopeasti ja kyllä se oli aika radikaali: vähintään puolet ohjelmistosta oli uutta amerikkalaista elokuvaa. Irving Lerneriä ja Samuel Fulleria ja tällaisia elokuvia, joita vanha polvi ei osannut arvostaa. Amerikkalaisesta elokuvasta silloin kelpasivat lähinnä vain John Fordin kaltaiset vanhemman polven ohjaajat.
Muutos kerhon esityspolitiikassa näkyi nopeasti myös kerhon ikäjakaumassa. Opiskelijat innostuivat uudentyyppisestä ohjelmistosta ja kerhoväki nuoreni huomattavasti.
- Silloin se näkyi myös kriitikoiden välisenä linjaristiriitana, Maskula sanoo.
- Vanhemman polven konkarit eivät voineet mitenkään ymmärtää, että jotain Roger Cormanin elokuvia voi kehua, niin kuin minä tein.
- Amerikkalaisen elokuvan uusi underground kiinnosti myös. Film Culturesta luettiin Mekas-veljeksistä ja Andy Warholista ja ihmeteltiin, miksei niitä saa tänne Suomeen. Jostain sitten saatiinkin jotain 16-millisenä ainakin Kenneth Angerin Scorpio Rising, jota saatiin esittää sensuurin erikoisluvalla.
Kerho pyrki muutenkin vaikuttamaan elokuvien esityspolitiikkaan. Kun näytti siltä, että Alain Resnaisin modernistista merkkiteosta Viime vuonna Marienbadissa ei tuoda maahan, Suomen suurimmat elokuvakerhot lähettivät yhteisen vetoomuksen maahantuojille. Tulos: elokuva saatiin maahan, joskin pahasti myöhässä.
- Elokuvakerholiike näkyi tuolloin koko kulttuurissa ja varmasti sen ansiota oli, että esimerkiksi kaikki Godardit tuotiin tuoreeltaan Suomeen, päinvastoin kuin Ruotsissa, Maskula sanoo.
Maskula oli vuonna 1961 perustamassa Lähikuva-lehteä yhdessä Pekka Ahlrothin kanssa.
- Nimi oli minun ehdotukseni. Joku toinen ehdotti nimeksi 24 Kuvaa Sekunnissa.
Vuonna 1964 Lähikuva lakkautettiin – väliaikaisesti, niin kuin hyvin tiedetään. Maskulasta tuli Suomen elokuvakerhojen liiton eli SEKL:n Projektio-lehden päätoimittaja ja Ahlrothista toimitussihteeri. Aika nopeasti Maskula ja Ahlroth ajautuivat napit vastakkain SEKL:n kanssa.
- SEKL oli Helsinki-keskeinen enkä arkaillut sanoa mielipidettäni lehdessä, Maskula mainitsee.
- Kun Filmikamari yritti 60-luvun lopulla tappaa kerhot pyörittämällä leffateattereissa ns. toivesarjoja, esimerkiksi Turussa vähennettiin kerhon näytöksiä puolella. SEKL ei tehnyt mitään, mikä aiheutti sen, että Turun elokuvakerho ja 60-luvun alussa perustettu Kinokopla erosivat SEKL:stä.
Maskula vetäytyi TEK:n aktiivitoiminnasta 60-luvun lopussa. Hän antoi kuitenkin sen jälkeen vielä taustatukea ja kirjoitteli monistetekstejä.
- Ei elokuvakerhoihin kuulu jäädä vuosikymmeniksi. Kerhot ovat ja niiden pitää olla elokuvakulttuurin eturintamassa ja niissä pitää olla ennakkoluulotonta, nuorta ja innostunutta väkeä eikä mitään vanhoja gubbeja.
Politiikka astuu kuvaan
Poliittinen tiedostus leimasi kerholiikkeen toimintaa 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Maskula mainitsee, että eurooppalainen elokuva teki tuolloin historian suurimman pesäeronsa Hollywood-tuotantoon.
- Odottelen samanlaista irtiottoa edelleen! hän tuhahtaa ja mainitsee eritoten tsekkoslovakialaisen ja puolalaisen elokuvan. Myös kuubalainen elokuva vaikutti. Maskula muistelee, että Kinokoplassakin – jonka hallituksessa hän oli lyhyen aikaa – oli kova taistolainen kausi, jolloin esitettiin melkein pelkästään sellaisia radikaaleja kotimaisia elokuvia kuin Jouluksi kotiin.
- Nykyään on vallalla asenne, että tuon ajan poliittisuutta pitää katua. Minä en näe mitään syytä katua, koska se oli oikeastaan historian sanelema välttämättömyys. Piti valita puolensa, Maskula sanoo.
- Sitä on enää vaikea ymmärtää, kun kaikessa vallitsee konsensus ja jotain Vietnamin sotaa amerikkalaiset itse arvostelevat enemmän kuin muut. Silloin ei ollut konsensusta ja moniin asioihin liittyi suurempia intohimoja kuin nykyään. Ei kukaan enää polta Turun Ylioppilaslehteä kauppatorilla niin kuin silloin, Maskula sanoo viitaten kuuluisaan tempaukseen, jossa osakunnat polttivat liian vasemmistolaisena pitämäänsä Tylkkäriä.
- Ne olivat hurjia aikoja ja kyllä minulla oli sellainen olo, että vallankumous tulee kohta, hän naurahtaa.
Maskula vetäytyi kerhotoiminnasta vähitellen. Hänestä tuli samalla ammattimainen kriitikko. Hän muistelee lämmöllä eritoten Turun Ylioppilaslehteä eli Tylkkäriä, johon hän alkoi kirjoittaa 1970. Hän sanoo Tylkkäristä, että se oli ainoa työpaikka, johon kirjoittamiseen hän ei turhautunut.
- Suurin osa lukijoista oli ja on varmaan edelleenkin sellaista, että he lukevat jutut ajatuksella. Lehden pieni levikkikin asiassa tietysti vaikutti, mutta koskaan ei tullut sellaista palautetta kuin Turun Sanomien jutuista, moniin kiukkuisiin yösoittoihin kyllästynyt Maskula nauraa.
Turun Sanomiin Maskula siirtyi 1980, kirjoitettuaan sitä ennen viimeisen Tylkkärin kritiikkinsä Kubrickin Hohdosta.
Kerhon pitää olla aktiivinen
Turun elokuvakerho täyttää 50 vuotta vuonna 2002. Kerhon historia on pitkä.
- Se on kumma, ettei kaupungilta saa toimintaan mitään tukea. Onko Turussa muka muita 50-vuotiaita epäpoliittisia ja epäitsekkäitä kulttuurin puolesta toimivia järjestöjä? Maskula kysyy.
- Ymmärrän sen, että uudet sukupolvet nykyään turhautuvat ja kaikki sanovat, että porukka katsoo pelkkiä tietokonepelejä ja väkivaltaleffoja, mutta sehän vasta vaatiikin sitä, että joku osoittaa, että elokuvissa on jotain pohtimisen arvoista, Maskula toteaa.
Hän pitää hyvänä, että kouluissakin on nykyään elokuvaopetusta. Kerhojen funktio ei ole kuitenkaan poistunut, vaan pikemminkin entisestään korostunut: kerhot täydentävät teoreettista opetusta.
- Tarjontaan pitää edelleenkin yrittää vaikuttaa. Suomi on nykyään niin paljon kulttuurimielisempi kuin mitä se oli 50- ja 60-luvuilla, että kaikenlaista luulisi voitavan tehdä.
Maskula sanoo, ettei hän tiedä, mitkä olisivat konkreettiset keinot, joilla kerhotoimintaa saataisiin elvytettyä, mutta hän luottaa muun muassa nettiin.
- Nykyään on niin paljon halpoja tapoja levittää sanaa. EU:nkin kautta pitäisi voida vaikuttaa. Pitäisi esimerkiksi vaatia, että eurooppalaisia klassikoita olisi koko ajan saatavilla. Yleisönosastokirjoittelukin voi auttaa – lehdissähän oli viime vuonna paljon ihmisten kirjoituksia siitä, ettei televisiossa koskaan näytetä vanhoja eurooppalaisia filmejä. Nythän niitä tulee, 30-luvun Renoiria ja muita!
- Pitää olla optimistinen ja ajatella, että aina löytyy niitä kapinallisia, jotka vievät elokuvakulttuurin sanomaa eteenpäin, Maskula lopettaa.
maanantaina, tammikuuta 23, 2006
Loputkin Thoreaut
Tässä loppu yksinäisyyden historiaa käsittelevään gradututkielmaan aiotusta Henry Thoreauta käsittelevästä luvusta. Kuten kärsivällinen lukija huomaa, teksti jää ihan absoluuttisestikin kesken. Ehkä osittain siitä syystä, että analyysi tuntuu siitä harppaavan liiaksi aiemmasta poikkeavaan suuntaan (herranen sentään, tekstin dekonstruktionistiseen lähilukuun!), mutta myös siitä syystä, että aika loppui kesken, kun piti saada valmistuttua kevään aikana.
Ensi kerralla sitten taas ihan jotain muuta. Jos tutkielmani Neljänsadan vuoden yksinäisyys jotakuta kiinnostaa, sitä saanee kaukolainalla Tampereen yliopiston kirjastosta. On ollut hiukan puhetta, että siitä voisi ilmestyä painettu versio, mutta aika paljon saa vettä virrata myllyn alitse ennen kuin se tapahtuu.
8.4. Paluu sivilisaatioon
Thoreau palaa sivilisaatioon kahden vuoden Waldenin rannalla elämisen jälkeen. Hän kirjoittaa paluustaan toteavasti teoksensa alussa ja lopussa:
Asuin siellä [Waldenissa - JN] kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Nykyisin oleilen jälleen sivistyksen parissa. (Thoreau 1854/1974, 5)
Tällainen oli kokonaisuudessaan ensimmäinen metsässä viettämäni vuosi, ja toinen oli samanlainen kuin ensimmäinen. Lopullisesti lähdin Waldenista syyskuun kuudentena päivänä 1847. (sama, 293)
Kysymykset heräävät: Jos Thoreau kerran oli niin onnellinen majassaan lammen rannalla, miksi hän ylipäätään lähti takaisin? Voi ajatella - ja ehkä niin onkin oikein -, että Thoreaun oleilu Waldenissa oli pelkkä koe (pystyykö ihminen asumaan yksinäisyydessä ja vain välttämättömät tarpeet tyydyttäneenä). Toisaalla Thoreau antaa edellä lainaamieni kohtien lisäksi selityksen, joka herättää lisäkysymyksiä:
Lähdin metsästä pois yhtä pätevistä syistä kuin olin sinne tullutkin. Kenties minusta tuntui, että minulla on elettävänäni monta eri elämää, niin etten voinut varata enempää aikaa tätä yhtä varten. (sama, 297)
Peck (1990, 111-2) ehdottaa, että Walden-lampi on Thoreaulle ajan ja luonnon kiertokulun symboli ja että "voi aina kuvitella aivan sen takana piilevän toisen Waldenin, toisen Waldeniksi kutsutun havainnon kategorian, eri tavalla ja täydemmin muotoillun"[1] (sama, 112). Thoreaun ajatus ajan kiertokulusta näyttäisi Peckin mukaan liittyvän ainoastaan luontoon. Kuitenkin Thoreau kirjoittaa tavalla, joka antaa olettaa, että toisto liittyy myös yhteiskuntaan ja inhimillisiin asioihin. Aivan sen jälkeen, mitä edellä siteerasin, Thoreau nimittäin sanoo:
On merkillistä, kuinka helposti me huomaamattamme totumme kulkemaan määrättyä reittiä ja tallaamme itsellemme polun. En ollut elänyt viikkoakaan metsässä, kun jalkani jo olivat tehneet polun oveltani lammen rantaan, ja vaikka on kulunut viisi tai kuusi vuotta siitä, kun astelin sitä pitkin, on se vieläkin selvästi näkyvissä. [---] Kuinka kuluneita ja tomuisia maailman maantiet [---] pakostakin ovat, kuinka syviä perinnäistapojen ja sovinnaisuuden urat! (Thoreau 1854/1974, 297)
Thoreau on siis huomannut, että hän ei Waldenin rannallakaan kykene välttämään perinnäistapoja: hän kulkee aina samaa reittiä lammen rannalle. Siksi hän lähtee: paluu sivilisaatioon on tässä vaiheessa jo pakoa lammen rannalla syntyneistä perinnäistavoista. Voiko ajatella, että Waldenin rannalle on jo alkanut kehittyä pieni sivilisaatio, jossa tavat ja sovinnaisuus vallitsevat?
Peck (1990, 134-158) käyttää paljon tilaa analysoidakseen Waldenin lukua Aikaisempia asukkaita ja talvisia vieraita. Luku on jaettu kahteen osaan, joista aiempi on Peckin analyysin kannalta erityisen tärkeä. Luvun alkuosassa Thoreau kertoo kylästä, joka aiemmin oli ollut Waldenin rannalla, mutta joka nyt oli raunioitunut. Thoreau kirjoittaa:
Ihmisseuraa saadakseni oli minun pakko manata henkiin näitten metsien aikaisemmat asukkaat. Monien kaupunkilaisten muistissa oli vielä aika, jolloin taloni lähistöllä kulkevalla tiellä kajahteli nauru ja puhe ja jolloin sitä reunustavat metsät olivat pienten puutarhojen ja asumusten palstoittamia, vaikka seutu olikin silloin vielä metsäisempää kuin nyt. (Thoreau 1854/1974, 239)
Thoreau kuvailee tämän jälkeen itsensä ja concordilaisten muistikuvien perusteella paikalla eläneiden ihmisten usein traagista elämää (sama, 239-46). Peckin mukaan näiden ihmisten elämäntarinoiden kuvaaminen on myös Thoreaun itsensä kuvaamista (Peck 1990, 155): ne ovat Thoreaun monien identiteettien ilmentymiä.[2]
Tämä käsitys lähtökohtanaan Peck kehittelee ajatuksen, jonka mukaan Thoreaun lähtö Waldenin rannalta takaisin sivilisaatioon on "pelkoa siitä, että Thoreaun oma asuttaminen saattaisi epäonnistua" (sama, 141). Peck kirjoittaa, että
tämä pelko pitää sisällään myös ymmärryksen [---] siitä, että hänen [Thoreaun - JN] yritystään asua Waldenin rannalla ei voi lopultakaan pitää irrallaan laajemmasta inhimillisestä 'asuttamisen' pyrkimyksestä. (sama)
Peckin mukaan Thoreau lähtee takaisin sivilisaatioon, koska hän on huomannut, että hänen(kään) asumuksensa ei ole kestävä (sama, 155).[3] Ajatusta voi kehitellä eteenpäin: Thoreau tajuaa, että hänen asumuksensa on yhtälailla sivilisaatiota eikä poikkea mitenkään kaupungeista ja kylistä, joita hän on paennut metsäänsä.
Ristiriita on kuitenkin syvemmällä eikä se välttämättä ole selitettävissä Thoreaun psyykkisen kehityksen avulla. Peckin mukaan Thoreau pyrkii päiväkirjassaan sekä eroon tieteellisistä rajoituksista että liittämään tieteellisiä merkityksiä näkemiinsä luonnonilmiöihin. Tiede on Thoreaulle toisaalta "murha" (sama, 63) - se on vastakkainen runouden pyrkimyksille, jotka pyrkivät kokonaisuuden luomiseen, kun tiede taas pyrkii erittelemällä tuhoamaan kohteensa -, toisaalta se on ennalta olemassaolevien kategorioiden lähde (sama, 82-3). Thoreaun mukaan asioiden väliset suhteet havaitaan vain jo hyväksyttyjen kategorioiden perusteella: havaitsijan täytyy tuntea mainitut suhteet jo entuudestaan. Thoreau kirjoittaa päiväkirjassaan: "Näitä ihanuuksia ei näe, seisoi sitten kukkulalla tai laaksossa, ellei ole valmistautunut näkemään niitä. Maan kauneus vastaa täydellisesti vaatimuksiisi ja arvostukseesi." (sit. sama, 83). Thoreau, joka oli kyvykäs botanisti (sama, 176, n36), kertoo vielä, että hän on valmistautunut löytämään jonkin uuden lajin kenties jo vuosi etukäteen (sama).
Perustuuko Walden siis kahden erilaisen diskurssin väliselle kamppailulle? Taistelevatko siinä tieteellinen - kategorinen mielikuvitus, kuten Peck sitä kutsuu (sama, 81) - ja runouden suhde maailmaan ja luontoon?[4] Walden tuntuisi nopeasti ajatellen kuuluvan ennemminkin jälkimmäiseen kategoriaan, mutta kuuluisa on kertomus muurahaisista, joiden taistelua Thoreau tarkkailee kuin mikäkin hyönteistieteilijä (Thoreau 1854/1974, 215-8).
Walden kuuluu samanaikaisesti siis kahteen erilaiseen diskurssiin: se on sekä runoutta että tieteellistä havainnointia. Thoreau ajautuu toisin sanoen ristiriitaan kahtaalla: ensiksi kritisoidessaan tiedettä, sitten käyttäessään sitä selvästi hyväkseen luomistyössään.
8.5. Luja ja pettävä pohja
Ristiriita on syvemmällä Waldenissa tekstinä. Walter Benn Michaels pitää vuonna 1977 ilmestyneessä artikkelissaan "Walden's False Bottoms" Waldenia olennaisesti ristiriitaisena tekstinä. Michaels sanoo, ettei tähän ristiriitaisuuteen ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Waldenia on hänen mukaansa joko kuvattu häiriintyneen (disordered) tekijän kokonaisuuteen pyrkiväksi ilmaisuksi tai sitä on pidetty runona, jolloin sen ristiriitaisuus uuskritiikin periaatteita noudattaen on voitu hyväksyä, tai on kiinnitetty huomiota vain sen tyyliin, jolloin sen tapa sanoa asiat on tärkeämpää kuin se, mitä se sanoo (Michaels 1977, 132-4)[5].
[1]Peck kirjoittaa toisaalla: (kirjoita jotain havainnon kategoriasta) [hyvä alaviite! - jn]
[2]Peck (1990, 155) listaa: "[---] orjuutettu minä, ahdistettu ja turvaton minä, synnyttävä minä, joka viljelee ja hoitaa [---], yksinäinen minä, tuhoava minä [---], pelastava minä, menetyksiä kärsinyt ja sureva minä, muistava ja kokoava minä, luova minä, minä, jonka on pakko kuolla." Peck jatkaa: "Vaikka osa hänestä [Thoreausta - JN] yrittikin tukahduttaa ne, jotka olivat ennen häntä, toinen osa jää jäljelle ja puhuu Waldenin koko historian puolesta; sen historia on hänen historiansa." (sama)
[3]Oli kulunut jo kymmenen vuotta siitä, kun Thoreau oli jättänyt Waldenin-asumuksensa, kun hän kirjoitti Waldenin luvun aikaisemmista asukkaista. Peck kirjoittaa: "Thoreausta itsestään oli jo tullut aiempi asukas ja hänen omaa menneisyyttään lammen rannalla tämä luku [Aikaisempia asukkaita - JN] eniten käsittelee." (Peck 1990, 155)
[4]Peck huomauttaa, että 1800-luvun puolessavälissä tieteen ja runouden välinen raja oli vielä perin häilyväinen eikä niin selvärajainen kuin nykyään (Peck 1990, 63). Ei siis ole mikään ihme, että Thoreauta on kutsuttu "runoilija-luonnontieteilijäksi", kuten teki vuonna William Ellery Channing vuonna 1873 ilmestyneessä samannimisessä kirjassaan.
[5]Michaels siteeraa Charles Andersonia, jonka mukaan arvostelijat ovat olleet jo kauan yhtä mieltä siitä, että Waldenin arvo piilee "more in its manner than its matter" (Michaels 1977, 133).
Ensi kerralla sitten taas ihan jotain muuta. Jos tutkielmani Neljänsadan vuoden yksinäisyys jotakuta kiinnostaa, sitä saanee kaukolainalla Tampereen yliopiston kirjastosta. On ollut hiukan puhetta, että siitä voisi ilmestyä painettu versio, mutta aika paljon saa vettä virrata myllyn alitse ennen kuin se tapahtuu.
8.4. Paluu sivilisaatioon
Thoreau palaa sivilisaatioon kahden vuoden Waldenin rannalla elämisen jälkeen. Hän kirjoittaa paluustaan toteavasti teoksensa alussa ja lopussa:
Asuin siellä [Waldenissa - JN] kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Nykyisin oleilen jälleen sivistyksen parissa. (Thoreau 1854/1974, 5)
Tällainen oli kokonaisuudessaan ensimmäinen metsässä viettämäni vuosi, ja toinen oli samanlainen kuin ensimmäinen. Lopullisesti lähdin Waldenista syyskuun kuudentena päivänä 1847. (sama, 293)
Kysymykset heräävät: Jos Thoreau kerran oli niin onnellinen majassaan lammen rannalla, miksi hän ylipäätään lähti takaisin? Voi ajatella - ja ehkä niin onkin oikein -, että Thoreaun oleilu Waldenissa oli pelkkä koe (pystyykö ihminen asumaan yksinäisyydessä ja vain välttämättömät tarpeet tyydyttäneenä). Toisaalla Thoreau antaa edellä lainaamieni kohtien lisäksi selityksen, joka herättää lisäkysymyksiä:
Lähdin metsästä pois yhtä pätevistä syistä kuin olin sinne tullutkin. Kenties minusta tuntui, että minulla on elettävänäni monta eri elämää, niin etten voinut varata enempää aikaa tätä yhtä varten. (sama, 297)
Peck (1990, 111-2) ehdottaa, että Walden-lampi on Thoreaulle ajan ja luonnon kiertokulun symboli ja että "voi aina kuvitella aivan sen takana piilevän toisen Waldenin, toisen Waldeniksi kutsutun havainnon kategorian, eri tavalla ja täydemmin muotoillun"[1] (sama, 112). Thoreaun ajatus ajan kiertokulusta näyttäisi Peckin mukaan liittyvän ainoastaan luontoon. Kuitenkin Thoreau kirjoittaa tavalla, joka antaa olettaa, että toisto liittyy myös yhteiskuntaan ja inhimillisiin asioihin. Aivan sen jälkeen, mitä edellä siteerasin, Thoreau nimittäin sanoo:
On merkillistä, kuinka helposti me huomaamattamme totumme kulkemaan määrättyä reittiä ja tallaamme itsellemme polun. En ollut elänyt viikkoakaan metsässä, kun jalkani jo olivat tehneet polun oveltani lammen rantaan, ja vaikka on kulunut viisi tai kuusi vuotta siitä, kun astelin sitä pitkin, on se vieläkin selvästi näkyvissä. [---] Kuinka kuluneita ja tomuisia maailman maantiet [---] pakostakin ovat, kuinka syviä perinnäistapojen ja sovinnaisuuden urat! (Thoreau 1854/1974, 297)
Thoreau on siis huomannut, että hän ei Waldenin rannallakaan kykene välttämään perinnäistapoja: hän kulkee aina samaa reittiä lammen rannalle. Siksi hän lähtee: paluu sivilisaatioon on tässä vaiheessa jo pakoa lammen rannalla syntyneistä perinnäistavoista. Voiko ajatella, että Waldenin rannalle on jo alkanut kehittyä pieni sivilisaatio, jossa tavat ja sovinnaisuus vallitsevat?
Peck (1990, 134-158) käyttää paljon tilaa analysoidakseen Waldenin lukua Aikaisempia asukkaita ja talvisia vieraita. Luku on jaettu kahteen osaan, joista aiempi on Peckin analyysin kannalta erityisen tärkeä. Luvun alkuosassa Thoreau kertoo kylästä, joka aiemmin oli ollut Waldenin rannalla, mutta joka nyt oli raunioitunut. Thoreau kirjoittaa:
Ihmisseuraa saadakseni oli minun pakko manata henkiin näitten metsien aikaisemmat asukkaat. Monien kaupunkilaisten muistissa oli vielä aika, jolloin taloni lähistöllä kulkevalla tiellä kajahteli nauru ja puhe ja jolloin sitä reunustavat metsät olivat pienten puutarhojen ja asumusten palstoittamia, vaikka seutu olikin silloin vielä metsäisempää kuin nyt. (Thoreau 1854/1974, 239)
Thoreau kuvailee tämän jälkeen itsensä ja concordilaisten muistikuvien perusteella paikalla eläneiden ihmisten usein traagista elämää (sama, 239-46). Peckin mukaan näiden ihmisten elämäntarinoiden kuvaaminen on myös Thoreaun itsensä kuvaamista (Peck 1990, 155): ne ovat Thoreaun monien identiteettien ilmentymiä.[2]
Tämä käsitys lähtökohtanaan Peck kehittelee ajatuksen, jonka mukaan Thoreaun lähtö Waldenin rannalta takaisin sivilisaatioon on "pelkoa siitä, että Thoreaun oma asuttaminen saattaisi epäonnistua" (sama, 141). Peck kirjoittaa, että
tämä pelko pitää sisällään myös ymmärryksen [---] siitä, että hänen [Thoreaun - JN] yritystään asua Waldenin rannalla ei voi lopultakaan pitää irrallaan laajemmasta inhimillisestä 'asuttamisen' pyrkimyksestä. (sama)
Peckin mukaan Thoreau lähtee takaisin sivilisaatioon, koska hän on huomannut, että hänen(kään) asumuksensa ei ole kestävä (sama, 155).[3] Ajatusta voi kehitellä eteenpäin: Thoreau tajuaa, että hänen asumuksensa on yhtälailla sivilisaatiota eikä poikkea mitenkään kaupungeista ja kylistä, joita hän on paennut metsäänsä.
Ristiriita on kuitenkin syvemmällä eikä se välttämättä ole selitettävissä Thoreaun psyykkisen kehityksen avulla. Peckin mukaan Thoreau pyrkii päiväkirjassaan sekä eroon tieteellisistä rajoituksista että liittämään tieteellisiä merkityksiä näkemiinsä luonnonilmiöihin. Tiede on Thoreaulle toisaalta "murha" (sama, 63) - se on vastakkainen runouden pyrkimyksille, jotka pyrkivät kokonaisuuden luomiseen, kun tiede taas pyrkii erittelemällä tuhoamaan kohteensa -, toisaalta se on ennalta olemassaolevien kategorioiden lähde (sama, 82-3). Thoreaun mukaan asioiden väliset suhteet havaitaan vain jo hyväksyttyjen kategorioiden perusteella: havaitsijan täytyy tuntea mainitut suhteet jo entuudestaan. Thoreau kirjoittaa päiväkirjassaan: "Näitä ihanuuksia ei näe, seisoi sitten kukkulalla tai laaksossa, ellei ole valmistautunut näkemään niitä. Maan kauneus vastaa täydellisesti vaatimuksiisi ja arvostukseesi." (sit. sama, 83). Thoreau, joka oli kyvykäs botanisti (sama, 176, n36), kertoo vielä, että hän on valmistautunut löytämään jonkin uuden lajin kenties jo vuosi etukäteen (sama).
Perustuuko Walden siis kahden erilaisen diskurssin väliselle kamppailulle? Taistelevatko siinä tieteellinen - kategorinen mielikuvitus, kuten Peck sitä kutsuu (sama, 81) - ja runouden suhde maailmaan ja luontoon?[4] Walden tuntuisi nopeasti ajatellen kuuluvan ennemminkin jälkimmäiseen kategoriaan, mutta kuuluisa on kertomus muurahaisista, joiden taistelua Thoreau tarkkailee kuin mikäkin hyönteistieteilijä (Thoreau 1854/1974, 215-8).
Walden kuuluu samanaikaisesti siis kahteen erilaiseen diskurssiin: se on sekä runoutta että tieteellistä havainnointia. Thoreau ajautuu toisin sanoen ristiriitaan kahtaalla: ensiksi kritisoidessaan tiedettä, sitten käyttäessään sitä selvästi hyväkseen luomistyössään.
8.5. Luja ja pettävä pohja
Ristiriita on syvemmällä Waldenissa tekstinä. Walter Benn Michaels pitää vuonna 1977 ilmestyneessä artikkelissaan "Walden's False Bottoms" Waldenia olennaisesti ristiriitaisena tekstinä. Michaels sanoo, ettei tähän ristiriitaisuuteen ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Waldenia on hänen mukaansa joko kuvattu häiriintyneen (disordered) tekijän kokonaisuuteen pyrkiväksi ilmaisuksi tai sitä on pidetty runona, jolloin sen ristiriitaisuus uuskritiikin periaatteita noudattaen on voitu hyväksyä, tai on kiinnitetty huomiota vain sen tyyliin, jolloin sen tapa sanoa asiat on tärkeämpää kuin se, mitä se sanoo (Michaels 1977, 132-4)[5].
[1]Peck kirjoittaa toisaalla: (kirjoita jotain havainnon kategoriasta) [hyvä alaviite! - jn]
[2]Peck (1990, 155) listaa: "[---] orjuutettu minä, ahdistettu ja turvaton minä, synnyttävä minä, joka viljelee ja hoitaa [---], yksinäinen minä, tuhoava minä [---], pelastava minä, menetyksiä kärsinyt ja sureva minä, muistava ja kokoava minä, luova minä, minä, jonka on pakko kuolla." Peck jatkaa: "Vaikka osa hänestä [Thoreausta - JN] yrittikin tukahduttaa ne, jotka olivat ennen häntä, toinen osa jää jäljelle ja puhuu Waldenin koko historian puolesta; sen historia on hänen historiansa." (sama)
[3]Oli kulunut jo kymmenen vuotta siitä, kun Thoreau oli jättänyt Waldenin-asumuksensa, kun hän kirjoitti Waldenin luvun aikaisemmista asukkaista. Peck kirjoittaa: "Thoreausta itsestään oli jo tullut aiempi asukas ja hänen omaa menneisyyttään lammen rannalla tämä luku [Aikaisempia asukkaita - JN] eniten käsittelee." (Peck 1990, 155)
[4]Peck huomauttaa, että 1800-luvun puolessavälissä tieteen ja runouden välinen raja oli vielä perin häilyväinen eikä niin selvärajainen kuin nykyään (Peck 1990, 63). Ei siis ole mikään ihme, että Thoreauta on kutsuttu "runoilija-luonnontieteilijäksi", kuten teki vuonna William Ellery Channing vuonna 1873 ilmestyneessä samannimisessä kirjassaan.
[5]Michaels siteeraa Charles Andersonia, jonka mukaan arvostelijat ovat olleet jo kauan yhtä mieltä siitä, että Waldenin arvo piilee "more in its manner than its matter" (Michaels 1977, 133).
sunnuntai, tammikuuta 22, 2006
Ja vielä Thoreauta
(Ensi kerralla päästäneen valmiina olevan tekstin loppuun.)
8.3. Rajaseutu vs. vanha manner
Muuttamista erämaahan ja siellä asumista voi lähestyä toisenkinlaisten, myöhempien diskurssien kautta. Taloushistorioitsija Frederic Jackson Turner kehitti 1890-luvulla teoriansa rajaseudusta (Frontier), joka on sittemmin ollut tärkeimpiä malleja, joilla amerikkalaista historiaa ja yhteiskuntaa on selitetty. Turnerin mukaan Frontier on taannut amerikkalaisen yhteiskuntamuodon demokraattisuuden, koska se on pakottanut ihmiset vapauteen.
Turnerin rajaseututeoriassa törmäämme myös ajatukseen siitä, että kokemus rajaseudulla voi muuttaa ihmisen. Turner nimittäin sanoi kuuluisassa ja vielä tänä päivänä vaikutusvaltaisessa puheessaan The Significance of the Frontier in American History seuraavaa:
Erämaa hallitsee (masters) asuttajaa. Se saa vastaansa eurooppalaisesti pukeutuneen, toimivan, työskentelevän, matkustavan ja ajattelevan ihmisen. Erämaa ottaa hänet pois junanvaunusta ja panee hänet kanoottiin. Se repii hänen yltään sivilisaation vetimet ja varustaa hänet metsästysvaatteilla ja mokkasiineilla. Se panee hänet cherokeeiden tai irokeesien hirsimökkiin ja pystyttää intiaaniaitauksen hänen ympärilleen. Ennen pitkää hän ryhtyy viljelemään maissia aitoon intiaanitapaan ja kyntämään kepillä; hän huutaa sotahuudon ja skalpeeraa aidon intiaanin tavoin. (Turner 1893/1986, 29)
Tämä on romantiikasta tuttua ajattelua siitä, että kosketus luontoon muuttaa ihmisen ja tekee tästä jollain lailla "alkuperäisen". Luonto repii ihmisen yltä sivilisaation riekaleet ja tästä tulee intiaanin tavoin kuin eläin. Turner oli sitä mieltä, että rajaseudun tutkiminen on olennaisesti taloushistorian tutkimista; siteeraamani kohta paljastaa kuitenkin, että Turnerin ajattelun taustalla väikkyvät vanhat, romanttiset diskurssit.
Rajaseutuelämällä on yhteiskunnalliset seuraukset. Turnerin mukaan eurooppalainen asuttaja muuttuu amerikkalaiseksi, jahka hän on oppinut hyväksymään ne olosuhteet, jotka erämaa tarjoaa. Erämaakin muuttuu, kun asuttaja saa siitä yliotteen. Turner kirjoittaa: "Vähä vähältä hän [asuttaja - JN] muuttaa erämaan, mutta lopputulos ei ole enää vanha Eurooppa [---]. Tosiasia on, että tulos on jotain täysin amerikkalaista." (sama)
Thoreau kirjoitti Waldenin 40 vuotta ennen kuin Turner piti kumouksellisen puheensa, mutta kyse on samasta asiasta. Minkä Thoreau sanoi, sitä Turner korostaa: erämaassa on mahdollista vapautua eurooppalaisen sivilisaation riekaleista. Turner tuntuu sanovan, että yksinäisyys erämaassa - ja maissin viljelyn (jota Thoreaukin harrastaa), metsästämisen ja sotahuudon opetteleminen - synnyttää Amerikan ja amerikkalaisuuden.
Miten sitten Waldenissa Thoreaun suhde Eurooppaan on representoitu? Se kuvataan kielteiseksi. Waldenissa yhdistetään haitalliseksi esitetty sivilisaatio toki myös Yhdysvaltoihin, mutta ennen kaikkea Eurooppaan. Thoreau kirjoittaa muun muassa:
Elämämme on kuin Saksan Liittovaltio, jonka muodostavat useat pienet valtiot ja jonka rajat vaihtelevat alinomaa, niin ettei kukaan saksalainenkaan osaa sanoa mistä ne milloinkin kulkevat. (Thoreau 1854/1974, 89)
Tulkintani mukaan tämän voi yhdistää haluun muodostaa ja säilyttää yhtenäinen subjekti, joka tietää rajansa ja joka ei niitä ylitä eikä päästä ylittämään. Eurooppalaisten ja myös amerikkalaisten elämä on pirstoutunut yhtä moneen ja yhtä vähäpätöiseen osaan (Thoreau kirjoittaa sivua aiemmin: "Elämämme on yksityiskohtien pirstomaa" (sama, 88)) kuin vanhan Euroopan valtiot eikä kukaan tiedä, missä menee subjektien välinen raja. Näin se periaatteessa voitaisiin ylittää mistä tahansa ja milloin tahansa.
Palautan mieliin Thoreaun ajatuksen renkaista, jotka veteen heitetty kivi synnyttää ja jotka ylittävät toistensa rajat. Eurooppalainen sivilisaation ihminen on kuin aaltorengas, joka ei kunnioita toista subjektiutta, vaan häiritsee sitä ja antaa itsensä tulla häirityksi. Tämän häiriintymisen poistaminen on Waldenin projekti ja siihen tarvitaan amerikkalaista erämaata, joka on samalla paratiisi Walden-lammen kirkkaassa ja läpinäkyvässä vedessä. Läpinäkyvyys on myös kielen läpinäkyvyyttä: juuri sellaistahan on kieli, jollaista Thoreau kuvittelee intiaanien puhuvan.
8.3. Rajaseutu vs. vanha manner
Muuttamista erämaahan ja siellä asumista voi lähestyä toisenkinlaisten, myöhempien diskurssien kautta. Taloushistorioitsija Frederic Jackson Turner kehitti 1890-luvulla teoriansa rajaseudusta (Frontier), joka on sittemmin ollut tärkeimpiä malleja, joilla amerikkalaista historiaa ja yhteiskuntaa on selitetty. Turnerin mukaan Frontier on taannut amerikkalaisen yhteiskuntamuodon demokraattisuuden, koska se on pakottanut ihmiset vapauteen.
Turnerin rajaseututeoriassa törmäämme myös ajatukseen siitä, että kokemus rajaseudulla voi muuttaa ihmisen. Turner nimittäin sanoi kuuluisassa ja vielä tänä päivänä vaikutusvaltaisessa puheessaan The Significance of the Frontier in American History seuraavaa:
Erämaa hallitsee (masters) asuttajaa. Se saa vastaansa eurooppalaisesti pukeutuneen, toimivan, työskentelevän, matkustavan ja ajattelevan ihmisen. Erämaa ottaa hänet pois junanvaunusta ja panee hänet kanoottiin. Se repii hänen yltään sivilisaation vetimet ja varustaa hänet metsästysvaatteilla ja mokkasiineilla. Se panee hänet cherokeeiden tai irokeesien hirsimökkiin ja pystyttää intiaaniaitauksen hänen ympärilleen. Ennen pitkää hän ryhtyy viljelemään maissia aitoon intiaanitapaan ja kyntämään kepillä; hän huutaa sotahuudon ja skalpeeraa aidon intiaanin tavoin. (Turner 1893/1986, 29)
Tämä on romantiikasta tuttua ajattelua siitä, että kosketus luontoon muuttaa ihmisen ja tekee tästä jollain lailla "alkuperäisen". Luonto repii ihmisen yltä sivilisaation riekaleet ja tästä tulee intiaanin tavoin kuin eläin. Turner oli sitä mieltä, että rajaseudun tutkiminen on olennaisesti taloushistorian tutkimista; siteeraamani kohta paljastaa kuitenkin, että Turnerin ajattelun taustalla väikkyvät vanhat, romanttiset diskurssit.
Rajaseutuelämällä on yhteiskunnalliset seuraukset. Turnerin mukaan eurooppalainen asuttaja muuttuu amerikkalaiseksi, jahka hän on oppinut hyväksymään ne olosuhteet, jotka erämaa tarjoaa. Erämaakin muuttuu, kun asuttaja saa siitä yliotteen. Turner kirjoittaa: "Vähä vähältä hän [asuttaja - JN] muuttaa erämaan, mutta lopputulos ei ole enää vanha Eurooppa [---]. Tosiasia on, että tulos on jotain täysin amerikkalaista." (sama)
Thoreau kirjoitti Waldenin 40 vuotta ennen kuin Turner piti kumouksellisen puheensa, mutta kyse on samasta asiasta. Minkä Thoreau sanoi, sitä Turner korostaa: erämaassa on mahdollista vapautua eurooppalaisen sivilisaation riekaleista. Turner tuntuu sanovan, että yksinäisyys erämaassa - ja maissin viljelyn (jota Thoreaukin harrastaa), metsästämisen ja sotahuudon opetteleminen - synnyttää Amerikan ja amerikkalaisuuden.
Miten sitten Waldenissa Thoreaun suhde Eurooppaan on representoitu? Se kuvataan kielteiseksi. Waldenissa yhdistetään haitalliseksi esitetty sivilisaatio toki myös Yhdysvaltoihin, mutta ennen kaikkea Eurooppaan. Thoreau kirjoittaa muun muassa:
Elämämme on kuin Saksan Liittovaltio, jonka muodostavat useat pienet valtiot ja jonka rajat vaihtelevat alinomaa, niin ettei kukaan saksalainenkaan osaa sanoa mistä ne milloinkin kulkevat. (Thoreau 1854/1974, 89)
Tulkintani mukaan tämän voi yhdistää haluun muodostaa ja säilyttää yhtenäinen subjekti, joka tietää rajansa ja joka ei niitä ylitä eikä päästä ylittämään. Eurooppalaisten ja myös amerikkalaisten elämä on pirstoutunut yhtä moneen ja yhtä vähäpätöiseen osaan (Thoreau kirjoittaa sivua aiemmin: "Elämämme on yksityiskohtien pirstomaa" (sama, 88)) kuin vanhan Euroopan valtiot eikä kukaan tiedä, missä menee subjektien välinen raja. Näin se periaatteessa voitaisiin ylittää mistä tahansa ja milloin tahansa.
Palautan mieliin Thoreaun ajatuksen renkaista, jotka veteen heitetty kivi synnyttää ja jotka ylittävät toistensa rajat. Eurooppalainen sivilisaation ihminen on kuin aaltorengas, joka ei kunnioita toista subjektiutta, vaan häiritsee sitä ja antaa itsensä tulla häirityksi. Tämän häiriintymisen poistaminen on Waldenin projekti ja siihen tarvitaan amerikkalaista erämaata, joka on samalla paratiisi Walden-lammen kirkkaassa ja läpinäkyvässä vedessä. Läpinäkyvyys on myös kielen läpinäkyvyyttä: juuri sellaistahan on kieli, jollaista Thoreau kuvittelee intiaanien puhuvan.
perjantaina, tammikuuta 20, 2006
Thoreau jatkuu
Romantiikan aikana, joka Thoreaun kirjoittaessa oli juuri päättynyt, matka oli ollut subjektiutta eheyttävä kokemus. Mikko Lehtonen (1990, 13) kirjoittaa romantiikan matkailijasta:
[---] narsistille tarkkailijalle pätee: Jos haluat laajentaa subjektiviteettiasi, lähde matkaan! Kaksoisvallankumouksen paineissa hänelle alkaa päteä myös: Jos haluat suojella omaa ja muiden subjektiviteettia, lähde samaten matkaan, sillä jos[s]ain on vielä koskematonta maisemaa ja koskematonta historiaa, jossa me pirstoutuneet ja vieraantuneet subjektit voimme jälleen löytää eheytemme!
Mutta mikä oli esimerkiksi jollekulle Coleridgelle tai Byronille ollut eheyttävä kokemus, on Thoreaulle enää subjektia pirstova. Matka on Thoreaulle massojen kokemus[1], jolla ei enää ole mitään tekemistä henkisen kokemuksen kanssa. Matka on sivilisaation ja sen kiireen ja ahneuden kylkiäinen, joka on rautateiden koneellisessa hälyssä ja asemien kiireessä menettänyt romantiikan aikana saamansa eheyttävän merkityksen.[2]
Toisaalla Thoreau puhuukin kommunikaation rappiosta, joka edellisen perusteella tuntuisi liittyvän yhteiskunnan teollistumiseen ja liian helpon matkustamisen mukanaan tuomaan ajatustenvaihdon pinnallisuuteen. Thoreau kirjoittaa:
Vierashuoneissamme puhuttu kielikin näyttää kadottavan kaiken voimansa ja turmeltuvan pelkäksi lörpöttelyksi, sillä sen käyttämillä ilmaisuilla ei ole mitään tekemistä elämämme kanssa, vaan se ottaa kielikuvansa ja vertauksensa ehdottomasti niin kaukaa että ne ovat kuin tarjottimilla tai tarjoilupöydillä tuotuja. (Thoreau 1854/1974, 229)
Näin Waldenissa asetetaan vastakkain ihmisen koskemattomuuden tarve ja sivilisaation hyörinä, joka vie kieleltä sen voiman. Sivilisaatio tarjoaa kielen valmiina, kuin tarjottimella, eikä sillä enää ole mitään tekemistä ihmisten elämän kanssa. Thoreau jatkaa: "Niin kuin vain villi-ihmiset eläisivät kyllin lähellä luontoa ja totuutta voidakseen käyttää niitä vertauksissaan." (sama)
Thoreau onkin toisaalla esittänyt, että intiaanien kielessä sanat esittävät suoraan luontoa: "Mille heillä on sana, sille heillä on myös asia" (sit. Fleck 1985, 17). Tällöin kieli on Thoreaun mielestä luonnollista. "On etu, jos sanat on johdettu suoraan luonnosta." (sit. sama)
Ralph Waldo Emersonin, Thoreaun henkisen esikuvan, mukaan ihmisellä on kyky "lukea" luontoa: "[---] kaikkia henkisiä tosiasioita kuvaavat luonnon symbolit, [jotka] synnyttävät kaikkien kielten alkuperäiselementit" (sit. Peck 1990, 53). Emersonin mukaan luonnon symbolisuuden näkeminen on paluuta "ensimmäiseen kieleen"; se on myös kytkeytymistä ihmisen sisäiseen elämään (sama).
Peckin mukaan Emersonin ja Thoreaun ero on siinä, kuinka Thoreau on valmis odottamaan pitkänkin ajan, jotta jokin "henkinen tosiasia" paljastuisi (sama). Thoreau kirjoittaa päiväkirjassaan: "Jos katselemalla koko päivän & koko yön - pystyn paljastamaan jonkin jäljen Lausumattomasta - niin eikö katsominen olekin jonkin arvoista?" (sit. sama) Peckin mukaan tämä liittyy Thoreaun puritaaniseen taustaan: hän, samoin kuin puritaanitkin, kammoksui liian helppoa näkyä (revelation). Thoreaun mukaan luonnon voimia ei voinut pakottaa (sama). Thoreau kirjoitti päiväkirjassaan: "mitä enemmän katsoo, sitä vähemmän näkee" ja neuvoo itseään: "Älä mene kohteen luokse, vaan anna sen tulla luoksesi. [---] Minun ei tarvitse edes katsoa - tarvitsen vain silmän todellista vetelehtimistä [sauntering]" (sit. sama).
Thoreaun oleilua Waldenilla tuskin voi kuvata paremmalla sanalla kuin 'vetelehtiminen', vaikka hän tekeekin välillä maissipeltonsa kanssa kovaa työtä. Hän tarkkailee lammen ympäristön luontoa kahden vuoden ajan - hän antaa kohteiden tulla luokseen. Tämä on (yksi) syy siihen, miksi Thoreau päättää vetäytyä mökkiin lammen rannalle: hän menee vetelehtimään, ja antamalla kohteiden tulla luokseen hän pyrkii kohti Emersonin "ensimmäistä kieltä", joka tuskin on mitään muuta kuin Thoreaun ihailemien intiaanien ja villi-ihmisten läpinäkyvää kieltä. Ensimmäinen kieli paljastaa kohteet sellaisenaan eikä henkisiä tosiasioita tarvitse enää hakea niiden takaa.
Peckin mukaan (sama, 118-9) Walden-lampi edustaa Thoreaulle kosmosta. Muistutan, mitä sanoin johdantoluvussa siitä, että vetäytyjälle maailma näyttäytyy pelkiksi objekteiksi, koska kaikki on ulkomaailmaa. Sen valossa, mitä Peck sanoo, tämä on erityisen totta Waldenin kohdalla. Peck nimittäin kirjoittaa: "Walden [lampi - JN] on se keskikohta, josta käsin, vain katsomalla ja odottamalla, voi ihmetellä [behold] luonnon ilmiöiden täyttä kaleidoskooppia." Kun Peck analysoi Thoreaun päiväkirjaansa kirjoittamaa kuvausta sateenkaaresta, hän päätyy ajatukseen, että Thoreaulle asioiden merkitykset ovat niissä itsessään (sama, 51-2). Sateenkaari on täydellistä luonnonkieltä ja siksi Thoreaulle niin merkittävä. Peckin mielestä kuitenkin maailma - siis myös luonto - muodostuu Thoreaulle luovan minän (self) ja maailman kohtaamisesta. Kohteet itse eivät pysty muodostamaan maailmaa. (sama, 122-3) Tarvitaan aktiivisesti maailmaa tulkitseva subjekti, joka kanssakäymisessä objektien kanssa muodostaa tämän maailman.
Näin sisäänsulkeutuminen merkitsee Waldenissa maailman aktiivista muokkaamista ja alkuperäisen kielen löytämistä. Kun Thoreau muurautuu sisään elämään metsässä, hän tulee mielestään riittävän lähelle villi-ihmisen kokemusta ja löytää uudelleen (ensimmäisen) kielen periaatteet.
[1]Thoreauhun suuresti vaikuttanut Ralph Waldo Emerson onkin sanonut: "Travelling's a fool's paradise."
[2]Samoihin aikoihin kuin Thoreau valittaa sitä, kuinka rautatiet hajottavat minuuden, William Wordsworth aloittaa omalla tavallaan luonnonsuojelun kirjoituksessaan rautatiestä, jonka on tarkoitus halkaista sejase luonnonnäkymä. (hae se kirja ja nootita [tässä vaiheessa ei ole enää oikein käsitystä siitä, mistä kirjasta oli kyse - jn])
[---] narsistille tarkkailijalle pätee: Jos haluat laajentaa subjektiviteettiasi, lähde matkaan! Kaksoisvallankumouksen paineissa hänelle alkaa päteä myös: Jos haluat suojella omaa ja muiden subjektiviteettia, lähde samaten matkaan, sillä jos[s]ain on vielä koskematonta maisemaa ja koskematonta historiaa, jossa me pirstoutuneet ja vieraantuneet subjektit voimme jälleen löytää eheytemme!
Mutta mikä oli esimerkiksi jollekulle Coleridgelle tai Byronille ollut eheyttävä kokemus, on Thoreaulle enää subjektia pirstova. Matka on Thoreaulle massojen kokemus[1], jolla ei enää ole mitään tekemistä henkisen kokemuksen kanssa. Matka on sivilisaation ja sen kiireen ja ahneuden kylkiäinen, joka on rautateiden koneellisessa hälyssä ja asemien kiireessä menettänyt romantiikan aikana saamansa eheyttävän merkityksen.[2]
Toisaalla Thoreau puhuukin kommunikaation rappiosta, joka edellisen perusteella tuntuisi liittyvän yhteiskunnan teollistumiseen ja liian helpon matkustamisen mukanaan tuomaan ajatustenvaihdon pinnallisuuteen. Thoreau kirjoittaa:
Vierashuoneissamme puhuttu kielikin näyttää kadottavan kaiken voimansa ja turmeltuvan pelkäksi lörpöttelyksi, sillä sen käyttämillä ilmaisuilla ei ole mitään tekemistä elämämme kanssa, vaan se ottaa kielikuvansa ja vertauksensa ehdottomasti niin kaukaa että ne ovat kuin tarjottimilla tai tarjoilupöydillä tuotuja. (Thoreau 1854/1974, 229)
Näin Waldenissa asetetaan vastakkain ihmisen koskemattomuuden tarve ja sivilisaation hyörinä, joka vie kieleltä sen voiman. Sivilisaatio tarjoaa kielen valmiina, kuin tarjottimella, eikä sillä enää ole mitään tekemistä ihmisten elämän kanssa. Thoreau jatkaa: "Niin kuin vain villi-ihmiset eläisivät kyllin lähellä luontoa ja totuutta voidakseen käyttää niitä vertauksissaan." (sama)
Thoreau onkin toisaalla esittänyt, että intiaanien kielessä sanat esittävät suoraan luontoa: "Mille heillä on sana, sille heillä on myös asia" (sit. Fleck 1985, 17). Tällöin kieli on Thoreaun mielestä luonnollista. "On etu, jos sanat on johdettu suoraan luonnosta." (sit. sama)
Ralph Waldo Emersonin, Thoreaun henkisen esikuvan, mukaan ihmisellä on kyky "lukea" luontoa: "[---] kaikkia henkisiä tosiasioita kuvaavat luonnon symbolit, [jotka] synnyttävät kaikkien kielten alkuperäiselementit" (sit. Peck 1990, 53). Emersonin mukaan luonnon symbolisuuden näkeminen on paluuta "ensimmäiseen kieleen"; se on myös kytkeytymistä ihmisen sisäiseen elämään (sama).
Peckin mukaan Emersonin ja Thoreaun ero on siinä, kuinka Thoreau on valmis odottamaan pitkänkin ajan, jotta jokin "henkinen tosiasia" paljastuisi (sama). Thoreau kirjoittaa päiväkirjassaan: "Jos katselemalla koko päivän & koko yön - pystyn paljastamaan jonkin jäljen Lausumattomasta - niin eikö katsominen olekin jonkin arvoista?" (sit. sama) Peckin mukaan tämä liittyy Thoreaun puritaaniseen taustaan: hän, samoin kuin puritaanitkin, kammoksui liian helppoa näkyä (revelation). Thoreaun mukaan luonnon voimia ei voinut pakottaa (sama). Thoreau kirjoitti päiväkirjassaan: "mitä enemmän katsoo, sitä vähemmän näkee" ja neuvoo itseään: "Älä mene kohteen luokse, vaan anna sen tulla luoksesi. [---] Minun ei tarvitse edes katsoa - tarvitsen vain silmän todellista vetelehtimistä [sauntering]" (sit. sama).
Thoreaun oleilua Waldenilla tuskin voi kuvata paremmalla sanalla kuin 'vetelehtiminen', vaikka hän tekeekin välillä maissipeltonsa kanssa kovaa työtä. Hän tarkkailee lammen ympäristön luontoa kahden vuoden ajan - hän antaa kohteiden tulla luokseen. Tämä on (yksi) syy siihen, miksi Thoreau päättää vetäytyä mökkiin lammen rannalle: hän menee vetelehtimään, ja antamalla kohteiden tulla luokseen hän pyrkii kohti Emersonin "ensimmäistä kieltä", joka tuskin on mitään muuta kuin Thoreaun ihailemien intiaanien ja villi-ihmisten läpinäkyvää kieltä. Ensimmäinen kieli paljastaa kohteet sellaisenaan eikä henkisiä tosiasioita tarvitse enää hakea niiden takaa.
Peckin mukaan (sama, 118-9) Walden-lampi edustaa Thoreaulle kosmosta. Muistutan, mitä sanoin johdantoluvussa siitä, että vetäytyjälle maailma näyttäytyy pelkiksi objekteiksi, koska kaikki on ulkomaailmaa. Sen valossa, mitä Peck sanoo, tämä on erityisen totta Waldenin kohdalla. Peck nimittäin kirjoittaa: "Walden [lampi - JN] on se keskikohta, josta käsin, vain katsomalla ja odottamalla, voi ihmetellä [behold] luonnon ilmiöiden täyttä kaleidoskooppia." Kun Peck analysoi Thoreaun päiväkirjaansa kirjoittamaa kuvausta sateenkaaresta, hän päätyy ajatukseen, että Thoreaulle asioiden merkitykset ovat niissä itsessään (sama, 51-2). Sateenkaari on täydellistä luonnonkieltä ja siksi Thoreaulle niin merkittävä. Peckin mielestä kuitenkin maailma - siis myös luonto - muodostuu Thoreaulle luovan minän (self) ja maailman kohtaamisesta. Kohteet itse eivät pysty muodostamaan maailmaa. (sama, 122-3) Tarvitaan aktiivisesti maailmaa tulkitseva subjekti, joka kanssakäymisessä objektien kanssa muodostaa tämän maailman.
Näin sisäänsulkeutuminen merkitsee Waldenissa maailman aktiivista muokkaamista ja alkuperäisen kielen löytämistä. Kun Thoreau muurautuu sisään elämään metsässä, hän tulee mielestään riittävän lähelle villi-ihmisen kokemusta ja löytää uudelleen (ensimmäisen) kielen periaatteet.
[1]Thoreauhun suuresti vaikuttanut Ralph Waldo Emerson onkin sanonut: "Travelling's a fool's paradise."
[2]Samoihin aikoihin kuin Thoreau valittaa sitä, kuinka rautatiet hajottavat minuuden, William Wordsworth aloittaa omalla tavallaan luonnonsuojelun kirjoituksessaan rautatiestä, jonka on tarkoitus halkaista sejase luonnonnäkymä. (hae se kirja ja nootita [tässä vaiheessa ei ole enää oikein käsitystä siitä, mistä kirjasta oli kyse - jn])
torstaina, tammikuuta 19, 2006
Lisää Thoreauta
8.2. Sisäänsuljettu
Koska näin on selvinnyt, mitä lampi ja sen ympäristö Waldenin diskurssissa merkitsee, on kiinnitettävä huomiota sen esiintymiseen teoksen nimessä. Alkuperäinen nimi kuuluu: Walden; or Life in the Woods. Walden lausutaan samalla tavalla kuin Thoreaun esittämä alkuperäinen nimi lammelle: Walled-in, sisäänsuljettu, ympäröity, sisäänmuurattu.
Elämä metsässä lammen rannalla on Thoreaulle sisäänmuurautumista. Walden-lammella ei ole ulos- eikä sisäänmenoreittejä: "[---] siihen [Waldeniin - JN] tai siitä [ei] laske ainoakaan näkyvä joki, joten vesi näyttää vaihtuvan ainoastaan sateiden ja haihtumisen kautta" (Thoreau 1854/1974, 168). Walden-lammella Thoreau voi tarkkailla maailmaa joutumatta sekaantumaan muihin minuuksiin (ks. tästä edempänä). Walden-lampi on paikka, josta Thoreau hallitsee koko ympäröivää maailmaa katseellaan: "Metsä ei koskaan esiinny niin edukseen eikä näytä niin tavattoman kauniilta kuin katseltuna keskeltä pientä järveä, jos tätä järveä ympäröivät suoraan vesirajasta kohoavat kukkulat [---]" (sama, 177; suomennosta muutettu).[1] Jos, kuten seuraavassa väitän, Walden on suoraan verrattavissa Thoreaun subjektikäsitykseen, niin järveä ympäröivät kukkulat ovat tämän subjektin rajat. (Muistamme vielä, kuinka Thoreau kertoo, että lammen vastakkaisella rannalla kohoavat kukkulat ovat hänen näköpiirinsä rajat.)
Teoksen nimen metonymia jatkuu: Sisäänsuljettu, eli elämää metsässä. Thoreau nimittäin sulkeutuu järven rannalle muurien sisään suojaan sivilisaatiolta ja muilta ihmisiltä, joiden seuraa hän kuitenkin väittää rakastavansa "yhtä paljon kuin useimmat muutkin":
En ole luonnoltani erakko, vaan saattaisin kukaties istua kapakassa kauemmin kuin ahkerinkaan kanta-asiakas, mikäli asiani vaatisivat minua sinne poikkeamaan. (sama, 134)
Tämä ei ole uskottava lausunto sen perusteella, mitä Thoreau sanoo vieraista muualla. Hän kirjoittaa:
Olen havainnut, että on verraton nautinto puhua yli lammen toisella rannalla olevalle keskustelukumppanilleni. Talossani olisimme niin lähekkäin, ettemme alkuunkaan voisi kuulla toisiamme, emme voisi puhua kyllin hiljaa, jotta toinen kuulisi; aivan samoin käy jos heitätte kaksi kiveä tyyneen veteen niin lähelle toisiaan, että ne rikkovat toistensa aaltorenkaat. (sama, 135)
Tässä esitetään ajatus siitä, että ihmiset voisivat läsnäolollaan rikkoa toistensa rauhan: aivan kuin aaltorenkaat läpäisevät toisensa, niin myös ihmiset lähekkäin puhuessaan tuhoavat toistensa ajatukset ja yksilöllisyyden. Thoreau jatkaakin:
Jos haluaisimme iloita mahdollisimman läheisesti sen seurasta, mikä meissä kaikissa on puhumisen ulko- tai yläpuolella, ei meidän ainoastaan tulisi olla hiljaa, vaan lisäksi meidän pitäisi olla ruumiillisesti niin kaukana toisistamme, ettei meillä olisi missään tapauksessa mitään mahdollisuutta kuulla toistemme ääntä. (sama)
Kun ihmiset toisin sanoen pysyvät kaukana toisistaan ruumiillisesti, näitä minuutta häiritseviä aaltorenkaita ei voi syntyä. Ihanteeksi Waldenissa asetetaan kommunikaatio, joka ei ylitä ihmisten välilleen pystyttämiä minuuden rajoja. Seuraavassa katkelmassa valtiot toimivat tämän ajatuksen metaforina: "Yksilöitten kuten kansojenkin välillä tulee olla sekä sopivan leveät ja luonnolliset rajat että riittävästi puolueetonta aluetta." (sama)
Thoreaun kuuluisa maksiimi kuuluu: "Yksinkertaisuutta, yksinkertaisuutta, yksinkertaisuutta!" (sama, 88) Thoreau puuskahtaa:
Minä sanon teille: olkoot teidän asianne niin kuin kaksi tai kolme eikä niin kuin sata ja tuhat, miljoonan asemesta sanokaa puoli tusinaa ja laskunne mahtukoot peukalon kynnelle. [---] Kolmen aterian asemesta päivässä syökää vain yksi, jos sekään on tarpeen, sadan ruokalajin asemesta viisi ja vähentäkää muitakin seikkoja samassa suhteessa. (sama, 88-9)
Thoreau esittää modernin yhteiskunnan liikenneyhteydet turhuuksiksi, jotka estävät pyrkimyksen yksinkertaisuuteen. Thoreaun mukaan "[k]ansa elää liian nopeasti" (sama, 89):
Ihmiset ajattelevat, että on olennaisinta, että kansakunta harjoittaa kaupankäyntiä, vie maasta jäätä, puhuu lennättimen välityksellä ja ajaa kolmekymmentä mailia tunnissa, epäilemättä hetkeäkään, ovatko nuo asiat tarpeellisia vai eivät [---]. (sama)
Rautateistä Thoreau kirjoittaa:
Ellemme valmista ratapölkkyjä, vala kiskoja ja omista työlle öitämme ja päiviämme, vaan menemme sotkemaan elämäämme parantaaksemme sitä, niin kuka silloin rakentaa rautatiet? Ja ellei rautateitä rakenneta, kuinka sitten pääsemme ajoissa taivaaseen? Mutta jos pysymme kotona ja hoidamme omat asiamme, kuka silloin tarvitsee rautateitä? Emme me käytä rautateitä, vaan ne käyttävät meitä. (sama, 89; suomennosta muutettu)
Postista Thoreau toteaa:
Minä puolestani voisin helposti tulla toimeen ilman postitoimistoa. Luulen, että sen kautta lähetetään vain hyvin harvoja tärkeitä tiedotuksia. [---] Penninposti [penny-post] on ylipäänsä laitos, jonka välityksellä voit vakavissasi tarjota miehelle pennin hänen ajatuksistaan, kuten niin usein teet pilan päiten. (sama, 90)
Näissä kahdessa katkelmassa väitetään, ettei ihminen pysty kehittämään ajatuksiaan, ts. omaa sisäisyyttään, tällaisissa liikenneyhteyksissä. Sen sijaan, että ihminen yrittäisi jotenkin väkinäisesti kulkea paikasta toiseen ja vaihtaa tyhjänpäivisiä ajatuksiaan toisten kanssa, hänen tulisi pysyä kotona. Rautatiet ja "penninposti" aiheuttavat samanlaisia aaltoliikkeitä kuin veteen heitetyt kivet: ne rikkovat subjektien väliset rajat. Katkelmissa kammoksutaan selvästi sitä mahdollisuutta, että ihmisten välillä vaihdettaisiin jotain turhanaikaista ("penni ajatuksistasi").
Voikin kenties ajatella Thoreaun tässä jo nousseen vastustamaan turismia. Vuonna 1854 se ei tietenkään ollut kasvanut sellaisiin mittoihin kuin mitä se on 1990-luvulla, mutta jo tuolloin sitä on ollut. 1820-luvulla ensimmäiset suuret matkatoimistot - Baedeker, James Cook, Murray - aloittivat toimintansa. Rautatiestä oli jo tullut merkittävä ja nopea yhteys eri keskusten välillä.
[1]Toisaalla Thoreau kirjoittaa:
Mutta maiseman pidätin itselleni ja siitä lähtien olen vuosittain kantanut sieltä kaiken mitä se antaa, ilman työntökärryjä. Maisemista puheen ollen-
"Olen kuningas kaiken mitä nään -
ei kukaan valtaani epääkään." (Thoreau 1854/1974, 80)
Koska näin on selvinnyt, mitä lampi ja sen ympäristö Waldenin diskurssissa merkitsee, on kiinnitettävä huomiota sen esiintymiseen teoksen nimessä. Alkuperäinen nimi kuuluu: Walden; or Life in the Woods. Walden lausutaan samalla tavalla kuin Thoreaun esittämä alkuperäinen nimi lammelle: Walled-in, sisäänsuljettu, ympäröity, sisäänmuurattu.
Elämä metsässä lammen rannalla on Thoreaulle sisäänmuurautumista. Walden-lammella ei ole ulos- eikä sisäänmenoreittejä: "[---] siihen [Waldeniin - JN] tai siitä [ei] laske ainoakaan näkyvä joki, joten vesi näyttää vaihtuvan ainoastaan sateiden ja haihtumisen kautta" (Thoreau 1854/1974, 168). Walden-lammella Thoreau voi tarkkailla maailmaa joutumatta sekaantumaan muihin minuuksiin (ks. tästä edempänä). Walden-lampi on paikka, josta Thoreau hallitsee koko ympäröivää maailmaa katseellaan: "Metsä ei koskaan esiinny niin edukseen eikä näytä niin tavattoman kauniilta kuin katseltuna keskeltä pientä järveä, jos tätä järveä ympäröivät suoraan vesirajasta kohoavat kukkulat [---]" (sama, 177; suomennosta muutettu).[1] Jos, kuten seuraavassa väitän, Walden on suoraan verrattavissa Thoreaun subjektikäsitykseen, niin järveä ympäröivät kukkulat ovat tämän subjektin rajat. (Muistamme vielä, kuinka Thoreau kertoo, että lammen vastakkaisella rannalla kohoavat kukkulat ovat hänen näköpiirinsä rajat.)
Teoksen nimen metonymia jatkuu: Sisäänsuljettu, eli elämää metsässä. Thoreau nimittäin sulkeutuu järven rannalle muurien sisään suojaan sivilisaatiolta ja muilta ihmisiltä, joiden seuraa hän kuitenkin väittää rakastavansa "yhtä paljon kuin useimmat muutkin":
En ole luonnoltani erakko, vaan saattaisin kukaties istua kapakassa kauemmin kuin ahkerinkaan kanta-asiakas, mikäli asiani vaatisivat minua sinne poikkeamaan. (sama, 134)
Tämä ei ole uskottava lausunto sen perusteella, mitä Thoreau sanoo vieraista muualla. Hän kirjoittaa:
Olen havainnut, että on verraton nautinto puhua yli lammen toisella rannalla olevalle keskustelukumppanilleni. Talossani olisimme niin lähekkäin, ettemme alkuunkaan voisi kuulla toisiamme, emme voisi puhua kyllin hiljaa, jotta toinen kuulisi; aivan samoin käy jos heitätte kaksi kiveä tyyneen veteen niin lähelle toisiaan, että ne rikkovat toistensa aaltorenkaat. (sama, 135)
Tässä esitetään ajatus siitä, että ihmiset voisivat läsnäolollaan rikkoa toistensa rauhan: aivan kuin aaltorenkaat läpäisevät toisensa, niin myös ihmiset lähekkäin puhuessaan tuhoavat toistensa ajatukset ja yksilöllisyyden. Thoreau jatkaakin:
Jos haluaisimme iloita mahdollisimman läheisesti sen seurasta, mikä meissä kaikissa on puhumisen ulko- tai yläpuolella, ei meidän ainoastaan tulisi olla hiljaa, vaan lisäksi meidän pitäisi olla ruumiillisesti niin kaukana toisistamme, ettei meillä olisi missään tapauksessa mitään mahdollisuutta kuulla toistemme ääntä. (sama)
Kun ihmiset toisin sanoen pysyvät kaukana toisistaan ruumiillisesti, näitä minuutta häiritseviä aaltorenkaita ei voi syntyä. Ihanteeksi Waldenissa asetetaan kommunikaatio, joka ei ylitä ihmisten välilleen pystyttämiä minuuden rajoja. Seuraavassa katkelmassa valtiot toimivat tämän ajatuksen metaforina: "Yksilöitten kuten kansojenkin välillä tulee olla sekä sopivan leveät ja luonnolliset rajat että riittävästi puolueetonta aluetta." (sama)
Thoreaun kuuluisa maksiimi kuuluu: "Yksinkertaisuutta, yksinkertaisuutta, yksinkertaisuutta!" (sama, 88) Thoreau puuskahtaa:
Minä sanon teille: olkoot teidän asianne niin kuin kaksi tai kolme eikä niin kuin sata ja tuhat, miljoonan asemesta sanokaa puoli tusinaa ja laskunne mahtukoot peukalon kynnelle. [---] Kolmen aterian asemesta päivässä syökää vain yksi, jos sekään on tarpeen, sadan ruokalajin asemesta viisi ja vähentäkää muitakin seikkoja samassa suhteessa. (sama, 88-9)
Thoreau esittää modernin yhteiskunnan liikenneyhteydet turhuuksiksi, jotka estävät pyrkimyksen yksinkertaisuuteen. Thoreaun mukaan "[k]ansa elää liian nopeasti" (sama, 89):
Ihmiset ajattelevat, että on olennaisinta, että kansakunta harjoittaa kaupankäyntiä, vie maasta jäätä, puhuu lennättimen välityksellä ja ajaa kolmekymmentä mailia tunnissa, epäilemättä hetkeäkään, ovatko nuo asiat tarpeellisia vai eivät [---]. (sama)
Rautateistä Thoreau kirjoittaa:
Ellemme valmista ratapölkkyjä, vala kiskoja ja omista työlle öitämme ja päiviämme, vaan menemme sotkemaan elämäämme parantaaksemme sitä, niin kuka silloin rakentaa rautatiet? Ja ellei rautateitä rakenneta, kuinka sitten pääsemme ajoissa taivaaseen? Mutta jos pysymme kotona ja hoidamme omat asiamme, kuka silloin tarvitsee rautateitä? Emme me käytä rautateitä, vaan ne käyttävät meitä. (sama, 89; suomennosta muutettu)
Postista Thoreau toteaa:
Minä puolestani voisin helposti tulla toimeen ilman postitoimistoa. Luulen, että sen kautta lähetetään vain hyvin harvoja tärkeitä tiedotuksia. [---] Penninposti [penny-post] on ylipäänsä laitos, jonka välityksellä voit vakavissasi tarjota miehelle pennin hänen ajatuksistaan, kuten niin usein teet pilan päiten. (sama, 90)
Näissä kahdessa katkelmassa väitetään, ettei ihminen pysty kehittämään ajatuksiaan, ts. omaa sisäisyyttään, tällaisissa liikenneyhteyksissä. Sen sijaan, että ihminen yrittäisi jotenkin väkinäisesti kulkea paikasta toiseen ja vaihtaa tyhjänpäivisiä ajatuksiaan toisten kanssa, hänen tulisi pysyä kotona. Rautatiet ja "penninposti" aiheuttavat samanlaisia aaltoliikkeitä kuin veteen heitetyt kivet: ne rikkovat subjektien väliset rajat. Katkelmissa kammoksutaan selvästi sitä mahdollisuutta, että ihmisten välillä vaihdettaisiin jotain turhanaikaista ("penni ajatuksistasi").
Voikin kenties ajatella Thoreaun tässä jo nousseen vastustamaan turismia. Vuonna 1854 se ei tietenkään ollut kasvanut sellaisiin mittoihin kuin mitä se on 1990-luvulla, mutta jo tuolloin sitä on ollut. 1820-luvulla ensimmäiset suuret matkatoimistot - Baedeker, James Cook, Murray - aloittivat toimintansa. Rautatiestä oli jo tullut merkittävä ja nopea yhteys eri keskusten välillä.
[1]Toisaalla Thoreau kirjoittaa:
Mutta maiseman pidätin itselleni ja siitä lähtien olen vuosittain kantanut sieltä kaiken mitä se antaa, ilman työntökärryjä. Maisemista puheen ollen-
"Olen kuningas kaiken mitä nään -
ei kukaan valtaani epääkään." (Thoreau 1854/1974, 80)
keskiviikkona, tammikuuta 18, 2006
Henry David Thoreau ja Walden
Kuten sanoin, löysin gradustani poisjääneen ja keskeneräiseksikin jääneen luvun Henry David Thoreausta. Sivuja on noin 20, postitan niitä muutaman erissä seuraavien päivien ajan. Saas nähdä miten alaviitteet näkyvät. Laiskana ja hiukan kiireisenä en rupea formatoimaan, saati linkittämään.
8. Thoreau: Elämää metsässä
Amerikkalainen filosofi Henry David Thoreau (1817-1862) rakensi vuonna 1845 Massachusettsin osavaltiossa sijaitsevan Concordin kaupungin läheiseen metsään Walden-lammen rannalle vaatimattoman mökin ja eleli siinä kaksi vuotta saaden ravintonsa pienestä maissi- ja papupellosta. Thoreaun itsensä mukaan hänellä kävi paljonkin vieraita, mutta silti hänen projektinaan oli sulkeutuminen pois maailmasta. Thoreau kirjoitti kahden vuoden oleskelustaan kirjassaan Elämää metsässä eli Walden; or Life in the Woods (1854).
Elämää metsässä on kirja, joka jakaa lukijakunnan kahtia. Toiset ihastuvat siihen ikihyviksi, toiset kyllästyvät Thoreaun proosan jahkailuun ja siihen, kuinka tämä antaumuksella kuvailee pienintäkin sattumusta.[1] Elämää metsässä ei (hieman de Maistren kirjan tapaan) kerro selkeätä, alusta loppuun kulkevaa kertomusta. Se koostuu enemmänkin Thoreaun hivenen summittaisista päähänpistoista, siitä, mitä hän päivittäin teki, mitä ajatteli. Elämää metsässä on ryhmitetty täsmällisesti nimettyihin lukuihin, jotka kaikki kulloinkin keskittyvät enemmän tai vähemmän yhteen asiaan: "Missä ja minkä vuoksi elin", "Vieraita", "Papupelto", "Lammet", "Bakerin maatila" ja niin edelleen. Elämää metsässä on vaikeasti luokiteltava kirja: se on omaelämäkerrallinen teos, filosofiaa, osittain kertomakirjallisuutta, joskaan ei romaani. Kysymys luokittelusta on kuitenkin Thoreaun kohdalla turha, koska vielä 1850-luvulla, jolloin hän kirjoitti teoksensa, kirjallisuuden lajeja ei erotettu samalla tavalla toisistaan kuin 1990-luvulla.
Thoreau kirjoittaa asuinpaikastaan:
Asuinpaikkani oli pienen lammen rannalla noin puolitoista mailia Concordin kylän eteläpuolella ja jonkin verran korkeammalla kuin se, keskellä Lincolnin ja tämän kaupungin välistä laajaa metsää ja noin kaksi mailia etelään tuosta meidän ainoasta maineikkaasta kentästämme, Concordin taistelutantereesta; mutta se oli niin syvällä metsän sisässä, että lammen vastakkainen ranta, joka oli puolen mailin päässä ja metsän peitossa kuten kaikki muukin, oli minun näköpiirini etäisin raja. (Thoreau 1854/1974, 83)
Thoreau ei juurikaan suorasti perustele päätöstään muuttaa Walden-lammen rannalle. Hän kirjoittaa lyhykäisesti:
Muuttaessani Waldenin rannalle ei tarkoituksenani ollut elää enempää huokealla kuin kalliillakaan: halusin vain hoidella muutamia omia asioitani siellä, missä esteitä oli vähiten. (sama, 21)
Voisi oikeastaan ajatella, että koko Elämää metsässä -teos on perustelu muutolle metsään: Thoreaun usein hiukan sekavien ajatusten taustalla on aina ajatus siitä, että ihmisen elämä 1800-luvun puolessa välissä jo suuriksi muodostuneissa kaupungeissa on väärää. Thoreau kirjoittaa teoksensa ensimmäisessä luvussa "Taloudellisia asioita" tavalla, joka on antanut aiheen väittää, että Thoreau vastustaa siinä John Stuart Millin ja Karl Marxin materialistisia talousteorioita (nootti!). Oli miten oli, Thoreaun pääväite kuitenkin on, että mikä tahansa talousjärjestelmä perustuu ihmisen luonnollisen henkisyyden tuhoamiselle ja ihmisen orjuuttamiselle. Thoreau sanoo halunneensa päästä eroon kaikesta talouteen ja rahan- ja tavaranvaihtoon liittyvästä turhuudesta:
Menin metsään, koska halusin elää harkitusti, halusin katsoa silmästä silmään elämän olennaisimpia tosiasioita ja nähdä, enkö voisi oppia, mitä sillä oli opetettavaa, ja välttää kuolemani hetkellä sitä mahdollista havaintoa, etten ollutkaan elänyt. (sama, 87-8)
Kaksi vuotta ja kaksi kuukautta Waldenin rannalla (ja siitä kirjoitettu kirja) ovat Thoreaun mukaan koe, jonka aikana hän selvittää itselleen, onko mahdollista elää ilman sivilisaation suomaa turvaa, vain tyystin välttämättömään keskittyen.
Thoreau piti elämänsä aikana päiväkirjaa (joka tunnetaan yleisesti nimellä Journal), jota hän käytti muokatessaan myös Waldenia. Päiväkirja sisältää Thoreaun ajatukset vielä ehkä selkiintymättöminä, mutta muodossa, joka paljastaa paljon siitä, mitä esimerkiksi Walden pitää sisällään. H. Daniel Peck (1990, 41) kirjoittaa, että pitkälle 1950-luvulle Thoreaun päiväkirjaa pidettiin taiteelliseen ilmaisuvoimaisuuteen yltämättömänä tallennuksena, mutta että uusi tutkimus on paljastanut Thoreaun todella käyttäneen päiväkirjaansa kirjoittaessaan muita teoksiaan.[2] Tämä on syy, miksi tulen käsittelemään osittain myös Thoreaun päiväkirjaa: se auttaa minua pohtimaan mm. ongelmaa siitä, miksi Thoreau lopulta palasi sivilisaatioon Walden-lammen rannalta.
Seuraavassa tulen puhumaan Waldenissa ilmenevästä suhteesta itse Walden-lampeen ja tämän suhteen ilmaisemasta subjektikäsityksestä. Tähän käsitykseen liittyvät olennaisesti kuvaukset turismista, amerikkalaisesta erämaasta ja siitä, miksi sivilisaatioon pitää palata.
8.1. Lampi puhtauden kuvana
Lähestyn Thoreaun subjektin rakentumista teoksen nimen - Walden; or Life in the Woods - kautta, koska se paljastaa metonymiana paljon siitä, mitä Walden-lammen ympärillä tapahtuu.
Thoreau pohdiskelee lammen nimeä, erityisesti sen alkuperää:
Ellei nimeä ole johdettu jostakin englantilaisesta paikannimestä - esimerkiksi Saffron Walden - saattaisin luulla, että se onkin kuulunut Walled-in Pond. (Thoreau 1854/1974, 175)
Thoreau on juuri keksinyt, että lampea ympäröiviltä vuorilta on pudonnut vuosien kuluessa lammen rannalle kiviä ja että kiviä on eniten siinä kohtaa, missä rinne on jyrkin. Thoreau naureskelee, että kyläläiset ovat pitäneet kiviä melkein yliluonnollisena asiana tai esittäneet niille epätodennäköisiä selityksiä.
Thoreaulle Walden näyttäytyy puhtauden ja selkeyden kuvaksi: hän pohtii, eikö se olisikin voinut olla olemassa jo sinä aamuna, kun "Aatami ja Eeva karkoitettiin paratiisista" (sama, 171-2). Thoreau pohtii myös, että sorsat ja hanhet olisivat kansoittaneet lammen jo ennen syntiinlankeemusta. Syntiinlankeemus on tässä hyvin mielenkiintoinen ajatus, koska sitä on useasti pidetty ihmisen rappion alkuna (ks. esim. White 1972, 10-18). Lankeemuksen jälkeen ihminen on kulkenut vain alamäkeä ja paratiisi on toiminut unelmien onnelana, jonne ihminen aina haluaa palata.
Siksi Thoreaun haaveilu siitä, että Walden olisi ollut olemassa eläimineen jo ennen syntiinlankeemusta, on paljastava: se osoittaa, kuinka lammen puhdas ja kirkas vesi voisi olla elementti, joka Thoreaulla pelastaa turmeltuneen ihmisen ja palauttaa hänet jälleen osaksi onnelaa. Walden on myönteinen puolisko vastakohtapareissa, joissa kielteisenä puoliskona toimii hyvin usein saastunut, kiireinen, turhamainen ja teollistunut kaupunki, jossa asuu turhan ja hyödyttömän työn uuvuttamia ihmisiä.[3]
[1]Paul Austerin pienoisromaanin Aaveita (1986/1988, 42) päähenkilö, yksityisetsivä Blue, yrittää lukea Elämää metsässä, koska myös hänen varjostettavansa lukee sitä. Bluen reaktiot ovat paljonpuhuvia:
Thoreaun sanat ikävystyttävät häntä, ja hänen on vaikea keskittyä. Luvut seuraavat toisiaan, mutta niiden loppuun päästyään hän huomaa, ettei muista niistä mitään. Miksi kukaan haluaisi lähteä ja elää yksin metsässä? Mitä järkeä siinä on, että istutetaan papuja tai ettei juoda kahvia eikä syödä lihaa? Mitä varten siinä on loputtomiin kuvauksia linnuista?
Kertoja lohduttaa:
Jopa kokeneilla ja sivistyneillä lukijoilla tiedetään olleen vaikeuksia Elämää metsässä -teoksen kanssa [---].
[2]Peck pitää käännekohtana Perry Millerin vaikutusvaltaista teosta Consciousness in Concord (1958), jossa Miller osoitti, että 1850-luvulta lähtien Thoreaun päiväkirjasta tulee "päämäärätietoisesti rakennettu taideteos" (Peck 1990, 41).
[3]Mielenkiintoista on myös se, minkä Thoreau hylkää päätyessään Walled-in -ratkaisuun. "Saffron Walden" on pieni keskiaikainen kaupunki Englannissa Cambridgen lähistöllä. 'Saffron' tarkoittaa sahramia - hienoa ja kallista maustetta, jonka voi ajatella viittaavan Thoreauta niin suuresti ärsyttäneeseen sivilisaatioon ja sen turhuuksiin. Tärkeämpää on kuitenkin huomata, että tässä kohdassa Thoreau hylkää ajatuksen, että Amerikan, uuden maailman, nimet voisivat juontaa vanhasta maailmasta, Euroopasta. Thoreau toisin sanoen hylkää menneisyyden, ja näin "Walden" eli Walled-in on puhtaasti amerikkalaista syntyperää.
8. Thoreau: Elämää metsässä
Amerikkalainen filosofi Henry David Thoreau (1817-1862) rakensi vuonna 1845 Massachusettsin osavaltiossa sijaitsevan Concordin kaupungin läheiseen metsään Walden-lammen rannalle vaatimattoman mökin ja eleli siinä kaksi vuotta saaden ravintonsa pienestä maissi- ja papupellosta. Thoreaun itsensä mukaan hänellä kävi paljonkin vieraita, mutta silti hänen projektinaan oli sulkeutuminen pois maailmasta. Thoreau kirjoitti kahden vuoden oleskelustaan kirjassaan Elämää metsässä eli Walden; or Life in the Woods (1854).
Elämää metsässä on kirja, joka jakaa lukijakunnan kahtia. Toiset ihastuvat siihen ikihyviksi, toiset kyllästyvät Thoreaun proosan jahkailuun ja siihen, kuinka tämä antaumuksella kuvailee pienintäkin sattumusta.[1] Elämää metsässä ei (hieman de Maistren kirjan tapaan) kerro selkeätä, alusta loppuun kulkevaa kertomusta. Se koostuu enemmänkin Thoreaun hivenen summittaisista päähänpistoista, siitä, mitä hän päivittäin teki, mitä ajatteli. Elämää metsässä on ryhmitetty täsmällisesti nimettyihin lukuihin, jotka kaikki kulloinkin keskittyvät enemmän tai vähemmän yhteen asiaan: "Missä ja minkä vuoksi elin", "Vieraita", "Papupelto", "Lammet", "Bakerin maatila" ja niin edelleen. Elämää metsässä on vaikeasti luokiteltava kirja: se on omaelämäkerrallinen teos, filosofiaa, osittain kertomakirjallisuutta, joskaan ei romaani. Kysymys luokittelusta on kuitenkin Thoreaun kohdalla turha, koska vielä 1850-luvulla, jolloin hän kirjoitti teoksensa, kirjallisuuden lajeja ei erotettu samalla tavalla toisistaan kuin 1990-luvulla.
Thoreau kirjoittaa asuinpaikastaan:
Asuinpaikkani oli pienen lammen rannalla noin puolitoista mailia Concordin kylän eteläpuolella ja jonkin verran korkeammalla kuin se, keskellä Lincolnin ja tämän kaupungin välistä laajaa metsää ja noin kaksi mailia etelään tuosta meidän ainoasta maineikkaasta kentästämme, Concordin taistelutantereesta; mutta se oli niin syvällä metsän sisässä, että lammen vastakkainen ranta, joka oli puolen mailin päässä ja metsän peitossa kuten kaikki muukin, oli minun näköpiirini etäisin raja. (Thoreau 1854/1974, 83)
Thoreau ei juurikaan suorasti perustele päätöstään muuttaa Walden-lammen rannalle. Hän kirjoittaa lyhykäisesti:
Muuttaessani Waldenin rannalle ei tarkoituksenani ollut elää enempää huokealla kuin kalliillakaan: halusin vain hoidella muutamia omia asioitani siellä, missä esteitä oli vähiten. (sama, 21)
Voisi oikeastaan ajatella, että koko Elämää metsässä -teos on perustelu muutolle metsään: Thoreaun usein hiukan sekavien ajatusten taustalla on aina ajatus siitä, että ihmisen elämä 1800-luvun puolessa välissä jo suuriksi muodostuneissa kaupungeissa on väärää. Thoreau kirjoittaa teoksensa ensimmäisessä luvussa "Taloudellisia asioita" tavalla, joka on antanut aiheen väittää, että Thoreau vastustaa siinä John Stuart Millin ja Karl Marxin materialistisia talousteorioita (nootti!). Oli miten oli, Thoreaun pääväite kuitenkin on, että mikä tahansa talousjärjestelmä perustuu ihmisen luonnollisen henkisyyden tuhoamiselle ja ihmisen orjuuttamiselle. Thoreau sanoo halunneensa päästä eroon kaikesta talouteen ja rahan- ja tavaranvaihtoon liittyvästä turhuudesta:
Menin metsään, koska halusin elää harkitusti, halusin katsoa silmästä silmään elämän olennaisimpia tosiasioita ja nähdä, enkö voisi oppia, mitä sillä oli opetettavaa, ja välttää kuolemani hetkellä sitä mahdollista havaintoa, etten ollutkaan elänyt. (sama, 87-8)
Kaksi vuotta ja kaksi kuukautta Waldenin rannalla (ja siitä kirjoitettu kirja) ovat Thoreaun mukaan koe, jonka aikana hän selvittää itselleen, onko mahdollista elää ilman sivilisaation suomaa turvaa, vain tyystin välttämättömään keskittyen.
Thoreau piti elämänsä aikana päiväkirjaa (joka tunnetaan yleisesti nimellä Journal), jota hän käytti muokatessaan myös Waldenia. Päiväkirja sisältää Thoreaun ajatukset vielä ehkä selkiintymättöminä, mutta muodossa, joka paljastaa paljon siitä, mitä esimerkiksi Walden pitää sisällään. H. Daniel Peck (1990, 41) kirjoittaa, että pitkälle 1950-luvulle Thoreaun päiväkirjaa pidettiin taiteelliseen ilmaisuvoimaisuuteen yltämättömänä tallennuksena, mutta että uusi tutkimus on paljastanut Thoreaun todella käyttäneen päiväkirjaansa kirjoittaessaan muita teoksiaan.[2] Tämä on syy, miksi tulen käsittelemään osittain myös Thoreaun päiväkirjaa: se auttaa minua pohtimaan mm. ongelmaa siitä, miksi Thoreau lopulta palasi sivilisaatioon Walden-lammen rannalta.
Seuraavassa tulen puhumaan Waldenissa ilmenevästä suhteesta itse Walden-lampeen ja tämän suhteen ilmaisemasta subjektikäsityksestä. Tähän käsitykseen liittyvät olennaisesti kuvaukset turismista, amerikkalaisesta erämaasta ja siitä, miksi sivilisaatioon pitää palata.
8.1. Lampi puhtauden kuvana
Lähestyn Thoreaun subjektin rakentumista teoksen nimen - Walden; or Life in the Woods - kautta, koska se paljastaa metonymiana paljon siitä, mitä Walden-lammen ympärillä tapahtuu.
Thoreau pohdiskelee lammen nimeä, erityisesti sen alkuperää:
Ellei nimeä ole johdettu jostakin englantilaisesta paikannimestä - esimerkiksi Saffron Walden - saattaisin luulla, että se onkin kuulunut Walled-in Pond. (Thoreau 1854/1974, 175)
Thoreau on juuri keksinyt, että lampea ympäröiviltä vuorilta on pudonnut vuosien kuluessa lammen rannalle kiviä ja että kiviä on eniten siinä kohtaa, missä rinne on jyrkin. Thoreau naureskelee, että kyläläiset ovat pitäneet kiviä melkein yliluonnollisena asiana tai esittäneet niille epätodennäköisiä selityksiä.
Thoreaulle Walden näyttäytyy puhtauden ja selkeyden kuvaksi: hän pohtii, eikö se olisikin voinut olla olemassa jo sinä aamuna, kun "Aatami ja Eeva karkoitettiin paratiisista" (sama, 171-2). Thoreau pohtii myös, että sorsat ja hanhet olisivat kansoittaneet lammen jo ennen syntiinlankeemusta. Syntiinlankeemus on tässä hyvin mielenkiintoinen ajatus, koska sitä on useasti pidetty ihmisen rappion alkuna (ks. esim. White 1972, 10-18). Lankeemuksen jälkeen ihminen on kulkenut vain alamäkeä ja paratiisi on toiminut unelmien onnelana, jonne ihminen aina haluaa palata.
Siksi Thoreaun haaveilu siitä, että Walden olisi ollut olemassa eläimineen jo ennen syntiinlankeemusta, on paljastava: se osoittaa, kuinka lammen puhdas ja kirkas vesi voisi olla elementti, joka Thoreaulla pelastaa turmeltuneen ihmisen ja palauttaa hänet jälleen osaksi onnelaa. Walden on myönteinen puolisko vastakohtapareissa, joissa kielteisenä puoliskona toimii hyvin usein saastunut, kiireinen, turhamainen ja teollistunut kaupunki, jossa asuu turhan ja hyödyttömän työn uuvuttamia ihmisiä.[3]
[1]Paul Austerin pienoisromaanin Aaveita (1986/1988, 42) päähenkilö, yksityisetsivä Blue, yrittää lukea Elämää metsässä, koska myös hänen varjostettavansa lukee sitä. Bluen reaktiot ovat paljonpuhuvia:
Thoreaun sanat ikävystyttävät häntä, ja hänen on vaikea keskittyä. Luvut seuraavat toisiaan, mutta niiden loppuun päästyään hän huomaa, ettei muista niistä mitään. Miksi kukaan haluaisi lähteä ja elää yksin metsässä? Mitä järkeä siinä on, että istutetaan papuja tai ettei juoda kahvia eikä syödä lihaa? Mitä varten siinä on loputtomiin kuvauksia linnuista?
Kertoja lohduttaa:
Jopa kokeneilla ja sivistyneillä lukijoilla tiedetään olleen vaikeuksia Elämää metsässä -teoksen kanssa [---].
[2]Peck pitää käännekohtana Perry Millerin vaikutusvaltaista teosta Consciousness in Concord (1958), jossa Miller osoitti, että 1850-luvulta lähtien Thoreaun päiväkirjasta tulee "päämäärätietoisesti rakennettu taideteos" (Peck 1990, 41).
[3]Mielenkiintoista on myös se, minkä Thoreau hylkää päätyessään Walled-in -ratkaisuun. "Saffron Walden" on pieni keskiaikainen kaupunki Englannissa Cambridgen lähistöllä. 'Saffron' tarkoittaa sahramia - hienoa ja kallista maustetta, jonka voi ajatella viittaavan Thoreauta niin suuresti ärsyttäneeseen sivilisaatioon ja sen turhuuksiin. Tärkeämpää on kuitenkin huomata, että tässä kohdassa Thoreau hylkää ajatuksen, että Amerikan, uuden maailman, nimet voisivat juontaa vanhasta maailmasta, Euroopasta. Thoreau toisin sanoen hylkää menneisyyden, ja näin "Walden" eli Walled-in on puhtaasti amerikkalaista syntyperää.
tiistaina, tammikuuta 17, 2006
Pocket Essentials -kirjasarja
Jotain vähän kevyempää: lyhyt juttu englantilaisesta Pocket Essentials -kirjasarjasta, jossa ilmestyy pikkuisia opuksia elokuvan ja kirjallisuuden maailmasta. Tämän piti mennä Nytiin ja juttu oli jo sovittu, mutta sitten sitä ei vain julkaistu - mahdoinko saada edes juttupalkkiota. Enää tuskin kannattaa nostaa meteliä, koska juttu on tehty jo vuonna 2001 tai 2002. (Kevyemmästä muuten tuli mieleen, että löysin koneelta sittenkin graduun aiotun luvun Henry Thoreausta. Postittanen sen erillisinä palasina, starting tomorrow.)
Lyhyys ei ole tae pinnallisuudesta
Välttämättömyyksiä taskuun
Paul Duncan kertoo saavansa parhaat ideansa suihkussa. Helmikuussa 1999 hän sanoo miettineensä, että halpojen elokuva-aiheisten kirjojen julkaiseminen olisi hyvä ajatus.
- Elokuvakirjat ovat aina kalliita. Satunnaiset lukijat eivät tartu niihin eikä niille hevin tule uusia lukijoita, Duncan sanoo.
Duncan päätti tuolloin perustaa kirjasarjan, joka kertoisi kaiken olennaisen Hitchcockista, Kubrickista ja muista klassikko-ohjaajista.
Pocket Essentials on Englannissa jo vakiinnuttanut asemansa. Kirjat ovat tiiviitä, noin 30 000 sanan eli sadan tekstiliuskan pituisia. Duncanin mukaan kirjoihin yritetään saada mahtumaan sekä ohjaajan elämäkerta, anekdootteja elokuvanteosta ja analyysia tai kritiikkiä..
Kirjoja on julkaistu jo yli viisikymmentä ja skaala on laajentunut kattamaan muutkin kuin elokuvakirjat. Sarjassa on käsitelty niin kirjallisuutta, elokuvaa kuin aatehistoriaakin. Tiiviissä muodossa on kerrottu natsien sotaoikeudenkäynneistä, Jack the Ripperistä ja mustasta surmasta.
Pääpaino on kuitenkin aina populaarikulttuurissa ja elokuva on edelleen tärkein ala. Äskettäin ovat ilmestyneet kirjat Steven Spielbergistä ja spagettilänkkäreistä. Aiemmin ovat ilmestyneet teokset mm. blaxploitaatioleffoista, Intian Bollywoodista ja elokuvan teosta pienellä budjetilla.
Jotkut kirjat sisältävät tietoa, jota ei välttämättä muualla ole. Duncanin omassa teoksessa Noir Fiction käsitellään sellaisia tutkimuksen unohtamia kirjailijoita kuin William Lindsay Gresham ja Gerald Kersh.
Suosituimpia kirjoja sarjassa ovat käsitelleet sellaisia ohjaajia kuin Hitchcock, Kubrick, Coenin veljekset, David Lynch ja woody Allen. Fantasiakirjailija Terry Pratchett ja salaliitot ovat olleet myös suosittuja.
Lyhyys ja tiiviys voi jonkun mielestä olla merkki pinnallisuudesta. Duncan on eri mieltä.
- Albert Camusin Sivullinen on syvällinen, vaikka se on lyhyt ja tiivis.
Pocket Essentialsien nettisivulla annetaan ohjeet sarjaan sopivan kirjan kirjoittamiseen. Duncan ei kuitenkaan innostu ajatuksesta julkaista kirjaa suomalaisesta kirjallisuudesta tai designista.
- Olemme laskeneet, että jokaisen kirjan pitäisi myydä 3000 kappaletta ennen kuin meidän kannattaa julkaista sitä.
- Tietysti jos joku tuntee 3000 ihmistä, jotka ovat valmiita ostamaan kirjan, niin sitten julkaisemme vaikka mitä! Duncan nauraa.
Lyhyys ei ole tae pinnallisuudesta
Välttämättömyyksiä taskuun
Paul Duncan kertoo saavansa parhaat ideansa suihkussa. Helmikuussa 1999 hän sanoo miettineensä, että halpojen elokuva-aiheisten kirjojen julkaiseminen olisi hyvä ajatus.
- Elokuvakirjat ovat aina kalliita. Satunnaiset lukijat eivät tartu niihin eikä niille hevin tule uusia lukijoita, Duncan sanoo.
Duncan päätti tuolloin perustaa kirjasarjan, joka kertoisi kaiken olennaisen Hitchcockista, Kubrickista ja muista klassikko-ohjaajista.
Pocket Essentials on Englannissa jo vakiinnuttanut asemansa. Kirjat ovat tiiviitä, noin 30 000 sanan eli sadan tekstiliuskan pituisia. Duncanin mukaan kirjoihin yritetään saada mahtumaan sekä ohjaajan elämäkerta, anekdootteja elokuvanteosta ja analyysia tai kritiikkiä..
Kirjoja on julkaistu jo yli viisikymmentä ja skaala on laajentunut kattamaan muutkin kuin elokuvakirjat. Sarjassa on käsitelty niin kirjallisuutta, elokuvaa kuin aatehistoriaakin. Tiiviissä muodossa on kerrottu natsien sotaoikeudenkäynneistä, Jack the Ripperistä ja mustasta surmasta.
Pääpaino on kuitenkin aina populaarikulttuurissa ja elokuva on edelleen tärkein ala. Äskettäin ovat ilmestyneet kirjat Steven Spielbergistä ja spagettilänkkäreistä. Aiemmin ovat ilmestyneet teokset mm. blaxploitaatioleffoista, Intian Bollywoodista ja elokuvan teosta pienellä budjetilla.
Jotkut kirjat sisältävät tietoa, jota ei välttämättä muualla ole. Duncanin omassa teoksessa Noir Fiction käsitellään sellaisia tutkimuksen unohtamia kirjailijoita kuin William Lindsay Gresham ja Gerald Kersh.
Suosituimpia kirjoja sarjassa ovat käsitelleet sellaisia ohjaajia kuin Hitchcock, Kubrick, Coenin veljekset, David Lynch ja woody Allen. Fantasiakirjailija Terry Pratchett ja salaliitot ovat olleet myös suosittuja.
Lyhyys ja tiiviys voi jonkun mielestä olla merkki pinnallisuudesta. Duncan on eri mieltä.
- Albert Camusin Sivullinen on syvällinen, vaikka se on lyhyt ja tiivis.
Pocket Essentialsien nettisivulla annetaan ohjeet sarjaan sopivan kirjan kirjoittamiseen. Duncan ei kuitenkaan innostu ajatuksesta julkaista kirjaa suomalaisesta kirjallisuudesta tai designista.
- Olemme laskeneet, että jokaisen kirjan pitäisi myydä 3000 kappaletta ennen kuin meidän kannattaa julkaista sitä.
- Tietysti jos joku tuntee 3000 ihmistä, jotka ovat valmiita ostamaan kirjan, niin sitten julkaisemme vaikka mitä! Duncan nauraa.
sunnuntai, tammikuuta 15, 2006
Henry Thoreau ja Walden: muistiinpanoja
Kuten sanoin aiemmassa viestissä, graduni käsitteli yksinäisyyden historiaa (suhteessa ns. modernisaatioon ja modernin länsimaisen subjektin syntymiseen). Minun piti käsitellä tekstissä Henry David Thoreauta ja tämän loistavaa non-fiction -kirjaa (ei se ole romaani eikä oikein muistelmakaan, eikä päiväkirja) Elämää metsässä eli Walden. Aika loppui kesken ja kirjoitettu luku oli hyvin vajavainen, joten se jäi pois ohjaajankin suosituksesta. Tähän hätään löydän vain muistiinpanoja, joita kirjasta tein muutaman lähdeteoksen kera. Myöhemmin löytänen varsinaiset kirjoitetut luvutkin. (Muutoin käsitteli erästä Lutherin pöytäpuhetta, Descartesin Metodin esitystä, Robinson Crusoeta ja Xavier de Maistren viehättävää kirjasta Matka huonessani, josta edelleenkin ostan ylimääräisiä kappaleita pois lahjoitettavaksi, jos vain löydän oikealla hinnalla.) (Aika pitkä tämäkin...)
Henry David Thoreau
rajaseutukokemus - Frederic Jackson Turner: muutto rajaseudulle, rajattomaan, vapaaseen Länteen, luonnon keskelle muuttaa ihmistä, paremmaksi, demokraattisemmaksi, s. 2-3: "Thus American development has exhibited not merely advance along a single line, but a return to primitive conditions on a continually advancing frontier line, and a new development for that area. American social development has been continually beginning over again of the frontier. This perennial rebirth, this fluidity of American life, this expansion westward with its new opportunities, its continuous touch with <3> the simplicity of primitive society, furnish the forces dominating American frontier. (...) In this advance, the frontier is the outer edge of the wave - the meeting point between savagery and civilization."
s.4: "The wilderness masters the colonist. It finds him a European in dress, industries, tools, modes of travel, and thought. It takes him from the railroad and puts him in the birch canoe. It strips off the garments of civilization and arrays him in the hunting shirt and the moccasin. It puts him in the long cabin of the Cherokee and Iroquois and runs an Indian palisade around him. Before long he has gone to planting Indian corn and plowing with a sharp stick; he shouts the war cry and takes the scalp in orthodox Indian fashion. In short, at the frontier the environment is at first too strong for the man. He must accept the conditions which it furnishes, or perish, and so he fits himself into the Indian clearings and follows the Indian trails. Little by little he transforms the wilderness, but the outcome is not the old Europe, not simply the development of Germanic germs, any more than the first phenomenon was a case of reversion to the Germanic mark. The fact is, that here is a new product that is American."
Thoreau: muutto rajaseudulle, luontoon muuttaa ihmistä yhtälailla vapaammaksi, ero Turneriin: tämä kaipaa kapitalistista demokratiaa, Turnerin rajaseutusubjekti muuttaa aktiivisesti myös omaa elinympäristöään, Thoreaulla ei, pikemminkin pyrkii säilyttämään sen
rajaseutu Thoreaulla myös palauttaa ihmiselle tämän aiemman ihmisyyden, joka sivilisaation kiireessä ja työn taakan alla on kadotettu: ihminen on muuttunut härkiensä kaltaiseksi
Smith (s. 79): "This westward impulse led Thoreau momentarily to envision a Whitmanesque future society composed of men [sic] whose hearts should correspond in breadth and depth and grandeur to the topography of the West. But more often, and more deeply, the West was for him "but another name for the Wild." And he believed that "in Wildness is the preservation of the World....From the forest and wilderness come the tonics and barks which brace mankind." (...) "I would have every man", he declared in the essay on "Walking", "so much like a wild antelope, so much a part and parcel of Nature, that his person should...sweetly advertise our senses of his presence, and remind us of those parts of Nature which he most haunts." (kursiivi minun - JN)
tämä on vanha valistuksen jälkeinen projekti, jossa löytöretkeilyn ja kolonialismin tuottamat jalot villit nousevat ihanteeksi tuhoutuvalle länsimaiselle pirstoutuneelle subjektille
vaikkakaan Thoreau ei yksisilmäisesti haikaile villeyttä (kuten Rousseau ja muutama muu), hän silti kuuluu tähän projektiin yhtenä tärkeimmistä ja ilmaisuvoimaisimmista edustajista
Fleck (s.11, myös ?): Thoreau kytki yhteen intiaanit ja muinaiset eurooppalaiset kulttuurit - ajalta ennen roomalaisen kulttuurin tuhoa - Vine Deloria: jos nämä valkoisen miehen kulttuurit olisivat tulleet Amerikkaan, ne olisivat löytäneet intiaaneista sielunveljensä (kovin on miehistä juttua)
s. 12-13: Thoreaulle kiehtovin aika oli aika ennen rautakautta: ihmiskunnan myytit, käytännöt jne. olivat yhteisiä: "Each living thing of nature had a sacred significance to all people of the globe; all things were, so to speak, symbols of spiritual facts, and nowhere can this be seen than in the strinkingly similar ancient creation myths, flood myths, and etiological tales." (13)
s. 17: Thoreaulle intiaanikieli on, vaikkakin värikkäämpää, aidompaa kuin valkoisen ihmisen kieli: "The eloquent savage indulges in tropes and metaphors - he uses nature as a symbol... his metaphors are not far fetched - into his speech. He looks around him in the woods... to aid his expression. His language though more flowery is less artificial."
vrt. Lehtonen 1994: Lyrical Balladsin esipuhe: luonnon ja sivilisaation kieli - tutustu transsendentalistien kielikäsitykseen
myös: Thoreau alkuperäisen, turmeltumattoman kielen jäljillä: "What they have a word for they have a thing for (...)" (sama), "It is an advantage if words [are] derived originally from nature."
käsitys kielestä, jossa sana vastaa suoraan referenttiä, ilman ilmauksen tasoa, ilman kielen tiedostamatonta: tiedostamaton Thoreaun ongelma, ei intiaaneilla, näillä puhdas aataminkaltainen kieli: asiat ovat juuri sitä mikä niiden nimi on
s. 229: "Vierashuoneissamme puhuttu kielikin näyttää kadottavan kaiken voimansa ja turmeltuvan pelkäksi lörpöttelyksi, sillä sen käyttämillä ilmaisuilla ei ole mitään tekemistä elämämme kanssa, vaan se ottaa kielikuvansa ja vertauksensa ehdottomasti niin kaukaa että ne ovat kuin tarjottimilla tai tarjoilupöydillä tuotuja. (...) Niin kuin vain villi-ihmiset eläisivät kyllin lähellä luontoa ja totuutta voidakseen käyttää niitä vertauksissaan."
luonnon kieli vs. sivilisaation kieli: jälkimmäinen tarjoaa kielen valmiina, edellinen on subjektin itsensätoteutusta ja näin ollen parempaa ja ilmaisuvoimaisempaa
s. 21: Fleck vetää yhtäläisyysviivat Thoreaun Maine-kokemuksien ja intiaanien luontokokemuksien välille: "As nature is for Thoreau, so it must have been for the ancients." eikö tämä jos mikä ole virhe?
miten Thoreau representoi Waldenin lammenrannan ja sen eron kaupunkilaiseen tai maaseutuelämään nähden:
s. 5: "Kirjoitin seuraavat sivut (...) asuessani yksin metsässä mailin päässä lähimmästä naapurista, talossa, jonka olin itse rakentanut Walden-järven rannalle Concordiin Massachusettsin valtiossa, ja ansaitessani elatukseni yksinomaan omien kätteni työllä. Asuin siellä kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Nykyisin oleskelen jälleen sivistyksen parissa. [kursivointi minun - JN]"
s. 13: "Olisi varmaan jotain hyötyä siitä, jos eläisi yksinkertaista uudisasukkaan elämää vaikkapa ulkoisen sivistyksen keskelläkin, jos siten saisi tietää, mitkä ovat karkeasti ottaen elämän välttämättömät tarpeet ja mitä menetelmiä on käytetty niiden tyydyttämiseksi (...)."
s. 14: "Ihmiselämän välttämättömät tarpeet tässä ilmastossa voitaneen kyllin täsmällisesti sijoittaa otsakkeitten Ruoka, Suoja, Vaatetus ja Polttoaineet alle (...)."
s. 88: "Halusin elää syvästi ja imeä elämästä sen ydinmehun, halusin elää niin tukevasti ja spartalaisesti, että kaikki mikä ei ollut elämää, kaikkoaisi ympäriltäni (...)."
Thoreau yhdistää elämän ja luonnon, ei-elämän ja yhteiskunnan: kaikki, mikä ei ole elämää, on yhtä kuin sivilisaatio (aivan kuin Sparta ei olisi ollut sivilisaatio sanan antiikkisessa mielessä)
elämä on välttämättömyyksien ympärille muodostunut, sivilisaatio on tämä ja kaikki turha sen päälle; miten Thoreaun projekti onnistuu ilmastossa, jossa Ruoka, Suoja, Vaatetus ja Polttoaineet eivät riitä?; Thoreau ottaa melkein annettuna eron sivistyksen ja luonnon välillä, yksi maili seuraavaan naapuriin riittää, herää myös kysymys, miksi Thoreau muutti takaisin, jos projekti oli kerran niin loistava kuin hän sanoo
sivilisaatio yhdistyy T:lla toki myös Amerikan Yhdysvaltoihin, mutta ennen kaikkea Eurooppaan:
s. 89: "Elämämme on kuin Saksan Liittovaltio, jonka muodostavat useat pienet valtiot ja jonka rajat vaihtelevat alinomaa, niin ettei kukaan saksalainenkaan osaa sanoa mistä ne milloinkin kulkevat."
s. 91: "Mitä esimerkiksi Espanjaan tulee, niin tarvitsee vain kirjoittaa sana silloin toinen tällöin Don Carloksesta ja infantista, Don Pedrosta, Sevillasta ja Granadasta oikeissa suhteissa (...) ja tarjoilla härkätaistelu, milloin ei ole muuta huvittavaa, ja se pitää kirjaimellisesti paikkansa ja antaa hyvän käsityksen Espanjan oloista ja rappiotilasta kuin kaikkein loistavimmat ja täsmällisimmät tämän otsakkeen alla julkaistut selonteot konsanaan."
ensimmäisessä tekstipätkässä ilmenee halu yhtenäiseen subjektiin (kts. jäljempänä): elämämme on pirstoutunut yhtä moneen ja yhtä pieneen ja vähäpätöiseen osaan ("Elämämme on yksityiskohtien pirstomaa." s. 88) kuin vanhan Euroopan valtiot eikä kukaan tiedä, missä menee subjektien välinen raja - näin se periaatteessa voidaan ylittää mistä tahansa ja milloin tahansa: pelko omien rajojen rikkomisesta
toisessa Thoreau representoi Espanjan sarjaksi huvittavia juttuja - kuninkaallisten nimiä ja härkätaisteluja - ja nimeää nämä itsevaltaisesti rappiotilaksi
Thoreau ja liikenneyhteydet
rautatiet: "Ellemme valmista ratapölkkyjä, vala kiskoja ja omista työlle öitämme ja päiviämme, vaan menemme sotkemaan elämäämme parantaaksemme sitä, niin kuka silloin rakentaa rautatiet? Ja ellei rautatietä rakenneta, kuinka sitten pääsemme ajoissa taivaaseen? Mutta jos pysymme kotona ja hoidamme omat asiamme, kuka silloin tarvitsee rautateitä? Emme me käytä rautateitä, vaan se käyttää meitä." (s. 89)
"Minä puolestani voisin helposti tulla toimeen ilman postitoimistoa. Luulen, että sen kautta lähetetään vain hyvin harvoja tärkeitä tiedotuksia. (...) Penninposti on ylipäänsä laitos, jonka välityksellä voit vakavissasi tarjota pennin hänen ajatuksistaan, kuten niin usein teet pilan päiten."
voisi kuvitella, että T. tässä haikailee todellisen dialogin perään - kuitenkin hän tuntuu torjuvan matkustamisen sellaisena pirstovana kokemuksen hankintana, jonka hän aikaisemmin Saksa-vertauksessaan korotti subjektiin asti: matkustamisen vastustaminen subjektin rajojen varjeluna (poikkeaa aiemmasta, romantiikan diskurssista, jossa matkustaminen lisäsi ihmisen subjektiviteettia ja identiteettiä ja jossa matkan päästä ihminen löysi itsensä - Thoreau sanoo, että ihminen löytää itsensä vasta jäädessään paikoilleen, eristäytyessään pois sivilisaatiosta, tämä taas on toinen vanha projekti, Descartes, de Maistre)
Emerson: "Travelling is a fool´s paradise" (sit. Savolainen: mistä?) Smith (s. 77): "Men who felt themselves divorced from nature seemed to hope that by dwelling upon these symbols they might regain a lost imaginative contact with some secret source of virtue and power in the universe. Emerson considered the quest vain: primitive man, and even animals, had no more root in the deep world than civilized man; 'the world is all outside; it has on inside.'") - turismin vastustamista? vastustaako Thoreaukin, joka on Emersonin oppilapsia, turismia (jonka voi katsoa 1854 jo alkaneen täydellä teholla, Buzard ajoittaa Waterloon taistelun jälkeen, 1820-luvulla Cook, Baedeker ja Murray, Enzensberger samoihin aikoihin, yhdistää porvarillisen luokan ja subjektin syntyyn) vai myös romanttisempia tapoja matkustaa? miten Thoreau suhtautuu ajatukseen, että subjekti löytää eheytensä matkalta? Lehtonen 1990: "(...) narsistiselle tarkkailijalle pätee: Jos haluat laajentaa subjektiviteettiasi, lähde matkaan! Kaksoisvallankumouksen paineissa hänelle alkaa päteä myös: Jos haluat suojella omaa ja muiden subjektiviteettia, lähde samaten matkaan, sillä jos[s]ain on vielä koskematonta maisemaa ja koskematonta historiaa, jossa me pirstoutuneet ja vieraantuneet subjektit voimme jälleen löytää eheytemme!" (s. 13)
Thoreau vierastaa matkaa, koska tämä selvästi on menettänyt rautateiden koneellisessa hälinässä ja asemien kiireessä kaiken eheyttävän merkityksensä - matka on nyt massojen kokemus, joka vie typerää ja tukahduttavaa sivilisaatiota eteenpäin (Thoreau massaturismin kriitikkona? pitääkö huomauttaa Wordsworthin rautatietekstistä?)
Thoreau ja pirstoutunut subjekti, subjektin rajat:
s. 135: "Tarvitsette ajatuksillenne tilaa saadaksenne ne purjehduskuntoon ja suorittamaan matkan tai kaksi ennen kuin ne saapuvat satamaansa. (...) Myös mielipiteemme tarvitsevat tilaa puhjetakseen kukkaan ja kasvattaakseen varren. Yksilöitten kuten kansojenkin välillä tulee olla sekä sopivan leveät ja luonnolliset rajat että riittävästi puolueetonta aluetta. Olen havainnut, että on verraton nautinto puhua yli lammen toisella rannalla olevalle keskustelukumppanilleni. Talossani olisimme niin lähekkäin, ettemme alkuunkaan voisi kuulla toisiamme, emme voisi puhua kyllin hiljaa, jotta toinen kuulisi; aivan samoin käy jos heitätte kaksi kiveä tyyneen veteen niin lähelle toisiaan, että ne rikkovat toistensa aaltorenkaat. (...) Jos haluaisimme iloita mahdollisimman läheisesti sen seurasta, mikä meissä kaikissa on puhumisen ulko- tai yläpuolella, ei meidän ainoastaan tulisi olla hiljaa, vaan lisäksi meidän pitäisi olla ruumiillisesti niin kaukana toisistamme, ettei meillä olisi missään tapauksessa mitään mahdollisuutta kuulla toistemme ääntä."
T. tekee eron sivilisaation seurustelun ja luonno(llise)n seurustelun välille: edellinen on pirstoutunutta, tyhjänpäiväisiin kaavoihin sitoutunutta, hovien ja kartanoiden ja kaupunkien seurustelua, jälkimmäinen taas on "ylevämpää ja juhlallisempaa" (135), mutta myös sellaista, joka säilyttää subjektin rajat, sen yhtenäisyyden: kun ihmisillä on tarpeeksi etäisyyttä toisiinsa, myös kommunikoidessaan, ei synny "toistensa aaltorenkaita" rikkovia pyörteitä
Thoreau ja luonnollisuus:
ss. 138-45: kaksi tyyppiä: ensimmäinen jykevä, vaikkakin veltto työmies, joka ihailee Homerosta, vaikka ei ole koskaan pystynyt sen kummemmin lukemaan tätä, katolisten pappien alkuasukkaille varatulla tavalla kasvattama, kehittynyt vain ruumiltaan, mieleltään jäänyt lapsen tasolle: Thoreau kirjoittaa (ss. 139-40): "Hän kiinnosti minua siksi, että hän oli niin rauhallinen ja yksinäinen ja lisäksi niin onnellinen, että terve hyväntuulisuus ja tyytyväisyys (140-) kuvastui hänen silmistään. Hänen ilonsa oli sekoittamatonta. [His mirth was without alloy. {213}]"
alloy: etymologia johtaa latinan sanaan 'alligare': sitoa, yhdistää - näin miehen ilo johtuu hänen koskemattomuudestaan, häntä ei ole sidottu tai kytketty muihin subjekteihin
sekoittumaton, pilaantumaton, koskettamaton, sivilisaation puhtaaksi jättämä ilo: koska katoliset papit olivat kasvattaneet hänet jättäen hänet lapseksi, häntä ei ollut pilattu
järjeltään vajavainen, joka myöntää tämän ilman nöyryyttä: (s.145): "Minusta tuntui, että jos voisimme lähteä sellaisen todenmukaisuuden ja suorasukaisuuden pohjalta kuin tuo heikkopäinen ja vaivainen raukka, saattaisi seurustelustamme kehittyä jotakin parempaa kuin mitä järkevien ihmisten viisastelu on."
"heikkopäisyys" totuuden kuvana, nöyristelemätön tyhmyys ja yksinkertaisuus, vastakohtana sivilisaation pöyhkeilylle, "viisastelulle"
s. 250: ihmisen/subjektin muuttumattomuus
"Hän [filosofi] on todellinen ihmisystävä ja melkeinpä ainoa inhimillisen edistyksen sytävä. (...) Hän on luultavasti ihmisistä tervein, ja hänellä on vähemmän oikkuja kuin kenelläkään toisella tuntemallani henkilöllä: hän on sama eilen kuin huomennakin. (...) En (251-) käsitä, kuinka hän voisi koskaan kuolla: luonto ei tule toimeen ilman häntä."
samuus, pysyvyys, jatkuvuus subjektin parhaita hyveitä (Thoreaukaan ei siihen kykene, koska joutuu muuttamaan pois metsästä)
s. 302: "Älkää liian innokkaasti pyrkikö kehittymään; siten saatatte itsenne vain liian monille vaikutuksille alttiiksi, ja se on pelkkää tuhlausta."
ss. 174-175: Thoreau pohdiskelee nimeä Walden
175: "Ellei nimeä ole johdettu jostakin englantilaisesta paikannimestä - esimerkiksi Saffron Walden - saattaisin luulla, että se onkin kuulunut Walled-in Pond."
koska teoksen nimi on "Walden; or, Life in the Woods", voi 'Walled-in' toimia metonymiana Thoreaun projektille: subjekti sulkeutuu sisään muurien taakse pakoon sosiaalista elämää
Walden metonymiana muualla: 265: "(...) Waldenilla on todella luja pohja (...)"
vrt. Michaels: "Walden's False Bottoms"
ss. 198-9: kenelle luonto avautuu paremmin? ja miksi?
"Kalastajien, metsästäjien, puunhakkaajien ja muiden, jotka viettävät elämänsä niityillä ja metsissä ja jotka itsekin ovat jossain mielessä osa luontoa, mieliala on yleensä sopivampi luonnon tarkkailemiseen kuin filosofin tai runoilijan, jotka lähestyvät luontoa suurin odotuksin. Ensinmainituille tämä ei pelkää näyttäytyä. Preerialla matkamies on luonnollisesti metsästäjä (199-) Missourin tai Columbian latvavesillä ansapyytäjä ja St. Maryn putouksilla kalastaja. Jos mies on yksinomaan matkailija, oppii hän vain puolittain ja toisarvoisia asioita, eikä hänen kertomuksiinsa ole luottamista. [(...) learns things at second hand and by the halves, and is poor authority.", 261] Meitä kiinnostaa eniten se, jos tiede voi ilmoittaa, mitä nämä miehet ennestään joko käytännössä tai vaistonsa varassa tiesivät, sillä vain se on todellista inhimillisyyttä, se on inhimillisen kokemuksen summa."
luontoyhteyden saavuttaa toisin sanoen se, jolla on kosketus käytäntöihinsä ja vaistoihinsa: oletus ihmisessä olevasta jakamattomasta luonnollisuudesta (aivan kuin tavat metsästää eivät olisi yhtä lailla kulttuurisia kuin runoilu ja filosofia); lisäksi ihmisen ei tule luottaa muihin kuin empiirisiin, itsekoettuihin tietoihin, kirjaviisaus opettaa ihmistä olemaan erillään luonnosta
kyse on myös nimenomaanmiehestä: luonto on nainen (she), jota miehet tarkkailevat (observe)
ts. vaikka Thoreau jatkuvasti puhuu luontoonkuulumisesta, Waldenin diskurssissa luonto on erillään ihmisestä/miehestä, jotta tämä voi tarkkailla sitä/naista
tähän liittyen: s. 200: metsästämällä "nuori mies (...) tutustuu (...) kaikkein alkuperäisimpään osaan itsessään." ja "(...) metsästäjät ovat 'parhaita miehiä' (...)."
262: luonto pyyteetön, ei kysy subjektilta mitään, ei vaadi kommunikaatiota
"Herätessäni rauhallisen yön jälkeen minusta tuntui kuin minulle olisi unissani esitetty jokin mitä-miten-millin-missä kysymys, johon en ollut pystynyt vastaamaan. Mutta ikkunastani näkyivät vain heräävän luonnon, jossa kaikki eläimet asustavat, tyynet ja tyytyväiset kasvot, eikä sen huulilla ollut ainoatakaan kysymystä. Heräsin vastaukseen, luontoon ja päivänvaloon. Paksut lumikinokset, joista nuoret männyt täplinä erottuivat, ja koko se kukkulan rinne, jolla taloni sijaitsee, tuntuivat sanovan: 'Eteenpäin!' Luonto ei kysy meiltä mitään eikä vastaa meidän kuolevaisten kysymyksiin. Se on tehnyt päätöksensä jo kauan sitten."
ruumis-henki-jaottelu
206: "Kukapa tietää, millaista elämä mahtaisi olla, jos me olisimme saavuttaneet puhtauden?"
207: "Henki voi (...) hallita ja säädellä ruumiin kaikkia jäseniä ja toimintoja ja muuntaa karkeimmankin aistillisuuden puhtaudeksi ja hurskaudeksi. Suvunjatkamisenergia, joka heikentää meitä ja tekee meidät epäpuhtaiksi, jos olemme kevytmielisiä, antaa meille voimaa ja innoittaa meitä, jos olemme pidättyväisiä. (...) Siunattu hän, joka tietää itsessään piilevän eläimen päivä päivältä nääntyvän, samalla kun jumalallinen olento hänessä voimistuu."
eikö ruumiin hallinta olekaan juuri sitä sivilisaatiota, jota T. ilmoittaa inhoavansa ja jota hän pakenee? mitä mahdollista hyvettä voi saada "itsessään piilevän eläimen" näännyttämisestä, jos se - kuten ilmeistä on - on luontoa ihmisessä? kiertääkö T. kysymyksen siviloimisesta ilmoittamalla sen olevan jumalaisuutta?
T. tekee myös ihmisten välillä eron siinä, mitä tulee eläimeen: 206: "'Se seikka, joka erottaa ihmiset raaoista pedoista', sanoo Muncius, 'on varsin vähäpätöinen; rahvas menettää sen hyvin pian, mutta korkeatasoisemmat ihmiset vaalivat sitä huolellisesti.'"
sanooko T. (lainausta lienee turha erottaa T:n kertojan diskurssista), että lopullinen siviloiminen - eläimen hävittäminen ihmisessä, subjektiuden ja identiteetin säilyttävän kommunikaation opetteleminen - tapahtuu hänen kuvailemassaan vetäytytymisessä? (miksi luonto ihmisessä voitetaan luonnossa maailmassa?)
paradoksikohtia ruumis-henki-jaottelussa:
198: murmelikertomus: T. kunnioittaa sekä alempaa että ylempää itsessään (siksikö hän palaa sivilisaatioon?)
200-1: nuori mies tulee paremmaksi unohtaessaan ajan myötä luodikkonsa ja antautuessaan esim. runoilijan uralle: paras metsästäjä ilman luodikkoa: sulautuminen luontoon (vrt. transsendentalistit, Faulkner: "Karhu")
Henry David Thoreau
rajaseutukokemus - Frederic Jackson Turner: muutto rajaseudulle, rajattomaan, vapaaseen Länteen, luonnon keskelle muuttaa ihmistä, paremmaksi, demokraattisemmaksi, s. 2-3: "Thus American development has exhibited not merely advance along a single line, but a return to primitive conditions on a continually advancing frontier line, and a new development for that area. American social development has been continually beginning over again of the frontier. This perennial rebirth, this fluidity of American life, this expansion westward with its new opportunities, its continuous touch with <3> the simplicity of primitive society, furnish the forces dominating American frontier. (...) In this advance, the frontier is the outer edge of the wave - the meeting point between savagery and civilization."
s.4: "The wilderness masters the colonist. It finds him a European in dress, industries, tools, modes of travel, and thought. It takes him from the railroad and puts him in the birch canoe. It strips off the garments of civilization and arrays him in the hunting shirt and the moccasin. It puts him in the long cabin of the Cherokee and Iroquois and runs an Indian palisade around him. Before long he has gone to planting Indian corn and plowing with a sharp stick; he shouts the war cry and takes the scalp in orthodox Indian fashion. In short, at the frontier the environment is at first too strong for the man. He must accept the conditions which it furnishes, or perish, and so he fits himself into the Indian clearings and follows the Indian trails. Little by little he transforms the wilderness, but the outcome is not the old Europe, not simply the development of Germanic germs, any more than the first phenomenon was a case of reversion to the Germanic mark. The fact is, that here is a new product that is American."
Thoreau: muutto rajaseudulle, luontoon muuttaa ihmistä yhtälailla vapaammaksi, ero Turneriin: tämä kaipaa kapitalistista demokratiaa, Turnerin rajaseutusubjekti muuttaa aktiivisesti myös omaa elinympäristöään, Thoreaulla ei, pikemminkin pyrkii säilyttämään sen
rajaseutu Thoreaulla myös palauttaa ihmiselle tämän aiemman ihmisyyden, joka sivilisaation kiireessä ja työn taakan alla on kadotettu: ihminen on muuttunut härkiensä kaltaiseksi
Smith (s. 79): "This westward impulse led Thoreau momentarily to envision a Whitmanesque future society composed of men [sic] whose hearts should correspond in breadth and depth and grandeur to the topography of the West. But more often, and more deeply, the West was for him "but another name for the Wild." And he believed that "in Wildness is the preservation of the World....From the forest and wilderness come the tonics and barks which brace mankind." (...) "I would have every man", he declared in the essay on "Walking", "so much like a wild antelope, so much a part and parcel of Nature, that his person should...sweetly advertise our senses of his presence, and remind us of those parts of Nature which he most haunts." (kursiivi minun - JN)
tämä on vanha valistuksen jälkeinen projekti, jossa löytöretkeilyn ja kolonialismin tuottamat jalot villit nousevat ihanteeksi tuhoutuvalle länsimaiselle pirstoutuneelle subjektille
vaikkakaan Thoreau ei yksisilmäisesti haikaile villeyttä (kuten Rousseau ja muutama muu), hän silti kuuluu tähän projektiin yhtenä tärkeimmistä ja ilmaisuvoimaisimmista edustajista
Fleck (s.11, myös ?): Thoreau kytki yhteen intiaanit ja muinaiset eurooppalaiset kulttuurit - ajalta ennen roomalaisen kulttuurin tuhoa - Vine Deloria: jos nämä valkoisen miehen kulttuurit olisivat tulleet Amerikkaan, ne olisivat löytäneet intiaaneista sielunveljensä (kovin on miehistä juttua)
s. 12-13: Thoreaulle kiehtovin aika oli aika ennen rautakautta: ihmiskunnan myytit, käytännöt jne. olivat yhteisiä: "Each living thing of nature had a sacred significance to all people of the globe; all things were, so to speak, symbols of spiritual facts, and nowhere can this be seen than in the strinkingly similar ancient creation myths, flood myths, and etiological tales." (13)
s. 17: Thoreaulle intiaanikieli on, vaikkakin värikkäämpää, aidompaa kuin valkoisen ihmisen kieli: "The eloquent savage indulges in tropes and metaphors - he uses nature as a symbol... his metaphors are not far fetched - into his speech. He looks around him in the woods... to aid his expression. His language though more flowery is less artificial."
vrt. Lehtonen 1994: Lyrical Balladsin esipuhe: luonnon ja sivilisaation kieli - tutustu transsendentalistien kielikäsitykseen
myös: Thoreau alkuperäisen, turmeltumattoman kielen jäljillä: "What they have a word for they have a thing for (...)" (sama), "It is an advantage if words [are] derived originally from nature."
käsitys kielestä, jossa sana vastaa suoraan referenttiä, ilman ilmauksen tasoa, ilman kielen tiedostamatonta: tiedostamaton Thoreaun ongelma, ei intiaaneilla, näillä puhdas aataminkaltainen kieli: asiat ovat juuri sitä mikä niiden nimi on
s. 229: "Vierashuoneissamme puhuttu kielikin näyttää kadottavan kaiken voimansa ja turmeltuvan pelkäksi lörpöttelyksi, sillä sen käyttämillä ilmaisuilla ei ole mitään tekemistä elämämme kanssa, vaan se ottaa kielikuvansa ja vertauksensa ehdottomasti niin kaukaa että ne ovat kuin tarjottimilla tai tarjoilupöydillä tuotuja. (...) Niin kuin vain villi-ihmiset eläisivät kyllin lähellä luontoa ja totuutta voidakseen käyttää niitä vertauksissaan."
luonnon kieli vs. sivilisaation kieli: jälkimmäinen tarjoaa kielen valmiina, edellinen on subjektin itsensätoteutusta ja näin ollen parempaa ja ilmaisuvoimaisempaa
s. 21: Fleck vetää yhtäläisyysviivat Thoreaun Maine-kokemuksien ja intiaanien luontokokemuksien välille: "As nature is for Thoreau, so it must have been for the ancients." eikö tämä jos mikä ole virhe?
miten Thoreau representoi Waldenin lammenrannan ja sen eron kaupunkilaiseen tai maaseutuelämään nähden:
s. 5: "Kirjoitin seuraavat sivut (...) asuessani yksin metsässä mailin päässä lähimmästä naapurista, talossa, jonka olin itse rakentanut Walden-järven rannalle Concordiin Massachusettsin valtiossa, ja ansaitessani elatukseni yksinomaan omien kätteni työllä. Asuin siellä kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Nykyisin oleskelen jälleen sivistyksen parissa. [kursivointi minun - JN]"
s. 13: "Olisi varmaan jotain hyötyä siitä, jos eläisi yksinkertaista uudisasukkaan elämää vaikkapa ulkoisen sivistyksen keskelläkin, jos siten saisi tietää, mitkä ovat karkeasti ottaen elämän välttämättömät tarpeet ja mitä menetelmiä on käytetty niiden tyydyttämiseksi (...)."
s. 14: "Ihmiselämän välttämättömät tarpeet tässä ilmastossa voitaneen kyllin täsmällisesti sijoittaa otsakkeitten Ruoka, Suoja, Vaatetus ja Polttoaineet alle (...)."
s. 88: "Halusin elää syvästi ja imeä elämästä sen ydinmehun, halusin elää niin tukevasti ja spartalaisesti, että kaikki mikä ei ollut elämää, kaikkoaisi ympäriltäni (...)."
Thoreau yhdistää elämän ja luonnon, ei-elämän ja yhteiskunnan: kaikki, mikä ei ole elämää, on yhtä kuin sivilisaatio (aivan kuin Sparta ei olisi ollut sivilisaatio sanan antiikkisessa mielessä)
elämä on välttämättömyyksien ympärille muodostunut, sivilisaatio on tämä ja kaikki turha sen päälle; miten Thoreaun projekti onnistuu ilmastossa, jossa Ruoka, Suoja, Vaatetus ja Polttoaineet eivät riitä?; Thoreau ottaa melkein annettuna eron sivistyksen ja luonnon välillä, yksi maili seuraavaan naapuriin riittää, herää myös kysymys, miksi Thoreau muutti takaisin, jos projekti oli kerran niin loistava kuin hän sanoo
sivilisaatio yhdistyy T:lla toki myös Amerikan Yhdysvaltoihin, mutta ennen kaikkea Eurooppaan:
s. 89: "Elämämme on kuin Saksan Liittovaltio, jonka muodostavat useat pienet valtiot ja jonka rajat vaihtelevat alinomaa, niin ettei kukaan saksalainenkaan osaa sanoa mistä ne milloinkin kulkevat."
s. 91: "Mitä esimerkiksi Espanjaan tulee, niin tarvitsee vain kirjoittaa sana silloin toinen tällöin Don Carloksesta ja infantista, Don Pedrosta, Sevillasta ja Granadasta oikeissa suhteissa (...) ja tarjoilla härkätaistelu, milloin ei ole muuta huvittavaa, ja se pitää kirjaimellisesti paikkansa ja antaa hyvän käsityksen Espanjan oloista ja rappiotilasta kuin kaikkein loistavimmat ja täsmällisimmät tämän otsakkeen alla julkaistut selonteot konsanaan."
ensimmäisessä tekstipätkässä ilmenee halu yhtenäiseen subjektiin (kts. jäljempänä): elämämme on pirstoutunut yhtä moneen ja yhtä pieneen ja vähäpätöiseen osaan ("Elämämme on yksityiskohtien pirstomaa." s. 88) kuin vanhan Euroopan valtiot eikä kukaan tiedä, missä menee subjektien välinen raja - näin se periaatteessa voidaan ylittää mistä tahansa ja milloin tahansa: pelko omien rajojen rikkomisesta
toisessa Thoreau representoi Espanjan sarjaksi huvittavia juttuja - kuninkaallisten nimiä ja härkätaisteluja - ja nimeää nämä itsevaltaisesti rappiotilaksi
Thoreau ja liikenneyhteydet
rautatiet: "Ellemme valmista ratapölkkyjä, vala kiskoja ja omista työlle öitämme ja päiviämme, vaan menemme sotkemaan elämäämme parantaaksemme sitä, niin kuka silloin rakentaa rautatiet? Ja ellei rautatietä rakenneta, kuinka sitten pääsemme ajoissa taivaaseen? Mutta jos pysymme kotona ja hoidamme omat asiamme, kuka silloin tarvitsee rautateitä? Emme me käytä rautateitä, vaan se käyttää meitä." (s. 89)
"Minä puolestani voisin helposti tulla toimeen ilman postitoimistoa. Luulen, että sen kautta lähetetään vain hyvin harvoja tärkeitä tiedotuksia. (...) Penninposti on ylipäänsä laitos, jonka välityksellä voit vakavissasi tarjota pennin hänen ajatuksistaan, kuten niin usein teet pilan päiten."
voisi kuvitella, että T. tässä haikailee todellisen dialogin perään - kuitenkin hän tuntuu torjuvan matkustamisen sellaisena pirstovana kokemuksen hankintana, jonka hän aikaisemmin Saksa-vertauksessaan korotti subjektiin asti: matkustamisen vastustaminen subjektin rajojen varjeluna (poikkeaa aiemmasta, romantiikan diskurssista, jossa matkustaminen lisäsi ihmisen subjektiviteettia ja identiteettiä ja jossa matkan päästä ihminen löysi itsensä - Thoreau sanoo, että ihminen löytää itsensä vasta jäädessään paikoilleen, eristäytyessään pois sivilisaatiosta, tämä taas on toinen vanha projekti, Descartes, de Maistre)
Emerson: "Travelling is a fool´s paradise" (sit. Savolainen: mistä?) Smith (s. 77): "Men who felt themselves divorced from nature seemed to hope that by dwelling upon these symbols they might regain a lost imaginative contact with some secret source of virtue and power in the universe. Emerson considered the quest vain: primitive man, and even animals, had no more root in the deep world than civilized man; 'the world is all outside; it has on inside.'") - turismin vastustamista? vastustaako Thoreaukin, joka on Emersonin oppilapsia, turismia (jonka voi katsoa 1854 jo alkaneen täydellä teholla, Buzard ajoittaa Waterloon taistelun jälkeen, 1820-luvulla Cook, Baedeker ja Murray, Enzensberger samoihin aikoihin, yhdistää porvarillisen luokan ja subjektin syntyyn) vai myös romanttisempia tapoja matkustaa? miten Thoreau suhtautuu ajatukseen, että subjekti löytää eheytensä matkalta? Lehtonen 1990: "(...) narsistiselle tarkkailijalle pätee: Jos haluat laajentaa subjektiviteettiasi, lähde matkaan! Kaksoisvallankumouksen paineissa hänelle alkaa päteä myös: Jos haluat suojella omaa ja muiden subjektiviteettia, lähde samaten matkaan, sillä jos[s]ain on vielä koskematonta maisemaa ja koskematonta historiaa, jossa me pirstoutuneet ja vieraantuneet subjektit voimme jälleen löytää eheytemme!" (s. 13)
Thoreau vierastaa matkaa, koska tämä selvästi on menettänyt rautateiden koneellisessa hälinässä ja asemien kiireessä kaiken eheyttävän merkityksensä - matka on nyt massojen kokemus, joka vie typerää ja tukahduttavaa sivilisaatiota eteenpäin (Thoreau massaturismin kriitikkona? pitääkö huomauttaa Wordsworthin rautatietekstistä?)
Thoreau ja pirstoutunut subjekti, subjektin rajat:
s. 135: "Tarvitsette ajatuksillenne tilaa saadaksenne ne purjehduskuntoon ja suorittamaan matkan tai kaksi ennen kuin ne saapuvat satamaansa. (...) Myös mielipiteemme tarvitsevat tilaa puhjetakseen kukkaan ja kasvattaakseen varren. Yksilöitten kuten kansojenkin välillä tulee olla sekä sopivan leveät ja luonnolliset rajat että riittävästi puolueetonta aluetta. Olen havainnut, että on verraton nautinto puhua yli lammen toisella rannalla olevalle keskustelukumppanilleni. Talossani olisimme niin lähekkäin, ettemme alkuunkaan voisi kuulla toisiamme, emme voisi puhua kyllin hiljaa, jotta toinen kuulisi; aivan samoin käy jos heitätte kaksi kiveä tyyneen veteen niin lähelle toisiaan, että ne rikkovat toistensa aaltorenkaat. (...) Jos haluaisimme iloita mahdollisimman läheisesti sen seurasta, mikä meissä kaikissa on puhumisen ulko- tai yläpuolella, ei meidän ainoastaan tulisi olla hiljaa, vaan lisäksi meidän pitäisi olla ruumiillisesti niin kaukana toisistamme, ettei meillä olisi missään tapauksessa mitään mahdollisuutta kuulla toistemme ääntä."
T. tekee eron sivilisaation seurustelun ja luonno(llise)n seurustelun välille: edellinen on pirstoutunutta, tyhjänpäiväisiin kaavoihin sitoutunutta, hovien ja kartanoiden ja kaupunkien seurustelua, jälkimmäinen taas on "ylevämpää ja juhlallisempaa" (135), mutta myös sellaista, joka säilyttää subjektin rajat, sen yhtenäisyyden: kun ihmisillä on tarpeeksi etäisyyttä toisiinsa, myös kommunikoidessaan, ei synny "toistensa aaltorenkaita" rikkovia pyörteitä
Thoreau ja luonnollisuus:
ss. 138-45: kaksi tyyppiä: ensimmäinen jykevä, vaikkakin veltto työmies, joka ihailee Homerosta, vaikka ei ole koskaan pystynyt sen kummemmin lukemaan tätä, katolisten pappien alkuasukkaille varatulla tavalla kasvattama, kehittynyt vain ruumiltaan, mieleltään jäänyt lapsen tasolle: Thoreau kirjoittaa (ss. 139-40): "Hän kiinnosti minua siksi, että hän oli niin rauhallinen ja yksinäinen ja lisäksi niin onnellinen, että terve hyväntuulisuus ja tyytyväisyys (140-) kuvastui hänen silmistään. Hänen ilonsa oli sekoittamatonta. [His mirth was without alloy. {213}]"
alloy: etymologia johtaa latinan sanaan 'alligare': sitoa, yhdistää - näin miehen ilo johtuu hänen koskemattomuudestaan, häntä ei ole sidottu tai kytketty muihin subjekteihin
sekoittumaton, pilaantumaton, koskettamaton, sivilisaation puhtaaksi jättämä ilo: koska katoliset papit olivat kasvattaneet hänet jättäen hänet lapseksi, häntä ei ollut pilattu
järjeltään vajavainen, joka myöntää tämän ilman nöyryyttä: (s.145): "Minusta tuntui, että jos voisimme lähteä sellaisen todenmukaisuuden ja suorasukaisuuden pohjalta kuin tuo heikkopäinen ja vaivainen raukka, saattaisi seurustelustamme kehittyä jotakin parempaa kuin mitä järkevien ihmisten viisastelu on."
"heikkopäisyys" totuuden kuvana, nöyristelemätön tyhmyys ja yksinkertaisuus, vastakohtana sivilisaation pöyhkeilylle, "viisastelulle"
s. 250: ihmisen/subjektin muuttumattomuus
"Hän [filosofi] on todellinen ihmisystävä ja melkeinpä ainoa inhimillisen edistyksen sytävä. (...) Hän on luultavasti ihmisistä tervein, ja hänellä on vähemmän oikkuja kuin kenelläkään toisella tuntemallani henkilöllä: hän on sama eilen kuin huomennakin. (...) En (251-) käsitä, kuinka hän voisi koskaan kuolla: luonto ei tule toimeen ilman häntä."
samuus, pysyvyys, jatkuvuus subjektin parhaita hyveitä (Thoreaukaan ei siihen kykene, koska joutuu muuttamaan pois metsästä)
s. 302: "Älkää liian innokkaasti pyrkikö kehittymään; siten saatatte itsenne vain liian monille vaikutuksille alttiiksi, ja se on pelkkää tuhlausta."
ss. 174-175: Thoreau pohdiskelee nimeä Walden
175: "Ellei nimeä ole johdettu jostakin englantilaisesta paikannimestä - esimerkiksi Saffron Walden - saattaisin luulla, että se onkin kuulunut Walled-in Pond."
koska teoksen nimi on "Walden; or, Life in the Woods", voi 'Walled-in' toimia metonymiana Thoreaun projektille: subjekti sulkeutuu sisään muurien taakse pakoon sosiaalista elämää
Walden metonymiana muualla: 265: "(...) Waldenilla on todella luja pohja (...)"
vrt. Michaels: "Walden's False Bottoms"
ss. 198-9: kenelle luonto avautuu paremmin? ja miksi?
"Kalastajien, metsästäjien, puunhakkaajien ja muiden, jotka viettävät elämänsä niityillä ja metsissä ja jotka itsekin ovat jossain mielessä osa luontoa, mieliala on yleensä sopivampi luonnon tarkkailemiseen kuin filosofin tai runoilijan, jotka lähestyvät luontoa suurin odotuksin. Ensinmainituille tämä ei pelkää näyttäytyä. Preerialla matkamies on luonnollisesti metsästäjä (199-) Missourin tai Columbian latvavesillä ansapyytäjä ja St. Maryn putouksilla kalastaja. Jos mies on yksinomaan matkailija, oppii hän vain puolittain ja toisarvoisia asioita, eikä hänen kertomuksiinsa ole luottamista. [(...) learns things at second hand and by the halves, and is poor authority.", 261] Meitä kiinnostaa eniten se, jos tiede voi ilmoittaa, mitä nämä miehet ennestään joko käytännössä tai vaistonsa varassa tiesivät, sillä vain se on todellista inhimillisyyttä, se on inhimillisen kokemuksen summa."
luontoyhteyden saavuttaa toisin sanoen se, jolla on kosketus käytäntöihinsä ja vaistoihinsa: oletus ihmisessä olevasta jakamattomasta luonnollisuudesta (aivan kuin tavat metsästää eivät olisi yhtä lailla kulttuurisia kuin runoilu ja filosofia); lisäksi ihmisen ei tule luottaa muihin kuin empiirisiin, itsekoettuihin tietoihin, kirjaviisaus opettaa ihmistä olemaan erillään luonnosta
kyse on myös nimenomaanmiehestä: luonto on nainen (she), jota miehet tarkkailevat (observe)
ts. vaikka Thoreau jatkuvasti puhuu luontoonkuulumisesta, Waldenin diskurssissa luonto on erillään ihmisestä/miehestä, jotta tämä voi tarkkailla sitä/naista
tähän liittyen: s. 200: metsästämällä "nuori mies (...) tutustuu (...) kaikkein alkuperäisimpään osaan itsessään." ja "(...) metsästäjät ovat 'parhaita miehiä' (...)."
262: luonto pyyteetön, ei kysy subjektilta mitään, ei vaadi kommunikaatiota
"Herätessäni rauhallisen yön jälkeen minusta tuntui kuin minulle olisi unissani esitetty jokin mitä-miten-millin-missä kysymys, johon en ollut pystynyt vastaamaan. Mutta ikkunastani näkyivät vain heräävän luonnon, jossa kaikki eläimet asustavat, tyynet ja tyytyväiset kasvot, eikä sen huulilla ollut ainoatakaan kysymystä. Heräsin vastaukseen, luontoon ja päivänvaloon. Paksut lumikinokset, joista nuoret männyt täplinä erottuivat, ja koko se kukkulan rinne, jolla taloni sijaitsee, tuntuivat sanovan: 'Eteenpäin!' Luonto ei kysy meiltä mitään eikä vastaa meidän kuolevaisten kysymyksiin. Se on tehnyt päätöksensä jo kauan sitten."
ruumis-henki-jaottelu
206: "Kukapa tietää, millaista elämä mahtaisi olla, jos me olisimme saavuttaneet puhtauden?"
207: "Henki voi (...) hallita ja säädellä ruumiin kaikkia jäseniä ja toimintoja ja muuntaa karkeimmankin aistillisuuden puhtaudeksi ja hurskaudeksi. Suvunjatkamisenergia, joka heikentää meitä ja tekee meidät epäpuhtaiksi, jos olemme kevytmielisiä, antaa meille voimaa ja innoittaa meitä, jos olemme pidättyväisiä. (...) Siunattu hän, joka tietää itsessään piilevän eläimen päivä päivältä nääntyvän, samalla kun jumalallinen olento hänessä voimistuu."
eikö ruumiin hallinta olekaan juuri sitä sivilisaatiota, jota T. ilmoittaa inhoavansa ja jota hän pakenee? mitä mahdollista hyvettä voi saada "itsessään piilevän eläimen" näännyttämisestä, jos se - kuten ilmeistä on - on luontoa ihmisessä? kiertääkö T. kysymyksen siviloimisesta ilmoittamalla sen olevan jumalaisuutta?
T. tekee myös ihmisten välillä eron siinä, mitä tulee eläimeen: 206: "'Se seikka, joka erottaa ihmiset raaoista pedoista', sanoo Muncius, 'on varsin vähäpätöinen; rahvas menettää sen hyvin pian, mutta korkeatasoisemmat ihmiset vaalivat sitä huolellisesti.'"
sanooko T. (lainausta lienee turha erottaa T:n kertojan diskurssista), että lopullinen siviloiminen - eläimen hävittäminen ihmisessä, subjektiuden ja identiteetin säilyttävän kommunikaation opetteleminen - tapahtuu hänen kuvailemassaan vetäytytymisessä? (miksi luonto ihmisessä voitetaan luonnossa maailmassa?)
paradoksikohtia ruumis-henki-jaottelussa:
198: murmelikertomus: T. kunnioittaa sekä alempaa että ylempää itsessään (siksikö hän palaa sivilisaatioon?)
200-1: nuori mies tulee paremmaksi unohtaessaan ajan myötä luodikkonsa ja antautuessaan esim. runoilijan uralle: paras metsästäjä ilman luodikkoa: sulautuminen luontoon (vrt. transsendentalistit, Faulkner: "Karhu")
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)